Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Marion perheen naiset sekä kielimuuri aiheuttavat Janelle päänvaivaa. Onneksi Paolo antaa vapaat kädet ravintolan suunnittelemiseen ja luottamus perheen naisten kesken vahvistuu päivä päivältä. Lopulta Mario esittää tarjouksen, jota on vaikea vastustaa…

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, kuului vanha viisaus, ja joka sana oli totta. Olisi pitänyt käydä työväenopiston kielikurssi loppuun asti. Siitä olisi ollut nyt iloa.


Väijyin hämärän turvin
kirjaston ovella. Marion ja salaperäisen kaunottaren sananvaihto muistutti hetkittäin oopperaa: tuskaisa käsien vääntely, edestakaisin marssiminen ja hiusten kiskominen olivat suoraan kuin vuosia ohjelmistossa olleesta klassikosta. Mitä enemmän nainen selitti ja huitoi, sitä ­syvemmäksi Marion otsarypyt kävivät.

Tarkastelin naista, hän oli kaunis, nuori ja todella pitkä. Miksi hän oli niin tutun oloinen? Yritin turhaan muistella. Ehkä tuollaisella ulkonäöllä varustettuja ihmisiä ­näki farkku- ja kasvovoidemainoksissa niin usein, että malleja alkoi pitää vanhoina tuttuina.

Mario huusi ja löi nyrkin pöytään. Nainen nakkeli niskojaan, veti lipaston laatikosta esiin ison tukun r­ahaa ja tunki ne laukkuunsa. Ovi lävähti auki ja painauduin seinää vasten. Oliko Mariolla sittenkin vaimo, uusi vaimo?

Nyt nainen seisoi vieressäni, ja haistoin hänen parfyyminsä. Kookoksen ja sitruunan sekoitus, karkkiparfyymi. Nainen leiskautti hiuk­siaan, ja huomasin nenässä olevan pienen kultaisen nappikorun.

Mario yritti vetää häntä käsivarresta takaisin kirjaston suuntaan, mutta nainen riuhtaisi itsensä irti, osoitti kohti teehuoneen sohvaa, jolla oletti minun istuvan ja huusi aina vain lujempaa.

Pyöritin sormea tuolin selkämystä koristavaa kotkanpäätä pitkin. Talossa oli kyllä hienoja antiikkihuonekaluja, todellisten palatsien tavaraa. Muutenkin paikka oli kuin kotkanpesä, ja Mario oli sen itsevaltias: teräväkatseinen ja tiukkaotteinen mutta samanaikaisesti hurmaava ja valloittava. Vaarallinen yhdistelmä. Olin nähnyt yöelämässä hänen kaltaisiaan miehiä. He eivät olleet koskaan yksin, vaan ympärillä pörräsi aina nahkatakkisten lakeijojen joukko.

Olikohan Comolle lähteminen ollut virhe? Minun täytyisi pysytellä mahdollisimman kaukana Marion perheestä. Hoitaisin työni, ja muut asiat saisivat olla oman ­onnensa nojassa.

Mutta lisää draamaa oli tiedossa. Talon etusivua pyyhkivät auton ajovalot. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja livahdin samovaarien viereen, niin kuin olisin seissyt siinä kaiken aikaa. 

Äänitorvea soitti kärsimätön ­ihminen. Läpitunkeva ääni sai ­Marion kiihtymään entistä enemmän. Hän harppoi pää punoittaen teehuoneen edessä olevan parvekkeen ovelle ja päästi suustaan italiankielisen puhetulvan, jonka oletin olevan kirouksia ynnä muuta sellaista verbaliikkaa, jota oli turha etsiä kielikurssikaseteilta.

Nainen juoksi Marion perään ja jatkoi huutamistaan vielä kovemmalla äänellä. "Padre, no!" Pääni yllä syttyneen hehkulampun valolla olisi voinut valaista kokonaisen palazzon.

Marion ja tyttären piirteet olivat niin yhdenmukaiset, että olisihan minun pitänyt heti tajuta. Olisin voinut nauraa helpotuksesta ääneen. Ja mesoamisesta päätellen parvekkeen alla taisi odottaa ei-toivottu poikaystävä, jolle Mario halusi ­sanoa viimeisen sanan. Ei sen kummallisempaa. Äkkiä muistin, että nuori nainen oli Paolon paikan kaikki kaputt -tarjoilija. Tyttö, joka yritti päästä eroon asiakkaista.

– Mikä auto tuo on? Jopa mafia tietää, ettei rahaa käytetä noin! ­Mario huusi englanniksi parvekkeelta miehelle, joka vastaus hukkui tyttären kiljunnan alle.

– Kun te lähdette juhliin, on tyttärelläni yllään Dioria. Mitä sinulla on, Batman-pukuko? Mikä pelle! Mario heitti ja marssi sisään parvekkeelta. Minut nähdessään hän oli pyyhkivinään hikeä otsalta.

– Tyttäreni tapailee poikaa, jonka nimi on JoJo. Mitä se kertoo ­hänen vanhemmistaan?

– Sen että heillä on huumorin­tajua, sanoin varovasti.

Marion katse terävöityi.

– Tarkoitan, että tyttöhän tekee joka tapauksessa mitä tahtoo… aloitin, mutta Mario nosti kätensä ilmaan, se tarkoitti kai vaikenemista.

Suljin suuni. Mario nyökkäsi kohti parvekkeella savuketta polttavaa tytärtään. JoJo oli lähtenyt pihasta.

– Tyttäreni on Cribaldi, suvulla on ­hänen varalleen suunnitelmia, ja ne eivät mene yksiin hänen ajatustensa kanssa. Kyllä hän vielä ­tajuaa oman etunsa ja sen, miten naurettava tuollainen Batmobilea ajava JoJo on... Mario sanoi.

Sydäntäni vihlaisi. Kaikesta näki, miten rakas tytär oli hänelle ja ­miten pelottava yksin jäämisen ajatus oli.

Valentina sulki parvekkeen ovet ja liittyi seuraamme. Hän tuijotti minua nyrpeän näköisenä. Nyökkäsin tervehdyksen. Valentina tarkasti neuleasuni yhdellä silmäyksellä, pani merkille vatsakummun ja tuhahti. 

– Buena sera, signora, hän sanoi ja marssi aulaan. 

Mario levitteli käsiään.

– Hän inhoaa jokaista naista, jonka päästän lähelleni. Hän haluaisi lähteä malliksi Milanoon. ­Valentina voisi johtaa tätä hotellia, jos tahtoisi. Mutta hän tahtoo vain ajella Porschella ja tuhlata rahaa. Joka sentti pitää ensin tienata, sitä hän ei tajua! Mario selitti tuskastuneena.

Vilkaisin tyttöä, joka nojasi seinään kynttelikön ja pyhimyksen kuvan edessä, heitteli hiuksiaan ja tuhisi. Hänestä voisi tulla huippumalli, jos hän vain kestäisi ammatin vaatiman kurinalaisuuden. ­Ulkoiset seikat olivat kohdallaan, ja koska hän oli tottunut vaurauteen, ei hänen päänsä menisi sekaisin isoistakaan palkkioista. Olisiko hän riittävän nöyrä ja kärsivällinen – se oli toinen juttu.

– Kunnioita hänen valintojaan. Se on ainut, mitä voin sinulle sanoa, sanoin hiljaa.

Mario oli edelleen ärtynyt.

– Arvasin, että sanot noin. Sinä et ymmärrä, miten paljon tämän kaiken eteen on uhrattu… En minäkään ole voinut tehdä mitä minua on huvittanut, olemme vain yksi lenkki ketjussa, joka nivoutuu vuosisatojen historiaan. Niskoittelijat on pantu kuriin ennenkin, hän ­sanoi ja katsoi minuun tiukasti.

Ajattelin untuvatakki päällä hukkunutta ex-vaimoa ja tyhjää ­hotellia, joka oli täytetty kynttilöillä ja lauhkeasilmäisillä pyhimyksenkuvilla. Meininki oli ihan liian outoa ja oudommaksi vain kävi. ­Lasilattian läpi hissin katto nousi kerrostamme kohti.

Famiglia oli saapunut. Pikisilmäinen huonepalvelunainen oli putkahtanut eteeni kuin tyhjästä ja tuijotti minua yhtä tiukasti kuin ­aiemmin hotellissa Roomassa. ­Koputin pöytälevyyn kolmesti, mutta hän ei poistunut. Sen sijaan hän alkoi holpottaa jotakin Mariolle huitoen ja viuhtoen käsillään.

Panin peliin kaikki italialaisista visailuohjelmista oppimani fraasit ja lauserakenteet ja päättelin hänen sanoneen: Kääri tuo nainen takkiin ja hankkiudu siitäkin eroon. Mitä pikemmin sen parempi!

Tuijotin takaisin ja tapailin hymyn kaltaista kasvoilleni. Peruukki oli vaihtunut toiseen, pesulappu oli taiteltu piiloon, eikä hänellä ollut yllään Cribaldin vaakunalla koristeltua takkia.

– She doesn't like you, go away! Valentina tulkkasi.

Hyvä, en minäkään pidä sinusta, ajattelin ja kohauttelin hartioitani italialaiseen tapaan.

– Mamma, tässä on Jane, hän on sisustussuunnittelija ja suunnit­telee Paolon paikan sisustuksen! ­Mario esitteli, ja vasta silloin ilme Mamman kasvoilla muuttui hieman ystävällisemmäksi.

– When are you going away? ­Valentina tenttasi leuka pystyssä.

– Lakkaa olemasta epäkohtelias! Mario tiuskaisi tytölle englanniksi ja pyysi minulta anteeksi.

– Heti kun tuo noita lakkaa kummittelemasta täällä! Valentina ­sanoi kovalla äänellä.

Mamma teki ristinmerkin, ­mutisi jotain ja lähti painelemaan Valentinan perään illallishuonetta kohti.

Mario tarttui minua käsistä.

– Anna anteeksi, he ottavat tämän kovin raskaasti. Samalla kun he toivovat minun menevän eteenpäin elämässäni, he eivät tahdo kenenkään ottavan vaimoni paikkaa…

Pyöritin päätäni.

– Minähän tulin tekemään sisustussuunnitelman ja ehkä lomailemaan hieman. Jos vaikka oppisin vähän italiaa ja…

Mario hymyili ja alkoi silittää hiuksiani.

– Älä huoli, sinä opit italiaa, sinä opit hyvin nopeasti, sano minun sanoneen. Nyt mennään, illallinen on katettu! hän sanoi.

Missä välissä sekin oli valmistunut? Teki mieli kurkistaa parin muotokuvamaalauksen taakse, ­ehkä niiden takaa löytyisi meitä silmälläpitävää henkilö­kuntaa.

Mario asetti käsivartensa harteilleni.

– Jane, amore. Kaikki on hienosti, usko pois! Luota minuun! hän sanoi ja loi minuun niin intensiivisen suklaanappikatseen, ettei sellaisen edessä voinut muuta kuin sanoa pienellä äänellä sì.

Vaikka ilta hotellissa oli ollut kertakaikkisen kummallinen, olin tunti tunnilta lumoutuneempi ­Mariosta. Hänessä oli vastustamatonta imua, jotain sellaista, mihin en ollut aiemmin törmännyt. Hän tiesi mihin kuului, hänellä oli oma historiansa, mikä saattoi olla taakaksi asti, mutta sellainen oli minulle uutta. Hän oli valintansa tehnyt. Ja minun elämässäni oli Ekin ja Yön Rakentajien sekä kokonaisen ­hotelliunelman kokoinen aukko.

Järvelle avautuva lasitettu ruokasali oli valaistu kynttilöin. Valo oli lämmintä, ja se kaksinkertaistui ­ikkunalasin heijastuksissa. Tuolit oli nostettu nurinpäin seiniä kiertäville pyöreille pöydille. Huone­kalut olivat tummaa mahonkia, empire-henkisillä siipireliefeillä koristeltuja. Ne henkivät vaikutusvaltaa ja historiaa. Ne olivat saaneet todistaa mahtipontisia seremonioita ja päätellen siitä, mitä olin hotellissa jo nyt saanut seurata, ne olivat olleet kuulemassa yhden sun toisenkin salaliiton syntymää ja täytäntöönpanoa.

Meille oli katettu pitkä pöytä, jota suojasi monista kerroksista koottu valkoinen pöytäliina. Mamma ja Valentina lehauttelivat serviettejä auki ja ojentelivat viini­laseja viinuria kohti. Laseihin valuva viini oli täyteläisen punaista. Pysähdyin kynnykselle.

Meidät nähdessään viinuri keskeytti työnsä. ­Hänen kätensä alkoivat vapista, ja hän laski karahvin pöydälle.

– Madame… hän mutisi.

Mario harppoi viinurin luo.

– Ei, Fabio. Tässä ei ole Madame Cribaldi. Sano jotain, Jane!

– Jotain! tokaisin hämmentyneenä.

Mies siristi silmiään, ojensi ­kätensä ja kosketti käsivarttani. Sitten hän naurahti ja pyysi anteeksi. Mario lähti taluttamaan miestä parveketta kohti. Samalla hetkellä Paolo saapui paikalle, hän heitti nahkatakkinsa tuolin karmille ja tervehti synkkää seuruettamme. Minä tervehdin häntä riemulla. ­Paolo hätkähti asiankuuluvasti nähdessään minut.

– Huh, hei! Hauskaa, että olet täällä. Ja miten mukavaa, että veljelläni on vihdoinkin seuraa… hän sanoi ja osoitti sanansa pöydän toisella puolella ristinmerkkejä vatkaavan Mamman suuntaan.

Kun alkukeitto oli lusikoitu, oli Fabiokin jo toennut ja palannut puuhailemaan pöydän ympärille. Hän vilkuili minua aina, kun kuvitteli, etten katsellut, mutta hän oli kuitenkin selvästi jo vakuuttunut siitä, etten ollut kummitus.

– Tee sellainen sisustus, että saan asiakkaiksi muitakin kuin hampaattomia soppaa lusikoivia pappoja! Paolo sanoi nauraen. Hän oli selvästi innoissaan siitä, että auttaisin sisustuksessa. 

– Se ei tule olemaan vaikeaa, vastasin ja tunsin Valentinan tuijottavan minua. 

Hymyilin hänelle. Tämän lyylin kanssa kannatti olla väleissä, olisin sanonut hänelle italiaksi, jos olisin osannut. Minulla oli taskussani kaikki kaputt -kortti, eiköhän yhteisen tekemisen malli löytyisi aika nopeasti, ajattelin maistaessani viiniä.

Mario alkoi selittää ajatuksiaan siitä, mitä roomalaiselle ravintolalle tehtäsiin, ja kuuntelin tarkkaavaisesti.

– Hotellin takapihalla on iso ­varasto, tutkitaan se huomenna! Sieltä voi löytyä mitä tahansa aarteita! Paolo intoili.

Silloin kuului valtava pamaus, ja hypähdimme kaikki ilmaan tuoleillamme. Fabio seisoi ovensuussa. Tarjottimella olleet astiat olivat ­sikin sokin lattialla.

– Madonna! Fabio sanoi ja alkoi tärisevin käsin siivota sirpaleita lattialta.

Mario meni auttamaan häntä. Kun sirut oli saatu lakaistua, vanha mies katsoi minuun oliivinkiveä muistuttavilla silmillään, mutisi jotain ja lähti pois tarjottimensa kanssa. Kun Mario palasi takaisin pöytään, en voinut olla kysymättä, mikä oikein oli italialaisten eläkeikä. Mario naurahti.

– Fabiolla on ongelmia hermojen kanssa, hänen pitäisi päästä lomalle.

– Pitkälle lomalle, Mamma sanoi terävästi, ja ravintolan suunnittelu jatkui.

Ajatuksenani oli tehdä paikka, jossa olisi pitkät pöydät, roomalaistyylisiä jakkaroita sekä seinämaalauksia gladiaattoreista ja leijonista.

– Valentinalle sopisi hienosti valkoinen, roomalaisnaisen pitkä hame, se olisi tyylikäs! Ja Paolo katsoo perään! Mario intoili nauraen. Kukaan muu ei nauranut.

Valentina laski lasinsa pöytään ja vastasi napakalla lauseella. Erotin hänen puheensa seasta sanat model agency. Ilme Marion kasvoilla ei kirkastunut. Herkulliselta tuoksuvasta tattirisotosta huolimatta isä ja tytär aloittivat aiemman huutokonserttinsa uusinnan, jonka päätteeksi Valentina nousi seisomaan. Silmissä kiiltelivät kyyneleet.

– Grazie, hän sanoi meille kaikille ja lähti juosten pois ruoka­salista.

Sitä seurasi, kuten arvata saattaa, lisää oopperahenkistä huutolaulantaa, kilinää, kolinaa, tuolien kaatumista, Dio mion hokemista, monenmoista siunailua ja veljesten välistä vihaista sanailua, ja sinä aikana Valentina oli ehtinyt alhaalla odottaneen mustan lepakko­auton kyytiin.

Kun Mario ja Mamma seikkailivat jossain hissin ja pihamaan välimaastossa, Paolo palasi takaisin ruokapöytään ja ryhtyi rauhassa haarukoimaan risottoa kanssani. Se oli herkullista, kylmänäkin. Mustapippurin ja basilikan maut erottuivat selvästi, hyvät asiat syntyivät pienistä yksityiskohdista.

– Tyttö tarvitsee äidin ja Mario vaimon, tämä paikka on aivan ­sekaisin, Paolo sanoi lautasensa tyhjennettyään ja tuijotti minua.

Nyökkäsin hitaasti, siltä meno oli minunkin mielestäni vaikuttanut. Siinä missä Mario varmasti oli niin sanottu maailmanmies, joka tiesi miten käyttäytyä, häneltä puuttui arjen pyörittämiseen tarvittava tuki.

– Ei tyttöä voi pakottaa, hän on kohta täysi-ikäinen ja tekee mitä tahtoo, Paolo lisäsi, otti lautaseni ja nosti sen tarjoilukärryyn.

Vilkaisin ulos taivaalle, sitten katsoin kelloa. Oli keskiyö. Päivä oli ollut pitkä ja varsin elämyksellinen.

– Hyvää yötä, sanoin ja ilmoitin meneväni nukkumaan.

Kaikki kysymykset saisivat jäädä seuraavaan päivään: ravintolan sisustussuunnitelma, Valentinan niskoittelut, vaimovainaa ja Marion ympärillä leijuva mystinen aura.

Hämärässä aulassa kohtasin Marion.

– Anteeksi, en ole ehtinyt olla kanssasi. Tyttö lähti sen juipin matkaan, ei arvosta isäänsä. Mitä minä teen? hän kysyi.

– Annat hänen mennä. Mitä enemmän yrität kahlita, sitä enemmän hän kapinoi, sanoin.

Mario huokasi vastaukseksi. ­Hänen tumman tukkansa takaa ­erottui vaalea pyhimyksenkuva. Vasta silloin huomasin, ettei kuva esittänytkään madonnaa ja lasta vaan arviolta kymmenen vuotta minua vanhempaa naista.

– Päästä irti. Sinunkin voisi olla hyvä siirtyä eteenpäin elämässä, kokeilla uusia juttuja, sanoin varovasti.

– Mitä tarkoitat? Mario kysyi.

– Se mikä on mennyt, on mennyt, sitä et voi muuttaa. On sääli, jos menetät menneisyyden takia ­tämän hetken ja sitä kautta huomisen. Ei minulla muuta. Pitäisikö minun värjätä hiukseni? kysäisin muka ohimennen, vaikka olin jo tehnyt päätökseni.

Mario hätkähti, hän mietti hetken ja katsoi minua pää kallellaan.

– Se voisi olla hyvä idea, hän ­sanoi ja lähti saattamaan minua makuuhuonettani kohti.

Välillämme jo alun perin ollut sähkö oli kasvanut kolminkertaiseksi sen jälkeen, kun olin tullut Comolle. En ollut enää varma mistään muusta kuin siitä, että hemmetin puoleensavetävä hän oli.


Makuuhuoneen sisustus olisi voinut olla lainattu suoraan unelmieni art deco -hotellin suunnittelukansiosta. Keskellä huonetta oli suuri katosvuode, jonka valkoiset verhot kätkivät sisäänsä hohtavan valkoisilla pitsikoristeisilla vuodevaatteilla pedatun vuoteen. Sen reunapaneeleista roikkuivat pienet turkkilaiset lyhdyt. Lattian suojana oli valkoinen talja, ja ikkunan viereen oli tehty vaaleanpunainen seurustelunurkkaus divaanista ja Chesterfield-nojatuolista. 

Huone oli juuri sitä, mitä kaipasin, se oli ihanan naisellinen ja suorastaan pakotti antautumaan pienelle nautiskelulle – sekä unelle. Olin niin väsynyt, että olisin voinut kaatua suorin vartaloin vuoteeseen, mutta sen sijaan työnsin suklaakarkin suuhuni ja vaihdoin ­puhelimeeni Suomen liittymän. ­Samalla mietin päivän tapahtumia. Halusin uskoa, että asiat olivat niin kuin minulle oli kerrottu: että Mario oli vaimonsa poismenoa sureva leski, joka ei kestänyt ajatusta tyttären aikuistumisesta. Mutta se olisi ollut liian yksinkertaista, ihan liian yksinkertaista.

Sujautin ylleni flanellisen pyjamani ja kiipesin pehmeiden peittojen alle. En voinut olla ajattelematta kuvan naista. Hän oli näyttänyt niin tutulta, kuin olisin katsonut peiliin. Oliko yhdennäköisyytemme ainut syy siihen, että Mario tahtoi olla kanssani? Tukan värjäisin, se oli selvä. Heti seuraavana päivänä, päätin. Nythän oltiin sentään Italiassa, enkä ollut shoppaillut vielä ollenkaan! Menisin tutustumaan kylän kauppoihin ja ostaisin tummaa hiusväriä. Sellaista, etteivät Fabion ikäiset papparaiset olisi vaarassa saada sydänkohtausta vuokseni. 

Niin kuin olin hetki sitten sanonut Mariolle, oli aika kokeilla uusia juttuja. Ehkä vakoojantarkoilla silmillä varustetut liikkeenpitäjät voisivat antaa minulle vihjeitä siitä, missä olosuhteissa Marion vaimo menehtyi. Jokin Marion tarinassa ontui, en vain saanut päähäni, mikä.

Puhelin alkoi piipata. Monta ­kirjekuoren kuvaa, suurin osa Saralta. Lämmin tunne läikähti rinnassani. Joku sentään välitti.

– Vihdoinkin mä tavoitan sut! Missä sä olet luurannut? Sara hihkui puhelimeen.

– Mulla on Italian numero käytössä, selitin.

– Miksi? Sara kysyi.

– En mä tiedä, Mario halusi.

– Mistä lähtien sä olet tehnyt, mitä käsketään? Tarkista ranteet, onko niiden ympärillä paksu kerros köyttä? Mä tulen vapauttamaan sut, ja sitten lähdetään baariin! ­Sara uhosi.

– Tule vaan, täällä on kokonainen talo täynnä Rooman keisarikunnan aikaisia jakkaroita, niiden verhoilu pitäisi uusia! Nämä ovat ihan kreisiä porukkaa. Tämän päivän tapahtumista päätellen tarvitsen täysipäisen työparin, että saan roomalaisen kuppilan kuntoon. Mitä sä puuhailet just nyt? kysyin.

– Mä olen nyt Lapissa… Eki ­toteutti sen kuplahalli-makkara­jutun, ja ensi viikolla meillä on täällä olutfestarit ja Popeda tulee keikalle. Hyvä kun soitit, mistä saa bootsin muotoisia olutkolpakoita?

Olin kuulevinani taustalta kännikalojen huutolaulua ja valikoitua örinää.

– Toivottavasti et mistään, vastasin.

Eki ei selvästikään kaivannut ­minua, totesin haikeana. Se, että Eki paahtoi eteenpäin entiseen malliin, tuntui oikeastaan aika kauhealta. Yritin tapailla reipasta asennetta.

– Mitäköhän sieniä Eki vetää? Mä haluan kiireesti samoja! Mitä sulla on ohjelmassa Ekin makkarafestareiden jälkeen? kysyin.

– Vatsakatarri, Sara nauraa räkätti entiseen malliin.

– Ei kun oikeesti. Nämä tyypit säätävät perusasioiden kanssa niin paljon, että ensimmäisen naulan lyöminenkin kestää ainakin viikon, marisin.

– Mä en nyt oikein tiedä, kun täällä olisi se Popeda, kuka tietää koska ne seuraavan kerran keikkailevat näillä leveyksillä, Sara siunaili.

Huoneeni ovi pamahti kiinni. Hätkähdin. En ollut huomannut sen jääneen auki. Nousin ja kävelin ovelle. Avasin sen ja kurkistin käytävään. Mamma käveli käytävän päässä. Painoin oven kiinni ja asetuin sitä vasten seisomaan.

– Sä tulet tänne ja sillä selvä, ­supatin luuriin.

– Onko siellä kaikki ok? Sara kysyi.

– Mä en ole ihan varma, vastasin.

Taivaalla mollotti täysikuu, ja ikkunalasiin heijastui vieressä seisovan puun oksien varjo. Se muistutti isoa kouraa.


Aamuauringon ensisäteet olivat kirkkaat, ne tunkeutuivat verhojen lomasta ja kutittivat poskiani. ­Ilmassa tuntui tuoreen kahvin tuoksu, olin hetkessä hereillä ja ponnahdin istumaan. Divaanin edessä olevalle pikku pöydälle oli katettu aamiainen, kahvipannusta nousi höyry ja sen vieressä oli pellavaisen liinan alla voita tihkuvia briosseja, mmm. Joku oli käynyt huoneessani nukkuessani, se ei tuntunut mukavalta ajatukselta. 

Kömmin sängystä, käperryin pinkille leposohvalle ja puraisin briossista palan. Comojärvi levittäytyi edessäni, sen pinta kimalteli auringonsäteiden alla, ja takana häämöttävä vuoristo lumisine kärkineen näytti toivottavan minut tervetulleeksi.

Huokasin. Oli luksusta herätä aurinkoon ja valoon. 

Kaadoin kahvia ja mietin, että vaikka meno hotellissa oli todella kummallista ja porukka olisi tarvinnut järjestelmällisesti toistuvia Oprah-maratoneja enemmän kuin yksikään tuntemani perhe, oli heissä omat hyvät puolensa. Yksi tärkeimmistä oli osoite. Hotelli oli juuri sellainen, mistä olin aina haaveillut. Sellaisen eteen olin valmis vastaanottamaan vaativiakin tehtäviä, joista yksi olisi Marion vaimon kohtalon selvittäminen. Ja sen, voisiko minulle käydä samoin.

Ajatus oli karmaiseva. 

Rouskutin nälkääni jo toista briossia. Ehkä rouva oli kokenut hotellikuoleman. Tylsistynyt hengiltä. Ollut vuosikausia masentunut, ja sitten yhtenä aamuna kaputt. Mario oli jäänyt yksin Valentinan kanssa.

Toistaiseksi minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin uskoa, mitä Mario sanoi. Ja pitää pintani. Niin olin pärjännyt Ekin kanssa ja niin pärjäisin Italiassakin.

Näissä ajatuksissa join jo kylmentyneen kahvin. Kaivoin matkalaukkuani, se oli tyhjä. Pyörittelin sitä aikani, kunnes tajusin vaatteiden siirtyneen vaatekomeroon. Otin henkarilla roikkuvat farkkuni ja neulepaitani ja pujottauduin niihin. En pitänyt yhtään ajatuksesta, että joku hiipi huoneessani, kun en ollut paikalla.

Laskeuduin portaat alas aulaan. Kävelin pyhimyksenkuvan ohi ja huomasin kynttilöiden olevan pois päältä. Tilasin hissin. Se saapui, ja edessäni seisoi herrainliiviin sekä farkkushortseihin pukeutunut ­Valentina. Hän hymyili minulle väsyneesti mustat renkaat silmien ympärillä. Vielä vähän aikaa sitten minäkin olin palannut kotiin aamu­yhdeksältä, nyt sellainen tuntui järjettömältä. 

– Kaikesta päätellen isä on tosissaan kanssasi… Valentina sanoi ja nyökkäsi seinää kohti. 

Kuva oli kadonnut. Seinässä oli enää vain haalea läikkä. Kappas, nyökkäilin ihmeissäni. Valentina heitti hiuksiaan.

– Kiitos, kun et käräyttänyt minua siitä kaputt-jutusta, onhan se ­vähän lapsellista, myönnän, mutta tällä hetkellä ainut keino. En vain tahdo tarjoilla.

– Mitä sitten tahtoisit tehdä? ­kysyin, vaikka tiesin, mistä he olivat riidelleet. Tiesin nimittäin myös sen, että tyttö tarvitsi liittolaisen ja minä taas lisäinformaatiota perheen tilanteesta. 

– JoJo, poikaystäväni, on sitä mieltä, että minun pitäisi mennä otattamaan testikuvat. Hän on malli ja tuntee kaikki tyypit. Yksi heppu Milanosta on sitä mieltä, ­että minusta olisi siihen… siis olemaan malli, mitä mieltä sinä olet?

Valentina leiskautti pitkiä kiiltäviä hiuksiaan kuin sanoakseen: tiedän, että olen kaunis, mutta kukaan ei ole kertonut sitä minulle vielä tänä aamuna.

– Kuka tämä milanolainen heppu on?

– Armani.

Tietysti. Kukas muukaan. Mietin hetken, Valentina seisoi edessäni koko pituudessaan. Näin hänet ­kuvaustilanteessa poseeraamassa Armanin suunnittelemassa herrainliivissä, hyvin laskeutuvissa villakangashousuissa, tukka tuulettimen kohottamana, kasvoillaan ­leveä hymy. Hän oli Cribaldi. Hän ei sekoaisi ensimmäisestä ystävällisestä sanasta tai nopeasti ansaitusta rahasta.

Valentina tunsi selvästi arvonsa ja oli tottunut tulemaan toimeen isojen persoonallisuuksien kanssa. Minulla oli tuttavia, jotka olivat tehneet mallintöitä pitkin poikin maailmaa, ja heidän kauttaan tiesin, ettei siinä ollut kyse mistään huviretkestä. Mutta jos oli fiksu ja hallitsi liikemiestaitoja, saattoi ­tulevaisuus näyttää lupaavalta.

– Oletko valmis ottamaan ­komentoja vastaan, noudattamaan ruokavaliota, kuntoilemaan säännöllisesti? Oletko valmis lähtemään juhlista kotiin, kun ne ovat vasta alkamassa, esittelemään vaatteita joista et pidä, käymään koekuvauksissa ja vastaanottamaan pettymyksiä? kuulustelin kuin paraskin mallimamma.

Ilme Valentinan kasvoilla oli hämmentynyt, mutta hän vastasi jokaiseen kysymykseen sì niin varmasti, ettei minun tarvinnut miettiä, seisoiko hän sataprosenttisesti päätöksensä takana. Olin ihan varma, että hän menestyisi.

– Hyvä on, ilmoita sille milanolaishepulle, että olet tulossa testikuviin ja että sinulla on esiliina ­mukana. Minä tulen mukaan, ilmoitan isällesi ja se on siinä. Jos hän ei suostu, minä lähden takaisin Suomeen, ilmoitin ja upposin Valentinan karkkiparfyymisyleilyyn.

– Nyt ymmärrän, miksi isä kutsui sinut tänne! Valentina sanoi silmät säteillen ja melkein tanssi pois aulasta hakemaan kahvinsa ja voi­sarvensa aamiaishuoneesta.

– Sinussa on Cribaldin naisten ­lujuutta, sen huomaa kaikesta, Mamman ääni kajahti vastaan­ottotiskin takaa.

Hätkähdin. Sielläkö hän oli majaillut kaiken aikaa? Hän seisoi edessäni ja hymyili. Tämänaamuinen peruukki oli kaikista tähänastisista onnistunein, tummat poskipäille osuvat kiharat pehmensivät ajan kovalla kädellä luonnostelemia piirteitä.

– Mario sanoi, että tytöllä on hankala ikä, selitin ja mamma huiskaisi kädellään.

– Höpö höpö, sillä tytöllä on hankala isä. Kokeilkoon siipiään, menköön Milanoon. Roomassa tyttö ei voi enää olla, yksi kesä ja hän on… Mamma teki puolikaaren muotoisen eleen vatsansa yllä.

– Sen vain tahdon sanoa, etten yritä olla tytölle äiti… aloitin, mutta hän pudisti päätään.

– Se, mitä teit äsken, on juuri ­sitä mitä hän kaipaa. Ja mitä tämä talo kaipaa, samoin Mario. Minä en voi sekaantua aikuisen poikani elämään, mutta kuten tiedät, elämme tiiviisti yhdessä ja minuun sattuu, kun näen miten suru on tehnyt hänestä harmaan. Hänhän on vielä nuori, hänen pitäisi olla elämänsä voimissa… Mutta sen tahdon sinulle sanoa, että sen minkä teet toisille, tapahtuu myös sinulle. Kun saat hyviä asioita tapahtumaan, niin niitä tapahtuu myös sinulle! Usko pois kultaseni, hän sanoi.

Minä näin, että hänen esiliinansa taskusta pilkottivat valokuva­kehyksen kultaiset raamit.

Ainakin joku oli puolellani. ­Astuin hissiin ja vasta pihalle päästyäni huomasin, että olin unohtanut aurinkolasit huoneeseeni. Päätin pärjätä ilman.

Paolo, Mario ja Fabio olivat jo nostelleet hotellin takapihalla ­sijaitsevasta pikku tallista tuoleja ja valaisimia isoksi röykkiöksi maahan.

Kurkistin varastoon. Mitä aarteita siellä olikaan! Kotkanpäillä varustettuja sängynpäätyjä, upottavia sohvia, taulunkehyksiä, jotka kimalsivat niin, että niiden oli ­pakko olla aitoa kultaa. Ihmettelin ­Marion huoletonta säilytyssysteemiä.

Rikkaat ihmiset jaksoivat hämmästyttää minua. Kiskaisin yhden pressun alta esiin jakkaran.

– Tässä on varmaankin viimeksi istunut kuolemantuomioita jakava Caesar! vitsailin, mutta kukaan ei nauranut. Fabio näytti taas siltä, että pyörtyisi pian. 

– Sinulla on silmää kauneudelle, Mario sanoi ja otti jakkaran kädestäni.

Hän antoi sen Fabiolle, joka asetti sen varovaisesti muiden kullanhohtoisten esineiden sekaan ja veti pressun päälle.

– Pressun alla olevia huonekaluja ei voi käyttää, Mario ilmoitti ­napakasti, ja Paolo katseli muualle.

– Miksi? kysyin.

Jo nyt oli, tuolit olisivat olleet ­aivan täydelliset roomalaiset jakkarat, niiden lisäksi olisin tarvinnut vain metrikaupalla lasilevyä, johon olisi tehty pöydänjalat sotilaiden kilvistä.

Ei sitten, tuskailin ja katselin ­rokokootuolikasaa, joka olisi tarkoitus korjata hotellin kesäkautta varten, ne verhoiltaisiin vaalealla kankaalla. Minä tekisin perustukset ja Sara saisi auttaa, niin olin suunnitellut. Siinä kuluisi kevät­talvi, ja oman asuntoni remontti Helsingissä valmistuisi niihin aikoihin, kun Rooman ravintolan avajaisia juhlittaisiin.

– Tulee muita tuoleja, Mario ­sanoi ja pyysi minua istumaan viereensä.

Pressun alle piilotettu kasa ­alkoi kiinnostaa minua tosissaan. Oliko Mario niitä, jotka ostivat ­palatsien kullassa uitettuja huonekaluja, niitä joita himoittiin ja joista taisteltiin, mutta joita ei lopulta oikein voinut käyttää missään? 

Mario huomasi tuijotukseni. Hän silitti hiuksiani, asetteli niitä, väsyi sitten tajuttuaan, ettei vapaata vangita voi ja painoi suudelman poskelleni. Mutta olin ilokseni pannut merkille, ettei hänen nimettömässään ollut enää sormusta!

– Pidetään tauko ja mietitään ravintolalle nimeä! Paolo ehdotti innoissaan.

Oli mukavaa, etteivät italialaiset tunteneet täysillä huhkimisen konseptia. Työnteon lomassa juteltiin ja suunniteltiin menuita, niin ­remontoitavan ravintolan kuin ­kesähotellinkin. Mitä ruokaan tuli, olin jo päättänyt, että tahtoisin maistaa kaikki menut läpi ainakin kerran! Paolo oli jo päättänyt, että listalle päätyisi villisikaa sekä muita keihäänvarteen grillattavaksi sopivia ruokia. Keskelle ravintolaa tulisi grilli, jossa vartaita pyöritettäisiin.

– Miten olisi Barbaari? ehdotin luonnottoman pitkän hiljaisuuden jälkeen, ja Paolo iski kätensä yhteen ja nauroi ääneen. 

– Siinä se on, nimi joka kertoo kaiken! Barbaari! Mario intoili.

Minä mietin, olisiko nyt hyvä hetki kertoa, että olin lähdössä ­Valentinan kanssa Milanoon. Ehkä ei. Ehtisihän sitä.

Katse Marion silmissä oli sitä luokkaa, että hänellä oli muuta mielessä. Eikä minulla ollut mitään pientä kuhertelua vastaan. Paolo ymmärsi yskän, mutisi jotain lounaasta ja lähti Fabio kannoillaan kipittämään hotellin suuntaan. Mario painautui lähemmäksi.

– Kuules nainen, sinulle tarjoillaan kohta kuubalainen yömyssy, jos et vaikene! Mario sanoi muka pelottavalla äänellä, eikä minua pelottanut ollenkaan.

Trendien ennustajana minua ­toki aina kiinnostivat uudet drinkit, kuka tietää, olisiko tässä uusi Cosmopolitan?

Mario kietoi kätensä ympäril­leni.

– Siihen tarvitaan hämärä talli, tujaus tajun kankaalle heittävää salsamusiikkia tai muuten vain rento lanne, märkä pusu ja roomalaisen hallitsijan vuode. Mitäs tuumaat? hän kuiskaili, kaappasi minut syliinsä ja lähti kävelemään kohti tallia.

Odotus tuntui poreena kielen päällä.

– Minä pidän sinusta paljon, ­Jane, todella paljon, Mario sanoi ja puristi minua lujemmin.

– Minäkin pidän sinusta, vastasin ääni käheytyneenä.

Yhtäkkiä minua ujostutti ihan kamalasti. Katsoin hänen ohitseen aurinkoon. Edessämme olisi huikea kesä.

Loppu.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.