Osa 1/5: Kevät kääntyy vehreäksi kesäksi. Vuosikausiksi kotiäitiyteen ajautunut Anna on elämässään uudessa tilanteessa. Kun muut ympärillä uskaltavat muuttaa elämäänsä, on Annankin tehtävä päätös.

Koko auto heilahtaa, kun Erik lyö takaluukun kiinni.

– Mennäänkö?

Varmistan vielä kerran, että jääkaapissa on lihapullia ja limsaa. Että kaapinovessa pilkottaa Karvinen-magneetin alla kaksi kahdenkympin seteliä.

Ja että kahvipaketin alla piilossa on neljä kaksikymppistä ¬lisää. Kaiken varalta.

– Me ollaan nyt valmiita, huhuilen yläkertaan. – Tuletteko sanomaan hei!

Lapset rientävät huoneistaan nopeammin kuin koskaan ennen. Hiukset pelmuavat niskassa, hymyt palloilevat poskilla.

Molemmilla on minusta vielä lapsenpyöreät kasvot. Joskus huomaan, kuinka he imaisevat poskia sisään näyttääkseen vanhemmilta. Muistan tehneeni niin itsekin vielä aivan vähän aikaa sitten.

Aika on kulunut nopeasti. Moniin vuosiin en ole saanut olla esiliinana syntymäpäivillä. Enää minua ei huolittu edes mukaan kevätjuhliin, kun ne viime viikolla pidettiin. Pian niiden jälkeen lapset alkoivat vihjailla ihan kaikkien muiden saavan olla kesäisin viikonloput yksin kotona, niin että vanhemmat saavat laatuaikaa keskenään.

Laatuaikaa. Mistä he ovat sellaisenkin sanan kuulleet.

Ja kaikki muut. Aina ne kaikki muut.

– Soittakaa heti, jos tulee hätä, minä vannotan. – Tai ikävä.

– Joo joo, Jennika ja Joona lupaavat yhdestä suusta.

Huomaanhan minä, että he haluavat vain päästä minusta eroon. Ei heille tule ikävä.

– Soittakaa sitten.

Toinen huokaisee. En erota kumpi.

Erikin kaupunkimaasturi törröttää jykevänä keskellä puolivalmista pihaa. Luonto on puolimatkassa kevään ja kesän välillä, vaikka kalenterin mukaan jo onkin täysi suvi. Viikko sitten veisattiin suvivirttäkin, vaan se ei tuonut vielä kesää sävelillään. Kukat on kyllä istutettu, pensaat karsittu, omenapuut oksastettu, mutta piha odottaa vielä salaista ainesosaa herätäkseen todella eloon.

– Bileitä täällä ei sitten pidetä tai jää viimeiseksi kerraksi. Muistatte sulkea kahvinkeittimen, kun lähdette ja lukita oven...

Erikin ääni haihtuu vilpoiseen tuuleen, kun minä askellan kohti autoa. En kestä katsoa enää lapsia, jottei sydän pakahdu.

Vastasyntyneet linnut piipittävät jossain auton lähettyvillä. Koetan paikallistaa pesää pihakoivuista, mutta linnut sirkuttavat liian korkealla.

Suljen poikaset mielestäni painamalla auton oven kiinni. Erikin auto on moitteettoman siisti, kaikki on paikallaan: aurinkolasit silmä­lasikotelossa, kartta ja kynä ovilokerossa, huoltokirjat hansikaslokerossa. Tarkistan kiusallanikin, onko rekisteriote taittopeilin takana. On se.

Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin minä tunnen itseni homssuiseksi Erikin maltillisen järjestyksen keskellä. Vaikka kuinka yritän pitää pinnat siistinä ja jokaisen tavaran paikallaan, aina on vielä korjattavaa. On kuin en millään riittäisi, vaikka venyisin loputtomiin. Aina katkeamispisteeseen asti.

Erik tulee rivakasti ja sulkee oven perässään.

– Eivätköhän nyt pysy kurissa.

Erik käynnistää auton ja ohjaa sen pihatieltä kadulle. Minä vilkutan lapsille, jotka eivät ole pysyä housuissaan. Kasvot ovat leveissä virneissä ja kädet käyvät jo kännykällä kavereita kutsumaan.

Ensimmäistä kertaa aivan yksin omassa elämässä. Miltä se mahtoi tuntua, joskus silloin, kauan sitten?

Minä en muista koskaan olleeni viikonloppuja ilman vanhempia. Taisin yleensä päästä mukaan heidän kaupunkimatkoilleen. Joskus menin loman ajaksi veljeni Juhan luo, sain olla lapsenvahtiapuna ja tunsin itseni tärkeäksi.

Erik näpertää navigaattoriin osoitetta. Vaikka hän tekee ajaessaan jotain muuta, tuntuu kyydissä silti turvalliselta. Erik on luotettavuuden perikuva, vahva mies ja tasapainoinen kuski, kaikessa niin kohdallaan.

– Puoli tuntiahan tästä otti? Navigaattori sanoo, että 55 kilometriä.

Minä nyökkään. Matka tuntuu tutulta jo alkumetreillään, niin monta kertaa olemme sen näinä vuosina ajaneet. Meillä ei ole omaa mökkiä, joten olemme käyneet veljeni Juhan mökillä pari kertaa kesässä. Jokaisella paluumatkalla Erik on haaveillut omasta kesäpaikasta. Emme ole tulleet hankkineeksi sellaista – kukapa siellä oikeasti ehtisi käydä. Erik on aina töissä eivätkä lapset enää halua lähteä. Minäkö yksin hoitaisin talon ja pihamaan?

Kuin ajatukseni lukien Erik muistuttaa:

– Muistathan sitten, että olen takapäivystäjänä.

Minun ei tee mieli vastata. Päivystyspoliklinikan lääkäri on aina työssä, jos ei päivystä, niin vähintään on varalla. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Erik ohjaa auton liikenneympyrästä kohti moottoritien liittymää. Jalkakäytävillä pyrähtelevillä ihmisillä on kepeät askeleet ja kesäinen mieli, auto rullaa tasaisesti ja ilmastointilaite hurisee.
Kesä. Vaitonainen kesä, joka voi olla yhtä lailla ensimmäinen kuin viimeinen.

Ajomatka on varmasti pidempi kuin koskaan ennen. Puolitiessä tarkistan kartasta, ajammeko todella samaa reittiä kuin ennen, kun aika kulkee niin hitaasti. Vilkaisen välillä nopeusmittariakin, mutta kyllä se vain näyttää sataakahtakymppiä.

Silti matka kestää hirveän pitkään. En tiedä miten päin olisin.

– Pysähdytäänkö kohta vaikka kahville?

– Onkohan tässä mitään sopivaa paikkaa, Erik sanoo epäilevästi.

 – Katsotaan.

Valun penkkiin ja katselen moottoritietä. Se on tasainen ja pitkä, mutkatkin ovat hallittuja. Kunpa eteen tulisi puheenaiheita.

Siitä on niin kauan, kun olemme olleet tällä lailla kaksin.

Aiemmin joku on aina rytmittänyt keskustelua. Kysellyt takapenkiltä, onko vielä pitkä matka ja joko pian syödään. Tosin viime vuosina lapset ovat kuunnelleet vaitonaisina korvakuulokkeitaan, havahtuneet poprock-horroksestaan vain pysähdyspaikoilla. Silti he ovat läsnäolollaan estäneet minua ja Erikiä ajattelemasta sitä, kuinka kammottavan vaitonaisia me olemme.

Joskus meillä oli paljon puheenaiheita. Vaihdoimme mielipiteitä elokuvista, politiikasta, haaveistamme. Olimme aina hieman eri mieltä niin, että välillämme oli luonnollisia jännitteitä. Väittelyt päättyivät aina toistemme syliin, vaikka riita olisi ollut repiväkin. Lopulta Erik kutitteli minua leuan alta, minä suukottelin häntä niskaan. Osasimme haudata riidat ja elää käsi kädessä.

Sitten syntyi Joona. Seuraavana vuonna tuli Jennika.

Samaan aikaan päättyi Erikin luentopainotteinen opiskelu ja alkoivat aina vain pitenevät työharjoittelujaksot. Molemmat lapset olivat vaippaikäisiä ja vuorotellen flunssakierteessä. Yhtäkkiä elimme kahta eri elämää: minun arkeni oli yhtä itkua ja parkua aamusta iltaan, Erikin päivät koostuivat pitkistä kuivista potilaslistoista.

Emme koskaan edes tavanneet toisiamme. Jos Erik välillä ehtikin kotiin, toinen meistä nukkui aina. Joko hän, jaksaakseen potilastyötä ilman virkavirheitä, tai sitten minä, jotta jaksaisin hoitaa lapsia päivin ja tyynnytellä itkuja öisin.

Huomasin vasta paljon myöhemmin, miten nopeasti aloimme lipua eroon toisistamme.

Erik on aina kiitellyt minua siitä, että olen hoitanut lapset ja kodin hänen tehdessään pitkiä päiviä. Töitä tuli vuosi vuodelta enemmän, meille molemmille.

Kun Joona meni kouluun, Erik ehdotti, että voisi alkaa pitää virkatyön ohella yksityisvastaanottoa. Niin minä saisin olla vielä kotona, kun lapset ovat pieniä. Minä suostuin: irtisanouduin viimein työpaikastani sisäänostajana. Se oli helpotus, sillä olinkin ollut pidempään hoitovapaalla kuin palkkatyössä.

Pelkäsin työhön paluuta – enhän minä sitä enää vuosien jälkeen osaisi. Kotona minä sentään tiesin, mitä työhön kuului.

Huolehdin mielelläni muista arkipäivisin, rutiini oli turvallinen ja vakaa.

Viikonloppuisin olimme yhdessä koko perhe, kiersimme huvipuistot, eläintarhat, hampurilaispaikat. Pidimme niin paljon hauskaa päivisin lasten kanssa, että iltaisin olimme rättiväsyneitä ja nukahdimme kaikki ennen kymmentä.

Aivan äkkivaroittamatta lapset lakkasivatkin olemasta lapsia. Viikonloput täyttyivät harrastuksista, illat läksyistä ja kaupungilla notkumisesta. Minä huomasin laittavani ruuan yhä useammin vain kahdelle, kun lapset ilmoittivat syövänsä kaverilla tai pyysivät eväät.

Nykyisin Erik hakee lounaalle sanomalehden, minä naistenlehden. Niiden rapistessa ja havistessa me lounastamme pasta pestoa pöydän omilla puolillamme kuin omissa maailmoissamme. Puhumme vain välttämättömät.

Suuri hiljaisuus on kestänyt pitkät puoli vuotta. Istumme yhä vierekkäin mutta irrallaan toisistamme.

Ymmärsin, ettei se mene itsestään ohi. Varasin pääsiäiseksi parisuhdeleirin ja pyysin veljeäni lapsenvahdiksi, vaikka lapset inttivätkin, etteivät tarvitse hoitajaa. Juha-enonsa he hyväksyivät pitkin hampain: Juha on rento ja hauska, eikä häntä uskoisi nelikymppiseksi. Etenkään avioeron jälkeen.

Pitkänäperjantaina päivystäjä ja takapäivystäjä sairastuivat kumpikin mahatautiin. Erik ilmoitti minulle töistä, ettei voi lähteä mihinkään leirikeskukseen. Hyvä jos ehtisi pyhinä edes kotiin.

Erikin puhuessa minä katselin itseäni peilistä: naista, joka oli yhtä aikaa vanha ja nuori, yhtä aikaa elämänsä kunnossa ja niin voimaton.

En tohtinut edes soittaa leirille. Lähetin kasvotonta sähköpostia, jossa valehtelin koko perheen olevan vatsataudissa. Ohjaaja vastasi toivottaen tervehtymistä ja kysyi, palauttaako hän rahat vai tulemmeko jollekin myöhemmistä leireistä. En tiennyt, mitä vastaisin.

Huomaan silmäkulmasta, kuinka Erik vilkaisee kelloa. Hänkin ihmettelee hidasta ajan kulumista.

– Laitatko vaikka radion, Erik sanoo lopulta.

Hän luovuttaa.

Kymmenen kilometriä ennen Juhan mökkiä käännytään hiekkatielle. Pikkukivet kolahtelevat auton pohjaan ja ravistelevat jalkoja.

– Nyt jäi ne kahvit väliin, Erik muistaa silloin.

– Ei se mitään, vastaan. – Keitän mökillä sitten. Kai siellä Juhalla on keitin vielä, vaikka mistä sitä tietää.

Erik hymähtää, koska hän tietää täsmälleen mistä minä puhun.
Juhasta on tullut avioeron myötä todellinen poikamies. Ei muista syödä, yhteydenpidosta puhumattakaan. Juominen kyllä sujuu.
Uuteen kotiinsa, kerrostalokaksioon, Juha on vaivautunut hankkimaan vain sängyn, sohvan ja television. Seinät ovat tyhjät, kaapit vielä tyhjemmät.

Kun kerran kävimme hänen luonaan koko perheen kanssa, Juha pelasi lasten kanssa pleikkaria ja valitteli meille aikuisille, ettei ole mitään syötävää. Sitten hän piffasi kaikki naapurin pihvipaikkaan ja tarjosi Erikille sen verran monta paukkua, että minun piti ajaa kotiin. Kaikilla muilla tuntui olevan kovin hauskaa sillä välin, kun minä nieleskelin kysymyksiäni.

He olivat olleet yhdessä niin pitkään, käytännössä eliniän. Minä asuin vielä siinä keltaisessa puutalossa äidin ja isän kanssa, kun Juha toi kotiin koulussa tapaamansa Saaran. Saara oli pitkä ja kaunis, suussa oli rivi helmenvalkoisia hampaita. Minulla oli tennarit ja liian lyhyet trumpettihousut enkä ollut muistanut harjata tukkaani.

Juha ja Saara aikoivat pyrkiä yhdessä kauppakorkeaan, mennä naimisiin ja kasvattaa suloisia lapsia. He olivat niin varmoja suunnitelmistaan, että minäkin ihastuin niihin. Olin ollut hieman hädissäni, kun en tiennyt, mitä tekisin elämälläni. Juhan esimerkkiin oli helppo tarttua. Minä aloin uskoa, että elämässä täytyy toimia niin kuin Juha ja Saara. Täytyy tulla näyttäväksi, menestyväksi ja rakastuneeksi: että se on ainoa tapa elää elämänsä.

He tekivät kaiken, mitä suunnittelivat. Saivat yhden tyttären ja rakensivat täydellisen elämän. Heillä oli talo, auto, koira ja vene. Moccamaster, elämysmatkoja Kuubaan, eikä edes penkinsuojuksia citymaasturissa.

Eräänä päivänä lähes 20 vuotta myöhemmin Juha ilmestyi yllättäen meidän ovellemme. Muka kahville. Keittiönpöydän ääreen istuttuaan Juha kertoi, että he olivat päättäneet ottaa avioeron.

Me olimme Erikin kanssa aivan yhtä järkyttyneitä kumpikin. Yritin tentata Juhalta, miksi hän haluaa tuhota vaivalla rakentamansa elämän. Juha vakuutti, ettei ollut selvittämättömiä riitoja tai erimielisyyksiä – he vain olivat huomanneet olevansa aivan erilaisia ihmisiä kuin vuosikymmeniä aiemmin, kun päättivät ryhtyä toistensa elämänkumppaneiksi.

Sen jälkeen minä ja Erik olemme tainneet vältellä katsomasta toisiimme.

Erik kääntää auton Juhan pihaan.

– On siellä ainakin grilli, Erik naurahtaa.

Juha seisoo hirsimökin edustalla yhtä harteikkaana kuin ennenkin mutta ainakin kymmenen kiloa hoikempana kuin viime kesänä. Kesävaatteet paljastavat sen toisella tavalla kuin pleikkarin äärellä kyyhöttäminen.

Juhan silmillä on aurinkolasit, jaloissa sandaalit ja huulilla veitikkamainen hymy.

– Tere tulemast! Juha huutaa.

– Piti tässä ruveta jo laittamaan vähän huikopalaa.

– Lähtö vähän kesti, Erik toteaa. – Annan taisi olla vaikea jättää lapsia. Keksi aina uutta puuhaa, ettei vielä pitäisi lähteä.

– Ja sinä tulit myöhässä töistä, minä sanon syyttävästi, vaikkakin aivan liian hiljaa.

Erik ei kuule tai kuuntele. Juha tarjoaa hänelle olutta, mutta Erik kieltäytyy.

– On päivystysvuoro. Joudun ehkä vielä ajamaan.

– No, siskolle sitten.

Minä otan ja mietin, miten kotona sujuu. Jokohan lapsille on tullut nälkä?

Miehet intoutuvat keskusteluun Juhan uudesta autosta. Kun pyydetään, minäkin vilkaisen nahkapenkkejä ja -rattia, kiiltävää mustaa peltiä ja kattoluukkua. Vielä viime vuonna Juhalla oli farmari, jossa oli reilunkokoinen takakontti englanninpaimenkoiralle. Koira jäi erossa Saaralle, joten nyt riittää reissaajalle vähempikin tila.

Juha on muuttunut eron jälkeen, ei siitä mihinkään pääse. Hänestä on tullut suoraviivaisempi ja itsekkäämpi, mukavuudenhaluinen äijänkäppyrä. Kai sellaista tapahtuu, kun ihmisen ei enää tarvitse ajatella ketään muuta. Juha voi tilata pizzaa, jollei huvita kokata. Hän saa tehdä töitä keskellä yötä, tulla kotiin milloin mielii ja siivota silloin kun huvittaa. Jos huvittaa ensinkään.

Katson vaivihkaa Juhaa ja Erikiä. Kai minä pelkään, että he lukevat ajatukseni, jos en varoisi katsettani.

Nämä kaksi miestä ovat olleet minun elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Juha viitoitti tien, jolle Erikin kanssa lähdin.

Sitten nuoruusvuosien Juha on ensin lihonut, sitten laihtunut, vähä vähältä kaljuuntunut. Eron myötä hän ajoi viimeisetkin haivenet pois ja nyt päälaki kiiltää auringossa. Juhan otsaan on piirtynyt ansiokkaita ajattelijan uria. Ja aivan kuin silmäkulmiin olisi muodostunut naururypyt sitten viime näkemän.

Onhan myös Erik muuttunut. Poikamainen hän ei ollut koskaan, vaan aina miehekäs ja hieman vakava. Hänellä on vielä tuuhea tukka ja vahvat, hoikat käsivarret niin kuin ennenkin. Silmälasit hänkin joutui hankkimaan pari vuotta sitten, kun ei nähnyt enää ajaa pimeässä. Erikin kasvoille on tullut juonteita, posket ovat alkaneet pudota alaspäin, iho on valkoisempi kuin viime talven jälkeen.

Hänestä on tullut keski-ikäinen mies.

Mutta minä en ole keski-ikäinen nainen. Käsi käy äkkiä hiuksilla, ne ovat yhä pitkät ja hyväkuntoiset. Vaaka näyttää samoja kiloja kuin ennen lapsia, ja sitä paitsi tiedän olevani vielä kyllin nuori saamaan iltatähden.

Joskus – hyvin harvoin – se käväisee mielessäni. Lähinnä niinä hetkinä kun mietin, kuinka äkkiä kaikki olikaan ohi. Kuinka nuori minä olinkaan silloin, kun ryhdyin oikopäätä aikuiseksi.

Kyllä minä muistan, että olisin voinut valita toisenlaisen elämän. Sitä tarjottiin minulle.

Juha tönäisee minua olkapäähän niin, että horjahdan.

– Mitäs Anna miettii?

– Vanhoja, vastaan hymyillen, toivottavasti levollisesti. – Vanhoja ihmisiä ja vanhoja juttuja.

– Vai vanhoja, Juha tokaisee.

– Niitä onkin hyvä miettiä just nyt.

– Miten niin?

Juha naurahtaa salamyhkäisesti. Verkkaisesti hän kääntää marinadissaan kiiltelevää kyljystä grillin ritilällä ja hörppää olutta. Juha antaa ymmärtää ettei muka huomaisi, vaikka varmasti hän tuntee tuijotukseni ohimollaan.

Miksi Juhasta on hyvä muistella vanhoja? Arvasiko hän sittenkin ajatukseni – että en olekaan yhtäkkiä varma siitä, että tein oikean valinnan silloin kauan sitten.

Juha rykäisee ääneen ja kysyy:

– Kävitkös sä siellä meidän vanhalla keltaisella talolla, Erik?

– Siellä teidän kotitalolla silloin kauan sitten? Erik varmistaa ja kohottaa kulmiaan, niin kuin hän tekee miettiessään. – Kävinhän minä. Anna laittoi parasta pöytään. Makaronia ja äitinne tekemiä lihapullia taisi olla tarjolla. Keitit kai sentään itse makaronit?

Minä hymähdän. – Saatoin pyytää äitiä keittämään.

– Anna ei kyllä ollut kummoinen kokki silloin, kun mentiin naimisiin, Erik sanoo. – Onhan tuo onneksi parantanut juoksuaan.

Erik nauraa, mutta silti hän kuulostaa pilkalliselta ja tuomitsevalta. Hän ei katso minuun päinkään, vetää vain käsiä puuskaan.

Juha taipuu tarkastelemaan grillillä tiriseviä lihoja ja rykii kovalla äänellä.

– Siitä talosta puheen ollen, Juha jatkaa aiempaa puheenaihetta. – Hyvä kotihan se oli. Hyvää aikaa. Hyviä kavereita.

– Mitä sinä nyt ajat takaa? minä kivahdan. Tiedän harmistuneeni Erikin sanoista, mutta puran sen mieluummin Juhaan kuin järjestän julkista riitaa. Niin minä aina teen.

Juha ei vastaa vieläkään. Minua alkaa ärsyttää toden teolla: tällainen Juha on aina ollut. Kiusoittelee muka hyväntahtoisesti, eikä tajua missä raja menee. Erik ei ymmärrä sitäkään vähää minkä Juha ymmärtää, hän ei ole huumorimiehiä lainkaan. Erik kuitenkin yrittää aina parhaansa ollakseen mukana vitsissä, ja sitten he väittävät kuorossa, että minä olen huumorintajuton.

Minun tekee mieli polkea jalkaa. Tuuli yltyy kohisemaan ja grillissä rätisee, kun marinadia roiskahtaa hiilille. Mökkitien soralla hurisee auto, kai sieltä tulee toinen isäntä toiselle avioeromökille naapuriin. Haluaisin olla kaukana täältä – vuosikymmenien päässä.

– Järjestin teille pienen yllätyksen, Juha sanoo lopulta. – Tai Annalle etenkin. Kuulosti elämäsi käyneen niin tylsäksi.

– Voi sano nyt jo suoraan! Minkä yllätyksen?

– Tsekkaapa itse, tunnistatko.

Minä käännyn katsomaan selkäni taa, jonne Juha viittoo. Auto surauttaakin tähän pihaan eikä se takuulla kuulu eronneelle mökki-isännälle. Menopeli on soma, pikkuruinen ja huikean violetti, jonkun kesäauto. Minäkin halusin nuorena violetin auton, kuplan, piirtelin siitä kuvia matematiikan vihkoon. Tämä ei ole kupla, mutta sen pyöreät ääriviivat pursuavat riemua samalla tavalla kuin pullea kottero haaveissani.

Kun etuovi avautuu, sieltä loikkaa ensin ulos valkea takkuinen pikkukoira, jonka kirsu on lytyssä ja silmät punoittavat. Koiran perässä etupenkiltä nousee nainen, jolla on hurjan kihara vaalea tukka. Pilvi pysyy hädin tuskin kurissa poninhännällään, suortuvia karkailee pyöreille kasvoille, kirkkaina loistaville punaisille poskille, niitä valahtelee valkoisen kesämekon olkaimille.

– No moi! Olipa tänne vaikea löytää!

Nainen ei ole tutun näköinen eikä hänellä näytä olevan mukanaan mitään yllätystä. Hän kaivaa violetin auton takakontista makuupussin ja täyteen ahdetun selkärepun, ottaa sitten varvassandaaleissaan pari askelta meihin päin.

Häntä ei tunnu ollenkaan haittaavan, että täällä on vaivaannuttavan hiljaista.

– Jokos täällä on päästy viikonlopun makuun?

Katson naista hämmentyneenä. Hän liittyy meidän seuraamme läpitunkevasti, vaatien huomiota ja ollen kuin tuntisi meidät kaikki. Ihailen häntä, vaikken lainkaan haluaisi.

Erik tarjoaa naiselle kättään. Hänen hyvät tapansa eivät unohdu koskaan.

– Erik Holmström.

– Niina Kulmala, esittäytyy kiharapää paksut huulet pullottaen.

Nyt minä tunnistan naisen oikopäätä.

– Pikku Ninni? minä kysyn silti empien. Epäilen muistojani ja sitä, voiko siitä tosiaan olla niin hirveän kauan aikaa. – Ninjasoturi?

Kiharapää ja Juha remahtavat nauruun.

– Kukaan ei ole kutsunut mua tuolla nimellä tosi pitkään aikaan!

En tiedä mitä tehdä. Se on tosiaan pikku-Ninni, pörrötukka, jolta puuttui kaksi etuhammasta, jolla oli asfaltti-ihottumaa koko kesän molemmissa polvissa. Pikku-Ninni, joka söi irttaripussinsa nopeammin kuin me isommat, joka kitisi pillimehua meidän viimeisillä rahoillamme ja jolle sen takia tuli aina pissahätä juuri silloin, kun meillä oli menossa kirkkis, purkkis tai neliksen ratkaisuhetket.

Ja aina minut pantiin Ninnin vahdiksi pusikkoon sillä välin, kun muut ratkaisivat pelin.

– Minä oon nyt ihan pihalla, sanon Juhan ja Ninnin rauhoittuessa. – Tämäkö on se yllätys?

– Tämä on ainakin hyvä alku, Juha toteaa ja tarjoaa Ninnillekin kaljan. Pieni koira nuuhkii Juhan jalkoja. – Tavattiin Ninnin kanssa viime kesänä työkeikalla. Ollaan pidetty sitten vähän yhteyttä välillä... silloin tällöin.

Ninni virnuilee ihan samalla tavalla kuin lapsena. Odotan melkein, että hän näyttäisi kieltä ja ihmettelen, kun hänellä onkin isot ja kiiltävät etuhampaat suuren mustan aukon paikalla.

En ole tavannut Ninniä ainakaan 20 vuoteen. Äiti ja isä muuttivat keltaisesta puutalosta helppohoitoisempaan, käytännöllisempään kerrostaloasuntoon pian sen jälkeen, kun minä olin lähtenyt Erikin luo ja perustanut oman perheeni. Silloin Ninni oli kymmenvuotias riesa, niin kuin pikkusisko minulle, jolla ei koskaan ollut pienempiä sisaruksia. Ninni vaklasi oven takana, kun me luimme ylioppilaskirjoituksiin hänen veljensä Jarnon sängyllä ja kevät paistoi ikkunasta kiusoittelevasti sisään.
Jarno. En ole halunnut ajatella häntä iäisyyksiin. Asiat jäivät niin ikävästi rempalleen.

– Anteeksi kun käyttäydyn tässä niin hölmösti, sanon Ninnille.

– Tuntuu niin kertakaikkisen oudolta. Kerro nyt ihmeessä, mitä sulle kuuluu!

– Oikein hyvää. Mä olen valokuvaaja, kuvaan aika paljon lehtiin ja kokoan näyttelyä. Asun yksin pikku kämpässä tuolla keskustassa, matkustelen, syön ja juon hyvin. Nautin elämästä.

Erik puuttuu puheeseen ja kysyy, kuka sinä nyt oletkaan, kun hänelle jäi epäselväksi.

Erik ei muista Ninniä, miksi muistaisikaan. Minä pidin hänet visusti erossa naapureista niinä muutamina kertoina, kun hän kävi keltaisella puutalollamme. Tiesin aivan varmasti Jarnon seuraavan yläkerran ikkunan äärellä, kun ajoimme pihaan Erikin kolisevalla mutta siistillä Volkswagenilla. Vältin katsomasta naapurin tontille, kiiruhdin vain sisään Erikin kättä puristaen, sekä rakastuneena että peloissani.

Naapurissa Ninni istui pihakeinussa tai pihalla potkimassa palloa, huikkasi heit niin, että kuulin vaikken nähnyt häntä. Minä vilkaisin Ninniä ja hätkähdin, kuinka äkkiä hänestä oli tullut iso ja vakava. Tiesin sen olevan osittain omaa syytäni. Hän halusi olla niin kuin minä.

On tavallaan helpottavaa huomata, ettei Ninnistä sittenkään tullut isoa ja vakavaa. Ei kaikista tarvitsekaan tulla.

Ninni kysyy Erikiltä kuulumisia kierolla tavalla.

– Millainen elämä teillä on?

– No, oikein hyvä, sellainen tavallinen, Erik kakistelee.

Erik luo minuun katseen toivoen, että jatkan puhetta hänen puolestaan. Että kerron omilla ulkokultaisilla sanoillani parhaat palat, niin kuin aina. Teeskentelen, etten huomaa hänen katsettaan. Minäkin haluan kuulla, millainen elämä meillä on.

Erik kääntyy takaisin Ninniin äkkipikaisesti. Aivan kuin korskahtaen.

– Meillä on kaksi lasta, Erik jatkaa. – Minä olen lääkäri, päivystyspoliklinikalla.

– Mä aina tiesin, että Anna ottaa lääkärin. Tai sitten lakimiehen. Kai minunkin pitäisi, olisi elämä turvallisempaa.

– Kukapa nyt ei lääkäriä haluaisi, Erik naurahtaa.

Minua inhottaa Erikin omahyväisyys. Mutta Ninnin sanoja minä jään miettimään. Turvallisuus oli aivan erilaista heidän kotonaan.

Kulmalat eivät edes ajatelleet turvallisuutta sillä lailla kuin minä. Isä oli pätkätöissä, äiti kotona. En tiedä vieläkään, millä rahalla he maksoivat asuntolainansa ja ostivat lauantaimakkarapötkön jääkaappiin. Minua hävetti syödä heidän vähiä ruokiaan.

Monesti juoninkin asiat niin, että menimme koko porukka välipalalle meille kotiin. Meidän jääkaapissamme oli aina lauantaimakkaran lisäksi meetvurstia, juustoa, kurkkua ja tomaattia.

Meillä keskusteltiin sävyisästi ja mökötettiin suljettujen ovien takana. Kulmaloilla riideltiin railakkaasti ja rakastettiin tunteella. Meillä oli aina siistiä, Kulmaloiden talo oli hyrskynmyrskyn, pihalla lojui lapioita ristissä ja auto oli likainen niin kesät kuin talvetkin. Lapsena se tuntui erilaisuudessaan kiehtovalta.

Sitten aloin ottaa menestyvän elämän niin tosissani. Teini-ikäisenä ymmärsin, että meidän perheessä oli sentään tavoitteita: kunnon ammatti ja kunnon työ. Tavoitteet kerrattiin keväisin ja jouluisin, kun saatiin käteen todistus.

Opin halveksimaan sitä, ettei kenelläkään Kulmaloista tuntunut olevan kunnianhimoa saavuttaa elämässä muuta kuin riittävästi vapaa-aikaa taidetouhuilleen. Heillä oli kellarissa pimiö, ullakolla öljyvärit ja kankaita. Jarno kirjoitti novelleja, Ninni harrasti tanssia ja kuvataidekerhoa.

Meillä elämän tavoitteellisuus oli usko, totuus ja periaate. En halunnut halunnut kyseenalaistaa sitä, vaikka vaihtoehto asui ihan aidan takana ja anoi minua kokeilemaan toista elämää.

Minä pelkäsin luopua tavoitteistani!

Tajuan sen nyt aivan selvästi. Mutta juuri niinhän minä tein vain pari vuotta myöhemmin: luovuin tavoitteistani. Jätin työn ja jäin kotiin kasvattamaan lapsia, hoitamaan kotia, jonne mies ehti palata vain nukkumaan.

– Kylläpä tuo aurinko käy voimille, äännähdän. – Pitää mennä istumaan.

Hoipertelen pari askelta sivummalle. Istahdan heiveröisille terassituoleille samalla, kun Erikin puhelin soi. Hän harppoo syrjemmäs puhumaan, mutta kuulen jo äänensävystä, että soittaja on päivystäjä. Nuoret päivystäjät soittelevat aina neuvoa kokeneemmilta, jos tulee eteen erikoisempia tapauksia. Erik vastaa heille joskus keskellä yötäkin.

Juha nojailee grilliinsä kuin isäntämies konsanaan. Leveillen, rohkeana ja ylpeänä saavutuksistaan. Ninni kujertaa vieressä ujosti. Hentona utuna muistan jonkun kesäpäivän, jona Juha kantoi vaippaikäistä Ninniä takaisin omaan pihaansa, jolta hän tuon tuostakin karkasi. Juha oli kiukkuinen, Ninni oli kaiketi keskeyttänyt jotain tärkeää – tai ehkä Juha vain ei halunnut paimentaa meitä kakaroita.

Juha oli jo silloin reilu, tuli joskus jopa mukaan kirkkikseen tai jalkapallomatsiin, mutta hänellä oli omakin elämänsä. Olihan hän lähes aikuinen, hänellä oli mopo ja lukion matikankirjat.

Samaan aikaan minä ja Jarno kävimme ala-astetta ja odotimme aina seuraavaa lomaa. Ninni oli paljon pienempi mutta halusi niin palavasti mukaan meidän juttuihimme. Aina hän lopulta pääsi – minä en hennonut kieltää. Eikä Jarno kieltänyt minulta mitään, mitä minä halusin.

– Vieläkö tuntuu pahalta? Juha huikkaa grilliltä. – Tässä olis nyt tarjolla vahvistusta.

– Eiköhän tämä tästä, minä sanon ja nousen ylös. Ninnin koira ryntää nuuhkimaan sääriäni selvittääkseen, mitä sen reviirillä tapahtuu. Todettuaan minut ja aikeeni vaarattomiksi se häviää taas heteikköön.

Näykin puolet lihasta pieninä suupaloina. Mietin miettimästä päästyänikin, miten uskaltaisin kysyä sen yhden asian, jonka Ninni odottaa minun kysyvän. Ja jonka haluaisin itsekin tietää.
Makustelen sanoja lihan ohella, yritän asetella niitä oikeaan järjestykseen. Juha naurattaa Ninniä jollain työjutulla.

Sitten tulee tauko, kun Juha katoaa hakemaan mökistä lisää paistettavaa. Ninni jää viereeni vaitonaisena. Me molemmat nieleksimme sitä samaa kysymystä, jonka minä sitten lopulta rohkenen kysyä.

– Mitä Jarnolle kuuluu?

Ninni näyttää hämmentyneeltä. Vähän pahanilkiseltä.

– Juhako ei kertonut sulle sitäkään?

Sydän alkaa sykkiä kovasti, tunnen sen sormenpäissä asti. Sekunnissa huolestun Jarnosta niin syvästi, että mahanpohjassa tekee pahaa. Mitä hänelle on tapahtunut, onko hän kunnossa?

– Ei Juha ole kertonut mitään, sanon heikosti.

Ninnin ilme käy hätääntyneeksi. Se kertoo, että hän on ottanut askelia harhaan ja mennyt puheissaan ansaan, mutta tällä kertaa isosisko ei pelasta. Tuijotan häntä kiinteästi silmiin, pyöreiden poskien yläpuolelle, vihreisiin jalokiviin, joissa tuikkii ja kimaltelee.

– No, minä kerron, Ninni sanoo lopulta. – Saat kysyä pian itse mitä kuuluu.

Nyt on minun vuoroni hätääntyä.

– Mitä sä tarkoitat?

– Jarno on tulossa tänne. Laittoi juuri tekstarin siitä hiekkatien haarasta.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.