Osa 4/8: Halla saa taideopettajaltaan kutsun anatomian yksityistunnille. Annabelle tarjoutuu valmentamaan suomineitoa ranskalais­miehen kesyttämisessä. Halla saa kuitenkin oppitunnin, jota ei hevin unohda. Hätiin tarvitaan prinssi uljasta, mutta onko Lucien sopivampi ritarin muottiin kuin hevirumpali Joni?

Hallaa hermostutti ja hikoilutti, kun hän kiipesi Pariisin taideakatemian barokki­portaita neljän­teen kerrokseen. Syyskuinen aamupäivä oli jo valmiiksi kuuma, mutta ajatus elävän mallin piirustuksesta karismaattisen taiteilijaprofessorin Jean Lecurén kanssa samassa nahkeassa ateljeessa vasta saikin Hallan olon tukalaksi.

Hän oli aamulla jostain syystä kiskonut päälleen takapuolen kaarta myötäilevän mustan farkkuminin tavallisten pilli­farkkujensa sijasta. Armeijan ylijäämä­takkinsa hän oli jättänyt asunnolle. Yläosaksi hän oli valinnut ohuen, valkoisen teepaidan. Mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut? Olisi ollut parempi sonnustautua seksittömään, harmaaseen hitsarinhaalariin. Sillä tavalla olisi ainakin voinut hengittää opettajan läsnäollessa!

Halla muisti, miten edellisen piirustustunnin lopussa Lecuré oli hivellyt hänen olkapäätään pitkillä sormillaan ja kuiskannut puoli­hävyttömän kutsun hänen punoittavaan korvaansa. Oppitoveri Annabelle oli tunnin jälkeen paljastanut, että Lecuré oli maannut jokaisen naisoppilaansa kanssa, ja Hallaa oli alkanut ällöttää. Hän oli päättänyt, että ei mokoman elostelijan ehdotuksiin suostuisi.

Ullakkokopin yksinäisinä iltoina olivat professorin sormet kuitenkin hiljalleen palanneet hänen mieleensä. Lucienista hän ei ollut kuullut mitään sen jälkeen, kun tuo roisto oli murtautunut hänen asuntoonsa. Parempi niin, Halla oli päättänyt, Lucien ei ollut mikään akateemisen perheen unelmavävy. Hän oli juuri sellainen mies, josta olisi seurannut vain taloudellisia menetyksiä, raivokohtauksia ja sydänsuruja. Itse asiassa Halla halusi olla vain rauhassa ja keskittyä taideopintoihinsa. Beaux Arts oli taidekouluista haastavin, ja hän tarvitsisi tunneillensa jokaisen keskittymisen murusenkin. Mutta kun Halla astui sisään taideakatemian ateljeehen, oli hänen mielenrauhansa tiessään. Elävän piirustuksen mallina makasi Annabelle, hänen opiskelijatoverinsa ja ystävättärensä.

Annabelle lojui valkoisella kankaalla puoliksi kyljellään, kädet pään taakse ojennettuina, kasvot piirtäjiin päin ja reidet auki. Hänen alastomuutensa hämmensi Hallaa. Tämä ei ollut kuin ne kymmenet alastomat naisvartalot, joita hän oli lapsuudestaan lähtien nähnyt saunassa. Hän oli yrittänyt selittää siskonsa Kuuran ranskalaiselle sulhaselle Davidillekin, että saunassa alastomuutta ei kukaan huomaa, sillä ei ole merkitystä. Että sauna oli suomalaiselle puhdistautumisrituaali, ja sellaisena melkein pyhä. Ja David oli nauranut hänelle ja sanonut, että ainoa pyhyys alastomassa naisvartalossa on sen tuottama nautinto. Mutta David olikin varsinainen pukki, ranskalaisrakastajan stereotypia, joka kuvitteli tihkuvansa erotiikkaa, koska lähenteli kaikkia tuntemiaan naisia.

Annabelle sen sijaan huokui seksiä. Häpeilemätöntä, luonnon­läheistä viidakkoseksiä. Hänen ilmeensä oli raukea, hänen suunsa oli raollaan, silmät olivat melkein kiinni. Hänen valtaisa, mustakiharainen tukkansa kiemursi valkoisella kankaalla kuin mustekalan lonkerot ja hänen haaransa ja kainalonsa olivat ajelemattomat, kiharan mustan karvan peitossa. Hän makasi niin rennosti, aivan kuin alastomana makaaminen kahdenkymmenen ihmisen edessä olisi hänelle mitä jokapäiväisintä toimintaa. Tosin, Halla hymähti itsekseen, sikäli kun hän Annabelleä tunsi, sitä se varmaan olikin. Annabelle ei ollut alastonmalli, hän oli elävä taideteos.

Äkkiä Halla huomasi Jean Lecurén tuijottavan itseään salin perältä. Hänen poskensa alkoivat punoittaa, ja hän henkäisi tahtomattaan häpeällisen äänekkäästi. Halla nouti maalaustelineen, kaivoi hiilensä ja säämiskänsä esiin ja alkoi kasvot kuumuudesta tykyttäen piirtää Annebellen vartalon kaaria. Ensin suuret linjat, kaulasta lantioon, reidet ja sääret, pään muoto. Sitten yksityiskohdat. Hän oli loppujen lopuksi niin keskittynyt työhön, ettei huomannut, kuinka taiteilijaprofessori seisoi hänen selkänsä takana.

Halla hätkähti, kun Lecuré tarttui hänen käteensä ja vei sen paperille.
”Mitä mieltä mademoiselle Reinikainen on intiimialueen karvoituksesta?”
Halla jähmettyi eikä voinut liikkua, kun professorin lämmin, kuiva kämmen hyväili hänen kättään ja ohjaili samalla paperille piirtyvää viivaa.
”Minusta se on kiihottavaa. Nainen luonnontilassa. Aivan kuten mallimme.”
Halla ei vieläkään kyennyt vastaamaan eikä edes katsomaan Lecurétä silmiin.
”Minä uskon, että tekin olette juuri tuollainen. Hehkutte sensuellia vapautta, ette anna kenenkään vangita itseänne... Halla”, Lecuré lausui niin hiljaa Hallan korvaan, että se tuntui vain lämpöisenä ilmavirtana hänen kaulassaan. Väristys kulki Hallan läpi ja hän sulki silmänsä huolimatta siitä, mitä muut salissa ajattelisivat.

”Halla. Olen opetellut lausumaan nimennekin oikein.” Lecuré kuiskasi. “Tuletteko kanssani illalliselle tunnin loputtua?”
Hallan vatsassa muljahti, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan. Mutta hän rohkaisi mielensä, kääntyi katsomaan Jean Lecurén vaaleansinisiin silmiin ja nyökkäsi. Mies puristi hänen kättään ja nojautui reisillään hänen takapuoltaan vasten.
”Jääkää tuntien jälkeen odottamaan minua ateljeen ulkopuolelle.”

Mies irrotti otteensa hänestä ja jatkoi kierrostaan muiden taideopiskelijoiden telineillä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Halla pystyi tuskin hengittämään. Voi luoja, hän mietti, lupauduinko minä juuri opettajani kanssa illalliselle? Hänestä tuntui, kuin koko taideluokka olisi seurannut häntä katseellaan, mutta kun hän vilkuili varoen ympärilleen, kaikki tarkkailivat Annabellen eroottista vartaloa keskittyneesti. Annabelle sen sijaan katsoi suoraan Hallaan, pieni tietäväinen hymy huulillaan.

Halla sai työnsä tehtyä juuri ja juuri. Alastonkuvasta tuli kylläkin surkea tuhru, sillä hänen kätensä oli vapissut. Kun tuntien päätyttyä sali tyhjeni opiskelijoista, Halla jäi muista jälkeen. Voi jessus, tämähän on aivan kuten kouluaikojen ensi-ihastuksen kanssa, hän hermostui. Mitä minä nyt jännitän? Taiteilijaprofessori oli mies niin kuin muutkin. Paitsi että Halla tiesi tarkalleen, mihin ilta päätyisi. Professorin sänkyyn. Ja hän oli suostunut, tiennyt vielä tasan tarkalleen, mihin suostui.

Lecuré näpytteli älypuhelintaan ateljeen perällä selkä Hallaan päin ilman kiireen häivääkään. Hallan vatsassa kiersi, ja hiki valui hänen selkäänsä pitkin. Onneksi hänen oma puhelimensa helähti soimaan.
”Halla, täällä Annabelle. Oletteko jo lähteneet salista?”
Halla madalsi äänensä kuiskaukseksi.
“Ei, odotan Lecurétä, hän on vielä ateljeessa.”
Annabel huusi puhelimeen niin, että Halla pelkäsi Lecurén kuulevan.
“Hullu, älä nyt vain odota häntä! Lähde kävelemään salista, huikkaat äijälle vain näkemiin. Etkö sinä tiedä, miten ranskalaisten kanssa ollaan? Lupauduit varmaan hänen kanssaan illallisellekin vastaan panematta, eikö niin?”
Hallaa kummastutti, ja hän kohautti olkapäitään.
”No, kyllä. Hänhän pyysi.”
”Ei, ei, ei, kultaseni! Catastrophe! Ensinnäkin, lähde nyt heti kävelemään ulos ateljeesta. Minä selitän sinulle samalla, miten ranskalaisen miehen kanssa on toimittava.”

Puhelimesta kuului, kuinka Annabelle sytytti tupakan ja veti savua sisäänsä.
”Nyt, chèrie. Ranskalainen inhoaa, jos asiat käyvät liian helposti. Miehen on saatava vastusta. Hänen on saatava taistella. Hänen on saatava... metsästää. Sinun on osattava pelata suhteen valtapeliä. Sinä määräät tahdin. Mies seuraa.”
Halla puuskahti tuskastuneena.
”Mutta Lecuré on opettajani! En minä voi häntä pompottaa!”
Annabelle nauroi.
”Nimenomaan. Sinun täytyy ehdottomasti pompottaa häntä. Hän tulee hulluksi himosta! Jos antaudut hänelle suoralta kädeltä, hän vain käyttää sinua makuualustanaan niin kuin vessassa kävisi. Et kai sinä sellaista rakastajaa halua?”

Rakastajaa? Se sana ei kuulunut suomalaiseen suhdesanastoon.
”En minä tiedä, miten minun kuuluu hänen kanssaan olla”, Halla voih­kaisi.
”No, kulta, ensinnäkin. Oletko jo lähtenyt ateljeesta? Sillä heti kun lähdet, katso vain, mies ampaisee perääsi. Lähde.”
Halla nosti reppunsa selkäänsä, vilkaisi epävarmana Lecurén selkää ja sanoi varovaisella äänellä ”au revoir”. Mies ei liikahtanutkaan, mutta Halla aukaisi ateljeen oven ja sulki sen perässään.
”No niin, nyt olen lähtenyt ateljeesta.”
”Hyvä, nyt lähdet vain portaita alas ja sisäpihalle. Katso vain, mies tulee heti perääsi.” Ja juuri kun Annabelle sai lauseensa loppuun, Halla kuuli, kuinka ateljeen ovi kirskahti uudelleen auki ja sulkeutui.
”Olit oikeassa! Sieltä hän tulee.” 
”Ja nyt, Halla – kun mies tulee puhumaan sinulle, osoitat vain puhelintasi ja kuiskaat hänelle, että siellä on äitisi. Älä sulje puhelinta.”

Halla tunsi miehen koskettavan olkapäätänsä, mutta hän kääntyi ja elehti Lecurélle anteeksipyytävästi, että hänellä on puhelu kesken. Annabelle jatkoi.
”Nyt, kuuntele tarkasti, äläkä keskeytä. Sano Lecurélle, että et voikaan illastaa hänen kanssaan. Että sait juuri kuulla äitisi tulleen kaupunkiin. Keksi joku tekosyy. Anna sitten miehen liehitellä sinua, anna hänen kerjätä. Suostu sitten vastahakoisesti, mutta sano hänelle, että et voi missään tapauksessa olla pitkään, sillä äiti odottaa. Tästä mies vain innostuu, saatpa nähdä, luvassa on loistelias illallinen. Mutta heti syötyäsi ala tehdä lähtöä. Älä suostu mihinkään lähentelyihin. Anna ehkä pikainen poskisuudelma, siinä kaikki. Sanot, että sinun on heti palattava kotiisi metrolla. Mies tulee taatusti saattamaan sinut kotiisi taksilla. Mutta älä päästä häntä suoraa päätä sisälle! Ja niin edespäin ja niin edespäin. Muista, hänen täytyy saada metsästää! Ymmärsitkö varmasti, Halla? Jos ei ranskalainen mies saa metsästää naista, hänen mielenkiintonsa lopahtaa. Hän pitää naista mielenkiinnottomana tylsimyksenä. Sinun täytyy olla taistelun arvoinen. Niin kuin linnanneidot keskiaikaisessa kirjallisuudessa. He vasta kunnolla riuduttivat miehen niin kuin kuuluu! Mieti sitä. Linnanneito tornissa. Linnaneito, jolla on äiti kylässä ja kiire töihin ja päänsärkyä ja kaikki muutkin maailman esteet. Ymmärsitkö, Halla? Sano, että teet niin kuin kerroin.”
”Ymmärsin.”
”No niin, soittele myöhemmin sitten, kuinka kävi. Ja jos teet niin kuin sanon, sinulla on luvassa mahtava ilta. Nauti siis. Mutta pistä vastaan!”

Nauti ja pistä vastaan. Halla pudisti päätään. Tästä tulisi hankalaa. Hän sulki puhelimen, ja hänestä tuntui niin kuin hän olisi luopunut viimeisestä turvaköydestään ja olisi nyt yksinäinen poiju kellumassa avomerelle. Mutta kun hän uskalsi viimein katsoa vierellään kävelevää miestä, hän näki, kuinka ihastuneesti tämä häntä tuijotti. Hallaa alkoi hymyilyttää. Nauti ja pistä vastaan... Tästä tulisi vielä hyvin, hyvin mielenkiintoinen ilta.

Jean Lecuré koski hänen olkapäähänsä. ”No, mennäänkö? Voitaisiin hakea vaikka falafel-annokset.”
Halla ryhdistäytyi. Nyt oli oltava tarkkana.
“Voi, anteeksi, professori Lecuré, minun äitini soitti juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, ja minun on ehdottomasti illastettava hänen kanssaan. Olen pahoillani.”
Lecuré löi teatraalisesti kämmenellään otsaansa.
“Äiti! Oh là là! Mitä me nyt teemme? Minun oli nimittäin itse asiassa tarkoitus viedä sinut mitä mahtavimpaan montmartrelaiseen ravintolaan. Olin jo varannut pöydänkin, me pääsemme sinne tästä suoraan metrolla. Ja Halla, älä kutsu minua professoriksi. Nimeni on Jean.”

Mies tarttui häntä kädestä, mutta Halla veti käden pois ja oli kaivavinaan jotain repustaan. Nyt olisivat vanhat teatteriopinnot tarpeen. Halla väänteli suutaan ja huokaili.
”En mitenkään voi antaa äitini illastaa yksin. Hän on niin yksinäinen. Hän tarvitsee seuraani.”
Lecuré nosti kätensä ilmaan ja viittasi ohiajavalle limusiinitaksille, joka kaarsi heidän eteensä.
”Voi Halla, ole niin kiltti. Soita äidillesi, kerro, että sinun on illastettava professorisi kanssa. Kerro hänelle, että meidän on keskusteltava opinnoistasi.”Mies katsoi häntä intensiivisesti.
Halla huokaisi syvään.
”No, olkoon menneeksi.” Hän kaivoi puhelimen repustaan. ”Mutta en voi sitten viipyä kauan.”
Halla oli näppäilevinään puhelintaan.
”Laitan äidille tekstiviestin.”
Lecuré hymyili lämpimästi ja avasi taksin oven Hallalle.
”Naiset ensin.”
Halla hymyili armollisesti ja antoi miehen auttaa itsensä ylelliseen, uuteen Citroëniin.

Oli selvä, ettei Lecuré ollut tehnyt varausta ravintolaan. Tuloksena oli kovaääninen selkkaus ravintolan ovella ja seteli, jonka mies työnsi hovimestarin käteen. Sitten Jean hymyili hänelle anteeksipyytävästi.
”Idiootit olivat unohtaneet varaukseni. Täällä on viidakon laki, miehellä täytyy olla kovat otteet.”
Hallaa nauratti mutta hän kätki kikatuksensa käteensä ja antoi miehen auttaa hänet istumaan. Pöytään kiidätettiin kylmä Ruinart-samppanjapullo, jonka Lecuré hyväksyi, ja heidän lasinsa kaadettiin täyteen. Jean kohotti omansa.
”Uusille, mielenkiintoisille tuttavuuksille.”
Pöytään ilmestyivät alkupalat, salaattipedillä makaavat uunissa paahdetut Camembert-leivät, jotka oli kuorrutettu akaasiahunajalla. Halla oli pyörtyä makunautinnosta, mutta Lecuré viittasi tarjoilija pöytään.
”Leipä on palanutta. Viekää tämä pois.”
Tarjoilijan ilme oli kivettynyt, tuhansien pariisilaisten keljuilun kovettama. Jean hymähti.
”Kelvotonta. Ihme, että edes sinulle maistuu.”

Halla havahtui tilanteeseen. Mies oli muuttumassa etäiseksi, nyt oli taas kovennettava otteita.
”Voi, minua väsyttää niin. Ateljeessa oli tukahduttavan kuuma. En tiedä, voinko jäädä pääruokaan asti.” Hän näpelöi takkiaan.
”Ehkä minun olisi hyvä lähteä nukkumaan.”
Hitto sentään, hänellä oli vielä kauhea nälkä. Mitä jos Jean antaisikin hänen lähteä noin vain? Tässä vaiheessa suomalainen mies olisi jo kohauttanut olkapäitään ja antanut periksi. Mutta Halla näki, kuinka miehen ilme muuttui välinpitämättömästä tarkkaavaiseksi. Jean tarttui hänen käteensä.
”Halla, odota. Olen odottanut tätä hetkeä niin. Siitä asti, kun näin sinut ensimmäisen kerran taideakatemian käytävällä, tiesin, että sinussa on jotain erityistä. Olet kuin pohjoisen kalpea yö... Niin kuulas ja herkkä. Halusin vain koskettaa maidonvalkeaa ihoasi...”
Halla huokaisi syvään. Mies tilasi pöytään pullon punaviiniä.
”Tässä, juo nopeasti lasillinen punaviiniä. Se vahvistaa vertasi, saat voimaa.”

Pääruoka oli hurmaava, marinoituja punajuuria ja härän tournedos punaviinikastikkeella. Mies syötti häntä kuin pikkulintua ja puhui Hallan pään pyörälle.

Ravintolassa soi sensuelli jazz, kynttilät paloivat korkeissa tina­jaloissa, Jean liehitteli häntä. Mikä tässä oli naisen ollessa.
Illan kuluessa Halla huomasi, kuinka Jean alkoi kosketella hänen pöydällä lepäävää kättään ja hakeutua lähemmäksi häntä. Halla muisti pelin säännöt.
”Oi, minun on heti lähdettävä. Viimeinen metro menee kohta. Olen ollut nyt jo liian pitkään. Huomenna on rankka päivä.” Hän nousi pöydästä, ja Jean ampaisi tuolista ylös.     
”Ei, Halla, salli minun saattaa sinut kotiisi taksilla.”
Hallaa hymyilytti vasten tahtoaan. Annabelle oli taas ollut täysin oikeassa. Mies tulkitse hymyn myöntymiseksi ja auttoi hänelle takin ylle. Mies jätti setelin pöydälle ja kiirehti avaamaan Hallalle ulko-ovea.

Ulkona oli lämmin, ja yöilma tuoksui asfaltilta. Jean Lecuré otti Hallaa käsikynkästä ja lähti ohjaamaan häntä kapeaa montmartrelaiskujaa pitkin alas. Jean kertoili, kuinka ikivanha katu oli saanut nimensä kolmen veljeksen mukaan, jotka omistivat kadun 1800-luvulla. Halla mietti, missä oli kuullut kadun nimen aikaisemmin. Kolmen veljeksen katu, Rue de Trois Frères... Ja kun hän näki mäkeä ylös kävelevän nuoren miehen, hän muisti. Lucienin asunto oli heidän edessään.

Hän jähmettyi paikalleen, ikään kuin olisi siten voinut sulautua osaksi seinää tai katukivetystä, jotta Lucien ei olisi nähnyt häntä. Mutta liian myöhään. Mies oli jo huomannut hänet. Myös Jean oli pysähtynyt ja tuijotti Lucienia, joka seisahti Hallan eteen.
”Halla! Mikä ilo nähdä sinut täällä. Olitko poikkeamassa visiitille luokseni?”
Halla ei vastannut, ja Jean otti askeleen eteenpäin.
”Häiritsette neitiä. Häipykää.”
Lucien kääntyi katsomaan Jeania kasvoihin.
“Tämä asia ei kuulu teille, vanha mies. Minä tunnen tämän neidin. Hän on nais­ystäväni.”
Halla henkäisi.
”Naisystäväsi?” Lucien, tiedät varsin hyvin, että niin ei ole, Halla halusi sanoa mutta pysyi hiljaa.

Jean töytäisi Lucienia rintaan.
”Siinä kuulit, nilkki. Häviä näkyvistäni.”
Lucien astui miehen eteen. Hän oli tätä melkein puoli päätä lyhyempi, mutta se ei estänyt häntä tyrkkäämästä Jeania niin voimakkaasti, että tämä horjahti jalkakäytävältä kadulle. Jean suoristautui.
”Hei, minähän tunnen sinut. Monsieur Lamant. Lucien Lamant.” Hänen kasvoilleen nousi ilkeä hymy. Hallaan kääntyen hän sanoi:
”Tuo on entinen taideakatemian opiskelija. Hänet heitettiin huonon käytöksen tähden niin monilta tunneilta ulos, että loppujen lopuksi hänet piti erottaa koulusta.”

Lucienin silmät kapenivat.
”Jean Lecuré. Professori Lecuré. Halla, mitä sinä teet tämän vanhan irstailijan kanssa? Etkö sinä tiedä, mistä hän on tunnettu?”
Lucienin silmät olivat totiset, kun hän katsoi Hallaan. Halla punastui tahtomattaan, kun hän muisti edellisen kohtaamisensa Lucienin kanssa. Sille ei voinut mitään. Hänen teki mieli tarttua Lucienia kädestä, kun hän näki tämän huolestuneen katseen. Mutta Jean astui heidän väliinsä.
”Se, mitä teen, ei kuulu sinunkaltaisillesi mitättömyyksille. Nyt, ala painua ja jätä meidät rauhaan.”
Mutta Lucien katsoi yhä Hallaan.
”Halla...” Hän ojensi kätensä.

Ja silloin Jean iski. Mies löi Lucienia kasvoihin niin, että Lucien kaatui seinää päin ja iski päänsä sen kivetykseen. Takaraivoaan pidellen hän nousi pystyyn ja hyökkäsi Jeanin päälle kuin jokin lihansyöjäpeto saaliinsa kimppuun. Molemmat miehet kaatuivat maahan kierimään rue des Trois Frèresin mukula­kivillä. Nyrkiniskut ja potkut mäjähtelivät Pariisin hiljaisessa yössä ja ranskankieliset kiroukset kimpoilivat kivitalojen seinistä.

Jean pääsi nousemaan ylös Lucienin iskujen tieltä ja pystyyn noustuaan potkaisi tätä vatsaan ja päähän niin, että Lucien jäi makaamaan maahan hiljaisena. Halla seisoi paikallaan kuin kengistään katuun liimattuna. Jean piteli leukaansa toisella kädellään ja pyyhki hiuksensa kasvoiltaan.
”Tule, Halla. Tuolla on taksi.”
Hallan sydän hakkasi, ja häntä kuvotti, kun hän lähtiessään vilkaisi kadulla retkottavaa Lucienia, jonka suupielestä valui verinoro.
Taksi seisahtui Hallan ulko-oven eteen. Jean kiersi avaamaan hänelle oven.
”Oletko kunnossa, Halla? Näytät kalpealta. On parasta, että saatan sinut asuntoosi.”

Halla ei muistanut Annabellen sanoja vaan antoi miehen taluttaa itsensä ullakkokäytäviä pitkin kotiovelleen. Eikä Halla ehtinyt kuin juuri ja juuri avata ovensa, kun Lecuré syöksyi hänen päälleen. Mies repi hänen valkoisen paitansa hänen päältään pois, töytäisi hänet sängylle ja tunki kätensä hänen minihameensa alle.
”Jean, odota. En minä näin...” Halla koetti työntää miestä sivuun, mutta tämä  tarttui hänen ranteisiinsa.
”Kiusankappale. Luulit voivasi kiusata minua. Älä kuvittele, että en huomannut, kuinka olet työntänyt takapuoltasi minua vasten piirustustunneilla. Ostatit minulla kalliin ateriankin.” Miehen vaaleansinisiin silmiin oli noussut ilkeä kiilto.
”No nyt et enää kiusaa. Ole paikallasi. Paikallasi!”

Halla ei voinut uskoa tätä todeksi. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Mies repi hänen alushousunsa pois, otti hänen tukastaan kiinni ja tunkeutui saman tien hänen sisäänsä. Halla halusi huutaa.

Tämä ei ollut samanlaista villiä ja vaarallista, eroottista leikkiä kuin Lucienin kanssa. Lecuré oli väkivaltainen ja kovakourainen.
Hetken aikaa rynkytettyään Hallan päällä mies irvisti ja lysähti hetkeksi Hallan niskaan. Sitten hän nousi nopeasti, ei vilkaissutkaan Hallaan päin, napitti housunsa sepaluksen ja kumartui ottamaan takkinsa.

Silloin Hallassa alkoi kuohua viha. Jumalauta. Mies oli tullut hänen asuntoonsa kuin mikäkin haaskaeläin, käyttänyt häntä hyväkseen ja kaikesta päätellen aikoi lähteäkin sanaakaan sanomatta. Vaikka olisi kuinka ujo ja sinisilmäinen suomalaistyttö, kaikella on rajansa!

Halla katsoi edessään kyyristyneen miehen selkää, tähtäsi ja kaiken voimansa keskittäen potkaisi tätä niin lujaa kuin jaksoi. Jean tuupertui maahan.
”Siitä sait, iljettävä ukko!” Hallan ääni vapisi raivosta.
”Nyt ulos täältä , ennen kuin soitan poliisit.”
Mies makasi lattialla, kääntyi ähkäisten katsomaan Hallaa ja hymyili.
”Ai ai, löytyipäs sinusta vastusta! Mahtavaa!”

Mies nousi pystyyn ja koetti tarttua Hallan reiteen.
”Pikku peto. Tulepas tänne, niin suutelen sinua.”
Halla läimäisi miestä kasvoille niin, että mässähti.
”Ulos Ulos! Ja nopeasti! Ulos!”
Hän tarttui reppuunsa, jolla oli aikaisemmin huitaissut Lucieniakin ja joka oli silloin osoittautunut hyväksi lyömäaseeksi. Reppu mäjähteli Jeanin päähän ja harteisiin, kun Halla pyöritti sitä ilmassa hurjana kuin tarujen syöjätär.
”Inhottava – hyväksikäyttävä – perverssi!”
Lecuré perääntyi Hallan ulko-ovesta käytävään.
”Älä nyt, pieni suometar... Mehän vasta pääsimme alkuun. No, no, ok, ok, minä menen, minä menen.”

Halla kumautti miestä vielä jalallaan reiteen ja läimäisi oven tämän nenän edestä kiinni. Hän lysähti istumaan ovensa taakse.
Aivan kuten Lucieninkin kanssa, hän puuskahti. Mikä näissä pariisilaismiehissä oikein oli vialla? Hulluja kaikki!
Paitsi että Lucien, niin täysi kahjo kuin olikin, oli saanut hänet syttymään. Ja miten Lucien oli katsonut häntä tänään. Ja kutsunut naisystäväkseen. Oven takana Jean Lecuré koputteli Hallan oveen ja kuiskaili.
”Päästä sisään, Halla. Pieni kaunotar, hento kukkaseni... Anna minun tulla sisään.”
Hento kukkanen? Halla nousi ylös ja karjaisi.
”Tulla sisään! Että kehtaatkin! Sinä tulit jo sisään, jos et sattunut huomaamaan! Nyt lähdet pois minun käytävästäni tai soitan poliisit!”
Tämän mies vihdoin uskoi. Halla kuuli, kuinka Jeanin askeleet loittonivat käytävässä. Hän tunsi, kuinka itku kuristi hänen kurkkuaan. Hän kääntyi katsomaan itseään autonrenkaaseen upotetusta peilistään.
”Voi saakutti. Näinkö sinä ajattelit selvitä tästä Pariisin-vuodestasi.”

Aamulla hän heräsi puhelimen soittoon. Annabelle. Voi hiton hitto, Halla kirosi muistaessaan illan tapahtumat. Tämä tästä nyt vielä puuttui.
”Halla, mitä tapahtui?” Annabelle huusi.
”Lecuré tuli kolkuttamaan minun asunnolleni keskellä yötä silmä mustana ja takaraivo verta vuotaen. Kertoi, että sinä oli hakannut hänet.”
”Miksi hän sinun asunnollesi tuli, Annabelle?” Hallaa suututti.
”No, olenhan hänen entinen rakastajattarensa. Pitihän minun nyt pitää miesparasta huolta.”
”Vai huolta! Ja miesparasta! Mahtoikohan tuo miesparka kertoa sinulle, kuinka hän ensin hakkasi poikaystäväni ja sitten päälle lähestulkoon raiskasi minut!”

Annabelle huokaisi.
“Niin, Jean saattaa joskus olla aika raju. Häntä täytyy osata vastustaa, niin hän kehrää kuin kissanpentu. Kyllähän minä sen sinulle kerroin, enkö kertonutkin. Minä luulin, että sinä pidit rajuista otteista. Eikö se sinun muotokuvamaalarisikin ollut joku roisto.”
”Roisto, kyllä, mutta ei väkivaltainen!” Halla melkein kihisi.
”Lucienin otteet ovat seksikkäitä! Jean oli vain inhottava. Väkivaltainen.”
”Älä nyt viitsi ruikuttaa, Halla. Jean oli aivan murtunut. Hän sanoi, että sinä olit kohdellut häntä kurjasti. Heittänyt ulos asunnostasi.”

Hallaa melkein nauratti.
”No kuule, olisitpa kuullut, miten se mies minulle puhui! Hyvä, ettei huoritellut! Kävi päälle kysymättä.”
”Etkö sinä sitten halunnut häntä?”
”No en tuolla tavalla! Kuka ihme nyt haluaa ilkeää äijää, joka ei edes suutele. Miestä, jota täytyy yllyttää ja paeta ja taas yllyttää. Mokoma skitso pervo, oikein innostui, kun potkaisin häntä.”
”Halla, minä tulen sinne. Meidän täytyy puhua. Sinun täytyy antaa Jeanille anteeksi.” Annabellen ääni oli ruinaava.
”Annabelle, haluan olla yksin. En jaksa tavata ketään. En halua nyt puhua Jeanista. Hän kohteli minua ällöttävästi. Palataan asiaan.”
Halla sulki puhelimen ja sen virran.

Hän otti armeijatakkinsa ja reppunsa ja lukitsi ovensa. Kunnon kävely tekisi nyt hyvää. Halla suuntasi kulkunsa Montmartrelle. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi tarkkaan, minne oli matkalla. Hän halusi nähdä Lucienin.

Hän pysähtyi Saint Denisin puistoon syömään rue Dodeauvillen leipomosta ostamaansa camembert-voileipää, mutta leivän tuoksu muistutti häntä edellisillan fiaskosta. Että hän oli voinut olla tyhmä! Suostunut illalliselle opettajansa kanssa, se nyt oli idioottimaista jo itsessäänkin, mutta että hän oli kuunnellut Annabellen ranskalaismiehen koulutusohjeita. Voi hyvä nainen, mihin sinä oikein pääsi pistit, Halla soimasi itseään. Ei hänestä ollut tähän. Ei tällaisiin peleihin. Olisiko parempi, että unohtaisi miessukupuolen edustajat aivan täysin koko vuonna. Voisi keskittyä opintoihinkin. Paitsi että opinnoilla oli läsnä Jean Lecuré, jonka hän oli hakannut edellisiltana repullaan.Halla voihkaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Itku pyrki taas hänen kurkunpäähänsä.

Hän hätkähti, kun tunsi olkapäällään kosketuksen. Pitkätukkainen, vaalea mies seisoi hänen edessään.
”Sinä olet Halla, eikö niin? Kuura Reinikaisen sisko?”
Halla nyökkäsi. Mies puhui suomea. Hänen teki mieli kapsahtaa muukalaisen kaulaan pelkästä helpotuksesta.
”Olen Joni, Laaksosen Joni. Se rumpali. Kuura antoi sinun puhelinnumerosi. Olen yrittänyt soittaa sinulle, olen jättänyt viestejä...”

Hallaa nauratti.
“En osaa käyttää puhelinvastaajapalvelua. En tajua, mitä se ranskalaisnainen siellä pälättää.
‘Teillä on kuusituhatta sata kolme viestiä, jos haluatte kuulla ensimmäisen viestin, vastaanotettu 12.3. kello 18.49, painakaa yksi ruutu, jos ette halua kuunnella, painakaa kaksi tähti, jos haluatte kuunnella puolet viestistä, painakaa kolme tähti ruutu.’”
Joniakin alkoi naurattaa.
”Tunnistin sinut heti. Olet aivan siskosi näköinen. Meillä oli Kuuran kanssa monia hyviä iltoja, kun hän asui Pariisissa. Hän kävi usein bändini treenikämpällä istumassa ja kuuntelemassa keikkoja.”
”Niin, sinullahan on joku metalli­bändi, mikä sen nimi nyt oli...”
”Positive. Se on death metallia.”
”Oikeasti? Ja bändin nimi on Positive?” Halla pidätteli naurua. Kaverilla ei ollut mitenkään kovin vakuuttava bändin nimi.
Joni näytti loukkaantuneelta.
”Minusta se on hyvä nimi. Keksin sen itse.”
Halla puristi huuliaan tiukasti yhteen ja nielaisi vatsastaan kohoavan naurun.
”Joo. Hyvä nimi se on. Hei, mitä sanoisit jos mentäisiin juomaan cappuccinot tuohon vastapäätä?”
Joni tarjosi hänelle kätensä vetääkseen hänet ylös katukäytävän reunalta. ”Olen oppinut täällä Pariisissa tosi herrasmieheksi, katso nyt, tarjoan käsivarteni leidille ja kaikkea.” Joni pullisti hauistaan hänelle.
”No, mennäänkö me sinne kahville? Tai itse asiassa taidan ottaa kaljan. Paitsi että minulla ei ole kyllä jenin pennin latia mukana. Voi paska. Voitko piffata?”
Halla pudisti päätään ja hymyili sisäänpäin. Suomalaiset miehet. Aivan kuin kotiin olisi tullut.

Jatkuu ensi viikolla.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.