Osa 8/8: Hallan taidenäyttelyn päivä lähestyy, eikä hänellä ole vielä edes näyttelytilaa. Huumaava suhde Lucieniin on vaakalaudalla, kun paluu Helsinkiin uhkaa. Halla ei kuitenkaan tiedä, että Annabelle on hänen kostonsa musta enkeli. Samppanja on kaadettu, ja ilta Pigallen transubaarissa alkamassa...

Joka kerta kun Jean Lecuré käveli Hallaa vastaan Beaux Artsin käytävillä, miehen kasvoilla käväisi puistattavan omahyväinen virnistys. Halla ei halunnut antaa Lecurélle sitä tyydytystä, että tämä näkisi, miten paljon häntä raivostutti. Siksi hän katsoi muualle ja puri hammasta. Mies oli mennyt liian pitkälle, eikä Halla voinut tehdä asialle mitään. Kohta olisi joulukuu, eikä Hallalla edelleenkään ollut valmista taideprojektia. Hänen opiskelijatoverinsa olivat kaikki jo löytäneet näyttelypaikat ja lähettelivät avajaiskutsuja. Hallalla taas ei ollut taulun taulua, miten olisikaan voinut olla, kun hän ei saanut työtilaa eikä kunnon materiaaleja? Lecuré oli sulkenut hänen edestään kaikki ovet.

Halla oli jo luovuttanut. Hän ei saisi arvosanaa syyslukukaudelta, ja siihen loppuisi opintotuki. Hän oli kerännyt kaikki tavaransa taideakatemian yhteisateljeesta ja jättänyt ilmoittautumatta kevätlukukaudelle. Hänen olisi palattava Helsinkiin. Eikä hän tiennyt, miten kertoa siitä Lucienille.

He olivat viettäneet kaikki illat yhdessä koko marraskuun ajan, ottaneet kiinni menettämäänsä aikaa, tutustuneet toisiinsa. Halla oli nukkunut enemmän Lucienin asunnossa kuin omassa murjussaan. He olivat käyneet kuuntelemassa bändejä Lucienin lempipaikoissa: virtuoosijazzia Duc des Lombardsilla ja maanläheistä etnojazzia rue des Baigneursin Bab-Ilôssa, bluesia Clignancourtin kirpputorin kapakoissa ja brasilialaista musiikkia Blue Notessa. He kävivät viikonloppuisin latinalaiskorttelin Caveau des Oubliettessa, jonka minikokoisen tyrmäkellarin jameihin sulloutui kerralla sata hikoilevaa bluesinrakastajaa, kunnes kellarista tuntui loppuvan happi ja heidän oli juostava yläkerran ruoholattiaiseen baariin juomaan oluet ja ihailemaan siellä komeilevan aidon giljotiinin terää. He kävivät syömässä rue de Dodeauvillen afrikkalaisravintoloissa ja portugalilaisissa työväenkuppiloissa, joissa sai vatsansa täyteen alle kymmenellä eurolla. Lucien näytti hänelle Pariisin vanhimmat kirkot ja pelottavimmat katakombit. Halla näytti Lucienille lempimaalauksensa Musée d’Orsayssa – muotokuvan, tietenkin. Lucien opetti häntä tuntemaan varkaat ja huijarit metrossa ja kaduilla ja osti Hallalle tukevan nahkaisen olkalaukun, jonka solki oli niin kireä, että Hallankin itsensä oli vaikea nyplätä se auki.

He olivat viettäneet kokonaisia päiviä alastomana sekä Hallan huojuvalla hetekalla että Lucienin vaahtomuovipatjalla, verhot suljettuina. He pysähtyivät vain välillä virkistäytymään juustolla, viinillä ja sätkällä ja jatkoivat sitten toistensa ahmimista.

Halla häkeltyi huomatessaan ensi kertaa ymmärtävänsä mitä Harlekiini-sarjoissa ja lemmennovelleissa tarkoitettiin, kun niissä kuvailtiin “vartaloiden yhteensulautumista” ja “elämistä toisen rakkaudesta”. Hän olisi voinut kuvitella elävänsä loppuelämänsä kiinni Lucienin hikisessä, kuumassa vartalossa. Halla ei ollut tuntea itseään silloin, kun sattumalta sattui vilkaisemaan peiliin. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen tukkansa oli sekaisin, hänen huulensa olivat sängen hiertämät ja hänen kasvoillaan viipyili onnellisen pöllämystynyt virne. Kuka olisi voinut usko, että marraskuu voisi olla niin mahtava. Ja nyt hänen oli kerrottava Lucienille paluustaan Suomeen.

Ehkä Lucien voisi muuttaa hänen kanssaan Helsinkiin, Halla tuumi ja hylkäsi ajatuksen saman tien. Ajatuskin Lucienista värjöttelemässä Hakaniementorilla ja kerjäämässä epäluuloisia toriasiakkaita istumaan muotokuvamallikseen oli masentava. Lucien kuului Pariisiin, hän oli osa Pariisin vakiokalustoa niin kuin koristellut katulyhdyt ja puluparvet. Pahinta oli, että Halla ei enää nähnyt itseäänkään Helsingin tammikuussa liukastelemassa. Ja niin kun hän oli Helsinkiä rakastanut ensi kerran sinne muutettuaan! Hän oli ollut hulluna sen kahviloihin, toreihin, mereen, Kallion kirjastoon, Vallilan kirpputoreihin. Nyt niiden ajatteleminen itketti. Halla kiipesi Lucienin käytävään ja koputti varovaisesti tämän oveen.

Lucien avasi oven ilkosen alasti, tummanruskea tukka unesta pystyssä. Hän kaappasi Hallan kainaloonsa, veti hänet lämpimälle patjalleen ja kiskaisi peittonsa heidän päälleen. Halla nousi istumaan.

”Mikä sinun on, Halla?” Lucien nousi istumaan ja tarttui häntä leuasta.

Hallaa alkoi itkettää.

”Haluaisin pysyä tässä asunnossa kanssasi ja vetää verhot kiinni ikuisiksi ajoiksi. Voisimme vain sekstailla ja syödä patonkia ja olla ajattelematta mitään.”

”Kuulostaa hyvältä, ma petite, mutta miksi se itkettää sinua?”

”Koska joudun kuukauden päästä palaamaan Helsinkiin, enkä kestä ajatusta siitä, että en näkisi sinua.”

Halla veti peiton päänsä yli, ettei Lucienin olisi tarvinnut todistaa hänen noloa teinitytön vollotustaan.

”Halla, et sinä lähde minnekään. Mistä ihmeestä olet saanut tuollaisen ajatuksen?” Lucien veti peiton pois Hallan päältä ja kurotti katsomaan häntä silmiin. Halla käänsi päänsä pois.

”Minulla ei ole taideprojektia. Se tarkoittaa, ettei minulla ole arvo­sanaa, ja se taas tarkoittaa, että en saa enää rahaa ja joudun lopettamaan koulun kesken. Mitä minä ilman työtä Pariisissa teen? Minulla on hädin tuskin varaa maksaa asuntoani nytkään.”

Lucien nousi patjalta ja veti verhot auki. Ohi kulkeva japanilainen turistilauma pysähtyi katsomaan alastonta miesvartaloa ikkunassa, joku veti kameransa esille.

”Keitän sinulle kahvit. Tai vielä parempaa, mennään Le Progrèsiin aamiaiselle. Kahvi auttaa kaikkeen, työttömyyteenkin. Ja varsinkin itkuun.”

Le Progrès oli rue des Trois Frèresin alapään maamerkki, 1900- luvun alun suuri-ikkunainen kahvila, josta sai aamuisin maitokahvin puolen litran kulhossa ja ilmavankeveitä croissantteja.

Halla pidätteli nyyhkäisyjä vielä kahvilassakin. He istuivat korkeaselkäisellä kulma­sohvalla. Tinanvärinen marraskuun valo paljasti Hallan punaiset kasvot, ja häntä hävetti olla näin onneton. Lucien luulisi vielä, että hän oli nyt muuttunut riippakiveksi ja tämä tuntisi velvollisuudekseen elättää hänet ja tarjota hänelle yhdessäasumista. Siihen hän ei missään tapauksessa suostuisi. Mutta Lucien näyttikin ovelalta.

”Ethän ole kuitenkaan vielä eronnut koulusta?”

Halla pudisti päätään.

“Minä nimittäin tiedän, mistä me saamme sinulle taideprojektin. Sinä esittelet lautakunnalle transvestiittimuotokuvasi.”

Halla kurtisti otsaansa.

”Mutta Annabelle sanoi, että muotokuvat eivät ole mitään uutta, että ne eivät ole olleet muodissa sitten 1600- luvun.”

Lucien nauroi.

”Kukaan ei ole nähnyt tällaisia muotokuvia. Nämä ovat jotain ihan uutta, usko minua. Montako sinulla on valmiina? Neljä?”

”Kolme. Odette tulee tänään iltapäivällä mallikseni.”

”Ja montako transukuvaa tulet tekemään yhteensä?”

”Kuusi. Mutta uskotko tosiaan, että kuvani menisivät läpi? Ettei lautakunta pitäisi niitä herjaavina?”

”Kuka tahansa jotain taiteesta tunteva näkee persiilläänkin, että kuvasi ovat ainutlaatuisia. Olen itse taidekouluni käynyt, eivätkä Pariisin taideympyrät ole minulle niinkään vieraita. Mutta tuollaisia töitä en ole vielä missään nähnyt.”

Lucien kittasi espressokahvinsa yhdellä kulauksella ja tilasi perään toisen.

”Ainoa ongelmasi on Lecuré. Hän on lautakunnassa ja saattaa puhua sinusta mitä sattuu. Meidän täytyy keksiä keino sulkea hänen suunsa.”

”Ehkä voisimme palkata jonkun kidnappaamaan hänet ja sulkemaan hylättyyn teurastamoon?”Halla uskalsi jo hymyillä.

”Tai voisimme lähettää hänelle hevosenpään. Tai marsunpään. Hevosenomistajia en tunne, mutta seinänaapurilla on ärsyttävä marsu, joka uikuttaa koko ajan.” Lucien tarttui häntä kädestä.

”En päästä sinua mihinkään. Tiedätkö muuten, miksi istuin silloin syyskuussa pöytääsi siellä Place du Tertrellä?”

”Koska istuin sopivasti työpaikkasi vieressä ja näytin hyväuskoiselta asiakkaalta?”

Lucien ravisti päätään.

”Yleensä en saa vongata asiakkaita kahviloiden pöydistä, mutta näin repustasi sojottavan pensselinipun. En tunne paljonkaan naistaidemaalareita. Ainakaan yhtä kauniita kuin sinä. Sinä kuulut Pariisiin.”

Halla tunsi, kuinka rohkeus virtasi takaisin hänen jäseniinsä, mutta sitten hän valahti jälleen lyttyyn.

”Hitto. Lisää ongelmia. Minulla ei ole näyttelypaikkaa. Kutsuvieraat eivät ole pakollisia, mutta jokaisen täytyy löytää näyttelypaikka taideakatemiasta tai sen ulkopuolelta. Ja Beaux Artsin näyttelytiloja ei minulle annettu, luultavasti kiitos Lecurén.”

Lucieninkin hartiat lysähtivät.

”Totta. Ja Pariisista on pirun vaikea löytää galleriatilaa muutenkin, saati sitten näin lyhyellä varoitusajalla. Ehdottaisin asuntoani, mutta...”

”Sen seinälle ei mahtuisi kuin yksi työ. Ei minunkaan asuntoni käy, koska siinä on vain kaltevia seiniä.” Halla vajosi pöydälle käsiensä varaan.

”Galleriatila löytyy. Halla, se löytyy. Sinun täytyy vain keskittyä muotokuviesi valmiiksisaattamiseen. Asiat järjestyvät kyllä.” Lucien tarttui hänen punertavaan nenäänsä ja väänsi siitä. ”Helsinki saa jäädä ilman parasta taiteilijaansa.”

Seuraavalla puistokävelyllä Annabellen kanssa Halla vuodatti tälle riemuaan.

”Voin esitellä transumuotokuvani projektinani! Lucien on nero!”

”Tyttö hyvä, olet tuohon mieheen häpykarvojasi myöten rakastunut. Totta kai hän on mielestäsi nero.” Annabelle virnisti.

”Mutta tuo on toki hyvä uutinen. Kunpa minunkin projektini etenisi. Helvetin Lecuré! Hän pitää minua pihdeissään, vaikka olen jo ilmoittanut hänelle, että enempää takapuolta ei heru. Ei minulta eikä minun ystäviltäni.”

”Pihdeissään? Millä tavalla?” Halla kysyi vaikka aavistikin vastauksen.

”Jean kuvasi meitä. Hän kuvasi minua sellaisissa tilanteissa... Usko minua, et halua tietää. Sen lisäksi, että hän ei anna minun valmistua, hän uhkaa levittää videota sosiaalisessa mediassa, jos en jatka hänen sairaita leikkejään. Minun pitäisi tavata hänet tänä iltana. Ilmoitan hänelle, että kiristys saa nyt loppua.” Annabelle poltti ketjussa, ja savupilvi seurasi heitä minne he menivätkin.

”Mutta Halla, eihän sinulla olisi ideaa näyttelypaikasta? En pääse Beaux Artsin tiloihin, se minulle on jo ilmoitettu. Minulla ei ole Pariisissa kontakteja, ainoat tutut galleristit ovat Lecurén taskussa, hän on vannonut, ettei minulla ole niihin asiaa.”

Halla puuskahti.

”Ei. Se on minunkin ongelmani. Vaikka saisin työni valmiiksi, mistä löydän ajoissa tarpeeksi suuren tilan niille? Ja mistä saan tilan vuokrarahat? Galleriat hyväksyvät usein osan myyntituloista, mutta en voi myydä taulujani, ne on jo ostettu minulta. Ja Pariisin vuokrat...”

Annabelle nyökytteli.

”Tiedän. Ajattelin, että olisimme voineet vuokrata tilan yhdessä. Kerro minulle, jos löydät jotakin.”

Odette oli maalattavista vaikein. Pullea, lyhyt ja karvainen mies vaaleassa peruukissa makaamassa reidet harallaan hänen sängyllään. Näky oli kuin suoraan 70-luvun kyseenalaisesta taide-elokuvasta. Vaikka mies oli tumma, hänen ihonsa oli vaaleanpunainen kuin possulla.

Halla koetti ensin kaunistella näkemäänsä mutta päätti sitten uskaltaa maalata ilmestyksen sellaisena kuin Luoja ja meikki­teollisuus olivat tämän luoneet.

Hänen hämmästyksekseen Odette oli aivan hulluna muotokuvaansa ja antoi hänelle lähtiessään taulun hinnan lisäksi toisenkin tukun rahaa.

”Osta sillä itsellesi jotain ihanaa”, mies oli mörähtänyt.

”Samppanjapulloja tai korkokenkiä. Tai uusi takki. Sinun armeijatakkisi ei ole enää aivan puolustusvoimain ohjesäännön mukainen.”

Saatuaan työt valmiiksi hän kutsui kaikki transut katsomaan muotokuviaan asunnolleen. Lucien ja Annabelle olivat asunnossa myös.

Lucien korkkaili tottuneesti viinipulloja, ja Halla asetteli taulut yksi kerrallaan näytille sänkynsä päälle. Ja kun joukko paljeteissaan ja puuhkissaan saapui, koko asunnossa ei yhtäkkiä ollut tilaa edes kääntyä. Murju lemahti vahvasti tupakalta ja puuterilta.

Naurunremakka kaikui kattoikkunasta kadulle asti, kun Vedenheitto-baarin ilolinnut tarkastelivat tauluja. Pullea Odette, luiseva Lulu, tanssijavartaloinen Henriette, kellertävine ihoineen sairaalloinen Emmanuelle, lihaksikas Marie-Antoinette ja upein kaikista, Chocotte. Jokainen heistä makaamassa valkoisella lakanalla hänen kattoikkunansa kelmeässä valossa, lavameikissä, kelteisillään.

Taulut olivat hyviä, hänen oli itsekin se myönnettävä. Hänen ullakkokoppinsa, jonka jokaista kahdeksaa lepakonsontaista neliötä hän oli alussa inhonnut, olikin ollut oiva ateljee. Ja Lucienin kanssa hurjastelu oli tuonut hänen palettiveitsensä vetoihin uudenlaista into­himoa.

Näyttelyn oli onnistuttava. Hänen oli pakko vakuuttaa arvostelulautakunta. Merde, Halla huomasi ajattelevansa ranskaksi, hänen oli pakko jäädä Pariisiin, kävi miten kävi.

”Miksi l’artiste on noin synkän näköinen? Ota viiniä kulta, se parantaa kaikki vaivat ja poistaa kaikki murheet.” Chocotte seisoi hänen takanaan ja heilutti viinilasia.

”Rakas pikku Halla, nämä kuvat ovat sensaatiomaisen hienoja. Olemme kaikki siitä yhtä mieltä. Ja rahatilanteesikin on nyt kohentunut, eikö olekin?”

Halla nyökkäsi.

”On, kiitos teille. Olen itsekin sitä mieltä, että nämä ovat parhaat työni. Aion esitellä nämä taideakatemiassa projektinani. Enkä minä murjota. Minulla on vain...”

”Halla, kultsu, ei sellaista pulmaa olekaan, johon Chocotte-täti ei voisi tuoda ratkaisua. Senhän sinä olet jo huomannut. Joten pyyhi kasvoiltasi tuo rumentava nyrpistys ja kerro huolesi.”

Halla huokaisi.

”Se on pitkä tarina. En haluaisi vaivata sinua, olet jo auttanut tarpeeksi.”

Chocotte huitaisi kärsimättömästi, ja tämän pitkäsorminen käsi laskeutui Hallan olkapäälle.

“Minua on aikanaan autettu. Minut on aikanaan nostettu katuojasta. Nyt suu suppuun tyttö ja kakista, mikä sinua painaa. Myrtynyt naama­si pilaa meidän juhlailomme.”

”Chocotte.” Halla katsoi miestä kimallemeikattuihin silmiin.

”Minulla ei ole näyttelypaikkaa, jossa esitellä projektini arvostelulautakunnalle. Ja vaikka olisikin, yksi lautakunnan jäsenistä on päättänyt tuhota taiteilijanurani, joten sillä ei ole mitään merkitystä. En haluaisi lähteä takaisin Suomeen, mutta minun taitaa olla pakko. Ja...” hän vikaisi nopeasti Lucieniin, joka keittonurkkaukseen sulloutuneena nauroi Lulun kanssa.

”Minun on jätettävä hänet.”

Chocotte katsoi Lucienia ja taas Hallaa.

”Ja niin söötti pari kuin te olette.” Mies naksutti kieltään ja veivasi manikyroitua sormeaan Hallan edessä.

”Ei se käy. Sitä paitsi olet aikamoinen höppänä. Miksi et kertonut minulle aikaisemmin, että tarvitset näyttelytilaa?” Chocotte taputti käsiään ja karjaisi huoneen hiljaiseksi.

”Kuunnelkaa, hupakot! Halla pitää näyttelyn Vedenheitto-baarissa!”

Koko joukko räjähti huutoihin ja aplodeihin. Lucien katsoi Hallaan hämmästyneenä ja hymyili sitten leveästi. Annabelle kohotti lasiaan ja kiljui. Halla ei tiennyt, mitä sanoa.

”Mutta Chocotte, luuletko, että Bebert antaa luvan käyttää baariaan näyttelytilana?”

Chocotte hymyili Hallalle hohtavanvalkoisilla kuorikoillaan.

”Höpönassu, ei Bebertillä siihen ole mitään sanavaltaa. Hän on vain baarimikko. Minä sen puljun omistan.”

Hallan leuka putosi. Ja hän kun oli luullut, että Chocotten tarina tämän suuresta asunnosta latinalaiskorttelin tuntumassa oli vitsi. Hallaakin alkoi hitaasti hymyilyttää. Tämähän oli loistavaa. Pigallen transu-ilotyttöbaari galleriana – sitä Lecuré ei osaisi odottaa. Ideakin oli tarpeeksi omaperäinen. Hänen aivonsa alkoivat raksuttaa, kun hän mittaili mielessään Vedenheitto-baarin seinätilaa ja valoa. Hänen olisi hankittava lisävalaistusta, muutettava pöytien paikkaa. Mutta kaikki se järjestyisi nopeasti. Hänen jäseniinsä valui lämmin helpotuksen tunne.

Kun vieraat olivat lähteneet, he loikoilivat Lucienin kanssa Hallan asunnon vanhalla hetekalla. Kylmä kuunvalo lankesi heidän päälleen. Hänen aikaisemmin tuntema riemunsa oli vaihtumassa peloksi. Lecuré. Mies onnistuisi kuitenkin pilaamaan kaiken ja tekisi takuuvarmasti kaikkensa onnistuakseen reputtamaan Hallan. Varsinkin kun hän oli luvannut Annabellelle seinä­tilaa, että tämäkin voisi asettaa työnsä näytille baariin. Se olisi liikaa Lecurén ylpeydelle. Hän silitti kylkeensä nukahtaneen Lucienin käsivartta. Hän ei voinut pelolleen mitään.

Joulukuun toinen päivä koitti, ja Pariisin valaisi tervetullut talvi­aurinko. Sellainen, joka ei varsinaisesti lämmittänyt mutta nostatti hienoisen vaaleanpunaisen aamusumun kattojen ylle.

Halla heräsi Lucienin asunnosta, jätti miehen nukkumaan ja luikahti itse ulos kadulle. Hän nousi rue des Trois Frèresiä ja kääntyi sitten vasemmalle rue de la Vieuvillelle. Kadunlakaisijat rapsuttivat koirankakkoja kirkuvanvihreillä luudillaan ja lauloivat jokainen eri kappaletta.

Halla veti kylmää aamuilmaa sisäänsä ja nautti pehmeästä valosta. Hän käveli Place des Abbessesin Coquelicot-leipomoon, josta sai kaupunginosan parhaan, sitkoisen patongin ja voista raskaat suklaacroissantit. Hän käveli takaisin rue Yvonne le Tacia pitkin ja päätyi juomaan tiukan, mustan espresson Le Progrèsin tiskillä.

Jännitys kupli hänen vatsassaan. Taulut olivat paikallaan baarissa, valaistus oli kohdillaan. Chocotte oli luvannut huolehtia tunnelmaan sopivasta musiikista, ja sen tehtävän Halla jätti tälle mielellään. Chocotten musiikkimaku oli erehtymätön. Annabelle oli varannut yhden baarin seinistä taideprojektilleen.

Kun Halla oli edellisenä päivänä käynyt katsomassa baaria, Annabellen seinällä oli vain suuri, puhdas, valkoinen lakana. Halla ei tiennyt mitä sanoa Annabellelle, joka suoristeli lakanaa nuppineuloilla seinälle päättäväinen ilme yhteenpuristetuissa huulissaan. Oliko tämän taideprojekti jotakin kuvainnollista installaatiotaidetta?

Hän päätti, ettei sanoisi mitään. Annabellekin oli näyttänyt tyytyväiseltä ja mutissut, ettei malttanut odottaa iltaan asti. Halla oli katsellut ympärilleen baarissa. Kaikki oli valmista.

Näyttelyn avajaiset oli järjestetty alkavaksi kello 20. Halla ja Lucien olivat olleet paikalla jo seitsemästä asti, pöyhineet tyynyjä ja suoristelleet muotokuvia. Annabelleä tosin ei näkynyt missään, vain hänen suuri, valkoinen lakanansa hohti peräseinällä kuin yksinäinen kummitus.

Baarissa oli muutama asiakas, mutta heidät Chocotte oli ohjannut perähuoneeseen kuhertelemaan. Chocotte oli pukeutunut mitä uljaampaan punaiseen samettiseen iltapukuun. Hänen mustat lakeriset korkokenkänsä kopisivat baarin mustalaattalattialla, kun hän hössötti tarjottimien kanssa.

”Kohta he tulevat”, Halla kuuli tämän mumisevan.

”Kaiken pitää olla täydellistä.”

”Chocotte, ei sinun tarvitse arvostelulautakunnalle mitään tarjoilla. He saavat ostaa juomansa itse”, Halla totesi.

”Hassu, en minä heille mitään tarjoilekaan. Nämä samppanjat ovat kutsuvieraille. Ah, sieltä he tulevatkin!”

Baarin ovesta alkoi virrata mustapukuisia miehiä. Halla kurtisti otsaansa.

”Kutsuvieraita, Chocotte? Keitä he ovat?”

Chocotte otti kasvoilleen hurmaavimman edustushymynsä.

”Galleristeja, tietenkin. Mitä, luulitko, että en kutsuisi ensimmäiseen näyttelyyni taidealan asiakkaitani? Monsieur Loevenbruck, tervetuloa! Oh, monsieur Perrotin, pääsitte sittenkin! Guy, senkin peto, minne sait Jaguarisi parkkeerattua!” Halla perääntyi ja istahti Lucienin viereen baarijakkaralle.

”Galleristeja?” tämä kuiskasi. Halla nyökkäsi.

Samassa ovi aukeni, ja sisään astui Jean Lecuré. Hän huomasi Lucienin leukaperien nykivän. Lecurén perässä baariin astui pitkä ja hoikka, moitteettomasti pukeutunut nainen. Lecurén vaimo, Halla ymmärsi.

Heidän vanavedessään baariin saapui viisi muuta Beaux Artsin professoria. Monet heistä olivat Hallan opettajia. Annabelle ei vieläkään ollut saapunut paikalle. Missä nainen oikein luurasi? Hallaa alkoi oksettaa pelkästä jännityksestä.

Chocotte asteli arvokkaan näköisenä vastaanottamaan arvostelulautakuntaa. Hän ei voinut katsoa Lecurén ilmeitä mutta ei malttanut katsoa poiskaan. Hän turvasi viinilasiinsa ja sytytti savukkeen. Baarin kaiuttimissa soi Nina Simonen Don’t explain. Lucien tarttui hänen käteensä.

Professorit kiersivät taululta taululle. He kumartuivat lähemmäksi, tarkkailivat kauempaa, mittailivat ja siristelivät. Lecuré ravisteli päätään, ja Halla näki miehen kuiskaavan jotain yhdelle professoreista. Lucien kumautti nyrkkinsä baaritiskiin.

”Pitäisikö minun kävellä tuonne ja hakata tuo irstaileva sadisti verimakkaraksi?” Lucien sähisi.

”Katso nyt. Hän pilaa kaiken.”

Halla ei voinut katsoa. Annabelle ei ollut omaksi onnekseen tullut todistamaan tätä häpeää. Hän kääntyi tuijottamaan pullorivejä baaritiskin takana, mutta niiden etiketit sumenivat hänen silmissään, kun raivon ja pettymyksen kyyneleet nousivat niihin. Halla hätkähti, kun Lucien tarrasi hänen olkapäähänsä.

”Katso. Annabelle.”

Annabelle seisoi ovella mustassa takissaan kuin tuomiopäivän enkeli. Halla näki hänen kuiskaavan jotain Chocottelle. Tämä napsautti sormiaan, ja baarimikko Bebert siirsi yhden baarijakkaran keskelle huonetta. Annabelle asetti baarijakkaralle raskaan, harmaan möhkäleen, josta lähti virtajohto. Annabelle kumartui kytkemään sen seinään ja nyökkäsi sitten Chocottelle. Tämä napsautti baaritiskin takaa valot pois. Musiikkikin katkesi. Baarissa oli pilkkopimeää.

Paksu ja pölyinen valonsäde lankesi Annabellen asettamalle valkoiselle lakanalle, ja Halla ymmärsi, mikä laite baarijakkaran harmaa möykky oli. Videotykki.

Kaikki olivat hiljaa, kun kankaalle ilmestyi ensimmäinen kuva. Korkea jalopuinen pylvässänky, jonka keskellä makasi valkoinen hahmo kädet ja jalat levitettyinä. Kun video alkoi pyöriä, Halla näki, että hahmo oli Annabelle itse, alastomana ja sidottuna.

Lecuré tuijotti kangasta mitään sanomatta. Kuvaa tarkennettiin, ja Annabelle sängyllä vavahti kerran, toisen. Halla ymmärsi, että tätä ruoskittiin. Punaiset juovat alkoivat ilmestyä Annabellen valkoiselle vatsalle ja hänen reisiinsä. Kamera otti lähikuvaa Annabellen haarovälistä, ja Halla näki Lecurén seurassa tulleen naisen ja muutaman professoreista kääntävän päänsä pois.

Kamera kiersi sängyllä vääntelehtivää Annabelleä, joka heittelehti ruoskaniskujen voimasta ja jonka suu oli vääntynyt tuskanirvistykseen. Halla katsoi videotykin vieressä seisovaa Annabelleä. Tämän kasvot olivat valkoiset ja huulet puristuneet yhteen kapeaksi viivaksi. Yhtäkkiä filmi katkesi, ja valot syttyivät baariin. Lecuré oli ensimmäinen, joka puhui.

”Mitä hirveää pornografista roskaa! Neiti Pinet, tätäkö te kutsutte taideprojektiksenne?” Hän katseli ympärillään seisovia professoreita.

“Tällaista jälkeä tulee, kun tekee projektinsa ilman valvojaa. Olin ilmoittautunut auttamaan neiti Pinetiä ja neiti Reinikaista heidän projekteissaan, mutta he kieltäytyivät avusta – tässä tulos!” Lecuré levitti kätensä ja viittasi koko baariin.

”Pornografiaa. Kieltäydyn antamasta arvosanaa tällaiselle loukkaavalle materiaalille.”Vieressään seisovalle hoikalle naiselle hän sanoi:

“Chèrie, me lähdemme. Voit mennä jo autolle.”

Annabelle napsautti kauko- ohjaimella videotykin uudestaan päälle, ja vaikka hahmo kankaalla erottui himmeämmin valoisassa baarissa, saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä videolla tapahtui.

Filmin kuvaaja käänsi kameran kohti itseään ja nosti sen hitaasti ylöspäin. Ensin näkyi vain oikea käsi, joka piteli ruoskaa. Sitten näkyi kallis tumma puku, jota pitkin kamera nousi kuvaajan kasvoihin. Lecurén kasvoilla oli tyytyväinen hymy, kun hän kuvasi itseään. Filmi katkesi, ja seinälle jäi roikkumaan vain valkoinen lakana.

Annabelle kumarsi.

”Arvoisat professorit. Toivottavasti installaationi on miellyttänyt teitä. Taide­projektini avustajana on kuin onkin toiminut itse Jean Lecuré.”

Lecurén vaimon ilme oli tutkimaton. Nainen nosti päänsä ja lähti ylväästi kävelemään kohti ovea. Lecuré ei koettanutkaan lähteä hänen peräänsä. Yksi vanhemmista professoreista käveli Lecurén eteen.

”Professori, miten selitätte tämän?”

Lecuré naurahti.

”Hyvät herrat, te kai ymmärrätte, että mies tarvitsee joskus nuoremman rakastajattaren tuomaa iloa. Vaimoni ei toki tästä ilahtunut, mutta neiti Pinet tässä kerjäsi itse minut sänkyyn kanssaan vaikka nyt haluaakin vetää opettajansa lokaan. Tyttö halusi itse, että kuvaisin häntä. Ja tuo ruoskinta, no, se ruoska ei osunut neiti Pinen ihoon kertaakaan. Hän teeskenteli.”

Annabelle käveli Lecurén eteen ja avasi mustan takkinsa. Sen alta paljastui valkoinen vartalo jonka pinnassa kiemurtelivat vereslihalla hohkaavat punaiset juomut.

”Arvoisat professorit. Jean Lecuré on kuvannut minusta pornografista ja sadistista materiaalia, johon suostuin omasta tahdostani. Siihen en kylläkään suostunut, että professori Lecuré on kiristänyt minulta lisää seksuaalisia palveluksia tämän ja muiden videoiden avulla. Tämän videon varastin hänen asunnostaan meidän viimeksi tavatessamme. Lecuré pakotti minut löytämään hänelle uusia seksikumppaneita. Minä pelkäsin ja siksi suostuin. Ehdotin opiskelija­toveriani Halla Reinikaista.”

Edes hengitys ei kuulunut baarissa. Kaikki tuijottivat Annabelleä, ylpeänä ja upeana, alastomana mustan takkinsa alla.

”Mutta Halla oli rohkeampi kuin minä. Lecuré kävi hänen kimppuunsa, ja Halla heitti hänet ulos eikä suostunut jatkoon. Tämän vuoksi Lecuré on pitänyt huolen siitä, että taideprojektimme ei tulisi onnistumaan.”

Halla astui alas baarijakkaralta ja käveli Annabellen viereen. '

”Me emme saaneet työtiloja koulusta. Me emme saaneet työmateriaaleja emmekä käyttää koulun näyttely­tiloja. Lecuré sabotoi tahallaan projektimme.”

Halla viittasi ympärilleen.

”Nämä taulut olen maalannut omassa asunnossani, itse ostamillani välineillä, koska tämän baarin ystävälliset työntekijät kustansivat materiaalit minulle. Lecuré sanoi minulle, että en tulisi saamaan projektistani arvosanaa. Nyt haluaisin kysyä, teiltä, taideakatemian professoreilta, oliko Jean Lecuré oikeassa.”

Chocotten kutsumat galleristit tuijottivat tapahtumia huoneen reunoilla. Chocotte seisoi ovella kylmä ilme komeilla kasvoillaan. Halla ja Annabelle seisoivat rinta rinnan huoneen keskellä ja odottivat.

Huone oli hiljainen. Sitten heidän eteensä astui yksi professoreista, Hallan anatomian opettaja.

“Neiti Reinikainen, neiti Pinet. Minulta te saatte täydet pisteet. Neiti Reinikainen työnsä korkeasta laadusta ja omaperäisyydestä, neiti Pinet, koska osoitti huomattavaa rohkeutta.”

Hän kääntyi katsomaan Lecuréta.

“Professori Lecuré. Te tiedätte, kenelle minä tästä huomenaamulla puhun. Varautukaa.”

Toinen professori kumarsi heille.

”Täydet pisteet.”

Kolmas, neljäs ja viides professori nyökkäsivät kukin vuorollaan. Halla kuuli jonkun mutisevan:

”Säälin vaimoasi, Lecuré.”

Toinen heitti:

“Minä taas säälin Lecurétä.”

Halla kohottautui täyteen pituuteensa, kun Lecuré marssi heidän eteensä. Mies tuijotti Hallaa jäätävästi, heitti takin niskaansa ja töytäisi Annabelleä, ennen kuin katosi ulos Le Jet d’Eau -baarin punaisesta ovesta rue Pigallen öiseen hälinään.

Hallaa alkoi pyörryttää, ja hän kompuroi ottamaan tukea seinästä. Lucien juoksi tukemaan häntä. Hän kuuli Chocotten napsauttavan musiikin päälle ja huutavan:

”Samppanjaa kaikille!”

Meteli palasi huoneeseen kuin nappia painamalla. Beaux Artsin professorin tunkeilivat Annabellen ympärillä ja pommittivat tätä kysymyksillä. Vanha kiharatukkainen mies pysähtyi Hallan eteen.

”Neiti, olen Emmanuel Perrotin, Galerie Perrotin Maraisin kaupunginosassa on minun omistuksessani. Haluaisin tilata teiltä sarjan myyntinäyttelyä varten. Nyt on ehkä väärä hetki puhua tästä, näen, että teillä on muutakin ajateltavaa, mutta jätän teille korttini. Kun olette selvinnyt tästä kaaoksesta, soittakaa minulle.”

Mies painoi kohokirjaimisen kortin hänen käteensä ja nyökkäsi hänelle hyväntahtoisesti. Lucien puristi Hallan kättä, ja Halla uskalsi vihdoin nojata miehen olkapäähän.

Odette ja Marie-Antoinette olivat nousseet baaritiskille ja lauloivat möreästi Patti Pagen tulkitseman Moon River -valssin päälle. Odette eläytyi kappaleen sanoihin niin, että nosti minihamettaan ja paljasti karvaisen takapuolensa kaikelle kansalle ja sai aikaan raikuvat aplodit.

Lucien laittoi kätensä hänen vyötärölleen ja painautui häntä vasten. He tanssivat valssia baaritiskin toisessa päässä. Musiikki vaihtui April in Paris -kappaleeseen. Kappale oli selvästi enne.

He palasivat Hallan asunnolle aamuyöstä. Lucien avasi kattoikkunan ja kiskaisi itsensä yhdellä sulavalla liikkeellä katolle. Halla huusi kauhusta.

”Hullu! Putoat sieltä! Tule alas ja äkkiä!”

Mutta Lucien vain nauroi.

”Nouse sängylle. Minä kiskaisen sinutkin tänne. Katso nyt, tämä on mansardikatto ja täysin loiva. Ei tästä mihinkään putoa. Ota se viinipullo mukaasi.”

Hallaa hirvitti, kun hän antoi miehen vetää itsensä katolle istumaan. Mutta hänen oli myönnettävä, että näky oli huikaiseva. Kokonainen meri peltikattoja, katto­ikkunoita ja pieniä savisia savupiippuja.

”Hitto, täältähän näkyy melkein Place du Tertre!” Halla huudahti.

”Lempipaikkani maailmassa.”

Lucien hymyili hänelle.

“Vuokranantajasi oli oikeassa. Asunnostasi on näkymä Sacre-Coeurille.”

Peltikattomeren takana kohosi valkoinen torni ja kupoli, yövalaistu Sacre-Coeur. Mies pani pitkäkseen katolle ja sytytti sätkän. Halla painautui varovasti Lucienin viereen. Tämä oli taivas. Kuin tilauksesta hänen päässään alkoi soida Pariisin taivaan alla. Häntä alkoi naurattaa. Sitähän hän oli. Pariisin taivaan Halla.

Jatkis päättyy.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.