Osa 5/5: Aikoinaan Anna jätti taiteellisen Jarnon mitään tälle selittämättä ja valitsi hyvin järjestetyn elämän lääkärimiehensä Erikin kanssa. Nuotiolla Jarno tunnustaa yhä rakastavansa Annaa ja he suutelevat. Viikonlopun jälkeen, paluumatkalla täydelliseen kotiinsa, Anna pyytää yllättäen Erikiä pysäyttämään auton.

Erik katsahtaa minua epäilevästi. – Vastahan me lähdettiin.

– Pysähdytään silti, minä sanon vapisevalla äänellä. – Meidän on pakko puhua.

Erik tuijottaa tietä edessämme. Hän puristaa rattia niin, että rystyset nousevat kämmenselästä pieninä vuorina.

– Mennään sitten, hän rykäisee.

Kilometrin päässä on huoltoasema, ja Erik kääntää auton sinne. Vatsani kääntyy ympäri, kun auto matelee ramppia pitkin.

En vielä tiedä, mitä aion sanoa. Sanat ovat yhteenpuristettujen huulien takana. Jos sanon ne sanat ääneen, tuleeko niistä totta?

”Minusta tuntuu, että olen umpikujassa. Minä olen onneton.”
”Sinä et ole sama mies enkä minä ole sama nainen.”
”Suutelin toista miestä.”

Erik sammuttaa auton. Hetken hän on liikkumatta niin kuin minäkin. Ehkä me ajattelemme samaa: se on menoa nyt.

Erik hakee noutotiskiltä kahvit ja pullat. Minä kuljen hermostuneena ihmisjoukkojen halki pöytää etsien. Sunnuntai-iltapäiväänsä istuvat mökkimatkalaiset kääntävät katseensa minusta kuin tietäisivät, etten tuo mukanani hyvää.

– Ei ollut voisilmäpullia, Erik sanoo laskiessaan tarjottimen pehmeästi pöydälle.

Hän on valinnut minullekin oman suosikkinsa, vaniljaviinerin. En erityisemmin pidä niistä. En tosin muista, olenko koskaan hennonut kertoa sitä Erikille. Ehkä olen vain syönyt viinerini hänen mielikseen. Erik sentään muistaa, että eniten pidän pullasta.

Erik sekoittaa kahviaan niin että lusikka helisee. Sekunnit kuluvat piinallisen hitaasti, eikä kumpikaan meistä sano mitään.

Lopulta Erik huokaa:

– Sinä halusit puhua.

Niinhän minä halusin, mutta en osaa sanoa sanaakaan. Vaadinko minä liikaa, kun odotan Erikin ymmärtävän minua paremmin kuin kukaan muu? Aloitan arasti:

– Onko sinusta kaikki hyvin?

Erik naputtaa pöytää etusormellaan ja valikoi sanojaan. Ei tämä ole helppoa hänellekään.

– Meidän välillä? En minä tiedä. Onko sinusta?

Erik hörppää kahvia ja haukkaa viineriä. Täyttämällä suunsa hän kääntää kysymyksen takaisin minulle. Minun on pakko ottaa ohjat, kun hän ei sitä tee.

– Kaikki ei ole hyvin, sanon murheellisesti. Säikähdän omaa ääntäni, vapisevaa ja harhailevaa. – Minusta me olemme muuttuneet paljon. Olemme nyt erilaisia. Sinä olet poissa ja minä yksin.

Jalkani ovat vetelät, kädet kuin horkassa. Minä sanoin nuo sanat, toistelen itselleni. Pidin omaa puoltani, niin kuin olisi pitänyt tehdä aina. Tartun itseäni kädestä pöydän alla estääkseni niitä vapisemasta Erikin edessä. Samalla valan itseeni uskoa. Minä pystyn tähän.

– Olet oikeassa, Erik sanoo yhtäkkiä. – Meillä on ollut vaikeaa.
Höristän korviani. Mistä hän puhuu?

– Ei meillä ole ollut vaikeaa, töksäytän. – Meillä on vältelty vaikeuksia! Jos jokin on ollut vaikeaa, niin se sitten!

Yritän puhua lauhkeasti, mutta en osaa estää pientä huudahdusta.

– Sinä et ole se sama mies, jonka kanssa menin naimisiin, minä jatkan. – Tai sitten minä en ole sama nainen. Sinä olet aina töissä. Töiden kanssa sinä olet naimisissa etkä minun. Nytkin meidän piti olla viikonloppu yhdessä ja sinä säntäsit taas päivystykseen...

Erik katselee kuppiaan valmiina puuskahtamaan jotain. Minä tunnen tuon ilmeen, tuon miehen ja hänen ajatuksensa. Hän haluaa elämän etenevän tasaisesti tutulla tavalla. Puuskahtamalla hän haluaa pelottaa minut hiljaiseksi.

Mutta enää minua ei pelota. En pelkää riitaa enkä Erikin mielen pahoittamista. Nyt on oikaistava koko arki ja kerrottava kaikki. Erikin on herättävä!

– Minä suutelin toista miestä.

Omatkin silmäni laajenevat hämmästyksestä. Sanoinko sen?
Erik värähtää vain hieman. Minä pitelen täriseviä käsiäni aloillaan ja olen varma, että huudan, jos hän taas haukkaa viineriä. Jos edes tämä ei liikuta häntä, minä kävelen ulos.

Yhtäkkiä Erik katsoo minua suoraan silmiin harmailla, arkisen viisailla silmillään. Niissä on paljon tietoa ja vain vähän tunnetta.

– Anna, Erik lausuu hitaasti.

– Ei minulla ollut päivystystä.

Veri valahtaa kasvoiltani.

– Tai oli minulla, Erik korjaa kiireesti. – Perjantaina. Ei enää lauantaina. En minä ollut töissä.

– Missä sitten?

Erik on niin hiljaa, että arvaan vastauksen. Minua alkaa yököttää.

– Ei voi olla totta, sanon melkein kuiskaten.

– Minäkin suutelin, Erik sanoo. – Ei muuta. Kävimme illallisella. Muuta en ole tehnyt.

Istun paikallani aivan turtana. Enää ei tarvitse kiemurrella tunnontuskissa.

Hiljaisuuden jälkeen Erik kysyy kovin huolettomasti:

– Se naapurisiko se oli?

– Niin, minä sanon. Tunnen itseni irstaaksi. Jarnon huulten kosketus kohoaa mieleen. – Entä sinun...?

– Kollega, Erik kuittaa lyhyesti.

Äänenpainoissa on latausta, mutta muuten kaikki on tavallista. Tuntuu siltä kuin emme puhuisi lainkaan itsestämme vaan joistain toisista. Me istumme huoltoaseman pöydässä ja juomme kahvia. Silti maailmamme mullistuu.

Mietin kuumeisesti, mitä seuraavaksi. Erik hipelöi kahvilusikkaansa hämillään, kuin aikoisi vielä sanoa jotain.

– Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, Erik lopulta henkäisee ja kiskaisee yläruumiinsa takanojaan tavalla, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Hän on yhtäkkiä aivan vieras mies. – On tavattu aiemminkin.

Minusta karkaa kaikki elämä kerralla ulos. Jollain tasolla jo ehdin luulla, että hairahduksemme voisi yhdistää meitä. Että siitä voisi tulla yhteinen syntimme, joka saattoi meidät taas yhteen.

Mutta Erik on tavannut toista naista pidemmän aikaa, suunnitellut sitä selkäni takana ja peitellyt.

– Ja se on muka jäänyt suukon asteelle? minä kivahdan.

– On, sanoo Erik painokkaasti. Hän katsoo minua taas lujasti.

– Anna, usko minua. Sen pidemmälle en ole mennyt. Samassa veneessä ollaan.

Minä väistän Erikin katsetta, kun hän ampuu ulos luunkovat sanansa. Viimeisillä sanoillaan hän pakottaa minut alistumaan: samassa veneessä tosiaan olemme.

Katselen ikkunasta parkkipaikalle. Autoista astuu ulos pariskuntia, perheitä, eläkeläisiä, yksinäisiäkin. Mietin, ovatko he joskus kuunnelleet, millaista elämää toinen puolisko perheestä on elänyt.

En tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua. Olen pettynyt sekä Erikiin että itseeni: siihen, että hän on luovinut selkäni takana. Totta kai he olisivat menneet sänkyyn. Heillä oli salaisia tapaamisia, suukkoja. Heillä oli vakaat aikomukset tutustua ja ihastua toisiinsa.

Minä hölmö tunnustin kaiken heti. Jos olisin tiennyt Erikinkin rikkoneen lupauksensa, olisin voinut varastaa Jarnon kanssa hetken sieltä, toisen tuolta. Olisimme voineet jatkaa suudelmaamme ja imeä elämää toisistamme. Ehkä olisin saanut Jarnolta voimia kääntyä kulkemaan omaa tietäni. Mutta nyt minä istun tässä Erikin kanssa.

– Mitä nyt tapahtuu? minä virkon yhä ohikulkijoita katsellen.

Pilvet taivaalla ovat tiivistyneet, ilmaa halkovat pienet sateen piikit.

– En minä tiedä, Erik vastaa hyvin hiljaa.

– En minäkään, vastaan äkäisesti.

Minä en halua olla aina vastuussa parisuhteestamme. Erik on yhtä isossa osassa kuin minä, hän on yhtä syyllinen suhteemme huojuntaan kuin minäkin.

Puren huultani, ristin kädet rinnalle ja katselen poispäin. Haluaisin vain yhdeksi kasvoksi ikkunan toiselle puolelle – haluaisin kääntää kelloa puoli tuntia taaksepäin ja estää tämän tapahtumasta. Minä halusin etsiä ratkaisuja, mutta loimmekin vain uusia solmuja.

Lukemattomia kysymyksiä harhailee mielessä. Seuraako tästä ero? Osaanko minä tai haluanko jatkaa – antaa tai saada anteeksi? Entä osaako Erik, tai haluaako edes?

– Jos ei tiedä mitä tehdä..., Erik aloittaa voipuneella äänellä.

– ... niin on parasta nukkua yön yli.

Noin hän on aina sanonut. Niin monia kertoja olen jäänyt puhisemaan keittiön pöydän ääreen, kun Erik on lähtenyt nukkumaan yön yli viisautensa mukaisesti. Minua sapettaa jokainen viisaus, jokainen jallitus, jolla Erik ottaa erävoiton.
Useimmiten hän on kuitenkin ollut oikeassa. Aamulla asiat näyttävät erilaisilta. Emme me todella voi ratkaista loppuelämäämme viinerinjäämien äärellä. Kotona odotetaan äitiä ja isää. Niitä rooleja voimme näytellä, vaikkemme olisikaan puolisoita tai rakastavaisia. Niin olemme ennenkin tehneet.

Kävelemme autolle ja ajamme kotiin yhtä hiljaisina kuin tulomatkalla. Vaihdamme vain sanan siitä, liekö lapsilla ollut ikävä.

– Rahat on varmasti käytetty, Erik hymähtää. – Mutta ehkä ei ehditty tiskata.

Minäkin naurahdan. Hetken ajan ymmärrämme toisiamme paremmin kuin pitkiin aikoihin.

On ehditty tiskata. On viety pyykit koriin ja imuroitu. Lapset ovat jopa vaihtaneet imurin pussin. Molempien kasvot hehkuvat.

– Haluatte ilmeisesti jäädä toistekin yksin, minä totean.

Jennika vääntelehtii niin kuin hän haluaisi halata minua muttei rohkene tehdä aloitetta. Tehdessäni tupatarkastusta hän seuraa minua ympäri taloa. Lopulta käännyn tyttäreni puoleen ja rutistan varoittamatta. Isoveli kurvaa silloin porraskuiluun ja pakenee.

– Hyvin te selvisitte, sanon Jennikalle. – Totta kai saatte jäädä toistekin.

Jennika riistäytyy sylistä, sukii hiuksiaan ja kaivaa kännykän taskustaan. Pian on jo mentävä, joku kavereista odottaa taas. Hän katoaa samaan porraskuiluun kuin isoveljensä ja huikkaa vielä matkaltaan:

– Tekin saatte sitten lisää parisuhdeaikaa!

Tahtomattani minä huokaisen. Onneksi Erik on alakerrassa, eikä meidän tarvitse kyräillä toisiamme Jennikan sanojen jälkeen.
Palattuamme lapset eivät huomanneet minkään muuttuneen. Minä ja Erik osasimme esittää roolimme kyllin hyvin – olemmehan vetäneet samantapaista näytelmää pitkään. Olemme teeskennelleet kaiken olevan hyvin, vaikka kotona on ollut liian vaitonaista.

Kävelen talon läpi vielä päinvastaiseen suuntaan. Nyt en etsi murskaantuneita sipsejä tai unohtuneita kaljatölkkejä vaan ihailen kotiamme. Parketit ovat puhtaat, taulut suorassa, valokuvat paikoillaan. Kaikki valaisimet toimivat, makuuhuoneiden ovissa roikkuvat lasten nimikyltit. Kahvinkeitin lorisee, ilmastointilaite humisee ja teinien huoneesta kantautuu harmitonta poppia.

Kaikki on vielä ehjää.

Minä voisin vielä pelastaa tämän kodin. Voisin teeskennellä, että kaikki on ennallaan. Minä huolehtisin siitä, että kaikki muut saisivat elää omaa elämäänsä. Lapset eivät arvaisi mitään.

– Joko se kahvi tippui?

Erik. Hän tietäisi, ettei mikään ole niin kuin ennen.

Erik pyyhältää ohitseni keittimelle, rymistelee kaapista kupin itselleen, availee jääkaappia löytääkseen suuhunpantavaa. Kertaakaan hän ei katso minuun eikä tietenkään odota vastausta.

Minä voisin pyytää Erikiä jatkamaan. Ehkä hän suostuisi, onhan siihen monia syitä. Meillä on lapset. Meillä on kaunis koti ja teemme hyvää yhteistyötä. Olemme hyviä vanhempia ja hyviä kasvattajia. Toisillemme me vain olemme huonot puolisot.

Pitkään luulin, ettei sillä ole Erikille merkitystä, mutta taisin olla väärässä. Erik on halunnut tavata toisen naisen ja viettää aikaa tämän kanssa. Hänelle ei ehkä riitä se, mitä meillä kahdella on.
Erik voi rikkoa meidän kotimme. Jos hän niin haluaa, hän voi viedä minulta koko elämäni.

Kai hän yön yli nukuttuaan tietää, mitä haluaa.

Aamulla koko maailma on kääntynyt päälaelleen: minä herään viimeisenä. Havahdun syvästä unesta, niin upottavasta ja elollisesta, että uskoin sen olevan totta. En muista mistä uneksin, mutta herätessäni tuntuu kuin olisin pudonnut toiseen ulottuvuuteen.

Kaikkialla kotona on hiljaista. Pihatie on tyhjä, Erikin auto tiessään. Eteisen kenkätelineessä on ammottavia aukkoja. Keittiötasolle on pinottu murokulhoja, joista päättelen teinien karanneen kesäkursseilleen. Jennikalla on kansalaisopiston hattukurssi, Joonalla futisleiri. Pysyvätpähän kiinni arjessa ainakin alkukesän.

Keitän teetä ja istun pöydän ääreen katselemaan suurta tyhjyyttä kotonamme. Tunnen itseni pikkuruiseksi tässä talossa, jonka tunnen kuin omat taskuni.

Erik kai tietää jo, mitä tahtoo. Onhan aamu.

Yritän arvailla, mitä hän on päättänyt: kyllä vaiko sittenkin ei. Kyllä, kenelle? Ei, meille?

En tiedä, mitä Erik tahtoo enkä tiedä mitä minä tahdon. Heräsin siihen samaan pisteeseen, jossa olin nukkumaan mennessäni. Keskelle kaunista elämää, jota olen halunnut, tavoitellut ja rakentanut – mutta johon en ole tyytyväinen.

Silti toisenlainen elämä tuntuu mahdottomalta, niin kaukana kaikki muut todellisuudet ovat. Viikonloppuna Juhan mökillä, leirinuotiolla Jarnon kyljessä ja vielä yksin kammarissakin minä kurkistin toisenlaista todellisuutta ja uskoin sen olevan mahdollista. Täällä sellaista ei näy. On vain koti, joka on minulle kaikki.

Juon kupilliseni katsellen puolivalmista pihaa. Minä olen kuokkinut, tehnyt istutukset, haravoinut irtolehdet pois. Muuta tehtävää ei enää ole kuin odottaa kesän tuloa.

Auto ajaa pihaan, kun olen pyyhkimässä pölyjä kirjahyllystä. Kuulen moottorin hurinan talon toiselle puolelle asti. Sydän kääntyy syrjälleen: Erik on päättänyt tulla kesken päivän kotiin puhumaan kanssani, koska tietää lasten olevan poissa.
Pian tiedän elämäni suunnan, ehdin juuri ajatella.

Sitten soi ovikello. Pieni hymy karkaa suupieleen silkasta ilosta: se ei olekaan Erik. Minun elämäni ei pääty vielä. Silottelen nopeasti nukkunutta hiuspehkoa ja kiirehdin ovelle.

Ovella on Jarno. Minun olisi pitänyt arvata se.

– Hei, hän sanoo viattoman luonnollisesti. Aivan kuin hänen kuuluisikin seistä jököttää meidän portaillamme.

– Hei, minä vastaan äimistyneenä. Tuijotan Jarnoa ja tyytyväinen hymy hiipii esille. Piilotan sen kääntämällä katseeni pieneen Elsaan, jota Jarno pitää sylissään.

Elsa näyttää tunnistavan minut.

– Tyttö, Elsa ilmoittaa. En tiedä puhuuko hän minusta vai itsestään. Minusta kun tuntuu yhtäkkiä yhtä lailla pieneltä tytöltä.

– Niin, minä kujerran enkä kysy Jarnolta, miten hän osasi tulla meille tai mitä hän täällä tekee. Kyllä minä sen tiedän. Hän tuli hakemaan minua. – Tuletteko sisään?

He tulevat. Minun kaksi maailmaani sulautuvat hetkessä yhdeksi todellisuudeksi. Koko kehoni tärisee jännityksestä, innostuksesta ja riemusta.

Tiedustelen, haluaako Jarno teetä. Hän näyttää ensin siltä kuin ei ymmärtäisi kysymystäni. Hän on tässä minun maailmassani, mutta ajatukset ovat muualla.

Lopulta hän sanoo: – Päätä sinä.

Minä päätän ottaa hänet omakseni. Napsautan vedenkeittimen päälle ja etsin kaapista koukeroisen kupin, jota kukaan meillä ei käytä. Ei etenkään Erik. En halua sotkea Jarnoon mitään Erikistä.

Kaapilla puuhaillessani Elsa ottaa pari askelta eroon isästään ja alkaa etsiä hyllyistä leikkikaluja. Hän vetää lattialle muutaman keittokirjan ja kokeilee puista kulhoa. Elsa tutkailee uutta ympäristöään konstailematta, kun taas Jarno istuu pöydän ääressä kuin vangittuna.

Teepannun suhistessa minä kyykistyn lattialle Elsan viereen.

– Mitäs sinulle kuuluu? Löysitkö leluja?

Elsa näyttää huolestuneelta niin kuin pienet tytöt aina. Tai niin kuin aikuisetkin. Minua naurattaa.

– Anna, sanoo Jarno yhtäkkiä. – Meidän pitää vähän puhua.

Syvä ääni saa sydämen lyömään melkein rinnasta läpi. Käännyn Jarnoon, nousen lattialta hänen tasolleen, kasvot kasvotusten.
Jarno katsoo minua kiinteästi kuten hän on aina tehnyt. Näen, kuinka hervottomaksi käy syke hänen rinnassaan, kuinka voimattomiksi jäävät kädet, jalat, kaikki millä hän voisi tehdä valintoja. Hän vain katsoo minua syvälle silmiin ja minä tunnen, että tämä on se hetki. Minun elämäni muuttuu, meistä tulee yhtä ja minusta kokonainen ihminen.

Huuleni painuvat Jarnon huulille vahvoina, suutelevat mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta täydellä voimalla sen hetken, jonka ne kaikki ovat yhtä.

Sitten Jarno riistäytyy salamannopeasti irti minusta, huulet karkaavat. Jarnon tuoksu livahtaa pois ja etääntyy nopeasti.

– Ei me voida, Jarno puuskahtaa. Hän painaa päänsä käsiin, raastaa hiuksiaan niin kuin voisi niiden mukana repiä irti halun.

 – Ei tämän näin pitänyt mennä...

Minä tuijotan Jarnoa kapein silmin, tajuan kehoni käpertyvän. Hengitän kiihkeästi halua ulos rinnastani ja moitin itseäni vain hieman siitä, etten osaa hävetä. Sydämeni uskottelee, että minä haluan tätä. Minä haluan kokonaisen elämän.

Elän hetken täysillä ja sitten kuiskaan: – Anna anteeksi.

– Älä pyydä anteeksi, sanoo Jarno. – Minä en vain voi. En minä oikeasti halua sun kanssa mitään. Sitä minä tulin sanomaan, enkä sitten osannutkaan sanoa. Minun tässä pitää pyytää anteeksi.

Häpeä yllättää äkisti. Jokaista lihasta kehossani alkaa särkeä. Pienikin liike koskee, sattuu, kun se rikkoo todeksi uskomani haaveen. Mutta minun totuuteni onkin tämä talo parketteineen, medisiinarin kirjahyllyineen ja  keräilysarja-astioineen. Se on minun elämääni, johon Jarno pyytämättä toi kaikuja menneestä.

Elsa nousee leikeistään ylös ja kävelee isänsä luo, joka tuijottaa lattiaa liikkumatta.

– Syliin, sanoo Elsa vaativasti. Hän kipuaa isänsä syliin ja katselee minua sieltä tuimasti, suu supussa niin kuin äidillään.

Elsa pelkää aikuisten kaiutonta hiljaisuutta, joka ilman lupaa käänsi maailman päälaelleen.

Hitaasti kehoni rauhoittuu aloilleen. Se alistuu kohtaloonsa, tyytyy tähän todellisuuteen ja elämään. Jarno painaa silmiään kiinni ja auki, hivelee Elsan kättä ja ottaa kosketusta siihen maailmaan, johon kuuluu.

– Minä en voi, Jarno sanoo lopulta surullisesti. Murheen murtamana. – Minä rakastan sua. Mutta en minä voi. Enkä halua.

Minun suuni on kuiva, silmiä kirvelee. Koskee kaikkialle. Koko elämä karkaa enkä minä voi estää.

– Ei se mitään, sanon ohuella äänellä.

Me päästämme irti toisistamme, vaikka olemme niin lähellä toisiamme. Tai ehkä juuri siksi.

Jarno istuu pöydän ääressä vielä vähän aikaa. Emme ehtineet sanoa juuri mitään, mutta nyt ei ole enää muutakaan. Kohta minä jään tähän jo rakentamaani elämään ja hän menee omaansa.

– Pois.

Elsan ääni on peräänantamaton. Hän kapuaa muitta mutkitta Jarnon sylistä ja taapertaa eteiseen. Jarno katsoo minua vielä. Tunnen sen, vaikka itse katselen poispäin. Tunnen hänen haluavan korjata kaiken, mikä on minun maailmassani vialla. Sellainen hän aina oli.

– Pärjäätkö sinä?

Minä en ole ihan varma, mutta sanon silti: – Totta kai.

Elsa kiskoo jo ovenkahvaa eteisessä ja ärisee. Hitusen hymyilyttää. On hyvä, että Elsa panee pisteen. Ehkä kumpikaan aikuisista ei sittenkään olisi pystynyt siihen.

Jarno sanoo tyttärelleen muutaman leppoisan sanan ja pukee kengät heille molemmille. Minä katselen käsiäni, jotka näyttävät aikuisen naisen käsiltä. Niissä on juonteita. Ihan kuin minusta olisi tullut aikuinen.

Jarno viivyttelee ovella viimeisiä sanoja etsien. Mutta ei niitä ole olemassakaan.

Hetken kuluttua Jarno on oven toisella puolella, pihatiellä, autossa – poissa. Hän on sanoutunut irti minun maailmastani, kääntänyt selkänsä ja lähtenyt tavoittelemaan elämää, jonka uskoo itselleen oikeaksi.

En minäkään jää tyhjin käsin. Yön yli nukkuminen ei riittänyt selvittämään ajatuksia, mutta toinen henkäisy nuoruudenrakkautta riitti. Nyt tiedän, mitä tahdon.

Kauppareissun jälkeen houkuttelen lapset menemään illaksi elokuviin. Väitän, että se on palkinto hyvin hoidetusta viikonlopusta. Kaivan heille matkan ajaksi jättämäni hätärahat kahvirasian alta ja lähetän matkoihinsa.

– Menkää vaikka pizzallekin vielä, usutan. – Ja jätskille! Olitte tosi reippaita!

Molemmat uskovat valheen. Se on oikein. Teini-iässä pitääkin vielä uskoa toisen hyviin tekoihin.

Lasten mentyä pyöritän uuniin sämpylätaikinan, paistan lihapullia, keitän spagetin. Katan pöytään lautasliinat kesän kauneimmissa väreissä: vaaleanpunaista ja nuorenvihreää. Viinilasit, syvät valkoiset lautaset. Muutama kukka pihalta, näön vuoksi. Harkitsen kynttilää, mutta siivoan sen pois. Se tuntuu liian romanttiselta. Nyt ei ole kyse romantiikasta.

Kun Erik ajaa pihaan, siivilöin spagetin ja korkkaan pullollisen punaviiniä. Kaataessani sitä laseihin mietin, tarjosiko hän illallisella kollegalleen punaviiniä vai ehkä valkoista, josta minäkin pidän enemmän. Kumpaa tarjosikin, ajatteliko hän silloin minua. Miettikö Erik, miltä minusta tuntuisi, jos kuulisin hänen vieneen toisen naisen syömään.

– Tuoksuupa hyvältä, Erik kommentoi heti päästyään ovesta sisään. – Mitä täällä on kokattu?

– Kotiruokaa, minä totean

Erik ilmestyy eteisestä niin toisenlaisena kuin Jarno oli lähtiessään. Erik on vähäeleinen, tiukka, lyhytsanainen ja joskus suorastaan loputtoman tylsä. Nielaisen, kun ajattelenkin sitä – se tuntuu loukkaukselta. Siinä missä Erik on kuivan karkea, on Jarno syvän eläväinen ja huolehtiva.

Ehkä Jarno olisi parempi aviomies. Hän on rakastanut minua koko ikäni. Mutta minä olen rakastanut puoli elämääni Erikiä.

– Istu pöytään, kehotan Erikiä. – Syödään kerrankin ihan kaksin. Ja puhutaan.

– Siitäkö... eilisestä?

Erik on vakava ja hitusen epävarma.

– Siitä, minä vastaan olkiani kohauttaen. – Ja muusta. Kunhan vaan puhutaan.

Niin me istumme vastatusten. Ensimmäiset sanat ovat kankeita, niin ovat toisetkin. Erik annostelee molemmille spagettia, minä lihapullia kastikkeineen. Yksi murtaa leivän, toinen kastaa sitä lautaselleen.

– Millaista on? minä kysyn tottumuksesta.

– Ainahan se on hyvää, Erik sanoo. – Hyvä kokki sinä olet.

Päätän kuunnella sanoja enkä sävyä. Erik sanoi kohteliaisuuden ja minä hymyilen. Kyllä se tästä.

Kolmen lihapullan jälkeen Erik yllättäen kysyy:

– Puhutaanko siitä eilisestä?

Lupaa odottamatta Erik puhkeaakin puhumaan. Ei paljon, muutaman lauseen vain, mutta paljon enemmän kuin ennen.

Erik sanoo olevansa iloinen siitä, että joutui tunnustamaan salaiset tapaamiset. Hän vannoo taas, että suudelmaa pidemmälle ei menty. Kuulen Erikin äänestä, että hän olisi kuitenkin halunnut muutakin. Mutta mikä minä olen syyttämään – olisin halunnut itsekin.

– En minä tajunnut, mitä teen, Erik sanoo. – En yritä puolustella – mutta tajusin tuon, kun sanoin sen ääneen. En minä tiedä, mitä hänestä haluan. Enkä tiedä enää, haluanko...

Erik sotkeutuu sanoihinsa eikä osaa enää jatkaa. Onneksi minä tiedän tismalleen, mitä sanoa.

– Minä olen kasvanut ulos tästä elämästä, pamautan. Erikin silmät kapenevat, ja minä huomaan sen, mutta jatkan silti harjoittelemani sanat. – Minä en halua tätä elämää enää. Mun täytyy olla muutakin kuin äiti ja kodinhoitaja.

Erik katselee minua arvioiden näkemäänsä. Minä en peräänny. Minä olen kasvanut tästä elämästä ulos samalla tavalla kuin kasvoin ulos lapsuudesta keltaisessa puutalossa. Silloin kasvoin ohi Jarnon, halusin toisen elämän, tai niin minä ainakin luulin. Luulin olevan oikein lähteä, kääntää selkä ja mennä perhe-elämään. Luulin, että minulla on oikeus siihen, vaikka tiesin satuttavani muita.

Nyt tiedän, ettei niin voi tehdä.

– Etkö sinä voi olla muuta kuin äiti täällä, meidän kotona? kysyy Erik hieman vihaisena, vaikka yrittääkin peitellä tuohtumustaan.

Annan hänen odottaa ennen kuin vastaan. Piilotan sanoja yhteenpuristettujen huulien taakse, jotta ne eivät karkaisi. En puhu, ennen kuin Erik on huokaissut lyhyesti, pyörittänyt päätään tai kääntänyt katseensa. En anna periksi, ennen kuin Erik luovuttaa.

Se vie ikuisuuksia, mutta lopulta se tapahtuu. Erik kääntää katseensa, siemaa lasistaan ja huokaisee.

– Voin minä, minä sanon. Pehmeämmällä äänellä lisään: – Juuri sitä minä haluan.

Erik vilkaisee minuun epäillen. Hän katsoo silmiin minua itseäni, molempia puolia minusta. Kodinrakentajaa ja haaveidentavoittelijaa, jotka nyt ovat minussa yksi nainen.

Toivon, että hän näkee saman naisen, joka olen. Sen ainoan oikean.

– Hyvä, Erik toteaa taloudellisesti kuten aina. – Se on hyvä alku.

Sitten me syömme lihapullia ja spagettia. Kysyn Erikin työpäivästä ja hän epäröi vastaillessaan – mutta yrittää kuitenkin. Minä yritän ottaa sen huomioon.

Erik kysyy, missä lapset ovat ja kerron hänelle passittaneeni heidät elokuviin. Erik nauraa hyväntahtoisesti. Minuakin hymyilyttää. Ehkei elokuvaan passituksessa ole todellisuudessa mitään hauskaa, mutta lämmittää sydäntä, kun perhe tekee tilaa meidän suhteellemme. Edes tämän yhden kerran.

Illalla Erikillä on töitä, niin kuin useimpina iltoina. Raportti, jota hän ei ehtinyt lukea työaikana – jotain sairaalan hallintoon liittyvää.

– Ei se mitään, minä sanon notkeasti.

Erik nostaa lasit silmiltään ja katsoo minua tuikeana: – Ihanko totta?

– Ihan totta, minä vakuutan ainakin puoliksi sitä tarkoittaen.

– No sitten, Erik sanoo vähän epävarmasti. Hän odotti minun loukkaantuvan. – Minä tulen hetken päästä perässä sänkyyn.

Nyökkään ja kiipeän makuuhuoneeseen. Teinien huoneista kuuluu tietokoneen näpytystä. Huikkaan hyvät yöt. Kaikki on yhä ehjää.

Illan viileä ilma on tunkeutunut makuuhuoneen lakanoihin. Kaivaudun peiton alle ja  napsautan lukuvalon päälle. Etsin yöpöydän laatikosta päivällä hankkimani ja huolella piilottamani ostoksen.

Kirja on uudenkarhea. Kulmissa on pientä hiirenkorvaa – se oli kaupan ainoa kappale, jo vähän muiden puristuksessa kulunut. Halusin ehdottomasti silti juuri sen.

Jarno Kulmala. Nimi on kirjoitettu pienin kirjaimin, ihan kuin se olisi häpeäksi kirjan komealle otsikolle. Ihmisen puolikas.

Ihan niin kuin minäkin. Sellaisena me toisiamme rakastimme. Silloin ja aina.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.