Osa 1/4: Elokuvatähti Sara on täyttä­nyt 45. Harmikseen diiva huomaa, että uuden elokuvan ensi-illassa huomio kiinnittyy nuorempiin näyttelijöihin. Ryppyjäkin on jo enemmän kuin rooleja ja kirjeitä kirjoittelevat vain ulosottomiehet. Tähti on jo valmis sammumaan, kun hän saa yllättävän työtarjouksen kotikonnuiltaan Pohjanmaalta.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taksikuski käyttäytyi kuin ei olisi tuntenut minua. Hän ei vilkuillut minua taustapeilistä, vaikka varmasti olisi halunnut nimikirjoituksen pulleaan vatsaansa. Oli kylmä ilta, taivas räki räntää, ihmisten untuvatakit mököttivät märkinä marraskuusta.

Maksoin matkan luottokortilla. Kuski näki nimeni mutta ei tutkinut kasvojani uteliaana. Olisin halunnut tiivistää hänelle parhaimmat palat ansioluettelostani, mutta veressäni virtasi yhä ripaus pohjalaista nöyryyttä.

Avasin Helsingin suurimman elokuvateatterin oven, haistoin popcornit ja vastarakastuneet teinit. He keskittyivät toistensa takamuksiin eivätkä huomanneet omaani; tuntui kuin tuo tuntematon taksikuski olisi matkan aikana taikonut minut näkymättömäksi.

Tai ehkä kaikki johtui siitä, että olin juuri täyttänyt neljäkymmentäviisi.

Ykkössalin edustalla kiilteli suuri elokuvajuliste. Jessica Sund poseerasi siinä valkoisessa nahka-asussaan ja hymyili, varmana siitä, että tämän elokuvan ansiosta hänet tunnettaisiin kohta kaikkialla Euroopassa. Hänen takanaan seisoi Hannu Vaara, nimensä veroinen pikkurikollinen, läpeensä tatuoitu Taiteilija.

Hannu oli heilastellut kolmen Miss Suomen, kahden kansanedustajan, viiden näyttelijän ja neljän personal trainerin kanssa. Kerrottiin, että hän oli nuorena salakuljettanut kokaiinia Amsterdamista, ja että hän vielä nykyäänkin aivasti tietyllä tavalla.

Iltapäivälehtien mukaan Hannu Vaara oli diagnosoitu narsistiksi, ja hän oli myös kerran vajonnut psykoosiin. Jollakin konstilla hän oli voittanut Jussi-patsaan Haukka vailla siipiä -nimisestä elokuvastaan vuonna 1993. Viime kuukausina olimme tapailleet silloin tällöin, kerran jopa päässeet niin pitkälle, että hän oli esitellyt minulle uusimman tatuointinsa, vasempaan pakaraan nakutetun tiikerin pään.

Nyt hän seisoi nuorten naisnäyttelijöiden ympäröimänä kuin riikinkukko kanojensa keskellä. Kun koputin häntä olkapäähän, hän näytteli taitavasti ilahtunutta.

– Bon soir, tämäpä mukava yllätys, hän sanoi ja antoi minulle poskisuudelmat.

– Jännittääkö?

– Aina, kun näen sinut.

Hän väläytti minulle valkaistut hampaansa. Joko hän käytti jotakin tiettyä hammastahnaa, tai sitten hän oli kuluttanut satoja euroja töölöläiseen hammaslääkäriin.

Samassa Raakel Reenkola raivasi tiensä luokseni ja raapaisi nimeni muistilehtiöönsä. Hänellä oli yllään minkintuoksuinen turkki ja hattu samaa sarjaa. Hän suuteli minua poskelle ja kosketti olkapäätäni hellästi kuin olisimme olleet läheisiä ystäviä.

– Sara, mitä kuuluu?

Mieleni teki ripittäytyä hänelle, kertoa, etten ollut saanut kunnon leffaroolia neljään vuoteen, esiinnyin Hannu Vaaran uudessa elokuvassa yhteensä neljäkymmentäyhdeksän sekuntia, elin loppukuun opiskelijabudjetilla ja söin lounaaksi currylla maustettua kananuudelia. Lisäksi vuokraisäntä oli muistanut minua niin monella puhelinsoitolla, että olin jo alkanut kiintyä häneen.

Mutta Raakel ei ollut minun ystäväni, vaikka hän oli tehnyt
minusta lukuisia syvähaastatteluita. Sanoin, että olin innoissani Hannun uudesta elokuvasta ja että ensi kesäni olisi täynnä "kiinnostavia projekteja". Raakel käyttäytyi kuin olisi uskonut kaiken, ja ehkä uskoikin.

– No, onko mitään uutisia, hän kysyi härnäävä hymy huulillaan.

– Tänä aamuna rikottiin talven pakkasennätys Kittilässä.

Hän hymähti ja pukkasi minua kylkeen.

– Kerro nyt jotain. Ootsä rakastunut?

Vastasin, että asuin yhä kahdestaan 21-vuotiaan kissani kanssa. Juuri kun olin esitelmöimässä vesijuoksun tervehdyttävästä vaikutuksesta elimistöön, Jessica Sund lehahti paikalle ja valaisi huoneen pelkällä hymyllään. Hänellä oli kullanhohtoinen iltapuku ja huulet samaa sävyä.

Raakel lennähti hänen kimppuunsa kuin yöperhonen.

Jessica poseerasi valokuvaajille huippumallikisaajan elkein.

Salissa Jessica tunki minun ja Hannun väliin. Kun hän istahti viereeni punaiselle samettituolille, hänen pitkät hiuksensa olivat jäädä hänen takapuolensa alle. Jessica oli 29-vuotias – vain muutaman vuoden vanhempi kuin minä tehdessäni läpimurtoni Kasimir Hurmeen pitkässä elokuvassa Loiston vuodet. Hän oli niin pitkä ja laiha, että hänet olisi voinut saman tien lähettää Milanon catwalkeille.

Minulla oli Hannu Vaaran elokuvassa yhteensä neljä repliikkiä, mutta Jessica näkyi valkokankaalla lähes koko elokuvan ajan. Melkein jokaisessa kohtauksessa hän oli alasti.

– Näytänkö mä lihavalta, Jessica kuiskasi korvaani juuri silloin, kun hänen 178-senttinen vartalonsa polskutteli valkokankaan poikki.

Jos olisin nyökännyt, hän olisi välittömästi sännännyt oksentamaan.

Hannu imi tupakkaa ja puhalsi savua silmiini. Pakkanen oli kiristynyt, samoin tunnelma. Viimeksi kun olimme tavanneet, hän oli pyytänyt minua luokseen koskettamaan hänen Jussi-patsastaan. Jostakin syystä olin valehdellut, että minulla olisi aamulla vesijumppa Yrjönkadun uimahallissa.

Kaikki taputtelivat Hannua olalle ja kehuivat elokuvaa. Polttareiden jälkeinen selkeys -elokuva oli luokiteltu komediaksi, mutta minä olin nauranut vasta lopputeksteissä. En ollut löytänyt nimeäni luettelosta.

Hytisin lumisateessa ja puhalsin kämmeniini lämmintä ilmaa. Hannu kiersi kätensä ympärilleni, tarjosi jopa takkiaan kuin olisin ollut hänen rakastajattarensa. Kaikki tiesivät, että Hannun vaimo ja lapset asuivat Espoon Westendissä ja että vaimo joutui käyttämään astmapiippua Hannun harharetkien takia.

Vain Hannu itse välillä unohti tuon faktan.

Kun Jessica astui ovesta ulos, Hannu irrotti otteensa minusta. Kukaan ei voinut olla huomaamatta, että Jessican sukkahousuihin oli ilmestynyt seksikäs silmäpako.

– Leffa oli übersiisti, Jessica sanoi ja lisäsi aprikoosintuoksuista huulikiiltoa.

– Sinä olit... übersiisti. Vangitsit hienosti postmodernin naisen olemuksen tässä pirstaloituneessa yhteiskunnassamme.

Jessica naurahti ja rupesi puhumaan popcorneista. Hän oli liian nuori ymmärtämään, että Hannu Vaara yritti vain kompensoida sitä, että oli pari senttiä Jessicaa lyhyempi.

Kun Hannu ehdotti jatkoja, Jessica alkoi tekohaukotella.

– Sori. Mulla on aamulla taas yhet kansikuvaukset.

Yritin esittää kuin en olisi kuullut koko keskustelua. Samalla mietin kuumeisesti, koska minusta oli viimeksi tehty kansijuttu johonkin lehteen. Vuosi oli ehkä 1999, lehti nimeltään Lola. Se oli jo aikoja sitten mennyt konkurssiin, samoin kuin minun talouteni.

Jessica lähti kävelemään kolmosen ratikkapysäkille, hiukset hulmuten kuin sampoomainoksessa. Toimittajat valuivat ulos teatterista hipsterivaatteissaan, valokuvaajat kantoivat kameroitaan huolettomasti kuin olkalaukkuja.

– Nähdään Sara, Hannu sanoi ja suukotti minua hyvästiksi. Kun lähdin kävelemään taksitolpalle, yksi kuvaajista vilkaisi minua syyllisenä, kuin olisi juuri ampunut minua selkään.

Pyysin taksikuskia viemään minut kotiin ABC:n kautta. Hän katsoi minua pitkään peilistä mutta ei onneksi esittänyt lisäkysymyksiä.

Nuoret kuiskuttelivat peliautomaateilla, kun astelin pikkumustassani heidän ohitseen. Ostin mozzarellapizzan, keksipaketin ja purkin maitoa. Jätin ostamatta Tähdet, tähdet -lehden, jonka kannessa Jessica Sund, 29, totesi: "Tunnen itseni jo näyttelijäveteraaniksi."

Kotona minua ei odottanut kukaan. Vain sinisen maalauksen nainen toivotti minut tervetulleeksi kaksiooni, hymyili kallista hymyään, muistutti, että kauan sitten olin huutokaupassa tuhlannut häneen 4 800 euroa.

Armani kehräsi kopassaan keittiössä ja näki kissojen unia. Yritin olla katsomatta pöydällä vaanivia kirjekuoria. Jo kaukaa saattoi arvata, että kyse ei ollut rakkauskirjeistä tai taidenäyttelyn avajaisista. Nämä kirjeet vaativat rahaa, vaivalla tienattuja euroja, hyvitystä siitä, että olin puhunut äidin ja Lydian kanssa puhelimessa kaksikymmentäviisi tuntia kuussa.

Edellisenä päivänä olin käynyt nettipankissa ja tutkaillut tilitietojani. Mihin kaikki säästöni olivat hävinneet? Viime kuussa olin ostanut ainoastaan yhdet krokotiilinnahkasaappaat ja kaksi Louis Vuittonin laukkua. Ellen pian saisi töitä, ainoana vaihtoehtonani olisi kävellä työvoimatoimistoon ja aloittaa menestyksekäs ura siivoojana.

Makuuhuoneessa tuijotin kauan vanhaa elokuvajulistetta, joka oli haalistunut lukemattomien auringonnousujen valossa. Olin kuvassa 25-vuotias, silmät säihkyivät itsevarmuuttaan ja rypyt johtuivat pelkästä naurusta. Kasimir Hurme oli kiinnittänyt minuun huomiota jo teatterikoulussa ja pyydystänyt minut elokuvansa pääosaan. Olin huolellisesti opetellut stadin slangin ja häivyttänyt puheesta kaikki murresanat, mutta pohjalaistytön pulleita poskipäitä ei ollut häivyttänyt mikään muu kuin aika.

Aamulla kännykkäni kähisi Paula Koivuniemen äänellä. Jonkun oli säännöllisesti muistutettava minua siitä, että olin aikuinen nainen. Kännykän näytöllä vilkkui Äiti. Hän oli maailmassa ainoa, jonka puheluita en milloinkaan hylännyt. Koskaan ei voinut tietää, oliko äidillä jokin hätänä, sydän pysähtymässä tai kanankoipi kurkussa.

– Haloo.

– Mitä sä nuan vastaat? Sano koko nimes, kun sulle on komia ristimänimi annettu.

Hengitimme vuorotellen puhelimeen. Olin kuulevinani, miten Emmerdalen hahmot puhuivat englantia väkevällä murteella.
Nykyään äidin televisio huusi niin kovaa, että ihmiset luulivat hänen kestitsevän jatkuvasti vieraita.

– Oliko sulla hauskaa siälä ensi-illas?

– Mistä sä siitä tiedät?

– Koko Suamihan siitä tiätää. Mä luen täälä iltapäivälehteä.

Naapurin Irma oli kiikuttanut äidille tuoreen lehden huomattuaan kuvani etusivulla.

– Sä pussaat täs sen ohojaajan kans.

Hyppäsin sängystä ylös ja kysyin, missä kuva oli otettu.

– No kai sä itte tiärät mihinä sä oot riiannu.

Muistelin iltaa kuin pikakelauksella, käsiä joita olin kätellyt, toimittajia joille olin sepittänyt tarinoita elämästäni. Muistin Hannun antaman lyhyen suukon ja kuvaajat, jotka olivat parveilleet ympärillämme kuin raatokärpäset.

Maineeni kodinrikkojana saisi taas uutta pontta. Kolme vuotta
aiemmin minulla oli ollut lyhyt romanssi erään saippuasarjatähden kanssa. Sain tietää hänen siviilisäädystään vasta sitten, kun hänen vaimonsa oli löytänyt meidät sylikkäin heidän kesämökkinsä savusaunasta.

– Eikös se Hannu Vaara oo naimisis sen muatisuunnittelijan kans?

– Niillä on asumusero.

– Ei se mitään merkkaa. Isoos kirjas sanotahan, että minkä Jumala on yhyristäny, sitä äläköön ihiminen eroottako.

Vaihdoin puheenaiheen kaikkien äitien lempiaiheeseen, säähän.

Aamulla äiti oli lukenut Ilkasta, että Etelä-Pohjanmaalla ei ollut viiteentoista vuoteen satanut näin paljon lunta.

– Koskas sä tuut kotona käymäs?

Selasin kalenteriani. Marraskuussa oli vain muutama merkintä siellä täällä: hammaslääkäri klo 13, Lydia & manikyyri, MENE KUNTOSALILLE, aikuisbalettiin ilm, Tarjoustalo klo 16.

– Tää kuu on tosi kiireinen.

Äiti hengitti puhelimeen keuhkot rohisten. Kuulin, miten hän ryyppäsi kahvia ja miten tuvan seinäkello kumautteli kaksitoista.

– Varatut miähet pitää kiireesenä.

Saatoin kuvitella, miten äiti käpsyttelisi ikkunalle, katselisi varpusten vahtivan jyviä lintulaudalla, seuraisi kuinka naapurin Yrjö lykkii lumia viimeisillä voimillaan.

– No, onpahan ihimisillä taas puhuttavaa, äiti huokaisi.

Sanoin hänelle, että Hannu oli minulle pelkkä kollega. Pesin hampaat, kurlutin vettä kurkussa, odotin seuraavaa puheenaihetta. Kun sitä ei tullut, sanoin että minun täytyi lopettaa. Tunnin päästä olisi tärkeä tapaaminen.

– Mikä nyt on niin maharottoman tärkiää?
   

Kävin suihkussa, pukeuduin ja vein hymyilevän naisen kanikonttoriin. Äidille olin sanonut meneväni koekuvaukseen. Taulu painoi sen verran, että jouduin vähän väliä laskemaan sen lumeen. Olisi pitänyt pyytää Lydia kantoavuksi, mutta en halunnut hänen joutuvan alennustilaan minun takiani. Lydia ei pystynyt edes sanomaan sanaa "työvoimatoimisto" ilman, että häntä alkoi heikottaa.

Iltapäivällä tapasin Lydian Stockmannin kellon alla. Hän horjahteli minua kohti punaisissa piikkikoroissaan kuin välillämme olisi ollut luistinrata. Hänellä oli voimakkaasti meikatut silmät ja niin paljon poskipunaa, että teki mieli häivyttää se hansikkaalla.

Liukastelimme pitkin Aleksanterinkatua ja suuntasimme tuttuun kynsihoitolaan. Nuori tyttö istutti meidät nahkatuoleihin. Me halusimme sekä manikyyrin että pedikyyrin, halusimme, että kuollut iho karisisi jaloistamme lämpimään vesialtaaseen.

Aasialaisen näköinen nuori mies toi meille teetä ja kumartui Lydian jalkojen juureen. Lydia puhui akvarellikurssistaan, roolistaan Tšehovin Kirsikkatarhassa, toyboystaan, joka lähetteli hänelle viikoittain hellyttäviä äänikirjeitä. Kerroin Lydialle, että tilini oli hyvää vauhtia tyhjenemässä, puhelimeeni soittivat vain lehtimyyjät ja kirjeitä tuli lähinnä ulosottomiehiltä.

– Mitä ne susta haluaa? Sun kissan?

Nuorukainen hieroi Lydian jalkoja kuin ne olisivat kuuluneet
kuningattarelle. Lydia hymyili hänelle kiitoksen ja kääntyi taas minun puoleeni.

– Sä et voi vaan istua ja odottaa, että joku tulis hakemaan sut kotoa. Usko mua.

– Mitä sä sitten teit, kun sulla ei ollut töitä?

– Käännyin plastiikkakirurgin puoleen.

Muistin vieläkin, miltä Lydia oli näyttänyt ensimmäisen Botox-ruiskeensa jälkeen. Kun olin käynyt kylässä hänen luonaan, tuntui kuin olisi vahingossa astunut Madame Tussaudin vahamuseoon.

– Näyttelijän ammatti on kova tie, varsinkin naiselle. Ei kaikki päivät voi olla yhtä ensi-iltaa.

Lydia katseli, miten hänen kyntensä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi yksi kerrallaan ja miten sileiltä nuorukaisen kädet näyttivät hänen omiensa rinnalla. Hän ei ollut koskaan paljastanut minulle ikäänsä, mutta Kansallisteatterin kuiskaaja oli kertonut hänen syntyneen 1940-luvun lopulla.

– Onhan sulla kontakteja, hyödynnä niitä, Lydia sanoi ja puhalsi kynsiinsä. – Joskus pitää vain anella.

Hannu Vaara haki minut kotoa mustalla BMW:ään. Yhdellä napinpainalluksella hän avasi ikkunan ja käski minut kyytiin. Hän piti mustia aurinkolaseja, vaikka oli jo hämärää. En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi seuraavaksi kaivanut hansikaslokerostaan kommandopipon.

– Ollaanko me menossa ryöstämään pankkia?

Hannu ajoi ajatuksissaan päin punaisia. Kun rekkamies tööttäsi kolme kertaa, hän kirosi hampaittensa raosta kuin gangsteri.

Olimme sopineet, että menisimme syömään sushia yhteen Punavuoressa pönöttävään ravintolaan, olin jo päättänyt mitkä makit ja nigirit valitsisin listalta. Mutta keskusta jäi kauas taakse, ja Hannu oli kaikesta päätellen kaasuttamassa kohti Konalaa.

Hannu napsautti radion päälle ja rupesi jammailemaan Janne Tulkin tahtiin. Oli vähällä, ettei hän jopa laulanut ääneen Kulkurin kuuta. Putiikit vaihtuivat pelloiksi, mainosvalot kelmeiksi katulampuiksi. Jugendtalot tekivät tilaa lähiö­rakennuksille, jotka oli siroteltu toistensa viereen kuin rakennuspalikat.

Vihdoin Hannu pysäköi autonsa vanhan motellin eteen. Talo näytti siltä, että sen kylpyhuoneissa oli vuosien varrella puukotettu monta viatonta uhria.

– Tuollako me syödään?

Istuimme pubin perimmäisessä nurkassa. Täytetty hirven pää toljotti vastakkaiselta seinältä. Piruuttani tilasin pelkän kokiksen. Hannu nautiskeli olutta ja salamipitsaa, vaikka vasta viime kesänä häntä oli haastateltu ohjelmaan nimeltä Vegaanina olen vahvempi.

En riisunut takkiani enkä esitellyt Hannulle pukuni paljastavaa miehustaa. Donna Karanin mekko oli liian hieno tällaiseen paikkaan; olin maksanut mekon luotolla tätä iltaa varten. Parin viikon päästä minulle lähetettäisiin lasku, jonka maksamiseksi pitäisi viedä kanikonttoriin taas uusi taulu.

– Piristy nyt, Hannu sanoi.

– Mikäs meidän on täällä ollessa.

Samassa baarimikko tarttui mikrofoniin ja kysyi huutaen, oliko äänet jo avattu ja Mombasan sanat treenattu. Ihmiset alkoivat taputtaa kuin olisivat juuri kuulleet ilosanoman.

Punatukkainen nainen hoippui lavalle ja puhalteli mikrofoniin. Hän näytti siltä kuin olisi asunut koko elämänsä tässä pubissa, tässä surkastuneiden sielujen turvasatamassa. Nousevan auringon talo alkoi soida taustalla, nainen hyräili mukana juopuneen nuotilla. Joku mies huusi viereisestä pöydästä:

– Hyvä Ritva!

Nousin lähteäkseni ja toivotin Hannulle hyvää illanjatkoa. Hän tarttui minua kädestä ja puristi sitä kuin hukkuva.

–Älä mee vielä. Mun piti puhua sulle yhdestä projektista.

Hannun silmissä kiilui kauhu. Hän pelkäsi, että minä jättäisin
hänet yksin ja kääntäisin hänelle selän, nolaisin hänet kaikkien edessä. Kukaan ei kääntänyt Hannu Vaaralle selkää paitsi ehkä Aki Kaurismäki – ja sekin johtui pelkästään taiteellisista erimielisyyksistä.

– Laura tuli hulluksi, kun se näki sen kuvan meistä lehdessä. Mä en voi riskeerata mitään, kyllähän sä sen ymmärrät.

– Eikös teillä ole asumusero?

– On, on.

Hannu ei katsonut minua silmiin, tuijotti vain alakuloisena vasenta nimetöntään. Siihen oli tatuoitu tummanharmaa sormus, New Yorkissa roihahtanut rakkaus. Wikipediassa kerrottiin, että Hannu oli tavannut vaimonsa Vapaudenpatsaan helmassa vuonna 1988.

Istuin alas ja annoin hänen puhua. Hän silitti kättäni kömpelösti kuin kissaa.

– Mä oon hahmotellut yhtä leffakäsistä, jonka päärooli on kuin sulle tehty. Mä en vaan ole vielä tavoittanut sen henkilöhahmon ääntä, ja mä tarvin sun apua.

Hannu kumartui minua kohti ja alkoi puhua Pelon peilisali -nimisestä elokuvasta ja Helenasta, sen sensuellista päähenkilöstä, joka opettaa balettia Kansallisoopperassa ja tiskaa astiat juoksevan veden alla. Yritin näyttää välinpitämättömältä, vaikka sydämeni hakkasi rintaliivien alla kuin noitarumpu. Kysyin Hannulta, miksi hän ei ollut tavoittanut Helenan ääntä ja miten hahmoa voisi kehittää.

– Mitä jos me jatkettaisiin keskustelua yläkerrassa?

Aamuaurinko kangasteli kalpeissa verhoissa. Pinttynyt tupakan haju häilyi ympärillä, krapula moukaroi päätä. Huomasin olevani alasti ja muistin äkkiä kaiken.

Pöydällä sädehti samppanjapullo ja kaksi laihaa lasia. Toisessa olivat minun huulipunani jäljet, toisessa viiksikarva.

Sukkahousuni oli heitetty sohvan karmille, mekkoni lojui lattialla kuin tyhjiin puhallettu ruumis. Sen vierellä makasi kippurassa käytetty kondomi.

Tartuin kondomiin kuin pinseteillä ja heitin niljakkeen roskakoriin. Kävin kylvyssä ja pesin itsestäni tatuoidun ihon tuoksun.

Ennen lähtöäni näin lakanoilla lapun: "Olipa melkoinen koekuvaus. Onnittelut roolista. Otan pian yhteyttä."

Menin raitiovaunulla kotiin. Tunsin itseni likaiseksi, vaikka olin lojunut kylpyammeessa viisikymmentä minuuttia. Olisin halunnut huutaa kaikille, että en ollut mennyt elokuvaohjaaja Hannu Vaaran kanssa sänkyyn roolin takia. Olin häneen aidosti kiintynyt, ainakin niinä hetkinä kun en ollut katsellut hänen paljasta rintalastaansa. Siihen oli tatuoitu mustin kirjaimin sanat LAURA = ELÄMÄNI NAINEN.

Matkalla kotiin kännykkäni soi. Suuntanumero viittasi Ahtalaan. Äiti oli varmasti saanut jonkin kohtauksen, ja nyt sairaanhoitaja soitti terveyskeskuksesta.

– Sara Koskela.

Ensin kuului outoa ääntä, aivan kuin määkinää tai avunhuutoa.

– No haloja haloja. Täs on Muilun Maikki Ahtalan harrastajateatterista terve.

Ensin meinasin lyödä luurin korvaan. Miten tuo vieras ihminen kehtasi säikäyttää minut näin? Hän jatkoi puhetulvaansa, se virtasi eteenpäin tutulla pohjalaisella nuotilla. Hän halusi tavata minut mahdollisimman pian ja puhua tulevan kesän näytelmästä. Teatterilla oli taloudellisia ongelmia ja he tarvitsivat kipeästi vetonaulan, jonkun, joka houkuttelisi Ahtalankoskelle muitakin katsojia kuin näyttelijöiden perheenjäseniä.

– Me aateltihin, notta sinä oman kylän likkana sopisit tähän hommahan niinku karvakenkä paskahan.

Taustalta kuului omituista ääntä, melkein kuin lehmien ammuntaa. Maikki ilmoitti, että oli tulossa tiistaina Helsinkiin siskonsa luokse ja ehdotti tapaamista. Olin juuri hahmottelemassa tekosyyksi hampaan paikkaamista tai gynekologia, kun Maikki jo mietti, missä kahvilassa olisi helpointa tavata.

– Mä oon Helsingis aina niinku orpo piru.

Maikki tilasi café au lait'n ja lausui sen samalla tavalla kuin se kirjoitettiin. Hänellä oli yllään kirjava toppatakki, jonka hän lienee ostanut pari sesonkia sitten Ahtalan ainoasta vaatekaupasta.

Näytelmän harjoitukset alkaisivat huhtikuussa ja vastanäyttelijäni olisi "komia nuari miäs". Näytelmän nimi oli Kuumia aaltoja ja minä näyttelisin siinä talonmieheen rakastuvaa opettajatar Hildaa. Palkka olisi kohtuullinen, työtilat kiitettävät, mutta asuntoa he eivät pystyisi minulle tarjoamaan.

– Eikös sun äitees asu viälä Ahtalas, siinä komias punaases
taloos?

Maikilla ei ollut aavistustakaan siitä, millaista minun ja äidin elämä oli ollut saman katon alla. Hän ei tiennyt, kuinka paljon olimme vuosien kuluessa paiskoneet ovia, leikkineet marttyyreitä, tuhlanneet kyyneleitä mykkäkoulun jälki-istunnoissa. Olimme kaikesta eri mieltä. Jopa se, tarvitsiko lakanoita mankeloida ennen käyttöä, oli äidille suuri filosofinen kysymys.

– Mä oon pahoillani, mutta mun täytyy sanoa ei. Mun pitää keskittyä yhteen isoon leffarooliin.

– Jaa. Eihän me tiätysti elävien kuvien kans pystytä kilipaalemahan.

Maikki katsoi kahvikuppiinsa haikeana, aivan kuin olisi kadottanut sinne jotakin. Sen jälkeen hän alkoi taas kehua vuolaasti Kuumia aaltoja, sen nerokasta dialogia, sen hykerryttäviä henkilöhahmoja.

– Se on aivan huluvaton!

– Kuka sen on kirjoittanut?

– Mun miäs.

– Onko hän näytelmäkirjailija?

Maikki purskahti nauramaan.

– Näytelmäkirijaalija, voi jukelintähären. Maanvilijelijä se on!

Lunta satoi tiheään kuin aamuyöllä tv-ruudussa. Baarit heräsivät henkiin, portsarit hymyilivät ovilla. Heitin roskiin vanhan kuitin, jonka taakse Maikki oli raapustanut
puhelinnumeronsa. Hän lähtisi takaisin Ahtalaan torstaina seitsemän junalla.

– Soita heti, jos tuut katumapäälle, hän oli sanonut. – Mutta älä miäti kauaa.

Heti kun näin Lydian Fredrinkinkadun drinkkibaarissa, unohdin Maikin ja Ahtalan ja Ahtalankosken ympärillä avautuvat lempeät lakeudet. Joimme samppanjapullon uuden leffaroolini kunniaksi, menimme Lydian poikaystävän omistamalle klubille ja tanssimme diskopallojen alla kuin kahdeksantoistavuotiaat.

Aamulla päätin tehdä katumusharjoituksia. Join tuoremehua,
ahmaisin kaksi appelsiinia ja lähdin kuntosalille. Suunnittelin, millaista elämäni olisi sitten, kun pääsisin taas elokuvakameroiden eteen, kirjoittaisin nimikirjoituksia nuorten miesten hauiksiin, kävelisin punaista mattoa pitkin parempaan huomiseen.

Vasta R-kioskin kohdalla näin lööpit. Hannu Vaaran ja Jessica Sundin naamat oli leikattu toistensa viereen kuin saksilla, heidän hampaansa kimaltelivat kilpaa auringon valossa. Heidän päittensä päällä luki suurin, mustin kirjaimin: "JESSICA JA HANNU – ROOLI JA ROMANSSI!"

Kaivoin taskun pohjalta kolikoita ja ostin lehden. Piilouduin pimeään porttikongiin ja luin jutun kännykän valossa. Siinä kerrottiin, että Hannu ja Jessica olivat ihastuneet toisiinsa Hannun uusimman elokuvan kuvauksissa, ja nyt Jessica näyttelisi pääroolin myös Hannun seuraavassa filmissä Pelon peilisali.

Näin itseni näyteikkunassa, surkean suppusuun ja totisen takin, valvotun yön värjäämät silmät. Rullasin lehden kokoon ja kannoin sitä kainalossani kuin asetta.

Hannu avasi oven kimono yllään, hiukset pystyssä, kaulassaan huulipunan jäljet. Läväytin lehden auki ja kysyin, kuinka monen naisen kanssa hän oikein makasi. Samassa kaksi kikattavaa kiharapäätä vilahti huoneen poikki alusvaatteissaan.

– Älä viitsi, Sara. Mustasukkaisuus ei pue sinua.

Hannu kietoi kimonon tiukemmin ylleen. Hän katsoi minua kuin imurikauppiasta.

– Miten sä saatoit antaa pääroolin sille luuviululle? Mun kissakin painaa enemmän kuin se!

Hannu huokaisi ja pahoitteli virhearviointiaan, sanoi, että tämä ei ollut hänen päätöksensä, väitti, että tuottaja oli halunnut päätähdeksi jonkun alle 40-vuotiaan. Heitin lehden hänen naamaansa ja näytin kyytipojaksi vielä keskisormea. Olisin toki halunnut sylkäistä hänen silmilleen ja murtaa hänen nenänsä, mutta en halunnut päätyä juorulehtien KÄÄK-palstoille enkä varsinkaan käräjäoikeuteen.

Minulla ei ollut varaa maksaa oikeudenkäyntikuluja.

Ulkona hämärsi, sininen hetki värjäsi talot ja lumikinokset. Lydia näytti siltä kuin olisi jo sataan kertaan kuullut kaiken minkä hänelle kerroin.

– Tervetuloa todellisuuteen, hän sanoi. – Nyt tiedät, miksi kannattaa käyttää Botoxia.

Oikaisimme Ruttopuiston halki ja kävelimme kohti Bulevardia. Puiston penkillä istui puliukko, joka naukkaili punaviiniä ja keskusteli syvällisiä itsensä kanssa.

– Jos mä en saa töitä, mä joudun liittymään ton miehen seuraan.

– Soita sille naiselle Ahtalaan.

– Mulla ei ole sen numeroa enää.

– Kai teatterilla on kotisivut.

– En ole maksanut nettilaskua.

Lydia huokaisi ja kysyi, halusinko lähteä yömyssyille hänen luokseen. Kello oli jo kohta seitsemän, pakkanen kiristyi ja kohta alkaisi Idolsin esikarsinnat.

Katsoin hänen rannekelloaan ja muistin äkkiä jotakin.

– Mikä päivä tänään on?

– Torstai.

Lähdin juoksemaan toiseen suuntaan, aivan kuin torstai olisi voinut pelastaa minut kaikelta.

– Nähdään!

Juoksin kuin olympiamitalisti halki lumisen Bulevardin. Matkalla ainakin seitsemän ihmistä yritti estää minua pääsemästä rautatieasemalle. Yksi kerjäsi rahaa, toinen myi Hare Krishna -kirjoja, kolmas kysyi halusinko pelastaa pandat.

Vastasin kaikille kieltävästi, ja he tuijottivat minua tuomitsevasti.

Rautatieasemalla tarkistin jonot ja jokaisen kioskin, mutta Maikkia ei näkynyt missään. Venäläiset turistit tuhisivat turkislakkiensa alla, talvikenkien tuoma lumi suli lätäköiksi lattialle. Lopulta juoksin laiturille ja löysin oikean junan. Maikki oli juuri nousemassa kyytiin, kun huusin hänen nimensä.

Yritin tasata hengitystäni ja näyttää normaalilta. Kerroin, että olin juuri saatellut mummini junaan ja nähnyt sattumalta Maikin. Samassa tajusin, että jos mummini eläisi, hän olisi nyt 105-vuotias.

–Ajattelin vain kysyä, onko tarjous vielä voimassa.

Tavoittelin kepeää, huoletonta äänensävyä, ja silti poskiani kuumotti. Maikki katsoi tarralenkkareitaan, jollaisia minäkin olin ala-asteella käyttänyt.

–Voi ei, mä hätäälin ja soitin jo toiselle näyttelijälle.

Konduktööri hoputti matkustajia junaan. Maikki painoi vihreää nappia, junan pistävä tuoksu tulvahti nenään. Toivotin hänelle
hyvää matkaa ja käännyin lähteäkseni, kun hän yhtäkkiä huikkasi oven raosta.

– Se ei oo kyllä viälä suastunu!

Istuin sohvalla ja tuijotin kännykkää. Toivoin, että se alkaisi
väristä onnellisena kuin henkiin herätetty sydän, mutta se vain
makasi elottomana maljakon vierellä. Kaadoin Lydialle lisää viiniä, laitoin Chopinia soimaan, järjestelin romaaneja aakkosjärjestykseen.

– Maikki lupasi ottaa yhteyttä vielä tänään.

– Kyllä se soittaa.

– Uskomatonta, että mun koko elämä riippuu nyt Satu Silvosta.

Join lisää viiniä ja tunsin, kuinka se alkoi vaikuttaa. Esineet näyttivät pehmeiltä, ilma värisi. Lydia nousi ylös ja katseli kirjahyllyäni. Toivoin, että hän ei huomaisi Tšehovin koottujen novellien puuttuvan joukosta. Hän oli lainannut ne minulle vuonna 1995, ja rahapulassa olin myynyt ne antikvariaattiin.
Vihdoin kännykkäni piipitti kuin pikkulintu. Sieppasin puhelimen pöydältä ja luin viestin. Siinä oli vain kaksi sanaa, mutta ne loihtivat mieleeni kuvia jotka vilistivät silmieni edessä kuin junan vaunut: punainen talo ja äiti perkaamassa mustikoita, kuumat rappuset auringon paisteessa, pitkä peltojen reunustama tie.

– Mitä siinä sanotaan, Lydia kysyi.

– Tervetuloa Ahtalaan.

Lue jatkiksen kirjoittajan Taina Latvalan haastattelu tästä.


Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.