Osa 7/8: Hallan Pariisin-vuosi uhkaa katketa ennen aikojaan, kun kostonhimoinen taideprofessori sabotoi hänen opintojaan. Halla on saanut Pariisin romanttisesta puolesta tarpeekseen, mutta mies Montmartrelta ei jätä häntä rauhaan. Onneksi Pigallen transuenkelit tuovat puuhkansa ja korkokenkänsä avuksi.

Kuka kahjo voi kutsua taidemaalarin ammattia glamour-ammatiksi, Halla mietti. Glamour oli viimeinen asia, joka hänelle oli tullut mieleen taidemaalarin uraa valitessaan. Urakin tuntui sanana jo väärältä. Ei hän sitä paitsi ollut työtään varsinaisesti valinnut vaan oli aina tehnyt sitä sisäisestä pakosta.

Vai glamour, hän tuhahti itsekseen. Nekin menestyvät taiteilijat jotka Halla tunsi, olivat harmaisiin säkkeihin ja hikisiin maripaitoihin sonnustautuneita juoppoja. Halla koetti selittää tätä Annabellelle heidän maleksiessaan aamusumuisessa Luxembourgin puistossa, mutta Annabelle ei ottanut Hallan vastaväitettä kuuleviin korviinsa vaan selitti innoissaan jatkoa teorialleen.

”Ja koska taidemaalarin ammatti on niin kutsuttu glamour- ammatti, aivan niin kuin urheilijan, laulajan, kirjailijan, muoti- tai media-alan ammatit, se tarkoittaa sitä, että meidän taiteilijoiden täytyy tietää kuinka glamour-pyramidin huipulle kiivetään.”

Halla lysähti puiston penkille ja veti villashaalinsa tiukasti ympärilleen.

”Glamour-pyramidin? Mikä hitto on glamour-pyramidi? Kuulostaa bikinimallien ihokarvojen vahauskuviolta.”

Annabelle naurahti.
”No, glamour-pyramidin ensimmäinen askel on se, jossa tehdään silmittömästi töitä yli kestokyvyn monta vuotta ilman minkäänlaista palkkaa. Kilpailu on kovaa, koska yrittäjiä seuraavalle askelmalle on tuhansia. Jotta pääsisit seuraavalle askelmalle, sinun täytyy olla paljon parempi kuin muut yrittäjät.”

”No mikä se seuraava askel sitten on?”

”Seuraavalla askelmalla teet järjettömästi töitä nöyryyttävän huonosti palkattuna ja koetat erottua eduksesi muiden kilpailijoiden keskeltä. Päästäksesi seuraavalle askelmalle ei enää riitä, että on parempi kuin muut vaan täytyy olla ilmiömäisen hyvä. Ja jos olet ilmiömäisen hyvä, pääset taas kipuamaan glamour-pyramidissa ylöspäin. Saat enemmän palkkaa, mutta sinulta vaaditaan uskomattomia suorituksia, koska tilallesi on pyrkimässä sata uutta osaajaa. Ja niin edespäin. Ymmärrätkö, Halla? Pyramidin huipulla olet yksin, koska olet paras. Olet törkeästi ylipalkattu ja saat alan parhaat työt. Mutta saat pelätä joka hetki putoavasi takaisin alemmalle askelmalle.”

Hallasta tuntui, kuin hän olisi jumissa glamour-pyramidin ensiaskelmalla. Hän oli juuttunut taiteilijoiden limboon, jossa syntisten maalareiden sielut seisovat ikuisesti hattu kourassa.

Joka aamu herätessään hän tutkiskeli unenjälkeistä alitajuntaansa ja yritti suodattaa siellä mahdollisesti uinuvat ideat ja jumalaiset inspiraatiot. Jos hän saisi maailmoja järisyttävän idean, hänen taideprojektinsa saisi onnellisen päätöksen niin kuin tapahtui elokuvissa ja eläinsaduissa. Mutta ideaa ei tullut. Glamour-pyramidin seuraava askel häämötti kylmänä ja korkeana hänen edessään.

Hän oli sentään päässyt takaisin väleihin Annabellen kanssa. Vaikka Halla oli vältellyt tätä kuin ruttoa, he olivat kuitenkin törmänneet Beaux Artsin käytävillä marraskuun ensimmäisellä viikolla. Annabellen silmä oli mustana, ja hänen upeasti veistetyt pariisilaiskasvonsa itkusta turvonneet. Opiskelija­toveri oli kapsahtanut Hallan kaulaan ja nyyhkinyt hänen korvaansa anteeksipyyntöjä. Halla ei tiennyt mikä tähän oli mennyt, mutta hänelle selvisi asia melko pian. Annabellen mustan silmän aiheuttaja oli ollut Jean Lecuré.

Halla oli kysynyt Annabelleltä, miksi hän ei ollut ilmoittanut miehestä oppilaitoksen johtokunnalle, mutta Annabelle vain pudisteli päätään ja sanoi pelkäävänsä miestä. Tapaturma oli sattunut “intiimissä kanssakäymisessä”. Hän ei kertonut Hallalle yksityiskohtia, ja siitä Halla arvasi kyllä tarpeeksi. Mutta elävän mallin piirustuksen tunneilla oli nyt helpompi hengittää, kun Annabellekin loi hänen lisäkseen Jean Lecurén suuntaan myrkyllisiä katseita. Professori ohitti heidät molemmat kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ei hän kyllä kommentoinut heidän töitäänkään.

Hallan henkilökohtainen taide­projekti, josta hän saisi arvosanan syyslukukauden lopussa, polki paikallaan. Tai ei edes polkenut. Sitä ei ollut olemassa. Jean Lecuré oli kironnut sen, Halla päätteli, sillä yksikään kunnon idea ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli ajatellut ensin pelikorttisommitelmaa, sitten kubistisia pyhimyksenkuvia, sitten autonmoottorin suurennettuja yksityiskohtia. Jokainen idea tuntui hetken kuluttua kornilta.

Henkilökohtaisen taideprojektin tulisi kuvastaa kunkin opiskelijan vahvinta, ominta ilmaisua. Hallan suurin vahvuus olivat muoto­kuvat, mutta niin kun Annabelle oli sanonut, muotokuvat eivät ole olleet muodissa sitten 1600-luvun. Ja mitä enemmän hän koetti keskittyä omalaatuisen idean muodostamiseen, sitä suurempaan paniikkiin hän joutui.

Halla ja Annabelle olivat ottaneet tavakseen kävellä aamuisin Pariisin eri puistoja ympäri rasvanpolton ja inspiraation toivossa. Annabellen taideprojekti oli ollut jo hyvällä alulla, mutta sekin oli nyt jäissä Jean Lecurén vuoksi. Annabelle ei myöskään saanut ateljee­tilaa eikä näyttelypaikkaa. Lisäksi tämä tunsi syyllisyyttä, että oli usuttanut Hallan Jean Lecurén sänkyyn ja koetti nyt auttaa Hallaa parhaansa mukaan.

”Meidän täytyy nyt keskittyä pääsemään glamour-pyramidin seuraavalle askelmalle. Meidän täytyy ottaa palkkaa töistämme, Halla.”

”Kyllähän minä otan. Minulta on tilattu muotokuvia.”

Annabelle puuskahti ja heilautti kädellään.
”Ei kukaan enää osta muotokuvia. Ne ovat niin vanhanaikaisia. Sinun kannattaisi ottaa aivan uusi suunta. Mutta ei puhuta näistä ikävistä työasioista. Mitenkäs sinun rakkauselämäsi laita? Vieläkö tapailet sitä sööttiä rumpali­poikaa?”

”Mikä poika hän nyt on, 38-vuotias köriläs. Ajatusmaailmaltaan täysi teini, kylläkin. Enkä todellakaan tapaile häntä enää. Söötti rumpalipoika oli jo muuttamassa luokseni kahdeksan neliön unelma-asuntooni, kun hän vahingossa kertoikin minulle olevansa naimisissa.”

Annabelle naurahti.
”Naimisissa! Oh là là! Mutta eihän sillä ole mitään merkitystä. Hän oli niin komea mies, naimisissa tai ei... Olisit ottanut vain sänkyäsi lämmittämään!”

Halla irvisti. ”Annabelle, olet mahdoton. Minua eivät kuule kiinnosta naimisissa olevat miehet.”

”Mutta lähdithän sinä treffeille Jean Lecurénkin kanssa”, Annabelle puuskahti.

”Onko Lecuré naimisissa?” Hallan suu loksahti auki.

”Totta kai! Pariisilaiselle miehelle korkealaatuinen aviovaimo on statussymboli muiden joukossa. Lecurén vaimo on vanhaa aatelissukua, he asuvat yhdessä vaimon perintöasunnossa Ile Saint-Louisilla. Tuo asunto, voi luoja, miten upea se on. Sen katto on osaksi lasia ja antaa pohjoisen valoa Lecurén ateljeeseen. Sen parvekkeelta on suora näkymä Seinelle ja Notre Dameen. Koko asunto sisustettu aidolla art décolla, sirolla ranskalaisella eikä teidän raskaalla pohjoismaisella jugendillanne. Ja heillä on pylvässänky."

”Jossa sinä makasit naimisissa olevan miehen kanssa”, Halla totesi.

”En nyt puhuisi makaamisesta. Useimmiten olin kontillani!” Annabelle nauroi Hallan nyrpeälle ilmeelle.

”Älä nyt viitsi olla tuollainen ilonpilaaja, Halla. Kaikkihan täällä niin tekevät. Mies, jolla ei ole rakastajatarta, ei ole ranskalaisen mielestä kummoinenkaan mies. Jos vaimo on miehelle statussymboli, niin on rakastajatarkin.” Annabellen ilme synkistyi.

”Mutta nyt saa Lecuré kyllä etsiä uuden naikkosen pylvässänkyynsä sidottavaksi. Minä en sen hullun kotiin enää mene. Sääli, sillä meillä oli kyllä hauskaakin. Mutta minua ei kiristetä. Minä panen silloin kun minua huvittaa.”

”Mitenkä niin kiristää sinua? Ja sitoiko hän sinut? Annabelle, tuohan on aivan kuin siitä romaanista. Mikä sen nimi nyt oli. Paitsi että Lecuré ei ole mielestäni enää yhtään mystisesti puoleensavetävä. Eikä nuori.”

Naiset purskahtivat nauruun.

”Mutta Halla, nyt kun heitit sen rumpalin ulos luotasi, ehkä hän on rakastajatarta vailla. Minä voisin ryhtyä vapaaehtoiseksi, blondit miehet ovat niin ihania.”

”Siitä vain. Joni ei minun ovelleni enää koputa, se on varma.”

”Entä se taiteilijaroisto? Häneenhän sinä olit aivan hullaantunut. Oletko nähnyt häntä?”

Halla osoitti puiston portin takana vilkkuvaa valokylttiä.
"Katso, tuolla on savukekauppa. Minulta on tupakka lopussa, mennään.”

Hän oli helpottunut, kun puheenaiheen vaihto onnistui. Hän ei nyt halunnut puhua Lucienista. Ei ennen kuin olisi saanut selvitettyä välinsä tähän.

Puistokävelyn jälkeen Halla kiirehti takaisin asunnolleen. Chocotte saapuisi ensimmäiseen muotokuvasessioonsa puoliltapäivin. Hän levitteli klaffituolille puhtaan valkoisen lakanan ja laittoi kahviveden kiehumaan. Hän nosti maalaustelineelle metrinkorkuisen maalauskankaan ja asetteli värituubit rakastavasti pikkupöydälle pensseleiden ja palettiveitsien viereen. Kun Sacre Coeurin kellot kumisivat kahtatoista, oveen koputettiin. Chocotte seisoi oven takana uljaimmassa gay pride-paraatiasussaan.

”Bonjour, chèrie! Muah, muah, anna pusu. Tällaisessa murjussako sinä pieni raukka asut.” Chocotte viskasi plyyminsä lattialle.

”No, olen minä pahempiakin nähnyt. Itselläni on onneksi komea lukaali kuudennessa kaupunginosassa aivan latinalaiskorttelin tuntumassa.”

Halla naurahti ja antoi Chocotelle poskipusut.
”Se on sinun onnesi. Minä olen omasta mielestäni onnekas, kun sain edes tämän leipälaatikon.”

Halla otti Chocotten turkiskauluksisen takin ja asetti sen sängylleen.

”Muistan, kun soitin ensi kertaa vuokranantajalle. Hän kehui asunnon taivaisiin. ’Oikea boheemin unelma! Ikkunasta näkyy Sacre Coeur!’ Jos tuota kattoräppänää nyt voi ikkunaksi kutsua. Eikä Sacre Coeur näy vaikka päätään kuinka taivuttaisi. Ja mitä tulee vuokranantajan lupaamaan täysin varusteltuun keittiöön...” Halla avasi komeron oven, ”Se on tämä retkiliesi. Otatko kahvia?”

”Kiitos, kulta. Mahtuuhan tänne ainakin sänky. Se on tärkein.”

”Sänkypä tosiaankin. Vuokran­antaja hehkutti sitäkin hurmioituneesti. ’Sisustus ja tilaratkaisut ovat äärimmäisen näppärästi suunniteltu, asunto on oikea tila­ihme!’ Ainoa kätevä puoli tässä asunnossa on, että mihin tahansa täällä haluaa mennäkin, sinne on vain puoli metriä matkaa.”

Chocotte räjähti tupakankäryiseen nauruun.
”Eihän haittaa jos panen palamaan?”

”Ei, jos tarjoat minullekin. Istu tuohon klaffituoliin, maalaan sinut siinä.”

Chocotte katsoi Hallaa pöyristyneenä.
”Tuolissa istuen? Mutta minun makkaranihan näkyvät! Ei, pupuruinen, minä makaan tuossa hetekallasi hehkuvana kuin Endouard Manet’n Olympia. Levitellään tämä lakana siihen.”

Halla kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.

”Vessa on tuolla käytävällä, jos tarvitset. Minun täytyy käydä, odota sen aikaa. Asettaudu haluamaasi muotokuva­poseeraukseen sängylle sillä aikaa.”

Halla juoksi saastaiseen turkkilaistyyliseen reikävessaan ja koetti tehdä tarpeensa putoamatta takamuksilleen kaakelille. Tämän jokapäiväisen koettelemuksen jälkeen hän palasi kopperoonsa, jossa löysi Chocotten makaamassa sängyllään ilkoisen alasti, sukuelin siveästi lepotilassa ja pitkän, punaisen, lainehtivan peruukin kutrit rintakarvoille aseteltuna. Halla punastui.

”Manet’n Olympia. Nyt ymmärrän.”

Chocotte tuppasi tupakkansa kahvikuppiin, otti kasvoilleen pyhimysmäisen ilmeen ja huokaisi pitkään.
”Olen valmis lähikuvaani, herra De Mille.”

Halla teki muotokuvaa siihen asti, kun asunnossa oli jo niin hämärä, ettei vaaleankaan sävyjä tahtonut enää erottaa toisistaan. Chocotte rakasti lopputulosta ja työnsi lähtiessään hänelle kouraan tukun rahaa. Ja vaikka työ tarvitsisi vielä paljon viimeistelyä, Hallakin oli tyytyväinen. Muotokuva oli mielenkiintoinen, täysin erilainen kuin mikään muotokuva, jonka hän oli koskaan nähnyt. Päivä oli kaiken kaikkiaan ollut loistava, mutta nyt olisi ryhdyttävä toimeen.

Halla pesi akryylimaalin käsistään, avasi viinipullon ja kaatoi itselleen lasillisen. Hän kaivoi sänkynsä alta korkosaappaansa ja laittoi ripsiväriä samalla kun siemaili punaviiniä. Tukka oli rasvainen, mutta mitä siitä, sen hän laittaisi nutturalle niskaan. Huopahattu oli pölyssä mutta saisi kelvata. Saatuaan ehostuksensa valmiiksi ja takin niskaansa Halla tarkkaili itseään autonrengaspeilistä. Ihan kelvon näköinen naisihminen. Hän nosti viinilasinsa peilille.

”Onnea matkaan”, hän kuiskasi itselleen ja katosi ulko-ovesta mustaan ullakko­käytävään.

Oli marraskuisen kolea ilta. Montmartren takorautaiset katulyhdyt hohkasivat pehmeää valoa sumun keskeltä. Puut olivat jo pudottaneet lehtensä, kadunlakaisijat olivat lakaisseet lehdet, ja kadut olivat nyt mustat ja kosteudesta kiiltävät. Marraskuu ei ollut vilkkain turistiaika, ja nekin harvat, joita Pariisista tapasi, viettivät iltaansa kaupungin lukemattomissa baareissa ja ravintoloissa. Halla kiirehti ylös pikkukatuja ja ohitti laulajatar Dalidan rintakuvapatsaan, joka hymyili arvoituksellisesti autiolla aukiolla. Korkosaappaat hiersivät hänen kantapäitään mutta Place du Tertrelle ei ollut enää pitkä matka. Kun Halla pääsi hengästyksissään aukiolle, häneltä pääsi pettymyksen manaus. Aukio oli tyhjä. Katutaiteilijat olivat siirtyneet sisätiloihin. Lucien ei ollut siellä.

La Bohème -ravintolan terassi oli katettu kankailla ja lämmin, oranssi valo lankesi sen ikkunoista mustaan katuun. Halla sytytti tupakan, ravisti päätään kuin karkottaakseen Lucienin kuvan sieltä ja istui ravintolan terassille samaan pöytään, jossa hän oli ensimmäisen kerran tämän nähnyt. Hän tilasi pienen karahvin punaviiniä ja antoi itselleen luvan muistella Lucienia.

He olivat viettäneet yhdessä niin vähän aikaa, mutta se oli riittänyt. Jonilla oli ollut tapana toistella, kuinka samanlaisia hän ja Halla olivat, mutta Lucienin kanssa Halla oli tuntenut oikeaa sielujen sukulaisuutta. Hän oli nauranut miehen hölmöille vitseille kippurassa, tuntenut itsensä jumalattareksi tämän katseen alla, nauttinut miehen kosketuksesta enemmän kuin uskalsi myöntääkään. Ja vaikka tämä olisikin löytänyt jo uuden naisen elämäänsä, olisi Halla halunnut edes kiittää miestä heidän yhdessä viettämästään päivästä ja kertoa tälle, kuinka paljon tätä oli ajatellut.

Mutta ilta oli läpitunkemattoman musta, eikä aukiolla liikkunut kuin satunnainen koira iltalenkillään. Ravintolassa soi moderni ranskalainen chanson, iloinen ja afrikkalaisilla rytmeillä ryyditetty kappale. Pariskunnat nauroivat ja pitivät toisiaan kädestä, lihaa ja juustoja tuotiin pöytään, lisää leipää, kiitos, vielä pieni tilkka viiniä, olkaa hyvä. Halla kaivoi taskustaan kolikoita ja pudotti ne pöydällä lojuvaan muovikippoon. Ei auta, hän ajatteli. Minun on löydettävä Lucien. Menen vaikka hänen asunnolleen koputtamaan. Nyt oli jo myöhä, mutta mitä siitä, hän herättäisi miehen.

Hän kurotti takin päälleen ja haki kädellään reppuaan tuolinsa selkänojalta sitä kuitenkaan löytämättä. Hän kääntyi katsomaan ja nousi ylös rottinki­tuolistaan. Reppua ei näkynyt. Epätoivo valtasi Hallan, eihän tämä ollut edes mahdollista, kukaan ei ollut tullut häntä lähellekään ravintolassa. Hän vilkaisi hädissään takanaan olevaan pöytään, ja hänen katseensa kohtasi tumman, hoikan miehen mustat, nauravat silmät. Mies piteli hänen reppuaan sylissään.

”Eiköhän olisi aika ostaa sinulle olkalaukku. Tämä reppu tuottaa sinulle huonoa onnea.”

Halla haukkoi henkeään.

”Lucien. Tiedätkö, tulin Place du Tertrelle etsimään sinua. Mitä sinä täällä teet? Kuinka kauan olet istunut siinä?”

Lucien veti tyhjän tuolin viereensä ja viittasi Hallan istumaan.

“Alusta asti. Tämähän on kantapaikkani. Kävelit tänne niin murheellisen näköisenä, että et edes vilkaissut ympärillesi. Istuit siinä ajatuksissasi ja naukkailit punaviiniä niin melankolisen kauniina, että ajattelin vain katsella sinua. Reppusi oli pudonnut lattialle selkäsi taakse. En minä voinut antaa sen joutua vääriin käsiin.”

Mies hymyili sietämättömän omahyväisesti.

”Olet uskomaton, Lucien. Mutta onneksi löysin sinut. Ajattelin juuri lähteä asunnollesi. Katsos, minun piti puhua sinulle.”

Lucien kumartui Hallan puoleen.

”Olen pelkkänä korvana. Mutta haluan sanoa sinulle jotain ensin. Halusin pyytää sinulta anteeksi.”

Halla jähmettyi.

”Vein reppusi, että olisin saanut olla kanssasi vähän pidempään. Se oli huono idea ja anteeksiantamatonta. Olisihan minun pitänyt jollakin muulla keinolla pitää sinut luonani. Mutta olin ajatellut antaa repun sinulle takaisin asuntooni päästyämme. Sitten aloimme suudella ja, no, kyllä sinä muistat, mitä tapahtui.”

”Siitä halusinkin sinulle puhua. Minäkin haluan pyytää anteeksi.”

Halla tuijotti miehen viinikarahvia hämmentyneenä.

”Menin penkomaan laukkuasi, kun etsin sieltä tupakkaa, näin reppuni ja menin paniikkiin. Ajattelin, että olet joku ammattivaras, joka tunkisi seuraavaksi asuntooni. Pelästyin. Enhän ollut asunut Pariisissa kuin muutaman viikon silloin. Ja kun näin sinut asuntoni käytävässä... Pelkoni sai vallan. Anteeksi, että löin sinua repullani takaraivoon.”

Lucien hieroi päätään.

“Kuhmu on jo melkein poissa. Enkä minä olisi saanut hyökätä sinun kimppuusi niin kuin joku kiimainen vampyyri. Ajattelit varmaan, että isken seuraavaksi palettiveitsen suoraan sydämeesi. Minun olisi pitänyt pyytää anteeksi alun perin. Kun näin sinun lähteneen asunnostani sinä päivänä, ymmärsin, miltä reppusi laukussani on näyttänyt sinun perspektiivistäsi.”

Lucien nauroi.

”Rakas Allah, siihen ei kovinkaan taitavaa tiirikka­miestä tarvittu. Ovesi oli auki. Koputin ja se aukesi. Kai olet sittemmin oppinut lukitsemaan ovesi...”

Halla läimäisi otsaansa. Hän oli itse ollut varsinainen imbesilli.

”Ja sitten kun kävelit vastaani professori Lecurén kanssa...”

”Ja hän löi sinua niin että veri tirskui...”

”Olin huolissani sinusta. Opiskelu­aikoinani Beaux Artsissa huhu kertoi, että Lecuré kiristi naisoppilailtaan seksiä heistä kuvaamillaan sadistisilla videoilla. En tiedä, oliko se totta.”

Halla muisti Annabellen Lecurétä kohtaan tunteman pelon ja nyökkäsi.

”Uskon, että voi ollakin. Lecuré kävi päälleni lupaa kysymättä. En halunnut nostaa asiasta mekkalaa, olinhan sentään suostunut miehen vieteltäväksi...”

”Näetkö häntä edelleen?” Halla oli yllättynyt, kuinka huolestuneelta Lucien näytti.

”En. Sain tarpeekseni yhdestä kerrasta. Ja nyt Lecuré haluaa sabotoida taideprojektini. Siinä on mies, joka ei pidä tappion kärsimisestä. Etenkään naisten kanssa. Toinen hänen oppilaistaan sai mustan silmän. Minä pääsin vähällä.”

Hallan mieleen nousi kuva Lecuréstä rynkyttämässä hänen päällään.

”Ja kyllä hän minuakin satutti.”

Lucien tarttui hänen käteensä.

”Olisinpa voinut auttaa.”

He olivat hetken hiljaa. Halla katsoi Lucieniin ja hymyili. ”Olen iloinen, että saimme tämän selvitettyä.”

Hän nousi ja otti takkinsa. Lucien nousi myös.

”Et kai kuvittele, että päästän sinut nyt käsistäni? Kuulepas, mademoiselle. Meidän iltamme on vasta alkamassa.”

Hallan vatsassa tuntui tuttu kutitus.

”Mitä sinulla on mielessä?”

”No, jos nyt ensinnäkin tilaisimme lisää tätä viiniä. Hampaamme eivät ole läheskään niin punaiset kuin tällaisille yön otuksille on suotavaa. Oletko syönyt? Voisin laittaa sinulle ruokaa. Paitsi...”

”Paitsi mitä?”

”Kaupat ovat kiinni. Minulla on kotona vain kahvia.”

Halla otti Lucienia kädestä.

”Tiedätkö mitä. Minä voisin kokata meille. Minulla on vähän riisiä, kikherneitä ja senegalilaista maustekastiketta. On siellä vielä pullo viiniäkin. Asuntoni nyt ei ole hääppöinen, no, sinähän olet sen kyllä nähnytkin...”

Lucien puristi hänen kättään.

”Kuulostaa taivaalliselta.”

Kumottuaan toisen karahvillisen punaviiniä he kävelivät hitaasti alas Montmartrea kohti rue Dodeauvilleä. Pieni marokkolaisten pitämä kauppa matkalla oli auki, ja Lucien poikkesi sinne ostamaan heille makeita hunajaleivonnaisia jälkiruoaksi. Lucien halusi kuulla kaiken Hallan taideopinnoista, hän kun oli itse käynyt samaa koulua. Halla oli iloinen voidessaan vuodattaa saamattomuuttaan jollekin.

”Minulle ei tule yhtäkään järkevää ideaa päähän. On niin vaikea keskittyä yhteisateljeessa. Maalitkin ovat aina loppu, ja kun pyydän uusia, muut vain kohauttelevat olkapäitään. Tuntuu, että en enää osaa maalata. Olisikohan minun sittenkin pitänyt vain tyytyä niihin kuvaamataidonopettajan papereihin ja jättää Beaux Arts lahjakkaammille.”

”Eikö sinulla ole omaa työtilaa? Ja kyllähän sinulla on oikeus saada uusia värejä sitä mukaa kun vanhat kuivuvat.” Lucien pudisteli päätään. ”Onko sinulle tullut mieleen, että Lecuré saattaa heitellä sinulle hiekkaa rattaisiin? Se mies kykenee kyllä juuri tuollaisiin temppuihin. Hän ei halua sinun saavat arvo­sanaa projektistasi. Hän tietää, että ilman sitä et voi valmistua.”

Halla mietti. ”Olet varmaankin oikeassa. Lecuré varoitti minua yrittämästä projektia ilman ohjaajaa. Hän oli itse ilmoittautunut ohjaajakseni, mutta kieltäydyin tekemästä projektiani hänen valvonnassaan.”

Lucien laittoi kätensä hänen harteilleen. He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Tuntui hyvältä kävellä pitkin rue Dodeauvillen haisevia jalkakäytäviä. Lucien peitti teatraalisesti silmänsä, kun Halla näppäili ovikoodinsa.

”Mitä sinä oikein teet?”

”Peitän silmäni. Pariisissa mies ja nainen ovat virallisesti parisuhteessa vasta, kun nainen luovuttaa miehelle ovikoodinsa.”

”Aa kahdeksan kahdeksan viisi kaksi.”

”Mitä?”

”Aa kahdeksan kahdeksan viisi kaksi. Paina se mieleesi. Se on ovikoodini.”

Lucien katsoi häntä vakavuutta tavoitellen.

”Tahdotko sinä, neiti Allah, ottaa tämän miehen viralliseen ovikoodilliseen parisuhteeseen kanssasi?”

Halla nyökkäsi, ja miehen kasvoille levisi riemukas hymy. He kävelivät kierreportaat ylös Hallan tomuiseen ullakkokäytävään ja käytävässä Lucien tarttui häntä olkapäästä.

”Tässä viimeksi suutelin sinua. Sitäkin minun piti pyytää anteeksi. Taisin olla liian raju.”

Halla nauroi.

”No sitä sinun nimenomaan ei pidä pyytää anteeksi. Muistelin suudelmaasi monta viikkoa sen jälkeen. Se oli mahtavaa.”

Lucien ei tarvinnut muuta yllykettä. Mies painoi Hallan seinää vasten ja suuteli häntä pyörryttävästi. Halla tunsi polviensa notkahtavan, ja he rojahtivat vuosisataiselle tammilankkulattialle ja räjähtivät yhdessä nauramaan.

”Ehkä meidän kannattaisi siirtyä sisätiloihin. Tässä käytävässä päädyn näköjään aina kuhmu päässäni lattialle makaamaan.”

Lucien nousi pystyyn ja tarjosi kätensä Hallalle. Hän kaivoi avaimensa armeijatakkinsa taskusta ja päästi Lucienin sisään. Mies pysähtyi ovelle.

”Kuka tuo on?”

Chocotten alastonpotretti komeili maalaustelineessä, ja öisen kaupungin kelmeä valo sattui siihen kattoräppänästä. Halla ei voinut uskoa tuuriaan. Tähänkö heidän iltansa päättyisi.

”Se on Chocotte. Yksi rue Pigallen transvestiittihuorista.”

Halla kuuli änkyttävänsä hermostuksissaan.

”Hän maksoi minulle, että maalaisin hänen muotokuvansa. Hänen ja baarin muidenkin transujen.” Halla astui maalauksen eteen. ”Tosin en tiedä, haluavatko he kaikki alastonkuvia.”

Lucien seisoi ovella ja tuijotti portrettia epäuskoisena.

”Halla... En tiedä mitä sanoa. Se on, se on, sanoinkuvaamaton. Upea.”

Mies astui myös taulun eteen.

”Sytyttäisitkö valon.”

Halla veti ketjusta katto­lampun päälle.

”Uskomaton. Kaunis. Erikoislaatuinen. Olet saanut miehen surumielisyyden vangittua hänen katseeseensa. Tämä on todellinen taideteos. Minä teen muotokuvia, mutta ne ovat mainosroskaa tämän rinnalla.”

Halla oli typertynyt.

”Kiitos, Lucien. Tein sen tänään.”

”Se on hämmästyttävä. Olet todellinen taiteilija.”

Lucien veti hänet syliinsä.

”Ja jos taiteilijatar haluaa, minä voisin vaikka kuoria sipulia tai jotain. En ole syönyt tänä iltana mitään, enkä pysty pitämään ranskalaisen rakastajan jostain syystä laajalti levinnyttä maailmanmainetta yllä tyhjällä mahalla.”

Halla antoi miehelle sipulin ja leikkuuveitsen ja alkoi itse murskata kikherneitä lusikalla. Hetken päästä hän tunsi, kuinka Lucien seisoi hänen selkänsä takana kiinni hänessä.

”Ei onnistu. Tästä sipulinpilkonnasta ei tule mitään, kun olet kanssani samassa huoneessa. Minun täytyy siis koettaa suoriutua rakastajan roolistani tyhjin mahoin. Tule tänne, Allah.”

Halla antoi miehen kuljettaa itsensä sängylle mutta tarttui sitten tämän ranteeseen.

”Ennen kuin paneudut rakastajan rooliisi, minun on selvitettävä yksi asia.”

Lucien kaiveli taskujaan.

”Ei hätää! Minulla on kortsuja!”

Halla kaivoi omaa taskuaan ja veti sieltä esiin kaksi hopeapaperiin sullottua kondomia.

”Niin minullakin. Ei minun sitä pitänyt sinulle selvittää, vaan tämä”, Halla hymyili miehelle.

”Jos haluat olla virallisessa ovikoodiparisuhteessa kanssani ja ranskalainen maailmanmaineikas rakastajani, sinun on opittava lausumaan nimeni oikein.”

Jatkuu ensi numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.