Osa 3/4: Sara on palannut lapsuudenkotiinsa Ahtalan kylään. Yhteiselo äidin kanssa ei ole helppoa. Ristiriitaisia tunteita herättää myös tuvassa vasaroiva salskea remonttimies Pete, joka osoittautuu Saran vastanäyttelijäksi. Teatterin järjestämän illanvieton myötä kaksikon tanssi päättyy yhteiseen yöhön.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Kello kilahti soimaan puoli kahdeksalta. Avasin toisen silmäni, Pete pomppasi sängystä ylös kuin ohjelmoituna. Hänellä ei ollut paitaa eikä boksereita, ei sukkia eikä suuntavaistoa. Hän harhaili ympäri huonetta ja etsi farkkujaan, yrittäen muistaa missä oli.

– Huomenta, hän sanoi ja vetäisi farkut futiksen vahvistamiin jalkoihinsa. Oli positiivinen yllätys, että hän ylipäätään yhä oli paikalla. Tavallisesti miehet pakenivat hyvissä ajoin ennen sarastusta.

– Mä kävin yöllä vessassa ja törmäsin sun äitiin, hän sanoi ja suukotti otsaani.

Äiti oli sytyttänyt valot käytävään, Pete oli nostanut kädet ylös kuin rysän päältä yllätetty rikollinen. – Vai sellaasta pataa, äiti oli myhäillyt. Sitten hän oli toivottanut hyvää yötä ja hipsinyt takaisin tupaan.

Pete havainnollisti tilanteen pienoisnäytelmänä. Kannustin häntä koomikon uralle, hän naurahti ja lupasi harkita asiaa. Hän sanoi, että näin hauskasti hänen työpäivänsä ei ollut pitkään aikaan alkanut.

– Meinaatko sä tänäänkin tehdä töitä?

– Tottakai. Nyt on torstai.

Puurokattila kökötti keskellä pöytää. Äiti kauhoi Peten lautaselle miehekkään annoksen, katseli hyvillään kuinka Pete pisteli puuroa poskeensa työmiehen innolla.

Könninkello löi kahdeksan, tuuli riuhtoi puutarhan puita. Tupa tuoksui hiljaisuudelta ja häkeltyneeltä tunnelmalta, sanoilta jotka nieltiin maidon mukana.

– Saas nähärä, tulooko tänään ukkoonen niinku luvattihin.

– On kyllä painostava ilma, mutisin myslipaketin takaa.

Samassa Peten kännykkä alkoi laulaa James Hetfieldin äänellä. Hän nousi helpottuneena pöydästä ja käveli eteiseen.

– Huomenta kulta.

Äiti kohotti kulmiaan, tarkkaili jokaista nielaisuani. Kuulimme vain hajanaisia sanoja sieltä täältä: mumma, pelikengät, lapsenvahti, päälläseisonta, temppukoulu.

– Mumma ei pääsekään lapsenvahiksi, Pete sanoi tullessaan tupaan. – Taitaa jäädä mun jalkapallotreenit väliin.

Äiti katsahti minua ja kohotti kulmiaan.

– Kyllä me sun likkaas voirahan sen aikaa haltioora. Saarankin on hyvä vähä irtaantua siitä näytelmästä ja teherä jotaki hyäryllistä.

– Mun nimi on Sara.

– Mikä liä.

Pete katsoi meitä vuorotellen kuin kahta tennispelaajaa.

– No, jos siitä ei oo liikaa vaivaa.

– Eisukaan siitä ny vaivaa oo. Ja kyllähän Saarallakin menöö pari tuntia vaikka päällänsä seisten.

Istuin keinutuolissa ja tankkasin repliikkejäni. Mietin mitä sanoisin Annikalle, kun Pete toisi hänet tupaan, suunnittelin mitä muuta me voisimme leikkiä kuin piilosta. Minun tuurillani tyttö kidnapattaisiin sillä välin, kun laskisin sataan.

Äiti hääräsi ympäri tupaa ja tarkisti, että kaapeissa oli limsaa ja keksejä. Hän pukeutui mustaan takkiinsa ja painoi päähänsä haudanharmaan baskerin.

– Onko joku kuollut vai?

Äiti istahti isän nikkaroimalle jakkaralle ja yritti sitoa kengännauhat mahansa yli. Hän hikosi jo pelkästä ajatuksesta.

– Mä viän hauroolle pari kynttilää.

Polvistuin hänen eteensä, sidoin nauhat kahdelle rusetille.

– Eikö ne kuolleet voi hetken odottaa? Annikakin tuloo kohta.

– Tuloo, äiti toisti suu hymyssä. – Ei kepartti näköjään pilikuustansa pääse.

Kello kumahteli kohtalokkaat lyöntinsä. Puolen tunnin päästä Pete toisi Annikan, eikä minulla ollut vielä yhtäkään valmista vuorosanaa.

– Äiti, mä en pärjää sen kanssa yksin.

Hän pukkasi baskerinsa ojennukseen ja sitoi kaulaansa Pariisista tuomani silkkihuivin. Yleensä hän ei näin hienoksi pynttäytynyt vainajia varten.

– Tottahan sä ny sen kans pärjäät. Tenava se vaan on eikä mikään Kiinan keisari!

Oveen koputettiin kolme kepeää kertaa. Pete kuljetti Annikan käsi kädessä tupaan. Tyttö katsoi arasti vihreää mekkoani, New Yorkin alennusmyyntien löytöä.

– Menepä sanomaan Sara-tädille hei.

Yritin hymyillä. Elämä oli jo tarpeeksi rankkaa ilman, että joku vielä haukkuisi tädiksi.

– Hei, Annika sanoi ja tutkaili mekkoni helmaa. – Ooksä lähärös joihinki juhulihin?

Kunpa olisinkin.

– En. Musta on vaan mukavaa pukeutua nätisti.

Annika nyökkäsi ja katsoi omaa oloasuaan. Hänen housunsa olivat polvista kuluneet ja paidassa karjui leijonakuningas. Hän tarkkaili tuvan takkaa ja tauluja, rekisteröi sivusta vedettävän sängyn ja nurkkakaapin täynnä mykkiä lautasia.

Pete kehotti tytärtään olemaan kiltti "Sara-tädille". Kun hän heitti meille hymyn ja lähti, tuntui kuin minut olisi heitetty leijonan häkkiin. Annika katsoi minua pää kenossa, hänen silmänsä sädehtivät yhtä sinisinä kuin hänen isällään.

– Mitä tehtäis, hän kysyi ja hypisteli paitaansa.

– Leikitäänkö piilosta?

Sinä iltana kiitin luojaani siitä, että olin käynyt Teatterikorkeakoulun. Siellä meille oli jankutettu, että näytteleminen oli parhaillaan leikkiä. Olin oppinut heittäytymään, huutamaan, konttaamaan ja esittämään vaikka rakastunutta marsua.

Leikimme kauppaa, prinsessaa, merenneitoa ja sirkusta. Piirsimme toisistamme kuvia ja annoimme niille arvosanoja.

Annika ei huomannut kaikkia ryppyjäni, hän arveli minun olevan 31-vuotias. Olin siitä niin kiitollinen, että silmiini kihosivat liikutuksen kyyneleet.

Tunnin päästä alkoi ukkonen riehua, tummat pilvet tömistivät taivaalla, puiden lehdet vapisivat likomärkinä. Äiti oli viipynyt hautausmaalla jo tunnin.

Kahdeksan maissa Armani tepsutteli tupaan, käveli keimaillen Annikaa kohti.

– Ihana kissa, Annika huudahti ja otti Armanin syliinsä. – Onko tämä sun?

Kerroin, että olin ostanut kissan 25-vuotiaana Pariisista. Annikalle Montmartre ei sanonut mitään, mutta minä muistin vieläkin tuoksuvat hedelmäkojut ja hälisevät kahvilat, auringon paisteessa parkkiintuneet katusoittajat.

– Onko teillä lemmikkejä?

– Ei, Annika vastasi. Hänen hymynsä katosi yhtä nopeasti kuin Armani pöydän alle. – Äiti vei meidän kissan, kun se lähti.

Yritin nyökätä kuin tavalliselle asialle. Maikki oli kertonut minulle, että yhtenä kesänä Ahtalaan oli eksynyt ranskalainen valokuvaaja nimeltä Philippe Delecour. Philippe oli valmistellut näyttelyä suomalaisista kylistä ja kuvannut pohjalaisia naisia riippakoivujen alla. Peten silloinen vaimo oli erityisesti miellyttänyt hänen silmäänsä.

Annoin Annikalle karkkipussin, jotta hän olisi saanut muuta ajateltavaa. Lopun ajan me leikimme ravintolaa, söimme näkymättömiä perunoita, leikkasimme leipää jota ei ollut olemassakaan.

Kun Annika lahjoitti minulle viimeisen karkkinsa, arvelin tehneeni jotakin oikein.

Yhdeksän maissa oveen koputettiin. Pete oli kastunut yltä päältä, verkkarit liimautuivat ihoa vasten ja hiuksista putoili pisaroita.

– Isi, Annika huudahti ja juoksi Peten syliin. – Saralla on kissa!

Pete silitti Armanin turkkia kömpelösti kuin nuken hiuksia.

Mieleni teki siteerata Petri Tammisen novellia: "Kissaa mies silittää luontevasti vasta, kun se on kuollut."

– Mites täällä on mennyt?

Kerroin, että olimme ehtineet kokeilla ainakin kymmentä eri ammattia. Annika ilmoitti, että hän haluisi muuttaa isona Pariisiin ja ruveta tarjoilijaksi. Pete naurahti, että kymmenessä vuodessa mieli ehtisi muuttua monta kertaa.

– Laitas kengät jalkaan, Pete sanoi ja auttoi takin Annikan ylle.

Armani nuoli haikeana tassujaan kuin olisi arvannut, että sen pitäisi kohta naukua hyvästit.

– Isi, mä en halua lähtiä.

– Etköhän sä vielä tänne pääse. Voitte sitten taas leikkiä, Pete sanoi ja pöllytti Annikan hiukset sähköisiksi. – Sulla on vielä läksytkin tekemättä.

Pete taputti tyttöä olalle ja laittoi hupun tämän päähän. Annika silitti Armania ja pussasi sitä viiksien väliin. Sillä hetkellä päässäni versoi ajatus, joka kasvoi muutamassa sekunnissa täyteen kukoistukseensa. Päätin ottaa asian puheeksi, kun olisin kahdestaan Peten kanssa.

– Nähdään huomenna, hän sanoi ja kuiskasi korvaani kiitoksen.

Äidin vaatteet nokkuivat vettä, kun hän tuli kotiin. Hän riisui takkinsa hitaasti ja lässähti jakkaralle. Jo kenkien riisuminen oli hänelle suuri ponnistus.

– Haluatko sä kahvia?

Äiti riisui baskerinsa ja huokasi syvään.

– Mä haluan, että mun hautajaasis lauletahan virret 77, 338 ja 499.

Annostelin kahvin enkä ollut kuulevinani.

– Kukkalaittehes pitää olla neilikoota ja valakoosia liljoja. Ja mä haluan eherottomasti tammiarkun. Muaviarkut ei oo mistään kotoosin.

Sanoin, että kuulosti siltä kuin hän olisi saanut kuolemanrangaistuksen. Äiti köpötteli keinutuoliin ja otti kutimet käteensä.

– Mä oon seittämänkymmentäkuus, se on meikälääsen rangaastus.

– Sä oot seitkytviis.

Myöhemmin toivoin, että olisin puhunut äidin kanssa kunnolla sinä iltapäivänä, kysynyt, miksi hän mietti arkkuja ja hautaseppeleitä, mistä hän oli saanut päähänsä surulliset virret. Yritin kertoa hänelle Annikasta, kuinka sutjakkaasti tunnit olivat sujuneet ja kuinka nuorelta olin näyttänyt hänen piirroksessaan, mutta äiti oli uponnut syvälle omiin ajatuksiinsa. Sieltä häntä oli turha naarata, hän hyräili haikeana Siionin virsiä ja katseli puutarhan märkiä puita.

– Seitttämänkymmentäviis eri vuatta, hän mutisi itsekseen.

Talo piileskeli vaahteroiden varjossa ja näytti ujostelevan minua. Se oli keltaiseksi maalattu rintamamiestalo, sen lempeä ilme toi mieleen kesäkuun kuumat tuulet ja lämpimät illat verannalla. Nurmikko oli leikattu ja pari pelargoniaa punasteli saviruukussa.

Ovessa luki "Rantala". Sara Rantala. Se kuulosti melkein yhtä hyvältä kuin Sara Koskela.

Ovikello sanoi pimpom, Armani naukaisi Gucci-korissaan. Kun Pete avasi oven, pizzan tuoksu tulvahti nenään. Hänen toisessa kädessään oli patakinnas, toisessa päätön barbi-nukke. Hän oli pukeutunut nuorekkaisiin farkkuihin, sellaisiin joita viisikymppiset miehet eivät enää voineet käyttää.

– Annika! Tuus kattomaan, mitä täällä on.

Annika juoksi eteiseen ja katsoi koria silmät selällään. Armani nuolaisi tytön kättä kuin tunnistaen ystävänsä. Kerroin hänelle, mitä olimme Peten kanssa sopineet: hän saisi hoitaa Armania jonkin aikaa, vaihtelu tekisi kaikille hyvää, Armani saisi leikkiseuraa ja äiti pääsisi eroon allergialääkkeistään. Annika pomppi tasajalkaa, aurinko kurkkasi pilven takaa ja valaisi koko huoneen. Tuskin olin koskaan tehnyt ketään niin onnelliseksi.

– Kuinka kauan Armani saa olla meillä?

– Ainakin elokuun loppuun asti, lupasin viikkoja laskien.

Pete katsahti minua kuin olisi yhtäkkiä muistanut, että minulla oli omakin koti Helsingissä, se ottaisi minut avosylin vastaan, kun näytökset loppuisivat. En halunnut ajatella sitä vielä. Halusin mieluummin ajatella Peteä, sitä miten hän oli vaivannut pitsataikinan minua varten ja miten hellästi hän oli riisunut takkini ja asetellut sen naulakkoon omansa viereen.

Me leikimme piilosta, pelasimme lasten Trivial Pursuitia, esitimme pantomiimia ja katsoimme Leijonakuningasta. Talossa ei näkynyt jälkeäkään Annikan äidistä. Vain yhdessä valokuvassa nuori nainen piti kastemekkoon puettua vauvaa sylissään, hymyili niin kuin nuoret äidit tapaavat hymyillä, hämillään siitä, että elämä oli iäksi muuttunut.

Pete johti iltaa kuin kapellimestari orkesteriaan. Hän ei hätkähtänyt yhtään riitasointua, hän jakoi paistamansa pizzan veitsellä neliönmuotoisiin paloihin. Kun Annika uteli, menisimmekö me jonakin päivänä naimisiin, Pete sanoi: – Syödään nyt ensin.

Iltasaduksi Annika valitsi Peppi Pitkätossun. Minä ilmestyin ovelle juuri silloin, kun Peppi oli nostamassa hevosensa kaksin käsin ilmaan.

– Hyvää yötä kulta, Pete sanoi.

Annika risti kädet isänsä kaulan ympäri. Pete kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ehkä rukouksen. Hän peitteli tytön muumilakanoiden alle ja vannoi, ettei sängyn alla majailisi mörköjä.

Annikan siniset silmät hymyilivät peiton alta.

– Hyvää yötä Sara.

Hän katsoi minua kuin olisi odot- tanut halausta. Lähetin hänelle vauhdikkaan lentosuukon ja toivotin hyvää yötä. Hän ei varmaankaan kaivannut uutta äitiä, ei ainakaan vielä. Edellinen oli lähtenyt lipettiin vasta kolme vuotta sitten.

Olohuoneessa Pete kuiskasi, että minulla oli uusi fani.

– Annika on aivan haltioissaan susta.

Hän kiersi katseensa ympärilleni ja hymyili.

– Pian sä jo huomaat, että sä kirjoittelet nimikirjoitustas matematiikan kokeeseen.

Äiti kykki kukkapenkin äärellä ja rankaisi rikkaruohoja. Hän veti ne juurineen maasta ja kuopsutti multaa. Pihakeinu liikahteli tuulessa, toi mieleen vasta leikatun nurmikon tuoksun ja lapsuuden huolettomat heinäkuut. Kesä oli pölähtänyt Ahtalaan kuin yllätysvieras.

Äiti katsoi minua olkihattunsa alta ja pyyhkäisi nenäänsä. Siihen tarttui ripaus multaa.

– Mihinä sä oot luuhannu koko yän?

– Peten luona.

Äiti ravisteli multaa puutarhahanskoistaan. Hän oli käyttänyt samoja hanskoja niin kauan kuin muistin.

– Olisit ilamoottanu ittestäs. Mä jo luulin, että sä makaat hengetöönnä johonaki ojan pohojalla.

– Tää on Ahtala eikä mikään Kova laki.

Äiti kääntyi krookusten puoleen. Juuri kun olin kävelemässä ovelle, hän sanoi nimeni kahdella a:lla. Olin jo oppinut, että se ei tiennyt hyvää.

– Muista sitte ajatella sen tenavan parasta.

Äiti piti yhä katseensa kukissa.

– Tenavat kiintyy heleposti uutehen ihimisehen. Pirä varas, ettei se pikkulikka jouru pettymähän.

Katsoin äidin selkää, päättäväistä niskaa. Avasin oven ja ajattelin, että äiti ei tuntenut minua, ei nähnyt millainen minä oikeasti olin. Jonakin päivänä hänen silmänsä avautuisivat, ja hän ymmärtäisi.

Sain Peten kanssa monta onnellista päivää. Me kokkasimme yhdessä, nukuimme lusikassa, nuolimme kermavaahdon toistemme vatsoilta. Ahtalan teatterissa me olimme yhtä iso uutinen kuin Victorian ja Danielin häät. Karita oli nähnyt meidän suutelevan torilla hanurinsoittajan takana, ja sen jälkeen me olimme ykköspuheenaihe kahvipöydissä ja kauppajonoissa.

Yhtenä sunnuntaina Pete vei minut Ahtalanjärven rantaan. Olimme juuri saaneet lavastettua Ahtalankosken näyttämön ensi-iltaa varten, pystytelleet seiniä ja kantaneet pöytiä pitkin pellon viertä. Karita ei ollut koko aikana edes katsonut meihin päin, hän oli kiertänyt meidät kaukaa kuin olisimme levittäneet jotakin tarttuvaa tautia.

Rannalla ei näkynyt muita ihmisiä. Tuuli kuiskaili lehvistöissä, järvi oli tyyni ja rauhallinen; vain silloin tällöin jokunen moottorivene murisi ja työnsi aaltoja rantaa kohden.

Pete levitti iholleni aurinkorasvaa, jokaisella kosketuksella hän oppi tuntemaan minut paremmin. Ohi purjehti joutsenpariskunta, kaksi vaitonaista vaeltajaa. Pete arveli, että isompi niistä oli naaras.

– Tiesitkö, että joutsenet viettää koko elämänsä saman kumppanin kanssa, hän kysyi.

– Mikähän niiden salaisuus on?

– Ne ei käy firman pikkujouluissa.

Pete nousi ja otti minua kädestä, sanoi, että nyt juostaisiin järveen ja riisuttaisiin talviturkki; näillä säillä tarkenisi kyllä ilmankin.

Keksin lukuisia tekosyitä. Järvessä oli levää, vesi oli kylmää, kurittomat kalat näykkisivät kantapohjia. Pete otti minut syliinsä ja kantoi järveen kuin morsiamen kynnyksen yli. Oli pakko sanoa totuus ennen kuin joutuisin hengenvaaraan.

– Mä en osaa uida.

Pete näytti siltä kuin olisin sanonut vitsin.

– Miten niin et osaa?

– En mä tiedä. En vaan saa pidettyä päätäni pinnalla.

Hän lupasi opettaa minua.  Minä sanoin, että siinä ei ollut onnistunut edes Ahtalan liikuntaseuran uimamestari. Pete hymähti ja tarttui minua kädestä, vesiraja hiipi yhä ylemmäksi ja jalkapohjat upposivat lapsuudentuoksuiseen mutaan.

Matkin hänen käsiensä ja jalkojensa liikkeitä, hän opetti minulle perusasioita ja näytti miten vettä kauhottiin. Hän kannatteli minua kuin lasta, minä uin hänen sylissään rintaa ja koiraa ja kissaa, luotin ettei hän päästäisi minusta irti.

Kun olin oppinut potkimaan, pidimme tauon. Pete sieppasi minut syliinsä, painoi suunsa huulilleni ja antoi kielensä leikkiä kieleni kanssa. Vesipisarat välkkyivät hänen silmäkulmissaan, kun hän yhtäkkiä lakkasi suutelemasta.

– Jää tänne, hän sanoi.

Hän näytti yllättyneen omista sanoistaan, sai niistä voimaa ja katsoi minua suoraan silmiin. – Muuta mun ja Annikan luokse.

Mielessäni vilahti kotimaisen elokuvan traileri: työtön tähtinäyttelijä Sara Koskela joutuu nöyrtymään kotikylänsä näyttämölle, löytää komean puusepän jonka kanssa muodostaa perheen, mutta onko nainen valmis tähän kaikkeen, onko hän valmis jättämään Helsingin ja kaikki vanhat unelmansa?

– Ootko sä tosissasi?

– Näin tosissani mä en ole koskaan ollut.

En tiennyt mitä sanoa. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten, jotta hän ei näkisi silmiäni; äiti aina tapasi sanoa, että silmät olivat sielun peili.

Halasimme toisiamme niin kauan, että alkoi paleltaa. Silti toivoin, että olisimme voineet jäädä siihen ainiaaksi, että meidän ei olisi koskaan tarvinnut kahlata takaisin rantaan ja pukeutua.

Autossa matkalla kotiin oli hiljaista. Pete napsautti radion päälle. Leonard Cohen siellä lauloi, että dance me to the end of love.

Kirkon kohdalla Pete kysyi, tulisinko hänen luokseen yöksi.

Sanoin, että minun pitäisi valmistautua rauhassa ensi-iltaa varten, äitikin varmaan odotteli minua kotiin. Hän oli edellisenä päivänä soilunnut, että mitä ihmisetkin ajattelivat, kun aikuinen nainen hyppäsi yöjalassa.

– Nähään sitten teatterilla, Pete sanoi ja kurvasi pihaan. Hänen suukkonsa kesti alle sekunnin.

– Nähdään.

Ilta-aurinko maalasi kylän vaaleanpunaiseksi, talot hehkuivat kauniina kuin maalauksessa. Koivut huojuivat kahden puolen tietä ja lehmät toljottivat kuin olisivat ensimmäistä kertaa elämässään nähneet ihmisen.

En ollut käynyt yksin kävelyllä pitkään aikaan. Pete oli aina ollut mukana, hänen kätensä kädessäni joka kerta tutumpana.
Hän oli ensimmäinen mies, jonka kanssa saatoin puhua muustakin kuin Jussi-patsaista tai Samuel Beckettin absurdista teatterista. Hän oli ensimmäinen mies, jonka seurassa minun ei tarvinnut näytellä nauravani. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka eleet ja ilmeet minun olisi tehnyt mieli kirjoittaa muistiin.
Juuri kun olin lähettämässä hänelle viestiä, kännykkäni helähti laulamaan. Näytöllä välkkyi vieras numero.

– Moi muru.

Tunnistin Hannu Vaaran äänen heti. Olin poistanut hänen numeronsa silloin, kun hän oli pettänyt luottamukseni ja antanut unelmaroolini nuoremmalle naiselle.

– Mä yritän just ajaa siihen kylään, jossa sä oot. Odotas hetki mä katon kartasta...

– Miten sä tiedät, että mä oon täällä?

– Cherié, mä en koskaan paljasta lähdettäni.

Taustalta kuului rapinaa ja tööttäilyä, yskimistä ja Hectorin laulua. Samassa seksikäs naisen ääni neuvoi, että kolmensadan metrin jälkeen pitäisi kääntyä vasemmalle. Hannu kirosi ja paukautti jotakin.

– Kenen kanssa sä oikein oot liikenteessä?

– Navigaattorin.

Hän kirosi vielä muutaman kerran ja teki äkkijarrutuksen.

– Tää laite ei tiedä mistään mitään.

Näin jo silmissäni, miten hän avasi auton ikkunan ja sytytti tupakan, kahmi keuhkoihinsa murhaavaa katkua. Hän oli liian laiska nousemaan autosta edes levähdyspaikalla.

– Nähäänkö kohta jossain kahvilassa? Mä haluan puhua sun kanssa työasioista.

– Sulle työasiat on aina tarkottanu jotain muuta.

Hän oli hetken hiljaa, mietti strategiaansa.

– Tällä kertaa mulla on sulle täydellinen rooli.

Hannu Vaara oli yhtä luotettava kuin Savon murteella flirttailevat puhelinmyyjät. Aina niillä oli muka mielettömiä tarjouksia, mutta kuitenkin sitä päätyi itse maksamaan kaikki sisustuslehdet.

– Mä oon Ahtalassa tunnin päästä, hän sanoi. – Älä myöhästy.

Kähersin hiukseni, pukeuduin hitaasti valkoiseen kesämekkoon. Olimme sopineet tapaamisen kuudeksi Virven Viineri -nimiseen kahvilaan, mutta varttia vaille minä vielä lakkasin varpaankynsiäni.

Poljin kirkonkylälle ilman kiirettä. Ihailin erikseen jokaista navettaa, katselin tarkoin jokaista luhistunutta latoa. Marilyn Monroestakin tavattiin sanoa, että jotakin niin ihanaa kannatti odottaa.

Kun vihdoin pääsin perille, Hannu istui nurkkapöydässä ja sulloi munkkia suuhunsa. Noin 70 prosenttia asiakkaista oli pukeutunut sinisiin haalareihin. Kahvilan vieressä sijaitsi metallitehdas, joka työllisti puolet Ahtalan kylästä.

Hannu nousi seisomaan ja suuteli minua vain toiselle poskelle. Ranskassa hän oli kai oppinut, että niin tehtiin hyvien ystävien kanssa.

– Sä näytät todella upealta.

Tällä kertaa en punastunut mielihyvästä. Hannu Vaaran kohteliaisuudet eivät enää hetkauttaneet.

– No, mikä sut toi tänne asti?

– Sinä, hän sanoi ja hymyili kahvikuppinsa yli; hän ei pystynyt olemaan minuuttiakaan flirttaamatta.

– Kerro nyt, mitä asiaa sulla oli.

Hän nojautui lähemmäksi kuin olisi halunnut jakaa salaisuuden.

– Mä haluan, että sä näyttelet pääroolin mun uudessa tv-sarjassa. Siitä tulee sellanen menestys, että oksat pois.

– Mitä mun pitää tehdä, jotta mä saisin sen roolin? Asua sun haaremissa kahdeksan kuukautta?

Hannu ei ollut kuulevinaan, hän sanoi, että lehdistötilaisuus järjestettäisiin kohta, toimittajat alkaisivat soitella, isot pyörät lähtisivät pyörimään.

– Mä oon pahoillani, mutta mä näyttelen koko kesän Ahtalan teatterissa. Torstaina on ensi-ilta.

Kerroin hänelle roolistani opettajatar Hildana. Hannu alkoi hohottaa teatterikoulussa oppimaansa tekonaurua. Viereisen pöydän miehet toljottivat meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta.

– Kuulenko mä oikein? Sä aiot valita jonkun lannanhajuisen korpiteatterin sen sijaan, että näyttelisit mun menestyssarjassa?

Hannu nuuhkaisi ilmaa kuin olisi nytkin haistanut lehmänpaskan. Hän kaivoi salkustaan paperipinkan ja ojensi sen minulle.

– Tässä on käsikirjoitus. Lue se ja kerro, mitä mieltä olet.
Olin selailevinani pinkkaa, mutta en ymmärtänyt sanoja. Kärsin lukihäiriöstä aina, kun joku kyttäsi lukemistani.

– Ja tässä on sopimus, Hannu sanoi ja ojensi minulle virallisen näköisen paperin. – Sun ei tarvi allekirjoittaa sitä nyt. Mieti rauhassa. Mutta älä mieti liian kauan.

Samassa huomasin Karitan tiskillä jonottamassa kahvia. Hän käänsi nopeasti katseensa lasin takana möllötteleviin munkkipossuihin.

Hannun käsi lepäsi minun käteni päällä.

Soitin Lydialle. Hän kertoi olevansa juuri Laura von Fagerholmin taidenäyttelyssä, teokset olivat henkeäsalpaavia, ne olivat minuutissa muuttaneet hänet ihmisenä. Näyttelyn jälkeen hänellä olisi palaveri parin kanavapomon kanssa, illalla olisi salsakurssi, yhdeksältä Marco kokkaisi hänelle.

Pyysin häntä tulemaan Ahtalaan näytelmän ensi-iltaa varten. Mainostin hänelle Ahtalan kesäteatteria siirappisin ylisanoin, kerroin, että tarvitsin nyt tukea.

– Millä sinne edes pääsee? Hevosvaunuilla?

Hän sanoi, ettei ehtisi Pohjanmaalle tähän hätään. Viikonloppuna hänen pitäisi plarata läpi kaksi elokuvakäsikirjoitusta, luennoida Tšehovin Kolmesta sisaresta, tehdä kotiläksyt hepreankurssia varten…

– Mulla on hätätilanne.

Kuulin, kuinka tekosyyt tömistivät hänen pääkopassaan. Lopulta keksin lauseen, joka ratkaisi kaiken.

– Mä olin paikalla, kun sä otit sun ensimmäisen botox-ruiskeen.

Lydia saapui Ahtalan juna-asemalle suuren, pinkin matkalaukun kanssa. Halasimme lujasti kuin emme olisi nähneet vuosikausiin.

Väiskin pubissa kerroin hänelle kaiken. Lydia tilasi meille kolmannet oluttuopit.

– Uskomatonta, että täällä ei myydä viiniä.

– Mitä mä nyt teen?

– Juo, hyvä ihminen.

Sanoin, että seuraavana päivänä olisi ensi-ilta, minun pitäisi olla täydessä terässä, pitäisi kertoa Petelle Hannun tarjouksesta, punnita vaihtoehdot ja tehdä päätös.

Lydia siemaisi kaljaa hienosti kuin kalleinta vuosikertaviiniä.

– Totta kai sä otat sen roolin. Ootsä hullu?

Järjen ääni alkoi huutaa päässäni ja haastoi tunteen kaksintaisteluun. Ei ollut epäilystäkään, kumman puolella Lydia oli.

– Mitä mä Petelle sanon?

– Sano, että tää on sun elämäsi tilaisuus saada sun ura uuteen nousuun. Kyllä Pete ymmärtää. Ja eihän tässä ole kysymys mistään vuosisadan rakkaustarinasta.

Katsoin oluttuoppiani kuin sen pohjalla olisi ollut harvinainen arkeologinen löytö. Jukeboksi lauloi haikeana rakkauden haudasta, Lydia kulautti tuoppinsa tyhjäksi.

– Voi hyvä jumala. Sä oot rakastunut siihen.

Huojuimme kotikujalla kuin heinänkorret ja hoilasimme taistolaislauluja. Ne kuulostivat Lydian nuoruudelta, ajalta jolloin hän oli laulanut kovaan ääneen opiskelijoiden teattereissa, halunnut pelastaa taiteen avulla koko maailman.
Yritimme mennä hiljaa kotiin, ja silti jokainen liike oli katastrofi. Milloin ovi kolahti, milloin kukkaruukku kumahti lattialle. Jos olisimme puhaltaneet alkometriin, mittari olisi näyttänyt yli kahta promillea.

Äiti avasi makuuhuoneen oven orvokinsinisessä yöpaidassaan.

– Mitä helevettiä täälä tapahtuu?

Lydia tirskui kuin teinityttö, minä tunsin itseni seitsemäntoistavuotiaaksi kapinalliseksi, äiti löytäisi taskustani tupakat ja määräisi vintille kahden viikon arestiin.

– Nyt nukkumahan siitä niinku olis jo! Täshän saa sivullinenki hävetä silimät päästänsä.

Äidin silmät sumenivat pettymyksestä.

– Huamenna on ensi-ilta ja päätähti on juavuksis niinku mettoo.

Hän otti pöydästä tukea ja hengitti syvään, tuijotti liinaa lasittunein silmin.

– Ooksä kunnossa?

– Paremmas kunnos ku sä!

Äiti meni makuuhuoneeseen ja paukautti oven kiinni. Tupa huojui silmissä, ikkunat aaltoilivat, aamu alkoi hiljalleen valjeta. Isä katseli minua seinältä ankarilla silmillään.

Heräsin kimakkaan koputukseen. Äiti huusi, että teatterista oli soitettu, kello oli jo puoli yksi ja minua oli odotettu monta tuntia. Kävin pikasuihkussa ja heitin ylleni jotkut vaatteet.

Pyöräilin Ahtalankoskelle niin kovaa kuin kintuistani pääsin.

Näyttämö oli tyhjä. Pukuhuoneessa Karita ja Pete juttelivat hiljaisella äänellä, Karitan kädet kiristivät tottuneesti Peten kravattia.

– Mitä te teette?

– Mitä sä teet? Sä oot kolme tuntia myöhässä, Pete sanoi.

– Mä kyllä selviän yhdestä ensi-illasta ilman läpimenoa. Mä oon ammattilainen.

Karita ymmärsi poistua huoneesta. Hänen jäljiltään ilma tuoksui mentholtupakalta ja parfyymiltä.

– Missä sä olit eilen, Pete kysyi. Hän näytti niin komealta, että oli vaikeaa olla koskettamatta häntä.

– Tapasin vanhan ystävän.

– Ai sen saman, jonka kanssa sä olit treffeillä Virven Viinerissä?

– Mikä Columbo susta on tullut?

Kaivoin kaapista roolivaatteeni ja riisuin t-paitani. Pete käänsi katseensa pois.

– Mua vaan kiinnostaa, mitä sun elämässä tapahtuu.

Hänen silmänsä sinersivät surullisina. Olin jo sanomassa hänelle jotakin kaunista, jotakin joka pyyhkisi pois kaikki ilkeät sanani, mutta juuri silloin kännykkäni pärähti soimaan taskussa. Hannu Vaara värähteli vaativana reittäni vasten.

– Puhutaan näytöksen jälkeen, sanoin ja lähdin huoneesta.

Olin päätökseni tehnyt.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.