Osa 1/4: Elokuvatähti Sara on täyttä­nyt 45. Harmikseen diiva huomaa, että uuden elokuvan ensi-illassa huomio kiinnittyy nuorempiin näyttelijöihin. Ryppyjäkin on jo enemmän kuin rooleja ja kirjeitä kirjoittelevat vain ulosottomiehet. Tähti on jo valmis sammumaan, kun hän saa yllättävän työtarjouksen kotikonnuiltaan Pohjanmaalta.

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taksikuski käyttäytyi kuin ei olisi tuntenut minua. Hän ei vilkuillut minua taustapeilistä, vaikka varmasti olisi halunnut nimikirjoituksen pulleaan vatsaansa. Oli kylmä ilta, taivas räki räntää, ihmisten untuvatakit mököttivät märkinä marraskuusta.

Maksoin matkan luottokortilla. Kuski näki nimeni mutta ei tutkinut kasvojani uteliaana. Olisin halunnut tiivistää hänelle parhaimmat palat ansioluettelostani, mutta veressäni virtasi yhä ripaus pohjalaista nöyryyttä.

Avasin Helsingin suurimman elokuvateatterin oven, haistoin popcornit ja vastarakastuneet teinit. He keskittyivät toistensa takamuksiin eivätkä huomanneet omaani; tuntui kuin tuo tuntematon taksikuski olisi matkan aikana taikonut minut näkymättömäksi.

Tai ehkä kaikki johtui siitä, että olin juuri täyttänyt neljäkymmentäviisi.

Ykkössalin edustalla kiilteli suuri elokuvajuliste. Jessica Sund poseerasi siinä valkoisessa nahka-asussaan ja hymyili, varmana siitä, että tämän elokuvan ansiosta hänet tunnettaisiin kohta kaikkialla Euroopassa. Hänen takanaan seisoi Hannu Vaara, nimensä veroinen pikkurikollinen, läpeensä tatuoitu Taiteilija.

Hannu oli heilastellut kolmen Miss Suomen, kahden kansanedustajan, viiden näyttelijän ja neljän personal trainerin kanssa. Kerrottiin, että hän oli nuorena salakuljettanut kokaiinia Amsterdamista, ja että hän vielä nykyäänkin aivasti tietyllä tavalla.

Iltapäivälehtien mukaan Hannu Vaara oli diagnosoitu narsistiksi, ja hän oli myös kerran vajonnut psykoosiin. Jollakin konstilla hän oli voittanut Jussi-patsaan Haukka vailla siipiä -nimisestä elokuvastaan vuonna 1993. Viime kuukausina olimme tapailleet silloin tällöin, kerran jopa päässeet niin pitkälle, että hän oli esitellyt minulle uusimman tatuointinsa, vasempaan pakaraan nakutetun tiikerin pään.

Nyt hän seisoi nuorten naisnäyttelijöiden ympäröimänä kuin riikinkukko kanojensa keskellä. Kun koputin häntä olkapäähän, hän näytteli taitavasti ilahtunutta.

– Bon soir, tämäpä mukava yllätys, hän sanoi ja antoi minulle poskisuudelmat.

– Jännittääkö?

– Aina, kun näen sinut.

Hän väläytti minulle valkaistut hampaansa. Joko hän käytti jotakin tiettyä hammastahnaa, tai sitten hän oli kuluttanut satoja euroja töölöläiseen hammaslääkäriin.

Samassa Raakel Reenkola raivasi tiensä luokseni ja raapaisi nimeni muistilehtiöönsä. Hänellä oli yllään minkintuoksuinen turkki ja hattu samaa sarjaa. Hän suuteli minua poskelle ja kosketti olkapäätäni hellästi kuin olisimme olleet läheisiä ystäviä.

– Sara, mitä kuuluu?

Mieleni teki ripittäytyä hänelle, kertoa, etten ollut saanut kunnon leffaroolia neljään vuoteen, esiinnyin Hannu Vaaran uudessa elokuvassa yhteensä neljäkymmentäyhdeksän sekuntia, elin loppukuun opiskelijabudjetilla ja söin lounaaksi currylla maustettua kananuudelia. Lisäksi vuokraisäntä oli muistanut minua niin monella puhelinsoitolla, että olin jo alkanut kiintyä häneen.

Mutta Raakel ei ollut minun ystäväni, vaikka hän oli tehnyt
minusta lukuisia syvähaastatteluita. Sanoin, että olin innoissani Hannun uudesta elokuvasta ja että ensi kesäni olisi täynnä "kiinnostavia projekteja". Raakel käyttäytyi kuin olisi uskonut kaiken, ja ehkä uskoikin.

– No, onko mitään uutisia, hän kysyi härnäävä hymy huulillaan.

– Tänä aamuna rikottiin talven pakkasennätys Kittilässä.

Hän hymähti ja pukkasi minua kylkeen.

– Kerro nyt jotain. Ootsä rakastunut?

Vastasin, että asuin yhä kahdestaan 21-vuotiaan kissani kanssa. Juuri kun olin esitelmöimässä vesijuoksun tervehdyttävästä vaikutuksesta elimistöön, Jessica Sund lehahti paikalle ja valaisi huoneen pelkällä hymyllään. Hänellä oli kullanhohtoinen iltapuku ja huulet samaa sävyä.

Raakel lennähti hänen kimppuunsa kuin yöperhonen.

Jessica poseerasi valokuvaajille huippumallikisaajan elkein.

Salissa Jessica tunki minun ja Hannun väliin. Kun hän istahti viereeni punaiselle samettituolille, hänen pitkät hiuksensa olivat jäädä hänen takapuolensa alle. Jessica oli 29-vuotias – vain muutaman vuoden vanhempi kuin minä tehdessäni läpimurtoni Kasimir Hurmeen pitkässä elokuvassa Loiston vuodet. Hän oli niin pitkä ja laiha, että hänet olisi voinut saman tien lähettää Milanon catwalkeille.

Minulla oli Hannu Vaaran elokuvassa yhteensä neljä repliikkiä, mutta Jessica näkyi valkokankaalla lähes koko elokuvan ajan. Melkein jokaisessa kohtauksessa hän oli alasti.

– Näytänkö mä lihavalta, Jessica kuiskasi korvaani juuri silloin, kun hänen 178-senttinen vartalonsa polskutteli valkokankaan poikki.

Jos olisin nyökännyt, hän olisi välittömästi sännännyt oksentamaan.

Hannu imi tupakkaa ja puhalsi savua silmiini. Pakkanen oli kiristynyt, samoin tunnelma. Viimeksi kun olimme tavanneet, hän oli pyytänyt minua luokseen koskettamaan hänen Jussi-patsastaan. Jostakin syystä olin valehdellut, että minulla olisi aamulla vesijumppa Yrjönkadun uimahallissa.

Kaikki taputtelivat Hannua olalle ja kehuivat elokuvaa. Polttareiden jälkeinen selkeys -elokuva oli luokiteltu komediaksi, mutta minä olin nauranut vasta lopputeksteissä. En ollut löytänyt nimeäni luettelosta.

Hytisin lumisateessa ja puhalsin kämmeniini lämmintä ilmaa. Hannu kiersi kätensä ympärilleni, tarjosi jopa takkiaan kuin olisin ollut hänen rakastajattarensa. Kaikki tiesivät, että Hannun vaimo ja lapset asuivat Espoon Westendissä ja että vaimo joutui käyttämään astmapiippua Hannun harharetkien takia.

Vain Hannu itse välillä unohti tuon faktan.

Kun Jessica astui ovesta ulos, Hannu irrotti otteensa minusta. Kukaan ei voinut olla huomaamatta, että Jessican sukkahousuihin oli ilmestynyt seksikäs silmäpako.

– Leffa oli übersiisti, Jessica sanoi ja lisäsi aprikoosintuoksuista huulikiiltoa.

– Sinä olit... übersiisti. Vangitsit hienosti postmodernin naisen olemuksen tässä pirstaloituneessa yhteiskunnassamme.

Jessica naurahti ja rupesi puhumaan popcorneista. Hän oli liian nuori ymmärtämään, että Hannu Vaara yritti vain kompensoida sitä, että oli pari senttiä Jessicaa lyhyempi.

Kun Hannu ehdotti jatkoja, Jessica alkoi tekohaukotella.

– Sori. Mulla on aamulla taas yhet kansikuvaukset.

Yritin esittää kuin en olisi kuullut koko keskustelua. Samalla mietin kuumeisesti, koska minusta oli viimeksi tehty kansijuttu johonkin lehteen. Vuosi oli ehkä 1999, lehti nimeltään Lola. Se oli jo aikoja sitten mennyt konkurssiin, samoin kuin minun talouteni.

Jessica lähti kävelemään kolmosen ratikkapysäkille, hiukset hulmuten kuin sampoomainoksessa. Toimittajat valuivat ulos teatterista hipsterivaatteissaan, valokuvaajat kantoivat kameroitaan huolettomasti kuin olkalaukkuja.

– Nähdään Sara, Hannu sanoi ja suukotti minua hyvästiksi. Kun lähdin kävelemään taksitolpalle, yksi kuvaajista vilkaisi minua syyllisenä, kuin olisi juuri ampunut minua selkään.

Pyysin taksikuskia viemään minut kotiin ABC:n kautta. Hän katsoi minua pitkään peilistä mutta ei onneksi esittänyt lisäkysymyksiä.

Nuoret kuiskuttelivat peliautomaateilla, kun astelin pikkumustassani heidän ohitseen. Ostin mozzarellapizzan, keksipaketin ja purkin maitoa. Jätin ostamatta Tähdet, tähdet -lehden, jonka kannessa Jessica Sund, 29, totesi: "Tunnen itseni jo näyttelijäveteraaniksi."

Kotona minua ei odottanut kukaan. Vain sinisen maalauksen nainen toivotti minut tervetulleeksi kaksiooni, hymyili kallista hymyään, muistutti, että kauan sitten olin huutokaupassa tuhlannut häneen 4 800 euroa.

Armani kehräsi kopassaan keittiössä ja näki kissojen unia. Yritin olla katsomatta pöydällä vaanivia kirjekuoria. Jo kaukaa saattoi arvata, että kyse ei ollut rakkauskirjeistä tai taidenäyttelyn avajaisista. Nämä kirjeet vaativat rahaa, vaivalla tienattuja euroja, hyvitystä siitä, että olin puhunut äidin ja Lydian kanssa puhelimessa kaksikymmentäviisi tuntia kuussa.

Edellisenä päivänä olin käynyt nettipankissa ja tutkaillut tilitietojani. Mihin kaikki säästöni olivat hävinneet? Viime kuussa olin ostanut ainoastaan yhdet krokotiilinnahkasaappaat ja kaksi Louis Vuittonin laukkua. Ellen pian saisi töitä, ainoana vaihtoehtonani olisi kävellä työvoimatoimistoon ja aloittaa menestyksekäs ura siivoojana.

Makuuhuoneessa tuijotin kauan vanhaa elokuvajulistetta, joka oli haalistunut lukemattomien auringonnousujen valossa. Olin kuvassa 25-vuotias, silmät säihkyivät itsevarmuuttaan ja rypyt johtuivat pelkästä naurusta. Kasimir Hurme oli kiinnittänyt minuun huomiota jo teatterikoulussa ja pyydystänyt minut elokuvansa pääosaan. Olin huolellisesti opetellut stadin slangin ja häivyttänyt puheesta kaikki murresanat, mutta pohjalaistytön pulleita poskipäitä ei ollut häivyttänyt mikään muu kuin aika.

Aamulla kännykkäni kähisi Paula Koivuniemen äänellä. Jonkun oli säännöllisesti muistutettava minua siitä, että olin aikuinen nainen. Kännykän näytöllä vilkkui Äiti. Hän oli maailmassa ainoa, jonka puheluita en milloinkaan hylännyt. Koskaan ei voinut tietää, oliko äidillä jokin hätänä, sydän pysähtymässä tai kanankoipi kurkussa.

– Haloo.

– Mitä sä nuan vastaat? Sano koko nimes, kun sulle on komia ristimänimi annettu.

Hengitimme vuorotellen puhelimeen. Olin kuulevinani, miten Emmerdalen hahmot puhuivat englantia väkevällä murteella.
Nykyään äidin televisio huusi niin kovaa, että ihmiset luulivat hänen kestitsevän jatkuvasti vieraita.

– Oliko sulla hauskaa siälä ensi-illas?

– Mistä sä siitä tiedät?

– Koko Suamihan siitä tiätää. Mä luen täälä iltapäivälehteä.

Naapurin Irma oli kiikuttanut äidille tuoreen lehden huomattuaan kuvani etusivulla.

– Sä pussaat täs sen ohojaajan kans.

Hyppäsin sängystä ylös ja kysyin, missä kuva oli otettu.

– No kai sä itte tiärät mihinä sä oot riiannu.

Muistelin iltaa kuin pikakelauksella, käsiä joita olin kätellyt, toimittajia joille olin sepittänyt tarinoita elämästäni. Muistin Hannun antaman lyhyen suukon ja kuvaajat, jotka olivat parveilleet ympärillämme kuin raatokärpäset.

Maineeni kodinrikkojana saisi taas uutta pontta. Kolme vuotta
aiemmin minulla oli ollut lyhyt romanssi erään saippuasarjatähden kanssa. Sain tietää hänen siviilisäädystään vasta sitten, kun hänen vaimonsa oli löytänyt meidät sylikkäin heidän kesämökkinsä savusaunasta.

– Eikös se Hannu Vaara oo naimisis sen muatisuunnittelijan kans?

– Niillä on asumusero.

– Ei se mitään merkkaa. Isoos kirjas sanotahan, että minkä Jumala on yhyristäny, sitä äläköön ihiminen eroottako.

Vaihdoin puheenaiheen kaikkien äitien lempiaiheeseen, säähän.

Aamulla äiti oli lukenut Ilkasta, että Etelä-Pohjanmaalla ei ollut viiteentoista vuoteen satanut näin paljon lunta.

– Koskas sä tuut kotona käymäs?

Selasin kalenteriani. Marraskuussa oli vain muutama merkintä siellä täällä: hammaslääkäri klo 13, Lydia & manikyyri, MENE KUNTOSALILLE, aikuisbalettiin ilm, Tarjoustalo klo 16.

– Tää kuu on tosi kiireinen.

Äiti hengitti puhelimeen keuhkot rohisten. Kuulin, miten hän ryyppäsi kahvia ja miten tuvan seinäkello kumautteli kaksitoista.

– Varatut miähet pitää kiireesenä.

Saatoin kuvitella, miten äiti käpsyttelisi ikkunalle, katselisi varpusten vahtivan jyviä lintulaudalla, seuraisi kuinka naapurin Yrjö lykkii lumia viimeisillä voimillaan.

– No, onpahan ihimisillä taas puhuttavaa, äiti huokaisi.

Sanoin hänelle, että Hannu oli minulle pelkkä kollega. Pesin hampaat, kurlutin vettä kurkussa, odotin seuraavaa puheenaihetta. Kun sitä ei tullut, sanoin että minun täytyi lopettaa. Tunnin päästä olisi tärkeä tapaaminen.

– Mikä nyt on niin maharottoman tärkiää?
   

Kävin suihkussa, pukeuduin ja vein hymyilevän naisen kanikonttoriin. Äidille olin sanonut meneväni koekuvaukseen. Taulu painoi sen verran, että jouduin vähän väliä laskemaan sen lumeen. Olisi pitänyt pyytää Lydia kantoavuksi, mutta en halunnut hänen joutuvan alennustilaan minun takiani. Lydia ei pystynyt edes sanomaan sanaa "työvoimatoimisto" ilman, että häntä alkoi heikottaa.

Iltapäivällä tapasin Lydian Stockmannin kellon alla. Hän horjahteli minua kohti punaisissa piikkikoroissaan kuin välillämme olisi ollut luistinrata. Hänellä oli voimakkaasti meikatut silmät ja niin paljon poskipunaa, että teki mieli häivyttää se hansikkaalla.

Liukastelimme pitkin Aleksanterinkatua ja suuntasimme tuttuun kynsihoitolaan. Nuori tyttö istutti meidät nahkatuoleihin. Me halusimme sekä manikyyrin että pedikyyrin, halusimme, että kuollut iho karisisi jaloistamme lämpimään vesialtaaseen.

Aasialaisen näköinen nuori mies toi meille teetä ja kumartui Lydian jalkojen juureen. Lydia puhui akvarellikurssistaan, roolistaan Tšehovin Kirsikkatarhassa, toyboystaan, joka lähetteli hänelle viikoittain hellyttäviä äänikirjeitä. Kerroin Lydialle, että tilini oli hyvää vauhtia tyhjenemässä, puhelimeeni soittivat vain lehtimyyjät ja kirjeitä tuli lähinnä ulosottomiehiltä.

– Mitä ne susta haluaa? Sun kissan?

Nuorukainen hieroi Lydian jalkoja kuin ne olisivat kuuluneet
kuningattarelle. Lydia hymyili hänelle kiitoksen ja kääntyi taas minun puoleeni.

– Sä et voi vaan istua ja odottaa, että joku tulis hakemaan sut kotoa. Usko mua.

– Mitä sä sitten teit, kun sulla ei ollut töitä?

– Käännyin plastiikkakirurgin puoleen.

Muistin vieläkin, miltä Lydia oli näyttänyt ensimmäisen Botox-ruiskeensa jälkeen. Kun olin käynyt kylässä hänen luonaan, tuntui kuin olisi vahingossa astunut Madame Tussaudin vahamuseoon.

– Näyttelijän ammatti on kova tie, varsinkin naiselle. Ei kaikki päivät voi olla yhtä ensi-iltaa.

Lydia katseli, miten hänen kyntensä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi yksi kerrallaan ja miten sileiltä nuorukaisen kädet näyttivät hänen omiensa rinnalla. Hän ei ollut koskaan paljastanut minulle ikäänsä, mutta Kansallisteatterin kuiskaaja oli kertonut hänen syntyneen 1940-luvun lopulla.

– Onhan sulla kontakteja, hyödynnä niitä, Lydia sanoi ja puhalsi kynsiinsä. – Joskus pitää vain anella.

Hannu Vaara haki minut kotoa mustalla BMW:ään. Yhdellä napinpainalluksella hän avasi ikkunan ja käski minut kyytiin. Hän piti mustia aurinkolaseja, vaikka oli jo hämärää. En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi seuraavaksi kaivanut hansikaslokerostaan kommandopipon.

– Ollaanko me menossa ryöstämään pankkia?

Hannu ajoi ajatuksissaan päin punaisia. Kun rekkamies tööttäsi kolme kertaa, hän kirosi hampaittensa raosta kuin gangsteri.

Olimme sopineet, että menisimme syömään sushia yhteen Punavuoressa pönöttävään ravintolaan, olin jo päättänyt mitkä makit ja nigirit valitsisin listalta. Mutta keskusta jäi kauas taakse, ja Hannu oli kaikesta päätellen kaasuttamassa kohti Konalaa.

Hannu napsautti radion päälle ja rupesi jammailemaan Janne Tulkin tahtiin. Oli vähällä, ettei hän jopa laulanut ääneen Kulkurin kuuta. Putiikit vaihtuivat pelloiksi, mainosvalot kelmeiksi katulampuiksi. Jugendtalot tekivät tilaa lähiö­rakennuksille, jotka oli siroteltu toistensa viereen kuin rakennuspalikat.

Vihdoin Hannu pysäköi autonsa vanhan motellin eteen. Talo näytti siltä, että sen kylpyhuoneissa oli vuosien varrella puukotettu monta viatonta uhria.

– Tuollako me syödään?

Istuimme pubin perimmäisessä nurkassa. Täytetty hirven pää toljotti vastakkaiselta seinältä. Piruuttani tilasin pelkän kokiksen. Hannu nautiskeli olutta ja salamipitsaa, vaikka vasta viime kesänä häntä oli haastateltu ohjelmaan nimeltä Vegaanina olen vahvempi.

En riisunut takkiani enkä esitellyt Hannulle pukuni paljastavaa miehustaa. Donna Karanin mekko oli liian hieno tällaiseen paikkaan; olin maksanut mekon luotolla tätä iltaa varten. Parin viikon päästä minulle lähetettäisiin lasku, jonka maksamiseksi pitäisi viedä kanikonttoriin taas uusi taulu.

– Piristy nyt, Hannu sanoi.

– Mikäs meidän on täällä ollessa.

Samassa baarimikko tarttui mikrofoniin ja kysyi huutaen, oliko äänet jo avattu ja Mombasan sanat treenattu. Ihmiset alkoivat taputtaa kuin olisivat juuri kuulleet ilosanoman.

Punatukkainen nainen hoippui lavalle ja puhalteli mikrofoniin. Hän näytti siltä kuin olisi asunut koko elämänsä tässä pubissa, tässä surkastuneiden sielujen turvasatamassa. Nousevan auringon talo alkoi soida taustalla, nainen hyräili mukana juopuneen nuotilla. Joku mies huusi viereisestä pöydästä:

– Hyvä Ritva!

Nousin lähteäkseni ja toivotin Hannulle hyvää illanjatkoa. Hän tarttui minua kädestä ja puristi sitä kuin hukkuva.

–Älä mee vielä. Mun piti puhua sulle yhdestä projektista.

Hannun silmissä kiilui kauhu. Hän pelkäsi, että minä jättäisin
hänet yksin ja kääntäisin hänelle selän, nolaisin hänet kaikkien edessä. Kukaan ei kääntänyt Hannu Vaaralle selkää paitsi ehkä Aki Kaurismäki – ja sekin johtui pelkästään taiteellisista erimielisyyksistä.

– Laura tuli hulluksi, kun se näki sen kuvan meistä lehdessä. Mä en voi riskeerata mitään, kyllähän sä sen ymmärrät.

– Eikös teillä ole asumusero?

– On, on.

Hannu ei katsonut minua silmiin, tuijotti vain alakuloisena vasenta nimetöntään. Siihen oli tatuoitu tummanharmaa sormus, New Yorkissa roihahtanut rakkaus. Wikipediassa kerrottiin, että Hannu oli tavannut vaimonsa Vapaudenpatsaan helmassa vuonna 1988.

Istuin alas ja annoin hänen puhua. Hän silitti kättäni kömpelösti kuin kissaa.

– Mä oon hahmotellut yhtä leffakäsistä, jonka päärooli on kuin sulle tehty. Mä en vaan ole vielä tavoittanut sen henkilöhahmon ääntä, ja mä tarvin sun apua.

Hannu kumartui minua kohti ja alkoi puhua Pelon peilisali -nimisestä elokuvasta ja Helenasta, sen sensuellista päähenkilöstä, joka opettaa balettia Kansallisoopperassa ja tiskaa astiat juoksevan veden alla. Yritin näyttää välinpitämättömältä, vaikka sydämeni hakkasi rintaliivien alla kuin noitarumpu. Kysyin Hannulta, miksi hän ei ollut tavoittanut Helenan ääntä ja miten hahmoa voisi kehittää.

– Mitä jos me jatkettaisiin keskustelua yläkerrassa?

Aamuaurinko kangasteli kalpeissa verhoissa. Pinttynyt tupakan haju häilyi ympärillä, krapula moukaroi päätä. Huomasin olevani alasti ja muistin äkkiä kaiken.

Pöydällä sädehti samppanjapullo ja kaksi laihaa lasia. Toisessa olivat minun huulipunani jäljet, toisessa viiksikarva.

Sukkahousuni oli heitetty sohvan karmille, mekkoni lojui lattialla kuin tyhjiin puhallettu ruumis. Sen vierellä makasi kippurassa käytetty kondomi.

Tartuin kondomiin kuin pinseteillä ja heitin niljakkeen roskakoriin. Kävin kylvyssä ja pesin itsestäni tatuoidun ihon tuoksun.

Ennen lähtöäni näin lakanoilla lapun: "Olipa melkoinen koekuvaus. Onnittelut roolista. Otan pian yhteyttä."

Menin raitiovaunulla kotiin. Tunsin itseni likaiseksi, vaikka olin lojunut kylpyammeessa viisikymmentä minuuttia. Olisin halunnut huutaa kaikille, että en ollut mennyt elokuvaohjaaja Hannu Vaaran kanssa sänkyyn roolin takia. Olin häneen aidosti kiintynyt, ainakin niinä hetkinä kun en ollut katsellut hänen paljasta rintalastaansa. Siihen oli tatuoitu mustin kirjaimin sanat LAURA = ELÄMÄNI NAINEN.

Matkalla kotiin kännykkäni soi. Suuntanumero viittasi Ahtalaan. Äiti oli varmasti saanut jonkin kohtauksen, ja nyt sairaanhoitaja soitti terveyskeskuksesta.

– Sara Koskela.

Ensin kuului outoa ääntä, aivan kuin määkinää tai avunhuutoa.

– No haloja haloja. Täs on Muilun Maikki Ahtalan harrastajateatterista terve.

Ensin meinasin lyödä luurin korvaan. Miten tuo vieras ihminen kehtasi säikäyttää minut näin? Hän jatkoi puhetulvaansa, se virtasi eteenpäin tutulla pohjalaisella nuotilla. Hän halusi tavata minut mahdollisimman pian ja puhua tulevan kesän näytelmästä. Teatterilla oli taloudellisia ongelmia ja he tarvitsivat kipeästi vetonaulan, jonkun, joka houkuttelisi Ahtalankoskelle muitakin katsojia kuin näyttelijöiden perheenjäseniä.

– Me aateltihin, notta sinä oman kylän likkana sopisit tähän hommahan niinku karvakenkä paskahan.

Taustalta kuului omituista ääntä, melkein kuin lehmien ammuntaa. Maikki ilmoitti, että oli tulossa tiistaina Helsinkiin siskonsa luokse ja ehdotti tapaamista. Olin juuri hahmottelemassa tekosyyksi hampaan paikkaamista tai gynekologia, kun Maikki jo mietti, missä kahvilassa olisi helpointa tavata.

– Mä oon Helsingis aina niinku orpo piru.

Maikki tilasi café au lait'n ja lausui sen samalla tavalla kuin se kirjoitettiin. Hänellä oli yllään kirjava toppatakki, jonka hän lienee ostanut pari sesonkia sitten Ahtalan ainoasta vaatekaupasta.

Näytelmän harjoitukset alkaisivat huhtikuussa ja vastanäyttelijäni olisi "komia nuari miäs". Näytelmän nimi oli Kuumia aaltoja ja minä näyttelisin siinä talonmieheen rakastuvaa opettajatar Hildaa. Palkka olisi kohtuullinen, työtilat kiitettävät, mutta asuntoa he eivät pystyisi minulle tarjoamaan.

– Eikös sun äitees asu viälä Ahtalas, siinä komias punaases
taloos?

Maikilla ei ollut aavistustakaan siitä, millaista minun ja äidin elämä oli ollut saman katon alla. Hän ei tiennyt, kuinka paljon olimme vuosien kuluessa paiskoneet ovia, leikkineet marttyyreitä, tuhlanneet kyyneleitä mykkäkoulun jälki-istunnoissa. Olimme kaikesta eri mieltä. Jopa se, tarvitsiko lakanoita mankeloida ennen käyttöä, oli äidille suuri filosofinen kysymys.

– Mä oon pahoillani, mutta mun täytyy sanoa ei. Mun pitää keskittyä yhteen isoon leffarooliin.

– Jaa. Eihän me tiätysti elävien kuvien kans pystytä kilipaalemahan.

Maikki katsoi kahvikuppiinsa haikeana, aivan kuin olisi kadottanut sinne jotakin. Sen jälkeen hän alkoi taas kehua vuolaasti Kuumia aaltoja, sen nerokasta dialogia, sen hykerryttäviä henkilöhahmoja.

– Se on aivan huluvaton!

– Kuka sen on kirjoittanut?

– Mun miäs.

– Onko hän näytelmäkirjailija?

Maikki purskahti nauramaan.

– Näytelmäkirijaalija, voi jukelintähären. Maanvilijelijä se on!

Lunta satoi tiheään kuin aamuyöllä tv-ruudussa. Baarit heräsivät henkiin, portsarit hymyilivät ovilla. Heitin roskiin vanhan kuitin, jonka taakse Maikki oli raapustanut
puhelinnumeronsa. Hän lähtisi takaisin Ahtalaan torstaina seitsemän junalla.

– Soita heti, jos tuut katumapäälle, hän oli sanonut. – Mutta älä miäti kauaa.

Heti kun näin Lydian Fredrinkinkadun drinkkibaarissa, unohdin Maikin ja Ahtalan ja Ahtalankosken ympärillä avautuvat lempeät lakeudet. Joimme samppanjapullon uuden leffaroolini kunniaksi, menimme Lydian poikaystävän omistamalle klubille ja tanssimme diskopallojen alla kuin kahdeksantoistavuotiaat.

Aamulla päätin tehdä katumusharjoituksia. Join tuoremehua,
ahmaisin kaksi appelsiinia ja lähdin kuntosalille. Suunnittelin, millaista elämäni olisi sitten, kun pääsisin taas elokuvakameroiden eteen, kirjoittaisin nimikirjoituksia nuorten miesten hauiksiin, kävelisin punaista mattoa pitkin parempaan huomiseen.

Vasta R-kioskin kohdalla näin lööpit. Hannu Vaaran ja Jessica Sundin naamat oli leikattu toistensa viereen kuin saksilla, heidän hampaansa kimaltelivat kilpaa auringon valossa. Heidän päittensä päällä luki suurin, mustin kirjaimin: "JESSICA JA HANNU – ROOLI JA ROMANSSI!"

Kaivoin taskun pohjalta kolikoita ja ostin lehden. Piilouduin pimeään porttikongiin ja luin jutun kännykän valossa. Siinä kerrottiin, että Hannu ja Jessica olivat ihastuneet toisiinsa Hannun uusimman elokuvan kuvauksissa, ja nyt Jessica näyttelisi pääroolin myös Hannun seuraavassa filmissä Pelon peilisali.

Näin itseni näyteikkunassa, surkean suppusuun ja totisen takin, valvotun yön värjäämät silmät. Rullasin lehden kokoon ja kannoin sitä kainalossani kuin asetta.

Hannu avasi oven kimono yllään, hiukset pystyssä, kaulassaan huulipunan jäljet. Läväytin lehden auki ja kysyin, kuinka monen naisen kanssa hän oikein makasi. Samassa kaksi kikattavaa kiharapäätä vilahti huoneen poikki alusvaatteissaan.

– Älä viitsi, Sara. Mustasukkaisuus ei pue sinua.

Hannu kietoi kimonon tiukemmin ylleen. Hän katsoi minua kuin imurikauppiasta.

– Miten sä saatoit antaa pääroolin sille luuviululle? Mun kissakin painaa enemmän kuin se!

Hannu huokaisi ja pahoitteli virhearviointiaan, sanoi, että tämä ei ollut hänen päätöksensä, väitti, että tuottaja oli halunnut päätähdeksi jonkun alle 40-vuotiaan. Heitin lehden hänen naamaansa ja näytin kyytipojaksi vielä keskisormea. Olisin toki halunnut sylkäistä hänen silmilleen ja murtaa hänen nenänsä, mutta en halunnut päätyä juorulehtien KÄÄK-palstoille enkä varsinkaan käräjäoikeuteen.

Minulla ei ollut varaa maksaa oikeudenkäyntikuluja.

Ulkona hämärsi, sininen hetki värjäsi talot ja lumikinokset. Lydia näytti siltä kuin olisi jo sataan kertaan kuullut kaiken minkä hänelle kerroin.

– Tervetuloa todellisuuteen, hän sanoi. – Nyt tiedät, miksi kannattaa käyttää Botoxia.

Oikaisimme Ruttopuiston halki ja kävelimme kohti Bulevardia. Puiston penkillä istui puliukko, joka naukkaili punaviiniä ja keskusteli syvällisiä itsensä kanssa.

– Jos mä en saa töitä, mä joudun liittymään ton miehen seuraan.

– Soita sille naiselle Ahtalaan.

– Mulla ei ole sen numeroa enää.

– Kai teatterilla on kotisivut.

– En ole maksanut nettilaskua.

Lydia huokaisi ja kysyi, halusinko lähteä yömyssyille hänen luokseen. Kello oli jo kohta seitsemän, pakkanen kiristyi ja kohta alkaisi Idolsin esikarsinnat.

Katsoin hänen rannekelloaan ja muistin äkkiä jotakin.

– Mikä päivä tänään on?

– Torstai.

Lähdin juoksemaan toiseen suuntaan, aivan kuin torstai olisi voinut pelastaa minut kaikelta.

– Nähdään!

Juoksin kuin olympiamitalisti halki lumisen Bulevardin. Matkalla ainakin seitsemän ihmistä yritti estää minua pääsemästä rautatieasemalle. Yksi kerjäsi rahaa, toinen myi Hare Krishna -kirjoja, kolmas kysyi halusinko pelastaa pandat.

Vastasin kaikille kieltävästi, ja he tuijottivat minua tuomitsevasti.

Rautatieasemalla tarkistin jonot ja jokaisen kioskin, mutta Maikkia ei näkynyt missään. Venäläiset turistit tuhisivat turkislakkiensa alla, talvikenkien tuoma lumi suli lätäköiksi lattialle. Lopulta juoksin laiturille ja löysin oikean junan. Maikki oli juuri nousemassa kyytiin, kun huusin hänen nimensä.

Yritin tasata hengitystäni ja näyttää normaalilta. Kerroin, että olin juuri saatellut mummini junaan ja nähnyt sattumalta Maikin. Samassa tajusin, että jos mummini eläisi, hän olisi nyt 105-vuotias.

–Ajattelin vain kysyä, onko tarjous vielä voimassa.

Tavoittelin kepeää, huoletonta äänensävyä, ja silti poskiani kuumotti. Maikki katsoi tarralenkkareitaan, jollaisia minäkin olin ala-asteella käyttänyt.

–Voi ei, mä hätäälin ja soitin jo toiselle näyttelijälle.

Konduktööri hoputti matkustajia junaan. Maikki painoi vihreää nappia, junan pistävä tuoksu tulvahti nenään. Toivotin hänelle
hyvää matkaa ja käännyin lähteäkseni, kun hän yhtäkkiä huikkasi oven raosta.

– Se ei oo kyllä viälä suastunu!

Istuin sohvalla ja tuijotin kännykkää. Toivoin, että se alkaisi
väristä onnellisena kuin henkiin herätetty sydän, mutta se vain
makasi elottomana maljakon vierellä. Kaadoin Lydialle lisää viiniä, laitoin Chopinia soimaan, järjestelin romaaneja aakkosjärjestykseen.

– Maikki lupasi ottaa yhteyttä vielä tänään.

– Kyllä se soittaa.

– Uskomatonta, että mun koko elämä riippuu nyt Satu Silvosta.

Join lisää viiniä ja tunsin, kuinka se alkoi vaikuttaa. Esineet näyttivät pehmeiltä, ilma värisi. Lydia nousi ylös ja katseli kirjahyllyäni. Toivoin, että hän ei huomaisi Tšehovin koottujen novellien puuttuvan joukosta. Hän oli lainannut ne minulle vuonna 1995, ja rahapulassa olin myynyt ne antikvariaattiin.
Vihdoin kännykkäni piipitti kuin pikkulintu. Sieppasin puhelimen pöydältä ja luin viestin. Siinä oli vain kaksi sanaa, mutta ne loihtivat mieleeni kuvia jotka vilistivät silmieni edessä kuin junan vaunut: punainen talo ja äiti perkaamassa mustikoita, kuumat rappuset auringon paisteessa, pitkä peltojen reunustama tie.

– Mitä siinä sanotaan, Lydia kysyi.

– Tervetuloa Ahtalaan.

Lue jatkiksen kirjoittajan Taina Latvalan haastattelu tästä.


Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.