Osa 1/5: Kevät kääntyy vehreäksi kesäksi. Vuosikausiksi kotiäitiyteen ajautunut Anna on elämässään uudessa tilanteessa. Kun muut ympärillä uskaltavat muuttaa elämäänsä, on Annankin tehtävä päätös.

Koko auto heilahtaa, kun Erik lyö takaluukun kiinni.

– Mennäänkö?

Varmistan vielä kerran, että jääkaapissa on lihapullia ja limsaa. Että kaapinovessa pilkottaa Karvinen-magneetin alla kaksi kahdenkympin seteliä.

Ja että kahvipaketin alla piilossa on neljä kaksikymppistä ¬lisää. Kaiken varalta.

– Me ollaan nyt valmiita, huhuilen yläkertaan. – Tuletteko sanomaan hei!

Lapset rientävät huoneistaan nopeammin kuin koskaan ennen. Hiukset pelmuavat niskassa, hymyt palloilevat poskilla.

Molemmilla on minusta vielä lapsenpyöreät kasvot. Joskus huomaan, kuinka he imaisevat poskia sisään näyttääkseen vanhemmilta. Muistan tehneeni niin itsekin vielä aivan vähän aikaa sitten.

Aika on kulunut nopeasti. Moniin vuosiin en ole saanut olla esiliinana syntymäpäivillä. Enää minua ei huolittu edes mukaan kevätjuhliin, kun ne viime viikolla pidettiin. Pian niiden jälkeen lapset alkoivat vihjailla ihan kaikkien muiden saavan olla kesäisin viikonloput yksin kotona, niin että vanhemmat saavat laatuaikaa keskenään.

Laatuaikaa. Mistä he ovat sellaisenkin sanan kuulleet.

Ja kaikki muut. Aina ne kaikki muut.

– Soittakaa heti, jos tulee hätä, minä vannotan. – Tai ikävä.

– Joo joo, Jennika ja Joona lupaavat yhdestä suusta.

Huomaanhan minä, että he haluavat vain päästä minusta eroon. Ei heille tule ikävä.

– Soittakaa sitten.

Toinen huokaisee. En erota kumpi.

Erikin kaupunkimaasturi törröttää jykevänä keskellä puolivalmista pihaa. Luonto on puolimatkassa kevään ja kesän välillä, vaikka kalenterin mukaan jo onkin täysi suvi. Viikko sitten veisattiin suvivirttäkin, vaan se ei tuonut vielä kesää sävelillään. Kukat on kyllä istutettu, pensaat karsittu, omenapuut oksastettu, mutta piha odottaa vielä salaista ainesosaa herätäkseen todella eloon.

– Bileitä täällä ei sitten pidetä tai jää viimeiseksi kerraksi. Muistatte sulkea kahvinkeittimen, kun lähdette ja lukita oven...

Erikin ääni haihtuu vilpoiseen tuuleen, kun minä askellan kohti autoa. En kestä katsoa enää lapsia, jottei sydän pakahdu.

Vastasyntyneet linnut piipittävät jossain auton lähettyvillä. Koetan paikallistaa pesää pihakoivuista, mutta linnut sirkuttavat liian korkealla.

Suljen poikaset mielestäni painamalla auton oven kiinni. Erikin auto on moitteettoman siisti, kaikki on paikallaan: aurinkolasit silmä­lasikotelossa, kartta ja kynä ovilokerossa, huoltokirjat hansikaslokerossa. Tarkistan kiusallanikin, onko rekisteriote taittopeilin takana. On se.

Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin minä tunnen itseni homssuiseksi Erikin maltillisen järjestyksen keskellä. Vaikka kuinka yritän pitää pinnat siistinä ja jokaisen tavaran paikallaan, aina on vielä korjattavaa. On kuin en millään riittäisi, vaikka venyisin loputtomiin. Aina katkeamispisteeseen asti.

Erik tulee rivakasti ja sulkee oven perässään.

– Eivätköhän nyt pysy kurissa.

Erik käynnistää auton ja ohjaa sen pihatieltä kadulle. Minä vilkutan lapsille, jotka eivät ole pysyä housuissaan. Kasvot ovat leveissä virneissä ja kädet käyvät jo kännykällä kavereita kutsumaan.

Ensimmäistä kertaa aivan yksin omassa elämässä. Miltä se mahtoi tuntua, joskus silloin, kauan sitten?

Minä en muista koskaan olleeni viikonloppuja ilman vanhempia. Taisin yleensä päästä mukaan heidän kaupunkimatkoilleen. Joskus menin loman ajaksi veljeni Juhan luo, sain olla lapsenvahtiapuna ja tunsin itseni tärkeäksi.

Erik näpertää navigaattoriin osoitetta. Vaikka hän tekee ajaessaan jotain muuta, tuntuu kyydissä silti turvalliselta. Erik on luotettavuuden perikuva, vahva mies ja tasapainoinen kuski, kaikessa niin kohdallaan.

– Puoli tuntiahan tästä otti? Navigaattori sanoo, että 55 kilometriä.

Minä nyökkään. Matka tuntuu tutulta jo alkumetreillään, niin monta kertaa olemme sen näinä vuosina ajaneet. Meillä ei ole omaa mökkiä, joten olemme käyneet veljeni Juhan mökillä pari kertaa kesässä. Jokaisella paluumatkalla Erik on haaveillut omasta kesäpaikasta. Emme ole tulleet hankkineeksi sellaista – kukapa siellä oikeasti ehtisi käydä. Erik on aina töissä eivätkä lapset enää halua lähteä. Minäkö yksin hoitaisin talon ja pihamaan?

Kuin ajatukseni lukien Erik muistuttaa:

– Muistathan sitten, että olen takapäivystäjänä.

Minun ei tee mieli vastata. Päivystyspoliklinikan lääkäri on aina työssä, jos ei päivystä, niin vähintään on varalla. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Erik ohjaa auton liikenneympyrästä kohti moottoritien liittymää. Jalkakäytävillä pyrähtelevillä ihmisillä on kepeät askeleet ja kesäinen mieli, auto rullaa tasaisesti ja ilmastointilaite hurisee.
Kesä. Vaitonainen kesä, joka voi olla yhtä lailla ensimmäinen kuin viimeinen.

Ajomatka on varmasti pidempi kuin koskaan ennen. Puolitiessä tarkistan kartasta, ajammeko todella samaa reittiä kuin ennen, kun aika kulkee niin hitaasti. Vilkaisen välillä nopeusmittariakin, mutta kyllä se vain näyttää sataakahtakymppiä.

Silti matka kestää hirveän pitkään. En tiedä miten päin olisin.

– Pysähdytäänkö kohta vaikka kahville?

– Onkohan tässä mitään sopivaa paikkaa, Erik sanoo epäilevästi.

 – Katsotaan.

Valun penkkiin ja katselen moottoritietä. Se on tasainen ja pitkä, mutkatkin ovat hallittuja. Kunpa eteen tulisi puheenaiheita.

Siitä on niin kauan, kun olemme olleet tällä lailla kaksin.

Aiemmin joku on aina rytmittänyt keskustelua. Kysellyt takapenkiltä, onko vielä pitkä matka ja joko pian syödään. Tosin viime vuosina lapset ovat kuunnelleet vaitonaisina korvakuulokkeitaan, havahtuneet poprock-horroksestaan vain pysähdyspaikoilla. Silti he ovat läsnäolollaan estäneet minua ja Erikiä ajattelemasta sitä, kuinka kammottavan vaitonaisia me olemme.

Joskus meillä oli paljon puheenaiheita. Vaihdoimme mielipiteitä elokuvista, politiikasta, haaveistamme. Olimme aina hieman eri mieltä niin, että välillämme oli luonnollisia jännitteitä. Väittelyt päättyivät aina toistemme syliin, vaikka riita olisi ollut repiväkin. Lopulta Erik kutitteli minua leuan alta, minä suukottelin häntä niskaan. Osasimme haudata riidat ja elää käsi kädessä.

Sitten syntyi Joona. Seuraavana vuonna tuli Jennika.

Samaan aikaan päättyi Erikin luentopainotteinen opiskelu ja alkoivat aina vain pitenevät työharjoittelujaksot. Molemmat lapset olivat vaippaikäisiä ja vuorotellen flunssakierteessä. Yhtäkkiä elimme kahta eri elämää: minun arkeni oli yhtä itkua ja parkua aamusta iltaan, Erikin päivät koostuivat pitkistä kuivista potilaslistoista.

Emme koskaan edes tavanneet toisiamme. Jos Erik välillä ehtikin kotiin, toinen meistä nukkui aina. Joko hän, jaksaakseen potilastyötä ilman virkavirheitä, tai sitten minä, jotta jaksaisin hoitaa lapsia päivin ja tyynnytellä itkuja öisin.

Huomasin vasta paljon myöhemmin, miten nopeasti aloimme lipua eroon toisistamme.

Erik on aina kiitellyt minua siitä, että olen hoitanut lapset ja kodin hänen tehdessään pitkiä päiviä. Töitä tuli vuosi vuodelta enemmän, meille molemmille.

Kun Joona meni kouluun, Erik ehdotti, että voisi alkaa pitää virkatyön ohella yksityisvastaanottoa. Niin minä saisin olla vielä kotona, kun lapset ovat pieniä. Minä suostuin: irtisanouduin viimein työpaikastani sisäänostajana. Se oli helpotus, sillä olinkin ollut pidempään hoitovapaalla kuin palkkatyössä.

Pelkäsin työhön paluuta – enhän minä sitä enää vuosien jälkeen osaisi. Kotona minä sentään tiesin, mitä työhön kuului.

Huolehdin mielelläni muista arkipäivisin, rutiini oli turvallinen ja vakaa.

Viikonloppuisin olimme yhdessä koko perhe, kiersimme huvipuistot, eläintarhat, hampurilaispaikat. Pidimme niin paljon hauskaa päivisin lasten kanssa, että iltaisin olimme rättiväsyneitä ja nukahdimme kaikki ennen kymmentä.

Aivan äkkivaroittamatta lapset lakkasivatkin olemasta lapsia. Viikonloput täyttyivät harrastuksista, illat läksyistä ja kaupungilla notkumisesta. Minä huomasin laittavani ruuan yhä useammin vain kahdelle, kun lapset ilmoittivat syövänsä kaverilla tai pyysivät eväät.

Nykyisin Erik hakee lounaalle sanomalehden, minä naistenlehden. Niiden rapistessa ja havistessa me lounastamme pasta pestoa pöydän omilla puolillamme kuin omissa maailmoissamme. Puhumme vain välttämättömät.

Suuri hiljaisuus on kestänyt pitkät puoli vuotta. Istumme yhä vierekkäin mutta irrallaan toisistamme.

Ymmärsin, ettei se mene itsestään ohi. Varasin pääsiäiseksi parisuhdeleirin ja pyysin veljeäni lapsenvahdiksi, vaikka lapset inttivätkin, etteivät tarvitse hoitajaa. Juha-enonsa he hyväksyivät pitkin hampain: Juha on rento ja hauska, eikä häntä uskoisi nelikymppiseksi. Etenkään avioeron jälkeen.

Pitkänäperjantaina päivystäjä ja takapäivystäjä sairastuivat kumpikin mahatautiin. Erik ilmoitti minulle töistä, ettei voi lähteä mihinkään leirikeskukseen. Hyvä jos ehtisi pyhinä edes kotiin.

Erikin puhuessa minä katselin itseäni peilistä: naista, joka oli yhtä aikaa vanha ja nuori, yhtä aikaa elämänsä kunnossa ja niin voimaton.

En tohtinut edes soittaa leirille. Lähetin kasvotonta sähköpostia, jossa valehtelin koko perheen olevan vatsataudissa. Ohjaaja vastasi toivottaen tervehtymistä ja kysyi, palauttaako hän rahat vai tulemmeko jollekin myöhemmistä leireistä. En tiennyt, mitä vastaisin.

Huomaan silmäkulmasta, kuinka Erik vilkaisee kelloa. Hänkin ihmettelee hidasta ajan kulumista.

– Laitatko vaikka radion, Erik sanoo lopulta.

Hän luovuttaa.

Kymmenen kilometriä ennen Juhan mökkiä käännytään hiekkatielle. Pikkukivet kolahtelevat auton pohjaan ja ravistelevat jalkoja.

– Nyt jäi ne kahvit väliin, Erik muistaa silloin.

– Ei se mitään, vastaan. – Keitän mökillä sitten. Kai siellä Juhalla on keitin vielä, vaikka mistä sitä tietää.

Erik hymähtää, koska hän tietää täsmälleen mistä minä puhun.
Juhasta on tullut avioeron myötä todellinen poikamies. Ei muista syödä, yhteydenpidosta puhumattakaan. Juominen kyllä sujuu.
Uuteen kotiinsa, kerrostalokaksioon, Juha on vaivautunut hankkimaan vain sängyn, sohvan ja television. Seinät ovat tyhjät, kaapit vielä tyhjemmät.

Kun kerran kävimme hänen luonaan koko perheen kanssa, Juha pelasi lasten kanssa pleikkaria ja valitteli meille aikuisille, ettei ole mitään syötävää. Sitten hän piffasi kaikki naapurin pihvipaikkaan ja tarjosi Erikille sen verran monta paukkua, että minun piti ajaa kotiin. Kaikilla muilla tuntui olevan kovin hauskaa sillä välin, kun minä nieleskelin kysymyksiäni.

He olivat olleet yhdessä niin pitkään, käytännössä eliniän. Minä asuin vielä siinä keltaisessa puutalossa äidin ja isän kanssa, kun Juha toi kotiin koulussa tapaamansa Saaran. Saara oli pitkä ja kaunis, suussa oli rivi helmenvalkoisia hampaita. Minulla oli tennarit ja liian lyhyet trumpettihousut enkä ollut muistanut harjata tukkaani.

Juha ja Saara aikoivat pyrkiä yhdessä kauppakorkeaan, mennä naimisiin ja kasvattaa suloisia lapsia. He olivat niin varmoja suunnitelmistaan, että minäkin ihastuin niihin. Olin ollut hieman hädissäni, kun en tiennyt, mitä tekisin elämälläni. Juhan esimerkkiin oli helppo tarttua. Minä aloin uskoa, että elämässä täytyy toimia niin kuin Juha ja Saara. Täytyy tulla näyttäväksi, menestyväksi ja rakastuneeksi: että se on ainoa tapa elää elämänsä.

He tekivät kaiken, mitä suunnittelivat. Saivat yhden tyttären ja rakensivat täydellisen elämän. Heillä oli talo, auto, koira ja vene. Moccamaster, elämysmatkoja Kuubaan, eikä edes penkinsuojuksia citymaasturissa.

Eräänä päivänä lähes 20 vuotta myöhemmin Juha ilmestyi yllättäen meidän ovellemme. Muka kahville. Keittiönpöydän ääreen istuttuaan Juha kertoi, että he olivat päättäneet ottaa avioeron.

Me olimme Erikin kanssa aivan yhtä järkyttyneitä kumpikin. Yritin tentata Juhalta, miksi hän haluaa tuhota vaivalla rakentamansa elämän. Juha vakuutti, ettei ollut selvittämättömiä riitoja tai erimielisyyksiä – he vain olivat huomanneet olevansa aivan erilaisia ihmisiä kuin vuosikymmeniä aiemmin, kun päättivät ryhtyä toistensa elämänkumppaneiksi.

Sen jälkeen minä ja Erik olemme tainneet vältellä katsomasta toisiimme.

Erik kääntää auton Juhan pihaan.

– On siellä ainakin grilli, Erik naurahtaa.

Juha seisoo hirsimökin edustalla yhtä harteikkaana kuin ennenkin mutta ainakin kymmenen kiloa hoikempana kuin viime kesänä. Kesävaatteet paljastavat sen toisella tavalla kuin pleikkarin äärellä kyyhöttäminen.

Juhan silmillä on aurinkolasit, jaloissa sandaalit ja huulilla veitikkamainen hymy.

– Tere tulemast! Juha huutaa.

– Piti tässä ruveta jo laittamaan vähän huikopalaa.

– Lähtö vähän kesti, Erik toteaa. – Annan taisi olla vaikea jättää lapsia. Keksi aina uutta puuhaa, ettei vielä pitäisi lähteä.

– Ja sinä tulit myöhässä töistä, minä sanon syyttävästi, vaikkakin aivan liian hiljaa.

Erik ei kuule tai kuuntele. Juha tarjoaa hänelle olutta, mutta Erik kieltäytyy.

– On päivystysvuoro. Joudun ehkä vielä ajamaan.

– No, siskolle sitten.

Minä otan ja mietin, miten kotona sujuu. Jokohan lapsille on tullut nälkä?

Miehet intoutuvat keskusteluun Juhan uudesta autosta. Kun pyydetään, minäkin vilkaisen nahkapenkkejä ja -rattia, kiiltävää mustaa peltiä ja kattoluukkua. Vielä viime vuonna Juhalla oli farmari, jossa oli reilunkokoinen takakontti englanninpaimenkoiralle. Koira jäi erossa Saaralle, joten nyt riittää reissaajalle vähempikin tila.

Juha on muuttunut eron jälkeen, ei siitä mihinkään pääse. Hänestä on tullut suoraviivaisempi ja itsekkäämpi, mukavuudenhaluinen äijänkäppyrä. Kai sellaista tapahtuu, kun ihmisen ei enää tarvitse ajatella ketään muuta. Juha voi tilata pizzaa, jollei huvita kokata. Hän saa tehdä töitä keskellä yötä, tulla kotiin milloin mielii ja siivota silloin kun huvittaa. Jos huvittaa ensinkään.

Katson vaivihkaa Juhaa ja Erikiä. Kai minä pelkään, että he lukevat ajatukseni, jos en varoisi katsettani.

Nämä kaksi miestä ovat olleet minun elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Juha viitoitti tien, jolle Erikin kanssa lähdin.

Sitten nuoruusvuosien Juha on ensin lihonut, sitten laihtunut, vähä vähältä kaljuuntunut. Eron myötä hän ajoi viimeisetkin haivenet pois ja nyt päälaki kiiltää auringossa. Juhan otsaan on piirtynyt ansiokkaita ajattelijan uria. Ja aivan kuin silmäkulmiin olisi muodostunut naururypyt sitten viime näkemän.

Onhan myös Erik muuttunut. Poikamainen hän ei ollut koskaan, vaan aina miehekäs ja hieman vakava. Hänellä on vielä tuuhea tukka ja vahvat, hoikat käsivarret niin kuin ennenkin. Silmälasit hänkin joutui hankkimaan pari vuotta sitten, kun ei nähnyt enää ajaa pimeässä. Erikin kasvoille on tullut juonteita, posket ovat alkaneet pudota alaspäin, iho on valkoisempi kuin viime talven jälkeen.

Hänestä on tullut keski-ikäinen mies.

Mutta minä en ole keski-ikäinen nainen. Käsi käy äkkiä hiuksilla, ne ovat yhä pitkät ja hyväkuntoiset. Vaaka näyttää samoja kiloja kuin ennen lapsia, ja sitä paitsi tiedän olevani vielä kyllin nuori saamaan iltatähden.

Joskus – hyvin harvoin – se käväisee mielessäni. Lähinnä niinä hetkinä kun mietin, kuinka äkkiä kaikki olikaan ohi. Kuinka nuori minä olinkaan silloin, kun ryhdyin oikopäätä aikuiseksi.

Kyllä minä muistan, että olisin voinut valita toisenlaisen elämän. Sitä tarjottiin minulle.

Juha tönäisee minua olkapäähän niin, että horjahdan.

– Mitäs Anna miettii?

– Vanhoja, vastaan hymyillen, toivottavasti levollisesti. – Vanhoja ihmisiä ja vanhoja juttuja.

– Vai vanhoja, Juha tokaisee.

– Niitä onkin hyvä miettiä just nyt.

– Miten niin?

Juha naurahtaa salamyhkäisesti. Verkkaisesti hän kääntää marinadissaan kiiltelevää kyljystä grillin ritilällä ja hörppää olutta. Juha antaa ymmärtää ettei muka huomaisi, vaikka varmasti hän tuntee tuijotukseni ohimollaan.

Miksi Juhasta on hyvä muistella vanhoja? Arvasiko hän sittenkin ajatukseni – että en olekaan yhtäkkiä varma siitä, että tein oikean valinnan silloin kauan sitten.

Juha rykäisee ääneen ja kysyy:

– Kävitkös sä siellä meidän vanhalla keltaisella talolla, Erik?

– Siellä teidän kotitalolla silloin kauan sitten? Erik varmistaa ja kohottaa kulmiaan, niin kuin hän tekee miettiessään. – Kävinhän minä. Anna laittoi parasta pöytään. Makaronia ja äitinne tekemiä lihapullia taisi olla tarjolla. Keitit kai sentään itse makaronit?

Minä hymähdän. – Saatoin pyytää äitiä keittämään.

– Anna ei kyllä ollut kummoinen kokki silloin, kun mentiin naimisiin, Erik sanoo. – Onhan tuo onneksi parantanut juoksuaan.

Erik nauraa, mutta silti hän kuulostaa pilkalliselta ja tuomitsevalta. Hän ei katso minuun päinkään, vetää vain käsiä puuskaan.

Juha taipuu tarkastelemaan grillillä tiriseviä lihoja ja rykii kovalla äänellä.

– Siitä talosta puheen ollen, Juha jatkaa aiempaa puheenaihetta. – Hyvä kotihan se oli. Hyvää aikaa. Hyviä kavereita.

– Mitä sinä nyt ajat takaa? minä kivahdan. Tiedän harmistuneeni Erikin sanoista, mutta puran sen mieluummin Juhaan kuin järjestän julkista riitaa. Niin minä aina teen.

Juha ei vastaa vieläkään. Minua alkaa ärsyttää toden teolla: tällainen Juha on aina ollut. Kiusoittelee muka hyväntahtoisesti, eikä tajua missä raja menee. Erik ei ymmärrä sitäkään vähää minkä Juha ymmärtää, hän ei ole huumorimiehiä lainkaan. Erik kuitenkin yrittää aina parhaansa ollakseen mukana vitsissä, ja sitten he väittävät kuorossa, että minä olen huumorintajuton.

Minun tekee mieli polkea jalkaa. Tuuli yltyy kohisemaan ja grillissä rätisee, kun marinadia roiskahtaa hiilille. Mökkitien soralla hurisee auto, kai sieltä tulee toinen isäntä toiselle avioeromökille naapuriin. Haluaisin olla kaukana täältä – vuosikymmenien päässä.

– Järjestin teille pienen yllätyksen, Juha sanoo lopulta. – Tai Annalle etenkin. Kuulosti elämäsi käyneen niin tylsäksi.

– Voi sano nyt jo suoraan! Minkä yllätyksen?

– Tsekkaapa itse, tunnistatko.

Minä käännyn katsomaan selkäni taa, jonne Juha viittoo. Auto surauttaakin tähän pihaan eikä se takuulla kuulu eronneelle mökki-isännälle. Menopeli on soma, pikkuruinen ja huikean violetti, jonkun kesäauto. Minäkin halusin nuorena violetin auton, kuplan, piirtelin siitä kuvia matematiikan vihkoon. Tämä ei ole kupla, mutta sen pyöreät ääriviivat pursuavat riemua samalla tavalla kuin pullea kottero haaveissani.

Kun etuovi avautuu, sieltä loikkaa ensin ulos valkea takkuinen pikkukoira, jonka kirsu on lytyssä ja silmät punoittavat. Koiran perässä etupenkiltä nousee nainen, jolla on hurjan kihara vaalea tukka. Pilvi pysyy hädin tuskin kurissa poninhännällään, suortuvia karkailee pyöreille kasvoille, kirkkaina loistaville punaisille poskille, niitä valahtelee valkoisen kesämekon olkaimille.

– No moi! Olipa tänne vaikea löytää!

Nainen ei ole tutun näköinen eikä hänellä näytä olevan mukanaan mitään yllätystä. Hän kaivaa violetin auton takakontista makuupussin ja täyteen ahdetun selkärepun, ottaa sitten varvassandaaleissaan pari askelta meihin päin.

Häntä ei tunnu ollenkaan haittaavan, että täällä on vaivaannuttavan hiljaista.

– Jokos täällä on päästy viikonlopun makuun?

Katson naista hämmentyneenä. Hän liittyy meidän seuraamme läpitunkevasti, vaatien huomiota ja ollen kuin tuntisi meidät kaikki. Ihailen häntä, vaikken lainkaan haluaisi.

Erik tarjoaa naiselle kättään. Hänen hyvät tapansa eivät unohdu koskaan.

– Erik Holmström.

– Niina Kulmala, esittäytyy kiharapää paksut huulet pullottaen.

Nyt minä tunnistan naisen oikopäätä.

– Pikku Ninni? minä kysyn silti empien. Epäilen muistojani ja sitä, voiko siitä tosiaan olla niin hirveän kauan aikaa. – Ninjasoturi?

Kiharapää ja Juha remahtavat nauruun.

– Kukaan ei ole kutsunut mua tuolla nimellä tosi pitkään aikaan!

En tiedä mitä tehdä. Se on tosiaan pikku-Ninni, pörrötukka, jolta puuttui kaksi etuhammasta, jolla oli asfaltti-ihottumaa koko kesän molemmissa polvissa. Pikku-Ninni, joka söi irttaripussinsa nopeammin kuin me isommat, joka kitisi pillimehua meidän viimeisillä rahoillamme ja jolle sen takia tuli aina pissahätä juuri silloin, kun meillä oli menossa kirkkis, purkkis tai neliksen ratkaisuhetket.

Ja aina minut pantiin Ninnin vahdiksi pusikkoon sillä välin, kun muut ratkaisivat pelin.

– Minä oon nyt ihan pihalla, sanon Juhan ja Ninnin rauhoittuessa. – Tämäkö on se yllätys?

– Tämä on ainakin hyvä alku, Juha toteaa ja tarjoaa Ninnillekin kaljan. Pieni koira nuuhkii Juhan jalkoja. – Tavattiin Ninnin kanssa viime kesänä työkeikalla. Ollaan pidetty sitten vähän yhteyttä välillä... silloin tällöin.

Ninni virnuilee ihan samalla tavalla kuin lapsena. Odotan melkein, että hän näyttäisi kieltä ja ihmettelen, kun hänellä onkin isot ja kiiltävät etuhampaat suuren mustan aukon paikalla.

En ole tavannut Ninniä ainakaan 20 vuoteen. Äiti ja isä muuttivat keltaisesta puutalosta helppohoitoisempaan, käytännöllisempään kerrostaloasuntoon pian sen jälkeen, kun minä olin lähtenyt Erikin luo ja perustanut oman perheeni. Silloin Ninni oli kymmenvuotias riesa, niin kuin pikkusisko minulle, jolla ei koskaan ollut pienempiä sisaruksia. Ninni vaklasi oven takana, kun me luimme ylioppilaskirjoituksiin hänen veljensä Jarnon sängyllä ja kevät paistoi ikkunasta kiusoittelevasti sisään.
Jarno. En ole halunnut ajatella häntä iäisyyksiin. Asiat jäivät niin ikävästi rempalleen.

– Anteeksi kun käyttäydyn tässä niin hölmösti, sanon Ninnille.

– Tuntuu niin kertakaikkisen oudolta. Kerro nyt ihmeessä, mitä sulle kuuluu!

– Oikein hyvää. Mä olen valokuvaaja, kuvaan aika paljon lehtiin ja kokoan näyttelyä. Asun yksin pikku kämpässä tuolla keskustassa, matkustelen, syön ja juon hyvin. Nautin elämästä.

Erik puuttuu puheeseen ja kysyy, kuka sinä nyt oletkaan, kun hänelle jäi epäselväksi.

Erik ei muista Ninniä, miksi muistaisikaan. Minä pidin hänet visusti erossa naapureista niinä muutamina kertoina, kun hän kävi keltaisella puutalollamme. Tiesin aivan varmasti Jarnon seuraavan yläkerran ikkunan äärellä, kun ajoimme pihaan Erikin kolisevalla mutta siistillä Volkswagenilla. Vältin katsomasta naapurin tontille, kiiruhdin vain sisään Erikin kättä puristaen, sekä rakastuneena että peloissani.

Naapurissa Ninni istui pihakeinussa tai pihalla potkimassa palloa, huikkasi heit niin, että kuulin vaikken nähnyt häntä. Minä vilkaisin Ninniä ja hätkähdin, kuinka äkkiä hänestä oli tullut iso ja vakava. Tiesin sen olevan osittain omaa syytäni. Hän halusi olla niin kuin minä.

On tavallaan helpottavaa huomata, ettei Ninnistä sittenkään tullut isoa ja vakavaa. Ei kaikista tarvitsekaan tulla.

Ninni kysyy Erikiltä kuulumisia kierolla tavalla.

– Millainen elämä teillä on?

– No, oikein hyvä, sellainen tavallinen, Erik kakistelee.

Erik luo minuun katseen toivoen, että jatkan puhetta hänen puolestaan. Että kerron omilla ulkokultaisilla sanoillani parhaat palat, niin kuin aina. Teeskentelen, etten huomaa hänen katsettaan. Minäkin haluan kuulla, millainen elämä meillä on.

Erik kääntyy takaisin Ninniin äkkipikaisesti. Aivan kuin korskahtaen.

– Meillä on kaksi lasta, Erik jatkaa. – Minä olen lääkäri, päivystyspoliklinikalla.

– Mä aina tiesin, että Anna ottaa lääkärin. Tai sitten lakimiehen. Kai minunkin pitäisi, olisi elämä turvallisempaa.

– Kukapa nyt ei lääkäriä haluaisi, Erik naurahtaa.

Minua inhottaa Erikin omahyväisyys. Mutta Ninnin sanoja minä jään miettimään. Turvallisuus oli aivan erilaista heidän kotonaan.

Kulmalat eivät edes ajatelleet turvallisuutta sillä lailla kuin minä. Isä oli pätkätöissä, äiti kotona. En tiedä vieläkään, millä rahalla he maksoivat asuntolainansa ja ostivat lauantaimakkarapötkön jääkaappiin. Minua hävetti syödä heidän vähiä ruokiaan.

Monesti juoninkin asiat niin, että menimme koko porukka välipalalle meille kotiin. Meidän jääkaapissamme oli aina lauantaimakkaran lisäksi meetvurstia, juustoa, kurkkua ja tomaattia.

Meillä keskusteltiin sävyisästi ja mökötettiin suljettujen ovien takana. Kulmaloilla riideltiin railakkaasti ja rakastettiin tunteella. Meillä oli aina siistiä, Kulmaloiden talo oli hyrskynmyrskyn, pihalla lojui lapioita ristissä ja auto oli likainen niin kesät kuin talvetkin. Lapsena se tuntui erilaisuudessaan kiehtovalta.

Sitten aloin ottaa menestyvän elämän niin tosissani. Teini-ikäisenä ymmärsin, että meidän perheessä oli sentään tavoitteita: kunnon ammatti ja kunnon työ. Tavoitteet kerrattiin keväisin ja jouluisin, kun saatiin käteen todistus.

Opin halveksimaan sitä, ettei kenelläkään Kulmaloista tuntunut olevan kunnianhimoa saavuttaa elämässä muuta kuin riittävästi vapaa-aikaa taidetouhuilleen. Heillä oli kellarissa pimiö, ullakolla öljyvärit ja kankaita. Jarno kirjoitti novelleja, Ninni harrasti tanssia ja kuvataidekerhoa.

Meillä elämän tavoitteellisuus oli usko, totuus ja periaate. En halunnut halunnut kyseenalaistaa sitä, vaikka vaihtoehto asui ihan aidan takana ja anoi minua kokeilemaan toista elämää.

Minä pelkäsin luopua tavoitteistani!

Tajuan sen nyt aivan selvästi. Mutta juuri niinhän minä tein vain pari vuotta myöhemmin: luovuin tavoitteistani. Jätin työn ja jäin kotiin kasvattamaan lapsia, hoitamaan kotia, jonne mies ehti palata vain nukkumaan.

– Kylläpä tuo aurinko käy voimille, äännähdän. – Pitää mennä istumaan.

Hoipertelen pari askelta sivummalle. Istahdan heiveröisille terassituoleille samalla, kun Erikin puhelin soi. Hän harppoo syrjemmäs puhumaan, mutta kuulen jo äänensävystä, että soittaja on päivystäjä. Nuoret päivystäjät soittelevat aina neuvoa kokeneemmilta, jos tulee eteen erikoisempia tapauksia. Erik vastaa heille joskus keskellä yötäkin.

Juha nojailee grilliinsä kuin isäntämies konsanaan. Leveillen, rohkeana ja ylpeänä saavutuksistaan. Ninni kujertaa vieressä ujosti. Hentona utuna muistan jonkun kesäpäivän, jona Juha kantoi vaippaikäistä Ninniä takaisin omaan pihaansa, jolta hän tuon tuostakin karkasi. Juha oli kiukkuinen, Ninni oli kaiketi keskeyttänyt jotain tärkeää – tai ehkä Juha vain ei halunnut paimentaa meitä kakaroita.

Juha oli jo silloin reilu, tuli joskus jopa mukaan kirkkikseen tai jalkapallomatsiin, mutta hänellä oli omakin elämänsä. Olihan hän lähes aikuinen, hänellä oli mopo ja lukion matikankirjat.

Samaan aikaan minä ja Jarno kävimme ala-astetta ja odotimme aina seuraavaa lomaa. Ninni oli paljon pienempi mutta halusi niin palavasti mukaan meidän juttuihimme. Aina hän lopulta pääsi – minä en hennonut kieltää. Eikä Jarno kieltänyt minulta mitään, mitä minä halusin.

– Vieläkö tuntuu pahalta? Juha huikkaa grilliltä. – Tässä olis nyt tarjolla vahvistusta.

– Eiköhän tämä tästä, minä sanon ja nousen ylös. Ninnin koira ryntää nuuhkimaan sääriäni selvittääkseen, mitä sen reviirillä tapahtuu. Todettuaan minut ja aikeeni vaarattomiksi se häviää taas heteikköön.

Näykin puolet lihasta pieninä suupaloina. Mietin miettimästä päästyänikin, miten uskaltaisin kysyä sen yhden asian, jonka Ninni odottaa minun kysyvän. Ja jonka haluaisin itsekin tietää.
Makustelen sanoja lihan ohella, yritän asetella niitä oikeaan järjestykseen. Juha naurattaa Ninniä jollain työjutulla.

Sitten tulee tauko, kun Juha katoaa hakemaan mökistä lisää paistettavaa. Ninni jää viereeni vaitonaisena. Me molemmat nieleksimme sitä samaa kysymystä, jonka minä sitten lopulta rohkenen kysyä.

– Mitä Jarnolle kuuluu?

Ninni näyttää hämmentyneeltä. Vähän pahanilkiseltä.

– Juhako ei kertonut sulle sitäkään?

Sydän alkaa sykkiä kovasti, tunnen sen sormenpäissä asti. Sekunnissa huolestun Jarnosta niin syvästi, että mahanpohjassa tekee pahaa. Mitä hänelle on tapahtunut, onko hän kunnossa?

– Ei Juha ole kertonut mitään, sanon heikosti.

Ninnin ilme käy hätääntyneeksi. Se kertoo, että hän on ottanut askelia harhaan ja mennyt puheissaan ansaan, mutta tällä kertaa isosisko ei pelasta. Tuijotan häntä kiinteästi silmiin, pyöreiden poskien yläpuolelle, vihreisiin jalokiviin, joissa tuikkii ja kimaltelee.

– No, minä kerron, Ninni sanoo lopulta. – Saat kysyä pian itse mitä kuuluu.

Nyt on minun vuoroni hätääntyä.

– Mitä sä tarkoitat?

– Jarno on tulossa tänne. Laittoi juuri tekstarin siitä hiekkatien haarasta.