Osa 6/8: Professori Lecuré kasaa hiekkaa Hallan tielle taideakatemiassa, ja talvi Pariisissa on kohmeinen. Onneksi Joni, hevirumpali ja hyvä kuuntelija, tarjoutuu tuomaan kodin lämpöä Hallan ullakkohuoneeseen. Joni on kuitenkin unohtanut kertoa Hallalle erään pienen yksityiskohdan.

Joni kumartui silittämään Hallan poskea. Täydessä irlantilaispubissa soi raivostuttava englantilainen purkkapop, ja meteli heidän ympärillään oli sietämätön. Hallan päätä alkoi särkeä, ja hänen hetkeä aikaisemmin tuntemansa lievä paniikki oli muuttumassa sydäntärutistavaksi ahdistukseksi. Jonin toinen käsi hääräsi hänen kasvojensa ympärillä ja toinen hieroskeli kepeästi omistajan elkein hänen polveaan. Halla vetäytyi pois Jonin ulottuvilta.

”Mitä sinä nyt oikein horiset, Joni? Muuttaa yhteen? Oletko tosissasi?”

Joni siirtyi istumaan lähemmäksi. Halla oli jumissa, tämän kauemmaksi miehestä hän ei pubisohvalla pääsisi.
”Totta kai olen tosissani! Näin sen sinusta jo heti ensitapaamisellamme. Sinä muistutat minua itseäni. Meidän kuuluu olla yhdessä, Halla.”

Halla työnsi kätensä hänen ja Jonin väliin, jotta mies ymmärtäisi lopettaa lähentelynsä.
”Hei hoi, odotas nyt vähän. Me olemme tunteneet nyt, mitä, kuukauden päivät? Mitä sinä edes tiedät minusta?”

”Tiedän, että sinä olet taiteilija, lahjakas taiteilija. Rakastat Pariisia, niin kuin minäkin, haluat pois Suomen pienistä kuvioista. Haluat näyttää suomalaisille kavereillesi, että menestyt maailmalla. Haluat maailmanluokan taiteilijaksi. Juuri niin kuin minäkin.”

Halla pudisteli päätään. Jonin näkijänlahjat eivät kyllä olleet kummoiset. Lahjakas taiteilija? Hallasta tuntui, että hän oli vasta alussa, vasta löytämässä itseään. Hän ei voinut sanoa näkevänsä tietään selkeänä edessään. Pikemminkin niin, että hän oli juuri kuullut huhun paikasta, josta saattaisi saada kartan, joka näyttäisi tien, mutta tuo kartta oli maassa, jota hän ei tuntenut ja kielellä, jota hän ei puhunut. Entä rakastiko hän Pariisia? Toki, Halla ajatteli. Se oli myönnettävä. Hän rakasti Pariisia intohimoisesti, niin kuin se olisi elävä, hengittävä, tuttu henkilö. Vaikkakin Pariisiin tultuaan hän oli huomannut ensi kertaa kaulassaan ja silmäkulmissaan hienoisia ryppyjä. Pariisi sekä kasvatti että vanhensi.

Mutta Halla ei ollut tullut Ranskaan päästäkseen pois Suomen pienistä kuvioista, eikä missään tapauksessa näyttääkseen kavereilleen yhtään mitään. Mutta Jonista sen sijaan saattoi nähdä, että tällä oli valtava halu näyttää, olla paras, olla menestyvin. Ja ”maailmanluokan taiteilija”? Sanakin kuulosti suuruudenhullulta. Halla ei nähnyt itseään maailmanluokan taiteilijana. Hänelle oli tärkeintä ansaita elantonsa taiteellaan, jos sellainen päivä nyt joskus koittaisi.

Halla otti Jonin kädestä kiinni ja huokaisi. Hänen olisi pakko tuottaa miehelle pettymys.
”Kuulepas nyt. Minulla on ollut kanssasi todella hauskaa. Olin hyvin iloinen, että löysin kaltaisesi kaverin, jonka kanssa kierrellä Pariisia. Kalja­seuraa. Juttuseuraa. Kuurakin oli oikeassa, olet tosi hyvä kuuntelija. Ja olihan se ilo päästä kuuntelemaan Positiven treenejäkin, vaikka death metal ei olekaan lempi­musiikkiani. Mutta...”

Joni hymyili leveästi ja keskeytti hänet kohottamalla tuoppinsa.

”No juodaan sitten maljat. Yhteiselle tulevaisuudelle. En malta odottaa, Halla. Haluan herätä vierestäsi joka aamu. Haluan muuttaa mahdollisimman pian. Jos sinulla on aikaa, me voisimme käydä pikapikaa hakemassa asunnoltani säkillisen vaatteitani mukaan, noudettaisiin loput sitten huomenna.”

Halla katseli Jonin hurmaavaa hymyä ja intoa. Siihen oli helppo mennä mukaan. Ei hänellä ollut sydäntä sanoa miehelle, mitä oli juuri aikonut tälle sanoa. Ja ehkä Joni oli oikeassa. Ehkä olisikin mukavaa jakaa asunto. Jakaa sänky. Talvi oli tulossa, asunto oli huurteisen kylmä ja umpikostea. Miehestä saisi lämpöä. Halla puuskahti ja hieroi kasvojaan käsillään. Ottaisiko miehen kotiinsa?

”Ja Halla, itsekin olet kertonut, kuinka sinua pelottaa kulkea kotiisi iltaisin. Nyt voit ainakin olla varma, että oven takana sinua odottaa voimakas mies!”

Joni rummutti rintaansa kuin viidakon kuningas.
Hallaa nauratti Jonin machoilu, mutta samalla hän yllättyi, kuinka tuo lause läikähti hänen sydämessään. Ajatus asuinkumppanista tuntui hyvältä. Mutta kumppani vain oli väärä.

”Joni, kuule... Oletko nyt ihan varma tästä? Minulla on kuule aika omituiset elämäntavat, laulan nuotin vierestä, käytän raakaa valko­sipulia joka ruoassa ja... Asunnossa ei ole kylpyhuonettakaan, jalat ja intiimit pestään käytävän lavuaarissa. Joudut viuhahtamaan kylmässä munasillasi...”

Joni nousi seisomaan Hallan eteen ja halasi tätä voimakkaasti.
”Älä huoli, beibi. En minä jätä sinua.”
Halla pyöritti silmiään. Joni oli ihmistakiainen. Mutta takiaiseksi aika söötti.

Jonilla ei kyllä ollut paljonkaan maallista omaisuutta. Armeija­säkillinen vaatteita, siinä se. Kalliimmat perkussionsa Joni kuljetti toisessa säkissä. Loput instrumentit olivat miehen treenikämpällä rumpusetin kanssa. He kävelivät metropysäkille hiljaisina. Joni halusi pitää Hallaa kädestä kiinni, mutta se tuntui hänestä liian oudolta. Miksi hän ei ollut sanonut miehelle, että yhteen muuttaminen oli huono idea? Halla oli aina ihaillut impulsiivisia ihmisiä, jotka kykenivät tuosta vain muuttamaan elämänsä suuntaa. Hän ei itse ollut sellainen. Pariisiin lähtökin oli tuntunut kauhealta, koska se oli tullut niin äkkiä. Ja tässä oli nyt rumpali, jonka hän oli tuntenut kuukauden ja josta hän ei tiennyt oikein mitään, tulossa asumaan hänen luokseen. Vuokranmaksun kannalta se oli kylläkin kätevää.

”Joni, maksat sitten puolet vuokrasta. Kaksi ja puoli sataa. Minulla on rahat lopussa. Vuokran on oltava Kuuran appiukon tilillä kuun kymmenes päivä.”

Joni huitaisi kädellään.
”Totta kai. Sehän nyt on selväkin.”
Jotenkin Hallasta tuntui, että mies unohti lauseen heti sen pukahdettuaan. Halla työnsi metrolippunsa Place de Clichyn metroaseman lippuautomaattiin, ja Joni painautui hänen selkäänsä kiinni, että pääsisi porteista maksamatta.

”Etkö ole koskaan jäänyt kiinni? Tarkoitan, tietääkseni Pariisin metro­tunneleissa on usein tarkastajia.”

Joni pudotti kätensä rennosti Hallan olkapäälle.
”En ole koskaan nähnyt yhtäkään. Kuule beibi. Sinä huolehdit turhia. Sanoit, että sinulla on rahapula? Minä tiedän. Jäädään pois asemalla. Minulla on idea.”

Mikä hyvänsä miehen idea olisikin, Hallalla oli ikään kuin pieni ennakkoaavistus, että hän ei pitäisi siitä. Vasta kun he jäivät sovitulla asemalla pois, ja Joni alkoi purkaa perkussiolaukkuaan, hän tajusi, mitä mies aikoi.

”Ei, ei helvetti, Joni, et kai sinä ole tosissasi? Aiotko alkaa soittaa metrossa?”

Mies virnisti hänelle ja veti kassistaan suurikokoisen djemben, kumeasointisen afrikkalaisen rummun ja darbukan, samanmuotoisen mutta pienemmän ja metallirunkoisen Lähi-idän lyömäsoittimen.
“Sinä saat olla rahastajana. Ota hattuni ja hymyilet ihmisille. Katso vaan, tällä saa kerättyä monta kymppiä tunnissa.”

Halla tarttui hattuun, levitti kätensä ja loi anovan katseen metroaseman kuperaan kattoon. Voi jessus, mihin hän oli taas ryhtymässä. Onneksi mies ei sentään käskenyt hänen laulaa mukana.

Joni alkoi soittaa. Hän käsitteli taidokkaasti toisella kädellään hiekkaputkea ja toisella kädellään vuoroin djembeä, vuoroin darbukaa. Tuloksena oli kiehtova, monikerroksinen rytmi, joka loi silmien eteen kuvia Saharan hiekkaerämaasta. Välillä metro puuskutti ohi, ja korviaraastava kirskunta täytti aseman, sitten sadat ihmiset tungeksivat metrolaitureille ja kopistelivat kukin omaan suuntaansa.

Jotkut pysähtyivät kuuntelemaan Jonia. Etenkin naisihmiset. Vaalea ja hymyilevä rumpali osasi käyttää luontaista karismaansa liiankin hyvin hyväkseen, Halla tuumi, kun nuoret naiset heittelivät rahaa hänen kädessään olevaan hattuun ja loivat sitten häneen kylmiä katseita.

Euro, toinen, kaksieuroinen, vitosen seteli... Rahaa kertyi nopeaan tahtiin hatun pohjalle. Halla pudisti päätään ja tarkkaili Jonia, joka oli siirtynyt soittamaan bandeiroa, brasilialaista nahalla peitettyä tamburiinia. Metrotunnelissa tuuli ja oli kylmä, ja Halla otti muutamia tanssiaskelia. Hän oli käynyt muutamalla sambatunnilla Helsingissä, ja keinunta palasi nopeasti hänen jäseniinsä. Yllättäen rahaa alkoi tippua myös ohikulkevilta miehiltä. Halla hymyili, ensin ujosti ja sitten leveämmin ja alkoi liikuttaa lantiotaan vapaasti ja nopeammin.

Metrot paahtoivat ohitse ja liikuttivat tunkkaisia ilmamassoja, joiden haju oli aivan omanlaisensa. Pariisin metron haju, joka jäi vaatteisiinkin päiväkausiksi. Se oli sekoitus poltettua asfalttia, virtsaa, pakokaasua, sanomalehtipaperia, hikeä ja ulostetta. Ominaisin Pariisin lemuista, aina läsnä asemalla kuin asemalla ja kaikkein voimakkaampana itse metrovaunussa.

Aseman penkeillä nukkuvat kodittomat alkoivat heräillä Jonin soittoon ja kerääntyivät heidän ympärilleen. Yksi heistä, vanha musta mies, jonka pitkät hiukset olivat muotoutuneet yhdeksi pitkäksi paksuksi rastaksi, alkoi tanssia samban askelin Hallan edessä.

Hallaa hymyilytti. Koditonkin hymyili hampaattomalla suullaan, vinkkasi Hallalle silmää ja kuiskasi:
“Eu sou carioca”.
Koditon mies Rio de Janeirosta, Pariisissa... Halla nyökkäsi miehelle, joka näytti onnelliselta saadessaan jakaa salaisuutensa.

Toinen koditon, ruskeapartainen mutta ennen aikojaan rypistynyt nuori mies istuutui Jonin eteen. Hän keinui edestakaisin ja läiski rytmiä reisiinsä. Aina välillä hän kaiveli öljykangastakkiaan, veti sen uumenista esiin kuohu­viinipullon, kulautteli siitä pitkiä siemaisuja ja röyhtäisi sitten kuuluvasti päälle. Halla ei enää kummastellut näkyä. Pariisissa kodittomatkin joivat kuohuviiniä. Hän oli kerran erehtynyt viemään pullollisen tuliaisiksi Annabellelle. Hän oli ollut tyytyväinen ostokseensa, kuohu­viini ei ollut maksanutkaan kuin euro kaksikymmentä senttiä.

Annabelle oli taputtanut häntä olalle ja ojentanut pullon takaisin.
“Halla kulta, anna tuo jollekin kadunmiehelle siltojen alla. He ovat ainoita, jotka koskevat tähän sotkuun.”
Hän oli silloin loukkaantunut, mutta asunnolleen palatessaan oli poksauttanut auki pullon muovikorkin ja maistanut lämmennyttä nestettä. Se vaahtosi suussa kuin saippua ja maistui pahimmalle kotiboolille, johon oli lisätty hiivaa. Tämän jälkeen Halla oli ilolla jättänyt moisen litkun siltojenalusmiehille.

Hattu Hallan kädessä alkoi jo painaa. Joni oli ollut oikeassa. Pariisissa piti kokeilla onneaan. Turhaan hänkin oli pidätellyt itseään, hänen olisi pitänyt rohkaistua ja alkaa maalata muotokuvia Place du Tertrellä. Mitä menetettävää hänellä olisi. Tämä oli itse asiassa hauskaa. Joni takoi keinuvaa kuubalaisrytmiä, ja Halla tanssahteli brasilialaisen kodittoman kanssa.

Uusi metro syöksyi taas tunneliin, ja hetkeksi Jonin soitto lakkasi kuulumasta. Tämä metro olikin tupaten täynnä, ihmiset purskahtivat vaunun liukuovista laiturille kuin sylkäisemällä. Taas kerran osa matkustajista jäi kuuntelemaan Jonin soittoa, tällä kertaa myös ryhmä miehiä punaisissa tuulikangas­takeissaan.

Miehet olivat leveäharteisia ja näyttivät urheilijoilta. He kävelivät Hallan eteen ja nyökkäilivät hyväksyvästi hänen tanssilleen. Jonin kuubalaisrytmi oli kiihtynyt aistilliseksi salsaksi. Halla keinutti vartaloaan, heilutti lantiotaan ja pyöri. Joni keskitti voimansa korviahuumaavaan loppusooloon, Halla pyöritti päätään, ja hänen vaaleat hiuksensa viuhtoivat tunnelin saastaista ilmaa. Urheilijamiehet tuijottivat häntä.

Rytmi kohosi, Halla vatkasi lanteitaan, ja kun viimeinen kämmenenisku kumahti rummun kalvoon, Halla antoi vartalonsa vajota rennoksi, ja hänen loppuasentonsa oli kuin kumarrus teatterin yleisön edessä. Hän läähätti hengästyneenä, ja noustessaan taas pystyyn hän melkein odotti kuulevansa aplodien myrskyn. Sen sijaan hän näki, kuinka yksi urheilutakkisista miehistä asteli hänen eteensä ja tarttui hänen ranteeseensa.

”Metron turvallisuuspoliisi. Meille soitettiin häiriöstä metrotunnelissa. Seuratkaa minua.”

Yksi miehistä elehti Jonin edessä. Joni levitteli käsiään ja pudisteli päätään. Halla huusi Jonin nimeä. Tämä katsahti häneen ja huokaisi raskaasti:
“Minulla ei ole edes metro­lippua. En minä puhu ranskaa. Sinun täytyy selvittää tämä.”

Turvamiehet taluttivat heidät metron ala-aulan lippumyyntipisteen eteen. Hallaa puhutellut mies käski heidän seistä paikallaan, ja kun turvamiehet vetivät esiin kansionsa ja kynänsä, Hallan teki mieli kirjota Joni alimpaan helvettiin.

”Mitä he tekevät?” Joni kysyi huolestuneen näköisenä.

”He kirjoittavat meille sakon. Tiedätkö yhtään, paljonko tällaisesta saa sakkoa?”

Joni mietti pää kallellaan.
”No, yksi tuttu kitaristi sai 375 euroa. Mutta koska meitä oli kaksi...”

Halla huokaisi.
“Se tekee 750 euroa. Joni, ei minulla ole sellaisia rahoja! Ja se täytyy maksaa heti, muuten summa on suurempi. Ainakin pummilla matkustaessa se menee niin.”

Joni levitteli käsiään.
”Voisit yrittää puhua heille. Kerro, että olemme turisteja. Että olemme australialaisia tai jotain. Että meillä ei ole rahaa. Eiväthän he sitä rahaa voi meidän selkänahastamme nylkeä, ei tämä nyt mikään muinainen Rooma ole.”

Hallan teki mieli läimäyttää Jonia kasvoille. Käyttäisi sitä kuuluisaa valloitushymyään nyt. Joni vain hymyili anteeksipyytävästi ja osoitti metrokäytävään.
”Mutta hei, me emme ole ainoita. Katsopas tuonne.”

Joukko romanisoittajia kantoi soittimiaan ja huuteli toisilleen käytävässä, yksi kantoi kokonaista kontrabassoa selässään ja yksi luritteli klarinettiaan, kunnes joku porukasta huomasi aulassa seisovan ryhmän punatakkisia turvallisuuspoliiseja. Hetkessä soittajajoukko hiljeni, ja he jähmettyivät paikalleen, jotta heitä ei huomattaisi. Turhaan. Yksi turvamiehistä osoitti käytävään, ja koko poliisijoukko lähti juoksemaan romanien perään. Jonin hartiat hytkyivät.

”No nyt saivat poliisitkin isomman saaliin. Ehkä he eivät nyt anna meille niin isoa sakkoa.”

Halla katsoi ympärilleen tyhjässä aulassa.
”Tai ehkä he eivät anna sakkoa ollenkaan, jos otamme jalat allemme!”

Joni katsoi häneen, tajusi sitten nostaa kassit olalleen, ja he lähtivät pinkomaan metron portaita ylös kadulle niin nopeasti kuin pääsivät. He laukkasivat pitkin Boulevard de Clichyä ja ylös pikkukadulle kohti rautatietä, kohti Hallan asuntoa. He harppoivat mutkittelevia kujia, kunnes kumpikaan heistä ei enää jaksanut juosta.

Halla katsoi taakseen. Punatakkisia ei näkynyt. He olivat rue de Dodeauvillellä, Hallan kotikadulla. Joni läähätti ja painui kaksinkerroin, Halla nojasi talon seinään. He kamppailivat saadakseen hengityksensä taas tasoittumaan. Halla katsoi Joniin. Tämä nauroi! Mokoma paskiainen uskalsi vielä nauraa!

”Se oli mahtavaa, Halla! Koska menemme uudestaan?”

Halla kohottautui pystyyn ja kumautti Jonia käsivarteen niin lujaa kuin jaksoi.

”Annakin sitten olla viimeinen kerta, kun raahaat minut tuollaiseen tilanteeseen! Jätät minut selvittämään onnettomalla ranskan kielelläni sotkua, johon minä en ole syypää, sillä välin kun sinä virnistelet vieressä ja levittelet käsiäsi! Että ‘sinun täytyy selvittää tämä’! Anna kun kerron sinulle, äijä – minä en ole mammasi, ja sinä et ole lapseni, vaikka herra paratkoon, siltä kyllä näyttää. Miehet. Voi haloo. Miksi teidän täytyy olla tuollaisia ikuisia kakaroita! Ja en todellakaan tule sinun kanssasi uudestaan kokeilemaan metrosoittajan venäläistä rulettia, miettimään mahtaako tässä käytävässä tulla poliisi nopeammin kuin tuossa käytävässä.”
Halla puuskutti ja lysähti istumaan katukäytävälle.

Joni istui hänen viereensä.
”Älä viitsi vaahdota, kulta. Ja olet ihan oikeassa, täytyisihän minunkin pikkuhiljaa opetella ranskaa, jos aion täällä asua.”
Mies hilasi kätensä hänen hartioilleen.
”Mutta ihan hyvä, että olemme kohta asunnollasi. En ole nimittäin vielä koskaan nähnyt sinua alasti. Enkä malta odottaa.”

Mies alkoi suudella hänen kaulaansa, mutta Hallan oli vaikea päästä romanttisiin ajatuksiin. Tosiaankin, jos hänen rahatilanteensa olisi yhtään parempi, hän antaisi Jonin kalppia tiehensä. Mutta ennen kuin hän saisi Chocottelta ja muilta Vedenheitto-baarin transuilta etumaksua muotokuvista, hän tarvitsisi jokaisen pennin vuokranmaksuun. Ja sitä paitsi, Halla virnisti itselleen, hän voisi aina lähettää Jonin metroon soittamaan ja rahaa ansaitsemaan. Itsekseen. Siinäpähän oppisi jätkä ranskaa, kun jäisi toisen kerran kiinni.

Hallan teki mieli nukahtaa saman tien, kun hän pääsi lysähtämään hetekalleen. Mutta Jonilla oli muita mielessä. Halla tunsi vaivautuvansa, kun mies hinkkaili häntä. Menisi tämäkin nyt nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä, ja mitäänsanomattominkin päivä Pariisissa onnistui aina uuvuttamaan Hallan.

Mikä siinä olikin. Oliko se valtava ihmismäärä, meteli, saaste vai se, että hänen piti koko ajan tarkkailla kaikkea aistit äärimmilleen viritettyinä? Joka tapauksessa, nyt olisi uni maistunut. Joni availi muina miehinä hänen housunnappejaan ja tunki kättään hänen pakaroilleen. Halla teki kaikkensa, että ei olisi läimäissyt miestä käsille. Sen sijaan hän vetäytyi kauemmaksi ja kiskaisi peiton päälleen.

”Joni, minua nukuttaa niin vietävästi. Tuo metrokohkotus vei minulta viimeisetkin energian­rippeet.”

Joni hengitti hänen kaulaansa ja oli hierovinaan hänen niskojaan.
“No anna minun sitten nukuttaa sinut, beibi. Tiedäthän, mitä sanotaan, seksi on paras unilääke...”
Miehen kädet siirtyivät hänen paitansa alle, ja tämä alkoi tottunein liikkein räplätä auki hänen rinta­liiviensä lukkoa.

”Anteeksi nyt, hyvä Nukkumatti, mutta nukahdan kyllä ilman taikasauvaasikin. Katsotaan sitä sitten joku toinen kerta.”

Halla veti miehen kädet pois paitansa alta ja käänsi tälle selkänsä. Hän kuuli, kun Joni nousi sängystä ja puuskahti kuuluvasti. Kantapäitään mielenosoituksellisesti paukuttaen Joni marssi asunnon toiseen nurkkaan, jossa jupisi ja käpälöi retkikeittimen päällä seisovaa vanhanaikaista mutterikahvipannua.

”Saatana, miten tämäkin toimii... Eikö täällä ole murukahvia? Vai ei muna kelpaa... Mahtaakohan tuollaisen frigidin kanssa yhteiselosta tullakaan mitään...”

Halla nousi istumaan ja vilkaisi miehen hapanta naamaa, kuunteli hetken tämän kiroilua ja valitusta ja avasi sitten suunsa.

”Ei käy, Joni. Nyt tämä saa riittää. Kuule ukkeli. Ensinnäkään, minä en pyytänyt sinua luokseni asumaan. Sinä änkesit tänne itse. Mutta minä hyväksyin, koska me molemmat olemme rahapulassa ja halusin auttaa maanmiestäni. Toisekseen – sinä jätit minut juuri pulaan metrossa, ja olen sattuneista syistä sinulle siitä edelleen vähän käärmeissäni. Kolmanneksi, olen piffannut sinulle kaljan toisensa jälkeen ja ruokaa kanssa, joten se, ettei minulla ole murukahvia, on prioriteettilistallani öö-mapissa.”

Halla nousi sängyltä, napitti farkkunsa ja käveli Jonin eteen seisomaan. ”Ja neljänneksi tässä huushollissa ei tarkoittaa EI. Ee, ii, ei. Kun sanon, että en jaksa ryhtyä sänkyhommiin, se tarkoittaa, että on turha ruinata. Ettekö te miehet tajua, että ei ole mitään vähemmän seksikästä kuin ruinaava mies? ’Antaisit nyt, kulta’ – hyi hitto. Ei toimi.”

Joni seisoi hänen edessään äimänkäkenä. Kesti hetken, ennen kuin mies sai puhelahjansa takaisin.
”Kuules nyt, neiti. Minä tässä sinulle palveluksen teen. Sinun siskosi kerjäsi ja kerjäsi minulta, että ottaisin sinuun yhteyttä. ’Halla on niin yksinäinen, hän on sellainen epäsosiaalinen hissukka, soittaisit nyt hänelle’, niin Kuura sanoi. ’Näytä Halla-paralle vähän kuvioita. Hän homehtuu muuten Pariisin-asunnossaan yksinään ja vanha­piikautuu lopullisesti.’”
Jonin kasvot punehtuivat, ja hän oli nostanut kätensä torjuvasti vyötärölleen.
”Ja kun törmäsin sinuun siellä puistossa, näytit niin onnettomalta, että ajattelin jutella sinulle mukavia. Myöhemmin huomasin, että sinä oletkin ihan mukiinmenevän näköinen nainen, ettei sinun seurassasi tarvitse hävetä. Vähän homssuinen sinä kyllä olet, mutta olet pudottanut painoasikin ihan kivasti. Olet loppujen lopuksi ihan pantava nainen.”

Halla haukkoi henkeään. Vai mukiinmenevä. Homssuinen. Ylipainoinen. Pantava. Mutta Joni käveli asuntoa ympäri ja jatkoi paasaustaan.
“Ja olen kuunnellut loputtomiin sinun mieshuoliasi. Yhden miehen kanssa pääsit sänkyyn, mutta syytit sitten päällekäymisestä. Halla, kyllähän aikuisen naisen tulisi tietää mitä seuraa, kun miehen kanssa lupautuu illalliselle. Haloo.”
Joni rojahti hetekalle pitkin pituuttaan ja sytytti tupakan.
”Ja se toinen kaveri, se taiteilija... Hänelle et antanut, kun hän oli kuulemma varastanut laukkusi. Voi pyhä yksinkertaisuus, tyttöseni. Eikö sinullekaan valjennut, että jätkä oli varmaankin vain varastavinaan laukkusi saadakseen viettää enemmän aikaa seurassasi. Ei kukaan voi olla noin naiivi. Oikeasti, Halla. Olet tosi sinisilmäinen.”

Halla kääntyi Jonista poispäin. Tämä oli varmasti painajaista. Eivät kaikki miehet voineet olla näin kaksijakoisia. Jonihan oli järkyttävä. Ja siinä hän röhnötti Hallan sängyllä niin kuin pellossa.

”Kaiken tämän jälkeen ajattelin tuottaa sinulle mielihyvää ja tarjouduin... Miten te naiset haluatte sen sanoa – rakastelemaan sinua.”
Jonin ääni oli ivallinen.
”Etkä sinä edes arvosta hyväntahdon elettäni. Et tosiaankaan ole samanlainen kuin Kuura. Kuura, siinä vasta oli kuuma nainen. Hän riisui pikkuhousunsa heti, kun oli kuullut yhden keikkani ja suorastaan pomppasi kimppuuni.”

Joni hymyili muistikuvalleen Hallan siskosta.
”Mutta hän halusi jatkaa sen ranskalaisen kihlattunsa kanssa, eihän sille voinut mitään. Elämä on täynnä valintoja.”
Joni huokaisi ja nyökytteli aforismilleen kuin mikäkin myötätuntoisuuden bodhisattva.
”Olisi luullut, että olisit edes osannut arvostaa sitä, että halusin muuttaa kanssasi yhteen. Sinä kaipaat miestä, ja se sattui hyvin, sillä itsekin tarvitsin kipeästi kämppää juuri nyt. Angelika on heittämässä minut ulos, enkä halua kyllä kotiinkaan mennä.”

Halla kääntyi hitaasti katsomaan sängyllään virnuilevaa nahka­housuista rokkaria.
”Anteeksi kuinka, Joni?” Hän käveli sänkynsä viereen ja kumartui Jonin puoleen.
”Tai tuossa sinun eeppisessä tilityksessäsi oli kyllä montakin kohtaa, johon haluaisin mielelläni palata, mutta... Mikä se sinun viimeinen lauseesi oli?”

Jonin ilme muuttui sulkeutuneeksi.
”Ei mitään. Angelika, siis exäni, ei enää halua vuokrata minulle asuntoaan.”

Halla ravisti päätään kärsimättömästi.
”Ei, ei. Se, mitä sanoit sen jälkeen. Suo anteeksi, ehkä minulla on vaikkua korvissa, mutta kuulosti aivan kuin olisit sanonut ‘enkä halua kyllä kotiinkaan mennä’. Mitä sinä sillä tarkoitat?”

Joni heilutti päätään ärtyneesti, niin kuin hänen korvassaan olisi surissut paarma.
”Kotiin. No, tiedäthän. Kotiin.”

Halla suoristautui.
”Ei, en tiedä. En tosiaankaan. Tarkoitatko kenties Suomea, isiesi maata? Vai vanhempiesi kotia, 38-vuotiaana?”

Joni kohottautui istumaan ja naurahti väkinäisesti.
”No haloo.”
Mies raaputti pitkätukkaista päätään vaivautuneen näköisenä.
”Kyllähän Kuura sinulle kertoi.”

Halla työnsi päätään eteenpäin ja otti kasvoilleen liiotellun kysyvän ilmeen.
”Kertoi mitä, Joni?”

”Että minä olen naimisissa.”

Hallan päässä surisi.
”Naimisissa? Sinä? Siis sen Angelikan kanssa? Mutta etkö juuri sanonut, että hän on entinen tyttöystäväsi?”

Joni nousi seisomaan ja hypisteli niittivyönsä solkea.
”Onhan hän, emme me ole enää yhdessä. Mutta en minä Angelikan kanssa naimisissa ollut. Minulla on vaimo Suomessa. Kirsi. Ja viisivuotias poika.”

Halla katsoi edessään seisovaa miestä päästä varpaisiin ja mietti hetkisen.
”Naimisissa. Lapsi. Ja silti sinä seisot siinä. Pariisissa. Toisen naisen asunnossa. Naisen, jonka sänkyyn olet juuri vongannut ja jolle olet juuri vannonut rakkautta ja jonka luokse halusit muuttaa – toisen tyttöystävän luota?”

Hän alkoi kerätä miehen tavaroita käsiinsä. Nahkatakki, puhelin, tupakka-aski, hopeinen sytytin, johon oli kaiverrettu samanlainen tatuointi kuin Jonin olkavarteen.
“Ja kehtaat sanoa minulle, että olen naiivi ja sinisilmäinen. Kyllä sitä minä tosiaankin taidan olla. Kun luulin, että suomalaisessa miehessä olisi edes rahtunen omanarvontuntoa ja jotain, mitä ennen vanhaan kutsuttiin selkärangaksi. Luotettavuudeksi. En tunne vaimoasi enkä poikaasi, mutta säälin heitä jo.”

Halla otti Jonin puhelimen esille.
“Itse asiassa, taidankin soittaa vaimollesi heti. Mikä hänen nimensä oli? Kirsi?”
Halla löysi helposti naisen puhelimen nimiluettelosta ja painoi vihreää luurinkuvaa. Puhelin alkoi hälyttää. Silloin Joni sai liikettä nahkahousuihinsa. Hän repäisi puhelimen Hallan kädestä.

”Haloo? Kulta, moi. Soitin sinulle vahingossa. Minulla on vähän paha paikka tässä, olen treeneissä.”

Halla harppasi Jonin viereen ja karjaisi niin lujaa kuin keuhkoista irtosi: ”Sänkytreeneissä!”

Joni katkaisi puhelun ja katsoi Hallaa myrkyllisesti.
”Senkin ämmä! Pilaat vielä avioliittonikin!”

Halla puhkesi äänekkääseen nauruun.
”Nyt kun puhutaan prioriteettilistastani, niin öö-mappiin löytyi taas uusi arkistoitava. Annapas kun Halla-täti kertoo sinulle muutaman elämän tosiasian.”

Hän sysäsi Jonin vaatesäkin tämän käsivarsille.
”Mitä tahansa Kuura, rakas ja kateellinen siskoni, onkaan sinulle kertonut, minä en varsinaisesti kuole yksinäisyyteen ja vanhapiikuuteen. Minulla on ollut mahtavaa Pariisissa. Viihdyn hyvin yksin. En minä aivan täysin näivety miehettömyyteen, ja on muuten hyvin paljon miellyttävämpää herätä yksinään vuoteestaan kuin hikisen ja kaljalta haisevan äijän vierestä. Kannattaisi kokeilla. Sinä tunnutkin olevan juuri sellainen reppana, joka ei kestä olla sekuntiakaan yksin. Anteeksi vain, mutta sellainen mies ei sovi minulle.”

Halla käveli ulko-ovelle ja avasi sen.
”Ja minähän en ala majoittaa kenenkään naisen pettäjäukkoa. Jotain rajaa sentään. Ota kuule säkkisi ja hae joku uusi narutettava. Jos minä olisin sinä, ryömisin anelemaan armoa vaimoltani. Mutta koska olen onnekseni minä, tyydyn sanomaan vain tämän: Ulos.”

Joni katsoi Halla ja avasi suunsa sanoakseen jotain mutta punehtui sitten ja sulki suunsa.
”Aivan niin”, Halla sanoi.
“Joskus on parempi pitää mölyt mahassaan. Siinä sinulle aforismia.”

Kun ovi oli sulkeutunut Jonin takana, Halla huomasi huokaisevansa helpotuksesta. Hän oli vihdoinkin yksin, ja se tuntui euforisen hyvältä.

Hän voisi keittää itselleen vaikka kahvit ylimaallisen vaikealla mutterikeittimellään. Hänen kirskuva hetekansa oli kokonaan hänen. Hän voisi riisuutua ilkosen alasti ja kekkuloida asunnossaan ilman, että joku tarkkailisi hänen kurvejaan ja antaisi niille mielessään arvosanoja nelosesta kymmeneen. Säärikarvoineen, kaksi vuotta vanhoine puuvilla-alushousuineen, rasvaisine hiuksineen, vetämättä vatsaa sisään ja kävelemättä oudusti takapuoli ulkona, että kukaan ei näksisi hänen rakasta appelsiini-ihoaan. Vapaus maistui tosiaan makealta.

Halla hivuttautui peittonsa alle kahvikuppi kädessään. Ilta alkoi hämärtyä kattoräppänän takana. Jostain kuului pianomusiikkia, kadulla auton varashälytin pärähti soimaan, ja jokin pariskunta karjui toisilleen. Ja yhtäkkiä Halla muisti Jonin sanat.
”Jätkä oli varmaankin vain varastavinaan laukkusi saadakseen viettää enemmän aikaa seurassasi.”
Joni oli narsistinen ääliö, mutta joskus sokea kanakin löytää kultajyvän.

Sille ei voinut mitään. Halla tuijotti kattoikkunastaan näkyvää taivaskaistaletta ja pudisteli päätään. Niin hyvältä kuin vapaus tuntuikin, Lucienista oli nyt viimeinkin otettava selvää. Halla hymyili itsekseen. Hänen piti myöntää, että edessä oleva tehtävä ei tuntunut mitenkään epämiellyttävältä. Niinpä niin, Halla tuumasi. Edessä olisi mitä mainioin marraskuu.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.