Osa 3/8: Hallan opinnot Pariisin taideakatemiassa saavat hengästyttävän alun, kun professori Jean Lecuré osoittautuu ihmisanatomian asiantuntijaksi. Opinnot eivät kuitenkaan saa Hallaa unohtamaan Lucienia, katutaiteilijaa ja varasta. Eikä Lucienkaan ole valmis päästämään irti saaliistaan.

Lucien tuijotti Hallaa käytävän pimeimmästä nurkasta. Hänen kasvonsa erottuivat juuri ja juuri: aavemainen, valkoinen läiskä tomuisessa 1700-luvun ullakkotunnelissa. Hallan sydän hakkasi, ja hänen hengityksensä kuulosti höyry­veturilta.

”Lucien...” Halla nielaisi ja pälyili ympärilleen yrittäen pelata aikaa. Mitä hän nyt tekisi? Juoksisi pakoon? Miehen olisi naurettavan helppo saada hänet kiinni. Halla ei ollut koskaan nähnyt vinttikerroksessa ketään muuta, kukaan ei kuulisi hänen huutoaan.
”Luulisi, että olet nähnyt aaveen”, Lucien kuiskasi. Pimeässä välkähti, kun mies raapaisi tuli­tikun ja sytytti sätkän. ”Etkö odottanut minua?” Mies astui askeleen eteenpäin, ja Halla horjahti taaksepäin. Hän otti tukea ullakon vahvasta puisesta tukiparrusta, ettei olisi kaatunut.
”No suoraan sanottuna en, tai olisihan ollut kummallista, jos olisin tai miten olisin voinut olettaa, että...” hän höpötti. Rauhoitu, senkin hihhuli, Halla käski itseään. Rauhoitu. Mitä mies täällä teki? Miten hän pääsisi tästä eroon? Missään tapauksessa hän ei päästäisi miestä asuntoonsa. Nyt oli parasta olla tosi cool.
Mutta Lucien oli toista mieltä.
”Jos oikein muistan, meillä jäi viimeksi nähdessämme jotain kesken.” Mies astui yhdellä harppauksella hänen eteensä ja painoi Hallan ovea vasten. Halla oli pyörtyä silkasta pelosta. Lucien tarttui oikealla kädellään hänen kasvoihinsa, painoi hänen päänsä takakenoon ja käänsi vasemmalla kädellään hänen toisen käsivartensa selän taakse niin, että se teki melkein kipeää. Halla ei voinut puhua, hänen suunsa oli kuiva, ja hengitys kuristi kurkun yläpäätä.
”Juuri noin”, Lucien kuiskasi. “Ollaanpa tässä hetki aivan hiljaa.” Mies painoi hänet ovea vasten niin tiukasti, että hänen käsivartensa jäi oven ja hänen oman selkänsä väliin puristuksiin. Toisella kädellään Lucien tarttui häntä ranteesta ja toisen kätensä hän painoi Hallan suun eteen. Mies toi kasvonsa aivan Hallan kasvoihin kiinni ja tuijotti häntä silmiin.
”Minä en ajatellut päästää sinua pois luotani vielä pitkään aikaan, ja sinä menit pakenemaan. Mutta nyt sinä olet siinä. Minä olen taiteilija, muistatko? Näen jo pelkästään pupilleistasi, että tahdot minun pitävän sinusta tiukasti kiinni. Vieläkö tiukemmin?” Lucien työnsi hänet lujemmin ovea vasten.

Ja mies oli oikeassa. Halla ei pystynyt peittelemään, miten paljon hän halusi miehen jatkavan. Tässä ei ollut mitään ennalta-arvattavaa eikä kaavamaista, tilanne oli Hallalle aivan vieras. Juuri siitä hän piti. Lucien painoi suunsa Hallan huulille ja suuteli häntä rajusti. Halla taivutti päätään taaksepäin niin kuin vanhoissa Hollywoodin kulta-ajan elokuvissa tehtiin silloin, kun roisto varasti blondilta ensisuudelman. Kun mielikuva varkaudesta pälkähti Hallan mieleen, heräsi hänessä jo unohtunut raivo miehen tekoa kohtaan. Lucien oli varastanut hänen laukkunsa! Mies oli huijari, pelkkä inhottava hyväksikäyttäjä. Halla keskitti kaiken kiukkunsa ja voimansa yhteen ajatukseen, jännitti vartalonsa kaarelle niin, että sai vapautettua käsivartensa selkänsä takaa, ja kumautti yhdellä tanakalla iskulla miestä kyynärpäällään päälakeen.
Lucien horjahti taaksepäin ja painui kyyryyn voihkien. Halla käytti tilannetta hyväkseen ja potkaisi tätä haaroihin niin lujaa kuin pystyi.
”Varas!” hän sähähti. ”Huijari, gigolo!” Hän nosti reppunsa korkealle ilmaan ja humautti sen sulavassa kaaressa miehen korvan juureen. ”Paskiainen!” Onneksi hänen avainnippunsa oli nyt hänen taskussaan. Sillä aikaa, kun Lucien vaikeroi ja kompuroi käytävän hämärissä, sai Halla asuntonsa oven auki, loikkasi sisään ja paiskasi ovensa kiinni miehen nenän edestä. Kaksi turvalukkoa rahisi ja kolisi. Halla pitäisi huolta siitä, että mies pysyisi ulkopuolella.

Turvallisesti asunnossaan Halla lysähti istumaan oven taakse. Oli vaikeaa saada hengitys taas tasaantumaan. Oli hän kyllä toivonut intensiivisiä kokemuksia Pariisin-ajaltaan, mutta tämä... Hän ei voinut olla muistelematta Lucienin raastavaa, intohimoista suudelmaa käytävässä. Miehen otteet olivat käskevät, hillittömät. Halla ei ollut tiennytkään menevänsä niin sekaisin impulsiivisesta ja rajusta kosketuksesta. Hänen oli pakko vain nieleskellä hämmästyksestä. Uskomatonta.
Ja silti – mikä röyhkimys! Ensin viettelee hänet, juottaa humalaan, varastaa laukun, vokottelee asunnolleen, käy kimppuun kuin yleinen syyttäjä... Kunnes Halla ymmärsi mitä oli tapahtunut.
Onneksi hän oli päässyt pakoon ajoissa! Ja nyt tuo huijari ilmestyi hänen ovensa taakse vaatimaan jatkoa päivän puuhasteluille. Mies ei ollut pyytänyt edes anteeksi. Tuollaiseen roistoon ei voisi enää koskaan luottaa. Halla oli samanaikaisesti pettynyt, häpeissään, raivoissaan ja – se oli myönnettävä – hullaantunut.

Hetken istuttuaan Halla nousi ja sytytti ullakkokoppinsa valon vessanketjusta vetämällä. Näky oli lohduton. Tästä kopperosta ei terhakkainkaan sisustusarkkitehti saisi romanttista yksiötä. ”Keittiönä” toimivan kaapin hyllyllä lojui kovaksi kuivunut patonki, johon oli päivän aikana ilmestynyt pieniä reikiä. Vasta mustat pipanat huomattuaan Halla tajusi. Hiiriä. Totta kai. Hänen olisi hankittava turvalokero leivilleenkin.

Mitäköhän mies oikein puuhasi käytävässä? Halla olisi olettanut Lucienin koputtelevan oveensa ja maanittelevan, mutta mies pysyi hiljaa. Halla tunsi harmistuvansa. Hän olisi odottanut ainakin anteeksipyyntöä, romanttisia korulauseita, sellaisia, joilla mies viekoitteli asiakkaitaan istumaan mallikseen Montmartren kujilla. Koputusta. Mitä tahansa. Mutta ilta oli muuttunut yöksi, eikä mitään kuulunut. Ullakkokäytävä oli ja pysyi hiljaa. Vielä hetkisen odotettuaan Halla sammutti valon ja käpertyi hetekaansa sikiöasentoon. Takana oli hänen elämänsä tapahtumarikkain päivä, eikä hän ollut asunut Pariisissa kuin vasta viikon.

Seuraavat päivät Halla käytti asuntonsa mukavuuden parantamiseksi. Miten saada tulikuuma ja harmaa kahdeksanneliöinen vinttikoppi sellaiseksi, että sitä saattoi kutsua kodikseen koko vuoden, se olikin haaste. Halla kierteli kotikatunsa rue Dodeauvillen eksoottisia arabi- ja afrikkaputiikkeja, osti vahakuviokankaita ja pellistä taottuja lyhtyjä, autonrenkaaseen upotetun peilin ja matalan teepöydän sekä sen ympärille muutaman veluurisen haaremityynyn. Hän haki litran pullon klooria, kumihansikkaat ja pesusienen. Seinät eivät kloorikäsittelyn jäljiltä muuttuneet suoranaisesti valkoisiksi, mutta ne vaalenivat vähän, ja huonekin haisi hetken puhtaammalta. Halla nousi hetekalleen, avasi ikkuna­luukkuräppänän ja kurkotti päänsä ulos.

Koko Montmartre avautui hänen silmiensä edessä harmaiden peltikattojen ja punasavisten savupiippujen välistä. Pulut pyörivät päät nykien räystäällä, liikenteen äänet ja ratakiskojen kolina yhtyivät hypnoottiseksi sykkeeksi. Koko kaupunki liikkui, pörisi, huusi ja eli. Hänen uusi kotikaupunkinsa. Pariisissa asuminen sai Hallan tuntemaan suurta kiitollisuutta. Taidekoulun ensimmäiset tunnit olisivat seuraavana aamuna, asunto alkoi näyttää muultakin kuin homeiselta lepakonpesältä, ja Lucien palasi Hallan mieleen vain iltaisin, kun hän pyöri hikisenä tukahduttavan kuuman asuntonsa vuoteessa ja yritti saada unta.
Miten oli mahdollista tuntea yhtä miestä kohtaan niin suurta kiukkua ja samanaikaisesti yhä voimistuvaa intohimoa. Se oli melkein epäreilua. Halla sai unen päästä vasta miettiessään Helsingin loskaisia katuja, joita hänen ei tarvitsisi tarpoa tänä vuonna ollenkaan.

Aamut Pariisissa olivat Hallan mieleen. Koko katu paukkui ja kumahteli, kun kaupat aukaisivat raskaita rautaoviaan. Vihanneksia, hedelmiä, suuria laatikollisia teetä, kahvia ja mausteita lastattiin katukäytäville. Kauppiaat möykkäsivät ja kiroilivat toisilleen kaikilla maailman kielillä nostellessaan laatikoita liikkeisiinsä, ja koko rue Dodeauville tuoksui uskomattomalta. Seuraavassa korttelissa oli leipurinpuoti, jonne Halla pysähtyi ostamaan kapean pikkupatongin ja painavan vointuoksuisen croissantin. Hänellä oli murukahvia termoksessa. Sitkoinen ja rapea patonki ja suussa sulava croissant katosivat ennätysvauhtia Hallan suuhun hänen kävellessään Montmartren halki Pariisin keskustaa ja Beaux Artsin taideakatemiaa kohti. Hän ei kulkenut enää Place du Tertren aukion läpi, sillä Lucien olisi siellä vokottelemassa turistinaisia, hivelemässä heidän kasvojaan, kuiskimassa kiihottavia korulauseitaan... Naiset antautuivat katutaiteilijan viettelyksen armoille, aukoivat kukkaroitaan kuin haarojaan ja antoivat mustasilmäisen miehen kaivaa lompakostaan esiin setelin jos toisenkin. Naiset saivat palkaksi muotokuvan, jossa he näyttivät siltä, kuin olisivat aina halunneet näyttää. Lucien sai heidän silmänsä hehkumaan mystistä tulta ja heidän huulensa töröttämään sensuellisti. Kaksoisleuka ja pottunenä hävisivät pyyhekumin sutaisulla. Mikä unelma. Nainen nousi Lucienin taiteilijanpenkistä jokaista sopukkaansa myöten tyydytettynä, aivan kuin taiteilijamies olisi juuri rakastellut häntä virtuoosimaisesti koko aamun. Lucienilla oli tuo kyseenalainen taito ja se kaatoi hänen penkkiinsä laumoittain hurmaantuneita naisturisteja seteleineen. Halla ravisti päätään häivyttääkseen miehen muiston sieltä. Hänestä Lucien ei ollut saanut muotokuva-asiakasta, ehei!
Eikä saanut sänkykumppaniakaan! Vaikka vähältä oli pitänyt, Hallan oli pakko myöntää. Vähältä oli pitänyt.

Hallan ylitettyä Louvren palatsin loisteliaan sisäpihan sai hän muuta ajateltavaa, kun silmien eteen avautui Pariisin upein osa, Seinen ranta. Hän ylitti Pont Royalin ja suuntasi kulkunsa vasemmalle, kohti Beaux Artsin sisäänkäyntiä. Elävän mallin piirustus, hänen ensimmäinen oppituntinsa taideakatemiassa oli alkamassa, ja Halla oli jo myöhässä.

Halla juoksi kunnioitusta herättävät barokkiportaat ylös kaariholviseen käytävään. Kahdeksas ovi vasemmalta... Hän laski ovia juostessaan ja harppasi sisään valoisaan, korkeaan ateljeetilaan koputtamatta. Koko ryhmän katseet kiinnittyivät häneen, ja jalustalla seisova veistoksellinen miesmallikin käänsi päänsä hitaasti ovea kohti. Tämä taas sai aikaan “oh non” ja “merde”-huutojen remakan, kun vaivalla piirretty pään asento oli auttamattomasti muuttunut. Pitkä, jäntevä, harmaatukkainen mies mustassa poolopaidassa harppoi Hallan eteen ja pysähtyi tuijottamaan häntä silmiin.
”Mademoiselle. Minä olen Jean Lecuré, taidehistorian professori ja elävän mallin piirustuksen opettajanne. Minun ei tarvitse kysyä teiltä, aiotteko olla jokaiselta tunniltanne samalla mitalla myöhässä, sillä jos olette, erotan teidät koulusta. Oletan siis, että tämä ensimmäinen oppi on mennyt perille. Minulla ei ole aikaa holhota jokaista neroksi itseään luulevaa Da Vinci-wannabe-opiskelijaa. Hakekaa telineenne ateljeen perältä, pystyttäkää se ja näyttäkää, pysyykö hiili kädessänne, vai tuleeko minun erottaa tiedät saman tien.”
Hallan kasvoille oli noussut kirkas puna, ja hän tunsi itkun kohoavan kurkkuaan myöten äänihuulille. Ei helvetti, aikoiko hän purskahtaa itkuun ensimmäisellä tunnillaan? Jean Lecurén vaaleansiniset silmät tuijottivat häntä. Hetken Halla oli näkevinään niissä ripauksen huvittuneisuutta. Hän nosti päänsä, veti henkeä ja marssi mielenosoituksellisesti hakemaan maalaustelinettä.

Miesmalli oli oikea Adonis, kuin pronssipatsas, suoraan anatomian oppikirjasta. Hän istui valkoisella kankaalla päällystetyn laatikon päällä. Tai ei istunut, vaan retkotti huolettoman rennossa asennossa paljastaen lepotilassakin mittavat sukukalleutensa. Mallin kasvoilla oli laiskanylpeä ilme, tietoisuus omasta upeudesta. Halla kohautti kulmakarvojaan ja keskittyi viivaan, joka piirtyi hänen edessään levittyvälle paperille. Mies oli niin klassisen täydellinen, että hänen piirteensä oli helppo jäljentää.
Halla keskittyi sen sijaan persoonallisen viivan tuottamiseen. Hän uppoutui työhönsä, ja ensimmäinen vedos oli sekä valmis ennätysajassa, että erittäin hyvin onnistunut. Halla ei huomannut, että Jean Lecuré seisoi hänen takanaan ennen kuin mies puhui.
”Tämän pohjoismaisen mademoisellen työ on hyvä esimerkki siitä, millä tavalla liika emotionaalisuus vaikuttaa työn laatuun. Vedoistanne näkee, että osaatte piirtää, mutta työ itsessään on heikko. Kuin lemmennovellin kansi­kuva. Liioitellut hartiat, liian syvään uurretut pakarat, ylikorostettu leuka. Miehiset piirteet puhuttelevat teitä, hyvä neiti. Teidän näkemyksenne mallin peniksestä muistuttaa enemmän aamulla ostamaani vehnäpatonkia kuin sen tosiasiallisia mittasuhteita.”

Professori käveli Hallan ja maalaustelineen väliin. “Piirtäkää sitä mitä näette, neiti...?”
”Reinikainen. Halla Reinikainen.”
”Rönikanää. Lausumiskelvoton nimi. Etunimenne on huomattavasti yksinkertaisempi”, mies kehtasi hymyillä, “vaikka en ymmärrä, miten jollekin on tullut mieleenkään antaa noin tyttömäiselle naiselle nimi Allah.”
Lecuré kääntyi katsomaan Hallan työtä ja astui sitten Hallan viereen ja huusi ikkunoiden vieressä tirskuville nuorille naisille ”Jatkakaa, idiootit, olen seuraavaksi teidän varjonanne!”
Halla oli taas punastunut ja häpesi nolostumistaan. Opettajan kommentit olivat hänen mielestään epätosia ja epäoikeudenmukaisia. Hän puristi piirustushiiltään hikisessä kämmenessään.
”Ottakaa esiin säämiskänne, Allah”, Lecuré totesi kuivasti. ”Pyyhkikää pois tuo epäsuhtainen penis. Nyt, keskittykää. Näettekö, miten se lepää mallin reidellä? Sen varjon? Sen muodon? Kopioikaa se, neiti, ja jättäkää patongit leipureille.”

Opettaja tarttui Hallan hiili­käteen pitkillä, lämpimillä sormillaan ja ohjasi sitä, kunnes paperilla oli huomattavasti pienempi peniksenkuva. Lecuré nojasi Hallan selkään kevyesti ja henkäisi hänen niskaansa. ”Kas noin, mademoiselle. Un pénis normale.” Hänen korvaansa mies kuiskasi: ”Mutta jos joskus haluatte nähdä suuremman, voin auttaa siinäkin asiassa.”
Halla punastui entistä rajummin ja katsoi mieheen silmät pyöreinä, mutta tämä oli jo jatkanut matkaansa tarkastamaan muiden opiskelijoiden töitä. Hän repäisi arkin pois lehtiöstään ja aloitti seuraavaa kädet vapisten.

Päivä Beaux Artsissa oli pitkä ja rankka. Illalla, kun laskeva aurinko alkoi heittää violettia varjoa ateljeen seinään ja kasvipiirustuksen opettaja ilmoitti heille päivän päättyneen, Hallan päätä kivisti ja hänen käsivarttaan särki. Hänen otsassaan kuumottivat aamuiset elävän mallin piirustustunnin tapahtumat ja koko taideakatemia tympäisi häntä. Valtaisat, marmoriset ja kalkkikiviset hallit haisivat hieltä, ja hiekka kirskahteli korkojen alla puistattavasti. Halla huitaisi reppunsa selkään ja lähti hartiat kyyryssä laskeutumaan Cour Bonaparten uloskäyntiä kohti.

Raahustaessaan pihan poikki Halla tunsi koputuksen olkapäällään.
”Elävän mallin kurssi on mielenkiintoinen, eikö olekin?” Kuvankaunis, kiharahiuksinen tumma nuori nainen hymyili leveästi Hallalle. “Olen Annabelle Pinet. Me piirsimme tänä aamuna samaa korskeaa miesmallia.” Halla ei muistanut nähneensä nuorta naista mutta hymyili tälle kuitenkin ja ojensi kätensä. Nainen purskahti nauramaan. ”Voi teitä viikinkejä, aina yhtä jäykkiä! Meillä Ranskassa annetaan poskisuudelmat eikä kättä. Paitsi ehkä pankkiirille!” Hallaakin alkoi naurattaa.
”Minä olen Halla. Hhhhalla, ei Allah, niin kuin professori Lecuré nimeni lausui.”
Annabelle naurahti ja painoi nopeat, pehmeät suukot hänen molemmille poskilleen. Halla tunsi kirsikkahuulikiillon tuoksun.
”Mitä sanoisit pienestä espresso­kupillisesta? Minua nukutti koko kasvipiirrustuksen tunnin ajan, tekee kuolettavasti mieli kahvia.”
Halla innostui ja nyökkäsi Annabellelle, joka tarttui häntä kynkästä. ”Tule, tiedän mahtavan kahvilan tässä lähellä.”

Le petit Jacob oli kolme metriä leveä ja kuusi metriä syvä kuppila, ”erikoistunut luomuruokaan”, hehkutti Annabelle. ”Minä syön vain luomua. Pariisin supermarketeista saa sellaista ruokaa, joka kasvattaa evät ja tuntosarvet sekä karvoja rintaan.” Halla kurtisti kulmiaan. ”Geenimanipuloitua, Halla! Et kai sinä niitä sotkuja syö?” Oli miten oli, Le petit Jacobin mustikkamuffinit ja cappuccino olivat juuri sitä, mitä Halla tarvitsi pitkän päivän jälkeen. Pääkipukin katosi kunnon vesilasillisen jälkeen.
Annabelle istahti tarjottimineen Hallan eteen ja tarttui häntä ranteesta. ”Nyt, Halla. Mitä Lecuré sinulle oikein sanoi?”
Halla punastui pelkästä muistostakin. ”Ei mitään ihmeellistä. Hänen mielestään minun anatomiani ei ollut oikein kohdillaan, hän auttoi minua korjaamaan... No, tiettyjä alueita.”
Annabelle puhkesi hekotukseen.
”No kyllä minä näin, mitä alueita hän korjasi luonnoksessasi,seisoinhan takanasi! Mutta, kulta pieni, mitä hän sinulle sanoi?”
Halla kohautti olkapäitään ja punastui taas. Annabelle taputti hänen kättään rauhoittavasti. ”Älä välitä, tyttö. Lecuré haluaa panna sinua. Siinä ei ole mitään uutta.” Halla tunsi muffinin tarttuvan kurkkuunsa. Annabelle huitaisi kädellään ja kaivoi laukustaan Craven A -tupakan. ”Lecuré on pannut kaikkia naisopiskelijoitaan. Minuakin”, hän nauroi. ” Itse asiassa luulen, että se on täyden oppimäärän edellytys. Joten älä siitä hämmästy, Halla. Anna mennä vain.”

Kun Halla ei vieläkään saanut sanaa suustaan ja tunsi tarvetta juoda vielä kolmannenkin viileän vesilasillisen, Annabelle nikkasi hänelle silmää. ”Jean on vieläpä aivan kohtuullinen sängyssä. Hänen... anatomiansa... on kuuluisa. Näithän hänen pitkät sormensa? No tiedäthän, mitä sanotaan pitkäsormisista miehistä. Jos minä olisin sinä, hoitelisin miehen pois pikapikaa, sittenpä saat huomata hänen arvostavan piirustuksiasi aivan uudella tavalla, jättävän sinut rauhaan ja nälvivän seuraavaa ujoa naisoppilastaan. Ja petite, eihän sinulla ole mitään kunnon vaakamamboa vastaan, vai onko? Onko sinulla miesystävää?”
Halla kirosi omaa häveliäisyyttään. Annabelle oli mukava ja rempseä tyttö, mitä hän oikein nolosteli ja punasteli. ”No, ei minulla oikein. Tai, on eräs mies, josta olin kiinnostunut, mutta – hän osoittautui epäluotettavaksi.”
Annabelle hymyili. ”Tyttö taitaa olla ihastunut! Kerro minulle hänestä! Meidän taidekoululaisten täytyy tietää toistemme salaisuudet! Ainoastaan sillä tavalla voimme tarvittaessa laittaa parhaat miehet kiertoon!”
”No, olen hieman pulassa”, Halla hymyili. ”Olen hurahtanut rikolliseen. Tai taiteilijaksi mies itseään kutsui. Enkä edes tiedä, mitä hän minussa näki. Hän istui pöytääni, ja minulta menivät jalat alta saman tien. Hän taisi ajatella, että olin helppo pohjoismaalainen nakki.”
Annabelle kumartui eteenpäin. ”No, mitä sitten tapahtui?”
”Ei mitään sen kummempaa kuin että vietimme päivän yhdessä. Minä lankesin ihan totaalisesti varastanut laukkuni. Olin niin tyhmä! Lähdin totta kai pois, mies palasi tyhjään asuntoonsa...”
Annabelle kohotti molemmat kulmakarvansa. ”Niin?”
”Illalla hän oli odottamassa minua kotiovellani.”
Halla ei voinut kertoa heidän rajusta uudelleenkohtaamisestaan. Se tuntui jotenkin liian intiimiltä. Liian vaaralliselta.

Annabelle huomasi vihdoin sytyttää tupakkansa ja puhalsi sinistä savua Hallan kasvoille.
”Minä luulin, ettei kahviloissa saanut polttaa”, Halla ihmetteli. Annabelle pudisti päätään. ”Ei saakaan. No, ainakaan jointteja. Tupakasta minulle ei ole koskaan kukaan sanonut mitään. Turistipaikoissa ovat hieman tarkempia. Lapsia ja vanhuksia, katsos. Mutta täällä kaikki muutkin polttavat. Anna mennä vain.” Hän suoristautui tuolissaan.
”En tiedä, millä sen miehen taioit, mutta hän on näköjään aivan hulluna sinuun. Jos hän kerran tuli kotiovellesi asti. Miten hän muuten tiesi osoitteesi?”
Halla hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Niin kuin sanoin, olen täysin idiootti. Avaimeni roikkuivat repussani. Hän oli nähnyt niistä osoitteeni.”
Annabelle pudisteli päätään.
”Ai ai, tyttö. Vaaralliset miehet, ne ovat – vaarallisia. Hän ei taida luovuttaa, ennen kuin saa sinusta sen, mitä haluaa. Eikä minun tarvitse varmaankaan selittää, mitä se on.”
Halla katseli kenkänsä kärkiä ja mietti. ”Tuskin minä häntä enää näen, Annabelle. Minä potkaisin hänet pihalle. Hän lähti sanaakaan sanomatta.” Ja sehän minua tässä harmittaakin, hän kirosi mielessään. ”Mutta hyvä niin. Mies oli tosiaan vaarallinen. Minulle sopii paremmin joku tylsä ja turvallinen.”
Annabelle räjähti raikuvaan nauruun. ”No, olet kyllä sitten väärässä kaupungissa – ja väärällä alalla! Kuulepas nyt. Ensinnäkin, käy suorittamassa anatomian pakollinen oppimäärä Jean Lecurén sängyssä. Se tekee sinulle hyvää.” Annabelle ojensi Hallalle tupakan askistaan “Toisekseen, niin kuin sanoin, Halla, olet nyt Pariisissa. Lakkaa huolehtimasta. Anna mennä. Nauti.”

Halla pysähtyi pienen ”traiteur chinoisin”, kiinalaisen noutoravintolan, tiskille hakemaan iltapalakseen pari kevätrullaa ja laatikollisen höyrytettyä riisiä. Häntä hihitytti, kun hän muisti, kuinka oli alussa luullut traiteur chinoisin tarkoittavan kiinalaista petturia. Mutta nyt hän olikin huomannut, kuinka ranskan sanat tarttuivat yhä paremmin ja paremmin hänen muistiinsa. Ihan silkasta pakosta. Kun tässä kaupungissa erehtyi solkkaamaan englantia, sai vastaansa hyytävän katseen ja nurjan kohtelun, jota ei voinut kutsua palveluksi. Halla oli pinnistänyt lukioaikaista ranskanmuistiaan ja oppinut puhumaan kieltä hyvin hitaasti. Hyvää palvelua sai vasta nopealla ranskankielellä ja tylyllä retoriikalla, mutta hitaalla kielitaidolla sai sentään asiansa hoidettua ja ruokaa suuhunsa.

Hallan reppu heilui hänen selässään kun hän kiiti Montmartren ohitse. Hänen askeleensa oli kevyt, kilot tuntuivat muutamassa päivässä karisseen ihan itsestään pitkillä kävelyillä ja ranskalaisilla ruokailutavoilla. Housut tuntuivat reisistä löysiltä ja pyörivät lantiolla ja ennen pingottavat napit menivät helposti kiinni. Hänen ennen pyöreä vatsansa oli vetäytynyt farkkujen alle ja suuret rinnat tuntuivat nyt napakoilta ja häiritsivät kulkua vähemmän. Halla oli yhdestä kerrasta oppinut myös vetämään itse virkkaamansa puuvillamyssyn syvälle päähänsä kulkiessaan pohjois-Pariisin kujia pimeän laskeuduttua. Hän ei jäänyt haahuilemaan tyhmän näköisenä kartta kädessä virtsanhajuisille nurkille vaan painui suoraa päätä kotiovelleen, vilkaisi ympärilleen ja näppäili ovikoodin.

Seitsemän kerrosta portaitakin vilisivät jo juoksuaskeleiden alla ilman sen suurempaa puuskutusta. Hallan mieli oli hyvä. Hän löysi ullakkokäytävän valonäppäimen hapuilematta, käveli hämärässä varmoin askelin ja hyräili epävireisesti mutta nauttien Serge Gainsbourgin ja Brigitte Bardotin eroottista duettokappaletta. ”Bonnie and Clyde, Bonnie and Clyyyydeee...” Päivä oli ollut erinomainen ja Halla tiesi saavansa pitkästä aikaa hyvän yöunen. Mutta kun hän lähestyi kotioveaan, hän tiesi, että jokin oli vinossa. Ovi oli raollaan.

Halla tiesi lukinneensa sen. Hän muisti aivan hyvin, kuinka oli lähtiessä laskenut kiertäneensä avaimia kaikissa kolmessa lukossa.
Silti, ovi oli raollaan. Tuttu, ilkeä pelontunne palasi lupaa kysymättä. Halla tunnusteli armeijatakkinsa taskua ja siellä lojuvaa helmikahvaista linkkuveistä, jonka hän oli saanut lahjaksi Pigallen huorabaarin transvestiitiltä. Hän napsautti veitsen auki taskussaan ja veti sen esille raottaessaan kotiovensa suuremmalle. Huoneessa leijui tuore tupakansavun tuoksu, johon sekoittui makea marihuanan aromi. Hän veti valokettingistä ja puristi linkkuveistä kädessään, valmiina survaisemaan sen ensimmäiseen vastaantulevaan ihmiseen tai esineeseen.

Mutta huone oli tyhjä. Ei ketään muuta kuin Halla ja hänen inhottavaksi klöntiksi noussut pelkonsa. Ohut sininen savuvana hakeutui ulos kattoikkunan raosta sängyn yläpuolella, ja Hallan katse osui sängyn sotkuisia valkoisia lakanoita pitkin tyynylle. Hänen oli istuttava sängylle, kun hän näki, mitä tyynyn päällä oli.
Pitkä, piikkivartinen, kypsään kukkaan puhjennut ruusu. Punainen kuin veri.

Jatkuu ensi viikolla...

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.