Osa 3/5: Kauan sitten Anna valitsi taiteellisen Jarnon sijasta turvallisen elämän mutta ei rohjennut selittää ratkaisuaan Jarnolle eikä Ninnille. Nyt Ninni tahtoo tietää, miksi Anna ei tehnyt niin kuin piti –  mennyt naimisiin Jarnon kanssa.

Sydän takoo hullun lailla, saa veren purskahtelemaan hetkessä joka puolelle. Sormenpäissä alkaa kihelmöidä, ja kasvot punehtuvat. En tiedä miten päin olisin, en uskalla puhua enkä ajatella, en vetäytyä, en työntyä, en vastata tai olla vastaamatta.

Enkä missään nimessä tohdi vilkaistakaan Jarnoon.

Nuotio rätisee, pari pientä liekkiä leimahtaa.

– Noh noh, taltupas nyt, sanoo Juha ja polvistuu kohentamaan hiillosta.

Minä kierrän kädet jalkojeni ympärille, sulkeudun itseeni. Jospa voisin vaieta kysymyksen kuoliaaksi – kaikki kysymykset siitä, mitä meille tapahtui, minulle ja Jarnolle.

Miksi me tapasimme toisemme vasta nyt, tällä mökillä näiden vuosikymmenien jälkeen?

Luulin, että voisin haudata menneet: antaa niiden olla sellaisinaan ja peitellä rumat muistot kauniilla sanoilla. Halusin uskoa niin sittenkin, vaikka koko päivän ajan tunsin menneisyyden läsnäolon. Joka sanassa, jokaisessa hihan ohimenevässä pyyhkäisyssä. Sittenkin toivoin meidän voivan vain tyytyä olemassa olevaan.

– Niin, Juha rykäisee. – Pitikö teidän muka mennä naimisiin?

Ehkä kukaan muu ei huomannut, kuinka pitkään oli hiljaista. Kuinka vaiti minä olin, kuinka Jarnokaan ei sano mitään.

– Piti teidän, Ninni tuiskahtaa. – Ainakin minun mielestä! Tiedätkö sä, Anna, kuinka kauan mä itkin sitä, kun sinä lähdit? Tai Jarno?

– Ninni, sanoo Jarno kovalla äänellä. – Anna ei varmaan halua puhua tästä.

Jarnon määrätietoiset sanat tuntuvat halauksilta, rauhoittavilta, tiukoilta otteilta olkapäistä. Puristan käsiäni tiukemmin säärien ympärille ja olen aivan suljettuna kuin simpukka.

– En mä millään pahalla, Ninni sanoo lauhkeammin. – Kunhan vaan tuli mieleen.

Minä pidän kiinni itsestäni, jotten katoaisi ja hukkuisi.

– Sinä olit niin pieni silloin, Jarno vastaa vielä sovitellen.

– Aikuisten asioitahan ne oli.

– Ja olenko minä pieni nyt? Enkö mä vieläkään ymmärtäisi?

Ninnin ääni on hyväntuulinen, mutta pirteyden alta kuultavat arat paikat, sielun veresliha. Jarno naljaisee takaisin jotain Ninnin koosta, pontevasta pienestä varresta ja he nauravat toinen toisilleen. Mutta minä tuijotan hiiltyvää, rauhoittuvaa nuotiota ja kuulen kumpaisenkin jokaisessa äännähdyksessä kysymyksen: Miksi sinä satutit meitä niin kovasti?

Miksi sinä lähdit?

Miksemme me kelvanneet?

Oliko vika meissä vai sinussa itsessäsi?

Minä otan huikan oluestani enkä saa mieleeni muuta kuin katumusta ja itsesyytöksiä. Ei heissä ollut mitään vikaa, vaan minä halusin paeta sitä mitä itse olin. Homssuinen, hutiloiva, enkä koskaan riittävän hyvä. Sitä he edustivat minulle, Ninni ja Jarno, koko Kulmalan perhe, ja sitä minä halusin paeta niin kovasti, etten ole uskaltanut tunnustaa sitä itselleni.

– Anna, kuuletko sä, sanoo Jarno varovasti.

Havahdun ajatuksistani liian äkisti, harhaudun katsomaan Jarnoa suoraan silmiin. Siellä se on yhä, se vanha tunne. Rakkaus, ystävyys, toveruus, yhteen kietoutuvat elämät toisiaan syleillen.

– En kuullut, minä vastaan niin hauraalla äänellä, että se voisi murtua pois. – Anteeksi.

Jarno hymyilee. Silmät, suu, liian suuri nenä, kärkevät posket, jykevä leuka, ne kaikki kääntyvät hymyyn ja sulavat lämpöön.

– Ei se mitään, hän sanoo.

Muutamat hetket tuntuvat ikuisuudelta, kun me kaiken tämän ajan jälkeen olemme taas yhdessä. Vaikka olemme olleet toistemme lähellä koko päivän, kosketusetäisyydelläkin, vasta nyt minä tunnen sen todeksi. Jos rohkenisin, tarttuisin Jarnoa kädestä ja painautuisin kainaloon. Olisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ei olisi näitä taakse jääneitä vuosia. Vaikka on tapahtunut kaikki maan ja taivaan väliltä. Minä olen naimisissa, Jarnolla on pian kaksi pientä lasta.

Me käännymme poispäin toisistamme.

– Oisko se taas makkaran paikka, kysäisee Juha, nousee tanssahtelevan hiilloksen luota ja istahtaa yhdelle tukkipölleistä, jotka ympäröivät tulisijaa. – Hyvältähän tuo nuotio jo näyttää. Uskaltaakos mökissä käväistä jääkaapilla, vai herääkö se teidän mukula?

– Ei se herää, Jarno sanoo. – Äitinsä pikemminkin. On varmaan nukahtanut... Älä vaan sitä herätä, se on kiukkuinen kuin ampiainen jos herää.

Juha rehahtaa nauruun ja tyrkkää Ninniä kylkeen.

– Lähtiskö tämä pikkuneiti sitten hiljaiseksi hakijaksi? Jos mä tulen turvaamaan. Ettei pahat metsäräyhät käy kimppuun.

Ninni hihittää, killittää laiskistuneilla silmillään isoa kaljua miestä, jota hän vetää puoleensa hunajan lailla.

– No, mennään.

Rintaa puristaa, kun Ninni ja Juha kompuroivat kohti mökkiä, mutta nyt sydän ei enää kiihdy hakkaamaan. Ei sittenkään, vaikka minä jään Jarnon kanssa kaksin tyyneen järvenrantaan, lämpimän nuotion äärelle, kesäöiseen pimeään. Sydän on valpas mutta varma siitä, että näin on hyvä.

– Hassu kysymys, Jarno virkkoo. – Eihän me vaihdettu edes luokkasormuksia.

Naurahdan ääneen, kun muistan luokkasormukset. Paksut, hopeiset renkaat, joilla oli teineille suurempi arvo kuin vanhalle naiselle on vihkisormuksella.

– Eihän niissä paljon vaihtamista ollut, minä sanon. – Samanlaisiahan ne oli.

– Oli niissä kaiverrukset, Jarno huomauttaa vaisusti. – Sinun olis ollut minun ja minun sinun.

Nipistän suun umpeen ja katselen punaista hehkua mustien hiilien alla. Sillä tavalla menneisyys hehkuu meissä sisällä, vanhat arvet punaisina ja kiiltelevinä harmaan, ilottoman pinnan alla. Mutta minä en halua katsella niitä arpia, en halua avata niitä ja hoitaa kuntoon. En halunnut avata arpia silloin enkä halua tehdä sitä nyt.

Päätän puhua jostain ihan muusta.

– Miten en ole tiennyt, että oot kirjoittanut kirjoja?

Jarno menee hämilleen, pyyhkäisee kämmenselällä otsaa eikä enää julkea katsoa minuun.

– Ei ne ole mitään... En mä ole mitään palkintoja saanut.

– Mistä ne kertovat?

Jarno nielaisee ja miettii pitkään ennen kuin vastaa.

– Kai ne on jonkinlaisia rakkaustarinoita. Ihmisen rakkaudesta itseensä ja haaveisiinsa... Siitä, miten pitää löytää itsensä, kun kaikki muuttuu ympärillä yhdessä hetkessä.

Ninni ja Juha lähestyvät jo meitä, askeleet painavat, sanat halkovat ilmaa. Minun pitäisi keksiä jotain sanottavaa, ottaa kiinni kädenojennuksesta, jonka Jarno juuri teki. En osaa asetella sanojani oikein.

– Mä haluaisin lukea niitä, huomaan sanovani hätäisesti. – Jos minä sitten...

Jos minä sitten ymmärtäisin paremmin. En sano sitä ääneen, mutta Jarno tietää, mitä ajattelen. Ihan varmasti.

Kun Ninni kompuroi takaisin nuotiopiiriin Juha kintereillään, minä nousen saman tien seisomaan.

– Taitaa olla kotiäitien nukkumaanmenoaika, totean kepeästi. – Että jaksaa huomisenkin.

Juhalla olisi vastalauseita, niin Ninnilläkin, mutta minä pyöräytän päätäni. En pysty jäämään enää pidempään. En näin, kun ajatukset ovat päässä yhtenä sotkuna enkä tahdo saada sanoja suustani.

Harpon nopeasti mökille ja hiivin yläkertaan välittämättä pestä hampaita. Vasta riisuessa huomaan, että kännykkään on tullut kotoa tekstiviesti. Lapset toivottavat hyvää yötä. Minä tekstaan takaisin samat sanat ja pisteen perään. Sitten painan puhelinta poskeani vasten ja tunnen tehneeni sittenkin elämässä aivan oikeat valinnat.

Aamulla havahdun tekstiviestin piipitykseen. Yön aikana ehdin hätkähtää hereille haparoivista unistani jo monta kertaa. Joka kerralla tuntui kuin en olisi kotonani omissa nahoissani, kuin yhtäkkiä tuntisin toisen ihmisen tunteita, eläisin toisen ihmisen elämää.

Viesti on Erikiltä. Hän kertoo menneensä vasta nyt kotiin nukkumaan. ”Kotona kaikki kunnossa. Talokin pystyssä”, Erik kirjoittaa.

Huomaan helpottuvani ja hieman hymyileväni. Siksikö, ettei Erik tule tänne ainakaan puoleen päivään? Kavahdan ajatuksiani, pakenen niitä keittiön puolelle, jossa hiljaisena huokailee vain kahvipannu. Ikkunan toiselta puolelta kajahtelee ihastunutta kiljahtelua, Jarno pelaa jalkapalloa tyttärensä kanssa. Elsa tarraa palloon molemmin käsin ja hihkuu riemua pelkän olemassaolonsa vuoksi: siksi että on uusi päivä, uusi aamu, edessä miljoonia uusia mahdollisuuksia.

Minäkin haluaisin uskoa niin.

– Huomenta, kuuluu selkäni takaa.

Krista kömpii esiin omasta makuuhuoneestaan. Mustien hiusten latvat laskeutuvat mahakummulle, kasvot ovat haukotukseen vääntyessäänkin sirot ja sileät. Jarnon vaimon nuoruus ja elinvoimaisuus valtaa koko pienen mökkikeittiön. Eilen näin Kristasta vain huonoja puolia, äyskimistä, tiuskimista, leimahtelua. Nyt hän on haavoittuva ja uupunut, suorastaan herttainen laskettuaan aseensa. Yhä vain hän muistuttaa minua omasta tyttärestäni, teini-ikäisestä, jolla on eri kasvot jokaiselle vastaantulijalle.

– Huomenta, minä vastaan epävarmasti. Kietaisen käsiä suojaksi rinnalleni, väsyneelle, elettyä elämäänsä häpeävälle ruumiille.

– Valvoitteko te pitkään, Krista kysyy leppeästi. Hän nyrpistää nenäänsä kahvipannulle ja kaataa jääkaapista lasiin mehua.

– En ainakaan minä, vastaan oikopäätä, kuin puolustellen tekemisiäni. – Muista en sitten tiedä.

Krista nyökkää eikä enää sano mitään. On vain, katselee ikkunasta, jossa ei enää näy Elsaa ja Jarnoa, äänetkin ovat vaimenneet.

Mitään ei tapahtunut. Haluaisin sanoa sen Kristalle ääneen, vaikka tuskin hän edes epäilee mitään. Jarno ei ole kertonut vaimolleen minusta yhtään mitään, Krista ei edes tiennyt nimeäni. Ninnikään ei ole kertonut, vaikka hän onkin Kristan hyvä ystävä.

Krista ei tiedä mitään, eikä mikään sido häntä minuun. Siksi meidän välillämme ei olekaan mitään: ei ole vihaa, ei lämpöä, ei katkeruutta eikä edes jännitteitä. Me vain oleskelemme samassa tilassa toisiimme puuttumatta, toisiamme häiritsemättä. Kunhan vain pysyn poissa hänen jaloistaan.

– Taidan mennä vähän aurinkoon, minä mutisen.

Krista ei vastaa, kun minä hipsin ovesta uuteen päivään ja uusiin toivomuksiin.

Päivä ehtii puoleen ennen kuin aitan ovi avautuu. Juha pistää päänsä ulos ensin, röyhistää rintaansa, virnistää. Ninni livahtaa vaivihkaa perässä.

– Oli tarkoitus yöllä karata omaan sänkyyn, Juha tokaisee naureskellen.

– Vanhalle tulee uni ensin, lohkaisee Jarno, ilmaisee hyväksyntänsä.

Minäkin yritän nauraa, mutta en oikein pysty ilahtumaan. Nyt se on sitten julkista: Ninni on Juhan uusi nainen.

Totta kai minä näin sen jo eilen, me näimme kaikki. Hiiskaisut toisen korvaan, viipyilevät silmäykset. Minä näin ne ja inhosin niitä, vanhaa isoveljeäni, joka vokottelee siloposkista naapurintyttöä.

Silti olen kateellinen. Ehkä en pystynyt vielä eilen myöntämään sitä, mutta nyt se luonnistuu. Olen kateellinen Juhalle – en uudesta ihmissuhteesta, en kesäromanssista, en edes polttelevasta yöstä aitassa vaan siitä, että hän on luonut nahkansa. Vuosi sitten Juha oli kuin minä, arkeensa tottunut ja ennalta-arvattava rakas veli, jonka luulin tuntevani yhtä hyvin kuin itseni. Tunnistin itseni hänen katseissaan, hänen otteissaan, tavassa, jolla Juha ohjasi elämäänsä.

Nyt hän on toinen ihminen. Hän on vaihtanut kotia, vaimoa, autoa ja koiraakin. Ninnin mukanaan tuoma valkoinen pörröpää juoksee nyt Juhan kannoilla, joita ennen seurasi kiiltokuvaperheen englanninlammaskoira. Juha on pystynyt unohtamaan kaiken, mitä meille opetettiin ja ottamaan omakseen elämästä sen puolen, jota minä en rohjennut tutkia.

Muutos on ollut pelkästään hyväksi. Juha nauraa enemmän kuin viime kesänä. Silloin hän jurotti nuotiolla, kävi yksin kalassa, huoli mukaansa vain lapset. Illalla Juha joi enemmän kuin kukaan muu ja pysyi silti vaiti.

Nyt hän vitsailee ja pilailee. Isännöi pihaa, tarjoilee vieraille auliisti, pyytelee seuralaista kalareissulle. Kun Ninni tarjoutuu, Juha kouraisee tätä kyljestä ja suukottaa rusottavalle suulle.

– Uskallatko lähteä mun kokkaan?

– Kaikkea täytyy kokeilla kerran, Ninni sanoo.

– Vanhaa äijääkin, Krista toteaa kirkkaalla äänellä, vähän pahansuovasti minun mielestäni. Juha räjähtää silti nauramaan,

Ninnikin hymyilee. Hän ei muista ollenkaan eilistä inttämistään, ei ota enää päivänvaloon niitä arpia, joita oli sydämestään repimässä auki nuotiotulen äärellä. Miksi sinä jätit meidät, Anna, sitä hän ei nyt enää kysy.

– Eihän tämä pelkkä kokeilu ole, Juha huomauttaa naurunremakan rauhoituttua. – On tässä tapailtu jo vähän aikaa... Ei mitenkään vakituisesti, kai ymmärrätte.

Minun tekisi mieli kysyä, kumpi tuli ensin, Ninni vai avioero. Saiko Juha Ninnistä voimaa muuttaa elämänsä suunnan vai jaksoiko hän tehdä sen omin avuin.

– Mennäänkö me sinne kalaan? Ninni kysyy voileivän jämät suussaan.

Juha nyökkää. – Anna, lähdetkö matkaan?

– En minä, sanon. Välttelen kaikkia katseita, jotka vilkuilevat suuntaani. – En mä tykkää.

– Ethän sinä. Et ole koskaan tykännyt keinuvasta menosta.

Kurtistan kulmia, katsahdan Juhaan ja huomaan ärtyneeni. Tottahan se on – mutta Juhan piti olla samanlainen!

– Taidan mennä vähäksi aikaa lepäämään, minä totean. – Huikatkaa kun tarvitaan kalan perkaajaa.

Menen niin nopeasti kuin rohkenen, sillä Jarnon ja Kristan kolmanneksi pyöräksi en jää suin surminkaan. Kaikki ei ole kunnossa heidän välillään, enkä minä halua ottaa sitä kontolleni. Aamupäivän ajan he pysyttelivät toisistaan etäällä, molemmat vuorollaan vahtivat Elsa-tyttöä, vaihtoivat vain muutaman sanan siellä täällä. Eivät koskettaneet toisiaan, eivät ollenkaan, sitä minä vahdin kuin haukka. En mustasukkaisena vaan oikeastaan sen tarpeessa, että koskettaisivat,  että osoittaisivat minulle, kuinka kuuluvat toinen toisilleen, ettei siihen väliin mahdu ketään muuta.

Mutta sitä he eivät osoittaneet. Krista voivotteli auringon porotusta, Jarno katseli syliinsä, istui välillä laiturinnokassa uittamassa jalkojaan kesä­vedessä.

Minä halusin mennä viereen.

Hirvittää, kuinka paljon halusinkin mennä. Kaikki tuntui niin lämpimältä, jossain syvällä niin tutulta ja leppeältä. Yhteinen kesä, yhteinen aurinko ja yhteinen pihamaa, jolla rakentaa yhteistä päivää. Sellaisia kesiä meillä oli lukemattomia, kauan sitten.

Tietenkään en voinut mennä – Jarnon avovaimo katseli, ja minäkin olen naimisissa.

Sen sijaan minä kiipeän yksin viileään mökkiin. Nappaan olohuoneesta torkkupeiton, käyn sängyn päälle pitkäkseni. Yritän hillitä ajatuksiani, mutta yhdeltä mietteeltä en saa rauhaa: jos kukaan ei olisi katsellut, olisinko mennyt laiturille Jarnon luo? Olisinko istunut viereen, lämmitellyt Jarnon kyljessä, olisinko nauranut oikeissa paikoissa ja sallinut silmieni suurentua juuri silloin, kun hän katsoo minua?

Havahdun kiihtyvään keskusteluun. Sanat kumahtelevat keittiöstä tyhjän olohuoneen läpi kammariin, räikeinä ne repivät minua hereille, todellisuuteen.

– Aina sinä, kuulen Kristan äänellä. Muita sanoja en kuule. – Mä en jaksa tätä enää!

Jarnon ääni mumisee vastaukseksi monta lausetta, pitkiä, kiihkeitä, toinen toisensa perässä erottamatta mihin edellinen päättyy ja mistä seuraava alkaa.

Sillä tavalla Jarno puhuu kiihtyessään, muistan sen heti. Hän on niin täynnä sanoja, ettei tahdo malttaa toisen puhuessa olla hiljaa. Hän ei antanut minullekaan sanan sijaa, ei sallinut hetken hiljaisuutta, jotta olisin voinut pyytää anteeksi, jotta olisin kertonut, mitä mieltä oikeasti olin. Jarno halusi vain selittää, mitä oli tapahtunut, selventää etenkin itselleen ja samalla vain auttaa minua ymmärtämään, mitä hän todella ajattelee.

Minä olin hiljaa silloin, niin olen nytkin. Nielaisin aina kaikki sanat, jotka olisi pitänyt sanoa.

Krista parkaisee väliin:

– Miten sä et voi...

Loppu hukkuu ilmaan, välillemme jäävään tyhjään tilaan, joka erottaa minut heistä. Kuvittelen, ettei minua ole olemassakaan. Makaan patjalla liikkumatta, hengitän vaimeasti ja pidän varmuuden vuoksi silmiä kiinni. En tiedä miksi – siltäkö varalta, että he tulisivat tänne? Nukahtaakseni uudelleen?
Valehdellakseni itselleni, ettei minua kiinnosta?

– Älä aina jumalauta!

Hätkähdän, sillä ääni kuuluu selvästi seinien läpi. En ole koskaan kuullut Jarnon huutavan noin, vihaisena, täynnä voimaa, huuto ainoana pakotienä. Kurkkuani kuristaa, yritän lukita korvia.

Itkuhälytin parahtaa huutoon, tasaiseen ja pitkään, selvästi kesken heränneeseen.

– Nyt sinä herätit sen, voi helvetti, mä en jaksa taas tätä!

Krista kuulostaa itkuiselta. Jarnon askeleet tömisevät määrätietoisesti kohti ovea, ja hetken kuluttua itkuhälyttimestä kaikuu hänen rätisevä äänensä. Se on aivan toisenlainen kuin äsken, niin kuin pahoittelisi tekemisiään. Jospa hän puhutteleekin tosiasiassa Kristaa, kun sovittelee Elsalle pahantuulisuuttaan.

Sana päättyy kesken. Krista vääntää itkuhälyttimen pois päältä.
Sen jälkeen ei tapahdu mitään. Ehkä Krista nyyhkäisee kerran, toisenkin. Minä en vieläkään uskalla liikahtaa.

En tiedä mitä ajatella. Minulla on paha olla Jarnon puolesta, sydämeen pistää jokainen hänelle lausuttu poikkipuolinen sana, niin kuin ne olisi sanottu minulle. Niin kuin Erik olisi ärjäissyt minulle, vaikkei hän koskaan olekaan tehnyt sellaista. Mieluummin Erik lopettaa keskustelun, hautaa riidan. Sulkee puhelimen. Kääntää kanavaa, nostaa lehden eteensä tai lähtee lenkille.

Siksi Jarnon äkämystyminen säikäytti minut, loi yhtäkkiä juopaa meidän välillemme: yhtäkkiä en ymmärtänytkään häntä. Hän on toisenlainen kuin Erik, käyttäytyy eri tavalla.

Jarnossa täytyy olla monia puolia, joista minä en tiedä, lukuisia kokemuksia, valintoja. Hän katuu asioita, joista minä en tiedä mitään, iloitsee toisista, joita en tunne sen paremmin. Siitä on niin kauan, kun me olemme tunteneet toisemme hyvin – vaikka yhä olemme osin samoja, silti olemme muuttuneet toisiksi ihmisiksi. Kasvaneet.

Niin on kasvanut myös Erik ja minä hänen rinnallaan. Minä en sittenkään tiedä, mihin suuntaan olen kasvanut. Luulin taipuvani pois Erikistä, mutta ehkä minä olen kuitenkin hänen kaltaisensa. Minäkin suljen puhelimen, käännän kanavaa tai lähden lenkille enkä enää osaa riidellä, en nostaa kissaa pöydälle ja puhua niistä asioista, joita kumpikaan meistä ei saisi vältellä.

Jokin ovi avataan ja suljetaan. Kuulostelen vielä pienen hetken, tuliko Jarno ehkä takaisin tai Ninni etsimään pahantuulista Kristaa, mutta mitään ei kuulu. Krista lähti tai meni makuuhuoneeseensa murjottamaan.

Milloin minä olisin viimeksi murjottanut? Murjotinko Jarnolle tuolla tavalla?

En minä. Minä kuuntelin hänen puhetulvaansa ja myönnyin kaikkeen. Halusin vain riidan olevan ohi, niin kuin hänkin.

Ehkä me emme sittenkään ole niin erilaisia, Jarno ja minä, Erik ja minä, Jarno ja Erik. Haluamme vain elää elämäämme kaikessa rauhassa.

Ehdin nousta vuoteella istumaan, kun puhelin soi. Erik.

– Hei, minä vastaan.

– Minä tässä. Mitä siellä tapahtuu?

– Paistatellaan kesäpäivää. Juha lähti kalalle, olisi kaivannut kaveria.

Erik on hiljaa. – Miten sinä viihdyt?

– Mitäs tässä ihmeempiä, minä valehtelen. Tunnen, kuinka puna nousee helottamaan poskille.

– Miten lapset?

Erik naurahtaa sillä tavalla lämpimästi kuin me naurahdamme, kun puhe on omista lapsista, jotka ovat tehneet jotain hassua. Hän kertoo lasten hämmästyneen, kun isä oli lampsinut aamulla sisään. Kuulemma keittiönpöydällä oli ollut vähän kaakaojauhetta ja tiskit olivat latomatta koneeseen.

– Muuten kaikki hyvin.

– Oliko Jennika kovin kiukkuinen, kun tulit?

Erik hörähtää taas. – Olihan tuo aika pistoksissa.
Sitten tulee hiljaista. Kun on käsitelty minun kuulumiseni ja lasten vointi, on jäljellä vain Erik. Minä tiedän jo, mitä hän aikoo sanoa, mutten aio tehdä sitä hänelle yhtään helpommaksi. Ei kai ole minun tehtäväni helpottaa hänen elämäänsä – vai onko?

– Kun kerran täällä olen... voisin jatkaa toisen vuoron, Erik kakistelee. Salamannopeasti hän lisää perään, muka avuliaana: – Vai haluatko, että tulen sinne?

Tuttu tarina, aina sama juttu. Työ tulee ensin, sille löytyy aina aikaa ja ellei löydy, niin meidän kahden ajasta sitä on helppoa nipistää. Perheen yhteisestä ajasta Erik on aina ollut tarkka, mutta nyt kun sitä on enää vähän – kun lapset menevät menojaan – on hänenkin helppo livahtaa töihin.

Silti hän kai kuvittelee yhä kohtelevansa minua hyvin, koska hän tarjoutuu aina kohteliaasti tulemaan, olemaan minun kanssani, viettämään yhteistä aikaa. Jos minä vaadin, hän kyllä järjestää aikaa. Jos se on minulle tärkeää, hän kyllä tulee.

Oma-aloitteisesti hän mutisee vain tekosyitä ja pakoteitä.

– Ei tarvitse tulla, minä sanon turtana. – Soittavat vaan uudelleen, jos tänne asti ehdit. Hae mut sitten huomenna.
Erikin helpotus kuuluu hänen äänessään kovin ilmeisenä.

Toivottavasti pystyn peittämään omani paremmin.

Lopettaessani puhelun olen ensimmäistä kertaa varma siitä, että minulla ja Erikillä on hirveän paljon tärkeää puhuttavaa. Meidän täytyy lakata välttelemästä sitä suurta huokua, joka pauhaa välillämme vaikka olemme hiljaa, nytkin, vaikka olemme kymmenien kilometrien päässä toisistamme. Se pitää meidät erossa nyt ja silloinkin, kun makaamme samassa vuoteessa, silloinkin, kun hän vielä tarttuu minua vyötäröltä ja tahtoo koskettaa. Olemme silloinkin yhtä etäällä kuin nyt, emme katso toisiamme silmiin emmekä puhu toisillemme.

Me olemme yksin, molemmat, joka päivä. Ellei olisi lapsia, meillä ei olisi enää mitään yhteistä. Minä pyyhkäisen kämmenselällä silmiin tirahtavan veden, etsin puhelimen valikosta tyttäreni numeron ja soitan hänelle. Että muistaisin saman kuin Erik.
Juha tuo ylpeänä kalareissulta hauen, ja ihastelemme sitä kaikki vuorotellen. Minä tarjoudun perkaajaksi päästäkseni omaan rauhaan – ajatukset hakkaavat mielessä kuin vauhko sydän rinnassa, ja minä tarvitsen vilpoisaa varjoa hillitäkseni niitä. Haluan eroon kaikista ihmisistä, jotka herättävät minussa ajatuksia, vuorotellen epäilyksiä ja toiveita.

Mutta Ninni haluaa seurata perkuuta vieressä silmä kovana.

– Pitää kai munkin joskus osata, hän sanoo vienosti.

Sävähdän niin, että veitsi lipsahtaa ja tarraa kiinni ruotoon. Eikö tämä olekaan kesäromanssi? Onko Ninni täällä mökillä meidän kanssamme vielä ensi kesänäkin?

– Oletko tosissasi?

Ninni loihtii kasvoilleen ilmeen, jossa sekoittuu irvistys ja virnistys.

– Ei sitä tiedä, mihin elämä vie.

Silloin Elsa parahtaa taas itkemään, kaatuu ehkä maahan tai pudottaa lelun. Mikä tahansa syy tuntuu riittävän. Minun käy sääliksi pikku tyttöä, joka hieroo silmiään ja niiskuttaa nenäänsä. Toisaalta kimakka ääni hermostuttaa: liikaa ääntä, liikaa ihmisiä, liikaa asioita kerralla käsiteltäväksi. Kun minä halusin vain perata hauen halstrattavaksi.

Hieman ennen iltakahdeksaa Jarno viimein nappaa Elsaa vyötäröltä ja kantaa tämän sisään mökkiin. Huuto moikaa vielä sieltä vähän aikaa, kun minä pesen edelleen käsiä järvivedessä. Ehkä ne olisivat jo suomuista puhtaat, mutta nyt on sentään hetki aikaa ajatella omassa rauhassa.

Takanani Krista tenttaa kovalla äänellä Juhaa mökin jätehuollosta, enkä haluaisi kuunnella enää hetkeäkään. Jos on Elsa ollut väsynyt, niin on Kristakin ollut rasittava, älähdellyt vuoroin tyttärelleen ja miehelleen. Olen yrittänyt ymmärtää häntä, muistella sitä kesää, kun minäkin olin raskaana – turvoksissa, uuvuksissa, alinomaa hermostunut. Mutta en pysty tuntemaan myötätuntoa, koska en tiedä millainen Krista on oikeasti, ilman tuota mahaa ja noita kiukkukohtauksia. Toivottavasti toisenlainen. Toivottavasti Jarno on saanut parempaa. Sen hän ansaitsisi.

– Tuuhan Anna, huikkaa Juha. – Korkataan vähän punkkua ennen saunaa!

Kädet ovat virttyneet, vielä vanhemmat kuin yleensä, kun nostan ne vedestä ilta-aurinkoon.

Otan Juhalta lasin. Krista nyrpistää nenäänsä, kun me skoolaamme.

– Hienoille vanhoille ajoille!

Mieleen välähtää, että ehkä Juha ärsyttää Kristaa tahallaan. Hän kallistaa lasia huulille hitaasti ja nauttii. Minäkin nautin. Kylkeen pistää, kylkiluiden väliin, sydämen kohtaan, kun olen kauhean ilkeä. Sallin sen itselleni tämän kerran.

Juha panee hauen tulelle ja hakee sisältä lisäksi graavikalaa, Ninni leikkaa leipää. He täydentävät toistensa liikkeitä uudenkarhean pariskunnan tavoin, varmistelevat, teetkö sinä tämän vai teenkö minä. Krista istuskelee paikallaan ja huomauttaa, ettei hän voi syödä kalaa raskautensa takia, eikä aio ottaa tuorejuustoakaan, jos se ei ole pastöroitua. Punaviiniä ei tietenkään.

– Enkä mä voi saunaankaan lähteä, alkaa huimata.

Jarno tulee silloin paikalle eikä edes katso Kristaan. Minun käy heitä molempia sääliksi. Emme me olleet Erikin kanssa tuollaisia silloin, kun meillä oli pienet lapset, emme äyskineet toisillemme, emme vältelleet toistemme katsetta. Se alkoi vasta paljon myöhemmin, alussa me jaksoimme tukea toisiamme.

Yhtäkkiä tulen ajatelleeksi, että ehkä Krista ja Jarno ovat suhteessaan samassa vaiheessa kuin Erik ja minä nyt. Ehkä he ovat yhtä etäällä toisistaan, yhdessä siksi, etteivät uskalla repäistä itseään irti.

Kesken Kristan huonotuulisen nurinan Ninni huikkaa Juhalle:

– Eikö me jo mentäis? Sinne saunaan?

Ninnikin haluaa paeta. Hän nappaa Juhaa kädestä niin luonnollisesti nyt, kun he saavat olla yhdessä meidän kaikkien katseiden edessä. Juha rutistaa Ninniä vyötäröltä, ulottaa käsiä pakaroille, minä käännyn pois. En pysty katselemaan. En tiedä, olenko pelkästään vanhanaikainen vai niin kateellinen, että muiden rakkaus polttaa.

Kun he menevät, minunkin tekisi mieli hävitä. Hörpin viiniä kiireellä, en tohdi jättää puolikasta lasillista jälkeeni todisteeksi äkkilähdöstä. Jarno yrittää jutella Kristalle jotain arkista – jonkun äiti soitti, Elsalla vaipat loppu, moneltako huomenna pitäis lähteä. Krista vastailee olkiaan kohauttelemalla, on niin kuin musta pilvi tällä keltaisella kesä­illan taivaalla.

– Mä taidan lähteä, Krista sitten lausuu terävästi. – Mitäpä mä täällä.

– Älä nyt vielä, sanoo Jarno, mutta kovin voimattomasti ja tahdottomasti.

Krista tuhahtaa, nousee seisomaan ja katsahtaa minuun.

– Älä anna sille liikaa, hän sanoo. Ehkä hän ehtii nähdä valjenneet kasvoni, koska lisää: – Viinaa siis. Sen pitää ajaa huomenna.

Minä hymähdän. – No en... Hyvää yötä.

Sitten me olemme kaksin. Kumpikaan ei puhu, Jarnokaan ei yritä, katselee vain tulta, tönäisee välillä halsteria. Minusta tuntuu kuin olisi eilisilta. Kuin jatkaisimme täsmälleen siitä, mihin jäimme eilen, eikä mitään tästä päivästä olisi tapahtunut. Kuin en olisi omia ajatuksiani viisaampi, en muiden tekosia hölmömpi.

– Pitkä päivä, henkäisen sanoakseni jotain, rikkoakseni hiljaisuuden, jota me vaalimme kuin muistona edellisestä elämästä.

– Selvästi, Jarno lausahtaa.

– Otatko toisen lasin?

– Mikä ettei.

Jarno tulee kurottamaan pulloa niin lähelle, että näen iholla auringonpolttamia. Kuulen raskaan hengityksen, näen yhden päivän sängen, ajelemattomat posket ja ajan kuluttaman miehen. Muuttuneen ja silti niin saman.

– Kiitos, sanon, kun Jarno vetäytyy takaisin paikalleen ja kaataa itselleenkin. – Älä nyt sitten ota liikaa.

Jarno ei edes virnistä, enkä minä jatka vitsailua. Se ei koskaan ollut meidän juttumme, pintapuolinen naureskelu. Me katsoimme aina toisiamme syvälle silmiin ja jaoimme kaiken sisältämme, sielumme, surumme, ilomme. Rakastimme toisiamme kaikilla sanoilla, jokaisella lauseella.

Ja tässä me nyt olemme, voimatta tehdä sitä, missä olemme hyviä. Minun tekee mieli käydä hänen syliinsä, hilautua niin lähelle, ettei hän voisi välttää palaamasta entiseen – etten minä voisi välttää sitä. Että me uskaltaisimme tehdä sen, mitä janoamme, minä ainakin, syvällä sisälläni.

– Miten sinä..., aloitan, mutta sotkeudun sanoissani. Jarno katsoo minuun ja minäkin häneen.

– Miten sinä voit?

Jarnon katse särkyy. Hän kääntyy pois annettuaan kaiken itsestään, tunnustettuaan jo sielussaan sen, mikä on totta.

– Sä tiedät kyllä, Jarno sanoo vakavalla äänellä. Vaikkei hän liiku, hän on paljon lähempänä kuin äsken.

– En tiedä, kerro.

Jos hän vain haluaa, me voimme ottaa nyt ne askeleet, jotka korvaavat kaikki ne vuodet, jotka olemme olleet erossa. Nyt hän väistää katsetta, minua ja totuutta yhdellä liikkeellä. Jarnon rintakehä nousee ja laskee, jossain syvällä sisällä hän puuskuttaa itseensä voimia.

Sitten hän katsoo minuun lempeästi, yhtaikaa hapuillen ja päättäväisenä.

– Enhän minä koskaan lakannut rakastamasta.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.