Osa 5/8: Hallan vuosi Pariisissa on alkanut katastrofaalisesti. Taideakatemian professori uhkailee, ullakkokopissa on jäätävää, ja rahahuolet painavat. Pigallen kuuluisin transvestiitti Chocotte tuo kuitenkin odottomattoman ratkaisun Hallan huoliin. Hevirumpali Joni osoittautuu hanakaksi auttamaan.

Lokakuun loppu toi mukanaan paksun tinanvärisen sumun. Eiffel-tornin huippua ei aamuisin näkynyt, ja ranskalaiset alkoivat sonnustautua paksuihin toppatakkeihin. Upeat pariisilaisrouvat sipsuttelivat katukäytäviä kymmenen sentin Loboutin-koroissaan, hoikat sääret näkymättömien denierien suojissa, ja häikäisevästi leikattu villakangastakki tai kiiltäväkarvainen turkki kapeiden vartaloidensa lämpönä. Pienillä hermostuneilla rotupiskeilläkin oli Diorin skottiruututakit. Tupakansavu sekoittui sumupilviin katukahviloissa, joissa tarjoilijat olivat nostaneet lämmittimet terasseille. Halla oli aamulla kaivanut kaapistaan norjalaisvillapaitansa ja kietonut kaulaansa kirpputorilta tinkaamansa paksun shaalin. Syksyä ei käynyt kieltäminen.

Päivä Beaux Artsissa oli ollut tavallista pidempi. Taideakatemiassa oli alettu valmistautua jokaisen opiskelijan henkilökohtaiseen taideprojektiin. Tämän vuoksi Halla oli ylipäätään Pariisiin tullut, oman henkilökohtaisen taideprojektinsa vuoksi. Löytämään oman taiteellisen ilmaisunsa. Muissa olosuhteissa oman projektin aloittaminen olisi ollut Hallalle vuoden kohokohta, mutta nyt projektin ajatteleminenkin sai hänet yökkäämään. Hän oli nimittäin samana aamuna kuullut, kuka oli ilmoittautunut hänen ohjaavaksi opettajakseen. Jean Lecuré. Viimeinen mies, jonka Halla halusi taideakatemian käytävillä – tai missään muissakaan yhteyksissä – nähdä. Halla pesi pensseleitään päivän päätteeksi ja mietti ratkaisua ongelmaansa.

Heidän yhdessä viettämänsä katastrofaalisen illan jälkeen Halla ei ollut nimittäin käynyt yhdelläkään elävän mallin piirustustunnillaan vältellessään Lecurétä, ja ne olivat sentään pakollisia tunteja. Hän oli varma, että mies oli ilmoittautunut hänen projektiohjaajakseen vain siitä syystä, ettei ollut nähnyt Hallaa tunneillaan. Mutta sen jälkeen, miten Jean oli häntä kohdellut, Halla teki kaikkensa pysytelläkseen tältä piilossa. Lecuré oli sentään vokotellut hänet illalliselle kanssaan ja sen jälkeen käynyt hänen päälleen inhottavalla tavalla. Ja vielä kehdannut itsesäälissään ruikuttaa Hallan ystävälle Annabellelle, kuinka huonosti Halla oli häntä kohdellut. Hakannut hänet! Heittänyt ulos asunnostaan! Eikä hän ollut kuin solvannut ja lähestulkoon väkisinmaannut tämän, voi voi voi.

Halla näki punaista, kun Jeanin harmaantuva tukka ja vaaleansiniset, arvostelevat silmät palasivat hänen mieleensä. Hän oli vältellyt Annabelleäkin välikohtauksen jälkeen. Annabelle oli koettanut soittaa hänelle moneen otteeseen, mutta luovuttanut hiljalleen, koska Halla ei ollut vastannut. Annabelle oli lopulta jättänyt yhden viestin hänen vastaajaansa.

”Halla, et taida itsekään tietää, kuinka naurettavasti käyttäydyt. Yksi Beaux Artsin vaikutusvaltaisimmista miehistä haluaa tavata sinut uudelleen – niin, Halla, Jean haluaa nähdä sinut uudestaan, vaikka sinä kohtelit häntä todella epäreilusti. Jean on valmis antamaan sinulle anteeksi. Hän on niin jalomielinen. Sinä et ansaitse hänen huomiotaan, Halla, jos nyt olen ihan rehellinen. Minähän kerroin sinulle, kuinka Jeanin kanssa kuuluu olla. Ajattelin, että olisit ymmärtänyt. Jean tarvitsee haastetta naisesta. On oma syysi, jos et ole osannut käsitellä häntä. Jean on suuri taiteilija, sinä voisit oppia häneltä paljonkin, mutta hän on kertonut minulle, että et ole vastannut hänenkään soittoihinsa. Etkä ole edes näyttäytynyt elävän mallin tunneilla. Olen kyllä huomannut. Ja nyt et vastaa minunkaan soittoihini, vaikka haluan sinun parastasi. Tämä koko sotku on ihan omaa syytäsi, ja jos et tule tunneille, sinut erotetaan taideakatemiasta. Sinun kannattaisi tosiaankin soittaa Jeanille ja pyytää anteeksi temppuiluasi. Hän haluaa antaa sinulle uuden mahdollisuuden. Ystävänä suosittelen, että tartut siihen. Soita.”

”Ystävänä suosittelen.” Halla oli tajunnut, että Annabelle ei ollut hänen ystävänsä, vaan Jean Lecurén juoksutyttö. Seuralaispalvelu, jonka kautta professori nalkitti ujoja opiskelijatyttöjä väkivaltaisiin seksileikkeihinsä. Totta kai Lecuré haluaisi nähdä hänet uudestaan, mies kiihottui valtapeleistä ja oli vasta päässyt alkuun. Mutta Hallaa eivät miehen sairaat pelit kiinnostaneet. Miten Annabelle oli kuvitellutkaan, että Halla olisi voinut suostua sellaiseen kohteluun? ”Jean oli valmis antamaan anteeksi.” Lecurén olisi pitänyt madella anteeksiantoa Hallan edessä! Olisi sittenkin pitänyt soittaa poliisit miehen perään, Halla mietti murhanhimoisesti. Siinäpä olisi oppinut. Suomalaiseukkoja ei niin vain heitelläkään!

Hän oli kyllä käynyt kuuliaisesti kaikilla muilla oppitunneillaan, mutta kiertänyt torstaisin koulunsa kaukaa. Ainoa ongelma oli, että Hallan opinnoista ei tulisi mitään ilman Lecurén apua. Varsinkin nyt, kun mies oli piruuttaankin ilmoittautunut hänen projektiohjaajakseen. Hänen olisi palattava tunneille ennemmin tai myöhemmin. Hänen olisi kohdattava Lecuré. Ajatuskin puistatti.

Joni oli pitänyt Hallalle seuraa. Sisko oli ollut oikeassa, tuo death metal -rumpali oli tosiaankin hyvä kuuntelija. Hänelle olisi voinut kertoa mitä tahansa. Joni oli empaattinen ja taputti häntä olkapäälle, kun hän kertoi vaikeuksistaan. Heissä oli paljon samaa, Halla oli huomannut. Joni halusi itsekin alkaa maalata, hän oli kertonut Hallalle ostaneensa jo öljyvärit ja maalanneen Hallan rohkaisemana ensimmäisen taulunsa. Oli hienoa talsia Montmartren kujia ja keskustella ihmisen kanssa, joka ymmärsi, millaista on olla taiteilija. Suomalaisen miehen kanssa. Suomalaista miestä Halla ymmärsi. Joni ei ehkä availlut hänelle ovia, ei lausunut ruusuisia kohteliaisuuksia eikä herättänyt hänessä kiellettyjä into­himoja, mutta tämä oli mukava ja hauska. Turvallinen. Sellainen, johon voi tukeutua silloin, kun ongelmat koettelevat.

Sillä Hallalla oli toinenkin ongelma. Hänen rahansa alkoivat olla lopussa. Hän oli alun perin ajatellut ansaitsevansa ruokarahoja muotokuvia piirtämällä. Vaan Montmartren taiteilijoiden aukiolla, Place du Tertrellä, vaani Lucien. Lucien, joka toisi hänelle vain harmeja. Jean Lecurén jälkeen Halla oli tiukasti päättänyt pysytellä vaarallisista miehistä erossa. Ja sitä paitsi, ehkä hänestä ei ollut katutaiteilijaksi. Ei hänessä ollut samanlaista röyhkeyttä kuin Lucienissa. Ei hän saisi ketään istumaan mallikseen. Ehkä hänen tulisi maalata kopioita suurten mestareiden teoksista, niin kuin Place du Tertren huijarimaalarit tekivät?

Halla pääsi lähtemään Beaux Artsista vasta vähän ennen kuutta. Ulkona oli vielä valoisaa, ja laskeva aurinko pilkahteli pohjoistuulessa kiitävien pilvien välistä. Hän päätti kävellä asunnolleen Tuileriesin puiston halki. Puisto oli iltaisin lumoava, turistit jonottivat silloin jo ravintoloihin, ja sitä saattoi rauhassa tutkiskella puiston patsaiden muotoja.Aivan kuin hän olisi ollut yksin Tuileriesin muotoon leikattujen pensaiden keskellä. Vain joku yksinäinen turistityttö käveli hänen liepeillään Eiffel-lippalakki päässään.

Mahtoikohan tyttö pelätä, vai miksi hän käveli aivan Hallan takana? Oli hän itsekin pelännyt ensimmäisinä Pariisin-viikkoinaan. Rue Dodeauville ei ollut kaunis eikä valoisa. Kotiin oli ehdittävä, ennen kuin kaupat sulkivat ovensa. Halla muisteli miesjoukkoa, joka oli ajanut häntä takaa mutta havahtui äkkiä, kun turistityttö hänen takanaan ampaisi juoksuun. Hallaa kylmäsi, kun hän otti repun selästään. Se repsotti auki. Hänen lompakkonsa oli poissa.

Halla laahusti kaupungin halki ja nieleskeli kiukun kyyneliä. Rahat olivat muutenkin tiukilla. Eikö hän koskaan oppisi? Ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että joku voisi noin kätevästi ryöstää hänet ja vielä keskellä puistoaukiota. Hän oli kyllä kantanut reppua edessään metrossa ja suurissa väkijoukoissa, aivan niin kuin Chocotte oli neuvonut rue Pigallen transubaarissa.

Hallan mieliala koheni hieman, kun hän muisti Chocotten. Hän oli luvannut poiketa tapaamassa tätä miehen “haarakonttorissa” Vedenheitto-baarissa, joka ei itse asiassa ollut kaukana nytkään. Halla pyyhki kyyneleensä, kirosi vielä kerran ääneen turistiksi pukeutunutta naisvarasta ja suuntasi askeleensa rue Pigallelle. Chocotten rauhoittava seura olisi nyt tarpeen.

Pigallella skootterit pörisivät, koirat räksyttivät, juopot ja narkomaanit karjuivat, mutta kun punainen ovi oli sulkeutunut, Le jet d’eau -baarin tunnelma oli käsin kosketeltava. Dusty Springfield huokaili Burt Bacharachin The Look of Love-kappaletta. Baaritiskin korkeilla palleilla keinuttelevat hahmot huojuivat rytmisesti musiikin tahdissa. Paljetit kimalsivat, höyhenpuuhkat kahisivat pehmeästi. Jostain kuului vaimea samppanjapullon korkin poksahdus ja kepeä kuohahdus, kun jaloa juomaa kaadettiin korkeajalkaiseen lasiin. Kaikki oli pehmustettua. Kuin olisi vajonnut jättimäisen, puuterilta ja tupakalta tuoksuvan tyynyn sisään.

Hallan ei tarvinnut ottaa kuin yksi askel baaritiskiä kohti, ja sen päässä jakkaralla istuva pitkäsäärinen kaunotar tummansinisessä sametti­puvussaan kääntyi häntä kohti.

”Halla! Chèrie, miksi et ole tullut tapaamaan Chocotte-tätiä aikaisemmin, kulta pieni, anna iso pusu!”
Halla moiskautti poskisuudelman Chocotten meikkivoiteelta tuoksuvaan, näin illan mittaan jo hieman sänkiseen poskeen.
”Me olemme poikien kanssa oikein kaivanneet sinua, emmekö olekin, pojat?”
Muut tiskillä notkuvat, leveäharteisen paratiisilinnun näköiset meikkimainokset nyökyttelivät. Joku murahti karhealla äänellä tervehdyksen.
”Mutta pupunen, sinä olet itkenyt... Älä sano, joku hirveä paksumunainen roisto on ryöstänyt hyveesi.”
Chocotte pudisteli päätään.
”Miehet. Roistoja koko sakki.”

Hallaa alkoi hillittömästi naurattaa, ja hänen punoittaviin silmiinsä koski, kun vedet nousivat niihin.
”Ei, Chocotte... Tällä kertaa kyseessä ei ole mies vaan nainen.”
Ennen kuin Halla ehti jatkaa, Chocotte läimäytti kätensä yhteen.
”Nainen! Oi, onneksi olkoon, hani, rakkaus ei tunne rajoja! Mutta mitä se pieni hutsu on sinulle tehnyt, kun silmäsi ovat noin turvonneet ja kauhean näköiset?”

Halla hirnahti nauruun kyynelten läpi.
”Ei, ei, minulta vain vietiin tuossa lompakko.”
Chocotte pudisti punakiharaista päätään, ja Hallaa nolotti jatkaa.
”Tyttö, joka oli pukeutunut turistiksi. Hävettää kertoakin. Viimeksi kun näimme, minulta oli juuri varastettu reppu, ja olin saanut sen takaisin. Nyt lompakkoni on mennyttä kalua. Olen niin idiootti, en ole vieläkään tajunnut pitää repustani huolta niin kuin neuvoit.”
Häntä alkoi taas itkettää, mutta hän puri huultaan.

”Mennyttä kalua, niinpä niin. Menneestä kalusta minä tiedän kaiken.” Chocotte ravisteli päätään ja huokaili empaattisesti.
“Oliko sinulla paljonkin rahaa lompakossa?” Chocotte tiedusteli.
“Satasia? Sekkejä? Entä luottokortteja?”

Halla alkoi miettiä.
“Ei, itse asiassa, nyt kun mainitset. Ainoa pankkikorttini on aina takkini taskussa. Sekkivihkoa minulla ei ole, eikä siellä lompakossakaan voinut olla kymppiä enempää. Olen nimittäin aivan persaukinen.”
”No voi pupuruiseni. Sekin vielä. Etkö sitten ole maalannut muotokuvia Place du Tertrellä niin kuin sinun piti?”
”En. Se on hankala juttu. Ja opinnotkin menevät päin perää.”
”Oh là là, käärme paratiisissa! Onko opetuksen taso laskenut Kaikkein Pyhimmässä?”

Halla istahti baarijakkaralle.
”Sekin on pitkä tarina. Mutta tulos on tämä – en voi palata tunneilleni, minulla ei ole mitään ideaa projektiini, projektiohjaajani on iljettävä pervo, ja rahani ovat lopussa.”
Hän hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Onneksi ne olivat lopussa lompsastanikin.”

Chocotte viittasi baarimikolle.
”Bebert. Pieni kalja pulassa olevalle neidille. Lorauta sinne sekaan sitä kuuluisaa persikkasiirappiasi.”
Hän sytytti tupakan ja tarjosi yhden Hallalle.
”Chocotte-täti auttaa. Sitähän varten minä tässä maailmassa olen. Pariisin upeimmin pukeutunut lähihoitaja.”

Baarimikko työnsi Hallan eteen persikkaoluen, ja Halla otti pitkän, janoisen kulauksen.
”Bebert, eikö sinunkin mielestäsi tämä baari ole sitten... ikävän näköinen?” Baarimikko katsahti Chocotteen ja hymyili.

Halla käännähti baarijakkarallaan ja katsoi baarin sisustusta. Mustaa samettipehmustusta lattialla, seinillä ja katossa. Punaiset samettisohvat täynnä tyynyjä, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi valinnut Turkin sulttaanin haaremin sisustussuunnittelija. Matalia baaripöytiä, jotka nekin oli jostain syystä päällystetty mustalla sametilla. Nurkkapöydässä kiemurtelevaa, mustaan pukuun pukeutunutta asiakasta ei olisi sametin keskeltä hämärässä edes erottanut, jos tämän haaroväliä kädellään hinkkaileva ilmestys ei olisi pukeutunut kauttaaltaan kultaiseen ihonmyötäiseen paljettiasuun. Baari ei ainakaan Hallan mielestä ollut mitenkään kovin ikävän näköinen.

Mutta Chocotte jatkoi.
”Annapas kun mietin, mitä täältä puuttuu. Hmm, olemme Pariisissa, rakkauden ja kulttuurin pääkaupungissa. Rakkautta täällä on tietysti kosolti”, mies vinkkasi kulmasohvaan, jossa paljettiasuinen honkkeli blondissa peruukissaan oli siirtynyt tanssimaan eräänlaista napatanssin ja tankotanssin välimuotoa asiakkaansa haaroväliin.
”Mutta kulttuuria ei meiltä löydy.”

Yksi paksuimmista transuista rykäisi kovaan ääneen.
”Ai niin, Odette, paitsi tietysti ihana Barbra Streisand. Anteeksi, että unohdin Barbran.”
Kaiuttimista soi juuri sikermä Streisandin kimaltavimpia musikaalihittejä. Barbran annettua kaikkensa musiikki vaihtui Dalidan klassikkoon Paroles, paroles, ja Chocotte nousi tuolistaan teatraalisin elkein.

”Bebert, katso nyt. Enkö minä olekin upeampi kuin yksikään Louvren marmoripatsaista? Enkö ole kaikilta mitoiltani huikeampi kuin Milon Venuksen ja Michelangelon Davidinäpäräkään olisi?”
Baarimikko Bebert nyökytteli päätään, ja kaikki baaritiskillä istuvat transvestiitit olivat kääntyneet katsomaan.
”Eivätkö kaikki tämän baarin ilolinnut ole kauniimpia kuin yksikään veistos?”
Miehet puhkesivat huutamaan ja taputtivat käsiään. Chocotte piti dramaattisen tauon.
”Eikö siis ole vain oikeus ja kohtuus, että meidät ikuistetaan taideteoksen muotoon kuin Mona Lisa, joka muuten oli transuista kuuluisin!”

Hallaa hymyilytti.
”Mitä oikein ajat takaa, Chocotte?”
Chocotte nosti samettista laahustaan, istahti takaisin jakkaralle ja heitti pitkän säären toisen päälle.
”Sitä vain, että sait juuri töitä, kultsu. Saat maalata meidän kaikkien muotokuvat. Täysikokoiset kokovartalokuvat.”

Halla otti kaljalasinsa ja huitaisi sen tyhjäksi siltä istumalta.
”Muoto­kuvat? Minähän olen paras juuri muotokuvissa, miten sen tiesit?”
Hän huokaisi.
”Mutta muotokuvat ovat kalliita. Varsinkin, jos ne tehdään öljyllä. Tai akryylillä, öljy kuivuu liian kauan. Entä jos tekisin kuvasi hiilellä?”

Chocotte ravisti päätään, ja hänen upeakiharainen punainen peruukkinsa leiskui.
“Halusin öljyvärityön, mutta jos siinä kestää kauan, niin akryylikin käy. Akryylillä, pieni rakkaani. Ei mitään hiiltä. Eikä pelkästään minun kuvani vaan meidän kaikkien.”

Halla katsoi miestä ällistyneenä.
”Mutta tiedätkö ollenkaan, paljonko se maksaa? Paljonko kangaspohjat ja väritkin yksinään maksavat?”

Chochotte työnsi kätensä rintaliiveihinsä ja veti esiin paksun tukun seteleitä.
”Kyllä minulla rahaa on, beibi. Meillä kaikilla on. Ja taulut ripustetaan tämän baarin seinille. Eikö niin, Bebert?”
Baarimikko kohautti hymyillen olka­päitään.
”Ja nyt, Halla, heitä murheesi helvettiin ja juo kanssani pari lasia. Juodaan malja yhteistyölle.”

Hallaa nauratti.
”En tiedä, miten voisin kiittää sinua. Tämä on uskomatonta.”
Hän viittasi baarimikolle.
”Mutta joudun taas maksattamaan juomani sinulla. Lompakkoni on sen valeturistin taskussa.”
Chocotte nosti lasinsa.
”Selvä juttu, chèrie. Sovitaanko, että drinkkisi ovat etumaksua työstä?”

Halla kohotti tyhjän kaljalasin.
”Diili!”

Illalla asunnossa oli ensimmäistä kertaa hyytävän kylmä. Halla oli käynyt ”iltapesulla” käytävän valurautalavuaarissa, nostanut koipensa yksi kerrallaan jäätävään veteen, huljauttanut vettä kasvoilleen ja hytissyt kylmästä vielä vedettyään vaatteet päälleen.

Hän sytytti kaksilietisen retkikeittimen ja väänsi kaasun täysille, jotta asunto olisi lämmennyt edes hieman. Turha vaiva. Lämpö katosi kattoräppänän reuna-aukoista ja liittyi Pariisin harmaaseen sumumassaan. Olisi hankittava sähkölämmitin ja pian. Hallan hetekalla tököttävä jäykkä huopa ei onnistunut lämmitystehtävässään. Hänen jalkansa olivat kohmeiset kuin ruumiilla.

Nukkumaan mennessä kaasu­liesi piti sammuttaa, ja Halla päätyi hakemaan päälleen villapaidan lisäksi sekä käsineet että villamyssynsä. Mutta mikään, ei sitten mikään, saanut hänen mielialaansa laskemaan, ei edes sateen tasainen rapsahtelu peltikattoon. Chocoten tilauksen ansiosta hän saisi raha-asiansa taas kuntoon. Tämä akka ei lannistuisi, Halla nyökytteli itsekseen, ehei!

Kolme kuukautta Pariisissa oli kulunut. OK, miesasiat eivät olleet parhaalla mahdollisella tolalla, Lucien häiritsi hänen ajatuksiaan, ja Jean häiritsi hänen opintojaan. Mutta ainahan sitä voisi käydä Jonin kanssa kaljalla. Sillä miehellä oli vielä vähemmän rahaa kuin hänellä, mutta nyt hänen raha-asiansa tulisivat kuntoon, ja hän voisi taas piffata Jonillekin drinkit. Hyvä olo, kaiken kaikkiaan, Halla hymyili. Niin hyvä, että hän uskaltautuisi seuraavana aamuna elävän mallin piirustuksen tunnille ja näyttäisi Jean Lecurélle närhen munat.

Aamulla Halla oli vielä ollut voimiensa tunnossa. Hän oli lähtenyt kävelemään pienestä sateentihuutuksesta huolimatta jo aikaisin ja ostanut suuren suklaacroissantin. Mutta mitä lähemmäksi Halla Beaux Artsia käveli, sitä enemmän häntä hirvitti.

Lecuré oli pelottanut häntä jo ensimmäisellä tunnilla, ja tämä oli ennen kuin Halla oli edes huomannut miehen suorastaan nauttivan sadistisesta käytöksestään. Hän nielaisi avatessaan ateljeen oven, ja nielaisu tuntui kaikuvan hiljaisessa marmorihallissa. Vasta sisällä ateljeessa hän tiesi todella olevansa pulassa.

Jokaisen opiskelijan projekti­ohjaaja oli kutsuttu tunnille. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki muut opiskelijat istuivat keskustelemassa hiljaisesti ohjaajansa kanssa, mutta Halla seisoi ovella, ja Jean Lecuré istui yksin työpöytänsä ääressä eikä katsonut häneen päinkään. Halla veti syvään henkeä kuin ennen sukellusta, kohotti päänsä ja käveli itsevarmuutta teeskennellen Lecurén pöydän luo.

”Professori Lecuré. Kuulin, että olitte ilmoittautunut projektiohjaajakseni.”
Lecuré katsoi kylmästi Hallaan.
”Ilmoittautunut, mademoiselle Reinikainen? Minä otin tuon epämiellyttävän tehtävän vastaan, kun kukaan muu taideakatemian professoreista ei näyttänyt haluavan teitä taakakseen. Istukaa.”

Halla lysähti penkkiin ja kuori takin päältään. Lecuré silmäili häntä päästä varpaisiin.
”Lienee sanomattakin selvää, että olen hyvin, hyvin pettynyt teihin. Teissä ei ole sitä ainesta, jota luulin teissä havainneeni. Olette tottelematon, täysin vailla käytöstapoja, kunnioitusta...”
Lecurén ylähuuli nousi irvistykseen:
”...ja tyylitajua.”

Halla teki kaikkensa hillitäkseen kiukkunsa ja katseli kenkiinsä. Lecuré madalsi äänensä kuiskaukseksi.
”Miksi ette ole vastannut puheluihini, senkin kiittämätön letukka? Ette taida ymmärtää omaa parastanne. Aivan niin kuin Annabelle Pinet sanoi. ’Ehkä Halla ei ymmärrä omaa parastaan.’ Niin hän sanoi minulle. Ja tiedättekö, miten minä vastasin? Minä kerroin hänelle suoraan mielipiteeni, jonka olen muodostanut teistä pohjoismaalais­tytöistä näinä vuosina. Te olette pelkkiä katkeria feministejä. Teissä ei ole hitustakaan naisellisuutta. Ei vähääkään kunnioitusta miestä kohtaan. Eikä teissä ole seksiä.”

Halla nosti hitaasti katseensa, kun mies jatkoi.
”Mutta minä voin auttaa teitä, neiti Reinikainen. Onneksi se on minun vallassani. Te tarvitsette kuria, te tarvitsette ohjausta. Minulla on hallussani juuri teidänlaisenne laiskan pikku tyttösen tarvitsemat metodit, ja olen lupautunut auttamaan teitä. Sen minä tulen tekemään. Se on minun tehtäväni kouluttajana.”

Hallan silmissä sumeni. Hän puri hampaitaan yhteen ja hengitti niin rauhallisesti kuin osasi. Hän tiesi, mihin Lecuré oli pyrkimässä. Hän näki jo silmiensä edessä pitkät tunnit ateljeessa, vain heidät kaksi. Hän ja Lecuré ja Lecurén metodit. Hän ravisti päätään. Mielikuva hävisi, ja Halla avasi suunsa.
”Entä jos teen taideprojektini ilman ohjaajaa, monsieur?”

Lecurén ilme muuttui voitonriemuisesta ja itserakkaasta hölmistyneeksi. Tuona hämmästyksen hetkellä miehen komeat kotkankasvot lakkasivat olemasta komeat. Hänen leukansa valahti ja paljasti ateljeen kylmässä pohjoisvalossa hieman liian kireän ihon ja keinotekoisen valkoiset hampaat. Mies oli käynyt plastiikkakirurgilla! Hallaa alkoi yhtäkkiä hillittömästi naurattaa. Lecurén ilme muuttui yhä tyrmistyneemmäksi, mutta Halla hihitti jo ääneen. Mies nosti leukansa ja toisen kulmakarvansa.

”Ilman ohjaustani te ette tule koskaan saamaan henkilökohtaista taideprojektianne hyväksytyksi. Ette koskaan.”
Hallan nauru taukosi.
”Oliko tuo uhkaus, herra Lecuré? Minä en pidä uhkailuista. Luulisi, että olisitte huomanneet silloin, kun viimeksi tapasimme”, Halla korotti ääntään.
”Tiedättehän, silloin kun kävitte kimppuuni asunnossani.”

Lecuré huitaisi kädellään.
”Puhukaa mitä tahdotte, mademoiselle. Itse kutsuitte minut asuntoonne. Nuoret naisopiskelijat ovat aina samanlaisia. Ensin tahtovat vietellä opettajansa, mutta sitten eivät kuitenkaan ole valmiita kantamaan seurauksia.”

Halla nousi tuoliltaan, ja se kirskahti betonilattiaa vasten. Lecuré siristi silmiään.
”Toki voitte yrittää. Työn arvostelulautakunta koostuu kaikista täällä läsnäolevista professoreista. Heillä ei ole aikaa opastaa teitä. Kai te tiedätte, mitä projektiin kuuluu? Se ei ole pelkästään omaperäisen vision hahmotusta – mihin ette joka tapauksessa kykene – vaan eri tekniikoiden testaamista, eri materiaalien käyttöönottamista. Miten tiedätte, kuinka toimia? Teidän vaivaisella kielitaidollanne ja, minun täytyy sanoa, vajavaisilla älynlahjoillanne? Teidän täytyy löytää myös näyttelytila, saada töillenne kuljetus, kaikki ennen joulukuun ensimmäistä. Projektin tulee olla valmis ja näyttelypaikallaan toinen joulukuuta. Kyseessä on myyntinäyttely, ja sinun on lähetettävä kutsut, etkä sinä ressukka edes tunne ketään. Voi voi, kovin paljon tehtävää nuorelle feministinalulle, joka ei tahdo löytää omaan asuntoonsa.”

Halla kiskaisi takin niskaansa ja katsoi suoraan Lecurén jäisiin silmiin.
”Kiitos ajastanne, herra Lecuré. Yksi asia on selvä. Tulen mieluummin tekemään projektini ilman ohjausta... Ei, liian laimea ilmaus. Itse asiassa söisin mielummin hatullisen koiranoksennusta kuin tekisin projektini teidän psykopaattisessa valvonnassanne.”

Hän ei ollut koskaan ollut yhtä totaalisen tyytyväinen itseensä kuin marssiessaan ateljeesta ulos sinä aamuna. Harmi vain, että hän ei ollut nähnyt Lecurén ilmettä. Hallan teki mieli huutaa riemusta. Tätä pitäisi juhlia. Hän kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti Jonille.

Joni asui myös kahdeksannessatoista kaupunginosassa, mutta sen toisella puolella, lähellä kaoottista Place de Clichyä vietnamilaisen ravintolan yläkerrassa. Halla soitti ovipuhelinta, ja Joni ohjasi hänet kolmanteen kerrokseen. Asunto oli kaksio! Halla ei ollut uskoa silmiään. Kauniisti sisustettu tumma­sävyinen kaksio.

”Miten ihmeessä olet saanut Pariisista tällaisen asunnon? Kaksioiden vuokrathan ovat järkyttäviä! Tonnilla ei pääse vielä lähellekään kahta huonetta, saatikka näin mahtavalta paikalta!”
Halla kurkisteli ympärilleen.

”No, tämä on itse asiassa entisen tyttöystäväni asunto. Saan vuokrata tätä häneltä edullisesti silloin, kun hän matkustaa. Liian suuri minulle. Haluaisin sellaisen asunnon kuin sinulla.”
Joni hävisi keittiöön.
”Teenkö meille kahvit vai mennäänkö kaljalle?”

Halla tutkiskeli asuntoa. Naisen asunto, selvästi. Pöydillä oli valokuvia, hyllyssä kirjoja, sohva oli tumman violetti ja siinä oli väriin sointuvia sohvatyynyjä. Kahvipöydällä lojui räikeillä väreillään hillittyyn ilmapiirin sopimaton pornolehti.

”Oho, olet sitten tuonut miestenlehtesi oikein Suomesta asti? Eikö ranskalaisporno miellytä?”

Joni syöksähti olohuoneeseen ja repäisi Jallun pöydältä.
“Ai, heh heh, ei tuo minun ole. Tuo on exäni uuden poikaystävän.”
Jallu kädessään mies painui takaisin keittiöön.

Niin varmaankin, Halla ajatteli ja tarttui kehystettyyn valokuvaan hyllyssä.

”Entisen tyttöystäväsi uusi poika­kaveri ei pane pahakseen, vaikka naisella onkin vielä sinusta kuvia asunnossaan?”

Joni kolisteli keittiössä.
”No jaa, ei kai sitten. Tai, me muutimme erilleen niin vähän aikaa sitten, että ehkä hän ei ole vielä ehtinyt hävittää valokuviani.”

Kuvassa Joni nojaili kauniiseen, goottilaisittain meikattuun tumma­verikköön. Jonilla oli musta tukka.
“Aikamoista, sinulla on tässä tummat hiukset. En osannut kuvitella sinua tummana.”

Joni ilmestyi olohuoneeseen kantaen kahta vesikuppia ja murukahvipurkkia.
”En oikein tiedä, paljonko tuota murukahvia tuonne kuuluu laittaa, sekoita itse. Niin, Angelika kävi usein kuuntelemassa bändiäni. Täällä Pariisissa. Hän on suomenranskalainen. Mutta ei nyt puhuta entisistä tyttöystävistäni. Kerro siitä sinun tämänpäiväisestä taidetunnistasi.”

He joivat Jonin kitkerät murukahvit loppuun ja lähtivät sitten kierrokselle Boulevard de Clichyn ylihintaisiin irlantilaisbaareihin. Halla lupasi tarjota Jonille, joka valitteli taas rahattomuuttaan. Olihan hän saanut tänään sopimuksen kuudesta suuresta taulusta! Mutta Hallan oli vaikea olla. Jo muutaman tuopillisen jälkeen hänen ajatuksensa karkasivat Lucieniin. Mitäköhän mies teki? Olikohan hän nytkin varttitunnin kävelymatkan päässä Place du Tertrellä maalaamassa?

Joni kertoili Hallalle keikkareissuistaan Positiven bändikavereittensa kanssa, mutta Halla mietti suurta, punaista ruusua, jonka Lucien oli asettanut hänen sängylleen. Lucien oli murtautunut hänen asuntoonsa tuomaan ruusun – joka sinänsä oli rikos, mutta mies ei ollut vienyt mitään. Oliko se Lucienin tapa pyytää anteeksi sitä, että oli varastanut Hallan repun heidän ensikohtaamisellaan? Hallan sydämessä tuntui mukavan lämpöiseltä. Niin hän ei ollut edes tajunnut ajatella asiaa. Lucien...

Mutta aikaa oli kulunut. Lucien oli varmasti jo löytänyt uuden naisen patjalleen rue des Trois Frèresin asuntoonsa. Halla havahtui Jonin jutteluun ja muisti hymyillä tälle. Joni kumartui hänen puoleensa.

”Halla. Olen halunnut puhua sinulle.” Mies siirtyi tuolillaan lähemmäksi.
”Olet tosi mahtava tyyppi. Tiesin sen heti, kun siskosi kertoi sinusta. Meidän juttumme Kuuran kanssa ei kestänyt, me olimme liian erilaisia. Mutta sinun kanssasi tuntuu hyvältä.”

Halla huokaisi ja sulki silmänsä. Hän oli tiennyt! Kuura oli maannut Jonin kanssa, hän oli ollut siitä varma. ”Hyvä kuuntelija”, niin juuri. Pyhä Kuura oli ujuttautunut Jonin nahkahousuihin. Olisi sisko nyt voinut hänelle kertoa. Ei hän olisi Davidille kannellut. Joni tarttui Hallan käteen.

”Halla, tiedätkö, olen ajatellut. Me olemme niin samanlaisia. Olemme taiteilijoita.”
Mies siirtyi istumaan hänen viereensä. Hyvä, sillä äänekkäässä pubissa oli vaikea kuulla mitä tämä puhui.
”Olemme pariisilaisia.”

Halla naurahti. ”No, en minä nyt itseäni pariisilaiseksi menisi sanomaan. Juuri ja juuri olen tottunut tähän hullunmyllyyn. Välillä tuntuu, että nämä ovat kahjoja kaikki.”

Joni siirtyi vieläkin lähemmäksi.
”Juuri niin! Paitsi me. Me kaksi. Me olemme ainoat selväjärkiset täällä. Etkö sinäkin tunne samoin?”

Halla kohautti olkapäitään.
”Välillä minusta tuntuu, että olen itse se kaikkein suurin hullu, kun olen vapaaehtoisesti tullut tänne.”

Joni tarttui häntä olkapäästä.
”Niin minun piti juuri sanoa! Luet ajatuksiani! Me olemme niin samanlaisia...”
Hän tarttui Hallaa leuasta. Joni katsoi Hallaa syvälle silmiin ja kumartui suutelemaan.

Hyvä suutelija. Ei yhtä hyvä kuin Lucien, mutta mikäpä siinä, Halla mietti, toisin kuin Lucieniin ja Lecuréen, ainakin Joniin voisi luottaa. Kai tätä voisi pitää rakastajana paremman puutteessa. Samalla hän jo häpesi ajatuksiaan. ”Rakastajana paremman puutteessa.” Koska hänestä oli tullut näin... ranskalainen?

Joni vetäytyi irti ja siveli hänen poskeaan sormenpäillään.
”Ja Halla, olen ajatellut. Minun on jo aika päästä irti entisen tyttö­ystäväni pihdeistä.”

”Pihdeistä? Minä luulin, että hän oli iloinen voidessaan alivuokrata sinulle asuntoaan.”

”En kertonut sinulle kaikkea. Angelika on vienyt minulta kaiken. Hän on käyttänyt minua hyväkseen.”
Joni katsoi käsiinsä.
”Ja minä kun niin rakastin häntä.”

Hallan päässä alkoi kalkattaa pieni, varoittava herätyskello. Piru vieköön. Mitä tuo mies oikein ajoi takaa? Hän perääntyi vaistomaisesti taaksepäin. Joni nosti päänsä ja katsoi Hallaa vetoavasti silmiin.

”Ja siksi ajattelinkin... Meidän pitäisi muuttaa yhteen. Haluan muuttaa sinun luoksesi. Rakas.”

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.