Osa 2: Vastikään eronnut Juha-veli kutsuu Annan viikonlopun viettoon. Yllättäen hiljaiseen mökkipihaan pelmahtaa myös vanha lapsuudenystävä Ninni. Pirskahtelevan iloinen sinkkutyttö herättää kipeät muistot Annan omasta keskeneräisestä nuoruudesta, jota hän pakeni nykyiseen, hyvin järjestettyyn elämäänsä.

Toljotan äimistyneenä Ninnin kirkkaansinisiä silmiä. Ne vakuuttavat sanojen olevan totta: Jarno on pian täällä.
Minun Jarnoni. Vaikkei hän ole lähes 20 vuoteen ollut minun Jarnoni, niin sellaisena minä hänet kuitenkin muistan. Minun Jarnoni ja hänen Annansa.

– Miksi, änkytän hölmönä.

– Juhan ajatus se oli, Ninni hymähtää. – Minun piti vaan suostutella Jarno.

Veri holahtaa päästä varpaisiin, kun kuulen Jarnon nimen lausuttavan.

– Tietääkö Jarno että – että minä olen täällä?

Ninni nyökkää. – Kyllä mä kerroin.

Huulilta melkein karkaa kysymys: mitä Jarno sanoi minusta? Vaivoin saan nielaistua sanat takaisin rintaan ja painettua syvälle sydämeen. Muiden tunteiden seuraksi.

Me olimme pari emmekä kuitenkaan olleet. Perheet ja kaverit pitivät meitä toisillemme luotuina: Jarno oli arka, ailahteleva ja vauhko, vain minä osasin taltuttaa ­hänet parhaimmilleen. Ja juuri ­sillä tavoin me täydensimmekin toisiamme. Tunsimme toinen toisemme niin hyvin, että osasim­me ­arvata toisen sanat, varautua vuoro­askeliin.
Meidän ei koskaan tarvinnut edes rakastua. Rakastimme toisiamme paljon syvemmin kuin umpimähkään ihastunut pariskunta.

– Pannaanpa seuraavaksi pari chiliatrillia, Juha toitottaa mökin ovelta ja harppoo takaisin grillille. – Kenelle kelpaa?

Juha katselee meitä kysyvästi. Ninni vastaa ottavansa, mutta ­Juha haistaa palaneen käryä vaisusta äänensävystä ja ristityistä käsivarsista.

– Mitäs nyt?

– Minä mokasin, Ninni sanoo surkeasti. – Möläytin, että Jarnokin on tulossa.

Juha huokaisee lyhyesti. Pettyneenä. Voin kuvitella, että samoin hän huokaisi entiselle vaimolleen: vähän ohi mutta enemmän kohti, niin että sanoma käy selväksi, vaikkei Juha sano sanaakaan ­ääneen.

Ninni ymmärtää kai saman. Hän hehkuu aloillaan vaivaantuneena, kunnes Juha sitten tointuu.

– No, kukapa salaisuuksista tykkäisi.

– Niinpä!

Ninni tyrkkää Juhaa mojovasti olkapäällä kylkeen, mutta Juha ei ole huomaavinaan. Panee vain pari makkaraa ritilälle, viiltää niiden selkään pieniä haavoja. Sitten hän kysyy minulta:

– Ootko nähnyt Jarnoa tässä viime vuosina?

– En yhtään. En oikeastaan kotoa lähdön jälkeen.

Juhan kulmat kohoavat. Minua hävettää. Juha tietää täsmälleen, mitä Jarno merkitsi minulle.

– Ihanko totta? Tehän olitte aina yhdessä!

Erik lampsii suurin, huolestunein askelin mökin kulmalta, jossa hän oli puhumassa työpuheluaan. Hänen otsalleen piirtyy kaksi viivaa, vuosi vuodelta toinen toistaan pidempiä ja syvempiä. Jo yksi vilkaisu Erikiin riittää kertomaan, että sairaalassa on ongelmia.

Erik ei katso ketään kohti, ei halua viestittää huoliaan muille, vaikka laukkaavat ajatukset voi melkein nähdä hänen kasvoiltaan. Erik on huolehtija – on aina ollut. Joskus hän on huolehtinut minunkin puolestani.

– Täytyy lähteä, Erik sanoo.

– Onko pahakin tilanne? Juha kysäisee.

Erikin työ kiinnostaa häntä yhä. Koululaisena Juhakin harkitsi lääketieteelliseen hakeutumista mutta pyrki kuitenkin kauppatieteelliseen todettuaan vastuun liian raskaaksi. Paremmin Juha soveltuukin media-alalle, omaan yritykseensä, lääkäriksi hän olisi liian suurpiirteinen ja puuskittainen.

– Ei siellä mitään ole, Erik tuhahtaa pahantuulisena.

– Taitamaton etupäivystäjä. Siellä oli vasta lähete kädessä, ei ole vielä edes potilasta nähnyt, mutta pyysi kuitenkin tulemaan. Saa nähdä, mitä tästä nyt tulee.

Juha kohauttaa olkiaan leppoisasti.

Nämä miehet, minun elämäni tärkeimmät miehet, ovat välillä kuin yö ja päivä. Juha haluaa nauttia elämästään, hänellä on kunnianhimoa ja rohkeutta. Erikilläkin on kunnianhimoa, mutta hän ei välitä nauttia tai uskaltaa. Erik on työmyyrä, Juha tienraivaaja. Minä kai olen jonkinlainen välimuoto, jossa on vähän erikiä, vähän juhaa – ja ehkä hitunen villiä jarnoa.

Erik liikahtaa jo lähteäkseen autolle, kun minä vielä inahdan:

– Etkö ehdi yhtään jäädä?

Vuosikausiin en ole viitsinyt edes kysyä, koska tiedän vastauksen etukäteen. Ei Erik koskaan ehdi jäädä, mieluiten hänen pitäisi olla jo mennyt. Mutta tänään minua hirvittää ajatus Jarnon tapaamisesta ilman Erikiä. Jos rintaa rutistaa jo Jarnon nimen kuullessani, miten pystyn katsomaan häntä silmiin?

Erik käännähtää tuikeana minuun päin.

– En ehdi. Sinäkö jäät tänne?

Hätäännyn. Jäänkö – vai lähdenkö taas Erikin perässä?
Jos lähden, vältyn paljolta. En joudu peilaamaan menneisyyttä, en miettimään tehtyjä ratkaisuja enkä selittämään Jarnolle, miksi tein niin kuin tein.
Mutta jos lähden, en tapaa Jarnoa. En saa nähdä, onko hänellä vielä vallattoman kiharat hiukset, yhä hieman liian suuret huulet, ­enä ja kädet – niin kuin hän vasta kasvaisi muotoonsa. Jos lähden, en saa tietää, saiko Jarno kasvatettua keskeneräiset pulisonkinsa. Enkä sitä, ovatko Jarnon silmät vielä yhtä luottavaiset kuin kauan sitten.

– Jään minä, sanon kovin pienellä äänellä, niin kuin pelkäisin päätöstäni.

– Tänne tulee vähän vahvistustakin, Juha puuttuu puheeseen.

 – Ninnin veli perheineen.

Minä nielaisen. Perheineen.

Tunnen itseni luvattoman hölmöksi. Tietysti Jarnolla on perhe, kenelläpä ei tässä iässä olisi! Etenkään Jarnon kaltaisella antautuvalla ja kerrassaan ihanalla ihmisellä.

– Teillä riittää varmaan juttua yhdessä, Erik sanoo nyökäten. – Ette te minua kaipaa.

Erik katsoo minua vielä kerran. Pidempään kuin tavallisesti, tutkiskellen. En uskalla vilkaistakaan häneen; pelkään, mitä Erik näkisi minusta. Pitkästymisen, sidotut kädet, uteliaisuuden, häpeän tai unohtuneen rakkauden. En ole valmis kertomaan Erikille mistään niistä. En vielä.

– Pärjäätkö varmasti, Anna?

Kysymys kouraisee rinnasta.

– Tarkoitan, Erik kiirehtii lisäämään. – Ilman lapsia siis. Jos minä vien autonkin, niin et pääse lähtemään kotiin, vaikka tulisi ikävä.

En tiedä, nauraako vai itkeä. Ehdin jo luulla, että Erik tuntee minut paremmin kuin uskonkaan. Päädyn hymyilemään sievästi.

– Kyllä mä selviydyn.

Erik horjahtaa vielä minua kohti, aivan kuin aikeissa halata tai suukottaa poskelle hyvästiksi. Kai se tuntuu hänestä yhtä luonnottomalta kuin minustakin, koska yhtaikaa kavahdamme toisistamme etäämmälle.

Sitten Erik astelee autolle ja käy ratin taakse. Ninnin pörröinen pikkukoira laukkaa hermostuneena ympäriinsä lauman hajottua. Ninni nappaa otuksen syliinsä, kun auto ajaa pois pihasta.

Niin Erik on poissa ja tulevaisuus aivan avoinna.

– No, nyt vähän kyrsää naisille?

Ninni purskahtaa nauruun.

– Minä ainakin otan, tähän käteen, kiitos!

Ninni käy chilimakkaran kimppuun, mutta minun ei tee mieli syödä mitään, kun mahassa poreilee. En osaa istua, en seistä, en kävellä, vaan pyörin ympyrää paikallani. En pysty puhumaan mutten haluaisi olla hiljaakaan. En voi ajatella ainuttakaan ajatusta loppuun enkä osallistua keskusteluun. Ninni ja Juha vaihtavat mielipiteitä työkavereista ja projekteista, joita en tunne, valokuvaajista, joista en ole kuullutkaan.

– Käyn vaihtamassa jotain mukavampaa ylle, minä sanon.

Juha ja Ninni eivät onneksi kuule vapinaa äänessäni. Eivät kai he kuulisi mitään muutakaan. Heillä on muuta ajateltavaa, toisensa katseltavinaan.

Mökissä etsin laukusta juuri oikeanlaisia vaatteita. Ei verkkareita, ei mökkifarkkuja, eikä kauhtunut spagettiolkainmekkokaan sovi tähän iltaan. Ei saa näyttää niin hyvältä, että paljastaisin erityisesti yrittäneeni. Sapettaa, ettei Juha vihjannutkaan mökille tulevan muita kuin minä, hän ja Erik. Olisin halunnut suunnitella etukäteen, mitä kerron Jarnolle omasta elämästäni. Mukaan pakkaamani lököverkkarit ja nuhjaantuneet mökkipaidat antavat ymmärtää, etten ole enää sama Anna kuin ennen.

Vilkaisen peiliin. Tohtisinko lisätä vähän ripsiväriä, entä huulipunaa?

En tohdi. Minä olen naimisissa ja hänellä on perhe. Ei ole mitään syytä panna parastaan. Valitsen hyvin istuvan t-paidan. Farkkusortsit saavat kelvata – tai jos sittenkin käärisin vähän lahkeita, paljastaisin hieman säärien pehmeää rusketusta.

Juuri silloin auton ovi käy ja ulkoa kajahtaa tervehdysten suma.

– Pääsitte perille!

Sydän herahtaa hakkaamaan voimalla, veri karkaa kohti korvia. Näen peilistä, kuinka kalpenen kaulalta ja posket alkavat punoittaa. Sinä hupakko, ajattelen syyttävästi, mutta silti höristelen korviani kuullakseni Jarnon äänen.

– Älä nyt karkaa, huudahtaa vieras, kipakka naisääni.

– Tuu takaisin!

Jarno.

Lempeä, soinnikas ääni, pinnalta pehmeä, syvältä vahva ja tunteikas. Samalla äänellä Jarno kutsui minua takaisin, kun kirmasin omaan pihaamme jonkin vähäpätöisen riidan päätteeksi. En ikinä ollut turhaan jukuripäinen, vaan palasin kiltisti. Puolimatkassa jo nauratti.

Hiivin hiljaa ikkunaan. Pieni hellehattuinen tyttö juoksee vaapottavin askelin kohti autotietä. Hänen perässään tulee Jarno. Isä.

Nielaisen, kun näen sen omin silmin: Jarno löysi toisen. Heidän välilleen tuli rakkautta ja rakkaudesta puhkesi pieni hellehattuinen tyttö. Jarno ottaa tytön käsivarsista kiinni ja nostaa tämän tiukasti syliinsä. Kun he kääntyvät ympäri, auringonpaiste pakottaa Jarnon siristämään silmiä niin, ettei hän varmasti voi nähdä minua.
Hän on tismalleen samanlainen kuin ennenkin.

Hiukset yltävät juuri ja juuri korvan taakse. Kasvoilla on hento päivetys, käsivarret ovat jäntevät ja sulavalinjaiset. Askeleet ovat samalla tavalla päättämättömät kuin ennenkin, niin kuin hän ei tietäisi minne mennä seuraavaksi. Jarnon silmiä en näe, aurinko käy niihin ja painaa katsetta umpeen. Miten uskallankaan katsoa häntä silmiin – jos katsekin on yhtä lailla läpitunkeva kuin 15 vuotta sitten? Mitä jos mikään ei olekaan muuttunut?

Jarno katoaa ikkunasta, niin katoan minäkin. Kaikki on aivan toisin. Tietysti on. Katsahdan vielä peiliin. En punoita enää niin pahasti.

Kun astun ovesta ulos, hellehattuinen tyttö on Ninnin sylissä, kiharapilven alla piilossa. Juha kääntelee edelleen lihoja grillillä, ja hänen vieressään seisoskelee tumma nainen. Naisen täytyy olla Jarnon vaimo. Vaimolla on miltei musta pitkä tukka, oliivinvärinen iho ja tervantumma kesämekko, jonka alla kohoaa mittava kumpu. Hän on pitkällä raskaana, ja Jarno on isä yhä kouriintuntuvammin.

– Hei, minä sanon reippaasti. He katsahtavat minuun, tumma nainen ja kaikki muutkin. – Onpa täällä kuuma!

En minä edes tiedä onko, mutta on sanottava jotain.
Kun harpon grilliä kohti, oivallan Jarnon seisoskelevan auton avonaisella takaluukulla. Hän piiloutuu kokonaan sen taakse, painaa päätään vain syvemmälle takakonttiin kuullessaan ääneni. Tajuan hänen aikailevan tarkoituksella, hankkivan itselleen lisäaikaa, jotta kykenee kohtaamaan minut luontevasti.

Minä tartun Jarnon vaimon pieneen käteen. – Anna Holmström.

– Krista Parri.

Parri – ei Kulmala? He eivät ole naimisissa. Minä hymyilen vastaukseksi, mutta Krista vain puristaa kättä väsähtäneesti. Irti päästettyään Krista jatkaa Ninnin kanssa kipakkaa keskustelua, joka ilmeisesti oli meneillään minun tullessani.

Jarno viipyilee yhä takakontilla. Minä epäilin olevani hölmö ja pikkumainen, kun muistelin vanhoja ja jännitin Jarnon tapaamista. Mutta nyt olen varma, että Jarnokin muistaa sen kaiken ja on aivan yhtä epävarma itsestään kuin minä. En tiedä, pitäisikö minun mennä hänen luokseen vai odottaa, kunnes hän tulee itse.

Toisen meistä pitäisi osata olla aikuinen. Vaan minä en ainakaan taida pystyä.

Pieni tyttö sylissä työntää nenäänsä Ninnin poskeen, kun tämä lirkuttelee lämpimästi. Koira seisoo takatassuillaan ja yrittää haistella tytön kenkiä, suojella emäntäänsä mahdolliselta hyökkääjältä, tilanvaltaajalta. Yritän näyttää vaarattomalta ja kuunnella Ninnin ja Kristan sananvaihtoa, johon Juhakin huomauttaa mielipiteensä.

– Kuulkaas naiset, nyt on kesä. Murheet pyllyyn!

Ninni hörähtää taas kikattamaan. Krista sen sijaan nyrpistää nenäänsä niin, että minäkin huomaan ja kääntyy huutamaan Jarnolle:

– Tarvitko sä apua, vai mikä siellä niin kestää?

Jarno sukeltaa esiin avatun takakontin takaa. Siinä hän todella on. Jarno katsoo suoraan kohti – meihin kaikkiin, varmaankin vaimoonsa tai tyttäreensä etupäässä, mutta minä tunnen hänen katseensa joka puolella.

– En tahtonut löytää.

Jarno lyö takaluukun kiinni ja kävelee meitä kohti pitkin askelin, kuin kiihdyttääkseen tapahtumien kulkua. Ei viivytellä enää. Hiukset heiluvat, joustavat kävellessä, yksi käsi painuu taskulle, toisessa Jarno pitelee nokkamukia, jota hän kai etsi takakontista. Hänen olemuksensa on yhtä tuttu ja lämmin kuin halaus vanhalta ystävältä. Silmillään Jarnolla on aurinkolasit, niin kuin minullakin. Ehkä hän katselee minua yhtä huomaamatta kuin minä häntä, saadakseni tuntumaa siihen, miten elämä on meitä kohdellut. Miksi se saattoi meidät yhteen ja sitten erotti, toi tähän pisteeseen tässä ja nyt.

Kun Jarno ottaa viimeisen askeleen, huomaan hänen ailahtelevan: halaako, kätteleekö, tervehtiikö vain. Minä yritän seisoa rohkeasti paikallani, vaikka haluaisinkin sulaa lämpimäksi lammikoksi ja valua maan uumeniin. Niin me olemme siinä kuin kaksi keskenkasvuista, yhtä epävarmoina kuin aina ennenkin, eikä kukaan tunnistaisi meitä aikuisiksi.

– Hei, Jarno sanoo lopulta. Kai hän katsoo minua mustien silmiensä takana. – Sä et ole muuttunut yhtään.

– Ja sinä se olet yhtä kaunopuheinen kuin ennenkin, repäisee Juha. – Mitäs mies!

Juha sulkee Jarnon lyhyeksi hetkeksi karhunsyleilyyn, läimäyttää lempeästi olalle. Miten se käykin häneltä niin luonnollisesti! Jarnon posket kääntyvät helpottuneeseen hymyyn, siihen samaan, jota katselin monta kertaa niin läheltä. Pihakeinussa, puistonpenkillä, naapuripulpetissa.

– Mitäs tässä, Jarno sanoo.

– Elämää, ei sen enempää.

– Siltähän tuo näyttää, Juha sanoo nyökäten Kristan mahaan päin. – Milloin on tulossa?

– Loppukesästä, Krista huokaisee. – Eli kivat helteet edessä viimeisillään paksuna.

Minun tekisi mieli jakaa muisto siitä, kun 15 vuotta sitten olin itse raskaana kesäkuumilla. Ehkä se saisi Kristan hymyilemään, astumaan askeleen lähemmäs minua... Mutta minä en kuitenkaan sano mitään.

– Ninni kertoi, että säkin teet mainosalalla töitä, Juha jatkaa Jarnoon päin. – Friikkunako?

Jarno nyökkää hieman vastahakoisesti.

– Jostain leipä on tuotava pöytään.

– Oikeesti Jarnosta on tullut kirjailija, Ninni puuttuu puheeseen. – Sitä mä en tainnut sanoakaan.

– Ihanko totta, minä äännähdän melkein vahingossa. – Kirjoitat vieläkin?

Jarno näyttää ujolta, kun puhutaan kirjoittamisesta. Hän piilotteli sitä aina muilta, vanhemmiltaankin. Minä sain ainoana lukea Jarnon kirjoituksia kuusta, auringosta, menneestä ja tulevasta, kun me istuimme pihakeinussa ja kannattelimme toinen toistemme haaveita. Minä unelmoin kolmesta lapsesta ja vastavalmistuneesta talosta, Jarno haaveili lähettävänsä tekstejään lehtiin tai kustantamoihin asti. Minä usutin häntä tavoittelemaan unelmiaan samalla tavoin kuin tiesin itse tavoittelevani omiani.

Kun Jarno vastaa, minä katson hänen suloista tytärtään.

– Kaksi kirjaa on julkaistu. Kolmas on työn alla.

Elsa-tyttö hymyilee minulle harvoilla hampaillaan mutta samalla tavalla valloittavasti kuin isänsä ennen. Minä katselin hänen hymyään ja toivoin, että Jarno olisi ollut vähän toisenlainen. Ehkä me olisimme voineet pysyä yhdessä, jos Jarno olisi ollut hieman rohkeampi, hieman kunnianhimoisempi, edes vähän aikuisempi.

Nyt Jarno on tehnyt sen, mitä halusi, tarttunut tilaisuuksiinsa. Minä taas olen yrittänyt pyyhkiä pois niitä ratkaisuja, jotka tein suinpäin. Ehkä me olisimme sittenkin voineet takertua toisiimme ja ohjata toisiamme elämän tiellä.

– Kuulostaa hienolta, sanon.

Äänessä kuultaa haikeus, ja säikähdän sitä. Kuuliko Jarnokin sen? Niin minä käännähdän äkisti Juhan puoleen:

– Jokohan mulle joutaisi vähän mahantäytettä!

Yhtäkkiä alan kuulla paljon muutakin kuin omat ajatukseni. Kaikki hälisevät: Jarno lähtee kantamaan tavaroita sisään, Juha esittelee mökkiä, Ninnikin hakee omat tavaransa. Erityisen selvästi kuulen Kristan terävän huokaisun, kun hän yrittää taluttaa Elsaa sisään, koska tytöllä on toisenlaiset suunnitelmat. Kotvaa myöhemmin Jarno harppaa mökin portaat takaisin ulos ja ottaa Elsan syliin.

– Aina samat temput, Krista kivahtaa ja katoaa mökkiin hänkin.

Korvissa humisee suuri tyhjyys, kun chilimakkarani kanssa istun terassituoliin, hengästyneenä pikajuoksusta puoliväliin menneisyyttä. Napostelen ruokaani hitaasti ja haluttomasti, kauhon lisukkeeksi Juhan tuomaa vihersalaattia.

Avaan toisen oluen ilman kenenkään lupaa. Kuvittelen hetken, etten elä kenenkään muun ehdoilla. Kun minä päätin ihastua Erikiin, valitsin hyvää paitsi itselleni myös vanhemmilleni ja tuleville lapsilleni. Arvelin määrätietoisen ja johtajatyyppisen isän olevan lapsille parasta. Vanhempanikin tulivat hyvin onnellisiksi, kun perheeseen saatiin lääkäri. Juhakin oli minusta ylpeä.

Minäkin olin onnellinen ja ylpeä – siitä, kuinka onnelliseksi osasin tehdä muut.

Tulee ilta. Ensin säteilee oranssi aurinko, sitten kirkkaanpunainen. Emme vieläkään tavoittele toistemme katsetta.

Kukaan muu ei tunnu huomaavan, kuinka kaukana minä pysyn Jarnosta ja hän minusta – ei ainakaan kukaan muu kuin Erik. Soittaessaan hän kysyy, miksi ääneni kuulostaa niin oudolta. Kuulemma kuin nauraisin puhuessani. Minä syytän väsymystä. Erik ilmoittaa jäävänsä kaupunkiin, sillä etupäivystäjän arvio vaikeasta tapauksesta oli osunut oikeaan. Häntä siis tarvitaan, ja polilla on ruuhkaakin.

Minä sanon, ettei se haittaa. Vaikken tiedäkään, mitä siitä seuraa.

– Mä kaatuu!

Elsa menee nurmikolle nurinniskoin ja nauraa. Sitten hän taas könyää pystyyn ja jatkaa ryntäilemistä viheriöllä suu virneessä. Elsa on aivan valloittava pieni tyttö. Vilkas ja rempseä, muistuttaa paljon kiharapäistä tätiään. Eikä ollenkaan meidän lapsiamme: Joona ja Jennika olivat ujoja, aina viimeisiä, jotka lähtivät leikkiin. Siksi kai he pysyivät niin pitkään kiltteinä ja viihtyivät kotona tähän viikonloppuun asti. Tulevat äitiinsä.

Kun katselen väsyneenä mökkipihassa riehuvaa Elsaa, tunnen jonkinlaista sielunsisaruutta. Tekisi mieli revetä aivan vallattomaksi, murtaa hetkeksi tämä rooli, jonka itselleni alustin.

– Jokohan olis aika mennä nukkumaan, Jarno toteaa yhtäkkiä niin läheltä, että hätkähdän.

Vilkaisen vierelleni. Siinä hän on taas, vaikka sitä on yhä vaikea uskoa todeksi. Aiemmin tänään Jarno ei ole tullut näin lähelle. Hänen käsivartensa on vain sattuman päässä minusta, ja huomaan hänen tuoksuvan samalta kuin ennen. Pitkän kesäpäivän jälkeen raikkaalta ja puhtaalta.

– Villiä menoa ainakin on, minä vastaan.

– Oltiinko mekin tuollaisia?

Jarno katsahtaa minuun ja minä häneen, mutta eri aikaan, ristikkäin, poikittain. Emme kohtaa.

Tovin seisoskelemme toimettomina ja tietämättöminä. Sama kesätuuli kiertelee meitä molempia, kun me katselemme nurmella väkkäränä pyörivää pikkutyttöä. Pitäisi sanoa, pitäisi kysyä, pitäisi koskettaa, tarttua toisesta kiinni ja pysäyttää tämä hetki.

Mutta Jarnolla on kädet taskuissa ja minulla käsivarret puuskassa.

– Taidan lähteä, Jarno virkkoo. – Peittelemään tytön unille.

Hän menee, minä katselen kaitaa selkää ja päättäväisiä käsiä, jotka kantavat Elsan sisälle mökkiin. Pian sieltä jo kantautuu kamala möykkä ja kovaääninen nukkumaanmenon vastustelu. Minua hymyilyttää. Huomaan sormeilevani puhelinta lähettääkseni tekstiviestin kotiin, toivottaakseni hyvää yötä niille, joita minä joskus kannoin kainaloista sänkyyn.

Tulen kuitenkin toisiin ajatuksiin. Erik joutuu ehkä menemään kotiin yöksi ja pilaamaan teinien vapaaviikonlopun. Nauttikoot vapaudestaan siihen asti.

Ninni ja Krista
ovat jo siirtyneet rantaan Juhan sytyttämän nuotion äärelle. Aion liittyä seuraan, mutta kulkumatkalla jalat eivät tahdo ottaa askelia siihen suuntaan, johon minun pitäisi kulkea. Juutun poimimaan muutaman voikukan, puhdistamaan paitaan varisevaa keltaista tahraa, kuuntelemaan Elsan mellakan laantumista. Vitkastelen.

Illan aikana käy ilmi, että Ninni ja Krista ovat vanhoja ystäviä – ehkä teatteriharrastuksesta tai valokuvauskerhosta. He ovat yhdessä niin tiiviisti, ettei edes Juha tahdo mahtua väliin. Krista tekee aina tikusta asiaa ottaakseen Ninnin omakseen, ja Juha jää korskumaan pari metriä liian etäälle.

En osaa päättää, mitä ajattelisin Kristasta. Krista on näennäisen ystävällinen mutta etäinen. Hän ei yritäkään tutustua minuun, sylkee vain tulta ja tappuraansa läheisimmilleen. Minulle tulee Kristan käytöksestä mieleen kotona ovia paiskova Jennika, joka antaa oikkujensa näkyä ja kuulua. Molemmat tuntuvat aina joko riitelevän tai murjottavan.

Kuuloetäisyydellä nuotiosta en enää tohdi viivytellä. Harppaan viimeiset askeleet kohti suloisesti hohkaavaa lämpöä.

– ... se on vaan musta niin mielettömän väärin, Krista sanoo juuri silloin kärkevästi eikä keskeytä minun tullessa nuotiopiiriin.

– Jos mies tekee samat asiat kuin nainen, miksi neljä viidestä johtajasta on miehiä?

Juha hoitelee tulta näennäisen rentona, mutta hänen leukaperänsä ovat jännittyneet ja käden liikkeet ylihuolellisesti hallitut. Häntä ärsyttää, minä näen sen veljestäni vuosikymmenten kokemuksella, vaikkei muilla nuotion äärellä istuvilla ole siitä aavistustakaan.

Tarjoan Juhalle kylmyyttään hikoilevan oluen. Samalla vaihdamme yhden luottamuksellisen silmäyksen.

– Annahan voisi sanoa tähän johtajakeskusteluun painavia sanoja, Juha huomauttaa ja nasauttaa korkin auki. – Anna on ollut kotona lasten kanssa.

Krista katsoo minuun haastavasti, kiihkeä keskustelu pursuaa hänen kasvoiltaan.

– Säkö et käy ollenkaan töissä?

– En, minä myönnän.

– Mun työ on kotona.

Selitän, että Erikin työaikataulu on pitänyt hänet kiireisenä ja minä olen halunnut lapsille turvallisen, levollisen kodin. Sitä he eivät olisi saaneet, jos olisimme kumpikin olleet pitkät päivät töissä.

Olen joutunut perustelemaan ajan vastaisia valintojani ennenkin, niin Juhalle kuin hänen urakeskeiselle ex-vaimolleenkin, mutta nyt tuntuu oudolta puolustella ratkaisuja minua nuorempien naisten nälkäisten silmien edessä. Tunnen itseni ikälopuksi, jäänteeksi 1950-luvun sukupuolirooleista, joita ei edes omassa lapsuudenkodissani harjoitettu.

Vaiettuani näen, kuinka Krista puree hammasta ollakseen vaiti ja luo mustanpuhuvista silmistään tuiman katseen Ninniin. Ninni vilkuilee Juhaan päin, niin kuin ei huomaisi Kristan ilveilyä. Hän ei näytä haluavan ottaa kantaa siihen, mikä on naisen paikka.

Juha tarjoaa Ninnille huikkaa pullostaan ja tämä kiittää.

– Mitähän äiti sanois, kun näkisi, että täällä sitä juotetaan naapurin likkaa känniin.

Ninni kikattaa ja Juha hörähtää nauruun, molemmat ilmeisen helpottuneina uudesta puheenaiheesta. Juha vetäisee ilakoivaa Ninniä lähemmäs itseään ja antaa kätensä levätä tämän olkapäillä pitkään.

On päivänselvää, että heillä on suhde. Juha on kuin korvana kaikille Ninnin sanoille. Nauraa kaikille vitseille, poimii tämän puheista jokaisen kaksimielisyyden, käy aina vähän liian lähelle. Silti kumpikaan ei tunnusta suhdetta ääneen vaan pikemminkin he kainosti peittelevät sitä. Tullessaan Ninni kantoi tavaransa pihaaittaan, Juhalla on oma parivuoteensa mökkikamarissa. Kertaakaan he eivät ole edes suudelleet, mutta mitä pidemmälle ilta on mennyt, sitä useammin he ovat toisiaan hipaisseet.

Ehkä he ujostelevat kiellettyä hedelmää, vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhdetta. Juha on melkein puoli elämää Ninniä vanhempi. Kun hän oli lukiossa, Ninnille vasta puhkesi hampaita. Ninni ehti hädin tuskin aloittaa koulun, ennen kuin Juhasta jo tuli isä. Silti heidän välillään kipinöi niin, että minuakin inhottaa. Vaikka Juha on ollut poikamies jo melkein vuoden päivät, en silti tahtoisi omin silmin todistaa hänen pukitteluaan.

Itse asiassa en haluaisi edes istua tässä nuotiolla. En tahtoisi katsella Ninnin ja Juhan lähentymistä, enkä kuunnella Kristan kiukkuista puhkumista. Onneksi silloin Jarno rymisteleekin polkua pitkin katokselle.

– Sinne sammahti, Jarno toteaa. – Mitäs täällä?

– Mitäs tässä, vanhoja muisteltiin, Ninni virnistää ja tyrkkää Juhaa olkapäähän.

Jarno istuu Kristan vierelle, silti kauemmas vaimostaan kuin Ninni. Jarno ja Krista näyttävät väärin varautuneilta, niin kuin kaksi toistaan hylkivää pintaa, jotka eivät pääse kosketuksiin keskenään.

– Kuinka kauan te oikein asuitte siinä naapurissa? Krista kysyy.

– Koko lapsuuden, Juha vastaa minunkin puolestani. – Mä muistan vielä hyvinkin, kuinka nuo kaksi juoksivat nakuina pitkin pihamaata.

Hän viittaa huolimattomasti minuun ja Jarnoon. Nielaisen, sekin tuntuu työläältä. Yritän hymyillä kepeästi enkä uskalla silmätä Jarnoon.

– Ja sinun nakuilusi muistan erityisen hyvin, Juha sanoo katsellen Ninniä lauhkeasti.

– Olinhan mä silloin jo aika vanha. On jäänyt hyvät muistikuvat.

– Hyiii, vanha äijä katteli nuoria tyttöjä!

Ninni nauraa taas hersyvästi. Muistikuva vaippaan verhoutunutta Ninniä kantavasta Juhasta palaa mieleen, eikä minua naurata. Siitä siilitukkaisesta pojasta kasvoi tuo kyömyniskainen ja röyhkeä mies. Siitä orjantappurasta tuli sittenkin aikuinen ihminen.

– Sori vaan, kun mä en ole koskaan kuullut teistä yhtään mitään, Krista sanoo kylmästi.

Hän tuijottaa vuoroin minua, vuoroin Jarnoa, ikään kuin kaivaisi silmillään vastauksia.

– Ikinä ei ole mitään puhuttu, vaikka mekin ollaan Ninnin kanssa tunnettu jo kymmenen vuotta.

Kaikki vaikenevat tahoillaan. Näen, että Jarno katselee käsiään. Tunnen tuon kiristyvän ja vetäytyvän asennon kovin hyvin.

– Vanhoja juttujahan ne jo onkin, Ninni sanoo vaimeasti.

Karahdan punaiseksi, vaikkei sitä kukaan tässä vajavaisessa iltavalossa voikaan nähdä. Tiedän, mistä vanhoista jutuista Ninni puhuu. Minä lähdin ja unohdin heidät molemmat. Vaihdoin toiselle elämänpolulle niin äkkiä ja kenellekään kertomatta.

Jarno ei pukahdakaan, katselee vain eteensä, tuijottaa tulta.

Silloin itkuhälyttimestä kuuluu parkaisu, ja Jarno ponnahtaa saman tien seisomaan.

– Mä menen, Krista ärjäisee.

– Saattepa muistella, kun kerran muisteltavaa on.

– Jos minä kuitenkin, Jarno tarjoutuu uudelleen, paetakseen muistojaan.

Krista huitaisee kädellään aikeet pois ja lähtee askeltamaan kohti mökkiä. Määrätietoinen hän ainakin on, peräänantamaton ja itsepäinen. Hieman kuin minä silloin kauan sitten, eikä kuitenkaan ollenkaan samanlainen. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan Jarnolle niin ailahtelevaa puolisoa – otaksuin Jarnon itsensä olevan se, joka tarvitsee tilaa ja tukipilaria. Nyt Jarnosta on tullut pariskunnan vastuunkantaja.

Kai minä uskoin, ettei Jarno koskaan muuttuisi, ei vakiintuisi. Ei tulisi aviomieheksi, isäksi ja asuntovelalliseksi niin kuin me muut. Ei tulisi todelliseksi, muuttuisi unelmasta lihaksi.

Kurkistan Jarnoa varovaisesti silmäkulmasta. Vaikka hänen on täytynyt muuttua, en silti onnistu näkemään sitä. Jarno on vieläkin yhtä kaunis, yhtä antautuva, yhtä vakava ja niin tosissaan kaikissa asioissa. Nähtyään hänen kasvonsa, hänen luottavaisen katseensa tietää hänen antavan aina koko sydämensä.

Kristan kadottua sisään mökkiin on yhä vain hiljaista, ilma on paksua, tuulikaan ei puhalla. Ninni tirskahtaa hämillään.

– Nyt on niin tiivis tunnelma, että tässä pitäisi pelata totuutta ja tehtävää.

– Pulloja ainakin riittää pyöritettäväksi, minä naurahdan aivan yhtä vaivaantuneesti ja nostan omani tyhjänä sivuun.

Ninni hymyilee ja vaikenee taas. Sitten hän jatkaa kovalla äänellä:

– Mulla ois itse asiassa yksi kysymys totuudesta.

Ninni katsoo suoraan minuun, sitten hetken Jarnoon. Ninnin ilme on yhtaikaa kujeileva ja vakava, kasvoilta heijastuu arpia sydämessä kaiken sen kepeyden alla, jolla hän on elämänsä pukenut.

– Miksi te ette menneetkään naimisiin?

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.