Osa 3/5: Kauan sitten Anna valitsi taiteellisen Jarnon sijasta turvallisen elämän mutta ei rohjennut selittää ratkaisuaan Jarnolle eikä Ninnille. Nyt Ninni tahtoo tietää, miksi Anna ei tehnyt niin kuin piti –  mennyt naimisiin Jarnon kanssa.

Sydän takoo hullun lailla, saa veren purskahtelemaan hetkessä joka puolelle. Sormenpäissä alkaa kihelmöidä, ja kasvot punehtuvat. En tiedä miten päin olisin, en uskalla puhua enkä ajatella, en vetäytyä, en työntyä, en vastata tai olla vastaamatta.

Enkä missään nimessä tohdi vilkaistakaan Jarnoon.

Nuotio rätisee, pari pientä liekkiä leimahtaa.

– Noh noh, taltupas nyt, sanoo Juha ja polvistuu kohentamaan hiillosta.

Minä kierrän kädet jalkojeni ympärille, sulkeudun itseeni. Jospa voisin vaieta kysymyksen kuoliaaksi – kaikki kysymykset siitä, mitä meille tapahtui, minulle ja Jarnolle.

Miksi me tapasimme toisemme vasta nyt, tällä mökillä näiden vuosikymmenien jälkeen?

Luulin, että voisin haudata menneet: antaa niiden olla sellaisinaan ja peitellä rumat muistot kauniilla sanoilla. Halusin uskoa niin sittenkin, vaikka koko päivän ajan tunsin menneisyyden läsnäolon. Joka sanassa, jokaisessa hihan ohimenevässä pyyhkäisyssä. Sittenkin toivoin meidän voivan vain tyytyä olemassa olevaan.

– Niin, Juha rykäisee. – Pitikö teidän muka mennä naimisiin?

Ehkä kukaan muu ei huomannut, kuinka pitkään oli hiljaista. Kuinka vaiti minä olin, kuinka Jarnokaan ei sano mitään.

– Piti teidän, Ninni tuiskahtaa. – Ainakin minun mielestä! Tiedätkö sä, Anna, kuinka kauan mä itkin sitä, kun sinä lähdit? Tai Jarno?

– Ninni, sanoo Jarno kovalla äänellä. – Anna ei varmaan halua puhua tästä.

Jarnon määrätietoiset sanat tuntuvat halauksilta, rauhoittavilta, tiukoilta otteilta olkapäistä. Puristan käsiäni tiukemmin säärien ympärille ja olen aivan suljettuna kuin simpukka.

– En mä millään pahalla, Ninni sanoo lauhkeammin. – Kunhan vaan tuli mieleen.

Minä pidän kiinni itsestäni, jotten katoaisi ja hukkuisi.

– Sinä olit niin pieni silloin, Jarno vastaa vielä sovitellen.

– Aikuisten asioitahan ne oli.

– Ja olenko minä pieni nyt? Enkö mä vieläkään ymmärtäisi?

Ninnin ääni on hyväntuulinen, mutta pirteyden alta kuultavat arat paikat, sielun veresliha. Jarno naljaisee takaisin jotain Ninnin koosta, pontevasta pienestä varresta ja he nauravat toinen toisilleen. Mutta minä tuijotan hiiltyvää, rauhoittuvaa nuotiota ja kuulen kumpaisenkin jokaisessa äännähdyksessä kysymyksen: Miksi sinä satutit meitä niin kovasti?

Miksi sinä lähdit?

Miksemme me kelvanneet?

Oliko vika meissä vai sinussa itsessäsi?

Minä otan huikan oluestani enkä saa mieleeni muuta kuin katumusta ja itsesyytöksiä. Ei heissä ollut mitään vikaa, vaan minä halusin paeta sitä mitä itse olin. Homssuinen, hutiloiva, enkä koskaan riittävän hyvä. Sitä he edustivat minulle, Ninni ja Jarno, koko Kulmalan perhe, ja sitä minä halusin paeta niin kovasti, etten ole uskaltanut tunnustaa sitä itselleni.

– Anna, kuuletko sä, sanoo Jarno varovasti.

Havahdun ajatuksistani liian äkisti, harhaudun katsomaan Jarnoa suoraan silmiin. Siellä se on yhä, se vanha tunne. Rakkaus, ystävyys, toveruus, yhteen kietoutuvat elämät toisiaan syleillen.

– En kuullut, minä vastaan niin hauraalla äänellä, että se voisi murtua pois. – Anteeksi.

Jarno hymyilee. Silmät, suu, liian suuri nenä, kärkevät posket, jykevä leuka, ne kaikki kääntyvät hymyyn ja sulavat lämpöön.

– Ei se mitään, hän sanoo.

Muutamat hetket tuntuvat ikuisuudelta, kun me kaiken tämän ajan jälkeen olemme taas yhdessä. Vaikka olemme olleet toistemme lähellä koko päivän, kosketusetäisyydelläkin, vasta nyt minä tunnen sen todeksi. Jos rohkenisin, tarttuisin Jarnoa kädestä ja painautuisin kainaloon. Olisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ei olisi näitä taakse jääneitä vuosia. Vaikka on tapahtunut kaikki maan ja taivaan väliltä. Minä olen naimisissa, Jarnolla on pian kaksi pientä lasta.

Me käännymme poispäin toisistamme.

– Oisko se taas makkaran paikka, kysäisee Juha, nousee tanssahtelevan hiilloksen luota ja istahtaa yhdelle tukkipölleistä, jotka ympäröivät tulisijaa. – Hyvältähän tuo nuotio jo näyttää. Uskaltaakos mökissä käväistä jääkaapilla, vai herääkö se teidän mukula?

– Ei se herää, Jarno sanoo. – Äitinsä pikemminkin. On varmaan nukahtanut... Älä vaan sitä herätä, se on kiukkuinen kuin ampiainen jos herää.

Juha rehahtaa nauruun ja tyrkkää Ninniä kylkeen.

– Lähtiskö tämä pikkuneiti sitten hiljaiseksi hakijaksi? Jos mä tulen turvaamaan. Ettei pahat metsäräyhät käy kimppuun.

Ninni hihittää, killittää laiskistuneilla silmillään isoa kaljua miestä, jota hän vetää puoleensa hunajan lailla.

– No, mennään.

Rintaa puristaa, kun Ninni ja Juha kompuroivat kohti mökkiä, mutta nyt sydän ei enää kiihdy hakkaamaan. Ei sittenkään, vaikka minä jään Jarnon kanssa kaksin tyyneen järvenrantaan, lämpimän nuotion äärelle, kesäöiseen pimeään. Sydän on valpas mutta varma siitä, että näin on hyvä.

– Hassu kysymys, Jarno virkkoo. – Eihän me vaihdettu edes luokkasormuksia.

Naurahdan ääneen, kun muistan luokkasormukset. Paksut, hopeiset renkaat, joilla oli teineille suurempi arvo kuin vanhalle naiselle on vihkisormuksella.

– Eihän niissä paljon vaihtamista ollut, minä sanon. – Samanlaisiahan ne oli.

– Oli niissä kaiverrukset, Jarno huomauttaa vaisusti. – Sinun olis ollut minun ja minun sinun.

Nipistän suun umpeen ja katselen punaista hehkua mustien hiilien alla. Sillä tavalla menneisyys hehkuu meissä sisällä, vanhat arvet punaisina ja kiiltelevinä harmaan, ilottoman pinnan alla. Mutta minä en halua katsella niitä arpia, en halua avata niitä ja hoitaa kuntoon. En halunnut avata arpia silloin enkä halua tehdä sitä nyt.

Päätän puhua jostain ihan muusta.

– Miten en ole tiennyt, että oot kirjoittanut kirjoja?

Jarno menee hämilleen, pyyhkäisee kämmenselällä otsaa eikä enää julkea katsoa minuun.

– Ei ne ole mitään... En mä ole mitään palkintoja saanut.

– Mistä ne kertovat?

Jarno nielaisee ja miettii pitkään ennen kuin vastaa.

– Kai ne on jonkinlaisia rakkaustarinoita. Ihmisen rakkaudesta itseensä ja haaveisiinsa... Siitä, miten pitää löytää itsensä, kun kaikki muuttuu ympärillä yhdessä hetkessä.

Ninni ja Juha lähestyvät jo meitä, askeleet painavat, sanat halkovat ilmaa. Minun pitäisi keksiä jotain sanottavaa, ottaa kiinni kädenojennuksesta, jonka Jarno juuri teki. En osaa asetella sanojani oikein.

– Mä haluaisin lukea niitä, huomaan sanovani hätäisesti. – Jos minä sitten...

Jos minä sitten ymmärtäisin paremmin. En sano sitä ääneen, mutta Jarno tietää, mitä ajattelen. Ihan varmasti.

Kun Ninni kompuroi takaisin nuotiopiiriin Juha kintereillään, minä nousen saman tien seisomaan.

– Taitaa olla kotiäitien nukkumaanmenoaika, totean kepeästi. – Että jaksaa huomisenkin.

Juhalla olisi vastalauseita, niin Ninnilläkin, mutta minä pyöräytän päätäni. En pysty jäämään enää pidempään. En näin, kun ajatukset ovat päässä yhtenä sotkuna enkä tahdo saada sanoja suustani.

Harpon nopeasti mökille ja hiivin yläkertaan välittämättä pestä hampaita. Vasta riisuessa huomaan, että kännykkään on tullut kotoa tekstiviesti. Lapset toivottavat hyvää yötä. Minä tekstaan takaisin samat sanat ja pisteen perään. Sitten painan puhelinta poskeani vasten ja tunnen tehneeni sittenkin elämässä aivan oikeat valinnat.

Aamulla havahdun tekstiviestin piipitykseen. Yön aikana ehdin hätkähtää hereille haparoivista unistani jo monta kertaa. Joka kerralla tuntui kuin en olisi kotonani omissa nahoissani, kuin yhtäkkiä tuntisin toisen ihmisen tunteita, eläisin toisen ihmisen elämää.

Viesti on Erikiltä. Hän kertoo menneensä vasta nyt kotiin nukkumaan. ”Kotona kaikki kunnossa. Talokin pystyssä”, Erik kirjoittaa.

Huomaan helpottuvani ja hieman hymyileväni. Siksikö, ettei Erik tule tänne ainakaan puoleen päivään? Kavahdan ajatuksiani, pakenen niitä keittiön puolelle, jossa hiljaisena huokailee vain kahvipannu. Ikkunan toiselta puolelta kajahtelee ihastunutta kiljahtelua, Jarno pelaa jalkapalloa tyttärensä kanssa. Elsa tarraa palloon molemmin käsin ja hihkuu riemua pelkän olemassaolonsa vuoksi: siksi että on uusi päivä, uusi aamu, edessä miljoonia uusia mahdollisuuksia.

Minäkin haluaisin uskoa niin.

– Huomenta, kuuluu selkäni takaa.

Krista kömpii esiin omasta makuuhuoneestaan. Mustien hiusten latvat laskeutuvat mahakummulle, kasvot ovat haukotukseen vääntyessäänkin sirot ja sileät. Jarnon vaimon nuoruus ja elinvoimaisuus valtaa koko pienen mökkikeittiön. Eilen näin Kristasta vain huonoja puolia, äyskimistä, tiuskimista, leimahtelua. Nyt hän on haavoittuva ja uupunut, suorastaan herttainen laskettuaan aseensa. Yhä vain hän muistuttaa minua omasta tyttärestäni, teini-ikäisestä, jolla on eri kasvot jokaiselle vastaantulijalle.

– Huomenta, minä vastaan epävarmasti. Kietaisen käsiä suojaksi rinnalleni, väsyneelle, elettyä elämäänsä häpeävälle ruumiille.

– Valvoitteko te pitkään, Krista kysyy leppeästi. Hän nyrpistää nenäänsä kahvipannulle ja kaataa jääkaapista lasiin mehua.

– En ainakaan minä, vastaan oikopäätä, kuin puolustellen tekemisiäni. – Muista en sitten tiedä.

Krista nyökkää eikä enää sano mitään. On vain, katselee ikkunasta, jossa ei enää näy Elsaa ja Jarnoa, äänetkin ovat vaimenneet.

Mitään ei tapahtunut. Haluaisin sanoa sen Kristalle ääneen, vaikka tuskin hän edes epäilee mitään. Jarno ei ole kertonut vaimolleen minusta yhtään mitään, Krista ei edes tiennyt nimeäni. Ninnikään ei ole kertonut, vaikka hän onkin Kristan hyvä ystävä.

Krista ei tiedä mitään, eikä mikään sido häntä minuun. Siksi meidän välillämme ei olekaan mitään: ei ole vihaa, ei lämpöä, ei katkeruutta eikä edes jännitteitä. Me vain oleskelemme samassa tilassa toisiimme puuttumatta, toisiamme häiritsemättä. Kunhan vain pysyn poissa hänen jaloistaan.

– Taidan mennä vähän aurinkoon, minä mutisen.

Krista ei vastaa, kun minä hipsin ovesta uuteen päivään ja uusiin toivomuksiin.

Päivä ehtii puoleen ennen kuin aitan ovi avautuu. Juha pistää päänsä ulos ensin, röyhistää rintaansa, virnistää. Ninni livahtaa vaivihkaa perässä.

– Oli tarkoitus yöllä karata omaan sänkyyn, Juha tokaisee naureskellen.

– Vanhalle tulee uni ensin, lohkaisee Jarno, ilmaisee hyväksyntänsä.

Minäkin yritän nauraa, mutta en oikein pysty ilahtumaan. Nyt se on sitten julkista: Ninni on Juhan uusi nainen.

Totta kai minä näin sen jo eilen, me näimme kaikki. Hiiskaisut toisen korvaan, viipyilevät silmäykset. Minä näin ne ja inhosin niitä, vanhaa isoveljeäni, joka vokottelee siloposkista naapurintyttöä.

Silti olen kateellinen. Ehkä en pystynyt vielä eilen myöntämään sitä, mutta nyt se luonnistuu. Olen kateellinen Juhalle – en uudesta ihmissuhteesta, en kesäromanssista, en edes polttelevasta yöstä aitassa vaan siitä, että hän on luonut nahkansa. Vuosi sitten Juha oli kuin minä, arkeensa tottunut ja ennalta-arvattava rakas veli, jonka luulin tuntevani yhtä hyvin kuin itseni. Tunnistin itseni hänen katseissaan, hänen otteissaan, tavassa, jolla Juha ohjasi elämäänsä.

Nyt hän on toinen ihminen. Hän on vaihtanut kotia, vaimoa, autoa ja koiraakin. Ninnin mukanaan tuoma valkoinen pörröpää juoksee nyt Juhan kannoilla, joita ennen seurasi kiiltokuvaperheen englanninlammaskoira. Juha on pystynyt unohtamaan kaiken, mitä meille opetettiin ja ottamaan omakseen elämästä sen puolen, jota minä en rohjennut tutkia.

Muutos on ollut pelkästään hyväksi. Juha nauraa enemmän kuin viime kesänä. Silloin hän jurotti nuotiolla, kävi yksin kalassa, huoli mukaansa vain lapset. Illalla Juha joi enemmän kuin kukaan muu ja pysyi silti vaiti.

Nyt hän vitsailee ja pilailee. Isännöi pihaa, tarjoilee vieraille auliisti, pyytelee seuralaista kalareissulle. Kun Ninni tarjoutuu, Juha kouraisee tätä kyljestä ja suukottaa rusottavalle suulle.

– Uskallatko lähteä mun kokkaan?

– Kaikkea täytyy kokeilla kerran, Ninni sanoo.

– Vanhaa äijääkin, Krista toteaa kirkkaalla äänellä, vähän pahansuovasti minun mielestäni. Juha räjähtää silti nauramaan,

Ninnikin hymyilee. Hän ei muista ollenkaan eilistä inttämistään, ei ota enää päivänvaloon niitä arpia, joita oli sydämestään repimässä auki nuotiotulen äärellä. Miksi sinä jätit meidät, Anna, sitä hän ei nyt enää kysy.

– Eihän tämä pelkkä kokeilu ole, Juha huomauttaa naurunremakan rauhoituttua. – On tässä tapailtu jo vähän aikaa... Ei mitenkään vakituisesti, kai ymmärrätte.

Minun tekisi mieli kysyä, kumpi tuli ensin, Ninni vai avioero. Saiko Juha Ninnistä voimaa muuttaa elämänsä suunnan vai jaksoiko hän tehdä sen omin avuin.

– Mennäänkö me sinne kalaan? Ninni kysyy voileivän jämät suussaan.

Juha nyökkää. – Anna, lähdetkö matkaan?

– En minä, sanon. Välttelen kaikkia katseita, jotka vilkuilevat suuntaani. – En mä tykkää.

– Ethän sinä. Et ole koskaan tykännyt keinuvasta menosta.

Kurtistan kulmia, katsahdan Juhaan ja huomaan ärtyneeni. Tottahan se on – mutta Juhan piti olla samanlainen!

– Taidan mennä vähäksi aikaa lepäämään, minä totean. – Huikatkaa kun tarvitaan kalan perkaajaa.

Menen niin nopeasti kuin rohkenen, sillä Jarnon ja Kristan kolmanneksi pyöräksi en jää suin surminkaan. Kaikki ei ole kunnossa heidän välillään, enkä minä halua ottaa sitä kontolleni. Aamupäivän ajan he pysyttelivät toisistaan etäällä, molemmat vuorollaan vahtivat Elsa-tyttöä, vaihtoivat vain muutaman sanan siellä täällä. Eivät koskettaneet toisiaan, eivät ollenkaan, sitä minä vahdin kuin haukka. En mustasukkaisena vaan oikeastaan sen tarpeessa, että koskettaisivat,  että osoittaisivat minulle, kuinka kuuluvat toinen toisilleen, ettei siihen väliin mahdu ketään muuta.

Mutta sitä he eivät osoittaneet. Krista voivotteli auringon porotusta, Jarno katseli syliinsä, istui välillä laiturinnokassa uittamassa jalkojaan kesä­vedessä.

Minä halusin mennä viereen.

Hirvittää, kuinka paljon halusinkin mennä. Kaikki tuntui niin lämpimältä, jossain syvällä niin tutulta ja leppeältä. Yhteinen kesä, yhteinen aurinko ja yhteinen pihamaa, jolla rakentaa yhteistä päivää. Sellaisia kesiä meillä oli lukemattomia, kauan sitten.

Tietenkään en voinut mennä – Jarnon avovaimo katseli, ja minäkin olen naimisissa.

Sen sijaan minä kiipeän yksin viileään mökkiin. Nappaan olohuoneesta torkkupeiton, käyn sängyn päälle pitkäkseni. Yritän hillitä ajatuksiani, mutta yhdeltä mietteeltä en saa rauhaa: jos kukaan ei olisi katsellut, olisinko mennyt laiturille Jarnon luo? Olisinko istunut viereen, lämmitellyt Jarnon kyljessä, olisinko nauranut oikeissa paikoissa ja sallinut silmieni suurentua juuri silloin, kun hän katsoo minua?

Havahdun kiihtyvään keskusteluun. Sanat kumahtelevat keittiöstä tyhjän olohuoneen läpi kammariin, räikeinä ne repivät minua hereille, todellisuuteen.

– Aina sinä, kuulen Kristan äänellä. Muita sanoja en kuule. – Mä en jaksa tätä enää!

Jarnon ääni mumisee vastaukseksi monta lausetta, pitkiä, kiihkeitä, toinen toisensa perässä erottamatta mihin edellinen päättyy ja mistä seuraava alkaa.

Sillä tavalla Jarno puhuu kiihtyessään, muistan sen heti. Hän on niin täynnä sanoja, ettei tahdo malttaa toisen puhuessa olla hiljaa. Hän ei antanut minullekaan sanan sijaa, ei sallinut hetken hiljaisuutta, jotta olisin voinut pyytää anteeksi, jotta olisin kertonut, mitä mieltä oikeasti olin. Jarno halusi vain selittää, mitä oli tapahtunut, selventää etenkin itselleen ja samalla vain auttaa minua ymmärtämään, mitä hän todella ajattelee.

Minä olin hiljaa silloin, niin olen nytkin. Nielaisin aina kaikki sanat, jotka olisi pitänyt sanoa.

Krista parkaisee väliin:

– Miten sä et voi...

Loppu hukkuu ilmaan, välillemme jäävään tyhjään tilaan, joka erottaa minut heistä. Kuvittelen, ettei minua ole olemassakaan. Makaan patjalla liikkumatta, hengitän vaimeasti ja pidän varmuuden vuoksi silmiä kiinni. En tiedä miksi – siltäkö varalta, että he tulisivat tänne? Nukahtaakseni uudelleen?
Valehdellakseni itselleni, ettei minua kiinnosta?

– Älä aina jumalauta!

Hätkähdän, sillä ääni kuuluu selvästi seinien läpi. En ole koskaan kuullut Jarnon huutavan noin, vihaisena, täynnä voimaa, huuto ainoana pakotienä. Kurkkuani kuristaa, yritän lukita korvia.

Itkuhälytin parahtaa huutoon, tasaiseen ja pitkään, selvästi kesken heränneeseen.

– Nyt sinä herätit sen, voi helvetti, mä en jaksa taas tätä!

Krista kuulostaa itkuiselta. Jarnon askeleet tömisevät määrätietoisesti kohti ovea, ja hetken kuluttua itkuhälyttimestä kaikuu hänen rätisevä äänensä. Se on aivan toisenlainen kuin äsken, niin kuin pahoittelisi tekemisiään. Jospa hän puhutteleekin tosiasiassa Kristaa, kun sovittelee Elsalle pahantuulisuuttaan.

Sana päättyy kesken. Krista vääntää itkuhälyttimen pois päältä.
Sen jälkeen ei tapahdu mitään. Ehkä Krista nyyhkäisee kerran, toisenkin. Minä en vieläkään uskalla liikahtaa.

En tiedä mitä ajatella. Minulla on paha olla Jarnon puolesta, sydämeen pistää jokainen hänelle lausuttu poikkipuolinen sana, niin kuin ne olisi sanottu minulle. Niin kuin Erik olisi ärjäissyt minulle, vaikkei hän koskaan olekaan tehnyt sellaista. Mieluummin Erik lopettaa keskustelun, hautaa riidan. Sulkee puhelimen. Kääntää kanavaa, nostaa lehden eteensä tai lähtee lenkille.

Siksi Jarnon äkämystyminen säikäytti minut, loi yhtäkkiä juopaa meidän välillemme: yhtäkkiä en ymmärtänytkään häntä. Hän on toisenlainen kuin Erik, käyttäytyy eri tavalla.

Jarnossa täytyy olla monia puolia, joista minä en tiedä, lukuisia kokemuksia, valintoja. Hän katuu asioita, joista minä en tiedä mitään, iloitsee toisista, joita en tunne sen paremmin. Siitä on niin kauan, kun me olemme tunteneet toisemme hyvin – vaikka yhä olemme osin samoja, silti olemme muuttuneet toisiksi ihmisiksi. Kasvaneet.

Niin on kasvanut myös Erik ja minä hänen rinnallaan. Minä en sittenkään tiedä, mihin suuntaan olen kasvanut. Luulin taipuvani pois Erikistä, mutta ehkä minä olen kuitenkin hänen kaltaisensa. Minäkin suljen puhelimen, käännän kanavaa tai lähden lenkille enkä enää osaa riidellä, en nostaa kissaa pöydälle ja puhua niistä asioista, joita kumpikaan meistä ei saisi vältellä.

Jokin ovi avataan ja suljetaan. Kuulostelen vielä pienen hetken, tuliko Jarno ehkä takaisin tai Ninni etsimään pahantuulista Kristaa, mutta mitään ei kuulu. Krista lähti tai meni makuuhuoneeseensa murjottamaan.

Milloin minä olisin viimeksi murjottanut? Murjotinko Jarnolle tuolla tavalla?

En minä. Minä kuuntelin hänen puhetulvaansa ja myönnyin kaikkeen. Halusin vain riidan olevan ohi, niin kuin hänkin.

Ehkä me emme sittenkään ole niin erilaisia, Jarno ja minä, Erik ja minä, Jarno ja Erik. Haluamme vain elää elämäämme kaikessa rauhassa.

Ehdin nousta vuoteella istumaan, kun puhelin soi. Erik.

– Hei, minä vastaan.

– Minä tässä. Mitä siellä tapahtuu?

– Paistatellaan kesäpäivää. Juha lähti kalalle, olisi kaivannut kaveria.

Erik on hiljaa. – Miten sinä viihdyt?

– Mitäs tässä ihmeempiä, minä valehtelen. Tunnen, kuinka puna nousee helottamaan poskille.

– Miten lapset?

Erik naurahtaa sillä tavalla lämpimästi kuin me naurahdamme, kun puhe on omista lapsista, jotka ovat tehneet jotain hassua. Hän kertoo lasten hämmästyneen, kun isä oli lampsinut aamulla sisään. Kuulemma keittiönpöydällä oli ollut vähän kaakaojauhetta ja tiskit olivat latomatta koneeseen.

– Muuten kaikki hyvin.

– Oliko Jennika kovin kiukkuinen, kun tulit?

Erik hörähtää taas. – Olihan tuo aika pistoksissa.
Sitten tulee hiljaista. Kun on käsitelty minun kuulumiseni ja lasten vointi, on jäljellä vain Erik. Minä tiedän jo, mitä hän aikoo sanoa, mutten aio tehdä sitä hänelle yhtään helpommaksi. Ei kai ole minun tehtäväni helpottaa hänen elämäänsä – vai onko?

– Kun kerran täällä olen... voisin jatkaa toisen vuoron, Erik kakistelee. Salamannopeasti hän lisää perään, muka avuliaana: – Vai haluatko, että tulen sinne?

Tuttu tarina, aina sama juttu. Työ tulee ensin, sille löytyy aina aikaa ja ellei löydy, niin meidän kahden ajasta sitä on helppoa nipistää. Perheen yhteisestä ajasta Erik on aina ollut tarkka, mutta nyt kun sitä on enää vähän – kun lapset menevät menojaan – on hänenkin helppo livahtaa töihin.

Silti hän kai kuvittelee yhä kohtelevansa minua hyvin, koska hän tarjoutuu aina kohteliaasti tulemaan, olemaan minun kanssani, viettämään yhteistä aikaa. Jos minä vaadin, hän kyllä järjestää aikaa. Jos se on minulle tärkeää, hän kyllä tulee.

Oma-aloitteisesti hän mutisee vain tekosyitä ja pakoteitä.

– Ei tarvitse tulla, minä sanon turtana. – Soittavat vaan uudelleen, jos tänne asti ehdit. Hae mut sitten huomenna.
Erikin helpotus kuuluu hänen äänessään kovin ilmeisenä.

Toivottavasti pystyn peittämään omani paremmin.

Lopettaessani puhelun olen ensimmäistä kertaa varma siitä, että minulla ja Erikillä on hirveän paljon tärkeää puhuttavaa. Meidän täytyy lakata välttelemästä sitä suurta huokua, joka pauhaa välillämme vaikka olemme hiljaa, nytkin, vaikka olemme kymmenien kilometrien päässä toisistamme. Se pitää meidät erossa nyt ja silloinkin, kun makaamme samassa vuoteessa, silloinkin, kun hän vielä tarttuu minua vyötäröltä ja tahtoo koskettaa. Olemme silloinkin yhtä etäällä kuin nyt, emme katso toisiamme silmiin emmekä puhu toisillemme.

Me olemme yksin, molemmat, joka päivä. Ellei olisi lapsia, meillä ei olisi enää mitään yhteistä. Minä pyyhkäisen kämmenselällä silmiin tirahtavan veden, etsin puhelimen valikosta tyttäreni numeron ja soitan hänelle. Että muistaisin saman kuin Erik.
Juha tuo ylpeänä kalareissulta hauen, ja ihastelemme sitä kaikki vuorotellen. Minä tarjoudun perkaajaksi päästäkseni omaan rauhaan – ajatukset hakkaavat mielessä kuin vauhko sydän rinnassa, ja minä tarvitsen vilpoisaa varjoa hillitäkseni niitä. Haluan eroon kaikista ihmisistä, jotka herättävät minussa ajatuksia, vuorotellen epäilyksiä ja toiveita.

Mutta Ninni haluaa seurata perkuuta vieressä silmä kovana.

– Pitää kai munkin joskus osata, hän sanoo vienosti.

Sävähdän niin, että veitsi lipsahtaa ja tarraa kiinni ruotoon. Eikö tämä olekaan kesäromanssi? Onko Ninni täällä mökillä meidän kanssamme vielä ensi kesänäkin?

– Oletko tosissasi?

Ninni loihtii kasvoilleen ilmeen, jossa sekoittuu irvistys ja virnistys.

– Ei sitä tiedä, mihin elämä vie.

Silloin Elsa parahtaa taas itkemään, kaatuu ehkä maahan tai pudottaa lelun. Mikä tahansa syy tuntuu riittävän. Minun käy sääliksi pikku tyttöä, joka hieroo silmiään ja niiskuttaa nenäänsä. Toisaalta kimakka ääni hermostuttaa: liikaa ääntä, liikaa ihmisiä, liikaa asioita kerralla käsiteltäväksi. Kun minä halusin vain perata hauen halstrattavaksi.

Hieman ennen iltakahdeksaa Jarno viimein nappaa Elsaa vyötäröltä ja kantaa tämän sisään mökkiin. Huuto moikaa vielä sieltä vähän aikaa, kun minä pesen edelleen käsiä järvivedessä. Ehkä ne olisivat jo suomuista puhtaat, mutta nyt on sentään hetki aikaa ajatella omassa rauhassa.

Takanani Krista tenttaa kovalla äänellä Juhaa mökin jätehuollosta, enkä haluaisi kuunnella enää hetkeäkään. Jos on Elsa ollut väsynyt, niin on Kristakin ollut rasittava, älähdellyt vuoroin tyttärelleen ja miehelleen. Olen yrittänyt ymmärtää häntä, muistella sitä kesää, kun minäkin olin raskaana – turvoksissa, uuvuksissa, alinomaa hermostunut. Mutta en pysty tuntemaan myötätuntoa, koska en tiedä millainen Krista on oikeasti, ilman tuota mahaa ja noita kiukkukohtauksia. Toivottavasti toisenlainen. Toivottavasti Jarno on saanut parempaa. Sen hän ansaitsisi.

– Tuuhan Anna, huikkaa Juha. – Korkataan vähän punkkua ennen saunaa!

Kädet ovat virttyneet, vielä vanhemmat kuin yleensä, kun nostan ne vedestä ilta-aurinkoon.

Otan Juhalta lasin. Krista nyrpistää nenäänsä, kun me skoolaamme.

– Hienoille vanhoille ajoille!

Mieleen välähtää, että ehkä Juha ärsyttää Kristaa tahallaan. Hän kallistaa lasia huulille hitaasti ja nauttii. Minäkin nautin. Kylkeen pistää, kylkiluiden väliin, sydämen kohtaan, kun olen kauhean ilkeä. Sallin sen itselleni tämän kerran.

Juha panee hauen tulelle ja hakee sisältä lisäksi graavikalaa, Ninni leikkaa leipää. He täydentävät toistensa liikkeitä uudenkarhean pariskunnan tavoin, varmistelevat, teetkö sinä tämän vai teenkö minä. Krista istuskelee paikallaan ja huomauttaa, ettei hän voi syödä kalaa raskautensa takia, eikä aio ottaa tuorejuustoakaan, jos se ei ole pastöroitua. Punaviiniä ei tietenkään.

– Enkä mä voi saunaankaan lähteä, alkaa huimata.

Jarno tulee silloin paikalle eikä edes katso Kristaan. Minun käy heitä molempia sääliksi. Emme me olleet Erikin kanssa tuollaisia silloin, kun meillä oli pienet lapset, emme äyskineet toisillemme, emme vältelleet toistemme katsetta. Se alkoi vasta paljon myöhemmin, alussa me jaksoimme tukea toisiamme.

Yhtäkkiä tulen ajatelleeksi, että ehkä Krista ja Jarno ovat suhteessaan samassa vaiheessa kuin Erik ja minä nyt. Ehkä he ovat yhtä etäällä toisistaan, yhdessä siksi, etteivät uskalla repäistä itseään irti.

Kesken Kristan huonotuulisen nurinan Ninni huikkaa Juhalle:

– Eikö me jo mentäis? Sinne saunaan?

Ninnikin haluaa paeta. Hän nappaa Juhaa kädestä niin luonnollisesti nyt, kun he saavat olla yhdessä meidän kaikkien katseiden edessä. Juha rutistaa Ninniä vyötäröltä, ulottaa käsiä pakaroille, minä käännyn pois. En pysty katselemaan. En tiedä, olenko pelkästään vanhanaikainen vai niin kateellinen, että muiden rakkaus polttaa.

Kun he menevät, minunkin tekisi mieli hävitä. Hörpin viiniä kiireellä, en tohdi jättää puolikasta lasillista jälkeeni todisteeksi äkkilähdöstä. Jarno yrittää jutella Kristalle jotain arkista – jonkun äiti soitti, Elsalla vaipat loppu, moneltako huomenna pitäis lähteä. Krista vastailee olkiaan kohauttelemalla, on niin kuin musta pilvi tällä keltaisella kesä­illan taivaalla.

– Mä taidan lähteä, Krista sitten lausuu terävästi. – Mitäpä mä täällä.

– Älä nyt vielä, sanoo Jarno, mutta kovin voimattomasti ja tahdottomasti.

Krista tuhahtaa, nousee seisomaan ja katsahtaa minuun.

– Älä anna sille liikaa, hän sanoo. Ehkä hän ehtii nähdä valjenneet kasvoni, koska lisää: – Viinaa siis. Sen pitää ajaa huomenna.

Minä hymähdän. – No en... Hyvää yötä.

Sitten me olemme kaksin. Kumpikaan ei puhu, Jarnokaan ei yritä, katselee vain tulta, tönäisee välillä halsteria. Minusta tuntuu kuin olisi eilisilta. Kuin jatkaisimme täsmälleen siitä, mihin jäimme eilen, eikä mitään tästä päivästä olisi tapahtunut. Kuin en olisi omia ajatuksiani viisaampi, en muiden tekosia hölmömpi.

– Pitkä päivä, henkäisen sanoakseni jotain, rikkoakseni hiljaisuuden, jota me vaalimme kuin muistona edellisestä elämästä.

– Selvästi, Jarno lausahtaa.

– Otatko toisen lasin?

– Mikä ettei.

Jarno tulee kurottamaan pulloa niin lähelle, että näen iholla auringonpolttamia. Kuulen raskaan hengityksen, näen yhden päivän sängen, ajelemattomat posket ja ajan kuluttaman miehen. Muuttuneen ja silti niin saman.

– Kiitos, sanon, kun Jarno vetäytyy takaisin paikalleen ja kaataa itselleenkin. – Älä nyt sitten ota liikaa.

Jarno ei edes virnistä, enkä minä jatka vitsailua. Se ei koskaan ollut meidän juttumme, pintapuolinen naureskelu. Me katsoimme aina toisiamme syvälle silmiin ja jaoimme kaiken sisältämme, sielumme, surumme, ilomme. Rakastimme toisiamme kaikilla sanoilla, jokaisella lauseella.

Ja tässä me nyt olemme, voimatta tehdä sitä, missä olemme hyviä. Minun tekee mieli käydä hänen syliinsä, hilautua niin lähelle, ettei hän voisi välttää palaamasta entiseen – etten minä voisi välttää sitä. Että me uskaltaisimme tehdä sen, mitä janoamme, minä ainakin, syvällä sisälläni.

– Miten sinä..., aloitan, mutta sotkeudun sanoissani. Jarno katsoo minuun ja minäkin häneen.

– Miten sinä voit?

Jarnon katse särkyy. Hän kääntyy pois annettuaan kaiken itsestään, tunnustettuaan jo sielussaan sen, mikä on totta.

– Sä tiedät kyllä, Jarno sanoo vakavalla äänellä. Vaikkei hän liiku, hän on paljon lähempänä kuin äsken.

– En tiedä, kerro.

Jos hän vain haluaa, me voimme ottaa nyt ne askeleet, jotka korvaavat kaikki ne vuodet, jotka olemme olleet erossa. Nyt hän väistää katsetta, minua ja totuutta yhdellä liikkeellä. Jarnon rintakehä nousee ja laskee, jossain syvällä sisällä hän puuskuttaa itseensä voimia.

Sitten hän katsoo minuun lempeästi, yhtaikaa hapuillen ja päättäväisenä.

– Enhän minä koskaan lakannut rakastamasta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.