Osa 3/4: Sara on palannut lapsuudenkotiinsa Ahtalan kylään. Yhteiselo äidin kanssa ei ole helppoa. Ristiriitaisia tunteita herättää myös tuvassa vasaroiva salskea remonttimies Pete, joka osoittautuu Saran vastanäyttelijäksi. Teatterin järjestämän illanvieton myötä kaksikon tanssi päättyy yhteiseen yöhön.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Kello kilahti soimaan puoli kahdeksalta. Avasin toisen silmäni, Pete pomppasi sängystä ylös kuin ohjelmoituna. Hänellä ei ollut paitaa eikä boksereita, ei sukkia eikä suuntavaistoa. Hän harhaili ympäri huonetta ja etsi farkkujaan, yrittäen muistaa missä oli.

– Huomenta, hän sanoi ja vetäisi farkut futiksen vahvistamiin jalkoihinsa. Oli positiivinen yllätys, että hän ylipäätään yhä oli paikalla. Tavallisesti miehet pakenivat hyvissä ajoin ennen sarastusta.

– Mä kävin yöllä vessassa ja törmäsin sun äitiin, hän sanoi ja suukotti otsaani.

Äiti oli sytyttänyt valot käytävään, Pete oli nostanut kädet ylös kuin rysän päältä yllätetty rikollinen. – Vai sellaasta pataa, äiti oli myhäillyt. Sitten hän oli toivottanut hyvää yötä ja hipsinyt takaisin tupaan.

Pete havainnollisti tilanteen pienoisnäytelmänä. Kannustin häntä koomikon uralle, hän naurahti ja lupasi harkita asiaa. Hän sanoi, että näin hauskasti hänen työpäivänsä ei ollut pitkään aikaan alkanut.

– Meinaatko sä tänäänkin tehdä töitä?

– Tottakai. Nyt on torstai.

Puurokattila kökötti keskellä pöytää. Äiti kauhoi Peten lautaselle miehekkään annoksen, katseli hyvillään kuinka Pete pisteli puuroa poskeensa työmiehen innolla.

Könninkello löi kahdeksan, tuuli riuhtoi puutarhan puita. Tupa tuoksui hiljaisuudelta ja häkeltyneeltä tunnelmalta, sanoilta jotka nieltiin maidon mukana.

– Saas nähärä, tulooko tänään ukkoonen niinku luvattihin.

– On kyllä painostava ilma, mutisin myslipaketin takaa.

Samassa Peten kännykkä alkoi laulaa James Hetfieldin äänellä. Hän nousi helpottuneena pöydästä ja käveli eteiseen.

– Huomenta kulta.

Äiti kohotti kulmiaan, tarkkaili jokaista nielaisuani. Kuulimme vain hajanaisia sanoja sieltä täältä: mumma, pelikengät, lapsenvahti, päälläseisonta, temppukoulu.

– Mumma ei pääsekään lapsenvahiksi, Pete sanoi tullessaan tupaan. – Taitaa jäädä mun jalkapallotreenit väliin.

Äiti katsahti minua ja kohotti kulmiaan.

– Kyllä me sun likkaas voirahan sen aikaa haltioora. Saarankin on hyvä vähä irtaantua siitä näytelmästä ja teherä jotaki hyäryllistä.

– Mun nimi on Sara.

– Mikä liä.

Pete katsoi meitä vuorotellen kuin kahta tennispelaajaa.

– No, jos siitä ei oo liikaa vaivaa.

– Eisukaan siitä ny vaivaa oo. Ja kyllähän Saarallakin menöö pari tuntia vaikka päällänsä seisten.

Istuin keinutuolissa ja tankkasin repliikkejäni. Mietin mitä sanoisin Annikalle, kun Pete toisi hänet tupaan, suunnittelin mitä muuta me voisimme leikkiä kuin piilosta. Minun tuurillani tyttö kidnapattaisiin sillä välin, kun laskisin sataan.

Äiti hääräsi ympäri tupaa ja tarkisti, että kaapeissa oli limsaa ja keksejä. Hän pukeutui mustaan takkiinsa ja painoi päähänsä haudanharmaan baskerin.

– Onko joku kuollut vai?

Äiti istahti isän nikkaroimalle jakkaralle ja yritti sitoa kengännauhat mahansa yli. Hän hikosi jo pelkästä ajatuksesta.

– Mä viän hauroolle pari kynttilää.

Polvistuin hänen eteensä, sidoin nauhat kahdelle rusetille.

– Eikö ne kuolleet voi hetken odottaa? Annikakin tuloo kohta.

– Tuloo, äiti toisti suu hymyssä. – Ei kepartti näköjään pilikuustansa pääse.

Kello kumahteli kohtalokkaat lyöntinsä. Puolen tunnin päästä Pete toisi Annikan, eikä minulla ollut vielä yhtäkään valmista vuorosanaa.

– Äiti, mä en pärjää sen kanssa yksin.

Hän pukkasi baskerinsa ojennukseen ja sitoi kaulaansa Pariisista tuomani silkkihuivin. Yleensä hän ei näin hienoksi pynttäytynyt vainajia varten.

– Tottahan sä ny sen kans pärjäät. Tenava se vaan on eikä mikään Kiinan keisari!

Oveen koputettiin kolme kepeää kertaa. Pete kuljetti Annikan käsi kädessä tupaan. Tyttö katsoi arasti vihreää mekkoani, New Yorkin alennusmyyntien löytöä.

– Menepä sanomaan Sara-tädille hei.

Yritin hymyillä. Elämä oli jo tarpeeksi rankkaa ilman, että joku vielä haukkuisi tädiksi.

– Hei, Annika sanoi ja tutkaili mekkoni helmaa. – Ooksä lähärös joihinki juhulihin?

Kunpa olisinkin.

– En. Musta on vaan mukavaa pukeutua nätisti.

Annika nyökkäsi ja katsoi omaa oloasuaan. Hänen housunsa olivat polvista kuluneet ja paidassa karjui leijonakuningas. Hän tarkkaili tuvan takkaa ja tauluja, rekisteröi sivusta vedettävän sängyn ja nurkkakaapin täynnä mykkiä lautasia.

Pete kehotti tytärtään olemaan kiltti "Sara-tädille". Kun hän heitti meille hymyn ja lähti, tuntui kuin minut olisi heitetty leijonan häkkiin. Annika katsoi minua pää kenossa, hänen silmänsä sädehtivät yhtä sinisinä kuin hänen isällään.

– Mitä tehtäis, hän kysyi ja hypisteli paitaansa.

– Leikitäänkö piilosta?

Sinä iltana kiitin luojaani siitä, että olin käynyt Teatterikorkeakoulun. Siellä meille oli jankutettu, että näytteleminen oli parhaillaan leikkiä. Olin oppinut heittäytymään, huutamaan, konttaamaan ja esittämään vaikka rakastunutta marsua.

Leikimme kauppaa, prinsessaa, merenneitoa ja sirkusta. Piirsimme toisistamme kuvia ja annoimme niille arvosanoja.

Annika ei huomannut kaikkia ryppyjäni, hän arveli minun olevan 31-vuotias. Olin siitä niin kiitollinen, että silmiini kihosivat liikutuksen kyyneleet.

Tunnin päästä alkoi ukkonen riehua, tummat pilvet tömistivät taivaalla, puiden lehdet vapisivat likomärkinä. Äiti oli viipynyt hautausmaalla jo tunnin.

Kahdeksan maissa Armani tepsutteli tupaan, käveli keimaillen Annikaa kohti.

– Ihana kissa, Annika huudahti ja otti Armanin syliinsä. – Onko tämä sun?

Kerroin, että olin ostanut kissan 25-vuotiaana Pariisista. Annikalle Montmartre ei sanonut mitään, mutta minä muistin vieläkin tuoksuvat hedelmäkojut ja hälisevät kahvilat, auringon paisteessa parkkiintuneet katusoittajat.

– Onko teillä lemmikkejä?

– Ei, Annika vastasi. Hänen hymynsä katosi yhtä nopeasti kuin Armani pöydän alle. – Äiti vei meidän kissan, kun se lähti.

Yritin nyökätä kuin tavalliselle asialle. Maikki oli kertonut minulle, että yhtenä kesänä Ahtalaan oli eksynyt ranskalainen valokuvaaja nimeltä Philippe Delecour. Philippe oli valmistellut näyttelyä suomalaisista kylistä ja kuvannut pohjalaisia naisia riippakoivujen alla. Peten silloinen vaimo oli erityisesti miellyttänyt hänen silmäänsä.

Annoin Annikalle karkkipussin, jotta hän olisi saanut muuta ajateltavaa. Lopun ajan me leikimme ravintolaa, söimme näkymättömiä perunoita, leikkasimme leipää jota ei ollut olemassakaan.

Kun Annika lahjoitti minulle viimeisen karkkinsa, arvelin tehneeni jotakin oikein.

Yhdeksän maissa oveen koputettiin. Pete oli kastunut yltä päältä, verkkarit liimautuivat ihoa vasten ja hiuksista putoili pisaroita.

– Isi, Annika huudahti ja juoksi Peten syliin. – Saralla on kissa!

Pete silitti Armanin turkkia kömpelösti kuin nuken hiuksia.

Mieleni teki siteerata Petri Tammisen novellia: "Kissaa mies silittää luontevasti vasta, kun se on kuollut."

– Mites täällä on mennyt?

Kerroin, että olimme ehtineet kokeilla ainakin kymmentä eri ammattia. Annika ilmoitti, että hän haluisi muuttaa isona Pariisiin ja ruveta tarjoilijaksi. Pete naurahti, että kymmenessä vuodessa mieli ehtisi muuttua monta kertaa.

– Laitas kengät jalkaan, Pete sanoi ja auttoi takin Annikan ylle.

Armani nuoli haikeana tassujaan kuin olisi arvannut, että sen pitäisi kohta naukua hyvästit.

– Isi, mä en halua lähtiä.

– Etköhän sä vielä tänne pääse. Voitte sitten taas leikkiä, Pete sanoi ja pöllytti Annikan hiukset sähköisiksi. – Sulla on vielä läksytkin tekemättä.

Pete taputti tyttöä olalle ja laittoi hupun tämän päähän. Annika silitti Armania ja pussasi sitä viiksien väliin. Sillä hetkellä päässäni versoi ajatus, joka kasvoi muutamassa sekunnissa täyteen kukoistukseensa. Päätin ottaa asian puheeksi, kun olisin kahdestaan Peten kanssa.

– Nähdään huomenna, hän sanoi ja kuiskasi korvaani kiitoksen.

Äidin vaatteet nokkuivat vettä, kun hän tuli kotiin. Hän riisui takkinsa hitaasti ja lässähti jakkaralle. Jo kenkien riisuminen oli hänelle suuri ponnistus.

– Haluatko sä kahvia?

Äiti riisui baskerinsa ja huokasi syvään.

– Mä haluan, että mun hautajaasis lauletahan virret 77, 338 ja 499.

Annostelin kahvin enkä ollut kuulevinani.

– Kukkalaittehes pitää olla neilikoota ja valakoosia liljoja. Ja mä haluan eherottomasti tammiarkun. Muaviarkut ei oo mistään kotoosin.

Sanoin, että kuulosti siltä kuin hän olisi saanut kuolemanrangaistuksen. Äiti köpötteli keinutuoliin ja otti kutimet käteensä.

– Mä oon seittämänkymmentäkuus, se on meikälääsen rangaastus.

– Sä oot seitkytviis.

Myöhemmin toivoin, että olisin puhunut äidin kanssa kunnolla sinä iltapäivänä, kysynyt, miksi hän mietti arkkuja ja hautaseppeleitä, mistä hän oli saanut päähänsä surulliset virret. Yritin kertoa hänelle Annikasta, kuinka sutjakkaasti tunnit olivat sujuneet ja kuinka nuorelta olin näyttänyt hänen piirroksessaan, mutta äiti oli uponnut syvälle omiin ajatuksiinsa. Sieltä häntä oli turha naarata, hän hyräili haikeana Siionin virsiä ja katseli puutarhan märkiä puita.

– Seitttämänkymmentäviis eri vuatta, hän mutisi itsekseen.

Talo piileskeli vaahteroiden varjossa ja näytti ujostelevan minua. Se oli keltaiseksi maalattu rintamamiestalo, sen lempeä ilme toi mieleen kesäkuun kuumat tuulet ja lämpimät illat verannalla. Nurmikko oli leikattu ja pari pelargoniaa punasteli saviruukussa.

Ovessa luki "Rantala". Sara Rantala. Se kuulosti melkein yhtä hyvältä kuin Sara Koskela.

Ovikello sanoi pimpom, Armani naukaisi Gucci-korissaan. Kun Pete avasi oven, pizzan tuoksu tulvahti nenään. Hänen toisessa kädessään oli patakinnas, toisessa päätön barbi-nukke. Hän oli pukeutunut nuorekkaisiin farkkuihin, sellaisiin joita viisikymppiset miehet eivät enää voineet käyttää.

– Annika! Tuus kattomaan, mitä täällä on.

Annika juoksi eteiseen ja katsoi koria silmät selällään. Armani nuolaisi tytön kättä kuin tunnistaen ystävänsä. Kerroin hänelle, mitä olimme Peten kanssa sopineet: hän saisi hoitaa Armania jonkin aikaa, vaihtelu tekisi kaikille hyvää, Armani saisi leikkiseuraa ja äiti pääsisi eroon allergialääkkeistään. Annika pomppi tasajalkaa, aurinko kurkkasi pilven takaa ja valaisi koko huoneen. Tuskin olin koskaan tehnyt ketään niin onnelliseksi.

– Kuinka kauan Armani saa olla meillä?

– Ainakin elokuun loppuun asti, lupasin viikkoja laskien.

Pete katsahti minua kuin olisi yhtäkkiä muistanut, että minulla oli omakin koti Helsingissä, se ottaisi minut avosylin vastaan, kun näytökset loppuisivat. En halunnut ajatella sitä vielä. Halusin mieluummin ajatella Peteä, sitä miten hän oli vaivannut pitsataikinan minua varten ja miten hellästi hän oli riisunut takkini ja asetellut sen naulakkoon omansa viereen.

Me leikimme piilosta, pelasimme lasten Trivial Pursuitia, esitimme pantomiimia ja katsoimme Leijonakuningasta. Talossa ei näkynyt jälkeäkään Annikan äidistä. Vain yhdessä valokuvassa nuori nainen piti kastemekkoon puettua vauvaa sylissään, hymyili niin kuin nuoret äidit tapaavat hymyillä, hämillään siitä, että elämä oli iäksi muuttunut.

Pete johti iltaa kuin kapellimestari orkesteriaan. Hän ei hätkähtänyt yhtään riitasointua, hän jakoi paistamansa pizzan veitsellä neliönmuotoisiin paloihin. Kun Annika uteli, menisimmekö me jonakin päivänä naimisiin, Pete sanoi: – Syödään nyt ensin.

Iltasaduksi Annika valitsi Peppi Pitkätossun. Minä ilmestyin ovelle juuri silloin, kun Peppi oli nostamassa hevosensa kaksin käsin ilmaan.

– Hyvää yötä kulta, Pete sanoi.

Annika risti kädet isänsä kaulan ympäri. Pete kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ehkä rukouksen. Hän peitteli tytön muumilakanoiden alle ja vannoi, ettei sängyn alla majailisi mörköjä.

Annikan siniset silmät hymyilivät peiton alta.

– Hyvää yötä Sara.

Hän katsoi minua kuin olisi odot- tanut halausta. Lähetin hänelle vauhdikkaan lentosuukon ja toivotin hyvää yötä. Hän ei varmaankaan kaivannut uutta äitiä, ei ainakaan vielä. Edellinen oli lähtenyt lipettiin vasta kolme vuotta sitten.

Olohuoneessa Pete kuiskasi, että minulla oli uusi fani.

– Annika on aivan haltioissaan susta.

Hän kiersi katseensa ympärilleni ja hymyili.

– Pian sä jo huomaat, että sä kirjoittelet nimikirjoitustas matematiikan kokeeseen.

Äiti kykki kukkapenkin äärellä ja rankaisi rikkaruohoja. Hän veti ne juurineen maasta ja kuopsutti multaa. Pihakeinu liikahteli tuulessa, toi mieleen vasta leikatun nurmikon tuoksun ja lapsuuden huolettomat heinäkuut. Kesä oli pölähtänyt Ahtalaan kuin yllätysvieras.

Äiti katsoi minua olkihattunsa alta ja pyyhkäisi nenäänsä. Siihen tarttui ripaus multaa.

– Mihinä sä oot luuhannu koko yän?

– Peten luona.

Äiti ravisteli multaa puutarhahanskoistaan. Hän oli käyttänyt samoja hanskoja niin kauan kuin muistin.

– Olisit ilamoottanu ittestäs. Mä jo luulin, että sä makaat hengetöönnä johonaki ojan pohojalla.

– Tää on Ahtala eikä mikään Kova laki.

Äiti kääntyi krookusten puoleen. Juuri kun olin kävelemässä ovelle, hän sanoi nimeni kahdella a:lla. Olin jo oppinut, että se ei tiennyt hyvää.

– Muista sitte ajatella sen tenavan parasta.

Äiti piti yhä katseensa kukissa.

– Tenavat kiintyy heleposti uutehen ihimisehen. Pirä varas, ettei se pikkulikka jouru pettymähän.

Katsoin äidin selkää, päättäväistä niskaa. Avasin oven ja ajattelin, että äiti ei tuntenut minua, ei nähnyt millainen minä oikeasti olin. Jonakin päivänä hänen silmänsä avautuisivat, ja hän ymmärtäisi.

Sain Peten kanssa monta onnellista päivää. Me kokkasimme yhdessä, nukuimme lusikassa, nuolimme kermavaahdon toistemme vatsoilta. Ahtalan teatterissa me olimme yhtä iso uutinen kuin Victorian ja Danielin häät. Karita oli nähnyt meidän suutelevan torilla hanurinsoittajan takana, ja sen jälkeen me olimme ykköspuheenaihe kahvipöydissä ja kauppajonoissa.

Yhtenä sunnuntaina Pete vei minut Ahtalanjärven rantaan. Olimme juuri saaneet lavastettua Ahtalankosken näyttämön ensi-iltaa varten, pystytelleet seiniä ja kantaneet pöytiä pitkin pellon viertä. Karita ei ollut koko aikana edes katsonut meihin päin, hän oli kiertänyt meidät kaukaa kuin olisimme levittäneet jotakin tarttuvaa tautia.

Rannalla ei näkynyt muita ihmisiä. Tuuli kuiskaili lehvistöissä, järvi oli tyyni ja rauhallinen; vain silloin tällöin jokunen moottorivene murisi ja työnsi aaltoja rantaa kohden.

Pete levitti iholleni aurinkorasvaa, jokaisella kosketuksella hän oppi tuntemaan minut paremmin. Ohi purjehti joutsenpariskunta, kaksi vaitonaista vaeltajaa. Pete arveli, että isompi niistä oli naaras.

– Tiesitkö, että joutsenet viettää koko elämänsä saman kumppanin kanssa, hän kysyi.

– Mikähän niiden salaisuus on?

– Ne ei käy firman pikkujouluissa.

Pete nousi ja otti minua kädestä, sanoi, että nyt juostaisiin järveen ja riisuttaisiin talviturkki; näillä säillä tarkenisi kyllä ilmankin.

Keksin lukuisia tekosyitä. Järvessä oli levää, vesi oli kylmää, kurittomat kalat näykkisivät kantapohjia. Pete otti minut syliinsä ja kantoi järveen kuin morsiamen kynnyksen yli. Oli pakko sanoa totuus ennen kuin joutuisin hengenvaaraan.

– Mä en osaa uida.

Pete näytti siltä kuin olisin sanonut vitsin.

– Miten niin et osaa?

– En mä tiedä. En vaan saa pidettyä päätäni pinnalla.

Hän lupasi opettaa minua.  Minä sanoin, että siinä ei ollut onnistunut edes Ahtalan liikuntaseuran uimamestari. Pete hymähti ja tarttui minua kädestä, vesiraja hiipi yhä ylemmäksi ja jalkapohjat upposivat lapsuudentuoksuiseen mutaan.

Matkin hänen käsiensä ja jalkojensa liikkeitä, hän opetti minulle perusasioita ja näytti miten vettä kauhottiin. Hän kannatteli minua kuin lasta, minä uin hänen sylissään rintaa ja koiraa ja kissaa, luotin ettei hän päästäisi minusta irti.

Kun olin oppinut potkimaan, pidimme tauon. Pete sieppasi minut syliinsä, painoi suunsa huulilleni ja antoi kielensä leikkiä kieleni kanssa. Vesipisarat välkkyivät hänen silmäkulmissaan, kun hän yhtäkkiä lakkasi suutelemasta.

– Jää tänne, hän sanoi.

Hän näytti yllättyneen omista sanoistaan, sai niistä voimaa ja katsoi minua suoraan silmiin. – Muuta mun ja Annikan luokse.

Mielessäni vilahti kotimaisen elokuvan traileri: työtön tähtinäyttelijä Sara Koskela joutuu nöyrtymään kotikylänsä näyttämölle, löytää komean puusepän jonka kanssa muodostaa perheen, mutta onko nainen valmis tähän kaikkeen, onko hän valmis jättämään Helsingin ja kaikki vanhat unelmansa?

– Ootko sä tosissasi?

– Näin tosissani mä en ole koskaan ollut.

En tiennyt mitä sanoa. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten, jotta hän ei näkisi silmiäni; äiti aina tapasi sanoa, että silmät olivat sielun peili.

Halasimme toisiamme niin kauan, että alkoi paleltaa. Silti toivoin, että olisimme voineet jäädä siihen ainiaaksi, että meidän ei olisi koskaan tarvinnut kahlata takaisin rantaan ja pukeutua.

Autossa matkalla kotiin oli hiljaista. Pete napsautti radion päälle. Leonard Cohen siellä lauloi, että dance me to the end of love.

Kirkon kohdalla Pete kysyi, tulisinko hänen luokseen yöksi.

Sanoin, että minun pitäisi valmistautua rauhassa ensi-iltaa varten, äitikin varmaan odotteli minua kotiin. Hän oli edellisenä päivänä soilunnut, että mitä ihmisetkin ajattelivat, kun aikuinen nainen hyppäsi yöjalassa.

– Nähään sitten teatterilla, Pete sanoi ja kurvasi pihaan. Hänen suukkonsa kesti alle sekunnin.

– Nähdään.

Ilta-aurinko maalasi kylän vaaleanpunaiseksi, talot hehkuivat kauniina kuin maalauksessa. Koivut huojuivat kahden puolen tietä ja lehmät toljottivat kuin olisivat ensimmäistä kertaa elämässään nähneet ihmisen.

En ollut käynyt yksin kävelyllä pitkään aikaan. Pete oli aina ollut mukana, hänen kätensä kädessäni joka kerta tutumpana.
Hän oli ensimmäinen mies, jonka kanssa saatoin puhua muustakin kuin Jussi-patsaista tai Samuel Beckettin absurdista teatterista. Hän oli ensimmäinen mies, jonka seurassa minun ei tarvinnut näytellä nauravani. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka eleet ja ilmeet minun olisi tehnyt mieli kirjoittaa muistiin.
Juuri kun olin lähettämässä hänelle viestiä, kännykkäni helähti laulamaan. Näytöllä välkkyi vieras numero.

– Moi muru.

Tunnistin Hannu Vaaran äänen heti. Olin poistanut hänen numeronsa silloin, kun hän oli pettänyt luottamukseni ja antanut unelmaroolini nuoremmalle naiselle.

– Mä yritän just ajaa siihen kylään, jossa sä oot. Odotas hetki mä katon kartasta...

– Miten sä tiedät, että mä oon täällä?

– Cherié, mä en koskaan paljasta lähdettäni.

Taustalta kuului rapinaa ja tööttäilyä, yskimistä ja Hectorin laulua. Samassa seksikäs naisen ääni neuvoi, että kolmensadan metrin jälkeen pitäisi kääntyä vasemmalle. Hannu kirosi ja paukautti jotakin.

– Kenen kanssa sä oikein oot liikenteessä?

– Navigaattorin.

Hän kirosi vielä muutaman kerran ja teki äkkijarrutuksen.

– Tää laite ei tiedä mistään mitään.

Näin jo silmissäni, miten hän avasi auton ikkunan ja sytytti tupakan, kahmi keuhkoihinsa murhaavaa katkua. Hän oli liian laiska nousemaan autosta edes levähdyspaikalla.

– Nähäänkö kohta jossain kahvilassa? Mä haluan puhua sun kanssa työasioista.

– Sulle työasiat on aina tarkottanu jotain muuta.

Hän oli hetken hiljaa, mietti strategiaansa.

– Tällä kertaa mulla on sulle täydellinen rooli.

Hannu Vaara oli yhtä luotettava kuin Savon murteella flirttailevat puhelinmyyjät. Aina niillä oli muka mielettömiä tarjouksia, mutta kuitenkin sitä päätyi itse maksamaan kaikki sisustuslehdet.

– Mä oon Ahtalassa tunnin päästä, hän sanoi. – Älä myöhästy.

Kähersin hiukseni, pukeuduin hitaasti valkoiseen kesämekkoon. Olimme sopineet tapaamisen kuudeksi Virven Viineri -nimiseen kahvilaan, mutta varttia vaille minä vielä lakkasin varpaankynsiäni.

Poljin kirkonkylälle ilman kiirettä. Ihailin erikseen jokaista navettaa, katselin tarkoin jokaista luhistunutta latoa. Marilyn Monroestakin tavattiin sanoa, että jotakin niin ihanaa kannatti odottaa.

Kun vihdoin pääsin perille, Hannu istui nurkkapöydässä ja sulloi munkkia suuhunsa. Noin 70 prosenttia asiakkaista oli pukeutunut sinisiin haalareihin. Kahvilan vieressä sijaitsi metallitehdas, joka työllisti puolet Ahtalan kylästä.

Hannu nousi seisomaan ja suuteli minua vain toiselle poskelle. Ranskassa hän oli kai oppinut, että niin tehtiin hyvien ystävien kanssa.

– Sä näytät todella upealta.

Tällä kertaa en punastunut mielihyvästä. Hannu Vaaran kohteliaisuudet eivät enää hetkauttaneet.

– No, mikä sut toi tänne asti?

– Sinä, hän sanoi ja hymyili kahvikuppinsa yli; hän ei pystynyt olemaan minuuttiakaan flirttaamatta.

– Kerro nyt, mitä asiaa sulla oli.

Hän nojautui lähemmäksi kuin olisi halunnut jakaa salaisuuden.

– Mä haluan, että sä näyttelet pääroolin mun uudessa tv-sarjassa. Siitä tulee sellanen menestys, että oksat pois.

– Mitä mun pitää tehdä, jotta mä saisin sen roolin? Asua sun haaremissa kahdeksan kuukautta?

Hannu ei ollut kuulevinaan, hän sanoi, että lehdistötilaisuus järjestettäisiin kohta, toimittajat alkaisivat soitella, isot pyörät lähtisivät pyörimään.

– Mä oon pahoillani, mutta mä näyttelen koko kesän Ahtalan teatterissa. Torstaina on ensi-ilta.

Kerroin hänelle roolistani opettajatar Hildana. Hannu alkoi hohottaa teatterikoulussa oppimaansa tekonaurua. Viereisen pöydän miehet toljottivat meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta.

– Kuulenko mä oikein? Sä aiot valita jonkun lannanhajuisen korpiteatterin sen sijaan, että näyttelisit mun menestyssarjassa?

Hannu nuuhkaisi ilmaa kuin olisi nytkin haistanut lehmänpaskan. Hän kaivoi salkustaan paperipinkan ja ojensi sen minulle.

– Tässä on käsikirjoitus. Lue se ja kerro, mitä mieltä olet.
Olin selailevinani pinkkaa, mutta en ymmärtänyt sanoja. Kärsin lukihäiriöstä aina, kun joku kyttäsi lukemistani.

– Ja tässä on sopimus, Hannu sanoi ja ojensi minulle virallisen näköisen paperin. – Sun ei tarvi allekirjoittaa sitä nyt. Mieti rauhassa. Mutta älä mieti liian kauan.

Samassa huomasin Karitan tiskillä jonottamassa kahvia. Hän käänsi nopeasti katseensa lasin takana möllötteleviin munkkipossuihin.

Hannun käsi lepäsi minun käteni päällä.

Soitin Lydialle. Hän kertoi olevansa juuri Laura von Fagerholmin taidenäyttelyssä, teokset olivat henkeäsalpaavia, ne olivat minuutissa muuttaneet hänet ihmisenä. Näyttelyn jälkeen hänellä olisi palaveri parin kanavapomon kanssa, illalla olisi salsakurssi, yhdeksältä Marco kokkaisi hänelle.

Pyysin häntä tulemaan Ahtalaan näytelmän ensi-iltaa varten. Mainostin hänelle Ahtalan kesäteatteria siirappisin ylisanoin, kerroin, että tarvitsin nyt tukea.

– Millä sinne edes pääsee? Hevosvaunuilla?

Hän sanoi, ettei ehtisi Pohjanmaalle tähän hätään. Viikonloppuna hänen pitäisi plarata läpi kaksi elokuvakäsikirjoitusta, luennoida Tšehovin Kolmesta sisaresta, tehdä kotiläksyt hepreankurssia varten…

– Mulla on hätätilanne.

Kuulin, kuinka tekosyyt tömistivät hänen pääkopassaan. Lopulta keksin lauseen, joka ratkaisi kaiken.

– Mä olin paikalla, kun sä otit sun ensimmäisen botox-ruiskeen.

Lydia saapui Ahtalan juna-asemalle suuren, pinkin matkalaukun kanssa. Halasimme lujasti kuin emme olisi nähneet vuosikausiin.

Väiskin pubissa kerroin hänelle kaiken. Lydia tilasi meille kolmannet oluttuopit.

– Uskomatonta, että täällä ei myydä viiniä.

– Mitä mä nyt teen?

– Juo, hyvä ihminen.

Sanoin, että seuraavana päivänä olisi ensi-ilta, minun pitäisi olla täydessä terässä, pitäisi kertoa Petelle Hannun tarjouksesta, punnita vaihtoehdot ja tehdä päätös.

Lydia siemaisi kaljaa hienosti kuin kalleinta vuosikertaviiniä.

– Totta kai sä otat sen roolin. Ootsä hullu?

Järjen ääni alkoi huutaa päässäni ja haastoi tunteen kaksintaisteluun. Ei ollut epäilystäkään, kumman puolella Lydia oli.

– Mitä mä Petelle sanon?

– Sano, että tää on sun elämäsi tilaisuus saada sun ura uuteen nousuun. Kyllä Pete ymmärtää. Ja eihän tässä ole kysymys mistään vuosisadan rakkaustarinasta.

Katsoin oluttuoppiani kuin sen pohjalla olisi ollut harvinainen arkeologinen löytö. Jukeboksi lauloi haikeana rakkauden haudasta, Lydia kulautti tuoppinsa tyhjäksi.

– Voi hyvä jumala. Sä oot rakastunut siihen.

Huojuimme kotikujalla kuin heinänkorret ja hoilasimme taistolaislauluja. Ne kuulostivat Lydian nuoruudelta, ajalta jolloin hän oli laulanut kovaan ääneen opiskelijoiden teattereissa, halunnut pelastaa taiteen avulla koko maailman.
Yritimme mennä hiljaa kotiin, ja silti jokainen liike oli katastrofi. Milloin ovi kolahti, milloin kukkaruukku kumahti lattialle. Jos olisimme puhaltaneet alkometriin, mittari olisi näyttänyt yli kahta promillea.

Äiti avasi makuuhuoneen oven orvokinsinisessä yöpaidassaan.

– Mitä helevettiä täälä tapahtuu?

Lydia tirskui kuin teinityttö, minä tunsin itseni seitsemäntoistavuotiaaksi kapinalliseksi, äiti löytäisi taskustani tupakat ja määräisi vintille kahden viikon arestiin.

– Nyt nukkumahan siitä niinku olis jo! Täshän saa sivullinenki hävetä silimät päästänsä.

Äidin silmät sumenivat pettymyksestä.

– Huamenna on ensi-ilta ja päätähti on juavuksis niinku mettoo.

Hän otti pöydästä tukea ja hengitti syvään, tuijotti liinaa lasittunein silmin.

– Ooksä kunnossa?

– Paremmas kunnos ku sä!

Äiti meni makuuhuoneeseen ja paukautti oven kiinni. Tupa huojui silmissä, ikkunat aaltoilivat, aamu alkoi hiljalleen valjeta. Isä katseli minua seinältä ankarilla silmillään.

Heräsin kimakkaan koputukseen. Äiti huusi, että teatterista oli soitettu, kello oli jo puoli yksi ja minua oli odotettu monta tuntia. Kävin pikasuihkussa ja heitin ylleni jotkut vaatteet.

Pyöräilin Ahtalankoskelle niin kovaa kuin kintuistani pääsin.

Näyttämö oli tyhjä. Pukuhuoneessa Karita ja Pete juttelivat hiljaisella äänellä, Karitan kädet kiristivät tottuneesti Peten kravattia.

– Mitä te teette?

– Mitä sä teet? Sä oot kolme tuntia myöhässä, Pete sanoi.

– Mä kyllä selviän yhdestä ensi-illasta ilman läpimenoa. Mä oon ammattilainen.

Karita ymmärsi poistua huoneesta. Hänen jäljiltään ilma tuoksui mentholtupakalta ja parfyymiltä.

– Missä sä olit eilen, Pete kysyi. Hän näytti niin komealta, että oli vaikeaa olla koskettamatta häntä.

– Tapasin vanhan ystävän.

– Ai sen saman, jonka kanssa sä olit treffeillä Virven Viinerissä?

– Mikä Columbo susta on tullut?

Kaivoin kaapista roolivaatteeni ja riisuin t-paitani. Pete käänsi katseensa pois.

– Mua vaan kiinnostaa, mitä sun elämässä tapahtuu.

Hänen silmänsä sinersivät surullisina. Olin jo sanomassa hänelle jotakin kaunista, jotakin joka pyyhkisi pois kaikki ilkeät sanani, mutta juuri silloin kännykkäni pärähti soimaan taskussa. Hannu Vaara värähteli vaativana reittäni vasten.

– Puhutaan näytöksen jälkeen, sanoin ja lähdin huoneesta.

Olin päätökseni tehnyt.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.