Osa 5/5: Aikoinaan Anna jätti taiteellisen Jarnon mitään tälle selittämättä ja valitsi hyvin järjestetyn elämän lääkärimiehensä Erikin kanssa. Nuotiolla Jarno tunnustaa yhä rakastavansa Annaa ja he suutelevat. Viikonlopun jälkeen, paluumatkalla täydelliseen kotiinsa, Anna pyytää yllättäen Erikiä pysäyttämään auton.

Erik katsahtaa minua epäilevästi. – Vastahan me lähdettiin.

– Pysähdytään silti, minä sanon vapisevalla äänellä. – Meidän on pakko puhua.

Erik tuijottaa tietä edessämme. Hän puristaa rattia niin, että rystyset nousevat kämmenselästä pieninä vuorina.

– Mennään sitten, hän rykäisee.

Kilometrin päässä on huoltoasema, ja Erik kääntää auton sinne. Vatsani kääntyy ympäri, kun auto matelee ramppia pitkin.

En vielä tiedä, mitä aion sanoa. Sanat ovat yhteenpuristettujen huulien takana. Jos sanon ne sanat ääneen, tuleeko niistä totta?

”Minusta tuntuu, että olen umpikujassa. Minä olen onneton.”
”Sinä et ole sama mies enkä minä ole sama nainen.”
”Suutelin toista miestä.”

Erik sammuttaa auton. Hetken hän on liikkumatta niin kuin minäkin. Ehkä me ajattelemme samaa: se on menoa nyt.

Erik hakee noutotiskiltä kahvit ja pullat. Minä kuljen hermostuneena ihmisjoukkojen halki pöytää etsien. Sunnuntai-iltapäiväänsä istuvat mökkimatkalaiset kääntävät katseensa minusta kuin tietäisivät, etten tuo mukanani hyvää.

– Ei ollut voisilmäpullia, Erik sanoo laskiessaan tarjottimen pehmeästi pöydälle.

Hän on valinnut minullekin oman suosikkinsa, vaniljaviinerin. En erityisemmin pidä niistä. En tosin muista, olenko koskaan hennonut kertoa sitä Erikille. Ehkä olen vain syönyt viinerini hänen mielikseen. Erik sentään muistaa, että eniten pidän pullasta.

Erik sekoittaa kahviaan niin että lusikka helisee. Sekunnit kuluvat piinallisen hitaasti, eikä kumpikaan meistä sano mitään.

Lopulta Erik huokaa:

– Sinä halusit puhua.

Niinhän minä halusin, mutta en osaa sanoa sanaakaan. Vaadinko minä liikaa, kun odotan Erikin ymmärtävän minua paremmin kuin kukaan muu? Aloitan arasti:

– Onko sinusta kaikki hyvin?

Erik naputtaa pöytää etusormellaan ja valikoi sanojaan. Ei tämä ole helppoa hänellekään.

– Meidän välillä? En minä tiedä. Onko sinusta?

Erik hörppää kahvia ja haukkaa viineriä. Täyttämällä suunsa hän kääntää kysymyksen takaisin minulle. Minun on pakko ottaa ohjat, kun hän ei sitä tee.

– Kaikki ei ole hyvin, sanon murheellisesti. Säikähdän omaa ääntäni, vapisevaa ja harhailevaa. – Minusta me olemme muuttuneet paljon. Olemme nyt erilaisia. Sinä olet poissa ja minä yksin.

Jalkani ovat vetelät, kädet kuin horkassa. Minä sanoin nuo sanat, toistelen itselleni. Pidin omaa puoltani, niin kuin olisi pitänyt tehdä aina. Tartun itseäni kädestä pöydän alla estääkseni niitä vapisemasta Erikin edessä. Samalla valan itseeni uskoa. Minä pystyn tähän.

– Olet oikeassa, Erik sanoo yhtäkkiä. – Meillä on ollut vaikeaa.
Höristän korviani. Mistä hän puhuu?

– Ei meillä ole ollut vaikeaa, töksäytän. – Meillä on vältelty vaikeuksia! Jos jokin on ollut vaikeaa, niin se sitten!

Yritän puhua lauhkeasti, mutta en osaa estää pientä huudahdusta.

– Sinä et ole se sama mies, jonka kanssa menin naimisiin, minä jatkan. – Tai sitten minä en ole sama nainen. Sinä olet aina töissä. Töiden kanssa sinä olet naimisissa etkä minun. Nytkin meidän piti olla viikonloppu yhdessä ja sinä säntäsit taas päivystykseen...

Erik katselee kuppiaan valmiina puuskahtamaan jotain. Minä tunnen tuon ilmeen, tuon miehen ja hänen ajatuksensa. Hän haluaa elämän etenevän tasaisesti tutulla tavalla. Puuskahtamalla hän haluaa pelottaa minut hiljaiseksi.

Mutta enää minua ei pelota. En pelkää riitaa enkä Erikin mielen pahoittamista. Nyt on oikaistava koko arki ja kerrottava kaikki. Erikin on herättävä!

– Minä suutelin toista miestä.

Omatkin silmäni laajenevat hämmästyksestä. Sanoinko sen?
Erik värähtää vain hieman. Minä pitelen täriseviä käsiäni aloillaan ja olen varma, että huudan, jos hän taas haukkaa viineriä. Jos edes tämä ei liikuta häntä, minä kävelen ulos.

Yhtäkkiä Erik katsoo minua suoraan silmiin harmailla, arkisen viisailla silmillään. Niissä on paljon tietoa ja vain vähän tunnetta.

– Anna, Erik lausuu hitaasti.

– Ei minulla ollut päivystystä.

Veri valahtaa kasvoiltani.

– Tai oli minulla, Erik korjaa kiireesti. – Perjantaina. Ei enää lauantaina. En minä ollut töissä.

– Missä sitten?

Erik on niin hiljaa, että arvaan vastauksen. Minua alkaa yököttää.

– Ei voi olla totta, sanon melkein kuiskaten.

– Minäkin suutelin, Erik sanoo. – Ei muuta. Kävimme illallisella. Muuta en ole tehnyt.

Istun paikallani aivan turtana. Enää ei tarvitse kiemurrella tunnontuskissa.

Hiljaisuuden jälkeen Erik kysyy kovin huolettomasti:

– Se naapurisiko se oli?

– Niin, minä sanon. Tunnen itseni irstaaksi. Jarnon huulten kosketus kohoaa mieleen. – Entä sinun...?

– Kollega, Erik kuittaa lyhyesti.

Äänenpainoissa on latausta, mutta muuten kaikki on tavallista. Tuntuu siltä kuin emme puhuisi lainkaan itsestämme vaan joistain toisista. Me istumme huoltoaseman pöydässä ja juomme kahvia. Silti maailmamme mullistuu.

Mietin kuumeisesti, mitä seuraavaksi. Erik hipelöi kahvilusikkaansa hämillään, kuin aikoisi vielä sanoa jotain.

– Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, Erik lopulta henkäisee ja kiskaisee yläruumiinsa takanojaan tavalla, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Hän on yhtäkkiä aivan vieras mies. – On tavattu aiemminkin.

Minusta karkaa kaikki elämä kerralla ulos. Jollain tasolla jo ehdin luulla, että hairahduksemme voisi yhdistää meitä. Että siitä voisi tulla yhteinen syntimme, joka saattoi meidät taas yhteen.

Mutta Erik on tavannut toista naista pidemmän aikaa, suunnitellut sitä selkäni takana ja peitellyt.

– Ja se on muka jäänyt suukon asteelle? minä kivahdan.

– On, sanoo Erik painokkaasti. Hän katsoo minua taas lujasti.

– Anna, usko minua. Sen pidemmälle en ole mennyt. Samassa veneessä ollaan.

Minä väistän Erikin katsetta, kun hän ampuu ulos luunkovat sanansa. Viimeisillä sanoillaan hän pakottaa minut alistumaan: samassa veneessä tosiaan olemme.

Katselen ikkunasta parkkipaikalle. Autoista astuu ulos pariskuntia, perheitä, eläkeläisiä, yksinäisiäkin. Mietin, ovatko he joskus kuunnelleet, millaista elämää toinen puolisko perheestä on elänyt.

En tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua. Olen pettynyt sekä Erikiin että itseeni: siihen, että hän on luovinut selkäni takana. Totta kai he olisivat menneet sänkyyn. Heillä oli salaisia tapaamisia, suukkoja. Heillä oli vakaat aikomukset tutustua ja ihastua toisiinsa.

Minä hölmö tunnustin kaiken heti. Jos olisin tiennyt Erikinkin rikkoneen lupauksensa, olisin voinut varastaa Jarnon kanssa hetken sieltä, toisen tuolta. Olisimme voineet jatkaa suudelmaamme ja imeä elämää toisistamme. Ehkä olisin saanut Jarnolta voimia kääntyä kulkemaan omaa tietäni. Mutta nyt minä istun tässä Erikin kanssa.

– Mitä nyt tapahtuu? minä virkon yhä ohikulkijoita katsellen.

Pilvet taivaalla ovat tiivistyneet, ilmaa halkovat pienet sateen piikit.

– En minä tiedä, Erik vastaa hyvin hiljaa.

– En minäkään, vastaan äkäisesti.

Minä en halua olla aina vastuussa parisuhteestamme. Erik on yhtä isossa osassa kuin minä, hän on yhtä syyllinen suhteemme huojuntaan kuin minäkin.

Puren huultani, ristin kädet rinnalle ja katselen poispäin. Haluaisin vain yhdeksi kasvoksi ikkunan toiselle puolelle – haluaisin kääntää kelloa puoli tuntia taaksepäin ja estää tämän tapahtumasta. Minä halusin etsiä ratkaisuja, mutta loimmekin vain uusia solmuja.

Lukemattomia kysymyksiä harhailee mielessä. Seuraako tästä ero? Osaanko minä tai haluanko jatkaa – antaa tai saada anteeksi? Entä osaako Erik, tai haluaako edes?

– Jos ei tiedä mitä tehdä..., Erik aloittaa voipuneella äänellä.

– ... niin on parasta nukkua yön yli.

Noin hän on aina sanonut. Niin monia kertoja olen jäänyt puhisemaan keittiön pöydän ääreen, kun Erik on lähtenyt nukkumaan yön yli viisautensa mukaisesti. Minua sapettaa jokainen viisaus, jokainen jallitus, jolla Erik ottaa erävoiton.
Useimmiten hän on kuitenkin ollut oikeassa. Aamulla asiat näyttävät erilaisilta. Emme me todella voi ratkaista loppuelämäämme viinerinjäämien äärellä. Kotona odotetaan äitiä ja isää. Niitä rooleja voimme näytellä, vaikkemme olisikaan puolisoita tai rakastavaisia. Niin olemme ennenkin tehneet.

Kävelemme autolle ja ajamme kotiin yhtä hiljaisina kuin tulomatkalla. Vaihdamme vain sanan siitä, liekö lapsilla ollut ikävä.

– Rahat on varmasti käytetty, Erik hymähtää. – Mutta ehkä ei ehditty tiskata.

Minäkin naurahdan. Hetken ajan ymmärrämme toisiamme paremmin kuin pitkiin aikoihin.

On ehditty tiskata. On viety pyykit koriin ja imuroitu. Lapset ovat jopa vaihtaneet imurin pussin. Molempien kasvot hehkuvat.

– Haluatte ilmeisesti jäädä toistekin yksin, minä totean.

Jennika vääntelehtii niin kuin hän haluaisi halata minua muttei rohkene tehdä aloitetta. Tehdessäni tupatarkastusta hän seuraa minua ympäri taloa. Lopulta käännyn tyttäreni puoleen ja rutistan varoittamatta. Isoveli kurvaa silloin porraskuiluun ja pakenee.

– Hyvin te selvisitte, sanon Jennikalle. – Totta kai saatte jäädä toistekin.

Jennika riistäytyy sylistä, sukii hiuksiaan ja kaivaa kännykän taskustaan. Pian on jo mentävä, joku kavereista odottaa taas. Hän katoaa samaan porraskuiluun kuin isoveljensä ja huikkaa vielä matkaltaan:

– Tekin saatte sitten lisää parisuhdeaikaa!

Tahtomattani minä huokaisen. Onneksi Erik on alakerrassa, eikä meidän tarvitse kyräillä toisiamme Jennikan sanojen jälkeen.
Palattuamme lapset eivät huomanneet minkään muuttuneen. Minä ja Erik osasimme esittää roolimme kyllin hyvin – olemmehan vetäneet samantapaista näytelmää pitkään. Olemme teeskennelleet kaiken olevan hyvin, vaikka kotona on ollut liian vaitonaista.

Kävelen talon läpi vielä päinvastaiseen suuntaan. Nyt en etsi murskaantuneita sipsejä tai unohtuneita kaljatölkkejä vaan ihailen kotiamme. Parketit ovat puhtaat, taulut suorassa, valokuvat paikoillaan. Kaikki valaisimet toimivat, makuuhuoneiden ovissa roikkuvat lasten nimikyltit. Kahvinkeitin lorisee, ilmastointilaite humisee ja teinien huoneesta kantautuu harmitonta poppia.

Kaikki on vielä ehjää.

Minä voisin vielä pelastaa tämän kodin. Voisin teeskennellä, että kaikki on ennallaan. Minä huolehtisin siitä, että kaikki muut saisivat elää omaa elämäänsä. Lapset eivät arvaisi mitään.

– Joko se kahvi tippui?

Erik. Hän tietäisi, ettei mikään ole niin kuin ennen.

Erik pyyhältää ohitseni keittimelle, rymistelee kaapista kupin itselleen, availee jääkaappia löytääkseen suuhunpantavaa. Kertaakaan hän ei katso minuun eikä tietenkään odota vastausta.

Minä voisin pyytää Erikiä jatkamaan. Ehkä hän suostuisi, onhan siihen monia syitä. Meillä on lapset. Meillä on kaunis koti ja teemme hyvää yhteistyötä. Olemme hyviä vanhempia ja hyviä kasvattajia. Toisillemme me vain olemme huonot puolisot.

Pitkään luulin, ettei sillä ole Erikille merkitystä, mutta taisin olla väärässä. Erik on halunnut tavata toisen naisen ja viettää aikaa tämän kanssa. Hänelle ei ehkä riitä se, mitä meillä kahdella on.
Erik voi rikkoa meidän kotimme. Jos hän niin haluaa, hän voi viedä minulta koko elämäni.

Kai hän yön yli nukuttuaan tietää, mitä haluaa.

Aamulla koko maailma on kääntynyt päälaelleen: minä herään viimeisenä. Havahdun syvästä unesta, niin upottavasta ja elollisesta, että uskoin sen olevan totta. En muista mistä uneksin, mutta herätessäni tuntuu kuin olisin pudonnut toiseen ulottuvuuteen.

Kaikkialla kotona on hiljaista. Pihatie on tyhjä, Erikin auto tiessään. Eteisen kenkätelineessä on ammottavia aukkoja. Keittiötasolle on pinottu murokulhoja, joista päättelen teinien karanneen kesäkursseilleen. Jennikalla on kansalaisopiston hattukurssi, Joonalla futisleiri. Pysyvätpähän kiinni arjessa ainakin alkukesän.

Keitän teetä ja istun pöydän ääreen katselemaan suurta tyhjyyttä kotonamme. Tunnen itseni pikkuruiseksi tässä talossa, jonka tunnen kuin omat taskuni.

Erik kai tietää jo, mitä tahtoo. Onhan aamu.

Yritän arvailla, mitä hän on päättänyt: kyllä vaiko sittenkin ei. Kyllä, kenelle? Ei, meille?

En tiedä, mitä Erik tahtoo enkä tiedä mitä minä tahdon. Heräsin siihen samaan pisteeseen, jossa olin nukkumaan mennessäni. Keskelle kaunista elämää, jota olen halunnut, tavoitellut ja rakentanut – mutta johon en ole tyytyväinen.

Silti toisenlainen elämä tuntuu mahdottomalta, niin kaukana kaikki muut todellisuudet ovat. Viikonloppuna Juhan mökillä, leirinuotiolla Jarnon kyljessä ja vielä yksin kammarissakin minä kurkistin toisenlaista todellisuutta ja uskoin sen olevan mahdollista. Täällä sellaista ei näy. On vain koti, joka on minulle kaikki.

Juon kupilliseni katsellen puolivalmista pihaa. Minä olen kuokkinut, tehnyt istutukset, haravoinut irtolehdet pois. Muuta tehtävää ei enää ole kuin odottaa kesän tuloa.

Auto ajaa pihaan, kun olen pyyhkimässä pölyjä kirjahyllystä. Kuulen moottorin hurinan talon toiselle puolelle asti. Sydän kääntyy syrjälleen: Erik on päättänyt tulla kesken päivän kotiin puhumaan kanssani, koska tietää lasten olevan poissa.
Pian tiedän elämäni suunnan, ehdin juuri ajatella.

Sitten soi ovikello. Pieni hymy karkaa suupieleen silkasta ilosta: se ei olekaan Erik. Minun elämäni ei pääty vielä. Silottelen nopeasti nukkunutta hiuspehkoa ja kiirehdin ovelle.

Ovella on Jarno. Minun olisi pitänyt arvata se.

– Hei, hän sanoo viattoman luonnollisesti. Aivan kuin hänen kuuluisikin seistä jököttää meidän portaillamme.

– Hei, minä vastaan äimistyneenä. Tuijotan Jarnoa ja tyytyväinen hymy hiipii esille. Piilotan sen kääntämällä katseeni pieneen Elsaan, jota Jarno pitää sylissään.

Elsa näyttää tunnistavan minut.

– Tyttö, Elsa ilmoittaa. En tiedä puhuuko hän minusta vai itsestään. Minusta kun tuntuu yhtäkkiä yhtä lailla pieneltä tytöltä.

– Niin, minä kujerran enkä kysy Jarnolta, miten hän osasi tulla meille tai mitä hän täällä tekee. Kyllä minä sen tiedän. Hän tuli hakemaan minua. – Tuletteko sisään?

He tulevat. Minun kaksi maailmaani sulautuvat hetkessä yhdeksi todellisuudeksi. Koko kehoni tärisee jännityksestä, innostuksesta ja riemusta.

Tiedustelen, haluaako Jarno teetä. Hän näyttää ensin siltä kuin ei ymmärtäisi kysymystäni. Hän on tässä minun maailmassani, mutta ajatukset ovat muualla.

Lopulta hän sanoo: – Päätä sinä.

Minä päätän ottaa hänet omakseni. Napsautan vedenkeittimen päälle ja etsin kaapista koukeroisen kupin, jota kukaan meillä ei käytä. Ei etenkään Erik. En halua sotkea Jarnoon mitään Erikistä.

Kaapilla puuhaillessani Elsa ottaa pari askelta eroon isästään ja alkaa etsiä hyllyistä leikkikaluja. Hän vetää lattialle muutaman keittokirjan ja kokeilee puista kulhoa. Elsa tutkailee uutta ympäristöään konstailematta, kun taas Jarno istuu pöydän ääressä kuin vangittuna.

Teepannun suhistessa minä kyykistyn lattialle Elsan viereen.

– Mitäs sinulle kuuluu? Löysitkö leluja?

Elsa näyttää huolestuneelta niin kuin pienet tytöt aina. Tai niin kuin aikuisetkin. Minua naurattaa.

– Anna, sanoo Jarno yhtäkkiä. – Meidän pitää vähän puhua.

Syvä ääni saa sydämen lyömään melkein rinnasta läpi. Käännyn Jarnoon, nousen lattialta hänen tasolleen, kasvot kasvotusten.
Jarno katsoo minua kiinteästi kuten hän on aina tehnyt. Näen, kuinka hervottomaksi käy syke hänen rinnassaan, kuinka voimattomiksi jäävät kädet, jalat, kaikki millä hän voisi tehdä valintoja. Hän vain katsoo minua syvälle silmiin ja minä tunnen, että tämä on se hetki. Minun elämäni muuttuu, meistä tulee yhtä ja minusta kokonainen ihminen.

Huuleni painuvat Jarnon huulille vahvoina, suutelevat mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta täydellä voimalla sen hetken, jonka ne kaikki ovat yhtä.

Sitten Jarno riistäytyy salamannopeasti irti minusta, huulet karkaavat. Jarnon tuoksu livahtaa pois ja etääntyy nopeasti.

– Ei me voida, Jarno puuskahtaa. Hän painaa päänsä käsiin, raastaa hiuksiaan niin kuin voisi niiden mukana repiä irti halun.

 – Ei tämän näin pitänyt mennä...

Minä tuijotan Jarnoa kapein silmin, tajuan kehoni käpertyvän. Hengitän kiihkeästi halua ulos rinnastani ja moitin itseäni vain hieman siitä, etten osaa hävetä. Sydämeni uskottelee, että minä haluan tätä. Minä haluan kokonaisen elämän.

Elän hetken täysillä ja sitten kuiskaan: – Anna anteeksi.

– Älä pyydä anteeksi, sanoo Jarno. – Minä en vain voi. En minä oikeasti halua sun kanssa mitään. Sitä minä tulin sanomaan, enkä sitten osannutkaan sanoa. Minun tässä pitää pyytää anteeksi.

Häpeä yllättää äkisti. Jokaista lihasta kehossani alkaa särkeä. Pienikin liike koskee, sattuu, kun se rikkoo todeksi uskomani haaveen. Mutta minun totuuteni onkin tämä talo parketteineen, medisiinarin kirjahyllyineen ja  keräilysarja-astioineen. Se on minun elämääni, johon Jarno pyytämättä toi kaikuja menneestä.

Elsa nousee leikeistään ylös ja kävelee isänsä luo, joka tuijottaa lattiaa liikkumatta.

– Syliin, sanoo Elsa vaativasti. Hän kipuaa isänsä syliin ja katselee minua sieltä tuimasti, suu supussa niin kuin äidillään.

Elsa pelkää aikuisten kaiutonta hiljaisuutta, joka ilman lupaa käänsi maailman päälaelleen.

Hitaasti kehoni rauhoittuu aloilleen. Se alistuu kohtaloonsa, tyytyy tähän todellisuuteen ja elämään. Jarno painaa silmiään kiinni ja auki, hivelee Elsan kättä ja ottaa kosketusta siihen maailmaan, johon kuuluu.

– Minä en voi, Jarno sanoo lopulta surullisesti. Murheen murtamana. – Minä rakastan sua. Mutta en minä voi. Enkä halua.

Minun suuni on kuiva, silmiä kirvelee. Koskee kaikkialle. Koko elämä karkaa enkä minä voi estää.

– Ei se mitään, sanon ohuella äänellä.

Me päästämme irti toisistamme, vaikka olemme niin lähellä toisiamme. Tai ehkä juuri siksi.

Jarno istuu pöydän ääressä vielä vähän aikaa. Emme ehtineet sanoa juuri mitään, mutta nyt ei ole enää muutakaan. Kohta minä jään tähän jo rakentamaani elämään ja hän menee omaansa.

– Pois.

Elsan ääni on peräänantamaton. Hän kapuaa muitta mutkitta Jarnon sylistä ja taapertaa eteiseen. Jarno katsoo minua vielä. Tunnen sen, vaikka itse katselen poispäin. Tunnen hänen haluavan korjata kaiken, mikä on minun maailmassani vialla. Sellainen hän aina oli.

– Pärjäätkö sinä?

Minä en ole ihan varma, mutta sanon silti: – Totta kai.

Elsa kiskoo jo ovenkahvaa eteisessä ja ärisee. Hitusen hymyilyttää. On hyvä, että Elsa panee pisteen. Ehkä kumpikaan aikuisista ei sittenkään olisi pystynyt siihen.

Jarno sanoo tyttärelleen muutaman leppoisan sanan ja pukee kengät heille molemmille. Minä katselen käsiäni, jotka näyttävät aikuisen naisen käsiltä. Niissä on juonteita. Ihan kuin minusta olisi tullut aikuinen.

Jarno viivyttelee ovella viimeisiä sanoja etsien. Mutta ei niitä ole olemassakaan.

Hetken kuluttua Jarno on oven toisella puolella, pihatiellä, autossa – poissa. Hän on sanoutunut irti minun maailmastani, kääntänyt selkänsä ja lähtenyt tavoittelemaan elämää, jonka uskoo itselleen oikeaksi.

En minäkään jää tyhjin käsin. Yön yli nukkuminen ei riittänyt selvittämään ajatuksia, mutta toinen henkäisy nuoruudenrakkautta riitti. Nyt tiedän, mitä tahdon.

Kauppareissun jälkeen houkuttelen lapset menemään illaksi elokuviin. Väitän, että se on palkinto hyvin hoidetusta viikonlopusta. Kaivan heille matkan ajaksi jättämäni hätärahat kahvirasian alta ja lähetän matkoihinsa.

– Menkää vaikka pizzallekin vielä, usutan. – Ja jätskille! Olitte tosi reippaita!

Molemmat uskovat valheen. Se on oikein. Teini-iässä pitääkin vielä uskoa toisen hyviin tekoihin.

Lasten mentyä pyöritän uuniin sämpylätaikinan, paistan lihapullia, keitän spagetin. Katan pöytään lautasliinat kesän kauneimmissa väreissä: vaaleanpunaista ja nuorenvihreää. Viinilasit, syvät valkoiset lautaset. Muutama kukka pihalta, näön vuoksi. Harkitsen kynttilää, mutta siivoan sen pois. Se tuntuu liian romanttiselta. Nyt ei ole kyse romantiikasta.

Kun Erik ajaa pihaan, siivilöin spagetin ja korkkaan pullollisen punaviiniä. Kaataessani sitä laseihin mietin, tarjosiko hän illallisella kollegalleen punaviiniä vai ehkä valkoista, josta minäkin pidän enemmän. Kumpaa tarjosikin, ajatteliko hän silloin minua. Miettikö Erik, miltä minusta tuntuisi, jos kuulisin hänen vieneen toisen naisen syömään.

– Tuoksuupa hyvältä, Erik kommentoi heti päästyään ovesta sisään. – Mitä täällä on kokattu?

– Kotiruokaa, minä totean

Erik ilmestyy eteisestä niin toisenlaisena kuin Jarno oli lähtiessään. Erik on vähäeleinen, tiukka, lyhytsanainen ja joskus suorastaan loputtoman tylsä. Nielaisen, kun ajattelenkin sitä – se tuntuu loukkaukselta. Siinä missä Erik on kuivan karkea, on Jarno syvän eläväinen ja huolehtiva.

Ehkä Jarno olisi parempi aviomies. Hän on rakastanut minua koko ikäni. Mutta minä olen rakastanut puoli elämääni Erikiä.

– Istu pöytään, kehotan Erikiä. – Syödään kerrankin ihan kaksin. Ja puhutaan.

– Siitäkö... eilisestä?

Erik on vakava ja hitusen epävarma.

– Siitä, minä vastaan olkiani kohauttaen. – Ja muusta. Kunhan vaan puhutaan.

Niin me istumme vastatusten. Ensimmäiset sanat ovat kankeita, niin ovat toisetkin. Erik annostelee molemmille spagettia, minä lihapullia kastikkeineen. Yksi murtaa leivän, toinen kastaa sitä lautaselleen.

– Millaista on? minä kysyn tottumuksesta.

– Ainahan se on hyvää, Erik sanoo. – Hyvä kokki sinä olet.

Päätän kuunnella sanoja enkä sävyä. Erik sanoi kohteliaisuuden ja minä hymyilen. Kyllä se tästä.

Kolmen lihapullan jälkeen Erik yllättäen kysyy:

– Puhutaanko siitä eilisestä?

Lupaa odottamatta Erik puhkeaakin puhumaan. Ei paljon, muutaman lauseen vain, mutta paljon enemmän kuin ennen.

Erik sanoo olevansa iloinen siitä, että joutui tunnustamaan salaiset tapaamiset. Hän vannoo taas, että suudelmaa pidemmälle ei menty. Kuulen Erikin äänestä, että hän olisi kuitenkin halunnut muutakin. Mutta mikä minä olen syyttämään – olisin halunnut itsekin.

– En minä tajunnut, mitä teen, Erik sanoo. – En yritä puolustella – mutta tajusin tuon, kun sanoin sen ääneen. En minä tiedä, mitä hänestä haluan. Enkä tiedä enää, haluanko...

Erik sotkeutuu sanoihinsa eikä osaa enää jatkaa. Onneksi minä tiedän tismalleen, mitä sanoa.

– Minä olen kasvanut ulos tästä elämästä, pamautan. Erikin silmät kapenevat, ja minä huomaan sen, mutta jatkan silti harjoittelemani sanat. – Minä en halua tätä elämää enää. Mun täytyy olla muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja.

Erik katselee minua arvioiden näkemäänsä. Minä en peräänny. Minä olen kasvanut tästä elämästä ulos samalla tavalla kuin kasvoin ulos lapsuudesta keltaisessa puutalossa. Silloin kasvoin ohi Jarnon, halusin toisen elämän, tai niin minä ainakin luulin. Luulin olevan oikein lähteä, kääntää selkä ja mennä perhe-elämään. Luulin, että minulla on oikeus siihen, vaikka tiesin satuttavani muita.

Nyt tiedän, ettei niin voi tehdä.

– Etkö sinä voi olla muuta kuin äiti täällä, meidän kotona? kysyy Erik hieman vihaisena, vaikka yrittääkin peitellä tuohtumustaan.

Annan hänen odottaa ennen kuin vastaan. Piilotan sanoja yhteenpuristettujen huulien taakse, jotta ne eivät karkaisi. En puhu, ennen kuin Erik on huokaissut lyhyesti, pyörittänyt päätään tai kääntänyt katseensa. En anna periksi, ennen kuin Erik luovuttaa.

Se vie ikuisuuksia, mutta lopulta se tapahtuu. Erik kääntää katseensa, siemaa lasistaan ja huokaisee.

– Voin minä, minä sanon. Pehmeämmällä äänellä lisään: – Juuri sitä minä haluan.

Erik vilkaisee minuun epäillen. Hän katsoo silmiin minua itseäni, molempia puolia minusta. Kodinrakentajaa ja haaveidentavoittelijaa, jotka nyt ovat minussa yksi nainen.

Toivon, että hän näkee saman naisen, joka olen. Sen ainoan oikean.

– Hyvä, Erik toteaa taloudellisesti kuten aina. – Se on hyvä alku.

Sitten me syömme lihapullia ja spagettia. Kysyn Erikin työpäivästä ja hän epäröi vastaillessaan – mutta yrittää kuitenkin. Minä yritän ottaa sen huomioon.

Erik kysyy, missä lapset ovat ja kerron hänelle passittaneeni heidät elokuviin. Erik nauraa hyväntahtoisesti. Minuakin hymyilyttää. Ehkei elokuvaan passituksessa ole todellisuudessa mitään hauskaa, mutta lämmittää sydäntä, kun perhe tekee tilaa meidän suhteellemme. Edes tämän yhden kerran.

Illalla Erikillä on töitä, niin kuin useimpina iltoina. Raportti, jota hän ei ehtinyt lukea työaikana – jotain sairaalan hallintoon liittyvää.

– Ei se mitään, minä sanon notkeasti.

Erik nostaa lasit silmiltään ja katsoo minua tuikeana: – Ihanko totta?

– Ihan totta, minä vakuutan ainakin puoliksi sitä tarkoittaen.

– No sitten, Erik sanoo vähän epävarmasti. Hän odotti minun loukkaantuvan. – Minä tulen hetken päästä perässä sänkyyn.

Nyökkään ja kiipeän makuuhuoneeseen. Teinien huoneista kuuluu tietokoneen näpytystä. Huikkaan hyvät yöt. Kaikki on yhä ehjää.

Illan viileä ilma on tunkeutunut makuuhuoneen lakanoihin. Kaivaudun peiton alle ja  napsautan lukuvalon päälle. Etsin yöpöydän laatikosta päivällä hankkimani ja huolella piilottamani ostoksen.

Kirja on uudenkarhea. Kulmissa on pientä hiirenkorvaa – se oli kaupan ainoa kappale, jo vähän muiden puristuksessa kulunut. Halusin ehdottomasti silti juuri sen.

Jarno Kulmala. Nimi on kirjoitettu pienin kirjaimin, ihan kuin se olisi häpeäksi kirjan komealle otsikolle. Ihmisen puolikas.

Ihan niin kuin minäkin. Sellaisena me toisiamme rakastimme. Silloin ja aina.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.