Osa 1/5: Kevät kääntyy vehreäksi kesäksi. Vuosikausiksi kotiäitiyteen ajautunut Anna on elämässään uudessa tilanteessa. Kun muut ympärillä uskaltavat muuttaa elämäänsä, on Annankin tehtävä päätös.

Koko auto heilahtaa, kun Erik lyö takaluukun kiinni.

– Mennäänkö?

Varmistan vielä kerran, että jääkaapissa on lihapullia ja limsaa. Että kaapinovessa pilkottaa Karvinen-magneetin alla kaksi kahdenkympin seteliä.

Ja että kahvipaketin alla piilossa on neljä kaksikymppistä ¬lisää. Kaiken varalta.

– Me ollaan nyt valmiita, huhuilen yläkertaan. – Tuletteko sanomaan hei!

Lapset rientävät huoneistaan nopeammin kuin koskaan ennen. Hiukset pelmuavat niskassa, hymyt palloilevat poskilla.

Molemmilla on minusta vielä lapsenpyöreät kasvot. Joskus huomaan, kuinka he imaisevat poskia sisään näyttääkseen vanhemmilta. Muistan tehneeni niin itsekin vielä aivan vähän aikaa sitten.

Aika on kulunut nopeasti. Moniin vuosiin en ole saanut olla esiliinana syntymäpäivillä. Enää minua ei huolittu edes mukaan kevätjuhliin, kun ne viime viikolla pidettiin. Pian niiden jälkeen lapset alkoivat vihjailla ihan kaikkien muiden saavan olla kesäisin viikonloput yksin kotona, niin että vanhemmat saavat laatuaikaa keskenään.

Laatuaikaa. Mistä he ovat sellaisenkin sanan kuulleet.

Ja kaikki muut. Aina ne kaikki muut.

– Soittakaa heti, jos tulee hätä, minä vannotan. – Tai ikävä.

– Joo joo, Jennika ja Joona lupaavat yhdestä suusta.

Huomaanhan minä, että he haluavat vain päästä minusta eroon. Ei heille tule ikävä.

– Soittakaa sitten.

Toinen huokaisee. En erota kumpi.

Erikin kaupunkimaasturi törröttää jykevänä keskellä puolivalmista pihaa. Luonto on puolimatkassa kevään ja kesän välillä, vaikka kalenterin mukaan jo onkin täysi suvi. Viikko sitten veisattiin suvivirttäkin, vaan se ei tuonut vielä kesää sävelillään. Kukat on kyllä istutettu, pensaat karsittu, omenapuut oksastettu, mutta piha odottaa vielä salaista ainesosaa herätäkseen todella eloon.

– Bileitä täällä ei sitten pidetä tai jää viimeiseksi kerraksi. Muistatte sulkea kahvinkeittimen, kun lähdette ja lukita oven...

Erikin ääni haihtuu vilpoiseen tuuleen, kun minä askellan kohti autoa. En kestä katsoa enää lapsia, jottei sydän pakahdu.

Vastasyntyneet linnut piipittävät jossain auton lähettyvillä. Koetan paikallistaa pesää pihakoivuista, mutta linnut sirkuttavat liian korkealla.

Suljen poikaset mielestäni painamalla auton oven kiinni. Erikin auto on moitteettoman siisti, kaikki on paikallaan: aurinkolasit silmä­lasikotelossa, kartta ja kynä ovilokerossa, huoltokirjat hansikaslokerossa. Tarkistan kiusallanikin, onko rekisteriote taittopeilin takana. On se.

Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin minä tunnen itseni homssuiseksi Erikin maltillisen järjestyksen keskellä. Vaikka kuinka yritän pitää pinnat siistinä ja jokaisen tavaran paikallaan, aina on vielä korjattavaa. On kuin en millään riittäisi, vaikka venyisin loputtomiin. Aina katkeamispisteeseen asti.

Erik tulee rivakasti ja sulkee oven perässään.

– Eivätköhän nyt pysy kurissa.

Erik käynnistää auton ja ohjaa sen pihatieltä kadulle. Minä vilkutan lapsille, jotka eivät ole pysyä housuissaan. Kasvot ovat leveissä virneissä ja kädet käyvät jo kännykällä kavereita kutsumaan.

Ensimmäistä kertaa aivan yksin omassa elämässä. Miltä se mahtoi tuntua, joskus silloin, kauan sitten?

Minä en muista koskaan olleeni viikonloppuja ilman vanhempia. Taisin yleensä päästä mukaan heidän kaupunkimatkoilleen. Joskus menin loman ajaksi veljeni Juhan luo, sain olla lapsenvahtiapuna ja tunsin itseni tärkeäksi.

Erik näpertää navigaattoriin osoitetta. Vaikka hän tekee ajaessaan jotain muuta, tuntuu kyydissä silti turvalliselta. Erik on luotettavuuden perikuva, vahva mies ja tasapainoinen kuski, kaikessa niin kohdallaan.

– Puoli tuntiahan tästä otti? Navigaattori sanoo, että 55 kilometriä.

Minä nyökkään. Matka tuntuu tutulta jo alkumetreillään, niin monta kertaa olemme sen näinä vuosina ajaneet. Meillä ei ole omaa mökkiä, joten olemme käyneet veljeni Juhan mökillä pari kertaa kesässä. Jokaisella paluumatkalla Erik on haaveillut omasta kesäpaikasta. Emme ole tulleet hankkineeksi sellaista – kukapa siellä oikeasti ehtisi käydä. Erik on aina töissä eivätkä lapset enää halua lähteä. Minäkö yksin hoitaisin talon ja pihamaan?

Kuin ajatukseni lukien Erik muistuttaa:

– Muistathan sitten, että olen takapäivystäjänä.

Minun ei tee mieli vastata. Päivystyspoliklinikan lääkäri on aina työssä, jos ei päivystä, niin vähintään on varalla. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Erik ohjaa auton liikenneympyrästä kohti moottoritien liittymää. Jalkakäytävillä pyrähtelevillä ihmisillä on kepeät askeleet ja kesäinen mieli, auto rullaa tasaisesti ja ilmastointilaite hurisee.
Kesä. Vaitonainen kesä, joka voi olla yhtä lailla ensimmäinen kuin viimeinen.

Ajomatka on varmasti pidempi kuin koskaan ennen. Puolitiessä tarkistan kartasta, ajammeko todella samaa reittiä kuin ennen, kun aika kulkee niin hitaasti. Vilkaisen välillä nopeusmittariakin, mutta kyllä se vain näyttää sataakahtakymppiä.

Silti matka kestää hirveän pitkään. En tiedä miten päin olisin.

– Pysähdytäänkö kohta vaikka kahville?

– Onkohan tässä mitään sopivaa paikkaa, Erik sanoo epäilevästi.

 – Katsotaan.

Valun penkkiin ja katselen moottoritietä. Se on tasainen ja pitkä, mutkatkin ovat hallittuja. Kunpa eteen tulisi puheenaiheita.

Siitä on niin kauan, kun olemme olleet tällä lailla kaksin.

Aiemmin joku on aina rytmittänyt keskustelua. Kysellyt takapenkiltä, onko vielä pitkä matka ja joko pian syödään. Tosin viime vuosina lapset ovat kuunnelleet vaitonaisina korvakuulokkeitaan, havahtuneet poprock-horroksestaan vain pysähdyspaikoilla. Silti he ovat läsnäolollaan estäneet minua ja Erikiä ajattelemasta sitä, kuinka kammottavan vaitonaisia me olemme.

Joskus meillä oli paljon puheenaiheita. Vaihdoimme mielipiteitä elokuvista, politiikasta, haaveistamme. Olimme aina hieman eri mieltä niin, että välillämme oli luonnollisia jännitteitä. Väittelyt päättyivät aina toistemme syliin, vaikka riita olisi ollut repiväkin. Lopulta Erik kutitteli minua leuan alta, minä suukottelin häntä niskaan. Osasimme haudata riidat ja elää käsi kädessä.

Sitten syntyi Joona. Seuraavana vuonna tuli Jennika.

Samaan aikaan päättyi Erikin luentopainotteinen opiskelu ja alkoivat aina vain pitenevät työharjoittelujaksot. Molemmat lapset olivat vaippaikäisiä ja vuorotellen flunssakierteessä. Yhtäkkiä elimme kahta eri elämää: minun arkeni oli yhtä itkua ja parkua aamusta iltaan, Erikin päivät koostuivat pitkistä kuivista potilaslistoista.

Emme koskaan edes tavanneet toisiamme. Jos Erik välillä ehtikin kotiin, toinen meistä nukkui aina. Joko hän, jaksaakseen potilastyötä ilman virkavirheitä, tai sitten minä, jotta jaksaisin hoitaa lapsia päivin ja tyynnytellä itkuja öisin.

Huomasin vasta paljon myöhemmin, miten nopeasti aloimme lipua eroon toisistamme.

Erik on aina kiitellyt minua siitä, että olen hoitanut lapset ja kodin hänen tehdessään pitkiä päiviä. Töitä tuli vuosi vuodelta enemmän, meille molemmille.

Kun Joona meni kouluun, Erik ehdotti, että voisi alkaa pitää virkatyön ohella yksityisvastaanottoa. Niin minä saisin olla vielä kotona, kun lapset ovat pieniä. Minä suostuin: irtisanouduin viimein työpaikastani sisäänostajana. Se oli helpotus, sillä olinkin ollut pidempään hoitovapaalla kuin palkkatyössä.

Pelkäsin työhön paluuta – enhän minä sitä enää vuosien jälkeen osaisi. Kotona minä sentään tiesin, mitä työhön kuului.

Huolehdin mielelläni muista arkipäivisin, rutiini oli turvallinen ja vakaa.

Viikonloppuisin olimme yhdessä koko perhe, kiersimme huvipuistot, eläintarhat, hampurilaispaikat. Pidimme niin paljon hauskaa päivisin lasten kanssa, että iltaisin olimme rättiväsyneitä ja nukahdimme kaikki ennen kymmentä.

Aivan äkkivaroittamatta lapset lakkasivatkin olemasta lapsia. Viikonloput täyttyivät harrastuksista, illat läksyistä ja kaupungilla notkumisesta. Minä huomasin laittavani ruuan yhä useammin vain kahdelle, kun lapset ilmoittivat syövänsä kaverilla tai pyysivät eväät.

Nykyisin Erik hakee lounaalle sanomalehden, minä naistenlehden. Niiden rapistessa ja havistessa me lounastamme pasta pestoa pöydän omilla puolillamme kuin omissa maailmoissamme. Puhumme vain välttämättömät.

Suuri hiljaisuus on kestänyt pitkät puoli vuotta. Istumme yhä vierekkäin mutta irrallaan toisistamme.

Ymmärsin, ettei se mene itsestään ohi. Varasin pääsiäiseksi parisuhdeleirin ja pyysin veljeäni lapsenvahdiksi, vaikka lapset inttivätkin, etteivät tarvitse hoitajaa. Juha-enonsa he hyväksyivät pitkin hampain: Juha on rento ja hauska, eikä häntä uskoisi nelikymppiseksi. Etenkään avioeron jälkeen.

Pitkänäperjantaina päivystäjä ja takapäivystäjä sairastuivat kumpikin mahatautiin. Erik ilmoitti minulle töistä, ettei voi lähteä mihinkään leirikeskukseen. Hyvä jos ehtisi pyhinä edes kotiin.

Erikin puhuessa minä katselin itseäni peilistä: naista, joka oli yhtä aikaa vanha ja nuori, yhtä aikaa elämänsä kunnossa ja niin voimaton.

En tohtinut edes soittaa leirille. Lähetin kasvotonta sähköpostia, jossa valehtelin koko perheen olevan vatsataudissa. Ohjaaja vastasi toivottaen tervehtymistä ja kysyi, palauttaako hän rahat vai tulemmeko jollekin myöhemmistä leireistä. En tiennyt, mitä vastaisin.

Huomaan silmäkulmasta, kuinka Erik vilkaisee kelloa. Hänkin ihmettelee hidasta ajan kulumista.

– Laitatko vaikka radion, Erik sanoo lopulta.

Hän luovuttaa.

Kymmenen kilometriä ennen Juhan mökkiä käännytään hiekkatielle. Pikkukivet kolahtelevat auton pohjaan ja ravistelevat jalkoja.

– Nyt jäi ne kahvit väliin, Erik muistaa silloin.

– Ei se mitään, vastaan. – Keitän mökillä sitten. Kai siellä Juhalla on keitin vielä, vaikka mistä sitä tietää.

Erik hymähtää, koska hän tietää täsmälleen mistä minä puhun.
Juhasta on tullut avioeron myötä todellinen poikamies. Ei muista syödä, yhteydenpidosta puhumattakaan. Juominen kyllä sujuu.
Uuteen kotiinsa, kerrostalokaksioon, Juha on vaivautunut hankkimaan vain sängyn, sohvan ja television. Seinät ovat tyhjät, kaapit vielä tyhjemmät.

Kun kerran kävimme hänen luonaan koko perheen kanssa, Juha pelasi lasten kanssa pleikkaria ja valitteli meille aikuisille, ettei ole mitään syötävää. Sitten hän piffasi kaikki naapurin pihvipaikkaan ja tarjosi Erikille sen verran monta paukkua, että minun piti ajaa kotiin. Kaikilla muilla tuntui olevan kovin hauskaa sillä välin, kun minä nieleskelin kysymyksiäni.

He olivat olleet yhdessä niin pitkään, käytännössä eliniän. Minä asuin vielä siinä keltaisessa puutalossa äidin ja isän kanssa, kun Juha toi kotiin koulussa tapaamansa Saaran. Saara oli pitkä ja kaunis, suussa oli rivi helmenvalkoisia hampaita. Minulla oli tennarit ja liian lyhyet trumpettihousut enkä ollut muistanut harjata tukkaani.

Juha ja Saara aikoivat pyrkiä yhdessä kauppakorkeaan, mennä naimisiin ja kasvattaa suloisia lapsia. He olivat niin varmoja suunnitelmistaan, että minäkin ihastuin niihin. Olin ollut hieman hädissäni, kun en tiennyt, mitä tekisin elämälläni. Juhan esimerkkiin oli helppo tarttua. Minä aloin uskoa, että elämässä täytyy toimia niin kuin Juha ja Saara. Täytyy tulla näyttäväksi, menestyväksi ja rakastuneeksi: että se on ainoa tapa elää elämänsä.

He tekivät kaiken, mitä suunnittelivat. Saivat yhden tyttären ja rakensivat täydellisen elämän. Heillä oli talo, auto, koira ja vene. Moccamaster, elämysmatkoja Kuubaan, eikä edes penkinsuojuksia citymaasturissa.

Eräänä päivänä lähes 20 vuotta myöhemmin Juha ilmestyi yllättäen meidän ovellemme. Muka kahville. Keittiönpöydän ääreen istuttuaan Juha kertoi, että he olivat päättäneet ottaa avioeron.

Me olimme Erikin kanssa aivan yhtä järkyttyneitä kumpikin. Yritin tentata Juhalta, miksi hän haluaa tuhota vaivalla rakentamansa elämän. Juha vakuutti, ettei ollut selvittämättömiä riitoja tai erimielisyyksiä – he vain olivat huomanneet olevansa aivan erilaisia ihmisiä kuin vuosikymmeniä aiemmin, kun päättivät ryhtyä toistensa elämänkumppaneiksi.

Sen jälkeen minä ja Erik olemme tainneet vältellä katsomasta toisiimme.

Erik kääntää auton Juhan pihaan.

– On siellä ainakin grilli, Erik naurahtaa.

Juha seisoo hirsimökin edustalla yhtä harteikkaana kuin ennenkin mutta ainakin kymmenen kiloa hoikempana kuin viime kesänä. Kesävaatteet paljastavat sen toisella tavalla kuin pleikkarin äärellä kyyhöttäminen.

Juhan silmillä on aurinkolasit, jaloissa sandaalit ja huulilla veitikkamainen hymy.

– Tere tulemast! Juha huutaa.

– Piti tässä ruveta jo laittamaan vähän huikopalaa.

– Lähtö vähän kesti, Erik toteaa. – Annan taisi olla vaikea jättää lapsia. Keksi aina uutta puuhaa, ettei vielä pitäisi lähteä.

– Ja sinä tulit myöhässä töistä, minä sanon syyttävästi, vaikkakin aivan liian hiljaa.

Erik ei kuule tai kuuntele. Juha tarjoaa hänelle olutta, mutta Erik kieltäytyy.

– On päivystysvuoro. Joudun ehkä vielä ajamaan.

– No, siskolle sitten.

Minä otan ja mietin, miten kotona sujuu. Jokohan lapsille on tullut nälkä?

Miehet intoutuvat keskusteluun Juhan uudesta autosta. Kun pyydetään, minäkin vilkaisen nahkapenkkejä ja -rattia, kiiltävää mustaa peltiä ja kattoluukkua. Vielä viime vuonna Juhalla oli farmari, jossa oli reilunkokoinen takakontti englanninpaimenkoiralle. Koira jäi erossa Saaralle, joten nyt riittää reissaajalle vähempikin tila.

Juha on muuttunut eron jälkeen, ei siitä mihinkään pääse. Hänestä on tullut suoraviivaisempi ja itsekkäämpi, mukavuudenhaluinen äijänkäppyrä. Kai sellaista tapahtuu, kun ihmisen ei enää tarvitse ajatella ketään muuta. Juha voi tilata pizzaa, jollei huvita kokata. Hän saa tehdä töitä keskellä yötä, tulla kotiin milloin mielii ja siivota silloin kun huvittaa. Jos huvittaa ensinkään.

Katson vaivihkaa Juhaa ja Erikiä. Kai minä pelkään, että he lukevat ajatukseni, jos en varoisi katsettani.

Nämä kaksi miestä ovat olleet minun elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Juha viitoitti tien, jolle Erikin kanssa lähdin.

Sitten nuoruusvuosien Juha on ensin lihonut, sitten laihtunut, vähä vähältä kaljuuntunut. Eron myötä hän ajoi viimeisetkin haivenet pois ja nyt päälaki kiiltää auringossa. Juhan otsaan on piirtynyt ansiokkaita ajattelijan uria. Ja aivan kuin silmäkulmiin olisi muodostunut naururypyt sitten viime näkemän.

Onhan myös Erik muuttunut. Poikamainen hän ei ollut koskaan, vaan aina miehekäs ja hieman vakava. Hänellä on vielä tuuhea tukka ja vahvat, hoikat käsivarret niin kuin ennenkin. Silmälasit hänkin joutui hankkimaan pari vuotta sitten, kun ei nähnyt enää ajaa pimeässä. Erikin kasvoille on tullut juonteita, posket ovat alkaneet pudota alaspäin, iho on valkoisempi kuin viime talven jälkeen.

Hänestä on tullut keski-ikäinen mies.

Mutta minä en ole keski-ikäinen nainen. Käsi käy äkkiä hiuksilla, ne ovat yhä pitkät ja hyväkuntoiset. Vaaka näyttää samoja kiloja kuin ennen lapsia, ja sitä paitsi tiedän olevani vielä kyllin nuori saamaan iltatähden.

Joskus – hyvin harvoin – se käväisee mielessäni. Lähinnä niinä hetkinä kun mietin, kuinka äkkiä kaikki olikaan ohi. Kuinka nuori minä olinkaan silloin, kun ryhdyin oikopäätä aikuiseksi.

Kyllä minä muistan, että olisin voinut valita toisenlaisen elämän. Sitä tarjottiin minulle.

Juha tönäisee minua olkapäähän niin, että horjahdan.

– Mitäs Anna miettii?

– Vanhoja, vastaan hymyillen, toivottavasti levollisesti. – Vanhoja ihmisiä ja vanhoja juttuja.

– Vai vanhoja, Juha tokaisee.

– Niitä onkin hyvä miettiä just nyt.

– Miten niin?

Juha naurahtaa salamyhkäisesti. Verkkaisesti hän kääntää marinadissaan kiiltelevää kyljystä grillin ritilällä ja hörppää olutta. Juha antaa ymmärtää ettei muka huomaisi, vaikka varmasti hän tuntee tuijotukseni ohimollaan.

Miksi Juhasta on hyvä muistella vanhoja? Arvasiko hän sittenkin ajatukseni – että en olekaan yhtäkkiä varma siitä, että tein oikean valinnan silloin kauan sitten.

Juha rykäisee ääneen ja kysyy:

– Kävitkös sä siellä meidän vanhalla keltaisella talolla, Erik?

– Siellä teidän kotitalolla silloin kauan sitten? Erik varmistaa ja kohottaa kulmiaan, niin kuin hän tekee miettiessään. – Kävinhän minä. Anna laittoi parasta pöytään. Makaronia ja äitinne tekemiä lihapullia taisi olla tarjolla. Keitit kai sentään itse makaronit?

Minä hymähdän. – Saatoin pyytää äitiä keittämään.

– Anna ei kyllä ollut kummoinen kokki silloin, kun mentiin naimisiin, Erik sanoo. – Onhan tuo onneksi parantanut juoksuaan.

Erik nauraa, mutta silti hän kuulostaa pilkalliselta ja tuomitsevalta. Hän ei katso minuun päinkään, vetää vain käsiä puuskaan.

Juha taipuu tarkastelemaan grillillä tiriseviä lihoja ja rykii kovalla äänellä.

– Siitä talosta puheen ollen, Juha jatkaa aiempaa puheenaihetta. – Hyvä kotihan se oli. Hyvää aikaa. Hyviä kavereita.

– Mitä sinä nyt ajat takaa? minä kivahdan. Tiedän harmistuneeni Erikin sanoista, mutta puran sen mieluummin Juhaan kuin järjestän julkista riitaa. Niin minä aina teen.

Juha ei vastaa vieläkään. Minua alkaa ärsyttää toden teolla: tällainen Juha on aina ollut. Kiusoittelee muka hyväntahtoisesti, eikä tajua missä raja menee. Erik ei ymmärrä sitäkään vähää minkä Juha ymmärtää, hän ei ole huumorimiehiä lainkaan. Erik kuitenkin yrittää aina parhaansa ollakseen mukana vitsissä, ja sitten he väittävät kuorossa, että minä olen huumorintajuton.

Minun tekee mieli polkea jalkaa. Tuuli yltyy kohisemaan ja grillissä rätisee, kun marinadia roiskahtaa hiilille. Mökkitien soralla hurisee auto, kai sieltä tulee toinen isäntä toiselle avioeromökille naapuriin. Haluaisin olla kaukana täältä – vuosikymmenien päässä.

– Järjestin teille pienen yllätyksen, Juha sanoo lopulta. – Tai Annalle etenkin. Kuulosti elämäsi käyneen niin tylsäksi.

– Voi sano nyt jo suoraan! Minkä yllätyksen?

– Tsekkaapa itse, tunnistatko.

Minä käännyn katsomaan selkäni taa, jonne Juha viittoo. Auto surauttaakin tähän pihaan eikä se takuulla kuulu eronneelle mökki-isännälle. Menopeli on soma, pikkuruinen ja huikean violetti, jonkun kesäauto. Minäkin halusin nuorena violetin auton, kuplan, piirtelin siitä kuvia matematiikan vihkoon. Tämä ei ole kupla, mutta sen pyöreät ääriviivat pursuavat riemua samalla tavalla kuin pullea kottero haaveissani.

Kun etuovi avautuu, sieltä loikkaa ensin ulos valkea takkuinen pikkukoira, jonka kirsu on lytyssä ja silmät punoittavat. Koiran perässä etupenkiltä nousee nainen, jolla on hurjan kihara vaalea tukka. Pilvi pysyy hädin tuskin kurissa poninhännällään, suortuvia karkailee pyöreille kasvoille, kirkkaina loistaville punaisille poskille, niitä valahtelee valkoisen kesämekon olkaimille.

– No moi! Olipa tänne vaikea löytää!

Nainen ei ole tutun näköinen eikä hänellä näytä olevan mukanaan mitään yllätystä. Hän kaivaa violetin auton takakontista makuupussin ja täyteen ahdetun selkärepun, ottaa sitten varvassandaaleissaan pari askelta meihin päin.

Häntä ei tunnu ollenkaan haittaavan, että täällä on vaivaannuttavan hiljaista.

– Jokos täällä on päästy viikonlopun makuun?

Katson naista hämmentyneenä. Hän liittyy meidän seuraamme läpitunkevasti, vaatien huomiota ja ollen kuin tuntisi meidät kaikki. Ihailen häntä, vaikken lainkaan haluaisi.

Erik tarjoaa naiselle kättään. Hänen hyvät tapansa eivät unohdu koskaan.

– Erik Holmström.

– Niina Kulmala, esittäytyy kiharapää paksut huulet pullottaen.

Nyt minä tunnistan naisen oikopäätä.

– Pikku Ninni? minä kysyn silti empien. Epäilen muistojani ja sitä, voiko siitä tosiaan olla niin hirveän kauan aikaa. – Ninjasoturi?

Kiharapää ja Juha remahtavat nauruun.

– Kukaan ei ole kutsunut mua tuolla nimellä tosi pitkään aikaan!

En tiedä mitä tehdä. Se on tosiaan pikku-Ninni, pörrötukka, jolta puuttui kaksi etuhammasta, jolla oli asfaltti-ihottumaa koko kesän molemmissa polvissa. Pikku-Ninni, joka söi irttaripussinsa nopeammin kuin me isommat, joka kitisi pillimehua meidän viimeisillä rahoillamme ja jolle sen takia tuli aina pissahätä juuri silloin, kun meillä oli menossa kirkkis, purkkis tai neliksen ratkaisuhetket.

Ja aina minut pantiin Ninnin vahdiksi pusikkoon sillä välin, kun muut ratkaisivat pelin.

– Minä oon nyt ihan pihalla, sanon Juhan ja Ninnin rauhoittuessa. – Tämäkö on se yllätys?

– Tämä on ainakin hyvä alku, Juha toteaa ja tarjoaa Ninnillekin kaljan. Pieni koira nuuhkii Juhan jalkoja. – Tavattiin Ninnin kanssa viime kesänä työkeikalla. Ollaan pidetty sitten vähän yhteyttä välillä... silloin tällöin.

Ninni virnuilee ihan samalla tavalla kuin lapsena. Odotan melkein, että hän näyttäisi kieltä ja ihmettelen, kun hänellä onkin isot ja kiiltävät etuhampaat suuren mustan aukon paikalla.

En ole tavannut Ninniä ainakaan 20 vuoteen. Äiti ja isä muuttivat keltaisesta puutalosta helppohoitoisempaan, käytännöllisempään kerrostaloasuntoon pian sen jälkeen, kun minä olin lähtenyt Erikin luo ja perustanut oman perheeni. Silloin Ninni oli kymmenvuotias riesa, niin kuin pikkusisko minulle, jolla ei koskaan ollut pienempiä sisaruksia. Ninni vaklasi oven takana, kun me luimme ylioppilaskirjoituksiin hänen veljensä Jarnon sängyllä ja kevät paistoi ikkunasta kiusoittelevasti sisään.
Jarno. En ole halunnut ajatella häntä iäisyyksiin. Asiat jäivät niin ikävästi rempalleen.

– Anteeksi kun käyttäydyn tässä niin hölmösti, sanon Ninnille.

– Tuntuu niin kertakaikkisen oudolta. Kerro nyt ihmeessä, mitä sulle kuuluu!

– Oikein hyvää. Mä olen valokuvaaja, kuvaan aika paljon lehtiin ja kokoan näyttelyä. Asun yksin pikku kämpässä tuolla keskustassa, matkustelen, syön ja juon hyvin. Nautin elämästä.

Erik puuttuu puheeseen ja kysyy, kuka sinä nyt oletkaan, kun hänelle jäi epäselväksi.

Erik ei muista Ninniä, miksi muistaisikaan. Minä pidin hänet visusti erossa naapureista niinä muutamina kertoina, kun hän kävi keltaisella puutalollamme. Tiesin aivan varmasti Jarnon seuraavan yläkerran ikkunan äärellä, kun ajoimme pihaan Erikin kolisevalla mutta siistillä Volkswagenilla. Vältin katsomasta naapurin tontille, kiiruhdin vain sisään Erikin kättä puristaen, sekä rakastuneena että peloissani.

Naapurissa Ninni istui pihakeinussa tai pihalla potkimassa palloa, huikkasi heit niin, että kuulin vaikken nähnyt häntä. Minä vilkaisin Ninniä ja hätkähdin, kuinka äkkiä hänestä oli tullut iso ja vakava. Tiesin sen olevan osittain omaa syytäni. Hän halusi olla niin kuin minä.

On tavallaan helpottavaa huomata, ettei Ninnistä sittenkään tullut isoa ja vakavaa. Ei kaikista tarvitsekaan tulla.

Ninni kysyy Erikiltä kuulumisia kierolla tavalla.

– Millainen elämä teillä on?

– No, oikein hyvä, sellainen tavallinen, Erik kakistelee.

Erik luo minuun katseen toivoen, että jatkan puhetta hänen puolestaan. Että kerron omilla ulkokultaisilla sanoillani parhaat palat, niin kuin aina. Teeskentelen, etten huomaa hänen katsettaan. Minäkin haluan kuulla, millainen elämä meillä on.

Erik kääntyy takaisin Ninniin äkkipikaisesti. Aivan kuin korskahtaen.

– Meillä on kaksi lasta, Erik jatkaa. – Minä olen lääkäri, päivystyspoliklinikalla.

– Mä aina tiesin, että Anna ottaa lääkärin. Tai sitten lakimiehen. Kai minunkin pitäisi, olisi elämä turvallisempaa.

– Kukapa nyt ei lääkäriä haluaisi, Erik naurahtaa.

Minua inhottaa Erikin omahyväisyys. Mutta Ninnin sanoja minä jään miettimään. Turvallisuus oli aivan erilaista heidän kotonaan.

Kulmalat eivät edes ajatelleet turvallisuutta sillä lailla kuin minä. Isä oli pätkätöissä, äiti kotona. En tiedä vieläkään, millä rahalla he maksoivat asuntolainansa ja ostivat lauantaimakkarapötkön jääkaappiin. Minua hävetti syödä heidän vähiä ruokiaan.

Monesti juoninkin asiat niin, että menimme koko porukka välipalalle meille kotiin. Meidän jääkaapissamme oli aina lauantaimakkaran lisäksi meetvurstia, juustoa, kurkkua ja tomaattia.

Meillä keskusteltiin sävyisästi ja mökötettiin suljettujen ovien takana. Kulmaloilla riideltiin railakkaasti ja rakastettiin tunteella. Meillä oli aina siistiä, Kulmaloiden talo oli hyrskynmyrskyn, pihalla lojui lapioita ristissä ja auto oli likainen niin kesät kuin talvetkin. Lapsena se tuntui erilaisuudessaan kiehtovalta.

Sitten aloin ottaa menestyvän elämän niin tosissani. Teini-ikäisenä ymmärsin, että meidän perheessä oli sentään tavoitteita: kunnon ammatti ja kunnon työ. Tavoitteet kerrattiin keväisin ja jouluisin, kun saatiin käteen todistus.

Opin halveksimaan sitä, ettei kenelläkään Kulmaloista tuntunut olevan kunnianhimoa saavuttaa elämässä muuta kuin riittävästi vapaa-aikaa taidetouhuilleen. Heillä oli kellarissa pimiö, ullakolla öljyvärit ja kankaita. Jarno kirjoitti novelleja, Ninni harrasti tanssia ja kuvataidekerhoa.

Meillä elämän tavoitteellisuus oli usko, totuus ja periaate. En halunnut halunnut kyseenalaistaa sitä, vaikka vaihtoehto asui ihan aidan takana ja anoi minua kokeilemaan toista elämää.

Minä pelkäsin luopua tavoitteistani!

Tajuan sen nyt aivan selvästi. Mutta juuri niinhän minä tein vain pari vuotta myöhemmin: luovuin tavoitteistani. Jätin työn ja jäin kotiin kasvattamaan lapsia, hoitamaan kotia, jonne mies ehti palata vain nukkumaan.

– Kylläpä tuo aurinko käy voimille, äännähdän. – Pitää mennä istumaan.

Hoipertelen pari askelta sivummalle. Istahdan heiveröisille terassituoleille samalla, kun Erikin puhelin soi. Hän harppoo syrjemmäs puhumaan, mutta kuulen jo äänensävystä, että soittaja on päivystäjä. Nuoret päivystäjät soittelevat aina neuvoa kokeneemmilta, jos tulee eteen erikoisempia tapauksia. Erik vastaa heille joskus keskellä yötäkin.

Juha nojailee grilliinsä kuin isäntämies konsanaan. Leveillen, rohkeana ja ylpeänä saavutuksistaan. Ninni kujertaa vieressä ujosti. Hentona utuna muistan jonkun kesäpäivän, jona Juha kantoi vaippaikäistä Ninniä takaisin omaan pihaansa, jolta hän tuon tuostakin karkasi. Juha oli kiukkuinen, Ninni oli kaiketi keskeyttänyt jotain tärkeää – tai ehkä Juha vain ei halunnut paimentaa meitä kakaroita.

Juha oli jo silloin reilu, tuli joskus jopa mukaan kirkkikseen tai jalkapallomatsiin, mutta hänellä oli omakin elämänsä. Olihan hän lähes aikuinen, hänellä oli mopo ja lukion matikankirjat.

Samaan aikaan minä ja Jarno kävimme ala-astetta ja odotimme aina seuraavaa lomaa. Ninni oli paljon pienempi mutta halusi niin palavasti mukaan meidän juttuihimme. Aina hän lopulta pääsi – minä en hennonut kieltää. Eikä Jarno kieltänyt minulta mitään, mitä minä halusin.

– Vieläkö tuntuu pahalta? Juha huikkaa grilliltä. – Tässä olis nyt tarjolla vahvistusta.

– Eiköhän tämä tästä, minä sanon ja nousen ylös. Ninnin koira ryntää nuuhkimaan sääriäni selvittääkseen, mitä sen reviirillä tapahtuu. Todettuaan minut ja aikeeni vaarattomiksi se häviää taas heteikköön.

Näykin puolet lihasta pieninä suupaloina. Mietin miettimästä päästyänikin, miten uskaltaisin kysyä sen yhden asian, jonka Ninni odottaa minun kysyvän. Ja jonka haluaisin itsekin tietää.
Makustelen sanoja lihan ohella, yritän asetella niitä oikeaan järjestykseen. Juha naurattaa Ninniä jollain työjutulla.

Sitten tulee tauko, kun Juha katoaa hakemaan mökistä lisää paistettavaa. Ninni jää viereeni vaitonaisena. Me molemmat nieleksimme sitä samaa kysymystä, jonka minä sitten lopulta rohkenen kysyä.

– Mitä Jarnolle kuuluu?

Ninni näyttää hämmentyneeltä. Vähän pahanilkiseltä.

– Juhako ei kertonut sulle sitäkään?

Sydän alkaa sykkiä kovasti, tunnen sen sormenpäissä asti. Sekunnissa huolestun Jarnosta niin syvästi, että mahanpohjassa tekee pahaa. Mitä hänelle on tapahtunut, onko hän kunnossa?

– Ei Juha ole kertonut mitään, sanon heikosti.

Ninnin ilme käy hätääntyneeksi. Se kertoo, että hän on ottanut askelia harhaan ja mennyt puheissaan ansaan, mutta tällä kertaa isosisko ei pelasta. Tuijotan häntä kiinteästi silmiin, pyöreiden poskien yläpuolelle, vihreisiin jalokiviin, joissa tuikkii ja kimaltelee.

– No, minä kerron, Ninni sanoo lopulta. – Saat kysyä pian itse mitä kuuluu.

Nyt on minun vuoroni hätääntyä.

– Mitä sä tarkoitat?

– Jarno on tulossa tänne. Laittoi juuri tekstarin siitä hiekkatien haarasta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.