Kuvitus Helmi Järvinen
Kuvitus Helmi Järvinen

Osa 1/8: Opiskelupaikka arvostetussa taideakatemiassa, ullakko­huoneisto, boheemielämä... Hallan unelma vuodesta Pariisissa on vihdoin toteutumassa. Mutta mikään kaupungissa ei vastaa hänen kuvitelmiaan. Paitsi eräs yltiöromanttinen katutaiteilija.

Ovi aukeni sisään päin juuri sen verran, että hoikempi henkilö mahtuisi astumaan huoneeseen ilman sen suurempia vaikeuksia. Jos ovea työnsi liian kevytmielisesti, se kirskahti kimakasti alaspäin luisuvaan kipsikattoon ja lohkaisi katosta palan laastia. Halla veti rintavarustustaan sisään astuessaan huoneeseen ja kirosi hiljaa hämäläistä perimäänsä, joka oli siunannut häntä rehevänpulleilla muodoilla.

Leipälaatikko oli ensimmäinen sana, joka oli pulpahtanut Hallan mieleen hänen avattuaan asunnon oven. Loukko oli tulisen kuuma ja lemusi leipälaatikolta, tuolta pimeältä, puulta ja hiivanhajuiselta kaltevalta lokerolta, jonka pohjan rakosissa lymysivät hometta keräävät muruset. Ja toden totta, lattialla oli pieniä kokkareisia kasoja. Olivatko ne sahanpurua vai katosta lohjennutta laastia? Muita vaihtoehtoja Halla ei tohjennut ajatellakaan. Hän vilkaisi hädissään huoneen vasempaan nurkkaan, jonka pimeydessä rapisi ja vinkui.

Halla oli kyllä nähnyt pienemmänkin asunnon. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Luomien taakse ilmestyi kuva Barbie-nukkekodin kiljuvanpinkeistä seinistä.

Se oli ollut pienempi asunto kuin tämä, tämä... loukko. Hallan uusi Pariisin-koti. Leipälaatikon ja Barbie-yksiön rakkauden lapsi.

Kun asuntoon pääsi astumaan sisälle, sai uusia ongelmia vastaansa. Katto vietti alas niin jyrkästi, että matka loppui heti alkuunsa. Halla sai tuntea katon otsassaan, kun hän otti varomattomasti liian pitkän harppauksen kohti huoneen keskiosaa. Toinen lohkeama kattolaastissa rahisi lattialaudoille ja Hallan harmaanvaaleaan, piikkisuoraan tukkaan. Hän hapuili kattoa ja taakseen jäävää seinää etsien valokatkaisijaa. Käteen osui kylmä rautaketju, jollaisia oli vanhan­aikaisissa vessoissa, ja kun siitä veti, sai huoneen ainoan lampun räsähtämään ja syttymään.

”Voi helvetti.”

Halla puraisi huultaan ja veti toisen, syvän henkäyksen. No, hän tuumi, harvoin sitä näkee näin omalaatuisia arkkitehtoonisia ratkaisuja. Huone oli kuin käytävänpätkä, pitkä ja kapea, Kokonaista kahdeksan neliötä lattiatilaltaan, vaikka ei niistä kahdeksasta neliöstä ollut paljonkaan hyötyä, kun suuremmassa osassa tilaa ei mahtunut edes kyykistymään. Katto vietti heti sisääntulosta jyrkästi maata kohti. Kaapit oli mahdutettu katon ja lattian väliseen kolmioon, eikä niille olisi muuta paikkaa
ollutkaan. Ulko-oven oikealla puolella oli yhden hengen hetekasänky, joka päällä oli noin kannettavan tietokoneen kokoinen kattoikkunan räppänä – Halla painoi mieleensä, että piti muistaa kumartaa päätään noustessaan vuoteesta – ja vasemmalla oli korkea kolmionmuotoinen kaappi. Kun sen aukaisi ja kumartui lattianrajaan, sai eteensä kaksilevyisen retkihellan. Keittiö, Halla tajusi. Ylemmällä hyllyllä oli muovinen vesipalju, jonka reunalla lojui kivettynyt saippuanpalanen.  Vesipaljussa tökötti kuminen letkunpää. Hallan sydänalassa kupli masokistinen nauru. Tulisiko loukkoon peräti vesi? Hän astui uudelleen asunnon ulkopuolella kiemurtelevaan ullakkokäytävään, ja tosiaankin, sieltähän letkun pää putkahti ulos ja liittyi pieneen valurautaiseen vesi­hanaan. ”Froid”, luki vesihanan päällä. Kylmää.

Saniteettitilat Halla olikin jo nähnyt etsiessään asuntoaan ullakko­käytävältä. Käytävällä oli muinoin harmaaksi maalattu ovi, jonka nykyistä väriä kuvaamaan ei ollut vielä keksitty sopivan rumaa sanaa. Oven takaa paljastui piskuinen haiseva komero ja sen posliinilattia, jossa oli kaksi ruudutettua koroketta ja reikä. Ranskalainen kutsui tätä “turkkilaiseksi toiletiksi”. Halla voihkaisi kuvitellessaan, miltä tuntuisi käyttää turkkilaista toilettia päivittäin. Unelma suihkusta oli kuivunut kokoon hänen nähdessään muovisen vesisoikon ja letkunpätkän. Koko unelma “ihanasta, romanttisesta pariisilaisasunnosta” oli nyt lopullisesti kuollut ja kuopattu.

”Oh, chèrie”, oli David hehkuttanut Helsingissä, “asunto on iiiiihana, juuri sinulle sopiva!”

Mies oli sormeillut Kuuran, Hallan siskon, nänninpäätä puolihuolimattomasti noiden kahden kyyhkyläisen yhteisen kodin sohvalla. Halla oli vaivautunut tuon elostelijan alati käpälöivästä kädestä, hänen voimakkaasta miestenparfyymin lemustaan ja röhisevällä ranska-aksentilla lausutusta englanninkielisestä puhetulvasta. ”Huoneisto sijaitsee Pariisin romanttisimassa kaupunginosassa, aivan Montmartren kukkulan takana. Sinä olet taiteilija, Allah, sinun täytyy saada asua taiteilijakaupunginosassa!”

Silloin Halla oli ensi kerran saanut naurukouristuksia nimensä ranskalaisesta ääntämisasusta ja mutissut Davidille, että ei hänen nimeään nyt noin lausuta. Miehen sopi yrittää uudestaan. Hhhhalla. Ei se voinut olla niin vaikeaa.

”Juuri niinhän minä sanoin, chèrie”, David oli kohauttanut olkapäitään. ”Allah.”

Halla oli vuokrannut Davidin vanhempien varastokopin romanttiseksi pariisilaisasunnokseen sitä näkemättä ja sai nyt syttää itseään sinisilmäisyydestä. Hän veti vessanketjusta sammuttaakseen valon ja lukitsi sopen oven takanaan. Halla hapuili tiensä pitkän ullakkotunnelin päähän ja kompuroi kuusi kerrosta kapeita puisia kierreportaita alas kadulle.

Rue Dodeauville, luki sinipohjaisessa kyltissä kadunkulmassa ennen siltaa, joka ylitti kimpun saastaisia ratakiskoja juuri Hallan asunnon vieressä. Rue Dodeauvillen päässä häämötti Montmartren vesitorni vehreän puuston päällä kuin valkoiseksi kalkittu linnunpönttö. Sen juurella aukenisi Hallan työmaa, hänen tulevan Pariisin-vuotensa syy ja korkein päämäärä. Montmartren taiteilijakorttelit, joissa Picasso, Utrillo ja Toulouse-Lautrec olivat aikanaan maalanneet, humaltuneet ja inspiroituneet.

Mutta rue Dodeauville ei ollut Montmartre, ei tosiaankaan. Se oli ahdas, yksisuuntainen ja likainen katu, johon oli ahdettu 1800-luvulla rakennettuja seitsenkerroksisia asuintaloja niin tiuhaan, että ne näyttivät olevan lomittain. Talot olivat joskus olleet valkoisia, mutta nyt ne olivat alaosistaan virtsan, savusumun ja ruuanjätteiden ansiosta muodikkaasti liukuvärjättyjä. Jokaisen asuintalon alakerrassa näytti olevan mitä ihmeellisempi putiikki. “Eksoottisia tarvekaluja”, luki yhdessä, ”Öljy”, luki toisessa ja ”Palmikoita ja hierontaa” sen viereisessä. Etnisestä ruoasta ei ollut pulaa, ravintoloita kadulla oli Gabonista, Norsunluurannikolta, Koreasta, Senegalista, Algeriasta, Libanonista, Turkmenistanista ja Burkina Fasosta. Jokainen vastaantulija tuntui huutavan mennessään eri kielellä kuin seuraava. Baabelin torni oli kaatua romahtanut rue Dodeauvillelle, Halla hymähti mielessään noustessaan mutkittelevaa katua Montmartren suuntaan.

Hallan fiilikset parantuivat huomattavasti hänen lähestyessään Place du Tertren aukiota. Olen saanut paikan maailman arvostetuimmasta taidekoulusta, hän nyökytteli ja hymyili  itsekseen, siihen ei joka tyttö kykenekään. Mutta paikka Beaux Artsista ei ollut tullut helposti. Hän oli jo luopunut toivosta ja alkanut hakea työpaikkaa Helsingistä. Hän oli täyttänyt 26 ja tunsi olevansa ikäloppu, liian vanha opiskelemaan. Mahtaisiko hänen muinaiseen kalloonsa tarttuakaan enää mitään, mitä hän oikein oli kuvitellut. Pariisi saisi jäädä unelmaksi, oli Halla vihdoin päättänyt ja niellyt pettymyksensä. Hän olisi onnekas, jos pääkaupunkiseudulta löytyisi kuvaamataidon ohjaajan töitä.

Ja sitten eräänä aamuna Kallion-asunnon postiluukusta oli kopsahtanut suuri valkoinen kirjekuori. ”Mademoiselle Halla-Riina Helena Reinikainen”, siinä oli lukenut, ”minulla on kunnia ilmoittaa teille, että teidät on hyväksytty Pariisin taideakatemiaan Beaux Artsiin vuodeksi seuraavasta syyslukukaudesta alkaen.” Halla oli ensin huohottanut hetken, sitten karjahtanut sotahuudon ja rauhoituttuaan soittanut ja varmistanut paikkansa vapisevalla lukioranskalla, jota
taideakatemian sihteeri ei ollut ymmärtävinään. Onneksi siskon ranskalainen poikaystävä tiesi hänelle asunnon. Kuura ei tosin
ollut opiskelupaikasta mielissään.

”Millä hitolla aiot ansaita elantosi Pariisissa?” oli Kuura kiljunut. ”Idiootti! Opintotukesi menee asunnon maksamiseen lähes kokonaisuudessaan!”

Halla oli suutahtanut. ”David sanoi, että asunto on pariisilaisittain suorastaan ilmainen. Opintotuesta jää taatusti hieman rahaa. Minä olen tottunut pärjäämään pienellä, Kuura. Olen mussuttanut tonnikalaa ja nuudelia jo kahdeksan vuotta, yksi lisävuosi ei tunnu missään.”

Kuura oli taputtanut Hallaa poskelle ja lässyttänyt ilkeään tapaansa, niin kuin aina opettaessaan pikku­siskoaan maailman tavoille.

”Pariisilaisittain ilmainen, Halla? Asunto on viisisataa euroa kuussa. Revi siitä.”

Hän oli nöyrtynyt soittamaan isältään hieman kotimaista lainoitusta matkaansa. Äiti vastusti taas kaikkea taiteeseen liittyvää tapansa mukaan harmissaan siitä, ettei toisesta tyttärestä tullutkaan apteekkaria. Mutta isä oli ymmärtänyt. Ei tämä nyt matkasta mitenkään innoissaan ollut, eikä myöskään siitä, että aikuinen tytär pyysi rahaa opintoihin silloin, kun olisi ollut parasta hakea päivätöitä. Milloin tyttö ymmärtäisi, että hänen oli alettava eläkesäästäminen? Sitä huidellaan pitkin maailmaa suti kourassa... Aivan niin kuin hän itse oli nuorena tehnyt. Halla oli muiskaissut puhelimenluuriin pikaisen suukon isälleen ja kiittänyt lainasta. Rahat riittäisivät ainakin siihen asti, kunnes hän pääsisi töihin
Pariisin Montmartren kuuluisalle Place du Tertrelle, jota reunustavilla kaduilla näppärä ja nopea muoto­kuvamaalari saattoi ansaita leipänsä ohikulkijoita piirtämällä.

Hallan muistellessa matkansa alkua hänen takaansa kuului nopeita juoksuaskelia, ja ennen kuin hän ehti kääntyä katsomaan, ohi juoksi hoikka, tumma mies, joka läpsäytti mennessään häntä takamukselle niin, että läiskähti. Mies jatkoi juoksuaan ja huusi vielä jotain olkansa yli. ”Quel joli cul!”

Halla ei ymmärtänyt huutoa mutta painoi sanat mieleensä, jotta voisi tarkistaa ne myöhemmin sanakirjastaan. Häntä raivostutti surkea kielitaitonsa. Hän oli saanut kuluneen viikon aikana osakseen jos jonkinlaisia huudahduksia, eikä ollut ymmärtänyt niistä yhtäkään. Mitä hyötyä oli lukioaikaisista ranskantunneista? Halla osasi kylläkin kirjoittaa ranskaksi kohteliaan kirjeen taitavasti taivutetuilla verbimuodoilla, mutta ruokakaupassakin hän änkkäsi ja punasteli. Rue Dodeauvillen afrikkalaisen ruokakaupan tukeva naismyyjä oli tokaissut hänelle kuuluvasti, kun Halla ei ollut saanut sanaa suustaan. Hän oli taaas kerran kaivanut sanakirjansa esiin ja elehtinyt myyjälle, että tamä näyttäisi kirjasta. Matami oli tarttunut Berlizin turistisanakirjaan ja hetkisen selailtuaan osoitti tuimasti yhtä lausetta.

”Opi puhumaan.”

Hallaa harmitti vietävästi. Hittoako hän aina punasteli ja ujosteli. Mutta odottakoonpas vain koko Pariisi, ei tämä suomineito aikonut ikuisesti ummikkona pysyä. Ja vaikka ohi juossut mieskin oli luultavasti solvannut häntä, tulisipahan taas sanakirjan avulla ymmärrettyä yksi lause lisää, ihan piruuttaankin!

Alkusyksyn puolipilvinen taivas aukeni Hallan kavuttua Montmartren huipulle. Halla riisui vihreän armeijan ylijäämätakkina, sulki silmänsä ja avasi ne taas. Tätä hän oli kaivannut. Voi luoja, kuinka kaunista! Aurinko valaisi ikivanhat valkoiset talot. Place du Tertren katukahvilat olivat juuri aukaisseet ovensa. Pökerryttävä vanhan viinin, hien ja tupakan tuoksu makasi lämpimänä aukiolla. Oli sen verran aikainen aamu, että turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet kameroineen ja karttoineen. Halla löysi La Bohème -nimisen kahvilan ja istui sen terassille. Miestarjoilija valkeassa esiliinassaan ei ollut huomaavinaankaan Hallaa, mutta häntä ei haitannut. Hän asetti kangasreppunsa viereiselle tuolille, kaivoi esiin tupakka-askin ja sytytti päivän ensimmäisen savukkeen.
Tähän tarjoilija havahtui ja kurotti rätti kädessään Hallan puoleen.

”Oui?”

”Un crême, s’il vous plaît.”

Halla oli Davidin neuvosta oppinut tilaamaan  ”crêmen” ”café au laitin” sijaan. Jos tilasi café au laitin, tarjoilija toi pöytään puolen litran kupin maitokahvia, joka maksoi kuusi euroa. Crême oli pienempi maitokahvi. Ilmaisu yksinään jo osoitti, ettei tilaaja ollut kuka tahansa höplästä vedettävä turisti, vaan ranskalaiset kahvilakäytännöt tunteva asiakas, jolle ei ollut ryppyilemistä. Halla nojautui taaksepäin rottinkituolissa ja painoi aurinkolasit silmilleen. Päivästä tulisi taas kuuma.

Turistit alkoivat pikkuhiljaa valua Place du Tertrelle, ja ensimmäiset muotokuvamaalarit hyökkäilivät heidän kimppuunsa  joka puolelta. Japanilaiset matkailijat hymyilivät vaivautuneesti ja saksalaisturistit olivat katselevinaan muualle, kun taiteilijat lehtiöineen kaartelivat heidän ympärillään kuin petolinnut haaskalla. Halla katseli taiteilijoiden piirittämistaktiikkaa kiinnostuneena. Tästä hänellä olisi opittavaa. Hän piirsi kyllä suohon kenet tahansa ja kykenipä vielä rustaamaan onnistuneen karikatyyrinkin mielenkiintoisista kasvoista muutamassa minuutissa – taito, joka oli herättänyt ihastusta jo Ateneumin tunneilla. Mutta hän tiesi olevansa auttamattoman ujo. Myyntitaktiikat olisi kuitenkin pakko oppia, muuten leipä jäisi laihaksi.

Ranskalaisittain lyhyehkö ja kapealanteinen mutta ruskeaksi paahtunut ja suurisilmäinen nuori mies oli turistien nalkittamisessa erityisen hyvä. Halla nosti aurinkolasit silmiltään ja tarkkaili ihastuneena, kuinka tämä sai kenet hyvänsä naisihmisen istutettua mallikseen. ”Mademoiselle”, mies huokaisi kohteen iästä riippumatta ja jatkoi sortaen englanniksi, ”mon dieu, kuinka kaunis olette. Antakaa minun ikuistaa suloiset kasvonne paperille. Jos työni ei miellytä teitä, revin paperin, ja te ette jää minulle mitään velkaa. Jos taas kuva onnistuu vangitsemaan hätkähdyttävät kasvonne...”, mies sanoi ja kumartui tarttumaan kohteensa käteen ja nosti sen hitaasti huulilleen. ”Tahdon teiltä palkkioni lisäksi ranskalaisen kielisuudelman.”

Tässä vaiheessa nainen kuin nainen purskahti heleään nauruun, punasteli ja antoi miehen ohjata itsensä kokoontaitettavaan tuoliin. Mies siveli hetken asiakkaansa poskea, ja Hallaa kummastutti, kuinka helposti turistit kuitenkin olivat höynäytettävissä. Mies pörhisteli ja pyörähteli kuin pulu, kurlutti korulauseita ja liehitteli. Naisethan antautuivat nuoren miehen limaisten temppujen kohteeksi tuosta vain! Hyvä, etteivät suorastaan vääntelehtineet ja huohottaneet tuolissa. Säälittävää. Halla ravisti päätään ja keskittyi maitokahvinsa särpimiseen.

Aukiolla oli kymmeniä taidemaalareita. Tyypillinen taulu kuvasi 1800-luvun Pariisin sateisia katuja tai Sacre-Coeurin kirkkoa. Joukossa oli paljon naivistisia töitä, joissa Pariisin katujen putiikkien iloisenväriset ikkunaluukut ja hedelmäkorit olivat pääosassa, joku työ esitti Gallian ikääntynyttä rokkikukkoa Johnny Hallidayta kaikkine syvine kasvonuurteineen, jossain taas irvisteli Mister Bean, Jeesus tai Barack Obama. Toisinaan saattoi nähdä hämmästyttävän laadukastakin taidetta. Eräs vanhempi nainen piirsi öljypastelli­liiduilla työtä, joka olisi ollut tarpeeksi hyvä Musée d’Orsayn impressionistitaiteen joukkoon. Jotkut onnenonkijat olivat maalaavinaan töitä, jotka oli tulostettu tieto­koneelta suoraan kankaalle. Halla osasi tunnistaa tietokoneväärennöksen jo kankaan pinnan kiillostakin, mutta  hurmaantuneet turistit kerääntyivät humpuukimaakarin taakse, kun tämä nosteli ja veivasi pensseliään, katsoi työtään puolelta ja toiselta, koikkelehti ja keekoili kuin sirkustirehtööri. Oooh, väkijoukko huokaili. Taidetta! Hallaa nauratti, ja hän hörppäsi maitokahvistaan loputkin. Hän oli juuri aikeissa nousta seisomaan, kun hänen eteensä pysähtyi nuori miestaiteilija, se sama gigolo, joka oli saanut naisasiakkaansa läähättämään.

”Mon Dieu, kuinka kaunis olette... Antakaa minun ikuistaa suloiset kasvonne paperille.” Miehen suuret mustat silmät porautuivat Hallan harmaisiin silmiin. Mitä helkuttia, Halla sätti itseään, kun huomasi
punastuvansa. Näinkö puutteessa sitä ollaan, että mokoma naistennaurattaja saa hänen haaroihinsa vipinää pelkällä katseellaan.

”Excusez-moi”, Halla mutisi ja työnsi miehen kauemmaksi. Mutta tämä ei luovuttanut.

”Te puhuttekin ranskaa. Mmmm, miten herkullinen aksentti teillä on.”

Halla tuijotti miestä nälkäisenä. Ei voi olla totta. Näinkö helposti hänet sai jallitettua?  Hän rykäsi kuuluvasti ja siinä helpottavassa sekunnissa sai itsensä ryhdistettyä.

”Ei, en puhu ranskaa. En paljon. Mutta opettelen. Enkä halua muotokuvaa, olen itsekin taiteilija.”

”Taiteilija? Siinä tapauksessa, sallikaa minun ostaa teille lasi viiniä. Tiedättehän, taiteilijalta toiselle.” Mies heitti kulahtaneen ruskean nahkatakin päältään, asetti yhtä kulahtaneen ruskean nahka­laukkunsa tuolin selkänojalle, istahti alas Hallaa vastapäätä, nosti kätensä ja huikkasi tarjoilijalle.

“Hei, Antoine, heitä viinikarahvi! Punaista!”

Halla istui takaisin mutta katui sitä heti.

”Ei kiitos, minun täytyy lähteä. Minun täytyy käydä kirjoittautumassa Beaux Artsiin, aloitan opintoni siellä ensi viikolla.” Voi pyhä yksinkertaisuus, kerronko seuraavaksi tuolle tyypille osoitteeni ja lemmikkieläinteni nimet, Halla tuskastui. Mies huomasi Hallan ahdingon ja johdatteli hänet tottuneesti siitä pois.

”En toki halua pidätellä sinua, jos sinulla on kiire.” Halla huomasi miehen siirtyneen sinutteluun kepeästi, kuin sivua kääntäen. “Mutta olen itsekin opiskellut Beaux Artsissa. Voisin kertoa sinulle opettajista yhtä sun toista. Ja muutakin.” Miehen lämmin käsi oli siirtynyt Hallan reidelle luontevasti. Halla huokaisi, loi pikaisen katseen taivaalle ja pyöritti silmiään. Ei kerta kaikkiaan voi olla totta. Eihän tästä pääse mihinkään. Ja tosiasia on, Hallaa hymyilytti , että hän ei halunnutkaan päästä. Nuoren taiteilijan tummat silmät hehkuivat, vaikka tämä rupatteli huumorintajuisesti. Viinikannu tuotiin pöytään. Sacre-Coeurin tornikello löi kymmenen kertaa.

”Kymmenen!” Mies huudahti iloisesti. “Aperitiivin aika!” Hän nosti lasinsa niin, että aurinko suodattui rubiininpunaisen viinin läpi. “Juodaan sinunmaljat. Minä olen Lucien. Tästä taitaa tullakin oikein hyvä päivä!”

Hallaa nauratti vasten tahtoaan. No, antaa sitten olla, hän päätti. Lucien. Tässäpähän nähtäisiin, millainen oli montmartrelainen katu­taiteilija miehiään.

”Lucien. Minä olen Halla.”

”Hauska tutustua, Allah.”

Viini oli huonoa, mutta ei Halla viineistä kyllä mitään tiennytkään. Kaikki viinit maistuivat hänestä hyvältä kolmannen lasillisen jälkeen, siihen asti viinin maku vain puistatti. Tällä kertaa viini tosin valui vaarallisen hyvin kurkusta alas, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt miellyttävään seuralaiseen. Lucien puhui, nauroi ja ilkamoi aivan kuin he olisivat aina tunteneet toisensa. Halla havahtui ajan kuluun vasta, kun Sacre-Coeurin kellot alkoivat lyödä puolipäivää. Hän huomasi olevansa aikamoisessa humalassa, punaviinikarahveja oli kulunut yksi sun toinenkin. Yhtäkkiä Lucien lakkasi rupattelemasta ja katsoi pitkään Hallan huulia. Halla tiesi, mitä tuleman piti, eikä häntä harmittanut yhtään. Hän taivutti päätään hieman taaksepäin, raotti huuliaan ja sulki luomensa puolitankoon. Mutta Lucien kostuttikin servietin reunan vesilasiin ja pyyhkäisi hänen suupieltään sillä.

”Merde, se ei lähde pois.. Tuo puna­viini on huonolaatuista, sen näkee väristäkin, se on liian violettia. Katso nyt itsekin.” Halla vilkaisi peilikuvaansa kahvilan ikkuna­lasista. Hänen huulensa, suupielensä ja hampaansa olivat tummanvioletit, ja violetti vana valui suupieltä pitkin leukaan asti. Hän näytti kreivi Draculan ja mopsin risteytykseltä. Nolostuksen puna nousi Hallan kasvoille.

”Voi ei, minä näytän kauhealta. Minulla on onneksi laukussa huuli­rasvaa, ehkä väri lähtee pois, jos hankaan sillä”, hän höpötti ja hosui ja haroi reppuaan penkiltä. Sitten penkin alta ja pöydän alta ja takapuolensa alta.
Reppu oli poissa.

Miten hän oli saattanut olla niin hölmö? He olivat jutelleet ja nauraneet kahvilassa monta tuntia, eikä Halla ollut kertaakaan vilkaissutkaan reppuunsa.

”Mitä ihmettä minä nyt teen, Lucien? Lompakkoni oli repussa! No, siellä nyt ei paljon rahaa ollut, eikä minulla ole edes luottokorttia. Mutta asuntoni avaimet! Ja vuokraisäntäkään ei ole kaupungissa, hän palaa Pariisiin vasta huomenna. Ei, ei, ei...”

”Ah, putain! Les connards!” Lucien karjahti ja paukautti kämmenensä kahvilan pöytään. “Niitä on joka paikassa. Varkaita siis. Sinun täytyy olla varovaisempi!”

Kyyneleet nousivat Hallan silmiin. Uusi, huikea onnentunne valahti nilkkoihin kuin miehen kalsarit. Lucien katsoi Hallaan.

”Ei se mitään, Allah. Kyllä me saamme sinun asiasi järjestymään.” Lucien hymyili. “Ensinnäkin. Sinä tulet minun luokseni täksi yöksi.” Lucienin käsi laskeutui hänen selälleen ja sitä pitkin hänen vyötärölleen. Hallan teki mieli itkeä. Hän vilkaisi itseään uudestaan kahvilan ikkunan heijastuksesta. Iljettävän näköinen, punasilmäinen, punahampainen olento. Hammasharjakin oli asunnolla.

”Ja nämä hampaatkin vielä...” Halla painoi päänsä käsiinsä ja nieleskeli kyyneleitä.

”Katso nyt. Minunkin hampaani ovat punaiset.” Lucian väläytti hänelle viinihampaisen hymyn, ja purppuranvioletti kielenkärki näkyi hampaiden välistä. “Me olemme taiteilijoita, Allah. Meidän kuuluukin olla värikkäitä.”

Miten lahjakas paskanpuhuja Lucien oli, Halla nauroi itsekseen. Ja kun mies kumartui suutelemaan häntä, ei repun varkauskaan tuntunut enää niin toivottomalta. Tarjoilijakin oli kuin taikaiskusta tuonut pöytään uuden viinikarahvin.

Lucien sytytti heille käärimänsä sätkät.

”Juodaan tämä pois, saadaan vielä lisää väriä huulille. Sitten hankitaan meille lounasta. Tässä alkaa olla aperitiiviaika jo pahasti lopuillaan, eikä digestiiviryyppyä voi ottaa, ennen kuin lounas on syöty.”

”Mutta eikö sinun pitäisi olla, no, töissä? Aukio pursuilee helposti narrattavia pohjoismaalaisia turisti­rouvia”, Halla irvisti ja osoitti punakkaa rouvasparvea, jonka yhteneväinen asustus koostui polveen saakka ulottuvista sortseista, hihattomista paidoista ja Eiffel­tornikuvioiduista hartiahuiveista.

”Älä huoli. Minä olen päivän tienestini jo tehnyt.” Lucien kohautti olkapäitään ja alkoi kerätä sätkätarvikkeitaan pöydältä. Halla tunsi, kuinka humalan alla hänen vatsaansa kouraisi huoli. Tuntemus oli kuitenkin ohimenevä, ja sen saattoi tulkita myös nälän tunteeksi. Halla kietaisi loput lasissaan läiskyvästä viinistä sisäänsä, ja hänen kurkustaan kohosi tahaton kikatus.

He söivät juustolla täytetyt crêpet Place du Tertren ravintolaksi naamioituneessa turistipyydyksessä, jonka tarjoilijat olivat pukeutuneet muka-pariisilaisittain mustiin baskereihin ja punaisiin huiveihin. Kovaäänisistä rääkyi kurjasti modernisoitu haitarimusiikki, La Vie en Rosen taustalla säksätti helvetillinen rumpukone. Kun lasku tuotiin, Hallan olkapäät lysähtivät. Pahvinmakuinen juustolätty maksoi kaksitoista euroa. Lucien ei sen sijaan hätkähtänyt.

”Älä huoli, pohjoisen tyttö, minä olen jo huolehtinut maksusta. Lähdetään.”

Hallan teki vimmatusti mieli tupakkaa, ja äskeinen nousuhumala oli vaihtumassa kärttyiseksi lasku­humalaksi. Häntä haukotutti, närästi ja harmitti, ja Lucienin ranskansekaisesta englanninronklotuksesta oli pidemmän päälle piinallista yrittää saada selvää. Eikä hän ollut juuri nyt miesystävän tarpeessa, hänellä oli aivan muuta ajateltavaa. Entinen poika­ystävä oli jo tuottanut tarpeeksi harmia. Pois muuttaessaan tämä oli vienyt kondomipaketitkin muuttolaatikoissaan ja jättänyt Hallan sängyn päälle viestin, jossa ilmoitti ottaneensa korvaukseksi sydänsärystä myös Hallan pyyhkeet, lautaset ja ruuat. Myöhemmin Halla oli huomannut, että mokoma perverssi oli vienyt myös hänen alusvaatteensa. Tämän muistettuaan Halla olisi halunnut jatkaa matkaansa seitsemänteen kaupunginosaan ja taideakatemiaan, sillä sehän oli  hänen päivänsä prioriteetti. Mutta Lucienin prioriteetti oli jotain aivan muuta.

”Minä asun tässä rue Trois Frèresillä.” Lucien näppäili avainkoodin kiekuraisen oviaukon viereiselle näppäimistölle. “Pienin asunto, jonka olet koskaan nähnyt.”

Ei taatusti, mietti Halla, mutta kun Lucien avasi yksiönsä oven, joutui Halla myöntämään, että asunto oli jotakuinkin yhtä pieni kuin hänen omansa.

”Voilà! Kuusisataa euroa kuussa. Lain mukaan alle kahdentoista
neliön huoneistoja ei saisi edes vuokrata, mutta kuka näitä nyt valvoo. Montmartrelle on tulijoita. Pariisiin on tulijoita. Vaikka millä hinnalla.”

Yksiössä oli sentään ovella suljettu vessa, mutta se veikin kaiken tilan. Ikkuna antoi kadulle, ja sen eteen oli mitenkuten ripustettu paksu punainen päiväpeitto. Huone oli kuuma, punainen ja hämärä, kuin marijuanalta haiseva sydänkammio. Patja oli rullalla nurkassa, pöytä oli taitettu seinälle, ja heidän oli silti seistävä hyvin lähekkäin mahtuakseen sisään. Lucien käytti taitavasti tilannetta hyväkseen, liu’utti kätensä Hallan farkkujen vyötäröltä sisään. Mies ei saanut kulumaan nanosekuntiakaan Hallan rintaliivien lukon avaamiseen. Halla löysi itsensä tiukasti puristettuna seinän ja Lucienin väliin. Miehen hampaat tuntuivat hänen kaulallaan, ja hän nosti Hallan puuvillapuseron ennätysajassa tämän pään yli. Halla ei ollut tottunut näin nopeaan toimintaan. Ei hitto, eihän hänellä ollut minkäänlaista ehkäisyvälineistöä mukanaan, edelliset kondomipaketitkin kun oli vanha poikaystävä vienyt mukanaan.

”Lucien, en minä voi... Eihän meillä ole, no, tiedäthän...” Mikä helvetti oli ehkäisy ranskaksi? Le condom?

Lucien työnsi hänet olkapäästä seinää vasten.

”Mitä? Vihkisormuksia?”

Halla punastui ja alkoi kakistella sanoja, mutta Lucien ehti taas ensin.

”Kondomeita, ehkä...?”

Miehen karhea sänki hieroi hänen kaulaansa, poskeaan ja huuliaan.

”Viiniä...?” Lucien vetäytyi yhtäkkiä taaksepäin.

”Olet oikeassa, sinä viettelys, meillähän ei ole viiniäkään! Millainen isäntä minä oikein olen, oh là là! Raahaan sinut tänne tukasta kuin jokin Neandertalin mies. Mutta suothan anteeksi, Allah, olet niin suloinen violetteine huulinesi.”

Lucien tarttui rullattuun vaahtomuovipatjaan ja levitti sen lattialle yhdellä sulavalla huitaisulla samalla, kun hänen toinen kätensä pysyi tiukasti Hallan rinnassa kiinni. Mies ei ollut näköjään ihan ensimmäistä kertaa naimapuuhissa.

”Hei, tässä neitokaiselle leposija. Asettaudu, tee olosi mukavaksi.

Minä käyn alakerran kaupassa hakemassa meille pullon viiniä. Sitten käärimme jointin, otamme huikat, ja sinut minä syön jälkiruuaksi. Odotahan vain.”

Lucien painoi leveän ranskalaissuunsa Hallan huulille, ja samassa hän olikin kadonnut ulos ovesta. Halla kuuli miehen juoksevan alas porraskäytävän puisia askelmia.

Helpotuksen huokaus, pieni hengähdystauko! Halla pudisteli päätään. Intensiivinen aamu arastelevalle hämäläisytölle. Mutta tämähän olikin hänen uniensa Montmartre. Taiteilijoiden kortteli. Ja Lucien oli taiteilija, kaikesta päätellen myös kohtuullisen menestyvä taiteilija, sillä rahasta hänellä ei ainakaan näyttänyt olevan pulaa. Mikä mies! Kai sitä ehtisi Beaux Artsin toimistoon huomennakin. Halla sulki silmänsä ja hengitti
sisään Lucienin huoneen paksua ja makeaa savuntuoksua. Olisipa nyt tupakkaa, voisi vetää rauhoittavat sauhut odotellessa.

Halla avasi pilli­farkkujensa napit ja pujotteli ne pois jalastaan. Kai sitä voisi yllättää miehen, maata ilkosen alasti hänen patjallaan, valmiina toimintaan. Mutta sitä ennen hän kyllä käärisi miehen irtotupakasta sätkän, tuskin tämä siitä pahastuisi.

Lucienin nahkainen olkalaukku lojui huoneen lattialla viinipullojen, tuhkakuppien, kirjojen ja sekalaisten esineiden seassa. Halla
hymyili, kun sattui katsahtamaan lattialla makaavaan peiliin. Suora tukka sekaisin, posket rusottivat, huulet olivat tummanpurppurat. Mikä paheen papitar hänestä oli tullut! Oikea boheemi.

Hän näpläsi Lucienin nahkalaukun hihnan auki, avasi sen ammolleen ja työnsi ikkunaverhona toimivaa peitettä syrjään nähdäkseen paremmin, sillä laukussa oli esteenä jokin suurehko kangasmytty.

Hänen reppunsa.

Jatkuu ensi numerossa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.