Osa 2: Vastikään eronnut Juha-veli kutsuu Annan viikonlopun viettoon. Yllättäen hiljaiseen mökkipihaan pelmahtaa myös vanha lapsuudenystävä Ninni. Pirskahtelevan iloinen sinkkutyttö herättää kipeät muistot Annan omasta keskeneräisestä nuoruudesta, jota hän pakeni nykyiseen, hyvin järjestettyyn elämäänsä.

Toljotan äimistyneenä Ninnin kirkkaansinisiä silmiä. Ne vakuuttavat sanojen olevan totta: Jarno on pian täällä.
Minun Jarnoni. Vaikkei hän ole lähes 20 vuoteen ollut minun Jarnoni, niin sellaisena minä hänet kuitenkin muistan. Minun Jarnoni ja hänen Annansa.

– Miksi, änkytän hölmönä.

– Juhan ajatus se oli, Ninni hymähtää. – Minun piti vaan suostutella Jarno.

Veri holahtaa päästä varpaisiin, kun kuulen Jarnon nimen lausuttavan.

– Tietääkö Jarno että – että minä olen täällä?

Ninni nyökkää. – Kyllä mä kerroin.

Huulilta melkein karkaa kysymys: mitä Jarno sanoi minusta? Vaivoin saan nielaistua sanat takaisin rintaan ja painettua syvälle sydämeen. Muiden tunteiden seuraksi.

Me olimme pari emmekä kuitenkaan olleet. Perheet ja kaverit pitivät meitä toisillemme luotuina: Jarno oli arka, ailahteleva ja vauhko, vain minä osasin taltuttaa ­hänet parhaimmilleen. Ja juuri ­sillä tavoin me täydensimmekin toisiamme. Tunsimme toinen toisemme niin hyvin, että osasim­me ­arvata toisen sanat, varautua vuoro­askeliin.
Meidän ei koskaan tarvinnut edes rakastua. Rakastimme toisiamme paljon syvemmin kuin umpimähkään ihastunut pariskunta.

– Pannaanpa seuraavaksi pari chiliatrillia, Juha toitottaa mökin ovelta ja harppoo takaisin grillille. – Kenelle kelpaa?

Juha katselee meitä kysyvästi. Ninni vastaa ottavansa, mutta ­Juha haistaa palaneen käryä vaisusta äänensävystä ja ristityistä käsivarsista.

– Mitäs nyt?

– Minä mokasin, Ninni sanoo surkeasti. – Möläytin, että Jarnokin on tulossa.

Juha huokaisee lyhyesti. Pettyneenä. Voin kuvitella, että samoin hän huokaisi entiselle vaimolleen: vähän ohi mutta enemmän kohti, niin että sanoma käy selväksi, vaikkei Juha sano sanaakaan ­ääneen.

Ninni ymmärtää kai saman. Hän hehkuu aloillaan vaivaantuneena, kunnes Juha sitten tointuu.

– No, kukapa salaisuuksista tykkäisi.

– Niinpä!

Ninni tyrkkää Juhaa mojovasti olkapäällä kylkeen, mutta Juha ei ole huomaavinaan. Panee vain pari makkaraa ritilälle, viiltää niiden selkään pieniä haavoja. Sitten hän kysyy minulta:

– Ootko nähnyt Jarnoa tässä viime vuosina?

– En yhtään. En oikeastaan kotoa lähdön jälkeen.

Juhan kulmat kohoavat. Minua hävettää. Juha tietää täsmälleen, mitä Jarno merkitsi minulle.

– Ihanko totta? Tehän olitte aina yhdessä!

Erik lampsii suurin, huolestunein askelin mökin kulmalta, jossa hän oli puhumassa työpuheluaan. Hänen otsalleen piirtyy kaksi viivaa, vuosi vuodelta toinen toistaan pidempiä ja syvempiä. Jo yksi vilkaisu Erikiin riittää kertomaan, että sairaalassa on ongelmia.

Erik ei katso ketään kohti, ei halua viestittää huoliaan muille, vaikka laukkaavat ajatukset voi melkein nähdä hänen kasvoiltaan. Erik on huolehtija – on aina ollut. Joskus hän on huolehtinut minunkin puolestani.

– Täytyy lähteä, Erik sanoo.

– Onko pahakin tilanne? Juha kysäisee.

Erikin työ kiinnostaa häntä yhä. Koululaisena Juhakin harkitsi lääketieteelliseen hakeutumista mutta pyrki kuitenkin kauppatieteelliseen todettuaan vastuun liian raskaaksi. Paremmin Juha soveltuukin media-alalle, omaan yritykseensä, lääkäriksi hän olisi liian suurpiirteinen ja puuskittainen.

– Ei siellä mitään ole, Erik tuhahtaa pahantuulisena.

– Taitamaton etupäivystäjä. Siellä oli vasta lähete kädessä, ei ole vielä edes potilasta nähnyt, mutta pyysi kuitenkin tulemaan. Saa nähdä, mitä tästä nyt tulee.

Juha kohauttaa olkiaan leppoisasti.

Nämä miehet, minun elämäni tärkeimmät miehet, ovat välillä kuin yö ja päivä. Juha haluaa nauttia elämästään, hänellä on kunnianhimoa ja rohkeutta. Erikilläkin on kunnianhimoa, mutta hän ei välitä nauttia tai uskaltaa. Erik on työmyyrä, Juha tienraivaaja. Minä kai olen jonkinlainen välimuoto, jossa on vähän erikiä, vähän juhaa – ja ehkä hitunen villiä jarnoa.

Erik liikahtaa jo lähteäkseen autolle, kun minä vielä inahdan:

– Etkö ehdi yhtään jäädä?

Vuosikausiin en ole viitsinyt edes kysyä, koska tiedän vastauksen etukäteen. Ei Erik koskaan ehdi jäädä, mieluiten hänen pitäisi olla jo mennyt. Mutta tänään minua hirvittää ajatus Jarnon tapaamisesta ilman Erikiä. Jos rintaa rutistaa jo Jarnon nimen kuullessani, miten pystyn katsomaan häntä silmiin?

Erik käännähtää tuikeana minuun päin.

– En ehdi. Sinäkö jäät tänne?

Hätäännyn. Jäänkö – vai lähdenkö taas Erikin perässä?
Jos lähden, vältyn paljolta. En joudu peilaamaan menneisyyttä, en miettimään tehtyjä ratkaisuja enkä selittämään Jarnolle, miksi tein niin kuin tein.
Mutta jos lähden, en tapaa Jarnoa. En saa nähdä, onko hänellä vielä vallattoman kiharat hiukset, yhä hieman liian suuret huulet, ­enä ja kädet – niin kuin hän vasta kasvaisi muotoonsa. Jos lähden, en saa tietää, saiko Jarno kasvatettua keskeneräiset pulisonkinsa. Enkä sitä, ovatko Jarnon silmät vielä yhtä luottavaiset kuin kauan sitten.

– Jään minä, sanon kovin pienellä äänellä, niin kuin pelkäisin päätöstäni.

– Tänne tulee vähän vahvistustakin, Juha puuttuu puheeseen.

 – Ninnin veli perheineen.

Minä nielaisen. Perheineen.

Tunnen itseni luvattoman hölmöksi. Tietysti Jarnolla on perhe, kenelläpä ei tässä iässä olisi! Etenkään Jarnon kaltaisella antautuvalla ja kerrassaan ihanalla ihmisellä.

– Teillä riittää varmaan juttua yhdessä, Erik sanoo nyökäten. – Ette te minua kaipaa.

Erik katsoo minua vielä kerran. Pidempään kuin tavallisesti, tutkiskellen. En uskalla vilkaistakaan häneen; pelkään, mitä Erik näkisi minusta. Pitkästymisen, sidotut kädet, uteliaisuuden, häpeän tai unohtuneen rakkauden. En ole valmis kertomaan Erikille mistään niistä. En vielä.

– Pärjäätkö varmasti, Anna?

Kysymys kouraisee rinnasta.

– Tarkoitan, Erik kiirehtii lisäämään. – Ilman lapsia siis. Jos minä vien autonkin, niin et pääse lähtemään kotiin, vaikka tulisi ikävä.

En tiedä, nauraako vai itkeä. Ehdin jo luulla, että Erik tuntee minut paremmin kuin uskonkaan. Päädyn hymyilemään sievästi.

– Kyllä mä selviydyn.

Erik horjahtaa vielä minua kohti, aivan kuin aikeissa halata tai suukottaa poskelle hyvästiksi. Kai se tuntuu hänestä yhtä luonnottomalta kuin minustakin, koska yhtaikaa kavahdamme toisistamme etäämmälle.

Sitten Erik astelee autolle ja käy ratin taakse. Ninnin pörröinen pikkukoira laukkaa hermostuneena ympäriinsä lauman hajottua. Ninni nappaa otuksen syliinsä, kun auto ajaa pois pihasta.

Niin Erik on poissa ja tulevaisuus aivan avoinna.

– No, nyt vähän kyrsää naisille?

Ninni purskahtaa nauruun.

– Minä ainakin otan, tähän käteen, kiitos!

Ninni käy chilimakkaran kimppuun, mutta minun ei tee mieli syödä mitään, kun mahassa poreilee. En osaa istua, en seistä, en kävellä, vaan pyörin ympyrää paikallani. En pysty puhumaan mutten haluaisi olla hiljaakaan. En voi ajatella ainuttakaan ajatusta loppuun enkä osallistua keskusteluun. Ninni ja Juha vaihtavat mielipiteitä työkavereista ja projekteista, joita en tunne, valokuvaajista, joista en ole kuullutkaan.

– Käyn vaihtamassa jotain mukavampaa ylle, minä sanon.

Juha ja Ninni eivät onneksi kuule vapinaa äänessäni. Eivät kai he kuulisi mitään muutakaan. Heillä on muuta ajateltavaa, toisensa katseltavinaan.

Mökissä etsin laukusta juuri oikeanlaisia vaatteita. Ei verkkareita, ei mökkifarkkuja, eikä kauhtunut spagettiolkainmekkokaan sovi tähän iltaan. Ei saa näyttää niin hyvältä, että paljastaisin erityisesti yrittäneeni. Sapettaa, ettei Juha vihjannutkaan mökille tulevan muita kuin minä, hän ja Erik. Olisin halunnut suunnitella etukäteen, mitä kerron Jarnolle omasta elämästäni. Mukaan pakkaamani lököverkkarit ja nuhjaantuneet mökkipaidat antavat ymmärtää, etten ole enää sama Anna kuin ennen.

Vilkaisen peiliin. Tohtisinko lisätä vähän ripsiväriä, entä huulipunaa?

En tohdi. Minä olen naimisissa ja hänellä on perhe. Ei ole mitään syytä panna parastaan. Valitsen hyvin istuvan t-paidan. Farkkusortsit saavat kelvata – tai jos sittenkin käärisin vähän lahkeita, paljastaisin hieman säärien pehmeää rusketusta.

Juuri silloin auton ovi käy ja ulkoa kajahtaa tervehdysten suma.

– Pääsitte perille!

Sydän herahtaa hakkaamaan voimalla, veri karkaa kohti korvia. Näen peilistä, kuinka kalpenen kaulalta ja posket alkavat punoittaa. Sinä hupakko, ajattelen syyttävästi, mutta silti höristelen korviani kuullakseni Jarnon äänen.

– Älä nyt karkaa, huudahtaa vieras, kipakka naisääni.

– Tuu takaisin!

Jarno.

Lempeä, soinnikas ääni, pinnalta pehmeä, syvältä vahva ja tunteikas. Samalla äänellä Jarno kutsui minua takaisin, kun kirmasin omaan pihaamme jonkin vähäpätöisen riidan päätteeksi. En ikinä ollut turhaan jukuripäinen, vaan palasin kiltisti. Puolimatkassa jo nauratti.

Hiivin hiljaa ikkunaan. Pieni hellehattuinen tyttö juoksee vaapottavin askelin kohti autotietä. Hänen perässään tulee Jarno. Isä.

Nielaisen, kun näen sen omin silmin: Jarno löysi toisen. Heidän välilleen tuli rakkautta ja rakkaudesta puhkesi pieni hellehattuinen tyttö. Jarno ottaa tytön käsivarsista kiinni ja nostaa tämän tiukasti syliinsä. Kun he kääntyvät ympäri, auringonpaiste pakottaa Jarnon siristämään silmiä niin, ettei hän varmasti voi nähdä minua.
Hän on tismalleen samanlainen kuin ennenkin.

Hiukset yltävät juuri ja juuri korvan taakse. Kasvoilla on hento päivetys, käsivarret ovat jäntevät ja sulavalinjaiset. Askeleet ovat samalla tavalla päättämättömät kuin ennenkin, niin kuin hän ei tietäisi minne mennä seuraavaksi. Jarnon silmiä en näe, aurinko käy niihin ja painaa katsetta umpeen. Miten uskallankaan katsoa häntä silmiin – jos katsekin on yhtä lailla läpitunkeva kuin 15 vuotta sitten? Mitä jos mikään ei olekaan muuttunut?

Jarno katoaa ikkunasta, niin katoan minäkin. Kaikki on aivan toisin. Tietysti on. Katsahdan vielä peiliin. En punoita enää niin pahasti.

Kun astun ovesta ulos, hellehattuinen tyttö on Ninnin sylissä, kiharapilven alla piilossa. Juha kääntelee edelleen lihoja grillillä, ja hänen vieressään seisoskelee tumma nainen. Naisen täytyy olla Jarnon vaimo. Vaimolla on miltei musta pitkä tukka, oliivinvärinen iho ja tervantumma kesämekko, jonka alla kohoaa mittava kumpu. Hän on pitkällä raskaana, ja Jarno on isä yhä kouriintuntuvammin.

– Hei, minä sanon reippaasti. He katsahtavat minuun, tumma nainen ja kaikki muutkin. – Onpa täällä kuuma!

En minä edes tiedä onko, mutta on sanottava jotain.
Kun harpon grilliä kohti, oivallan Jarnon seisoskelevan auton avonaisella takaluukulla. Hän piiloutuu kokonaan sen taakse, painaa päätään vain syvemmälle takakonttiin kuullessaan ääneni. Tajuan hänen aikailevan tarkoituksella, hankkivan itselleen lisäaikaa, jotta kykenee kohtaamaan minut luontevasti.

Minä tartun Jarnon vaimon pieneen käteen. – Anna Holmström.

– Krista Parri.

Parri – ei Kulmala? He eivät ole naimisissa. Minä hymyilen vastaukseksi, mutta Krista vain puristaa kättä väsähtäneesti. Irti päästettyään Krista jatkaa Ninnin kanssa kipakkaa keskustelua, joka ilmeisesti oli meneillään minun tullessani.

Jarno viipyilee yhä takakontilla. Minä epäilin olevani hölmö ja pikkumainen, kun muistelin vanhoja ja jännitin Jarnon tapaamista. Mutta nyt olen varma, että Jarnokin muistaa sen kaiken ja on aivan yhtä epävarma itsestään kuin minä. En tiedä, pitäisikö minun mennä hänen luokseen vai odottaa, kunnes hän tulee itse.

Toisen meistä pitäisi osata olla aikuinen. Vaan minä en ainakaan taida pystyä.

Pieni tyttö sylissä työntää nenäänsä Ninnin poskeen, kun tämä lirkuttelee lämpimästi. Koira seisoo takatassuillaan ja yrittää haistella tytön kenkiä, suojella emäntäänsä mahdolliselta hyökkääjältä, tilanvaltaajalta. Yritän näyttää vaarattomalta ja kuunnella Ninnin ja Kristan sananvaihtoa, johon Juhakin huomauttaa mielipiteensä.

– Kuulkaas naiset, nyt on kesä. Murheet pyllyyn!

Ninni hörähtää taas kikattamaan. Krista sen sijaan nyrpistää nenäänsä niin, että minäkin huomaan ja kääntyy huutamaan Jarnolle:

– Tarvitko sä apua, vai mikä siellä niin kestää?

Jarno sukeltaa esiin avatun takakontin takaa. Siinä hän todella on. Jarno katsoo suoraan kohti – meihin kaikkiin, varmaankin vaimoonsa tai tyttäreensä etupäässä, mutta minä tunnen hänen katseensa joka puolella.

– En tahtonut löytää.

Jarno lyö takaluukun kiinni ja kävelee meitä kohti pitkin askelin, kuin kiihdyttääkseen tapahtumien kulkua. Ei viivytellä enää. Hiukset heiluvat, joustavat kävellessä, yksi käsi painuu taskulle, toisessa Jarno pitelee nokkamukia, jota hän kai etsi takakontista. Hänen olemuksensa on yhtä tuttu ja lämmin kuin halaus vanhalta ystävältä. Silmillään Jarnolla on aurinkolasit, niin kuin minullakin. Ehkä hän katselee minua yhtä huomaamatta kuin minä häntä, saadakseni tuntumaa siihen, miten elämä on meitä kohdellut. Miksi se saattoi meidät yhteen ja sitten erotti, toi tähän pisteeseen tässä ja nyt.

Kun Jarno ottaa viimeisen askeleen, huomaan hänen ailahtelevan: halaako, kätteleekö, tervehtiikö vain. Minä yritän seisoa rohkeasti paikallani, vaikka haluaisinkin sulaa lämpimäksi lammikoksi ja valua maan uumeniin. Niin me olemme siinä kuin kaksi keskenkasvuista, yhtä epävarmoina kuin aina ennenkin, eikä kukaan tunnistaisi meitä aikuisiksi.

– Hei, Jarno sanoo lopulta. Kai hän katsoo minua mustien silmiensä takana. – Sä et ole muuttunut yhtään.

– Ja sinä se olet yhtä kaunopuheinen kuin ennenkin, repäisee Juha. – Mitäs mies!

Juha sulkee Jarnon lyhyeksi hetkeksi karhunsyleilyyn, läimäyttää lempeästi olalle. Miten se käykin häneltä niin luonnollisesti! Jarnon posket kääntyvät helpottuneeseen hymyyn, siihen samaan, jota katselin monta kertaa niin läheltä. Pihakeinussa, puistonpenkillä, naapuripulpetissa.

– Mitäs tässä, Jarno sanoo.

– Elämää, ei sen enempää.

– Siltähän tuo näyttää, Juha sanoo nyökäten Kristan mahaan päin. – Milloin on tulossa?

– Loppukesästä, Krista huokaisee. – Eli kivat helteet edessä viimeisillään paksuna.

Minun tekisi mieli jakaa muisto siitä, kun 15 vuotta sitten olin itse raskaana kesäkuumilla. Ehkä se saisi Kristan hymyilemään, astumaan askeleen lähemmäs minua... Mutta minä en kuitenkaan sano mitään.

– Ninni kertoi, että säkin teet mainosalalla töitä, Juha jatkaa Jarnoon päin. – Friikkunako?

Jarno nyökkää hieman vastahakoisesti.

– Jostain leipä on tuotava pöytään.

– Oikeesti Jarnosta on tullut kirjailija, Ninni puuttuu puheeseen. – Sitä mä en tainnut sanoakaan.

– Ihanko totta, minä äännähdän melkein vahingossa. – Kirjoitat vieläkin?

Jarno näyttää ujolta, kun puhutaan kirjoittamisesta. Hän piilotteli sitä aina muilta, vanhemmiltaankin. Minä sain ainoana lukea Jarnon kirjoituksia kuusta, auringosta, menneestä ja tulevasta, kun me istuimme pihakeinussa ja kannattelimme toinen toistemme haaveita. Minä unelmoin kolmesta lapsesta ja vastavalmistuneesta talosta, Jarno haaveili lähettävänsä tekstejään lehtiin tai kustantamoihin asti. Minä usutin häntä tavoittelemaan unelmiaan samalla tavoin kuin tiesin itse tavoittelevani omiani.

Kun Jarno vastaa, minä katson hänen suloista tytärtään.

– Kaksi kirjaa on julkaistu. Kolmas on työn alla.

Elsa-tyttö hymyilee minulle harvoilla hampaillaan mutta samalla tavalla valloittavasti kuin isänsä ennen. Minä katselin hänen hymyään ja toivoin, että Jarno olisi ollut vähän toisenlainen. Ehkä me olisimme voineet pysyä yhdessä, jos Jarno olisi ollut hieman rohkeampi, hieman kunnianhimoisempi, edes vähän aikuisempi.

Nyt Jarno on tehnyt sen, mitä halusi, tarttunut tilaisuuksiinsa. Minä taas olen yrittänyt pyyhkiä pois niitä ratkaisuja, jotka tein suinpäin. Ehkä me olisimme sittenkin voineet takertua toisiimme ja ohjata toisiamme elämän tiellä.

– Kuulostaa hienolta, sanon.

Äänessä kuultaa haikeus, ja säikähdän sitä. Kuuliko Jarnokin sen? Niin minä käännähdän äkisti Juhan puoleen:

– Jokohan mulle joutaisi vähän mahantäytettä!

Yhtäkkiä alan kuulla paljon muutakin kuin omat ajatukseni. Kaikki hälisevät: Jarno lähtee kantamaan tavaroita sisään, Juha esittelee mökkiä, Ninnikin hakee omat tavaransa. Erityisen selvästi kuulen Kristan terävän huokaisun, kun hän yrittää taluttaa Elsaa sisään, koska tytöllä on toisenlaiset suunnitelmat. Kotvaa myöhemmin Jarno harppaa mökin portaat takaisin ulos ja ottaa Elsan syliin.

– Aina samat temput, Krista kivahtaa ja katoaa mökkiin hänkin.

Korvissa humisee suuri tyhjyys, kun chilimakkarani kanssa istun terassituoliin, hengästyneenä pikajuoksusta puoliväliin menneisyyttä. Napostelen ruokaani hitaasti ja haluttomasti, kauhon lisukkeeksi Juhan tuomaa vihersalaattia.

Avaan toisen oluen ilman kenenkään lupaa. Kuvittelen hetken, etten elä kenenkään muun ehdoilla. Kun minä päätin ihastua Erikiin, valitsin hyvää paitsi itselleni myös vanhemmilleni ja tuleville lapsilleni. Arvelin määrätietoisen ja johtajatyyppisen isän olevan lapsille parasta. Vanhempanikin tulivat hyvin onnellisiksi, kun perheeseen saatiin lääkäri. Juhakin oli minusta ylpeä.

Minäkin olin onnellinen ja ylpeä – siitä, kuinka onnelliseksi osasin tehdä muut.

Tulee ilta. Ensin säteilee oranssi aurinko, sitten kirkkaanpunainen. Emme vieläkään tavoittele toistemme katsetta.

Kukaan muu ei tunnu huomaavan, kuinka kaukana minä pysyn Jarnosta ja hän minusta – ei ainakaan kukaan muu kuin Erik. Soittaessaan hän kysyy, miksi ääneni kuulostaa niin oudolta. Kuulemma kuin nauraisin puhuessani. Minä syytän väsymystä. Erik ilmoittaa jäävänsä kaupunkiin, sillä etupäivystäjän arvio vaikeasta tapauksesta oli osunut oikeaan. Häntä siis tarvitaan, ja polilla on ruuhkaakin.

Minä sanon, ettei se haittaa. Vaikken tiedäkään, mitä siitä seuraa.

– Mä kaatuu!

Elsa menee nurmikolle nurinniskoin ja nauraa. Sitten hän taas könyää pystyyn ja jatkaa ryntäilemistä viheriöllä suu virneessä. Elsa on aivan valloittava pieni tyttö. Vilkas ja rempseä, muistuttaa paljon kiharapäistä tätiään. Eikä ollenkaan meidän lapsiamme: Joona ja Jennika olivat ujoja, aina viimeisiä, jotka lähtivät leikkiin. Siksi kai he pysyivät niin pitkään kiltteinä ja viihtyivät kotona tähän viikonloppuun asti. Tulevat äitiinsä.

Kun katselen väsyneenä mökkipihassa riehuvaa Elsaa, tunnen jonkinlaista sielunsisaruutta. Tekisi mieli revetä aivan vallattomaksi, murtaa hetkeksi tämä rooli, jonka itselleni alustin.

– Jokohan olis aika mennä nukkumaan, Jarno toteaa yhtäkkiä niin läheltä, että hätkähdän.

Vilkaisen vierelleni. Siinä hän on taas, vaikka sitä on yhä vaikea uskoa todeksi. Aiemmin tänään Jarno ei ole tullut näin lähelle. Hänen käsivartensa on vain sattuman päässä minusta, ja huomaan hänen tuoksuvan samalta kuin ennen. Pitkän kesäpäivän jälkeen raikkaalta ja puhtaalta.

– Villiä menoa ainakin on, minä vastaan.

– Oltiinko mekin tuollaisia?

Jarno katsahtaa minuun ja minä häneen, mutta eri aikaan, ristikkäin, poikittain. Emme kohtaa.

Tovin seisoskelemme toimettomina ja tietämättöminä. Sama kesätuuli kiertelee meitä molempia, kun me katselemme nurmella väkkäränä pyörivää pikkutyttöä. Pitäisi sanoa, pitäisi kysyä, pitäisi koskettaa, tarttua toisesta kiinni ja pysäyttää tämä hetki.

Mutta Jarnolla on kädet taskuissa ja minulla käsivarret puuskassa.

– Taidan lähteä, Jarno virkkoo. – Peittelemään tytön unille.

Hän menee, minä katselen kaitaa selkää ja päättäväisiä käsiä, jotka kantavat Elsan sisälle mökkiin. Pian sieltä jo kantautuu kamala möykkä ja kovaääninen nukkumaanmenon vastustelu. Minua hymyilyttää. Huomaan sormeilevani puhelinta lähettääkseni tekstiviestin kotiin, toivottaakseni hyvää yötä niille, joita minä joskus kannoin kainaloista sänkyyn.

Tulen kuitenkin toisiin ajatuksiin. Erik joutuu ehkä menemään kotiin yöksi ja pilaamaan teinien vapaaviikonlopun. Nauttikoot vapaudestaan siihen asti.

Ninni ja Krista
ovat jo siirtyneet rantaan Juhan sytyttämän nuotion äärelle. Aion liittyä seuraan, mutta kulkumatkalla jalat eivät tahdo ottaa askelia siihen suuntaan, johon minun pitäisi kulkea. Juutun poimimaan muutaman voikukan, puhdistamaan paitaan varisevaa keltaista tahraa, kuuntelemaan Elsan mellakan laantumista. Vitkastelen.

Illan aikana käy ilmi, että Ninni ja Krista ovat vanhoja ystäviä – ehkä teatteriharrastuksesta tai valokuvauskerhosta. He ovat yhdessä niin tiiviisti, ettei edes Juha tahdo mahtua väliin. Krista tekee aina tikusta asiaa ottaakseen Ninnin omakseen, ja Juha jää korskumaan pari metriä liian etäälle.

En osaa päättää, mitä ajattelisin Kristasta. Krista on näennäisen ystävällinen mutta etäinen. Hän ei yritäkään tutustua minuun, sylkee vain tulta ja tappuraansa läheisimmilleen. Minulle tulee Kristan käytöksestä mieleen kotona ovia paiskova Jennika, joka antaa oikkujensa näkyä ja kuulua. Molemmat tuntuvat aina joko riitelevän tai murjottavan.

Kuuloetäisyydellä nuotiosta en enää tohdi viivytellä. Harppaan viimeiset askeleet kohti suloisesti hohkaavaa lämpöä.

– ... se on vaan musta niin mielettömän väärin, Krista sanoo juuri silloin kärkevästi eikä keskeytä minun tullessa nuotiopiiriin.

– Jos mies tekee samat asiat kuin nainen, miksi neljä viidestä johtajasta on miehiä?

Juha hoitelee tulta näennäisen rentona, mutta hänen leukaperänsä ovat jännittyneet ja käden liikkeet ylihuolellisesti hallitut. Häntä ärsyttää, minä näen sen veljestäni vuosikymmenten kokemuksella, vaikkei muilla nuotion äärellä istuvilla ole siitä aavistustakaan.

Tarjoan Juhalle kylmyyttään hikoilevan oluen. Samalla vaihdamme yhden luottamuksellisen silmäyksen.

– Annahan voisi sanoa tähän johtajakeskusteluun painavia sanoja, Juha huomauttaa ja nasauttaa korkin auki. – Anna on ollut kotona lasten kanssa.

Krista katsoo minuun haastavasti, kiihkeä keskustelu pursuaa hänen kasvoiltaan.

– Säkö et käy ollenkaan töissä?

– En, minä myönnän.

– Mun työ on kotona.

Selitän, että Erikin työaikataulu on pitänyt hänet kiireisenä ja minä olen halunnut lapsille turvallisen, levollisen kodin. Sitä he eivät olisi saaneet, jos olisimme kumpikin olleet pitkät päivät töissä.

Olen joutunut perustelemaan ajan vastaisia valintojani ennenkin, niin Juhalle kuin hänen urakeskeiselle ex-vaimolleenkin, mutta nyt tuntuu oudolta puolustella ratkaisuja minua nuorempien naisten nälkäisten silmien edessä. Tunnen itseni ikälopuksi, jäänteeksi 1950-luvun sukupuolirooleista, joita ei edes omassa lapsuudenkodissani harjoitettu.

Vaiettuani näen, kuinka Krista puree hammasta ollakseen vaiti ja luo mustanpuhuvista silmistään tuiman katseen Ninniin. Ninni vilkuilee Juhaan päin, niin kuin ei huomaisi Kristan ilveilyä. Hän ei näytä haluavan ottaa kantaa siihen, mikä on naisen paikka.

Juha tarjoaa Ninnille huikkaa pullostaan ja tämä kiittää.

– Mitähän äiti sanois, kun näkisi, että täällä sitä juotetaan naapurin likkaa känniin.

Ninni kikattaa ja Juha hörähtää nauruun, molemmat ilmeisen helpottuneina uudesta puheenaiheesta. Juha vetäisee ilakoivaa Ninniä lähemmäs itseään ja antaa kätensä levätä tämän olkapäillä pitkään.

On päivänselvää, että heillä on suhde. Juha on kuin korvana kaikille Ninnin sanoille. Nauraa kaikille vitseille, poimii tämän puheista jokaisen kaksimielisyyden, käy aina vähän liian lähelle. Silti kumpikaan ei tunnusta suhdetta ääneen vaan pikemminkin he kainosti peittelevät sitä. Tullessaan Ninni kantoi tavaransa pihaaittaan, Juhalla on oma parivuoteensa mökkikamarissa. Kertaakaan he eivät ole edes suudelleet, mutta mitä pidemmälle ilta on mennyt, sitä useammin he ovat toisiaan hipaisseet.

Ehkä he ujostelevat kiellettyä hedelmää, vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhdetta. Juha on melkein puoli elämää Ninniä vanhempi. Kun hän oli lukiossa, Ninnille vasta puhkesi hampaita. Ninni ehti hädin tuskin aloittaa koulun, ennen kuin Juhasta jo tuli isä. Silti heidän välillään kipinöi niin, että minuakin inhottaa. Vaikka Juha on ollut poikamies jo melkein vuoden päivät, en silti tahtoisi omin silmin todistaa hänen pukitteluaan.

Itse asiassa en haluaisi edes istua tässä nuotiolla. En tahtoisi katsella Ninnin ja Juhan lähentymistä, enkä kuunnella Kristan kiukkuista puhkumista. Onneksi silloin Jarno rymisteleekin polkua pitkin katokselle.

– Sinne sammahti, Jarno toteaa. – Mitäs täällä?

– Mitäs tässä, vanhoja muisteltiin, Ninni virnistää ja tyrkkää Juhaa olkapäähän.

Jarno istuu Kristan vierelle, silti kauemmas vaimostaan kuin Ninni. Jarno ja Krista näyttävät väärin varautuneilta, niin kuin kaksi toistaan hylkivää pintaa, jotka eivät pääse kosketuksiin keskenään.

– Kuinka kauan te oikein asuitte siinä naapurissa? Krista kysyy.

– Koko lapsuuden, Juha vastaa minunkin puolestani. – Mä muistan vielä hyvinkin, kuinka nuo kaksi juoksivat nakuina pitkin pihamaata.

Hän viittaa huolimattomasti minuun ja Jarnoon. Nielaisen, sekin tuntuu työläältä. Yritän hymyillä kepeästi enkä uskalla silmätä Jarnoon.

– Ja sinun nakuilusi muistan erityisen hyvin, Juha sanoo katsellen Ninniä lauhkeasti.

– Olinhan mä silloin jo aika vanha. On jäänyt hyvät muistikuvat.

– Hyiii, vanha äijä katteli nuoria tyttöjä!

Ninni nauraa taas hersyvästi. Muistikuva vaippaan verhoutunutta Ninniä kantavasta Juhasta palaa mieleen, eikä minua naurata. Siitä siilitukkaisesta pojasta kasvoi tuo kyömyniskainen ja röyhkeä mies. Siitä orjantappurasta tuli sittenkin aikuinen ihminen.

– Sori vaan, kun mä en ole koskaan kuullut teistä yhtään mitään, Krista sanoo kylmästi.

Hän tuijottaa vuoroin minua, vuoroin Jarnoa, ikään kuin kaivaisi silmillään vastauksia.

– Ikinä ei ole mitään puhuttu, vaikka mekin ollaan Ninnin kanssa tunnettu jo kymmenen vuotta.

Kaikki vaikenevat tahoillaan. Näen, että Jarno katselee käsiään. Tunnen tuon kiristyvän ja vetäytyvän asennon kovin hyvin.

– Vanhoja juttujahan ne jo onkin, Ninni sanoo vaimeasti.

Karahdan punaiseksi, vaikkei sitä kukaan tässä vajavaisessa iltavalossa voikaan nähdä. Tiedän, mistä vanhoista jutuista Ninni puhuu. Minä lähdin ja unohdin heidät molemmat. Vaihdoin toiselle elämänpolulle niin äkkiä ja kenellekään kertomatta.

Jarno ei pukahdakaan, katselee vain eteensä, tuijottaa tulta.

Silloin itkuhälyttimestä kuuluu parkaisu, ja Jarno ponnahtaa saman tien seisomaan.

– Mä menen, Krista ärjäisee.

– Saattepa muistella, kun kerran muisteltavaa on.

– Jos minä kuitenkin, Jarno tarjoutuu uudelleen, paetakseen muistojaan.

Krista huitaisee kädellään aikeet pois ja lähtee askeltamaan kohti mökkiä. Määrätietoinen hän ainakin on, peräänantamaton ja itsepäinen. Hieman kuin minä silloin kauan sitten, eikä kuitenkaan ollenkaan samanlainen. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan Jarnolle niin ailahtelevaa puolisoa – otaksuin Jarnon itsensä olevan se, joka tarvitsee tilaa ja tukipilaria. Nyt Jarnosta on tullut pariskunnan vastuunkantaja.

Kai minä uskoin, ettei Jarno koskaan muuttuisi, ei vakiintuisi. Ei tulisi aviomieheksi, isäksi ja asuntovelalliseksi niin kuin me muut. Ei tulisi todelliseksi, muuttuisi unelmasta lihaksi.

Kurkistan Jarnoa varovaisesti silmäkulmasta. Vaikka hänen on täytynyt muuttua, en silti onnistu näkemään sitä. Jarno on vieläkin yhtä kaunis, yhtä antautuva, yhtä vakava ja niin tosissaan kaikissa asioissa. Nähtyään hänen kasvonsa, hänen luottavaisen katseensa tietää hänen antavan aina koko sydämensä.

Kristan kadottua sisään mökkiin on yhä vain hiljaista, ilma on paksua, tuulikaan ei puhalla. Ninni tirskahtaa hämillään.

– Nyt on niin tiivis tunnelma, että tässä pitäisi pelata totuutta ja tehtävää.

– Pulloja ainakin riittää pyöritettäväksi, minä naurahdan aivan yhtä vaivaantuneesti ja nostan omani tyhjänä sivuun.

Ninni hymyilee ja vaikenee taas. Sitten hän jatkaa kovalla äänellä:

– Mulla ois itse asiassa yksi kysymys totuudesta.

Ninni katsoo suoraan minuun, sitten hetken Jarnoon. Ninnin ilme on yhtaikaa kujeileva ja vakava, kasvoilta heijastuu arpia sydämessä kaiken sen kepeyden alla, jolla hän on elämänsä pukenut.

– Miksi te ette menneetkään naimisiin?

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.