Osa 4/4: Pete pyytää Saraa muuttamaan luokseen Ahtalaan, mutta urakeskeinen Sara tuntee rimakauhua. Harrastajateatterin näytelmän ensi-iltaa ennen Hannu Vaara tarjoaa Saralle unelmaroolia uudessa tv-sarjassa. Menestys houkuttelee, vaikka sydän sanoo muuta. Ensi-iltana onkin päätösten aika.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Maikki jakoi kaikille muovimukit ja kaatoi ne täyteen samppanjaa. Ilolientä löytyi hänen Mazdansa takakontista pari korillista. Hän nosti maljan ja katsoi meitä vuorotellen silmiin, valmistautuen jonkinlaiseen Oscar-puheeseen.

– Voi rakkahat, hän aloitti ja pyyhki silmiään. – Mun on turha eres yrittää kuvaalla, kuinka hiano hetki tämä ensi-ilta on. Tehän näittä itte, että yleisöä oli niinku meren mutaa.

Yleisön aplodit kaikuivat yhä korvissani, Peten kylmä suudelma poltti huulillani. Hän oli suudellut minua viimeisessä kohtauksessa vain, koska käsikirjoitus niin käski.

– Erityyskiitos kuuluu Saralle, joka rohkiasti lähti tänne jumalan seliän taakse meirän teatterin päätähäreksi. Onneksi me saarahan pitää sut meirän ilona koko pitkä kuuma kesä!

Teatterilaiset taputtivat ja hurrasivat, ystävälliset ilmeet ympäröivät minut joka puolelta. Silmissäni välkkyi Hannun tarjous, sopimus ja tyhjä tila minun nimeäni varten, paperi joka veisi minut pois näiden ihmisten luota.

Päätin unohtaa sen hetkeksi ja nauttia ensi-illasta, ottaa mallia Lydiasta joka hötkyi äänimiesten harteilla. Maikki oli hommannut ensi-iltabileisiin veljenpoikansa punkbändin; sen lähettyvillä oli mahdotonta pärjätä ilman korvatulppia.

Olin juuri liittymässä meluisaan letkajenkkaan, kun tunsin tutun kosketuksen olkapäälläni.

– Puhuttaisko nyt?

Hevoset nuokkuivat seisaaltaan, lehmät lojuivat laitumella liikkumattomina. Auringon viimeiset säteet hamusivat horisonttia. Kaikki olisi ollut täydellistä, ellei Pete olisi kävellyt kahden metrin päässä minusta.

– Mitä meidän välillä on meneillään, hän kysyi ja istahti kivelle.

Tällä samalla rannalla hän oli pyytänyt minua jäämään luokseen Ahtalaan. Nyt ranta vaikeni, hiekka oli kylmää ja järvi oudon tyyni. Joutsenpariskunnasta vain toinen uiskenteli uhmakkaasti aaltoja vastaan.

– Mä joudun lähtemään takaisin Helsinkiin.

Hänen silmistään näki, että juuri tähän hän oli valmistautunut, ja tätä pelännyt. Hän nielaisi ja katsoi hiekkaan hautautunutta rikottua kaljapulloa.

– Mulle tarjottiin isoa roolia uudessa tv-sarjassa. Olisi järjetöntä kieltäytyä siitä.

– Hannu Vaaraltako sä sait sen tarjouksen?

– Niin.

– Just.

– Me ollaan vanhoja työkavereita.

Pete nosti hiekasta kiven ja viskasi sen järveen. Luultavasti hän kuvitteli kohteekseen Hannu Vaaran naaman.

– Koska sä lähdet?

– Maanantaina.

– Ethän sä voi vaan häipyä kesken esityskauden!

Sanoin rauhallisesti, että minun olisi oltava mukana tiedotustilaisuuksissa, haastatteluissa, lukuharjoituksissa. En millään voisi revetä kahteen paikkaan, Karita voisi ottaa minun roolini, sitähän se oli koko ajan salaa toivonut.

– Karita muistaa hädin tuskin omat vuorosanansa.

Hiljaisuus hiipi väliimme, ajatukset lentelivät päässä kuin levottomat linnut. Sanoin Petelle, että hän voisi tulla kanssani Helsinkiin, minä tienaisin tv-sarjasta hyvät rahat ja me eläisimme herroiksi, matkustelisimme maailmalle, olisimme onnellisia.

– Mä en rupea elämään kenenkään siivellä.

– Eikö Helsingissä muka tarvita puuseppiä?

Pete katseli järveä, horisonttia, joka jakoi maiseman kahtia.

– Mun elämä on täällä.

Hän oli muuttanut Ahtalaan kymmenen vuotta sitten, rakentanut talon metsänreunaan ja hyväksynyt hiljaisuuden. Kaupunkien hälinä ei enää houkutellut. Hän tiesi millaista oli asua kerrostalossa ja kuunnella tuntikausia naapurin klarinetinsoittoa.

– Annikaa ei voi repiä irti tutuista kuvioista. Vastahan se on oppinut hyväksymään, että sen äiti ei tuu koskaan takaisin.

Hiljalleen kaikki alkoi kirkastua, aivan kuin minulle olisi ojennettu uudet silmälasit. Enää ei ollut kyse vain minusta, vaan Petestä ja hänen pienestä tytöstään, ja minun äidistäni, joka ei jaksanut enää kantaa polttopuita, ja näyttelijöistä, jotka hymyilivät illasta toiseen, vaikka eivät edes saaneet hymyistään palkkaa.

Otin Peten kasvot käsieni väliin ja katsoin niitä tarkkaan.

– Mä todella toivon, että mun ei tarvi menettää sua työn takia.

– Ehkä työ ei ole suurin syy. Me halutaan elämältä aivan eri asioita.

Hän päästi käsistäni irti ja suukotti osaani. Halusin viivyttää hetkeä kuin kaunista kohtausta elokuvassa, pitää hänet lähelläni, saada hänet ymmärtämään joka ainoan repliikkini.

– Mä olen neljäkymmentäviisivuotias. Mun on pakko elää omaa unelmaani eikä kenenkään toisen.

Näin itseni Peten silmissä, pienenä kopiona kummassakin mustuaisessa. Hän sipaisi hiussuortuvan korvani taakse kuin heinänkorren.

– Mä en aio seistä sun tiellä.

Hän kääntyi ja käveli yksin yöhön. Hämärä hivuttautui taivaalle, tuuli tyyntyi. Kun viimeisetkin linnut lakkasivat laulamasta, en enää nähnyt häntä.

Lähtöpäivänä äiti juoksi ympäri taloa. Joka kolosta löytyi uusia tavaroita, jotka olin muka unohtanut pakata: pudonneen napin, ruostuneen Ladyshaverin, kuivausrumpuun pudonneen rintaliivin toppauksen.

Nyt hän tyrkytti minulle metvurstilta tuoksuvaa paperipussia.

– Mä tein sulle vähä evästä.

– Onhan junassa ravintolavaunu.

– Ei siältä kannata tälläästen köyhäkaulojen leipiä ostella.

Hidastelin jokaista liikettä, jotta minun ei olisi tarvinnut lähteä. Viikonlopun riita oli jo lakaistu räsymaton alle, ja kuitenkin sydän oli roskaa täynnä. Äiti oli pauhannut, kuinka minä tein kamalan tempun ystävilleni ja kuinka Maikki oli purskahtanut itkuun K-kaupan lihatiskillä ja kuinka minä jätin ihmiset aina silloin, kun he tarvitsivat minua eniten.

Napitin takin ja laitoin kengät jalkaan. Kun olin lapsi, äiti aina puki minut ja kampasi hiukseni peilin edessä. Joskus toivoin, että hän olisi yhä tehnyt niin.

– Hakooko Lyyria sut asemalta?

– Enköhän mä osaa kotiin.

Haikeus läikähteli äidin silmissä. Hän näytti samalta kuin Ahtalankosken rannalla ensi-illan jälkeen, kun hän oli seissyt väkijoukossa tummansinisessä juhlapuvussaan ja etsinyt minua, kädessään pitkä punainen ruusu.

Taksi tööttäsi mielenosoituksellisesti. Halasin äitiä sen verran kauan, että alkoi hävettää. Kun päästin irti, äidin silmissä kimalteli vesi.

– Pärjääksä, kysyin ja katsoin tupaa, jonne äiti jäisi kutomaan keskeneräisiä villasukkiaan. Kyyneleet kuristivat kurkussa, kun avasin oven.

– Ainahan mä oon täälä pärjänny.

Pidin koko junamatkan aurinkolaseja ja itkin niiden suojissa. Hyvästelin Ahtalan vanhan ala-asteen, konkurssiin menneen elokuvateatterin, Peten tunteellisen talon. Hyvästelin yhä uudelleen Annikan, joka oli itkien ojentanut minulle naukuvan kissakorin.

Kotona minua odottivat hiljaiset villakoirat ja yksi kuihtunut kodinonni. Lydia oli unohtanut kastella kukat edellisellä viikolla.
Avasin television kuullakseni jonkun puhuvan, sytytin valot ja avasin viinipullon. Korkki oli niin tiukasti kiinni, että teki mieli huutaa Peteä apuun. Muistin hänen silmänsä, hänen surulliset sanansa sateen kastelemilla portailla:

– Tästä päivästä tais alkaa syksy.

Korkki luovutti ja lensi seinään. Kaadoin viiniä lasiin ja rojahdin sohvalle.

Jaa, sitä ruvetahan ryyppäämähän, ääni kuiskasi takanani.
Kun katsoin olkani yli, Armani tuijotti minua vihreillä silmillään. Äiti loi silmukoita sukkaa varten, Maikki piti kiitospuhetta, Pete tanssitti minua liukkaalla lattialla.

Makuuhuoneessa näin auringon kellastaman elokuvajulisteen, nuoren Saran säälivän hymyn. Hänellä ja minulla ei ollut muuta yhteistä kuin sosiaaliturvatunnus ja sama äiti. Nuori Sara oli vielä vapaa rypyistä ja rakkauden rosoista. Nuori Sara ei tiennyt, että maailmassa oli olemassa sellainen mies kuin Pete Rantala.

Minä tiesin.

Seuraavat viikot vilahtivat kuin maisemat karusellissa. Oli tiedotustilaisuuksia, toimittajia ja heidän paksusankaisia silmälasejaan. Oli kaiken nähneitä valokuvaajia, joilla oli Gambiassa ruskettunut iho ja reisitaskuhousut.

Televisiosarja sai nimekseen Ruuhkaa rakkaudessa. Sen markkinointi hoidettiin lähes yhtä tehokkaasti kuin presidentinvaalikampanja. Puhuin kaikkiin mahdollisiin mikrofoneihin, tapasin joka ainoan takeltelevan kesätoimittajan. Pääsin Jari Tervon pariksi Uutisvuotoon enkä osannut ratkaista yhtäkään tehtävää, istuin itsevarmana Marian sohvalla ja säntäsin naistenlehden kanteen. Otsikkoon valikoitui järkähtämätön totuus: "Urani on vaatinut uhrauksia." En maininnut Peteä sanallakaan, mutta hän mahtui mainiosti rivien väleihin. Valokuviin vangittiin valkoiseen pooloneuleeseen pukeutunut seestynyt nainen, jolla oli persikanväristä huulikiiltoa ja sielussa tarkoin treenattu sisäinen rauha.

Yhtenä perjantaina Hannu houkutteli minut baariin kuvausten jälkeen, tarjosi minulle drinkkejä kuin pikakelauksella. Olin kuullut, että hänellä ja Jessicalla oli mennyt sukset ristiin. Jessica oli kai vihdoin tajunnut, että hänellä oli lupa viedä sänkyynsä myös oman sukupolvensa edustajia.

Kun sain jotenkin usutettua Hannun entisen Idols-tähden kimppuun, englantilainen muusikko istahti viereeni tiskille. Hänen nimensä oli Johnny ja hän soitti kitaraa bändissä nimeltä Twenty Something. Johnny sanoi, että bändi oli kansainvälisesti tunnettu ja että levyjä oli myyty kymmeniä tuhansia.

En ollut koskaan kuullutkaan koko bändistä.

– Sä et ehkä ihan kuulu kohderyhmään, Johnny pamautti brittiaksentillaan ja kilautti tuoppinsa omaani vasten. – Kuinka vanha sä olet?

Suutelin Johnnya niin nuorekkaasti kuin osasin. Kun hän kellisti minut sänkyyni ja latki kaulaani koiran innolla, saatoin vain muistella Peten pehmeitä huulia.

Lopulta työnsin hänet toiselle puolen sänkyä ja valehtelin, että olin juuri käynyt kivuliaassa munasarjaleikkauksessa. Hän nyökkäsi ilmeettömänä ja sammui viidessä sekunnissa.

Aamulla heräsin kännykän huutoon, vieras numero välkkyi vaativana näytöllä. Koskaan ei tiennyt, oliko kyseessä tärkeä haastattelupyyntö vai aamuvirkku lehtimyyjä.

– Sara Koskela.

Naisen ääni kuulosti vakavalta, hän sanoi soittavansa Seinäjoen keskussairaalasta.

– Oottako te Aila Koskelan tytär?

– Kyllä.

– Teirän äiti sai yällä syränkohtauksen.

Juna ei ollut koskaan laahustanut eteenpäin niin hitaasti kuin sinä lauantaina. Se pysähtyi jokaiselle asemalle ja jäi toljottamaan joka ainoaa vähäpätöistä maisemaa.

Taksi kurvasi minut sairaalan pihaan, ovet aavistivat askeleeni ja avautuivat. Käytävillä tuoksui pelko ja tulehtunut tuska, vastasyntyneiden vauvojen onnellinen tietämättömyys.

Valmistauduin näkemään tyhjän sängyn niin kuin elokuvissa, kireän valkoisen lakanan tyhjällä vuoteella. Mutta sängyssä makasi maailman tutuin ihminen, vaaleanpunainen sairaalapyjama yllään, läpinäkyvä letku nenässä.

– Äiti.

Hän avasi silmänsä ja hymyili varovasti, aivan kuin ilmeetkin olisivat sattuneet. 

– Saara. Sä tulit.

– Tottakai mä tulin.

– Eisukaan ne sulle potkuja antanu?

Istahdin sängylle ja halasin häntä. Monitorilla vilkkui sydänkäyrä, yöpöydän ruusut imivät vettä janoonsa. Maljakkoon nojasi kortti, jossa toivotettiin pikaista paranemista.

– Irma kävi täälä ja toi tuan kimpun.

– Mä en tajunnu tuoda kukkia. Anteeksi.

– Sä toit ittes. Se on jo palijo.

Äiti hengitti raskaasti. Annoin hänelle kaapista toisen tyynyn ja autoin hänet parempaan asentoon.

– Mihinkäs sä kissas jätit?

– Vein Lydialle hoitoon.

– Saas nähärä, saaksä sitä elävänä takaasi.

Kun äiti naurahti, hänen nenänsä meni ruttuun niin kuin minunkin. Hänelle oli tehty pallolaajennus heti kohtauksen jälkeen. Lääkäri oli selittänyt minulle, mitä se tarkoitti, mutta en ollut ymmärtänyt kollageenitulpista enkä teräsverkkolieriöistä juuri mitään.

Kysyin äidiltä, kuinka kauan hän oli kärsinyt oireista. Hän ei vastannut mitään, alkoi vain puhua siitä illasta, jolloin olin vahtinut Annikaa ensimmäisen kerran.

– Mä en menny silloon hauroolle. Mä menin lääkärihin.

– Miksi sä et kertonu mulle?

– Mä ajattelin, että sä rupiat pian murehtimahan.

Äiti huokaisi ja katseli sydämensä liikkeitä monitorilla. Tasainen siksakki välkkyi ruudulla.

– Vissihin se taivaanisä mua viälä johonki tarvitti, kun se antoo mulle vähä jatkoaikaa.

Kyyneleet pyrkivät esiin, vaikka yritin pysyä vahvana. Äiti otti kädestäni kiinni ja puristi hellästi.

– Älä ny itke, lapsikulta. Eihän täs oo kuinkaan käyny.

Soitin Hannulle sairaalan pihalta, sanoin, etten pääsisi Helsinkiin muutamaan päivään. Hän ei kuulostanut ilahtuneelta, aikataulut menisivät mönkään ilman minua.

Selitin, että äitini oli sairas. Se ei pehmittänyt hänen sydäntään.

– Osta sille Buranaa saatana, hän sanoi ja löi luurin korvaan.

Odotin anteeksipyyntöä, mutta sitä ei koskaan tullut.

Ostin sairaalan kukkakaupasta ison kimpun ja annoin sen äidille. Äiti siunaili, ettei häntä varten olisi tarvinnut niin kalliita kukkia ostaa.

– Ooksä Peteä nähäny, hän kysyi kun keräsin kuivia terälehtiä roskikseen.

– En.

– Tiäsiksä, että tänään on näytelmän viimmeenen esitys?

Piilottelin katsomon takana, seisoin sateenvarjon alla ja pompin itseni lämpimäksi. Nahkahanskat eivät suojanneet vihaista viimaa vastaan, syksy oli päättänyt kellistää kesän kerralla.

Kun Pete astui lavalle, lävitseni ailahti kuuma aalto. Olisin voinut katsella häntä vaikka kuinka kauan, seurata miten hän käveli lavan poikki, ihailla miten taitavasti hän viritteli romanssia opettajatar Hildan kanssa.

Esityksen jälkeen Pete ja Karita juoksivat käsikkäin näyttämölle. Aplodit kestivät pitkään, hurraa-huudot kiirivät peltoja pitkin. Olin juuri hiippailemassa takaisin kotiin, kun Maikki bongasi minut teatterin pihalta.

– Sara! Mitä sä täälä...

– Mä oon vaan ohikulkumatkalla.

Pete ja Karita seisoivat väkijoukon takana sylit täynnä ruusuja. Karita pussasi Peteä poskelle ja painoi päänsä sinistä sadeviittaa vasten.

– Mä kuulin sun äireestäs, Maikki sanoi. – Kauhiaa. Mä en tiänny, että sillä oli syrän reistaallu.

– En minäkään.

Hän toivotti minulle voimia ja lohdutti, että äitini oli vahvaa tekoa. Hän kysyi, aikoisinko jäädä karonkkaan juhlimaan ja tanssimaan; hänen veljenpoikansa bändi esiintyisi taas koko illan.

Kiitin kohteliaasti kutsusta.

– Soita, jos joskus tarttet apua, mihinä asias tahansa.

– Kiitos. Mä soitan.

– Ja sano terveeset äireelles!

Ravasin Ahtalan ja Helsingin väliä monta kuukautta. Yksi jalkani oli punaisella matolla, toinen pellon pientareella. Töissä oli hankalaa muistaa vuorosanoja, kun joka toisella ajatuksellani oli äidin kasvot. Oliko hän muistanut ottaa lääkkeensä? Ei kai hän vain riuhtonut pyörällä kauppaan, kantanut yksin neljää maitopurkkia?

Monesti Maikki tuli minua asemalle vastaan ja antoi minulle kyydin. Joskus hän kutsui minut kylään ja keitti kahvit, kertoili milloin myrsky oli kaatanut puita hautausmaalla, milloin peräseinäjokelainen pappi jäänyt kiinni salasuhteesta. Karitasta ja Petestä Maikki ei koskaan sanonut halaistua sanaa.

Yhtenä perjantaina Maikki kysyi, oliko minulla suunnitelmia illaksi.

– Katsotaan äidin kanssa Tartu mikkiin. Kuinka niin?

– Mä oon pyytäny teatterilaasia meille kylähän. Sä oot kans lämpimästi tervetullu.

Näin mielessäni Peten ja kaikki pettämäni ihmiset, kuulin jo kuinka he buuasivat minulle porukalla ja heittelivät päälleni mädäntyneitä tomaatteja.

– Kiitos, mutta mä taidan viettää koti-illan.

Maikki läpivalaisi minut katseellaan.

– Sara, sä et voi loppuikääs vältellä niitä ihimisiä.

Soitin ovikelloa ja toivoin, ettei kukaan tulisi avaamaan. Ehkä ruoka oli palanut pohjaan, ilta oli peruttu, kaikki olivat lähteneet kotiin katsomaan A-studiota.

Maikki avasi oven hymyillen.

– Tervettulua.

Keittiöstä kuului iloista puheensorinaa. Maikki halasi minua ja pyysi peremmälle.

– Kattokaas kuka tuli.

Laskin viinipullon ujosti pöydälle. Keskustelu lakkasi kuin käskystä. Maikki rupesi pälättämään mausteista, Lasse kurkisti uuniin paetakseen tilannetta. Karita laittoi kätensä Peten reidelle merkkinä omistusoikeudestaan.

Kun Pete katsoi minua, kokonainen mannerlaatta liikahti sisälläni.

– Mä kävin katsomassa teidän viimeisen esityksen. Hienosti selvisitte.

– Miksei oltaasi selevitty, Leila sanoi ja silitteli hameensa helmaa.

– Ei sotamiäs yhtä miästä kaipaa, Karita tokaisi.

Kaikki katsoivat hitaasti toisiaan ja purskahtivat nauramaan. Karita oli kuuluisa siitä, että hän teki sananlaskuista uusia sovituksia.

Sinä iltana minulla oli hauskempaa kuin pitkään aikaan. Ei tarvinnut esittää parempaa kuin oli, ei tarvinnut pönöttää samppanjalasi kädessä ensi-illoissa, joissa kaikki kehuivat vuorotellen purjeveneitään ja avoautojensa kiihdytysnopeutta.

Autoin Maikkia korjaamaan pöydän. Kun hän vei jälkiruokamaljoja saliin, huomasin jääneeni Peten kanssa kahden keittiöön. Hän nojasi uuniin ja sihautti oluttölkin auki.

– Monelta sun juna lähtee huomenna?

– Neljältä. Kuinka niin?

– Mä voin antaa sulle kyydin. Saatais jutella rauhassa.

Otin jääkaapista siiderin väistääkseni hänen katsettaan.

– Mistä sä haluat jutella?

– Kesästä.

Hän otti askelen lähemmäksi ja kosketti poskeani. Käsi oli kuuma kaikista muistoista, jotka olimme yhdessä luoneet, kaikista tunteista, joita välillämme yhä oli.

– Älä. Sulla on selvästi jotain peliä Karitan kanssa.

– Ei ole. Karita on soitellut mulle muutaman kerran, ei se ole mitään vakavaa.

Työnsin hänen kätensä pois, vaikka se teki kipeää.

– Rakkaus on aina vakavaa.

Helsingin liikenne humisi korvissa. Odotin vihreää valoa, näin bussin kyljessä omat kasvoni. Hannu oli tarjonnut minulle hävyttömän kalliin lounaan ja pyytänyt minua mukaan toiselle tuotantokaudelle. Hän oli suitsuttanut, että saisin tuplapalkan, voittaisin viisi Venlaa, olisin tekemässä suomalaista tv-historiaa.
Sanoin miettiväni asiaa.

– Ai sä mietit asiaa? Mitäs muuta sulla on mielessä?

En vastannut mitään, lähdin lumituiskussa kuntosalille. Poljin liikkumatonta pyörää, lämmittelin turkkilaisessa saunassa, menin hissiin ja astuin ulos ovesta. Kaikki päivät olivat toistensa kaltaisia, kaikki tiet veivät Stockmannille.

Kun valot vihdoin vaihtuivat vihreiksi, Pete soitti. Kuulin hänen äänestään, että jokin oli huonosti.

– Aila sai uuden kohtauksen. Nyt taitaa olla kiire.

Pete istui sairaalan odotushuoneessa ja selaili vakavana Aku Ankkaa. Hän nousi seisomaan ja halasi.

– Miten äiti jaksaa?

– Paremmin nyt, kun kuuli, että sä oot tulossa.

Pete oli mennyt äidin luokse pilkkomaan puita, kun äiti oli yhtäkkiä valittanut kipua rinnassa. Pete oli soittanut ambulanssin, ja auto oli viilettänyt pihaan viidessä minuutissa.

Hän näytti minulle äidin huoneen ja jätti meidät kahden. Äiti katseli Emmerdalea pienestä televisiosta, nojasi kalpeana tyynyä vasten, hiukset pystyssä unen jäljiltä.

Kun hän näki minut, hänen kasvonsa kirkastuivat.

– No hei! Täälä sitä taas ollahan.

Halasin äitiä pitkään, annoin hänelle pienen nallen, joka piteli sylissään punaista samettisydäntä. Siinä luki "Rakastan sinua".

– Voi raakkules sen tähären, äiti sanoi hymyillen. – Se kattoo niin lutuusasti nualla nappisilimillänsä.

Istuin sängyn laidalle ja kyselin äidin voinnista. Hän sanoi, ettei se hääppöinen ollut, lääkärit olivat taas sörkkineet suoniin jotakin, mutta ei vanha sydän meinannut enää jaksaa.

– Piräthan hualta taloosta mun pualesta. Muista kastella kukat. Peraata penkit kesällä.

– Älä puhu noin. Sä paranet kyllä.

Äiti huokaisi ja katsoi käsiään. Rypyt kulkivat niissä edestakaisin kuin sotkuiset langat. Otin hänen kädestään kiinni ja toivoin, että olisin tehnyt niin useammin.

– Ja muista lähettää joulutervehrykset. Niistä tuloo ihimisille hyvä miäli.

Äidin silmät täyttyivät kyynelistä, huulet värähtivät. Vihkisormus välkähteli laskevan auringon valossa. Se oli kulunut vuosien askareissa, syöpynyt yhä kapeammaksi renkaaksi äidin sormeen.

– Ooksä onnellinen siälä Helsingis?

En ollut koskaan edes miettinyt asiaa, kaikkihan Helsingissä viihtyivät: siellä oli putiikkeja, baareja, bileitä, elämää. Ja kuitenkin rinnassa kumisi outo tyhjyys, jota en osannut äidille kuvailla.

– Nuarempana sitä luuloo, että elämäs tuloo vastahan monia ihimisiä, joiren kans on heleppo olla ja ajatukset kulukoo samoja latuja, äiti sanoi ja katseli ulos ikkunasta. – Mutta vanhemmiten sitä huamaa, että eihän niitä oo ku yks tai kaks.

Hän hymyili itsekseen ja katseli kiireisiä pilviä, tuulta, joka niitä kuljetti. Hän aikoi ottaa pienet tirsat ennen ruokailua ja kysyi, voisiko Pete antaa minulle kyydin kotiin.

– Mä kysyn siltä.

– Hyvä, äiti sanoi ja hymyili.

– Nähärähän huamenna taas.

Vietin illan yksin, söin teeleipiä tyhjää tuolia vastapäätä. Tupa tuoksui takkatulelta ja äidin kukilta, kukkaan puhjennut gerbera keimaili ikkunalaudalla. Päätin, että aamulla veisin kukan sairaalaan, se muistuttaisi äitiä kodista.

Ajattelin Peteä, sitä mitä hän oli sanonut autossa kuin ohimennen. Hän oli saanut vihdoin kakistettua Karitalle, että heidän oli turha enää tavata, heillä ei ollut muuta yhteistä kuin sama postinumero. Karita oli tiuskaissut, että oli hänelläkin parempaa tekemistä kuin hengailla ahtalalaisen yksinhuoltajaisän kanssa ja leikkiä porukalla piilosta.

Nukuin yöni hyvin ja heräsin aamulla virkeänä. Tein jopa pari joogaliikettä räsymattojen välissä, luin Ilkan kannesta kanteen, söin aamiaiseksi puuroa ja äidin pakastamia marjoja.

Puoli kymmeneltä kännykkäni soi. Sairaalan numero vilkkui näytöllä, sydän kylmänä vastasin puhelimeen.

– Mulla on ikäviä uutisia, hoitaja sanoi ja veti syvään henkeä. – Teidän äitinne kuoli pari minuuttia sitten.

Puhelun jälkeisistä hetkistä muistan vain vähän. Muistan, etten uskaltanut soittaa kenellekään ettei asiasta tulisi totta, kävelin hoitajan perässä mykkään huoneeseen ja katsoin äidin rauhallisia kasvoja. Laitoin gerberan lepäämään äidin viereen, kosketin otsaa, joka oli vielä lämmin, en voinut käsittää, ettei äiti voisi lohduttaa minua enää.

Öisin näin unia, joissa hän antoi minulle tärkeitä ohjeita hautajaisia varten. Kun aamulla heräsin, en muistanut muuta kuin oudon kohtaamisen tuvassa.

Hautajaispäivä eteni pahan unen logiikalla, lumi narskui surullisissa saappaissa. Pete oli lupautunut yhdeksi kantajaksi, hänellä oli musta takki ja lakki joka peitti korvat.

Sydämeni meinasi pudota kuoppaan, kun miehet laskivat arkun jäiseen maahan. Sillä hetkellä tajusin, että tätä surua minä tulisin kantamaan koko loppuelämäni.

Mutta minun ei tarvinnut kantaa sitä yksin.

Muistotilaisuudessa Maikki luki adressit, Leilan kuoro lauloi Jumalan kämmenestä. Lydia lausui säkeet Aila Meriluodon runosta: "Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla tuuli soi."

Kun katsoin Peteä, hän itki.

Viimeisenä iltana Ahtalassa kävin läpi äidin lipaston. Laatikoissa oli kasapäin vanhoja albumeita, Amerikasta lähetettyjä isoisän kirjeitä, isoäidin totisia hiusneuloja.

Hannu soitti ja pauhasi perjantain lehdistötilaisuudesta. Minun pitäisi julistaa ilosanoma kaikille tiedotusvälineille, paljastaa, että olisin mukana myös toisella Ruuhkaa rakkaudessa -sarjan tuotantokaudella.

Ajatukseni olivat muualla. Oli käytävä läpi äidin vaatteet, lopetettava lehtitilaukset, myytävä puhelinosake. Jokainen villatakki herätti muistoja, jokainen sukka sai kyyneleet silmiin. Pitäisi päättää, mitä tekisin talolle, kenelle myisin ruohonleikkurin, minne veisin äidin rakkaat rintarossit.

Samassa käteni osui paksuun, valkoiseen kirjaan. En ollut nähnyt sitä koskaan aiemmin, sen ensimmäiselle sivulle äiti oli kirjoittanut "Muistoja Saralle". Seuraaville aukeamille oli liimattu minun haastattelujani ja kuviani, hymyjäni eri vuosikymmeniltä, toimittajille lausuttuja nokkelia sutkauksia.

Luin juttuja tuntikausia ja muistin etäisesti joka hetken, ensi-illoissa raikuneet aplodit, äidin joka oli seurannut noita tapahtumia kaukaa. Koko elämäni oli siinä, äidin kokoamana, hänen huolellisten käsiensä tallentamana.

Toimittajat kuuntelivat Hannun esitelmöintiä ja istuivat hiljaa kuin kirkossa. Kun heille annettiin mahdollisuus kysyä, yksikään käsi ei noussut. Se oli hyvin tavallista suomalaisissa lehdistötilaisuuksissa.

Lopulta kiharatukkainen miestoimittaja viittasi teeskennellyn rohkeasti. Hän näytti kuuluvan siihen porukkaan, joka haalii vaatteensa eri kirpputoreilta ja kirjoittaa juttunsa trendikkäissä kahviloissa.

– Sara, miltä tuntuu olla taas tähti?

Toimittajat katsoivat minua odottavina, tv-kamerat surrasivat, kynät valmistautuivat sauhuamaan. Olinko minä tähti, ja jos olin, mitä sitten?

– On hienoa tehdä työtä, jota rakastaa, vastasin vakiolauseeni.

Takarivistä nousi toinen käsi. Puhuja oli vanha kulttuuritoimittaja, jolla oli kultasepänliikkeestä ostettu mustekynä ja sama pikkutakki joka päivä.

– Miten hyvin pystytte samaistumaan roolihahmoonne?

– En kovin hyvin.

Hannu pukkasi minua kylkeen.

– Tarkoitan, että roolihahmollani Hannelella on mies ja lapsia. Minulla puolestaan ei perhettä ole.

Seuraavaksi nuori, innokas tyttö nosti kätensä. Olisin voinut lyödä vaikka Louis Vuittonin laukusta vetoa, että hän oli juuri päässyt naistenlehteen määräaikaisella sopimuksella.

– Haluaisitsä vielä perheen?

– Pysytään asiakysymyksissä, tiedottaja rykäisi mikrofoniin.

Tyttö punastui hiusrajaan asti. Muistin viimeisen sivun äidin leikekirjasta, Ahtalan Sanomista leikatun kuvan. Se oli napattu viljapellolla kesken harjoitusten, minä nauroin teatteriväen keskellä Peten sylissä, Annika hyppelehti eturivissä ja kaikki hymyilivät sanoessaan "muikku".

– Voin kertoa, että unelmoin yhä omasta perheestä.

En ollut koskaan myöntänyt sitä edes itselleni. Rintaan tulvahti lämmin tunne, helpotus, ilo.

– Ootsä rakastunut, tyttö jatkoi veikeä virne naamallaan.

– Olen.

Vapautunut hymy levisi kasvoilleni. Viisikymmentä kättä nousi pystyyn, mutta puheenvuoro annettiin taas asialliselle herrasmiehelle.

– Millaisia odotuksia sinulla on toisesta tuotantokaudesta?

Minulla oli siihen vain yksi vastaus.

– Olen päättänyt, että minua ei enää nähdä toisella tuotantokaudella.

Yleisö kohahti. Hannu Vaara toljotti minua silmät selällään, sopersi mikrofoniin jotakin, jonka olen jo unohtanut. Nyt joka toinen käsi oli pystyssä. Joku nettitoimittaja kysyi nasevalla nasaalillaan, mitä aioin seuraavaksi tehdä. Katsoin kelloani ja tein taas uuden päätöksen.

– Lähden seuraavalla junalla Ahtalaan.

– Miksi, toimittaja kysyi älypuhelin muistilehtiönään.

– Mulla on sinne ikävä.

Juna jarrutti urheilukentän kohdalla, Ahtalan asema odotti kärsivällisenä hankien keskellä. Pakkanen paukkui, katulamput paloivat, vanha elokuvateatteri häämötti hämärässä.

Olin ainoa, joka jäi Ahtalassa pois. Teinipojat päivystivät tutulla paikallaan, jykevät bassot jumputtivat rinnassa, joku vihelsi, kun kävelin ohi.

Vasta silloin näin parkkipaikalla pakettiauton, tutun rekisterikilven turvalliset kirjaimet. Pete nojasi autoaan vasten ja hymyili. Sydä­meni sykähti ilosta, lämpö läpäisi koko kehon.

– Wau. Mä en osannut odottaa omaa kuljettajaa.

– Sä ehdottomasti ansaitset sellaisen.

Hän katsoi viittä laukkuani, joihin olin pakannut melkein koko elämäni.

– Mä näin sut televisiossa. Mitä ihmettä sä oot tekemässä?

– Herätän tän kylän eloon, sanoin ja osoitin koomaan vaipunutta elokuvateatteria. – Vois vaikka aloittaa tosta.

Pete naurahti ja nosti laukkuni autoon. Armani naukui korissaan viimasta väristen, toivoi jo pääsevänsä lämpimän takkatulen ääreen.

– Ootko sä nyt varma, että sä viihdyt täällä? Tässä kylässä on esimerkiksi vaan yks vaatekauppa.

– Mä en tarvi vaatteita. Mä tarvin sua.

Peten kasvot sulivat hymyyn, hän otti minut syliinsä ja halasi pitkään. Pyysin anteeksi, että olin koskaan lähtenyt hänen luotaan. Hän pahoitteli, ettei ollut juossut junaa kiinni niin kuin elokuvissa.

Painoin pääni hänen rintaansa vasten.

– Mä pelkäsin jo, että mä olin pilannut kaiken, että oli tapahtunut jotain kauheaa, mitä ei voi enää korjata.

– Kaiken voi korjata, rakas, hän sanoi ja silitti poskeani. – Mähän olen sun remonttimies.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.