Taiteilijoiden Pariisi on iskenyt Hallaa avokämmenellä. Hänen romanttinen kattohuoneistonsa on osoittautunut siivouskomeroksi ja hurmaava katutaiteilija Lucien varkaaksi. Pelastava enkeli liihottaa paikalle transuilotyttö Chocotten muodossa, mutta Pariisi ei ole vielä paljastanut Hallalle pimeintä puoltaan.

Halla pudotti nahkalaukun kädestään ja nousi nopeasti seisomaan. Hänen päässään surisivat ne kymmeniltä tuntuvat viinilasilliset, joita hän oli aamun mittaan kaatanut kurkustaan alas Montmartrelaisen ravintolan terassilla, ja hänen piti ottaa seinästä tukea pysyäkseen pystyssä. Farkut, mihin hän oli farkkunsa heittänyt? Ja mihin helkuttiin Lucien oli viskannut hänen paitansa? Hallan punoittavat silmät haroivat sotkuista, tummanpunaista, kuumaa huonetta. Farkut löytyivät baarikaappina toimivan avonaisen matka-arkun päältä, puuvillapaita kaasuliedeltä. Nopeasti nyt, hän huohotti itselleen, vauhtia, senkin vihoviimeinen hutsu ja idiootti, sinisilmäinen hyväuskoinen hölmö!

Kuuluiko porraskäytävästä askelia? Oliko Lucien jo palaamassa? Halla jähmettyi paikalleen ja koetti saada turtuneisiin aivoihinsa edes yhtä järkevää ajatusta. Mitä hän sanoisi Lucienille? Mutta askeleet porraskäytävässä tulivat ja menivät, ja Halla sai hieman lisäaikaa. Hän tumpuloi pillifarkut jalkaansa ja tunkeutui intianpuuvillaiseen kesäpaitaansa. Armeijan ylijäämätakki, se oli tuossa. Nyt nopeasti pois asunnosta. Halla heitti vielä viimeisen silmäyksen ympärilleen. Mitä puuttui? Reppu! Jos käsillä olisi ollut puukapula tai paistinpannu, Halla olisi kumauttanut sillä itseään päähän rangaistukseksi pelkästä tyhmyydestä. Se nyt tästä olisi vielä puuttunut, että hän olisi rynnännyt asunnosta pois ilman laukkuaan, joka häneltä oli jo kerran varastettu. Halla kompuroi eteisenkokoisen asunnon tavara­pinojen ylitse ovelle, kuunteli hetken ja ryntäsi sitten pimeisiin portaisiin taakseen katsomatta.

Vasta hyvän matkaa alamäessä, Pigallen alueella Boulevard de Rochechouartin ylitettyään, Halla uskalsi hiljentää juoksuaan. Seurattiinko häntä? Hän vilkaisi taakseen. Kiemurtelevalla pikkukadulla näkyi vain turistien, pariisilaisten ja pulujen kiirehtiminen Eiffel-tornille, lounastauolta töihin tai kebabinjämille. Halla pysähtyi punaiseksi maalatun baarin eteen. ”Le Jet d’eau”, valokyltti välkytti, ”Vedenheitto”.

Halla painoi kätensä polviinsa ja huohotti. Hänen päässään pyöri, ja iljettävä tahmainen maku pani hänet irvistämään. Hän uskaltautui istahtamaan jalkakäytävän reunalle. Janontunne oli kaamea. Hallan oli saatava nestettä sisäänsä, ennen kuin hän uskaltaisi ajatella kulunutta päivää. Hän nousi huojahtaen jalkakäytävältä ja avasi Vedenheitto-baarin verenpunaisen oven. Kaikki baaritiskillä istuvat naiset kääntyivät katsomaan armeijatakkiin ja maihinnoususaappaisiin sonnustautunutta vaaleatukkaista nuorta naista, eikä ihme. Muut baarin asiakkaat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Ihonmyötäiset paljettimekot ja mustat höyhenpuuhkat, timanttikorva­korut ja lakeriset korkokengät näyttivät olevan baarin pukukoodi. Halla otti tukea sinkkitiskistä ja ravisti päätään. Mikä  Coca-Cola oli ranskaksi? Hän huokaisi ajatukselleen.
”Un Coca-Cola, s’il vous plaît.”
Baarimikkokin oli pukeutunut niin kuin operetin ensirakastaja, tiukkaan mustaan sakettiin, ja katsoi Hallaa hetkisen. Mies kohautti olkapäitään.
”Coca-Colaa? Jos vaaditte. Istukaa, neiti.”

Hallan vieressä baaritiskillä istui upea, pitkä nainen, jonka lainehtiva punainen tukka valui vyötärölle asti. Nainen oli pukeutunut yön­siniseen samettipukuun, jonka uskalias halkio paljasti virheettömän säären ja parin kultaisia korkokenkiä, joista korkeanpaikankammoinen saisi painajaisia. Mikä meikki, Halla mietti ihailevasti. Nainen oli varmasti käyttänyt kasvojensa laittamiseen useamman tunnin, mutta tulos olikin häikäisevä. Baarin kaiuttimista kaikui Grace Jonesin laiskansensuelli versio La vie en rose -kappaleesta. Halla muisti heti, missä oli viimeksi kuullut version samasta kappaleesta. Lucien oli istunut häntä vastapäätä Montmartren pahimmassa turistiansassa. Lucien. Voi paska. Halla hieroi kasvojaan kuin hävittääkseen luomiltaan mielikuvan miehestä.

Miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Itsehän hän oli katsellut, miten Lucien oli naruttanut turisti­naisia gigolorutiinillaan, ja sitten hän oli itse langennut päätä pahkaa samaan narutukseen. Hän oli antanut miehen juottaa itsensä armottomaan känniin eikä ollut epäillyt mitään. Lucien oli komea ja hauska, ja hän oli tosiaankin ollut vakuuttava teeskennellessään huolenpitoa. ”Sinä tulet minun luokseni yöksi, Halla”, hän oli huokaillut. Ja Halla oli ollut kiitollinen tarjouksesta, sillä mihin muuallekaan hän olisi päänsä kallistanut, kun hänen reppunsakin oli varastettu. Kuuma raivo alkoi kiehua Hallan vatsassa ja nousi oksennuksenkaltaisena ryöppynä hänen suuhunsa.
”Perkele!”

Hallan vieressä sirosti samppanjaa siemaileva nainen käänsi hitaasti kauniin päänsä ja katsoi Hallaa, joka kirottuaan punastui heti. Mitä ihmettä hän täällä alkaa riehua. Nyt oli liian myöhä kirota omaa idioottimaista hyväuskoisuuttaan. Lucien oli varastanut hänen reppunsa, eikä hän ollut huomannut mitään. Hän olisi varmasti viettänyt päivän ja yönkin miehen panopatjana, jos tämä ei olisi lähtenyt hakemaan viiniä, ja jos hän ei olisi uskaltautunut kaivamaan tupakkaa miehen laukusta. Siellä se vohkittu reppu oli, Lucienin laukkuun rytättynä.

Häpeän väristykset alkoivat hyökyä Hallan kasvoille. Hän huokaili ja ähki ja haroi hiuksiaan. Mikä totaalinen ääliö. Ja missä se kokis viipyi, lähtikö se operettimies nyt itse niitä kasvisuutteita uuttamaan, vai mikä siellä kesti?
”Huono aamu, vai.”
Halla käännähti ympäri kuullessaan matalan miehen äänen, eikä nähnyt puhujaa. Upea punaverikkö hänen vieressään hymyili leveästi.
”Täällä, kulta.”

Hallan aivoissa pyöri kuin liian pienessä karusellissa, sitten hän tajusi. Transvestiitti. Hän oli sitten tullut kokikselle transubaariin.
Punaverikkö rykäisi miehekkäästi ja kaivoi sukkanauhansa alta
punaisen Marlboro-askin.
”Palaako, kulta? Kyllä sinä voit sirkusfriikiltä tupakan pummata, ei tämä tartu”, mies hymyili niin, että huulikiilto välkkyi.
”En minä sillä... Anteeksi, en tarkoittanut...” Halla kakisteli ja tarttui savukkeeseen.
”Ei se mitään, kulta. Kyllähän sen näkee päältäkin, että et sinä
tähän baariin tullut seuralaista
hakemaan.” Mies antoi Hallalle tulta kristallein päällystetyllä tupakansytyttimellä.  ”Mahdatko olla koskaan edes minunlaistani ilmestystä nähnyt.”

Halla kiitti baarimikkoa, joka oli vihdoin saapunut juoman kanssa.
”Olen minä...” Halla valehteli. ”Tai siis, en tullut seuraa hakemaan...” Hän otti huikan peittääkseen nolostumistaan.
”Ei sinun tarvitse selittää. Kaikesta näkee, että olet karmeassa laskiksessa, kulta. Eikö olisi parempi tilata kalja? Antaisit laskiksen laskea hiljalleen. Tuota vauhtia saat vain kunnon kankkusen.”

Halla joi kokiksensa melkein yhdellä kulauksella. Transu oli tietenkin oikeassa. Kyllähän Halla oli ollut aikaisemminkin humalassa, taidekouluvuodet ja Kallion halvat baarit kulkivat käsi kädessä. Pieni olut tekisi nyt terää, saisi ajatuksen kulkemaan. Halla nosti kätensä, mutta punaverikkö ehti ensin.
”Bebert, heitätkö tyttöselle pienen Kronenbourgin. Persikkasiirapilla.” Mies hymyili Hallalle. “Sitä minä aina join opiskeluaikoinani. Minä olen FM.”

Halla sai oluensa huomattavasti nopeammin ja otti pitkän, janoisen kulauksen. Hän katsoi mieheen kysyvästi.
”Filosofian maisteri?”
Mies puhkesi matalaan hohotukseen.
”Fellaation maisteri, kultsu! Transujen korkeakoulussa, tietenkin! Sivuaineina striptease, ehostus ja karvanpoisto, pääaineena suihin­otto!” Kaikki tiskillä istuvat paljetteihin ja höyheniin sonnustautuneet asiakkaat räjähtivät römeään nauruun. Halla ei voinut kuin
toljottaa. Loppujen lopuksi häntäkin alkoi hihityttää. Punaverikkömies ojensi suuren, upeasti manikyroidun kätensä Hallalle.
”Nimeni on Georges, mutta kaikkien täällä istuvien suissa olen Chocotte.”
”Chocotte”, Halla maisteli
nimeä. “Minä olen Halla.”
”Halla, kiva tutustua.”
Mies oli ääntänyt hänen nimensä oikein!
”Yleensä ranskalaiset kutsuvat minua uskonnollisemmalla nimellä Allah”, Halla puuskahti. “Mutta sinä puhutkin loistavaa englantia. Sinulla ei ole juuri lainkaan korostusta.”
”Niin koska opiskelin nuorena miehenä LSDA:ssa.” Mies kohottautui baarijakkaralla täyteen pituuteensa. “London School of Dramatic Art. Näyttelijän mekka.” Mies nyökytteli hetken ja katseli samppanjalasinsa läpi muistoihinsa. “Kensingtonissa meitä oli samassa asunnossa kahdeksan jätkää. Se oli kova koulu.”

Halla katsoi mieheen ja nyökkäsi tämän suuntaan kunnioittavasti. Aivan kaikki eivät siihen kouluun pääse, sen hän tiesi.
”Kova koulu, LSDA”, Chocotte totesi vielä. ”Ongelmana oli vain, että LSD on yhtä kova koulu. Minä suoritin täyden oppimäärän vain toisessa.” Mies hymähti katkerasti.
“Mutta englantia en ole unohtanut. Aito brittienglanti ja yläluokkainen ääntämys, ne opit pysyivät huolimatta niistä kaikista muista aineista, joita päähäni niihin aikoihin vedin.”

Halla kietaisi loputkin oluestaan. “Minun pitäisi oppia ranska paljon nopeammin. Ilman kunnon kielitaitoa tulen vain höynäytetyksi kerta toisensa jälkeen.” Hän tuijotti lasiinsa. “Ja kaiken piti olla niin helppoa, kun on saanut opiskelupaikan.”
”Oh là, pikkuinen”, Chocotte valpastui: ”Oletko vaikeuksissa? Miehet vai raha?”
”Molemmat. Mies vei rahat.
Ensitreffeillä.” Hallaa alkoi naurattaa. ”Pelkän tuurin ansiosta ja
onnekseni pääsin karkuun ajoissa ja sain rahat takaisin.” Hän pudisteli päätään. ”Miehestä ei niin väliäkään. Hän on varas. Komea kyllä, mutta täysi rosvo.”
”Mitä sinunlaisesi kiltti tyttö tekee Pigallella, jos saan kysyä?”

Chocotte kumartui Hallan puoleen. Hänen äänensävynsä oli äidillinen. ”Etkö sinä tiedä, että tänne eksyvät vain sensaationhakuiset ja uteliaat turistit? Yöaikaan täällä saa turpaansa, puukosta tai mulk... anteeksi, voi tulla raiskatuksi. Varsinkin, jos lähtee Boulevard de Clichyä väärään suuntaan.” Chocotte huitaisi punakyntisellä kädellään katua kohti. ”Tämä katu tässä, rue Pigalle, on tunnettu baareistaan. Niin kuin tämä Jet d’eau. Täältä voi hakea nais-, mies- tai transvestiittiseuralaista mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Onhan tuossa noita kitara- ja bassokauppojakin, mutta nekin laittavat ovensa iltaisin kiinni hyvissä ajoin suojellakseen soittimia ja asiakkaitaan. Eikä niistä muusikorentuista niin väliäkään.”
”En minä itse asiassa tiedä edes, missä olen”, Halla huokaisi. ”Juoksin Montmartrea alas. Tuli vähän juhlittua sen... sen miehen kanssa. Sen, joka osoittautui varkaaksi. Ja sitten pakenin.”
”Mitä se tyyppi sinulta varasti? Neitsyytesikö?” Chocotte nauroi, mutta vakavoitui sitten. ”Oikeasti, Halla, sinun on oltava varovainen. Kas, kun sinulla ei ole vielä lettejä päässä niin kuin pikku Heidillä.
Otsaasi voisi ihan yhtä hyvin olla tatuoitu ”pohjoismaalainen turisti, vetäkää höplästä s’il vous plaît.” Mies katsoi Hallaa päästä varpaisiin. ”Annapas kun kerron, mitä
ammattilainen sinussa näkee.”
Hän kallisti päätään.
”Vaalea tukka poninhännällä – pohjoismaalainen tai saksalainen, turisti joka tapauksessa. Ranskalaisnaiset ovat hoikkia ja tummia, ja heidän tukkansa on aina paksu ja hyvin leikattu tai sitten pienellä, sievällä nutturalla niskassa.”

Mies nousi seisomaan huimaavan korkeille koroilleen. “Vaatetuksesta näkee ensinnäkin, että olet ulkomaalainen. Pariisilaistytöt
pukeutuvat mustaan ja harmaaseen, korkeintaan viininpunaiseen. Oletko huomannut pariisilaisneitojen univormun? Mustat pillifarkut, harmaa, ohut kašmirvillaneule, musta samettijakku, Repetton balleriinat.” Halla hymyili. Chochotte tiesi, mistä puhui. ”Olet myös jonkin sortin taideopiskelija – olenko oikeassa?”

Halla ei voinut kuin nyökätä. ”Aloitan syyskuussa opinnot Beaux Artsissa.”
”Opiskelijaa on helppo huiputtaa. Ammattilainen tietää, ettei pohjoisen väki muuta Pariisiin
ilman rahaa. Teidän liiveihinne on helppo uida. Tiedän tyttöjä, jotka kertovat heti osoitteensa ja opiskelu­paikkansa, sekä muutamia, jotka ovat lainanneet luottokorttiaankin tuntemattomille.”

No, Lucien tietää, että hän aloittaisi taideakatemiassa, hän kun tuli ensi lauseessaan kertoneeksi. Halla sulki silmänsä. Voi helvetti.
”Tuollainen kangasreppu, tiedätkö, kuinka lastenleikkiä on
varastaa se? Katsohan, kultaseni”, Chocotte astui Hallan taakse, tarttui repun hihnaan ja veti äkkiä rinta­liiviensä kätköistä esille linkku­veitsen. ”Kuljet metrossa kaikkein suurimmilla asemilla, niin kuin Châteletilla ja Gare de Nordilla, tungos on kova, ihmisiä tungeksii takaasi liukuportaisiin... Et huomaa mitään, kun repun hihna on katkaistu. Tai vielä helpompaa! Ei tarvitse kuin viiltää pohja auki, ja lompakkosi putoaa varkaan käteen. Ja joka tapauksessa”, Chocotte naurahti lempeästi ja istui takaisin baarituolille: ”Kulta, kun kuljet reppu selässäsi, varkaan ei tarvitse edes olla veistä käyttävä ammattilainen. Amatöörivaraskin osaa avata repun soljen huomaamattomasti ja laittaa kätensä laukkuun muutamassa sekuntissa.” Mies pudisteli päätään. ”Olet unelma­saalis, beibi.”

Hallaa kauhistutti. Loppujen lopuksi hän oli selvinnyt Lucienin pikku tempusta pelkällä häpeällä.
”Entä avainnippusi?”
”Tässä repun ulkopuolella”, Halla mutisi.
”Annapas kun katson.” Mies ojensi kätensä. Halla huokaisi ja onki avainnippunsa repussa roikkuvasta avaimenperärinkulasta, ja mies nosti taidokkaasti nypittyjä kulmakarvojaan. ”Ulkona roikkuva avainnippu tekee varkaan homman haukotuttavan helpoksi, pienoiseni.” Ja kun Halla ojensi avainnippunsa miehen käteen, tämä katsoi Hallaan vinosti. ”Mikä tämä on? Katsos nyt, kultaseni. Näetkö itse, mikä tässä mättää?” Halla ei
ymmärtänyt, jolloin Chocotte nosti avaimenperän sormiensa väliin ja irvisti niin kuin siinä olisi ollut kuollut kala.
”Siinä on osoite. Haloo, beibi. Nyt minäkin, tuiki tuntematon, epäluotettava transu ja paatunut rikollinen, tiedän, että sinä asut rue Dodeauvillen numerossa 36, seitsemännen kerroksen huoneessa “H”. Ja nyt minulla on avainkin.” Mies naksutti kieltään. ”Jos minä olisin sinä, en olisi näyttänyt enkä varsinkaan luovuttanut avainnippua minulle. On sitä paitsi ihme, ettei sitä ole jo ennen varastettu. Nyt ei olla kotonasi Grönlannin tundralla. Avaimet piiloon!”

Halla katsoi lasiinsa ja punastui. Sitten hän vilkaisi mieheen, joka taatusti nauraisi hänet lattialaattojen rakoon. Mutta nauramisen sijaan Chocotte taputti Hallan olkapäätä lämpimästi. ”Kulta, minähän autan sinua. En minä tahdo sinulle mitään pahaa. Olen kuule ollut itse sinun tilanteessasi sekä Pariisissa että Lontoossa.”

Mies liu’utti osoitelapun avaimenperästä ja iski hänen avaimensa tiskille hänen eteensä. ”Nyt revit tämän ja hautaat avaimesi taskuusi. Kukaan ei saa tietää, missä asut. Reppua kannat tästä lähtien takkisi alla ja rintasi päällä. Olisi sitä paitsi viisasta hankkia nahkareppu.” Chochotte otti jotain tiskiltä, ojensi kiinni puristetun nyrkkinsä ja asetti sen Hallan olutlasin eteen. ”Tässä.” Pöydällä kiilteli helmiäiskahvainen linkkuveitsi. ”Tällainen sinulla on oltava aina mukanasi. Tämä on sinulle.”
”En minä tuota voi ottaa vastaan.” Halla pudisteli päätään ja ahmi kaunista veistä silmillään. ”Se on upea.”

Chocotte nosti iltapukunsa halkiota. ”Älä huoli, kultsu. Minulla on sukkanauhan alla vielä upeampi. Tässä ammatissa tytön täytyy olla valmistautunut.”

Halla puhkesi itkuun. Tässä hän istui iltapäiväänsä, hutsubaarissa juttelemassa meikatulle miehelle. Montmartren ihana taiteilijaidylli hänen mielessään oli mädäntynyt. Miten hän enää kehtaisi etsiä paikkaansa taiteilijana Place du Tertrellä? Lucien olisi siellä. Mistä hän tietäisi, mitä mies seuraavaksi keksisi, olisiko väkivaltainen, usuttaisiko hänen kimppuunsa kokonaisen rosvojoukon? Häpeän rusotus poskillaan Halla pudisteli päätään. Tuskinpa. Eniten häntä pelotti ajatus siitä, että hänet naurettaisiin ulos Place de Tertreltä, ennen kuin hän olisi edes aloittanut työnsä muotokuvamaalarina. Lucien nauraisi hänelle.
”Mikä sinua ulvotuttaa, Halla? Se miehenrenttuko?” Chocotte naurahti. ”Sinun kaltaisesi blondi söpöliini saa Pariisissa maistaa enemmän mun... Tarkoitan, saa Pariisissa sulhasehdokkaita enemmän kuin tarpeeksi. En menisi siitä huolehtimaan. Mutta sinuna en ehkä hankkiutuisi känniin asti ensitreffeillä. Sinulla näyttää olevan huono viinapää ja haavoittuvainen neitsyen sydän. Huono yhdistelmä.”
”Neitsyen sydän”, Hallaa alkoi kyyneleiden alla naurattaa. ”Minkälaisia muunlaisia sydämiä sitä sitten on? Mikä sydän sinulla on?”
”Lutkan sydän minulla on. Portto mikä portto”, Chocotte murahti. ”Tai, niin no. Oikeastaan minulla on enemmänkin sellainen madonna–huora-sydän. Kuten huomaat, olen äidillinen. Oikea äiti Teresa. Paitsi että tämä ei ole Kalkutta eikä mulkutta.” Koko tiskillinen miesneitokaisia räjähti taas nauramaan. ”Pidän huolta kaikista näistä ilolinnuista tässä tiskillä, etteivät isot pahat sudet ahmaisisi heitä suin päin kitaansa.” Chocotte vilkaisi ranneketjuun upotettua kelloa. ”Hei muuten, siitä muistankin – Lulu, Odette, teidän päivystysvuoronne alkaa. Kello on kuusi.”

Halla hätkähti. Hän oli uinunut baarin lämpimässä jo niin pitkään, että hänellä olisi vain yksi tunti aikaa ehtiä taideakatemian toimistoon kirjoittautumaan sisään oppilaitokseen.
”Chocotte, tajusin juuri, minun on ehdittävä taideakatemialle puolessa tunnissa. Mikä on nopein tapa, tilaanko taksin?”

Chocotte hymähti. ”Taksilla saat kulumaan melkein tunnin. Ota metro allesi. Juokset tuosta katua alas ja vasemmalle, niin löydät minun mukaani nimetyn metroaseman.” Mies katsoi Hallaan ja nosti toista kulmakarvaansa. ”Saint Georges, tietenkin. Metrolinja 12 vie sinut Sévres-Babyloniin, jossa vaihdat neloseen. Astu ulos Mabillonin asemalla. Beaux Arts on melko lähellä. Tiedät kai, että toimisto ei sijaitse rue Bonapartella vaan Seinen puolella?”

Halla haki lompakkoaan repustaan. ”Tiedän, totta kai, mutta miten sinä sen tiedät?”
Chochotte hymyili vinosti. ”Taide­akatemian tiedottaja on asiakkaani. Juokse nyt, hyvä tyttö, minä tarjoan juomat. Kunhan lupaat, että palaat tervehtimään minua ja tarjoat vuorostasi minulle lasin Perrieriä ensi kerralla.”
”Totta kai palaan, sinä olet auttanut minua valtavasti. Mutta Perrieriä?” Halla kummasteli. ”Minä luulin, että juot samppanjaa.”
”Eihän kunnon tytön nyt sovi työpaikalla humalassa olla”, Chocotte supisti punattua suutaan ja oli tekevinään ristinmerkin. ”Tämä on kivennäisvettä, jossa on loraus persikkasiirappia. Muisto kouluajoilta”, mies nauroi ja iski Hallalle silmää. ”Ala mennä siitä.”

Hallan teki mieli halata miestä. Mies hymyili taas ja tarjosi poskensa suudeltavaksi. Halla moiskautti posken peitevoiteeseen märän
pusun ja kiiruhti punaisesta ovesta rue Pigallelle. Hän kuuli Chocotten huutavaan peräänsä.
”Ja pidä reitesi tiukasti yhdessä, tytteli! Hanki vaikka joku luotettava kotimaasi nuorukainen hoitelemaan sinua, ranskalaisiin ei voi luottaa!”
Halla tyrskähti ja lähti juoksemaan mäkeä alas.

Ensimmäinen asia, joka sinä päivänä osui nappiin, oli kirjautuminen Beaux Artsiin. Metro on joutuisa kulkuneuvo, sen Halla huomasi taas kerran; kello ei ollut puoli seitsemääkään, kun hän oli juossut Mabillonin metroasemalta rue Bonapartelle ja sen Seinen puoleiseen päähän, jossa taideakatemian barokkirakennukset levittäytyivät jokaiseen ilmansuuntaan. Hän syöksyi Cour Bonaparten läpi kouluun ja löysi kartan avulla mutkaiset käytävät ja korkeat, koristeelliset hallit, jotka johtivat hänet Hôtel de Chimayn mustuneeseen siipeen. Seuraavalla kerralla kannattaisi käydä sisään Seinen rannan puoleisista ovista, Halla puuskutti itsekseen.Toimiston opintoneuvoja oli pariisilaisittain jopa ystävällinen, yrittipä puhua Hallalle sanan jos toisenkin englantia. Ei kulunut kuin vartin verran, ja Halla oli kirjoittautunut pakollisille ateljeeopintoviikoille, modernin taidepiirroksen ja elävän mallin ryhmään, mallipiirustukseen ja kasvipiirustukseen, viivatekniikan tunneille, graafisen ja tila-ajattelun kurssille ja tietenkin puuduttaville anatomian kursseille.

Hän astui upouudesta, uljaasta taidekoulustaan Seinen rantatielle, jolla taksit, bussit ja loistoautot kaahasivat valonnopeudella. Aurinko oli laskemassa Eiffel-tornin taakse. Halla pysähtyi Pont Royalin keskelle nojaamaan sillan kivikaiteeseen ja tuijottamaan punaisenhehkuvaa auringonlaskua, joka värjäsi Louvren palatsin seinät vaaleanpunaisiksi ja sai Seinen ruskean veden hehkumaan. Hän veti syvään henkeä. Mikä päivä. Ja vaikka Lucienin inhottava varkausyritys kärvensikin hänen vatsanpohjaansa ja sai aikaan kuvottavaa häpeäntunnetta, tuntui Pariisi taas taianomaiselta. Hän oli nyt Beaux Artsin opiskelija. Oppitunnit alkaisivat seuraavalla viikolla, kun elokuu taittuisi syyskuuksi. Hänellä olisi vielä muutama päivä aikaa käyskennellä Pariisissa ja tutustua uuteen kotikaupunkiinsa. Ilta oli jumalaisen lämmin. Halla päätti kävellä Pariisin halki 18. kaupunginosaan, joka oli tunnettu lähinnä Montmartresta, mutta jonka pohjoisosassa kiemurteli rue Dodeauville, Hallan kotikatu.

Hän käveli Louvren linnanpihan läpi, sen kristallipyramidin ohitse Avenue de l’Opèralle, jonka päässä vanha oopperatalo kimmelsi kuin isoäidin korurasia. Leveän avenuen oikealta puolelta hän löysi kapean rue Sainte Annen ja lähti vaeltamaan sitä pitkin Pohjois-Pariisia kohti. Hänen mieleensä muistuivat Chocotten sanat. ”Hanki itsellesi  vaikka joku luotettava kotimaasi nuorukainen”. Oli kulunut jo yli puoli vuotta, kun ex-miesystävä Mikko oli kävellyt ulos hänen Kallion-asunnostaan. ”Jos kerran jotkut rumat töherrykset ovat sinulle tärkeämpiä kuin minä”, oli Mikko kirjoittanut viestissään, ”toivotan teille pitkää elämää yhdessä, mutta varoitan sinua. Tulet vielä katumaan tätä. Kun alat ikävöidä minua Pariisissa, tulet huomaamaan, miten väärän valinnan teit.” Halla hytkähti naurusta. Mikä urpo. Hän oli miljoona kertaa mieluummin Pariisissa kuin perustamassa perhettä miehen kanssa, joka luuli impressionisteja tulostinkauppiaiksi. Hallan huulilta pääsi pieni nauruntyrskähdys. Mikko oli luullut Hallan maalaavan kuvia japanilaisesta ravintolasta, kun hän kertoi maalaavansa temperateosta. Voi luoja. Elämällä on tapana järjestää asiat juuri niin kuin pitikin.

Mutta pariisilaismiehiin ei ollut luottaminen, se oli nyt selvää. Hallan sydäntä kouraisi, kun Lucien palasi hänen mieleensä. Varas tai ei, mies oli mahtava suutelija.
Hänen oli pakko myöntää itselleen, että iltapäivä Lucienin vaahtomuovipatjalla olisi ollut hänelle enemmän kuin tarpeen. Eikä hän ollut nauranut niin paljon pitkiin aikoihin. Mikko oli ollut luotettavan tasainen mutta armottoman tosikko mies. Mikosta Hallan mieleen palasi jälleen lähtö Pariisiin.
Hänen pakatessaan matkalaukkujaan oli Kuura isosiskomaiseen tapaansa jaellut neuvojaan. Hän oli jopa ollut järjestämässä Hallalle sokkotreffejä.
”Joni on niin hauska ja mukava tyyppi, ja todella lahjakas rumpali!” Kuura oli tutustunut Joniin omina Pariisin-vuosinaan. ”Hän soittaa iltoja Le Sherwood -pianobaarissa rue Daunoulla. Hänellä on oma asuntokin Pariisissa. Kuulemma tosi yksinäinen tällä hetkellä, ei ehdi etsiä naisystävää, kun hänellä on niin paljon keikkaa...  Niin komea ja ihana mies, herkkä ja tosi hyvä kuuntelija.” Halla oli tiennyt heti, mihin sisko pyrki.
”Ja minunko sitten pitäisi lohduttaa tätä hauskaa ja mukavaa rumpalia hänen yksinäisyydessään? Mennä Pariisiin saakka deittailemaan jotain suomipoikaa, joka on hyvä kuuntelija?”
Kuura nyökytteli kiivaasti.
”Annoin hänelle jo puhelin­numerosikin. Joni oli tosi innostunut! Sanoi, että laittaa nimesi listalle, pääset hänen death metal -bändinsä keikoille ilmaiseksi!”

Mahtavaa, Halla oli puuskahtanut, death metal -bändin keikoille. Mustiinpukeutuneita niittiasuisia pitkätukkahonkkeleita, joiden ajatus hyvästä investoinnista on penislävistys.
”Hyvä on, menen kuuntelemaan sen Jonin keikkaa. Sanon sinulta terveisiä. Kuulostaa kylläkin siltä, että olisit itse mieluummin hänen nahkahousuissaan. Hän taisi tehdä muutakin kuin kuunteli, ettei olisi vain päässyt takomaan kalvoasi...” Halla ei voinut olla nälväisemättä.
”Lopeta, Halla!” Kuura oli osoittanut häntä tuomion etusormellaan. ”Minun Pariisin-vuoteni ovat ohitse.” Kuura oli katsonut kaukaisuuteen marttyyrin katse silmissään. ”Minun on aika elää arkeakin. Tehdä oikeita töitä. Ja onhan minulla ihana David!”

Ihana David, joka lähenteli ja kähmi jokaista näkemäänsä nisäkästä, mukaan luettuna Hallaa.
 ”Ihanaa”, Halla oli mutissut. ”Toivotan teille onnea Helsingin arkeen.”
No, Halla oli nyt ollut Pariisissa viikon, eikä herkkä death metal -rumpali ollut ottanut häneen yhteyttä. Oli taatusti googlannut hänen kuvansa ja nähnyt, että Kuuran vaalea, eteerinen kauneus ei ollut siirtynyt vankkarakenteiseen, kalpeaan siskoon.

Halla ohitti Saint Annen japanilaisravintolat, rue Richelieun barokkiaikaiset kalkkikivitalot, nousi rue Drouotia pitkin, ja pian alkoikin pitkä nousu rue de Martyrsiä pitkin Montmartrelle. Pimeä oli jo laskeutunut, ja rue des Martyrsin kiinnostavat pikkuputiikit olivat jo sulkeneet ovensa. Hallaa hermostutti kulkea Pigallen alueen halki, Chocotten varoitus kummitteli vielä tuoreena hänen mielessään.

Hallaan iski varoittamatta kova nälkä. Kotona kahdeksan neliön lepakonpaskaisessa miniasunnossa odottaisi aamusta kuivunut patonki. Matkalla kannattaisi varmaankin pysähtyä kebabille, mutta nyt kadutkin
alkoivat täyttyä laitapuolen kulkijoista ja epämääräisesti harhailevista nuorista miehistä. Missä kaikki naisihmiset ovat, Halla mutisi
itsekseen, kotona hellan ja stondiksen välissäkö?

Montmartren ohitettuaan Halla ei ollut edelleenkään nähnyt sopivaa kebab-paikkaa. Raskaat rautaverhot oli vedetty liikkeiden eteen. Pohjois-Pariisin mustuneet kadut haisivat jätteiltä ja virtsalta. Jostain takaa kuului särkyvän lasipullon kilinä ja nuorten miesten hermostunutta naurua. Halla ei vilkaissut taakseen, vaikka kuuli, että joukko yritti kiinnittää hänen huomionsa. Nopeasti nyt, hän mietti kuumeisesti ja kuitenkin kiiruhtavalta näyttämättä... Hän veti armeijatakkinsa hupun päähänsä ja painui hieman etukumaraan. Vaalea tukka peittoon, senkin hölmö, hän soimasi itseään. Kuura oli neuvonut, miten Pariisi yössä tuli kulkea. Ei ainakaan yksin, sen hän varoituksesta muisti, mutta matka Pariisin halki oli kestänyt pidempään kuin hän oli osannut odottaa. Halla kaivoi esiin tupakan ja sytytti sen vauhtiaan hidastamatta.
”Hei, tyttönen!” kuului huuto ranskaksi. ”Annas tupakkaa!”
Voi itku. Tämä tästä vielä puuttui. Vielä kaksi korttelinväliä, ja hän olisi perillä. Mutta miesjoukon askeleet muuttuivat juoksuksi, eikä Halla voinut estää itseään. Hän pinkaisi juoksuun. Vauhtia, senkin virtahepo, hän sähähti itselleen ja heitti tupakkansa katuojaan.

Onneksi hän oli laittanut maihinnousukengät eikä puukenkiä.
”Hé, petasse!” kuului huorittelu lähempää. Halla törmäsi ulko-oveensa ja näppäili ovikoodin. A-8-8-5-2. Summerin ääni ei ollut koskaan kuulostanut yhtä mahtavalta. Ovi sulkeutui kumahtaen hänen takanaan, ja hän kuuli oven läpi kirouksia ja huutoja. Sitten joukkio luovutti, ja kadulle laskeutui hiljaisuus. Halla nojasi halkeilevaan kiviseinään ja huohotti. Voi jumalauta, se oli ollut lähellä. Hän tarttui vapisevalla kädellään portaikon kaiteeseen ja lähti hilaamaan itseään ylös seitsemänteen kerrokseen.
Suuri osa ullakkokäytävän hehku­lampuista oli palanut, ja loput olivat paksun pölyn peitossa. Halla löysi turkkilaisen toiletin oven hapuilemalla, kävi tyhjentämässä rakkonsa iljettävään reikään lattiassa ja haparoi kotiovelleen. Voi jösses, mikä päivä, Halla mutisi. Luojan kiitos hän oli päässyt turvallisesti perille. ”En enää koskaan harhaile yksin tässä korttelissa”, hän puuskahti ääneen ja työnsi avaimen ullakkokoppinsa oveen.
”En ymmärtänyt. Voisitko toistaa tuon ranskaksi?” kuului käheä ääni pimeän käytävän päästä.
Halla hyppäsi ilmaan säikähdyksestä. Hänen hengityksensä tukahtui kurkkuun, kun hän erotti, kuka käytävässä seisoi.
Lucien.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.