Osa 2/4: Rahapulassa rypevä näyttelijädiiva Saran karaokeilta lipevän ohjaajan Hannu Vaaran kanssa päättyy vällyjen väleihin, mutta unelmarooli menee sivu suun. Lopulta Sara joutuu nöyrtymään vetonaulaksi entisen kotikylänsä harrastajateatteriin.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Ahtalan juna-asema näytti siltä kuin se olisi voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ikkunat tuijottivat synkkinä, laudat oli hakattu ristiin kuin todisteena kaiken katoavaisuudesta.
Armani naukui hädissään hopeanhohtoisessa Gucci-korissaan, aavisti kai tulleensa vieraalle maaperälle. Toisella kädellä raahasin perässä­ni jättiläismäistä matkalaukkua, johon olin pakannut viiden kuukauden vaatteet sekä kasan nuorentavia voiteita.

Äiti oli luvannut tulla asemalle vastaan ja hommata kuskiksi naapurin miehen – mutta parkkipaikalla piileskeli vain hylätty polkupyörä ja kolme tuunattua Opelia. Niiden seeprakuvioisilla penkeillä teinit kuuntelivat teknoa ja pelehtivät tummennettujen lasien takana.

Kännykkäni ei suostunut yhteistyöhön, akku oli simahtanut Parkanon kohdalla. Istahdin matkalaukkuni päälle ja odotin, katselin miten autojen karvanopat heilahtelivat kokemattomien työntöjen tahtiin. Kadun toisella puolella murjotti konkurssiin mennyt elokuvateatteri Bio Brando, sen seinällä oli rispaantunut Yksin kotona 2 -juliste. Kauan sitten teatterin edessä olivat norkoilleet kylän nuoret, irtokarkkipussit takataskussaan, suut hymyssä vasta nähdyn komedian jälkeen.

Lopulta aloin raahata laukkuani kohti taksiasemaa. Yksi kylän neljästä taksikuskista nojaili autoonsa ja poltti norttia. Vuonna 1984 olin menettänyt hänelle neitsyyteni elokuvateatterin viimeisellä rivillä. Hän avasi minulle auton oven ja hymyili merkitsevästi. Emme puhuneet mitään koko matkalla, hän oli lihonut ainakin viisitoista kiloa, mennyt naimisiin ja unohtanut kuntoilla.

Oli jo huhtikuu, mutta luonto oli yhä pukeutunut talvivaatteisiin. Joki oli paikoin jäässä, puilla oli valkoiset hunnut kuin morsiamilla.

– Käänny kirkon jälkeen vasemmalle.

– Kyllä mä muistan, mihinä sun kotos on, hän sanoi huvittuneena.

Hän ajoi pitkää koivujen reunustamaa tietä. Sen päässä odotti punainen talo, tuulessa kärvistelevät tutut kuuset, lempeät valot ikkunoissa.

Äiti kulki ympäri keittiötä tiskirätti kädessään. Hän näytti vanhenneen hiukan, selkä oli painunut kumaraan ja ruskeat hiukset olivat antaneet periksi harmaille.

Könninkello löi yhdeksän, isän vanha muotokuva hymyili seinältä. Pari kuukautta 50-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen isä oli kyyristynyt suihkuun, enkä ollut koskaan ehtinyt kysyä mitä hän minusta ajatteli.

Äiti halasi minua nopeasti, pelkäsi kai kastelevansa minut kosteilla käsillään. Sitten hän rupesi kattamaan pöytää, korvasi lämpimän halauksen kuumalla karjalanpiirakalla. Kysyin, miksi hän ei ollut tullut asemalle vastaan.

– En saanu kyytiä. Irman miäs on taas ruvennu ryyppäämähän.

Kun äiti toi teekuppeja pöytään, Armani muistutti olemassaolostaan ja määkäisi korissa kuin pieni lapsi. Vapautin sen sametilla vuoratusta vankilastaan, annoin sen juoksennella räsymattojen raitoja pitkin.

– Pitikö sun tua kollikin tänne raahata?

– Minne mä olisin sen vienyt?

– Onhan sulla niitä… kolleekoja.

Äiti ilmeisesti viittasi Hannu Vaaraan, jonka hän kuvitteli olevan minun miesystäväni. Äidin sukupolvi uskoi, että yhden yhdynnän jälkeen mies oli valmis kissanhoitajaksi.

– Hannu on allerginen kissoille.

– Kuka täs ei olsi? Mut on torettu allerkiseksi kissoolle ja koirille ja kaikille karvaelukoolle. Viime viikollahan mä siitä sanoon.

Osa äidin jutuista meni kuin kuuroille korville. Hän onnistui soittamaan aina silloin, kun minun oli melkein mahdotonta puhua puhelimessa. Milloin olin kuntokeskuksen pukuhuoneessa vetämässä sukkahousuja jalkaan, milloin kilistelemässä samppanjalasia uuden Harry Potterin kunniaksi.

– Kunhan pirät tuan karvaturrin pois mun silimistä. Ekkä anna sen levittää karvojansa ympäri tupaa.

Äiti kaatoi teekuppeihin kuumaa vettä ja istahti alas. Hänen silmissään oli vanhan ihmisen väsynyt katse, naisen, jota ei enää mikään pysty hätkäyttämään.

– Kylillä akat juaruaa susta ja siitä ohojaajasta. Vanahainkerhoskin saa hävetä silimät päästänsä.

Äiti levitti karjalanpiirakoiden päälle paksun kerroksen voita. Vuosien varrella olin oppinut, että vähempikin riitti.

– Saa nähärä, kuinka ne ny soitteloo langat punaasina, kun sä oot täälä. Hauroollakaan ei saa enää rauhas hilijentyä ku heti ollahan kyselemäs.

– No pitäiskö mun mennä vaikka hotelliin, jos mun oleminen on täällä niin kamalaa? Vai onko tässä peräkylässä sellaista ylellisyyttä?

Äiti haukkasi piirakasta palan.

– No älä ny hikeenny. Emmä mitään pahaa tarkoottanu.

Söimme hiljaisuuden vallitessa. Isä katseli meitä seinältä, hänenkin hymynsä oli hyytynyt keskustelun aikana. En kiittänyt iltapalasta enkä auttanut äitiä siivoamaan pöytää. Paukautin oven kiinni ja kuulin, kuinka jotakin särkyi.

Kävin saunassa, pesin suuttumuksen pois, istahdin tyttöaikaisen huoneeni sängylle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, yksikään posliininukke ei ollut poissa tolaltaan. Anni Swanin romaanit koristivat kirjahyllyjä, Janis Joplin lauloi raspikurkullaan rakkaudesta. Juliste oli liimattu seinään silloin, kun oli coolia tykätä 27-vuotiaina kuolleista rokkitähdistä.

Kun hipsin takaisin alakertaan, äiti tiskasi tuvan nurkassa. Hän kalisteli astioita kovempaa kuin oli tarpeellista. Avasin jääkaapin ja kaadoin lasiin kylmää jaffaa. Olutta äidin jääkaapista oli turha etsiä.

– Olipas hyvät löylyt.

Äiti ei vastannut mitään, jatkoi vain paistinpannun putsaamista. Kun menin lähemmäksi, kuulin hänen niiskuttavan.

– Mikä sulla on?

Hän kuivasi lautasia nopeasti kuin kyyneleitään.

– Isäs tekemä peili meni rikki, kun sä paiskot täälä ovia niinku mikä justihin.

Sirpaleet välkähtelivät huonoa onnea koko tupaan, äiti oli jättänyt ne lattialle todistusaineistoksi. Harja ja kihveli nojasivat tylsistyneinä takan kylkeen.

– Ihiminen tuloo kerran vuaraes kotona käymäs ja on niinku myrskyn merkki.

Äiti sulki hanan ja kuivasi kätensä, pyyhkäisi nenänsä esiliinan helmaan. Hän soilusi, kuinka kissaa pitäisi kohdella kuin kuninkaallista ja kuinka juna-asemalla pitäisi olla fanfaari vastassa.

– Mitenkä mä tälläänen vanha ihiminen autoksi muutun!

Äiti oli vaihtanut sänkyyni puhtaat lakanat. Tyynyliinaan oli kirjottu omenapuun alla istuva karhu, äidin taideteos. Naapurin koira haukahteli pari kertaa, kunnes joku huusi sille: Nyt se leipäläpi umpehen, tai seuraavaksi on nirri pois!

Haukut hurjistuivat, ihmiset huusivat. Mies ja nainen riitelivät pihalla, ovi pamahti kiinni, koira hiljeni. Uni karkasi yhä kauemmas. Kun vihdoin sain sen helmasta kiinni, näin unia kissoista ja junista ja romahtaneista elokuvateattereista, ja yö tuntui lyhyeltä kuin se olisi kestänyt vain sekunnin.

Kahdeksalta aamulla heräsin omituiseen, hakkaavaan ääneen. Niin aikaisin en ollut avannut silmiäni sitten vuoden 2002, jolloin minua oli haastateltu aamutelevisioon aiheesta "näyttelijä ja ikääntymisen haasteet". Puin päälleni iankaikkisen vanhan aamutakin ja pukkasin jalat tohveleihin. Aivot tuntuivat painavilta, unen rähmä tukki näkökentän. Armanikin vaistosi auringon nousseen ja mankui syliini. Tasaiset iskut tömähtelivät seinissä.

Kun avasin tuvan oven, tuntui kuin olisin astunut romanttisen komedian lavasteisiin. Ikkunan vierellä seisoi mies selin minuun ja vasaroi. Hänellä oli puhtaanvalkoinen t-paita ja vaaleat, elämän kuluttamat farkut. Hänen lippalakissaan luki Peltolan Puu.

Hän kääntyi katsomaan minua. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nuori Marlon Brando oli herännyt kuolleista ja ilmestynyt meidän keskellemme; miehellä oli työmiehen vartalo mutta runoilijan kasvot.

– Huomenta, hän sanoi ja esitteli itsensä Peteksi. Hän kääntyi taas seinään päin kuin ei olisi lainkaan tajunnut puhuneensa filmitähdelle.

– Sitä ollaan aikaisin töissä.

– Sellaista se on… työmiehen elämä.

Pakenin keittonurkkaukseen hänen katsettaan. Annostelin kahvin, join kulauksen mehua, haistoin jääkaappia. Lydia oli sanonut, että naisen ei koskaan tulisi poistua huoneestaan ilman meikkiä.

– Voisko työmies aloittaa duuninsa vähän myöhemmin aamulla?

Aurinko valaisi Peten kasvonpiirteet, korkeat poskipäät ja siniset silmät, keväthangilla ruskettuneen ihon. Hän näytti ainakin kymmenen vuotta minua nuoremmalta.

– Jokainen, joka on joskus tehny päivänkin kunnon töitä, käsittää ettei se oo mahollista.

Mikä hän luuli olevansa? Eikö hän ymmärtänyt, että Shakespearen näytelmien pänttääminen oli "kunnon työtä"? Tai haastattelujen antaminen, elämänsä avaaminen tuntemattomille toimittajille, tekoripsien räpsyttely parrasvaloissa? Hän oli varmaan asunut Pohjanmaalla koko ikänsä. Hänen puheensa nuotti viittasi Järviseutuun, ehkä Lappajärveen tai Alajärveen, jonnekin, jossa ihmiset pikemminkin lyhensivät kuin pidensivät sanoja. Ahtalan murretta hän ei ainakaan mongertanut.

– Tää asia täytyy varmaan selvittää sun pomon kanssa. Voisitko sä antaa hänen yhteystietonsa?

Pete naurahti ja kaivoi farkkujensa taskusta käyntikortin.

– Tossa on mun puhelinnumero. Mulla on oma firma.

Otin kortin vastaan ja piilouduin jääkaapin suojiin, jäähdyttelin hetken punaisia poskiani.

– Kuinkas kauan tämä sun… projekti… kestää?

– Niin kauan kuin mua tarvitaan täällä.

Hänen silmissään välähti flirtin lämmin pilke. En enää kestänyt olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Suuntasin kohti ovea, ainoana tavoitteenani saada ripsiini mahdollisimman nopeasti väriä.

– Sovitaan, että huomenna sun työpäivä alkaa tasan kymmeneltä.

Poistuin kulisseihin arvokkaasti kuin näyttelijä lavalta.

Aamulla kahdeksalta joku porasi aivojani. Hätkähdin hereille ja luulin hetken, että minulle oli tehty lobotomia. Olin nukkunut vain neljä tuntia, koira oli taas innostunut haukkumaan ja naapurit nahistelemaan. Kun vihdoin olin vaipunut uneen, Armani oli herättänyt minut viisi kertaa. Epäilin, että se oli sairastumassa dementiaan. Kun muut nukkuivat, Armani halusi leikkiä.

Seinät tärisivät, korvia vihloi. Minun olisi pitänyt laskea hitaasti kymmeneen, mutta ääni ei jättänyt minua rauhaan, se yltyi ja härnäsi kaikkia hermosolujani.

Menin alakertaan ja läväytin tuvan oven auki.

– Eikö me sovittu, että täällä ei tapahdu mitään ennen kymmentä!

Pete ei kuullut sanaakaan, oranssit kuulosuojaimet varjelivat hänen kumpaakin simpukkaansa. Äiti viittoili minua lopettamaan, mutta menin lähemmäksi ja koputin Peteä olalle. Hän lopetti poraamisen ja raotti toista suojaintaan.

– Mähän sanoin, että täällä ei heiluta vasaran kanssa tähän aikaan.

– Tämä on pora.

Peten ääni oli rauhallinen kuin psykoterapeutin. Käteni käpertyivät nyrkkiin, kissa hiippaili peloissaan pois huoneesta. Äiti laittoi ristikon syrjään ja lakkasi keinumasta tuolillaan.

– Saara, hillitte ittes.

Aina kun äiti halusi sanoa minulle jotakin painavaa, hän käytti vanhaa nimeäni. Hänestä Sara oli hienosteleva taiteilijanimi, liian "erikoonen", pelkkä naamio.

– Miks tänne edes tehdään mitään remonttia? Tää tupa on ollu sata vuotta samanlainen.

– Mä haluan tänne vähä enemmän tilaa. Eikä koskaan oo liian myähäästä vähä mulukata paikkoja, äiti sanoi ja avasi verhot.

Univaje jomotti aivoissa, silmät painuivat kiinni, voimattomuus hiipi jäseniin. Äiti käpsytteli hellan ääreen, kurkotteli hyllyltä puurokattilan ja kahvipaketin.

– Ottaako Pete kahavia?

– No, kiitos.

– Ruaaksi mä ajattelin teherä kalakeittua. Tykkääksä siitä?

– Se käy hyvin, Pete mutisi muka muttereita penkoen.

Minä olin muuttunut näkymättömäksi, olin vain kalpea haamu vanhassa narisevassa talossa. Äiti napsautti kahvin tippumaan ja hyräili jotakin virttä. En malttanut olla keskeyttämättä hänen hartaushetkeään.

– Kokkaatko sä remonttireiskalle?

Äiti pudisti päätään ja katsoi minua varoittavasti. Jos olisin ollut neljäkymmentä vuotta nuorempi, olisin luultavasti saanut piiskaa.

– Pirä piänempää suuta. Mitä ihimisekki ajattelis, jos mä antaasin mun tyämiehen kualla näläkähän, hän sihahti hampaittensa välistä.

Äiti kattoi pöytään kahvikuppeja ja kaurapuurokattilan. Puut naksuivat kuumassa takassa.

– Eikö sunki olsi jo korkia aika pukia päälles, äiti sanoi ja vilkaisi minua päästä varpaisiin. – Ei yhyren ihimisen takia ruveta kaikkien aikatauluja muuttamahan.

Ikkunoissa hohtivat kalpeat kuurankukat, aurinko lämmitti joutilaita keväthankia. Naapurin Olavi tepsutteli reinotossuissaan postilaatikolle. Hän vilkaisi ikkunaan mutta käänsi katseensa pois kuin pelästyen. Kaikki tässä kylässä tiesivät kuka minä olin, mutta kukaan heistä ei tuntenut minua.

Pete otti taas poran käteensä kuin minua ei olisi ollutkaan.

– Mä jätin Helsinkiin kaiken, jotta mä voisin muuttaa tänne Jumalan selän taakse ja näytellä jossain amatöörien naurettavassa farssissa. Ja nyt täällä ei saa edes nukkua rauhassa jonkun maalaisjuntin takia!

Peten silmissä häilähti jotakin haikeaa. Koko päivänä hän ei puhunut mitään, teki vain työnsä ja kehui äidin kalakeittoa. Kun kello löi neljä, hän keräsi työkalunsa ja lähti.   

Hiljaisuutta kesti tunnin, kaksi. Äiti kiersi ympäri tupaa maailmanloppua odottaen. Hän tuijotti ikkunasta lihavia pilviä, lakaisi lattian, katsoi minua kuin roskaa.

– Sä voit käyttäytyä nuan Helsingis, mutta et täälä. Mitä ihimisekki ajatteloo?

Äiti avasi ikkunan ja hengitti raikasta ilmaa. Kun me kaksi olimme samassa tilassa, happi oli usein kortilla.

– Ajattele ny, kuinka kauhiaa sen on huamenna tulla töihin tuallaasen pirttihirmun silimien alle. Kohta se ei varmaan enää kusekkaan tänne päin.

– Jospa se siitä leppyy.

Jatkoin käsikirjoituksen lukemista, vaikka ajatukseni olivat muualla – Peten nauloissa ja hänen nolostuneessa nenässään, vasarassa jonka hän oli vahingossa jättänyt tuvan nurkkaan.

Äiti sieppasi minulta käsikirjoituksen ja pamautti sen pöydälle. Hänen ilmeensä oli samanlainen kuin silloin, kun olin murrosikäisenä haukkunut häntä psykopaatiksi.

– Tämä on mun taloo ja täälä käyttäyrytähän niinku sivistynehet ihimiset ruukaa.

Ulkona satoi ja paistoi yhtä aikaa, kinokset alkoivat leppyä keväälle. Äiti istahti alas ja tasasi hengitystään. Sitten hän äkkiä nousi ja meni makuuhuoneeseen.

– Mitä sä teet?

– Otan lääkkehen.

– Minkä lääkkeen?

– Allerkia.

Hän kulautti pillerin kurkusta alas ja laski vesilasin hitaasti pöydälle.

– Sun pitää mennä ja pyytää Peteltä anteeksi, vaikkahan sitte hampahat irves.

Pudistin hitaasti päätäni. Sellaista nöyryytystä en voisi mitenkään sietää.

– Jonakin kaunihina päivänä sä viälä kiität mua tästä. Maailman sivu on pitkä.

Verstas sijaitsi kirjastoa vastapäätä. Sydämeni hakkasi kuin Kissa kuumalla katolla -näytelmän ensi-iltana. Kello kilahti soimaan, Pete ilmestyi takahuoneesta pölyisiä käsiään pyyhkien. Kun hän näki minut, asiakaspalvelijan avulias ilme katosi hänen kasvoiltaan.

– Mä tulin vain tuomaan tämän, sanoin ja ojensin vasaran hänelle.

– Kiitos.

Hän ryhtyi hiomaan tuolia, joka makasi pöydällä jalat harallaan. Katsoin hänen työskentelyään hiljaisena, vahvoja työn karaisemia käsiä, kahlitsematonta nimetöntä.

– Oliko sulla vielä jotain?

Hän ei katsonut minua silmiin, keskittyi vain tuoliin, joka makasi tyytyväisenä hänen käsittelyssään. Yritin muistella etukäteen harjoittelemiani lauseita.

– Mä oon pahoillani aamuisesta. Me ollaan äidin kanssa todella tyytyväisiä sun työhön.

Pete nosti tuolin pystyyn ja silitti hiottua puuta.

– Ehkä teidän olisi parasta hankkia joku toinen työmies.

– Me ei haluta ketään muuta!

Säikähdin innokasta äänensävyäni. Lupasin, että hän saisi täydellisen työrauhan, täydellisen hiljaisuuden, täydellisen lounaan joka päivä. Äitikin oli sanonut, että Peten veroista työmiestä saisi kauan hakea.

Hetken mietittyään Pete kaivoi laatikosta pienen paketin ja heitti sen minulle. Se oli täynnä kirkkaankeltaisia korvatulppia.

– Mä aloitan työt kaheksalta aamulla niinku ennenkin. Kauniita unia.

Ahtalan nuorisotalo näytti yhä aivan samalta kuin silloin, kun olin ensimmäistä kertaa tanssinut hitaita vasta vahatulla lattialla. Nykyään talo oli monenlaisessa käytössä, siellä kokoontuivat niin vanhukset, alkoholistit, teinit kuin paikalliset pitsinnyplääjätkin.

Maksoin taksikuskille kymmenen euroa. Harmaseen hameeseen pukeutunut nainen pysäköi pyöränsä nuorisotalon eteen. Hän katsoi huvittuneena, kun astuin ulos taksista.

– Sä oot varmaan Sara.

Hän käveli minua kohti käsi ojossa.

– Mä oon Leila. Valitettavasti meillä ei ny oo sulle punaasta mattua.

Heti kun astuin eteiseen, haistoin sekunnissa koko nuoruuteni: märät suudelmat diskon savuisessa nurkassa, hiuslakan joka maistui suussa, sokeririnkelit joita myytiin aulassa kahdella markalla.

Seurasin Leilaa saliin. Kymmenisen harrastajateatterilaista istui pöydän ääressä ja pyöritteli peukaloitaan. Huone muistutti ala-asteen juhlasalia, väliverho oli kulunut ja näyttämö vaikutti siltä kuin se kestäisi vain kaksi ihmistä kerrallaan.

– Täälläkö me harjoitellaan?

– Me ei olla viälä saatu tämän kummempia tiloja, mutta hyvin me ollahan täälä pärijätty, Maikki hätääntyi ja kätteli minua lujasti.

– Lämpimästi tervettulua meirän teatterihin. Ihanaa, että sä oot vihiroon täälä.

Mitä helvettiä minä täällä tein? Minähän olin voittanut Jussi-patsaan Kasimir Hurmeen elokuvasta Loiston vuodet. Minä tunsin sellaiset ihmiset kuin Laura Malmivaaran, Seela Sellan, Hannu Vaaran ja Aki Kaurismäen. Pyörtyisin, ellen kohta saisi kofeiinia.

– Täs on mun miäs Lasse, Maikki sanoi.

Lasse nousi ylös kömpelösti kuin kansalaisopiston kitarakurssin esittelykierroksella. Hänellä oli huonosti istuvat farkut ja ruutuinen flanellipaita, hän näytti siltä kuin olisi tullut suoraan navetasta.

– Lasse on meirän näytelmän käsikirijoottaja ja ohojaaja. Lassen näytelmiä on esitetty ympäri Pohojammaata, viimeeteksi Vaasan...

– Saisinko mä kahvia?

Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Ihmiset pälyilivät toisiaan ja selailivat papereitaan. Maikki valikoi sopivaa uhria.

– Kävisiksä Karita nuaremmuuttas keittämäs kahavit?

Kasvojen perusteella arvelin Karitan kolmekymppiseksi, mutta hänen pukeutumistyylinsä oli kuin kapinallisen teinitytön. Hän oli maalannut kyntensä sinisiksi ja hänen tummissa hiuksissaan kiilteli pinkki raita.

Ovi kolahti kärttyisästi, ja Maikki rupesi esittelemään teatterin väkeä: valomiehen, puvustajan, ohjaajan assistentin, äänimiehen. Todellisuudessa nämä ihmiset olivat metsureita, hitsaajia, opettajia, maanviljelijöitä. Karita oli ammatiltaan kosmetologi ja toimi teatterissa maskeeraajana.

– Kunhan sun vastanäyttelijäs ilimaantuu, voirahan aloottaa läpiluku.

Istahdin Maikin viereen. Olin selailevinani näytelmän käsikirjoitusta, jotta minun ei olisi tarvinnut kohdata typertyneitä katseita. Miten minä voisin tehdä taidetta näiden amatöörien kanssa? Miten voisin löytää yhteyden ihmisiin, joiden käsitys elämästä rakentui peltoautojen ja pillurallin varaan?

Samassa ovi narahti auki. Katseet kääntyivät mieheen, joka astui huoneeseen huolettomasti kuin kotiinsa. Minun oli katsottava häntä kaksi kertaa, jotta olisin uskonut silmiäni.

– Sori, mä oon myöhässä.

Mies oli selvästi penkonut vaatekaappiaan työpäivän jälkeen. Hänellä oli nyt tummat farkut ja musta neule, hiukset suihkun jäljiltä märät. Hän istahti minua vastapäätä ja hymyili kaikille.

– Onko tuo mun vastanäyttelijä, kuiskasin Maikin korvaan.

Maikki nyökkäsi ja yskähti puheenjohtajan varmuudella. Pete vilkaisi minua nopeasti ja kaivoi repustaan rispaantuneen käsikirjoituksen.

Harjoitusten jälkeen poistuin salista hyvin hitaasti. Pete jutteli Lassen ja Maikin kanssa ja lupasi remontoida heidän saunansa. Oli virkistävää tavata mies, joka osasi tehdä käsillään muutakin kuin solmia kravattinsa.

Pihalla kaivoin kengästäni kiven. Sen jälkeen syvennyin lukemaan kiinnostavaa laattaa, jossa kerrottiin Ahtalan nuorisotalon historiasta.

Vihdoin Pete tuli ovesta ja heitti harteilleen mustan villakangastakin. Heilautin hiuksiani ja yritin hymyillä luontevasti.

– Vielä täällä, hän sanoi ja hidasti askeleitaan.

Sydän hakkasi paitani alla, itsevarmuuteni oli kadonnut välissämme kimaltelevaan kuralätäkköön.

– Sä et kertonut mulle tästä sun… harrastuksesta.

Peten huulet herahtivat hymyyn.

– Sä et kysynyt.

Pete katsahti ovelle ja kilisytteli avaimia taskussaan. Karita laskeutui portaita muikea ilme naamallaan. Edes tekoripset eivät pystyneet peittämään hänen huonoa tuultaan. Kun hän näki meidät, hän käänsi kasvonsa pois ja oli näppäilevinään kännykkää.

– Mikäs sille tuli, kysyin ja katsoin Karitan katkeraa selkää.

Pete kohautti olkiaan syyllisen näköisenä.

– Nähdään huomenna, hän sanoi ja käveli autolleen.

Seuraavina viikkoina nukuin pitkään, kiitin Jumalaa korvatulpista, käyskentelin puutarhassa Armanin kanssa. Pete auttoi äitiä raskaimmissa askareissa ja minä otin hänestä esimerkkiä. Kannoin kilokaupalla puita, tiskasin tiskit vuoropäivinä, leivoin jopa sämpylöitä äidin apuna.

Toisinaan havahduin siihen, että Pete tarkkaili minua kuin olisi miettinyt vastausta johonkin kysymykseen. Kun hän jäi kiinni katseesta, hän rupesi vasaroimaan entistä kovempaa.

Iltaisin kävin näytelmän harjoituksissa ja opin joka kerta jotakin uutta työkavereistani. Opin, että Lasse harrasti äijäjoogaa ja että hänellä ja Maikilla oli kolmekymmentä lehmää. Opin, että Leila johti paikallista kirkkokuoroa ja että hänellä oli seksisuhde kauhajokelaisen papin kanssa. Kuulin, että Petellä oli kahdeksanvuotias tytär Annika, joka liimasi vihkoonsa Elvis Presleyn kuvia ja kävi joka viikko kitaratunnilla. Sain selville Karitan ja Peten kariutuneesta romanssista; vielä pari kuukautta sitten he olivat käyskennelleet käsikkäin Anjalankosken varrella, mutta suhde oli kaatunut erilaisiin elämäntyyleihin. Karitaa huvitti mieluummin pelata Väiskin pubissa biljardia kuin katsoa Peten ja Annikan kanssa Kaunotarta ja hirviötä.

Silti tuntui, että heidän välinsä eivät olleet täysin selvät. Joka kerta kun Pete jutteli minulle, Karita pureksi kynsiään jätetyn naisen raivolla.

Niin tapahtui sinäkin päivänä, kun Pete tarjosi minulle kyytiä nuorisotalon pihalla.

Autossa tuoksui pölyltä, työltä ja yksinhuoltajaisän vastuulta. Apukuskin paikalla lojui kasa nuotteja ja auki revitty barbilaatikko. Karvanoppien tilalla liiteli pieni enkeli, jonka rinnassa luki: "Aja hiljaa, isi."

Pete piti rennosti ratista kiinni. Auto mateli neljääkymppiä peltojen välissä. Lumi oli sulanut kokonaan pois, pellot ja niityt toipuivat talven painosta. Koivut valmistautuivat kiusaamaan allergisia siitepölyllään.

Pete naputti rattia ja aukaisi radion. Siellä puhuttiin säästä, samasta aiheesta, jota kumpikaan meistä ei kehdannut ottaa puheeksi.

– Ensi-iltaan on enää puolitoista kuukautta aikaa, Pete sanoi.

– Eikä me olla vielä edes harjoiteltu meidän suudelmaa.

– Eiköhän tässä vielä ehitä.

Vatsasta sieppasi kuin teinityttönä, jolloin olin istunut Jounin kyydissä ja odottanut hänen pussaavan minua Säästöpankin parkissa. Pete kertoi, että hän oli harrastanut näyttelemistä jo poikasesta asti. Ahtalan teatteri oli hänelle kuin toinen perhe.

– Hetki ensi-illan jälkeen on parasta koko jutussa, kun yleisö taputtaa ja me näyttelijät juostaan kulisseihin. Silloin tajuaa, että kukaan meistä ei olisi voinut tehdä tätä yksin.

Jäin miettimään hänen sanojaan. Minun syyni näytellä olivat toisenlaiset. Minä halusin seistä valokeilassa, katsoa mustana yskivää yleisöä, imeä itseeni ihmisten ihailua.

– Meinaatko sä tulla Tavaratansseihin, Pete kysyi ja kääntyi kotikujalleni.

– Ehkä.

Tavaratanssit järjestettiin vuosittain, sen avulla teatteri keräsi materiaalia puvustusta ja lavastusta varten. Ihmiset saivat tuoda nuorisotalolle vanhoja huonekaluja, astioita ja vaatteita. Äiti oli luvannut, että saisin vapaasti hakea vintiltä pari pahvilaatikollista roinaa.

– Toivottavasti nähään siellä, Pete sanoi ja kurvasi auton pihaan.

Katsoin hänen käsiään, niiden voimakkaita suonia, ratin ympärille kiertyneitä sormia.

– Nähdään.

Kokeiltuani ainakin viittätoista eri asua päädyin punaiseen viskoosimekkoon. Kopsuttelin tuvan poikki fuksian värisissä korkokengissä ja keimailin äidille kuin nuorena tyttönä. Hän nosti katseensa kutimistaan.

– Sähän oot niinku missi.

Minun olisi tehnyt mieli suudella äitiä otsalle ja kiittää häntä kauniista sanoista. Kun heitin takin niskaan, äiti varoitti minua nauttimasta liikaa "väkijuamia".

Bändin soitto kuului kauaksi, mikrofonit kaikuivat, nuorisotalo kuhisi kaljanjuojia. Ahtalan Sanomien toimittaja tarttui minua käsivarresta ja kyseli hassuja kysymyksiä. Kun hän otti minusta valokuvia, Karita tuijotti minua ketunsilmillään ja hukutti kateutensa booliin.

Ensin en nähnyt Peteä missään. Ehdin jo luulla, että hänelle oli tullut este, lapsi sairastunut korvatulehdukseen tai naula nakertanut kantapäähän reiän. Mutta sitten huomasin hänet miesten joukossa lähellä orkesteria. Hänellä oli musta puvun takki ja ylin nappi paidasta auki, kengät kiillotettu iltaa varten.

Hän katsoi minua pari kertaa ja hörppäsi olutta. Yritin jutella Maikin kanssa, mutta en kuullut sanaakaan hänen puheistaan. Karita keinutteli Peteä kohti korkeissa koroissaan, takapuoli tiukkana, kysymys kielellään. Kun hän kuiskasi jotakin Peten korvaan, Pete naurahti ja pyöritti päätään. Karita poistui punastuen paikalta.

Ostin lasin viiniä, tunsin sen lämmön rinnassa, olin katselevinani ihmisten tuomia sohvakalusteita. Kävin naisten huoneessa ja tsekkasin hampaani, lisäsin huuliin lempeää kiiltoa.

Vasta parin viinilasillisen jälkeen kykenin ajattelemaan selkeästi: minä olin nelikymppinen itsevarma nainen enkä mikään panikoiva teinipimu. Kävelin rohkeasti Peten luokse ja kilistin lasiani hänen tuoppiaan vasten.

– Haluatko tanssia?

– En, hän sanoi ja hymyili.

– Mutta sun kanssa mä voin tehä poikkeuksen.

Miehet vislasivat peräämme, naiset vakoilivat kulmiensa alta. Pete otti minusta kiinni kuin olisimme olleet salissa kahdestaan. Hänen hiuksensa oli seksikkäästi kammattu ja hän tuoksui Stockmannin parfyymiosastolta.

Bändi soitti Leonard Cohenia, bassot jomottivat rintakehässä, laulaja henkäisi: dance me to the end of love. Peten käsi kuumensi vyötäröni, hänen peukalonsa silitti lantiotani kuin huomaamatta. Läheisyyden lämmin aalto huuhtoi minut päästä varpaisiin.

– Sulla on nätti mekko, hän sanoi.

– Kiitos. Se on Vivienne Westwoodin.

– Ei sano mulle mitään, hän naurahti ja veti minut lähemmäksi.

Painoin pääni hänen olkapäätään vasten, lämmin miehen tuoksu hohkasi hänen iholtaan. Kun Karita näki meidät, hän kulautti lasinsa tyhjäksi ja ryntäsi raittiiseen ilmaan.

Ilta kului nopeasti kuin kengänpohjat. Tanssimme Peten kanssa monta tanssia ja hyräilimme hiljaa laulujen mukana. Ahtalalaiset katsoivat meitä kuin paikallista nähtävyyttä. Pete ei kyläläisistä piitannut, hän sanoi, että jos rupesi juoruja pelkäämään, oli parasta muuttaa korpeen karhujen kaveriksi.

Narikoilla hän kuiskasi, voisiko hän saatella minut kotiin.

– Mä en tiennytkään, että Ahtalassa tarvitsee henkivartijaa.

– Sä tarvitset.

Keväinen ruoho tuoksui, ensimmäiset leskenlehdet kurkottivat kohti taivasta. Kuu kuunteli meidän puheitamme ja hymyili kalpeiden tähtien keskellä.

Puolimatkassa Pete otti kädestäni kiinni. Kosketus taikoi minut nuoreksi, askeleet kevenivät, jalat leijuivat. Toivoin, että emme olisi koskaan perillä, että eksyisimme pimeässä ja kulkisimme käsikkäin koko yön.

Ahtalankujan päässä äidin talo tuli näkyviin. Se tuijotti meitä hyväksyvästi tuuheiden kuusien takaa. Televisio ei enää välkkynyt tuvassa, eteisessä paloi valo.

Ovella Pete kiitti minua hauskasta illasta. Hän astui askeleen lähemmäksi ja sipaisi hiuksiani. Viimeiset valveilla olevat linnut kirkuivat ympärillä kuin käskien suutelemaan.

Hän painoi huulensa omiani vasten. Kielemme leikkivät yhdessä kauan, sydämet hakkasivat hulluina toisiaan vasten.

Kopeloin oven auki ja vedin hänet mukanani kuistiin.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.