Osa 4/5: Kauan sitten Anna valitsi taiteellisen Jarnon sijasta turvallisen elämän – mutta nyt haavat ovat taas auki. Jarno vetää puoleensa, on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Nuotiotulen äärellä Jarno yllättää Annan tunnustuksellaan.

Sanoiko Jarno tosiaan ne sanat, jotka minä kuulin? ”Enhän minä koskaan lakannut rakastamasta.”

Minä olen yhtaikaa tyhjä ja täynnä. Veri kohisee, sydän hakkaa, kädet hapuilevat tyhjää. Silmät tarkkailevat vimmatusti Jarnoa.

– En oikein... en oikein tiedä mitä tehdä, änkytän. Jarno tuntuu olevan lähempänä kuin ennen.

Nyt hän väistää minua ja katsettani. Hän polvistuu nuotiolle, on kuin ei olisikaan.

– Ei sun tarvitse tehdä mitään.

Jarno kohentaa pitenevässä illassa hiipuvaa nuotiota. Pari liekkiä tarttuu nuolemaan uusia puita.

– Pitäisi sanoa jotain viisasta, minä vastaan. – Mutta veit multa viisaat sanat. Niin kuin ennenkin.

Järven toiselta puolelta kantautuu puhetta. Mietin, kuulevatko he meidän haparoivat lauseemme.

Jarno kääntää kasvonsa minuun, katselee tutkiskellen. Hänen katseensa kihelmöi poskillani.

– En minä vienyt sulta, hän sanoo lauhkeasti. – Vaan sinä veit minulta kaiken.

Yhtäkkiä kuulen vain oman sydämeni kumisevat lyönnit.
Miksi aloimme repiä auki jo parantuneita arpia? Nyt haavat ovat vereslihalla, paljaina, alttiina uusille iskuille.

Jarno nousee tulelta vain seistäkseen päättämättömänä aloillaan. Hän on yhtä varuillaan kuin minä, yhtä lailla kahden vaiheilla. Kumpaan tahansa suuntaan jatkammekin, menemme sinne yhdessä.

Jarno istuu niin lähelle, että sanomatta sanaakaan hän puhuu. Minä tarkkailen Jarnon rintakehän kohoilemista. Hän hengittää kiivaasti, kuin hengästyneenä omista ajatuksistaan. Jos katseemme kohtaisivat, minä uskaltaisin liikaa.

– Minun ei olisi pitänyt sanoa mitään, Jarno sanoo. – Anteeksi.
Minä haluaisin olla samaa mieltä, mutta äkkiä jokainen uinuva tunne herää. Jarno oli vierelläni pyytämättä, ajoi rinnallani koulumatkat, sairasti naapuritalossa yhtaikaa vesirokot ja mahataudit. Me vilkuttelimme toisillemme ikkunasta. Hän halasi minua, kun sain kokeesta hylätyn, hän jakoi kanssani ensimmäisen viinipullon. Hän suuteli minua pihakeinussa ilta-auringon lämmittäessä varpaita.

Elimme yhdessä kaikki ensikerrat. Niiden varaan minä rakensin itseni pala palalta. Puolet minusta oli minua, toinen puolikas Jarnoa.

Minä olen puolikas ihminen. Yhtäkkiä tajuan sen kirkkaasti.
Kaikki nämä vuodet Erikin kanssa, äitinä ja kotirouvana, olen yrittänyt etsiä itseäni aivan turhaan. Olen yrittänyt näyttää kokonaiselta mutta ollut vain puolikas, koska toisen puolen itsestäni hylkäsin keltaiselle puutalolle.

– Älä pyydä anteeksi, minä sanon lujasti.

Katson loimuavia liekkejä. Niiden valossa Jarnon ohimo kiiluu kultaisena. Hänen silmissään kytee synkkä katse, vain niiden pohjalla pilkehtii pieni toiveikas tuli.

Jarno kääntää kasvonsa minua kohti ja pitää katseellaan otteessaan. Hän ajattelee samoja ajatuksia. Nyt me olemme aivan lähellä toisiamme, sielut sylitysten, hohkaamme toinen toiseemme lämpöä. Sydän hakkaa ja minuutit juoksevat, mutta silti aika matelee.

Jarnon poski pyyhkäisee ihoani. Minä ihmettelen, miksi en estä itseäni. Saako tämä vain tapahtua?

Huulet koskettavat toisiaan yhtaikaa vieraasti ja tutusti. Minä olen kokenut ennenkin tämän aran otteen. Tunnen pehmeät huulet, mutta niiden liikkeet ovat uusia. Minulle ne ovat arvaamattomia, hänelle määrätietoisia. Yhdessä tartumme hukattuun hetkeen, jota emme ehkä koskaan enää koe.

Kun kosketus lakkaa, koko maailma pyörähtää ympäri.
Jarno katsoo minua silmiin ja minä häntä. Luemme kaikki toistemme ajatukset – hailakat muistot, mustaksi palaneet mielihalut. Emme karta niistä yhtäkään.

Hiljalleen arki palauttaa meidät Juhan kesämökin rantaan, kaksi aikuista ihmistä nuotion äärelle. Toinen on Erikin vaimo, toinen Kristan mies. Eletyt elämämme ovat totta eivätkä katoa, vaikka me itse hukkuisimme toiseen maailmaan.

Jarno huokaisee. Minä nielaisen kaikki sanani.

– Vieläkös te ootte siellä!

Juhan sammaltavat sanat särkevät korvia. Jarno karistaa nopeasti harteiltaan kesäillan unelmineen.

– Tietysti ollaan, hän huudahtaa ja ponnahtaa irti minusta.

– Kun oli niin hiljaista, Juha mylvähtelee saunan suunnalta. Hän on kuin näkymättömän omantunnon valvova ääni.

En uskalla vilkaistakaan Jarnoon, vaan vedän itseni kasaan ja kauas hänestä. Erik ja lapset tulevat mieleen, meidän kotimme, linnunpojat pihapuussa. Se on minun koko elämäni. Tunnen itseni likaiseksi, luulottelevaksi höpsöksi, kun havittelen kauan sitten kadonnutta unelmaa.

Ninni ilmestyy saunapolulle pyyhe päässään. Juha kompuroi hänen perässään ja karjaisee:

– Onko saunaan menijöitä?

Sauna. Juuri sinne minä haluan: pesemään pois tunteeni, huuhtomaan vedellä kaiken tapahtuneen.

– Minä menen!

Säntään nuotiolta polulle. Ninni väistää minua arasti, Juha tarjoaa puolikasta oluttaan.

– Kiitos, minä sanon, tartun pulloon ja kiirehdin pois.

Jarnoa minä en voi katsoa. Jos katsoisin, hajoaisin ehkä säpäleiksi.

Riisun vaatteet pukuhuoneeseen yhdeksi mytyksi. Ne pitäisi viikata, mutta en piittaa.

Saunassa on helpottavan kuuma. Kuumuus täyttää pään ja pakottaa kaikki muut ajatukset tieltään. Joka puolella kiristää niin, että iho tuntuu liian pieneltä. Kastan pääni sankoon. Veden kylmyys salpaa henkeni.

Mitä minä oikein olen tehnyt?

En ole koskaan pettänyt Erikiä eikä hän minua. Onko suudelma edes pettämistä? Koskaan ennen minun ei ole tarvinnut puntaroida, missä raja kulkee. Joskus nuorena istuin samalla hiekkalaatikolla naapurin koti-isän kanssa ja katselin häntä varovaisen toiveikkaana pohtien, millaista olisi olla naimisissa hänen kanssaan. Sen pidemmälle en ole koskaan mennyt.

Täytyykö minun kertoa Erikille?

Päätä alkaa kivistää hullun lailla. Painaudun nihkeää laudetta vasten ja tuijotan tummentunutta kattoa. Mikä mieletön hetki. Vaikka syyllisyys painaa rintaa kuin kivi, silti veri virtaa joka puolelle kehoa uudella voimalla.

Hetken olen taas nuotiolla, otan kiinni tukkipuusta, jotten lähtisi lentoon Jarnon kanssa. Nyt puren huulta ja painan käsiä ohimoille, pakotan kivistyksen pakenemaan kohti takaraivoa.

Kunpa se ei olisi totta. Kunpa en olisi tehnyt sitä.

Ulko-ovi kolahtaa. Pomppaan pystyyn niin nopeasti, että silmissä mustenee.

– Minä täällä, Ninni sanoo anteeksipyytävästi. – Unohdin...

En kuule, mitä hän unohti. En välitä ollenkaan tietää, jatkaako Ninni lausettaan. Käyn vain takaisin pitkälleni lauteille, näen taas katon ja pihkahelmet.

– Ei se mitään, huikkaan Ninnille niin huolettomasti, että ihmettelen itsekin kykyjäni peitellä pahaa oloani. – Ota vaan sieltä!

Ninni ei vastaa. Ehkä hän etsii sitä, minkä jätti taakseen.

– Anna, hän sanoo hetken kuluttua. – Mitä sä haluat?

En ymmärrä kysymystä. Enkä ehdi pyytää selvennystä ennen kuin Ninni lisää:

– Minä näin teidät.

Päänsärky lakkaa samalla hetkellä, kun sydän jysähtää mahanpohjaan. Minua alkaa hillittömästi itkettää. En voikaan haudata tapahtunutta. En voi leikkiä, ettei sitä koskaan tapahtunut, en ohittaa olankohautuksella. Varastin yhden hetken, jonka luulin voivani pitää omanani, mutta olin väärässä.
Minä olin 20 vuotta niin hyvä. Yksi harha-askel oli liikaa.

– Anteeksi, minä nyyhkäisen ääneen. Se pulpahtaa suusta kuin varkain. Auon huuliani täydentääkseni tai korjatakseni, mutta mitään muuta ei tule ulos.

Minä osaan vain pyytää anteeksi.

Ninni pysyy vaiti. Kuvittelen kuulevani hänen hengityksensä oven läpi, vaikkei niin voi mitenkään tapahtua.

– Voinko mä tulla sinne? Ninni kysyy.

”Et”, haluaisin sanoa. Minä haluan vain kadota maailmasta.

Mutta se ei käy. Jos kiellän Ninniä tulemasta, hän kertoo muille, Juhalle, Kristalle. Sitten kaikki tietävät ja minun elämäni on ohi.

– Voit, minä siis sanon, aivan liian ystävällisesti.

Ninni avaa oven ja livahtaa sisään. Hän jää seisomaan ovelle, ristii kätensä rinnalle ja katselee minun ohitseni. Minä yritän katsoa hänen vihaisiin silmiinsä. Kunpa hän tuomitsisi minut, tahtoisin hänen repivän minut hajalle.

Mutta hän vain seisoo aloillaan. Minä piilotan itseäni.

– Etkö sä aio sanoa mitään, Ninni lopulta puuskahtaa.

Märkä karpalo valuu poskella.

– En kai, minä mutisen. – En tiedä, mitä sanoisin.

– Sano, mitä sä haluat! Ninni sähähtää. – Miksi sinä teit niin?

Ninnin kiukku hyökkää minua kohti. Hän nostaa leukaa pystyyn, puree hammasta uhmakkaasti, on taas nappulaikäinen kiharapää ja vaatii minulta selitystä.

Miksi et ollut sellainen kuin luulin? Miksi murskasit maailmani?
Sitä hän todella kysyy. Miksi lähdin selittämättä toiseen elämään enkä koskaan katsonut taakseni? Miksi en tullut enää silittämään poskea, en teippaamaan haavoja?

– Anteeksi, sanon uudelleen, sallin sanan tulla niin syvältä kuin osaan. – En minä tiedä mitä haluan.

Kiuas tirisee itsekseen, vaikkei kukaan heitä vettä. Ninni tuijottaa minua vielä hetken. Sitten hän antaa olkapäidensä valahtaa.

– En minä ymmärrä sua, Ninni sanoo vaisusti. – En mä voi sinua estää.

Äkkiä minä paisun omista voimistani.

– Silmä silmästä, minä sivallan. – Sinä veit Juhan.

Ninni värähtää. Katse kapenee ja pää painuu häveliääsi.

– Sinä tapasit Juhan, kun hän oli vielä naimisissa, minä sanon aivan varmana asiastani.

Ninni ei kiellä, ei pukahdakaan. Totta se on.

Minua hengästyttää. Ninni pani Juhan mielen sekaisin, pani tämän unohtamaan kaiken, minkä oli jo saanut. Sai uskomaan, että elämässä voi tehdä täyskäännöksen.

Ninni ei vastaa. Hän vain kääntää selkänsä ja lähtee.
Minä jään ihmettelemään, kuka voitti ja kuka hävisi.

Väsymys tulvahtaa raajoihin astuessani saunarakennuksen portaat alas. On yhä valoisaa, mutta lähestyvä yö alkaa sumentaa ilmaa. Tuulenvire kylmää paljaita käsivarsia.
Mieli on raskas, mutta silti askel käy kevyesti. En minä tiedä mitä haluan, mutta nyt jos koskaan voin selvittää sen.

Juhan ääni kantautuu polulle matalana murinana.

– ... realistisia laskelmiahan siinä on oltava pohjana...

Työasioita. Juha on oma itsensä kesäkuussakin, lauantai-iltanakin, keskiyölläkin.

Jarno nojaa nuotioon päin raskain vartaloin, kädet roikkuvat voimattomina. Hän on omassa maailmassaan eikä näe minua. Mitä hän mahtaa miettiä, minuako, itseään, Kristaa vai kuunteleeko hän sittenkin Juhan puhetta. Tuskin.

Viimeisillä askelillani Ninnin pikkukoira haukahtaa tulijaa. Ninni hyssyttelee karvaturriaan, tarraa sitä niskasta ja onnistuu väistämään minua katseellaan.

– Tultiinhan sieltä, lausahtaa Juha. – Panit kai vielä puita?

– En muistanut.

Koiran vaiettua Ninni kaivautuu syvemmälle Juhan kylkeen. Uutta, sallittua rakkautta eikä enää muistoakaan vanhasta. Pienellä eleellään Ninni onnistuu repäisemään viillon minuun.

– En mä ainakaan taida mennä enää saunaan, Jarno keskeyttää ripeästi. – Vai havitteletteko te toista kierrosta?

Juha silmää Ninniä, jonka kiharat lepattavat pienessä vireessä. Uudelleen sytytetty tuli leikkii Ninnin kasvoilla ja saa niille iloa, vaikka ilme on tyystin vakava.

Juha näkee kai vain ilon, sillä hän virnuilee:

– Eiköhän meille ala pian riittää tämä... valvominen.

Ninni hymähtää ja hymyilee, ensin vain aavistuksen, sitten koko suulla. Hän katsahtaa Juhaan niin tiiviisti, että huomaan kaipaavani samaa tunnetta itseeni. Sitä, kun katse kertoo kaikki tunteet.

Hävettää, että minä väijyn toisia näin sivusta. Varastan muilta itselleni ripauksen rakastumista, jota minäkin vielä kaipaisin.

– Voi voi, vanhuus ei tule yksin, Ninni sanoo Juhalle. – Mene sä, jos väsyttää, minä kyllä jaksan vielä!

Juha nauraa tahdikkaasti mutta lyhyesti. Ninni vilkaisee määrätietoisesti minuun.

Seison tyhmänä paikallani, olen yhtaikaa menossa ja tulossa. Haluaisin jäädä tunteakseni vielä sen, mitä tunsin Jarnon vierellä. Jotain kauan sitten unohtunutta se oli. Haluaisin sen taas osaksi itseäni.

Ja kuitenkin minun pitäisi mennä. Voisin soittaa Erikille tai lapsille ja muistuttaa itseäni siitä, kuka olen tosielämässä. Enhän minä ole olemassa vain tässä viikonlopun mittaisessa harharetkessä jonkin menneen ja tulevan välissä, vaan minulla on toinen elämä. Täällä minä olen joku, joka olin ennen – enkä minä ole enää hän. Vai olenko sittenkin?

Ninni vilkaisee minuun. Minä painan pääni.

– Mä taidan lähteä tästä sänkyyn, sanon vaimealla äänellä.

– Nytkö jo? ihmettelee Juha. – Onko kello vielä kymmentäkään?

– Kesä taitaa väsyttää, minä vastaan hymähtäen.

Ninnin pää nyökähtää hyväksyvästi. Hänellä on nyt valttikortit kädessään. Ninni teki selväksi, että kahdestaan hän ei minua ja Jarnoa jätä. Ehkä hän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siitä seuraa.

– Hyvää yötä, minä sanon ja menen. Jarno ei yritä estää.

Mökille päästyäni katsahdan vielä ikkunasta. Juha ja Ninni tekevät hekin lähtöä nuotiolta. Jarno jää istumaan tulen ääreen, liekit maalailevat hänen kasvoilleen tunteita. Minä katselen kaukaa. En ota askeleita, jotka veisivät minut hänen luokseen.

Välillä Jarno katsahtaa talolle päin. Vaikka hän ei voi nähdä minua, olen varma, että hän osaa lukea ajatukseni. Ei siitä mitään tulisi kuitenkaan.

Valvon vielä, kun kesäyön aurinko lopulta katoaa kokonaan. Niihin aikoihin Jarno lopulta jättää nuotion ja hiipii kohti omaa makuuhuonettaan. Hetkeksi hän pysähtyy minun ovellani.

Pilkkopimeässä mietin, etten voi tietää, onko edessä hyvää vai pahaa, jääkö taakse oikeita vai vääriä päätöksiä. Pimeys on yhtä aikaa ahdistavaa ja helpottavaa.

Jarnon askeleet loittonevat. Hän jatkaa valitsemallaan tiellä.
Minua hävettää. En osannut arvata, että olisin niin valmis antautumaan ja unohtamaan kaiken, minkä vuoksi olen elänyt.
Silti en tunne syyllisyyttä niin pohjattomasti kuin haluaisin. Yritän vakuutella, että olen yhdellä suudelmalla hylännyt kaiken omani, mutta en usko sitä. Varpaita kipristää, sormenpäissä kutittaa, yhä vain haluaisin hymyillä.

En osaa enää tuomita Juhaa avioliittonsa rikkomisesta. En sittenkään, vaikka nyt tiedän hänen ryhtyneen Ninnin kanssa suhteeseen tieten tahtoen vielä naimisissa ollessaan. Minä luulen, että hänestä tuntui samalta kuin minusta.

Luulen, että Juhakin valvoi Ninnin tavattuaan yöllä yksin, kääntelehti vuoteessaan ja sulki silmiään toivoen, että uni sieppaisi ja tulisi aamu, jolloin olisi helpompaa ajautua taas arkeen. Nousta sängystä, pestä hampaat, sanoa hyvät huomenet, niin kuin aina ennenkin. Jatkaa päivää iltaan asti kotinsa ja työnsä vankina, ei väkisin pidettynä vaan niihin tottuneena. Kunnes tulisi taas yö ajatuksineen.

Juhan elämä oli tietysti toisenlaista kuin minun. Häntä sitoi saavutuksiinsa vain jääräpäisyys ja jonkinlainen kunniantunto: he olivat kaksin, lapsi oli lentänyt jo pesästä. Juhalla oli edessä vain loputon kiitotie löyhästi entiseen rakkaaseensa sidottua elämää.

Minulla ja Erikillä on kaksi lasta. Ja meillä on koti. Minun kotini.
Juha oli rakentanut elämänsä kahden paalun varaan, hänellä oli kodin lisäksi myös työ. Minulla on vain meidän perheemme koti.
Jos minä rikkoisin kotimme, rikkoisin samalla aivan kaiken, minkä varassa elän.

– Äitiii!

Säpsähdän Elsan hapuilevaa, äksyä ääntä. Seinän takaa kuuluu tukahtunutta sananvaihtoa, sitten Jarnon matalaa suhinaa, vuoroin Elsan taannehtivaa itkua.

Elsan parku havahduttaa minut horroksestani. Pohdinko minä kodin hajottamista yhden suukon vuoksi?

Haparoin käteeni kännykän. Tarkistan vielä saapuneet viestit, muttei siellä ole mitään uutta. Kukaan ei ole kaivannut äitiä koko päivänä enkä minäkään muistanut lähettää hyvänyöntoivotuksia.

Ehkä minäkin olen kasvamassa äidistä omaksi itsekseni.

Auringonsäteet kiipeävät paneeliseinällä aina vain korkeammalle. Minä ummistan vielä kerran silmäni ja haluan nukahtaa, pysytellä poissa tästä päivästä.

Keittiössä on kilistelty, kalisteltu ja hulistu jo pitkään. Aamutorkkujani ovat rytmittäneet Elsan parahdukset ja riemunkiljahdukset. Oven ohi tallataan ties kuinka monetta kertaa, viedään tavaraa autoon, makuupusseja, matkasänkyä, vaatekassia.

Vilkaisen vaivihkaa kännykkää: kello on melkein yksitoista. Viikonloppu on lähes ohi.

– Anna, huikkaa Juha oven läpi ja koputtaa.

Minä en vastaa, suljen vain äkisti silmäni. Nukun vielä.

– Onko jotain tapahtunut? Juha kysyy. – Onko Anna sairas?

Jarnon vastaus tukahtuu oveen. – ... taisi juoda vähän liikaa.

Enempää ei kukaan kysy. Juha ja Jarno poistuvat ovelta, rupattelevat muista asioita ja jättävät minut omaan maailmaani.

Jarno ja Krista ovat lähdössä Elsan päiväuniaikaan, eikä siihen ole enää kauan. Tiedän sen, mutten saa itseäni ylös sängystä.

En tiedä, miten tämän viikonlopun voisi saada päätökseensä.
Tunne on varsin tuttu. Asiathan ovat olleet auki vuosikausia, koska en tiennyt, miten ne voisivat päättyä. Hölmönä minä arvelin voivani lopettaa kaiken vain lähtemällä.

Noustessani lopulta vuoteesta näen Kristan istuvan pihakeinussa Ninnin vieressä. Ninni nojaa taaksepäin kädet ristissä, mietteliäänä, hajanaisin ilmein. He vaihtavat sanan sieltä, toisen täältä. Krista pitää pidempiä puheenvuoroja kuten koko viikonlopun.

Ei näytä siltä, että he puhuisivat minusta. Ehkä Ninni ei ole kertonut mitään, ainakaan vielä.

Olen vetämässä housuja jalkaan, kun ulkona hurahtaa tuttu ääni. Syöksähdän ikkunaan melkein housuihini kompuroiden.

– Kah, terve! huudahtaa Juha Erikin kulmikkaalle hahmolle.

– Tulit vielä vapaalle!

Erik siristelee silmiään valossa, vaikkei aurinko edes paista. Selässäni alkaa väristä ja kauhunhiki nousee iholle.

Ikkunan takana Jarno ponnistaa seisomaan ja pienillä liikkeillä mittailee Erikiä. Minä luen hänen kasvojaan, leukalihasten kiristymistä, silmien räpyttelyä. Hän miettii, mitä Erikissä on, mitä hänessä ei ole – ja toisinpäin.

En jää edes harjaamaan hiuksia, ryntään vain kohti ovea. Minun elämäni kaksi ääripäätä ovat törmäämässä. Seurauksia en tahdo tuntea, ne on vain estettävä!

Jarno ojentaa juuri kätensä Erikille, kun tulen pihalle.

– Huomenta, sanon liian kovalla äänellä ollakseni oma itseni.

– Nukuin pommiin.

Erikin käsi irtoaa velttona Jarnon otteesta. Heidän silmänsä pälyävät minua samasta paikasta. Silti he näkevät eri naisen, enkä minä ehkä ole kumpikaan niistä naisista.

Kävellessäni muiden luo ohjaan voimani Erikiin. Minun mieheeni. Kahden päivän ero ei ole palauttanut vuosien takaista huumaa, mutta jotain helpotusta tunnen nähdessäni Erikin tutun olemuksen. Toinen olkapää on hieman toista alempana, leuka vahvana esillä, taskussa kännykkä ja avaimet.

– Hei, sanon ihmeellisen ujosti. – Tulitkin ajoissa.

Erik nyökkää eikä vastaa mitään. Hän on taloudellinen mies, sanoja ei nyt tarvita.

Pysähdyn Erikin viereen. Vakuutan näin itselleni, Jarnolle, Ninnille ja meille kaikille, että kuulun hänen kylkeensä.

– Miten et herännyt tähän meteliin? kysyy Juha osoittaen räksyttävään villakoiraan ja kiljahtelevaan Elsaan.

– En mä mitään kuullut, minä hymyilen ja valehtelen sumeilematta: – Mökki-ilma taitaa nukuttaa.

Jarno katsoo pitkään ohitseni rutikuivin ilmein, puhumatta. Sitten hän pelmahtaa Elsan perään hymysuin, pieni surunkaari silmässään.

Minuakin surettaa.

Jarno, Krista ja Elsa saatellaan matkaan vähäeleisesti. Ei ole syytä halauksiin, ei suuriin jäähyväisiin – mehän olimme vain puolituttuja viikonlopun vietossa. Niin ainakin muut luulevat.

Elsa pönöttää takapenkillä nokkamuki kädessään ja vilkuttaa iloisesti. Ninni antaa hänelle suukon, Juha pörröttää tukkaa. Eleestä huomaa, että Juha on ottamassa roolin myös heidän perheessään.

Minä ja Erik istumme etäämpänä ja vaihdamme pari sanaa.

– Miten lapset?

– Hyvin kai ne, Erik sanoo, aivan kuin hieman huokaisten.

– Pitää kuulemma toistekin saada jäädä yksin. Enkä minä saa olla päivystysvuorossa.

Hymähdän. Kuulen melkein lasten määrätietoisen komennuksen isälleen, vaikka he ovat puolen tunnin päässä. Puolen elämän päässä, täältä katsottuna.

Krista istuu jo autossa, kun Jarno ottaa pari askelta suuntaamme. Hän on pystypäin ja avoimena, mutta silti jotenkin voimaton.

– Me tästä lähdetään, Jarno virkkoo aivan tyhjänpäiväisesti.

– Säästytte ruuhkilta, kun lähdette näin varhain, Erik toteaa kohteliaasti.

Jarno nyökkää. Hänen vahva katseensa minuun pysäyttää sydämeni hetkeksi. Minä nielaisen ja vaihdan asentoa. Erikin täytyy huomata tuo katse, Erikin täytyy ymmärtää, että jotain on tekeillä.

– Oli mukava tavata pitkästä aikaa, sanon hätäisesti. – Ja nähdä, mihin on elämä vienyt.

– Totta, Jarno hymähtää, aivan kuin sanani olisivat huvittavia.

– Pitkälle on päädytty.

Hän seisoo vielä hetken paikoillaan, leikittelee paksulla ilmalla, jota väliimme kertyy hetki hetkeltä enemmän. Minä kiemurtelen paikallani niin kuin joka puolella polttelisi.

Eikä Erik huomaa mitään. Hän katselee meitä ja mökinseutua aivan kuin olisi tavallinen kesä­päivä. Kuin puhuisimme säästä emmekä haaveistamme, jotka olemme yhdessä murskanneet.

– No, hyvää kesää nyt. Toivottavasti paistaa.

Jarno käännähtää kannoillaan, palaa autolle. Pian he ovat poissa.

Erik niiskaisee. Arvaan hänen pitävän Jarnoa nokkavana. Kunpa Erik vain tietäisi.

Jarnon lähdettyä minä en haluaisi jäädä. Kesäilma ahdistaa henkeä, jalat karkaisivat jo pois. Juha kuitenkin vaatii saada vielä laittaa päiväruuan, ja Ninni säestää kovin aidon oloisesti.

– Ei kai teillä mikään kiire ole, hän tokaisee heleästi. – Antakaa teinien olla hetki rauhassa!

Minä myönnyn epäröiden. Luulisi, että Ninni haluaisi mahdollisimman nopeasti eroon minusta.

Ninni pilkkoo salaattia ja kyselee samalla Erikin työstä. Erik pysyttelee asialinjalla – kertoo vain sairaalasta, tapahtumista leikkaussalissa ja kansliassa – joten Ninni tiedustelee minulta täydennyksiä. Hän kysyy, millaista kotona on ilman Erikiä ja tekeekö tämä pitkiä päiviä.

– Onhan niitä päiviä, minä sanon vastahakoisesti. – Mutta eikö jokaisella.

Juha murahtaa leikkuulaudalta hyväksyvästi.

– Ja aina löytyy perheelle aikaa, Erik rykäisee.

Minä katson Erikiin. Katselen hänen juhlallista nenäänsä ja uskollisia silmiään.

– Onhan sitä löytynyt, minä sanon. – Ainakin yleensä.

Kunpa en kuulostaisi kovin katkeralta. Ninni vilkaisee minuun ja hymyilee kannustavasti.

Käännyn pois ja pidän ajatukseni itselläni. Ninni on niin nuori. Miten hän voisikaan ymmärtää. Minun maailmaani kuuluvat yhteiset vuodet, talo, lapset, kaikki elämän kannatinrakennelmat. En ymmärtänyt niiden arvosta mitään vielä parikymppisenä, kun karkasin keltaiselta puutalolta ja jätin Jarnon ja jätin Ninnin.

Tai ehkä Ninni ymmärtää. Hän on kaivannut lapsuusvuosia niin paljon, että hakeutui niiden pariin, kun sai tilaisuuden. Ninni halusi Juhan ja tuli tapaamaan minuakin löytääkseen kysymyksiinsä vastauksia.

– Ja saisi käydä pöytään, Juha kuuluttaa.

Juha suukottaa Ninniä niskaan, ja Erik katsoo minuun kysyvästi.

Ruokapöydässä kaikki on mutkatonta. Juhan kyljykset sopivat mainiosti yhteen Ninnin vihersalaatin kanssa. Minä saan takaisin yöllä kadonneen ruokahaluni ja huolin lasiini oluttakin. Erik nauraa Juhan vitseille ja rapsuttaa Ninnin koiraa, joka kerjää koko ajan hänen jalkojensa juuressa lihanroippeita.

– Se tunnistaa aina heikoimman lenkin, Ninni hörähtää.

Koira vilkaisee minuun arvioivasti ja kääntyy takaisin Erikin puoleen. Minuakin naurattaa.

Syötyämme kannan laukkuni Erikin tahrattomaan autoon. Ninnin iloisenvioletin kesäkuplan vierellä maasturi näyttää kouriintuntuvalta todisteelta siitä, millaiseen elämään olen ajanut itseni. Viimeisimpään vuosimalliin, jossa on suuret pyörät ja isot hevosvoimat.

– Oli kyllä ihana nähdä, sanoo Ninni olkani vierestä.

Äkkiarvaamatta Ninnin käsivarret puristuvat ympärille, poski painuu poskea vasten ja leuka kaulakuoppaan. Hämilläni minäkin rutistan häntä, hänen pieniä luitaan, samanlaisia kuin isoveljellä.

– Ja taidetaan nähdä vastaisuudessakin, sanon melkein kuiskaten.

Ninni naurahtaa ja irrottaa otteensa. Hän katselee minua läheltä ja läpitunkevasti.

– Ihan hyvinhän se sitten meni, Ninni kuiskaa vielä sovittelevalla äänellä, hellästi, niin kuin pyyhkäisisi surua silmistä.

– Niin kai, minä sanon napakasti. Silmissä alkaa kutittaa.

– Hei nyt!

Työnnän Ninnin pois sylistäni ja pakenen etupenkille. Autossa vallitsee kuri ja järjestys, niiden sanellessa sääntöjä on minun helppoa koota itseni. Vilkaisen peruutuspeiliin, jossa näytän samalta naiselta kuin tänne tullessa. Sama en ole vaan puoliksi uusi, puoliksi vanha – mutta sama en ainakaan.

– Mennäänkö, kysyy Erik ja käynnistää auton.

Minä en vastaa mitään, mutta me menemme silti.

Vilkutan ikkunasta Juhalle ja Ninnille. He näyttävät helpottuneilta, kun jäävät vihdoin kaksin. Koira räksyttää auton perään. Se tietää jäävänsä kolmanneksi pyöräksi.

Erik ohjaa auton hiekkatielle ja vilkaisee minuun.

– Näytät jotenkin väsyneeltä.

Hymy karkaa kasvoille peittelemään totuutta. Annan sen olla vain pienen hetken, sitten riisun kasvot paljaaksi. Annan näkyä, ettei minusta tunnu miltään: en ole vaivaantunut, en hermostunut, en iloinen. Minä olen vain minä.

– Tapahtuihan siinä kaikenlaista, sanon kierrellen ja kaarrellen.

Mitä Erik tekisi, jos kertoisin mitä tarkalleen ottaen tapahtui? Minä katson vallattomana mutkittelevaa hiekkatietä. Yllättäen tunnen oloni kotoisaksi sen keinuvissa kurveissa. Asfalttitie siintää jo edessä: pitkä, selkeälinjainen oikotie päämäärään. Sen nähdessäni haluaisin palata takaisin. Ottaakseni ne askeleet, joita en kuitenkaan ottanut.

– Ainakin Juhalle näytti löytyneen nuori emäntä, Erik sanoo painottomasti. – Jäinkö vielä muusta paitsi?

Suu aukeaa sanoihin kuin itsestään. ”Jäit, niin kuin aina.”

Vielä kerran suljen suuni. Puristan huulet yhteen ja pienen tuokion ajaksi vetäydyn takaisin elämään, josta olen nähnyt jokaisen soukan.

Olen saanut kaiken sen, mistä luulin elämän koostuvan: avioliiton, lapset ja kodin. Olen elänyt yhden kokonaisen elämän. Silti minä olen vielä elossa, eikä nuoruus ole vielä ohi.

Annankin huulten aueta. Kirjaimet saavat luvan muodostaa sanoja, sanat rakentakoot lauseita. En tiedä, mitä seuraa niiden pian soljuessa ulos. Mutta tehtävä se on, sanottava nämä sanat ja kokeiltava tätä polkua.

– Pysähdytään, minä sanon. Se on suora komento. Otan ohjat elämästäni. Poskille holahtaa punaa. – Mennään vaikka kahville.
Erik katsahtaa minuun yllättyneenä.

– Nytkö?

– Nyt heti. Meidän on puhuttava.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.