Osa 4/5: Kauan sitten Anna valitsi taiteellisen Jarnon sijasta turvallisen elämän – mutta nyt haavat ovat taas auki. Jarno vetää puoleensa, on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Nuotiotulen äärellä Jarno yllättää Annan tunnustuksellaan.

Sanoiko Jarno tosiaan ne sanat, jotka minä kuulin? ”Enhän minä koskaan lakannut rakastamasta.”

Minä olen yhtaikaa tyhjä ja täynnä. Veri kohisee, sydän hakkaa, kädet hapuilevat tyhjää. Silmät tarkkailevat vimmatusti Jarnoa.

– En oikein... en oikein tiedä mitä tehdä, änkytän. Jarno tuntuu olevan lähempänä kuin ennen.

Nyt hän väistää minua ja katsettani. Hän polvistuu nuotiolle, on kuin ei olisikaan.

– Ei sun tarvitse tehdä mitään.

Jarno kohentaa pitenevässä illassa hiipuvaa nuotiota. Pari liekkiä tarttuu nuolemaan uusia puita.

– Pitäisi sanoa jotain viisasta, minä vastaan. – Mutta veit multa viisaat sanat. Niin kuin ennenkin.

Järven toiselta puolelta kantautuu puhetta. Mietin, kuulevatko he meidän haparoivat lauseemme.

Jarno kääntää kasvonsa minuun, katselee tutkiskellen. Hänen katseensa kihelmöi poskillani.

– En minä vienyt sulta, hän sanoo lauhkeasti. – Vaan sinä veit minulta kaiken.

Yhtäkkiä kuulen vain oman sydämeni kumisevat lyönnit.
Miksi aloimme repiä auki jo parantuneita arpia? Nyt haavat ovat vereslihalla, paljaina, alttiina uusille iskuille.

Jarno nousee tulelta vain seistäkseen päättämättömänä aloillaan. Hän on yhtä varuillaan kuin minä, yhtä lailla kahden vaiheilla. Kumpaan tahansa suuntaan jatkammekin, menemme sinne yhdessä.

Jarno istuu niin lähelle, että sanomatta sanaakaan hän puhuu. Minä tarkkailen Jarnon rintakehän kohoilemista. Hän hengittää kiivaasti, kuin hengästyneenä omista ajatuksistaan. Jos katseemme kohtaisivat, minä uskaltaisin liikaa.

– Minun ei olisi pitänyt sanoa mitään, Jarno sanoo. – Anteeksi.
Minä haluaisin olla samaa mieltä, mutta äkkiä jokainen uinuva tunne herää. Jarno oli vierelläni pyytämättä, ajoi rinnallani koulumatkat, sairasti naapuritalossa yhtaikaa vesirokot ja mahataudit. Me vilkuttelimme toisillemme ikkunasta. Hän halasi minua, kun sain kokeesta hylätyn, hän jakoi kanssani ensimmäisen viinipullon. Hän suuteli minua pihakeinussa ilta-auringon lämmittäessä varpaita.

Elimme yhdessä kaikki ensikerrat. Niiden varaan minä rakensin itseni pala palalta. Puolet minusta oli minua, toinen puolikas Jarnoa.

Minä olen puolikas ihminen. Yhtäkkiä tajuan sen kirkkaasti.
Kaikki nämä vuodet Erikin kanssa, äitinä ja kotirouvana, olen yrittänyt etsiä itseäni aivan turhaan. Olen yrittänyt näyttää kokonaiselta mutta ollut vain puolikas, koska toisen puolen itsestäni hylkäsin keltaiselle puutalolle.

– Älä pyydä anteeksi, minä sanon lujasti.

Katson loimuavia liekkejä. Niiden valossa Jarnon ohimo kiiluu kultaisena. Hänen silmissään kytee synkkä katse, vain niiden pohjalla pilkehtii pieni toiveikas tuli.

Jarno kääntää kasvonsa minua kohti ja pitää katseellaan otteessaan. Hän ajattelee samoja ajatuksia. Nyt me olemme aivan lähellä toisiamme, sielut sylitysten, hohkaamme toinen toiseemme lämpöä. Sydän hakkaa ja minuutit juoksevat, mutta silti aika matelee.

Jarnon poski pyyhkäisee ihoani. Minä ihmettelen, miksi en estä itseäni. Saako tämä vain tapahtua?

Huulet koskettavat toisiaan yhtaikaa vieraasti ja tutusti. Minä olen kokenut ennenkin tämän aran otteen. Tunnen pehmeät huulet, mutta niiden liikkeet ovat uusia. Minulle ne ovat arvaamattomia, hänelle määrätietoisia. Yhdessä tartumme hukattuun hetkeen, jota emme ehkä koskaan enää koe.

Kun kosketus lakkaa, koko maailma pyörähtää ympäri.
Jarno katsoo minua silmiin ja minä häntä. Luemme kaikki toistemme ajatukset – hailakat muistot, mustaksi palaneet mielihalut. Emme karta niistä yhtäkään.

Hiljalleen arki palauttaa meidät Juhan kesämökin rantaan, kaksi aikuista ihmistä nuotion äärelle. Toinen on Erikin vaimo, toinen Kristan mies. Eletyt elämämme ovat totta eivätkä katoa, vaikka me itse hukkuisimme toiseen maailmaan.

Jarno huokaisee. Minä nielaisen kaikki sanani.

– Vieläkös te ootte siellä!

Juhan sammaltavat sanat särkevät korvia. Jarno karistaa nopeasti harteiltaan kesäillan unelmineen.

– Tietysti ollaan, hän huudahtaa ja ponnahtaa irti minusta.

– Kun oli niin hiljaista, Juha mylvähtelee saunan suunnalta. Hän on kuin näkymättömän omantunnon valvova ääni.

En uskalla vilkaistakaan Jarnoon, vaan vedän itseni kasaan ja kauas hänestä. Erik ja lapset tulevat mieleen, meidän kotimme, linnunpojat pihapuussa. Se on minun koko elämäni. Tunnen itseni likaiseksi, luulottelevaksi höpsöksi, kun havittelen kauan sitten kadonnutta unelmaa.

Ninni ilmestyy saunapolulle pyyhe päässään. Juha kompuroi hänen perässään ja karjaisee:

– Onko saunaan menijöitä?

Sauna. Juuri sinne minä haluan: pesemään pois tunteeni, huuhtomaan vedellä kaiken tapahtuneen.

– Minä menen!

Säntään nuotiolta polulle. Ninni väistää minua arasti, Juha tarjoaa puolikasta oluttaan.

– Kiitos, minä sanon, tartun pulloon ja kiirehdin pois.

Jarnoa minä en voi katsoa. Jos katsoisin, hajoaisin ehkä säpäleiksi.

Riisun vaatteet pukuhuoneeseen yhdeksi mytyksi. Ne pitäisi viikata, mutta en piittaa.

Saunassa on helpottavan kuuma. Kuumuus täyttää pään ja pakottaa kaikki muut ajatukset tieltään. Joka puolella kiristää niin, että iho tuntuu liian pieneltä. Kastan pääni sankoon. Veden kylmyys salpaa henkeni.

Mitä minä oikein olen tehnyt?

En ole koskaan pettänyt Erikiä eikä hän minua. Onko suudelma edes pettämistä? Koskaan ennen minun ei ole tarvinnut puntaroida, missä raja kulkee. Joskus nuorena istuin samalla hiekkalaatikolla naapurin koti-isän kanssa ja katselin häntä varovaisen toiveikkaana pohtien, millaista olisi olla naimisissa hänen kanssaan. Sen pidemmälle en ole koskaan mennyt.

Täytyykö minun kertoa Erikille?

Päätä alkaa kivistää hullun lailla. Painaudun nihkeää laudetta vasten ja tuijotan tummentunutta kattoa. Mikä mieletön hetki. Vaikka syyllisyys painaa rintaa kuin kivi, silti veri virtaa joka puolelle kehoa uudella voimalla.

Hetken olen taas nuotiolla, otan kiinni tukkipuusta, jotten lähtisi lentoon Jarnon kanssa. Nyt puren huulta ja painan käsiä ohimoille, pakotan kivistyksen pakenemaan kohti takaraivoa.

Kunpa se ei olisi totta. Kunpa en olisi tehnyt sitä.

Ulko-ovi kolahtaa. Pomppaan pystyyn niin nopeasti, että silmissä mustenee.

– Minä täällä, Ninni sanoo anteeksipyytävästi. – Unohdin...

En kuule, mitä hän unohti. En välitä ollenkaan tietää, jatkaako Ninni lausettaan. Käyn vain takaisin pitkälleni lauteille, näen taas katon ja pihkahelmet.

– Ei se mitään, huikkaan Ninnille niin huolettomasti, että ihmettelen itsekin kykyjäni peitellä pahaa oloani. – Ota vaan sieltä!

Ninni ei vastaa. Ehkä hän etsii sitä, minkä jätti taakseen.

– Anna, hän sanoo hetken kuluttua. – Mitä sä haluat?

En ymmärrä kysymystä. Enkä ehdi pyytää selvennystä ennen kuin Ninni lisää:

– Minä näin teidät.

Päänsärky lakkaa samalla hetkellä, kun sydän jysähtää mahanpohjaan. Minua alkaa hillittömästi itkettää. En voikaan haudata tapahtunutta. En voi leikkiä, ettei sitä koskaan tapahtunut, en ohittaa olankohautuksella. Varastin yhden hetken, jonka luulin voivani pitää omanani, mutta olin väärässä.
Minä olin 20 vuotta niin hyvä. Yksi harha-askel oli liikaa.

– Anteeksi, minä nyyhkäisen ääneen. Se pulpahtaa suusta kuin varkain. Auon huuliani täydentääkseni tai korjatakseni, mutta mitään muuta ei tule ulos.

Minä osaan vain pyytää anteeksi.

Ninni pysyy vaiti. Kuvittelen kuulevani hänen hengityksensä oven läpi, vaikkei niin voi mitenkään tapahtua.

– Voinko mä tulla sinne? Ninni kysyy.

”Et”, haluaisin sanoa. Minä haluan vain kadota maailmasta.

Mutta se ei käy. Jos kiellän Ninniä tulemasta, hän kertoo muille, Juhalle, Kristalle. Sitten kaikki tietävät ja minun elämäni on ohi.

– Voit, minä siis sanon, aivan liian ystävällisesti.

Ninni avaa oven ja livahtaa sisään. Hän jää seisomaan ovelle, ristii kätensä rinnalle ja katselee minun ohitseni. Minä yritän katsoa hänen vihaisiin silmiinsä. Kunpa hän tuomitsisi minut, tahtoisin hänen repivän minut hajalle.

Mutta hän vain seisoo aloillaan. Minä piilotan itseäni.

– Etkö sä aio sanoa mitään, Ninni lopulta puuskahtaa.

Märkä karpalo valuu poskella.

– En kai, minä mutisen. – En tiedä, mitä sanoisin.

– Sano, mitä sä haluat! Ninni sähähtää. – Miksi sinä teit niin?

Ninnin kiukku hyökkää minua kohti. Hän nostaa leukaa pystyyn, puree hammasta uhmakkaasti, on taas nappulaikäinen kiharapää ja vaatii minulta selitystä.

Miksi et ollut sellainen kuin luulin? Miksi murskasit maailmani?
Sitä hän todella kysyy. Miksi lähdin selittämättä toiseen elämään enkä koskaan katsonut taakseni? Miksi en tullut enää silittämään poskea, en teippaamaan haavoja?

– Anteeksi, sanon uudelleen, sallin sanan tulla niin syvältä kuin osaan. – En minä tiedä mitä haluan.

Kiuas tirisee itsekseen, vaikkei kukaan heitä vettä. Ninni tuijottaa minua vielä hetken. Sitten hän antaa olkapäidensä valahtaa.

– En minä ymmärrä sua, Ninni sanoo vaisusti. – En mä voi sinua estää.

Äkkiä minä paisun omista voimistani.

– Silmä silmästä, minä sivallan. – Sinä veit Juhan.

Ninni värähtää. Katse kapenee ja pää painuu häveliääsi.

– Sinä tapasit Juhan, kun hän oli vielä naimisissa, minä sanon aivan varmana asiastani.

Ninni ei kiellä, ei pukahdakaan. Totta se on.

Minua hengästyttää. Ninni pani Juhan mielen sekaisin, pani tämän unohtamaan kaiken, minkä oli jo saanut. Sai uskomaan, että elämässä voi tehdä täyskäännöksen.

Ninni ei vastaa. Hän vain kääntää selkänsä ja lähtee.
Minä jään ihmettelemään, kuka voitti ja kuka hävisi.

Väsymys tulvahtaa raajoihin astuessani saunarakennuksen portaat alas. On yhä valoisaa, mutta lähestyvä yö alkaa sumentaa ilmaa. Tuulenvire kylmää paljaita käsivarsia.
Mieli on raskas, mutta silti askel käy kevyesti. En minä tiedä mitä haluan, mutta nyt jos koskaan voin selvittää sen.

Juhan ääni kantautuu polulle matalana murinana.

– ... realistisia laskelmiahan siinä on oltava pohjana...

Työasioita. Juha on oma itsensä kesäkuussakin, lauantai-iltanakin, keskiyölläkin.

Jarno nojaa nuotioon päin raskain vartaloin, kädet roikkuvat voimattomina. Hän on omassa maailmassaan eikä näe minua. Mitä hän mahtaa miettiä, minuako, itseään, Kristaa vai kuunteleeko hän sittenkin Juhan puhetta. Tuskin.

Viimeisillä askelillani Ninnin pikkukoira haukahtaa tulijaa. Ninni hyssyttelee karvaturriaan, tarraa sitä niskasta ja onnistuu väistämään minua katseellaan.

– Tultiinhan sieltä, lausahtaa Juha. – Panit kai vielä puita?

– En muistanut.

Koiran vaiettua Ninni kaivautuu syvemmälle Juhan kylkeen. Uutta, sallittua rakkautta eikä enää muistoakaan vanhasta. Pienellä eleellään Ninni onnistuu repäisemään viillon minuun.

– En mä ainakaan taida mennä enää saunaan, Jarno keskeyttää ripeästi. – Vai havitteletteko te toista kierrosta?

Juha silmää Ninniä, jonka kiharat lepattavat pienessä vireessä. Uudelleen sytytetty tuli leikkii Ninnin kasvoilla ja saa niille iloa, vaikka ilme on tyystin vakava.

Juha näkee kai vain ilon, sillä hän virnuilee:

– Eiköhän meille ala pian riittää tämä... valvominen.

Ninni hymähtää ja hymyilee, ensin vain aavistuksen, sitten koko suulla. Hän katsahtaa Juhaan niin tiiviisti, että huomaan kaipaavani samaa tunnetta itseeni. Sitä, kun katse kertoo kaikki tunteet.

Hävettää, että minä väijyn toisia näin sivusta. Varastan muilta itselleni ripauksen rakastumista, jota minäkin vielä kaipaisin.

– Voi voi, vanhuus ei tule yksin, Ninni sanoo Juhalle. – Mene sä, jos väsyttää, minä kyllä jaksan vielä!

Juha nauraa tahdikkaasti mutta lyhyesti. Ninni vilkaisee määrätietoisesti minuun.

Seison tyhmänä paikallani, olen yhtaikaa menossa ja tulossa. Haluaisin jäädä tunteakseni vielä sen, mitä tunsin Jarnon vierellä. Jotain kauan sitten unohtunutta se oli. Haluaisin sen taas osaksi itseäni.

Ja kuitenkin minun pitäisi mennä. Voisin soittaa Erikille tai lapsille ja muistuttaa itseäni siitä, kuka olen tosielämässä. Enhän minä ole olemassa vain tässä viikonlopun mittaisessa harharetkessä jonkin menneen ja tulevan välissä, vaan minulla on toinen elämä. Täällä minä olen joku, joka olin ennen – enkä minä ole enää hän. Vai olenko sittenkin?

Ninni vilkaisee minuun. Minä painan pääni.

– Mä taidan lähteä tästä sänkyyn, sanon vaimealla äänellä.

– Nytkö jo? ihmettelee Juha. – Onko kello vielä kymmentäkään?

– Kesä taitaa väsyttää, minä vastaan hymähtäen.

Ninnin pää nyökähtää hyväksyvästi. Hänellä on nyt valttikortit kädessään. Ninni teki selväksi, että kahdestaan hän ei minua ja Jarnoa jätä. Ehkä hän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siitä seuraa.

– Hyvää yötä, minä sanon ja menen. Jarno ei yritä estää.

Mökille päästyäni katsahdan vielä ikkunasta. Juha ja Ninni tekevät hekin lähtöä nuotiolta. Jarno jää istumaan tulen ääreen, liekit maalailevat hänen kasvoilleen tunteita. Minä katselen kaukaa. En ota askeleita, jotka veisivät minut hänen luokseen.

Välillä Jarno katsahtaa talolle päin. Vaikka hän ei voi nähdä minua, olen varma, että hän osaa lukea ajatukseni. Ei siitä mitään tulisi kuitenkaan.

Valvon vielä, kun kesäyön aurinko lopulta katoaa kokonaan. Niihin aikoihin Jarno lopulta jättää nuotion ja hiipii kohti omaa makuuhuonettaan. Hetkeksi hän pysähtyy minun ovellani.

Pilkkopimeässä mietin, etten voi tietää, onko edessä hyvää vai pahaa, jääkö taakse oikeita vai vääriä päätöksiä. Pimeys on yhtä aikaa ahdistavaa ja helpottavaa.

Jarnon askeleet loittonevat. Hän jatkaa valitsemallaan tiellä.
Minua hävettää. En osannut arvata, että olisin niin valmis antautumaan ja unohtamaan kaiken, minkä vuoksi olen elänyt.
Silti en tunne syyllisyyttä niin pohjattomasti kuin haluaisin. Yritän vakuutella, että olen yhdellä suudelmalla hylännyt kaiken omani, mutta en usko sitä. Varpaita kipristää, sormenpäissä kutittaa, yhä vain haluaisin hymyillä.

En osaa enää tuomita Juhaa avioliittonsa rikkomisesta. En sittenkään, vaikka nyt tiedän hänen ryhtyneen Ninnin kanssa suhteeseen tieten tahtoen vielä naimisissa ollessaan. Minä luulen, että hänestä tuntui samalta kuin minusta.

Luulen, että Juhakin valvoi Ninnin tavattuaan yöllä yksin, kääntelehti vuoteessaan ja sulki silmiään toivoen, että uni sieppaisi ja tulisi aamu, jolloin olisi helpompaa ajautua taas arkeen. Nousta sängystä, pestä hampaat, sanoa hyvät huomenet, niin kuin aina ennenkin. Jatkaa päivää iltaan asti kotinsa ja työnsä vankina, ei väkisin pidettynä vaan niihin tottuneena. Kunnes tulisi taas yö ajatuksineen.

Juhan elämä oli tietysti toisenlaista kuin minun. Häntä sitoi saavutuksiinsa vain jääräpäisyys ja jonkinlainen kunniantunto: he olivat kaksin, lapsi oli lentänyt jo pesästä. Juhalla oli edessä vain loputon kiitotie löyhästi entiseen rakkaaseensa sidottua elämää.

Minulla ja Erikillä on kaksi lasta. Ja meillä on koti. Minun kotini.
Juha oli rakentanut elämänsä kahden paalun varaan, hänellä oli kodin lisäksi myös työ. Minulla on vain meidän perheemme koti.
Jos minä rikkoisin kotimme, rikkoisin samalla aivan kaiken, minkä varassa elän.

– Äitiii!

Säpsähdän Elsan hapuilevaa, äksyä ääntä. Seinän takaa kuuluu tukahtunutta sananvaihtoa, sitten Jarnon matalaa suhinaa, vuoroin Elsan taannehtivaa itkua.

Elsan parku havahduttaa minut horroksestani. Pohdinko minä kodin hajottamista yhden suukon vuoksi?

Haparoin käteeni kännykän. Tarkistan vielä saapuneet viestit, muttei siellä ole mitään uutta. Kukaan ei ole kaivannut äitiä koko päivänä enkä minäkään muistanut lähettää hyvänyöntoivotuksia.

Ehkä minäkin olen kasvamassa äidistä omaksi itsekseni.

Auringonsäteet kiipeävät paneeliseinällä aina vain korkeammalle. Minä ummistan vielä kerran silmäni ja haluan nukahtaa, pysytellä poissa tästä päivästä.

Keittiössä on kilistelty, kalisteltu ja hulistu jo pitkään. Aamutorkkujani ovat rytmittäneet Elsan parahdukset ja riemunkiljahdukset. Oven ohi tallataan ties kuinka monetta kertaa, viedään tavaraa autoon, makuupusseja, matkasänkyä, vaatekassia.

Vilkaisen vaivihkaa kännykkää: kello on melkein yksitoista. Viikonloppu on lähes ohi.

– Anna, huikkaa Juha oven läpi ja koputtaa.

Minä en vastaa, suljen vain äkisti silmäni. Nukun vielä.

– Onko jotain tapahtunut? Juha kysyy. – Onko Anna sairas?

Jarnon vastaus tukahtuu oveen. – ... taisi juoda vähän liikaa.

Enempää ei kukaan kysy. Juha ja Jarno poistuvat ovelta, rupattelevat muista asioita ja jättävät minut omaan maailmaani.

Jarno ja Krista ovat lähdössä Elsan päiväuniaikaan, eikä siihen ole enää kauan. Tiedän sen, mutten saa itseäni ylös sängystä.

En tiedä, miten tämän viikonlopun voisi saada päätökseensä.
Tunne on varsin tuttu. Asiathan ovat olleet auki vuosikausia, koska en tiennyt, miten ne voisivat päättyä. Hölmönä minä arvelin voivani lopettaa kaiken vain lähtemällä.

Noustessani lopulta vuoteesta näen Kristan istuvan pihakeinussa Ninnin vieressä. Ninni nojaa taaksepäin kädet ristissä, mietteliäänä, hajanaisin ilmein. He vaihtavat sanan sieltä, toisen täältä. Krista pitää pidempiä puheenvuoroja kuten koko viikonlopun.

Ei näytä siltä, että he puhuisivat minusta. Ehkä Ninni ei ole kertonut mitään, ainakaan vielä.

Olen vetämässä housuja jalkaan, kun ulkona hurahtaa tuttu ääni. Syöksähdän ikkunaan melkein housuihini kompuroiden.

– Kah, terve! huudahtaa Juha Erikin kulmikkaalle hahmolle.

– Tulit vielä vapaalle!

Erik siristelee silmiään valossa, vaikkei aurinko edes paista. Selässäni alkaa väristä ja kauhunhiki nousee iholle.

Ikkunan takana Jarno ponnistaa seisomaan ja pienillä liikkeillä mittailee Erikiä. Minä luen hänen kasvojaan, leukalihasten kiristymistä, silmien räpyttelyä. Hän miettii, mitä Erikissä on, mitä hänessä ei ole – ja toisinpäin.

En jää edes harjaamaan hiuksia, ryntään vain kohti ovea. Minun elämäni kaksi ääripäätä ovat törmäämässä. Seurauksia en tahdo tuntea, ne on vain estettävä!

Jarno ojentaa juuri kätensä Erikille, kun tulen pihalle.

– Huomenta, sanon liian kovalla äänellä ollakseni oma itseni.

– Nukuin pommiin.

Erikin käsi irtoaa velttona Jarnon otteesta. Heidän silmänsä pälyävät minua samasta paikasta. Silti he näkevät eri naisen, enkä minä ehkä ole kumpikaan niistä naisista.

Kävellessäni muiden luo ohjaan voimani Erikiin. Minun mieheeni. Kahden päivän ero ei ole palauttanut vuosien takaista huumaa, mutta jotain helpotusta tunnen nähdessäni Erikin tutun olemuksen. Toinen olkapää on hieman toista alempana, leuka vahvana esillä, taskussa kännykkä ja avaimet.

– Hei, sanon ihmeellisen ujosti. – Tulitkin ajoissa.

Erik nyökkää eikä vastaa mitään. Hän on taloudellinen mies, sanoja ei nyt tarvita.

Pysähdyn Erikin viereen. Vakuutan näin itselleni, Jarnolle, Ninnille ja meille kaikille, että kuulun hänen kylkeensä.

– Miten et herännyt tähän meteliin? kysyy Juha osoittaen räksyttävään villakoiraan ja kiljahtelevaan Elsaan.

– En mä mitään kuullut, minä hymyilen ja valehtelen sumeilematta: – Mökki-ilma taitaa nukuttaa.

Jarno katsoo pitkään ohitseni rutikuivin ilmein, puhumatta. Sitten hän pelmahtaa Elsan perään hymysuin, pieni surunkaari silmässään.

Minuakin surettaa.

Jarno, Krista ja Elsa saatellaan matkaan vähäeleisesti. Ei ole syytä halauksiin, ei suuriin jäähyväisiin – mehän olimme vain puolituttuja viikonlopun vietossa. Niin ainakin muut luulevat.

Elsa pönöttää takapenkillä nokkamuki kädessään ja vilkuttaa iloisesti. Ninni antaa hänelle suukon, Juha pörröttää tukkaa. Eleestä huomaa, että Juha on ottamassa roolin myös heidän perheessään.

Minä ja Erik istumme etäämpänä ja vaihdamme pari sanaa.

– Miten lapset?

– Hyvin kai ne, Erik sanoo, aivan kuin hieman huokaisten.

– Pitää kuulemma toistekin saada jäädä yksin. Enkä minä saa olla päivystysvuorossa.

Hymähdän. Kuulen melkein lasten määrätietoisen komennuksen isälleen, vaikka he ovat puolen tunnin päässä. Puolen elämän päässä, täältä katsottuna.

Krista istuu jo autossa, kun Jarno ottaa pari askelta suuntaamme. Hän on pystypäin ja avoimena, mutta silti jotenkin voimaton.

– Me tästä lähdetään, Jarno virkkoo aivan tyhjänpäiväisesti.

– Säästytte ruuhkilta, kun lähdette näin varhain, Erik toteaa kohteliaasti.

Jarno nyökkää. Hänen vahva katseensa minuun pysäyttää sydämeni hetkeksi. Minä nielaisen ja vaihdan asentoa. Erikin täytyy huomata tuo katse, Erikin täytyy ymmärtää, että jotain on tekeillä.

– Oli mukava tavata pitkästä aikaa, sanon hätäisesti. – Ja nähdä, mihin on elämä vienyt.

– Totta, Jarno hymähtää, aivan kuin sanani olisivat huvittavia.

– Pitkälle on päädytty.

Hän seisoo vielä hetken paikoillaan, leikittelee paksulla ilmalla, jota väliimme kertyy hetki hetkeltä enemmän. Minä kiemurtelen paikallani niin kuin joka puolella polttelisi.

Eikä Erik huomaa mitään. Hän katselee meitä ja mökinseutua aivan kuin olisi tavallinen kesä­päivä. Kuin puhuisimme säästä emmekä haaveistamme, jotka olemme yhdessä murskanneet.

– No, hyvää kesää nyt. Toivottavasti paistaa.

Jarno käännähtää kannoillaan, palaa autolle. Pian he ovat poissa.

Erik niiskaisee. Arvaan hänen pitävän Jarnoa nokkavana. Kunpa Erik vain tietäisi.

Jarnon lähdettyä minä en haluaisi jäädä. Kesäilma ahdistaa henkeä, jalat karkaisivat jo pois. Juha kuitenkin vaatii saada vielä laittaa päiväruuan, ja Ninni säestää kovin aidon oloisesti.

– Ei kai teillä mikään kiire ole, hän tokaisee heleästi. – Antakaa teinien olla hetki rauhassa!

Minä myönnyn epäröiden. Luulisi, että Ninni haluaisi mahdollisimman nopeasti eroon minusta.

Ninni pilkkoo salaattia ja kyselee samalla Erikin työstä. Erik pysyttelee asialinjalla – kertoo vain sairaalasta, tapahtumista leikkaussalissa ja kansliassa – joten Ninni tiedustelee minulta täydennyksiä. Hän kysyy, millaista kotona on ilman Erikiä ja tekeekö tämä pitkiä päiviä.

– Onhan niitä päiviä, minä sanon vastahakoisesti. – Mutta eikö jokaisella.

Juha murahtaa leikkuulaudalta hyväksyvästi.

– Ja aina löytyy perheelle aikaa, Erik rykäisee.

Minä katson Erikiin. Katselen hänen juhlallista nenäänsä ja uskollisia silmiään.

– Onhan sitä löytynyt, minä sanon. – Ainakin yleensä.

Kunpa en kuulostaisi kovin katkeralta. Ninni vilkaisee minuun ja hymyilee kannustavasti.

Käännyn pois ja pidän ajatukseni itselläni. Ninni on niin nuori. Miten hän voisikaan ymmärtää. Minun maailmaani kuuluvat yhteiset vuodet, talo, lapset, kaikki elämän kannatinrakennelmat. En ymmärtänyt niiden arvosta mitään vielä parikymppisenä, kun karkasin keltaiselta puutalolta ja jätin Jarnon ja jätin Ninnin.

Tai ehkä Ninni ymmärtää. Hän on kaivannut lapsuusvuosia niin paljon, että hakeutui niiden pariin, kun sai tilaisuuden. Ninni halusi Juhan ja tuli tapaamaan minuakin löytääkseen kysymyksiinsä vastauksia.

– Ja saisi käydä pöytään, Juha kuuluttaa.

Juha suukottaa Ninniä niskaan, ja Erik katsoo minuun kysyvästi.

Ruokapöydässä kaikki on mutkatonta. Juhan kyljykset sopivat mainiosti yhteen Ninnin vihersalaatin kanssa. Minä saan takaisin yöllä kadonneen ruokahaluni ja huolin lasiini oluttakin. Erik nauraa Juhan vitseille ja rapsuttaa Ninnin koiraa, joka kerjää koko ajan hänen jalkojensa juuressa lihanroippeita.

– Se tunnistaa aina heikoimman lenkin, Ninni hörähtää.

Koira vilkaisee minuun arvioivasti ja kääntyy takaisin Erikin puoleen. Minuakin naurattaa.

Syötyämme kannan laukkuni Erikin tahrattomaan autoon. Ninnin iloisenvioletin kesäkuplan vierellä maasturi näyttää kouriintuntuvalta todisteelta siitä, millaiseen elämään olen ajanut itseni. Viimeisimpään vuosimalliin, jossa on suuret pyörät ja isot hevosvoimat.

– Oli kyllä ihana nähdä, sanoo Ninni olkani vierestä.

Äkkiarvaamatta Ninnin käsivarret puristuvat ympärille, poski painuu poskea vasten ja leuka kaulakuoppaan. Hämilläni minäkin rutistan häntä, hänen pieniä luitaan, samanlaisia kuin isoveljellä.

– Ja taidetaan nähdä vastaisuudessakin, sanon melkein kuiskaten.

Ninni naurahtaa ja irrottaa otteensa. Hän katselee minua läheltä ja läpitunkevasti.

– Ihan hyvinhän se sitten meni, Ninni kuiskaa vielä sovittelevalla äänellä, hellästi, niin kuin pyyhkäisisi surua silmistä.

– Niin kai, minä sanon napakasti. Silmissä alkaa kutittaa.

– Hei nyt!

Työnnän Ninnin pois sylistäni ja pakenen etupenkille. Autossa vallitsee kuri ja järjestys, niiden sanellessa sääntöjä on minun helppoa koota itseni. Vilkaisen peruutuspeiliin, jossa näytän samalta naiselta kuin tänne tullessa. Sama en ole vaan puoliksi uusi, puoliksi vanha – mutta sama en ainakaan.

– Mennäänkö, kysyy Erik ja käynnistää auton.

Minä en vastaa mitään, mutta me menemme silti.

Vilkutan ikkunasta Juhalle ja Ninnille. He näyttävät helpottuneilta, kun jäävät vihdoin kaksin. Koira räksyttää auton perään. Se tietää jäävänsä kolmanneksi pyöräksi.

Erik ohjaa auton hiekkatielle ja vilkaisee minuun.

– Näytät jotenkin väsyneeltä.

Hymy karkaa kasvoille peittelemään totuutta. Annan sen olla vain pienen hetken, sitten riisun kasvot paljaaksi. Annan näkyä, ettei minusta tunnu miltään: en ole vaivaantunut, en hermostunut, en iloinen. Minä olen vain minä.

– Tapahtuihan siinä kaikenlaista, sanon kierrellen ja kaarrellen.

Mitä Erik tekisi, jos kertoisin mitä tarkalleen ottaen tapahtui? Minä katson vallattomana mutkittelevaa hiekkatietä. Yllättäen tunnen oloni kotoisaksi sen keinuvissa kurveissa. Asfalttitie siintää jo edessä: pitkä, selkeälinjainen oikotie päämäärään. Sen nähdessäni haluaisin palata takaisin. Ottaakseni ne askeleet, joita en kuitenkaan ottanut.

– Ainakin Juhalle näytti löytyneen nuori emäntä, Erik sanoo painottomasti. – Jäinkö vielä muusta paitsi?

Suu aukeaa sanoihin kuin itsestään. ”Jäit, niin kuin aina.”

Vielä kerran suljen suuni. Puristan huulet yhteen ja pienen tuokion ajaksi vetäydyn takaisin elämään, josta olen nähnyt jokaisen soukan.

Olen saanut kaiken sen, mistä luulin elämän koostuvan: avioliiton, lapset ja kodin. Olen elänyt yhden kokonaisen elämän. Silti minä olen vielä elossa, eikä nuoruus ole vielä ohi.

Annankin huulten aueta. Kirjaimet saavat luvan muodostaa sanoja, sanat rakentakoot lauseita. En tiedä, mitä seuraa niiden pian soljuessa ulos. Mutta tehtävä se on, sanottava nämä sanat ja kokeiltava tätä polkua.

– Pysähdytään, minä sanon. Se on suora komento. Otan ohjat elämästäni. Poskille holahtaa punaa. – Mennään vaikka kahville.
Erik katsahtaa minuun yllättyneenä.

– Nytkö?

– Nyt heti. Meidän on puhuttava.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.