Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Jane lähtee lomailemaan Comojärven rannalle. Italiassa on täydellistä, mutta hankaluudet ja haastavat tilanteet eivät jätä Janea rauhaan.

Pyörittelin luuria käsissäni. Siellä se oli, napinpainalluksen päässä, mahdollisuuteni korjata pieleen mennyt edellinen puhelu. Eki oli kyllä oikeassa siinä, että aina kannatti yrittää, mutta olisi ollut järjetöntä soittaa ja selittää let's give it a try miehelle, jonka silmissä oli kerran leimautunut ­kevytkenkäiseksi huithapeliksi, ja ehdottaa tapaamista vaikkapa Roomassa. Ei niin voinut tehdä, ajattelin ja tuijotin tähtitaivasta.

Olin pystynyt jotenkuten elämään sen seikan kanssa, että Eki oli lähtenyt Lappiin ja tein nyt töitä yksin. Ainakin sain tehdä päätökset itse, se oli tervetullutta vaihtelua. Mutta nyt sekään ei tuntunut miltään. Kaipasin sitä pientä hankausta, jonka Eki sai minussa aikaan, taistelutahtoa, sitä että oman asian läpisaamisella oli merkitystä. Mutta Eki jatkoi elämäänsä, hänellä oli uusi maisema, uudet suunnitelmat.

Asuntoni olisi aamulla korjausmiesten valtakuntaa, ja minun olisi häivyttävä pois tieltä. Siirrettävä elämäni johonkin hotelliin, mukana vain tärkeimmät vaatteet. Sankan lumisateen takana pitäisi yrittää nähdä sateenkaari, pilkahdus paremmista ajoista. Olisi saatava käpälä takaisin hunajapurkkiin ja keksittävä nopeasti uusi bisnes­idea. Ei enää yökerhoja, se oli varmaa. Mutta mitä ihmettä minä keksisin?

Eki oli vakuuttanut minut: mitä tuli oman onnen saavuttamiseen kenelläkään meistä ei ollut aikaa hukattavaksi. Kaiken muun olin jo kokenut, olin koetellut voimiani ja näyttänyt taitoni, mutta onnellinen en ollut. En sillä autuaaksi tekevällä tavalla, jollaista kuvittelin oikean onnentunteen olevan. Kevyttä ja mukavaa, iloa siitä että sai jakaa. Ja että hetkittäin oli lupa olla heikkokin. Siitä en tiennyt mitään.

Minun oli aina ollut pakko pärjätä, pitää muita pystyssä, valaa uskoa ja jakaa kannustavia sanoja. Siinä sivussa olin kannustanut itseäni joukkojen johtoon, ja kaiken aikaa minua oli pelottanut. Pelottanut enemmän kuin halusin myöntää: Entä jos en onnistukaan? Mitä ­minulle jää? Raunioiden lisäksi rakkaudettomuus. Hävetti myöntää, etten ollut koskaan ollut järjettömästi, sokeasti rakastunut. Minulle ei ollut jäänyt aikaa rakastaa.

Istuin keittiössäni, jonne pyykkikoneen pamauksen jäljet eivät ulottuneet. Siellä sentään oli sellaista kun halusin, lasit, kannut ja lautaset olivat hyllyillä juuri niillä paikoilla joille olin ne asettanut. Ne olivat olleet käyttämättä siitä asti kun järjestelin ne hyllyyn. 

Jääkapissa oli trendiruokien valmistamiseen vaadittavia kastikkeita ja eksoottisia mausteseoksia sitsejä varten – sitsejä, joita en koskaan järjestänyt. En tuntenut ketään niin hyvin, että olisin voinut kutsua heidät kotiini. Avohyllyllä oli pino keittokirjoja, joita ei ollut luettu esipuhetta pidemmälle. Niiden alta sojottivat jonakin toiveikkaana hetkenä lehdistä revityt reseptit.

Sieppasin puhelimen käteeni, ja juuri kun olin heittämässä sen pölyisiä laseja kohti, se soi. Näyttö välkkyi kämmenelläni, ruudulla pullistui paksuksi numero, jota olin ajatellut. Se, jossa oli Italian maakoodi.

– Si pronto? vastasin varovasti.

Mario tyrskähti.

– Oletko opiskellut italiaa? Sinun ei tarvitse osata muuta kuin io sono celibataire, sillä pärjäät missä tahansa kolkassa Italiassa. Niin siis, oletko sinä sinkku?

Hän heitti kysymyksen huolettomasti ilmaan. Kysymys värisi, sinkku-sana suorastaan soi. Siihen sisältyi niin paljon. Huolettomuutta, hauskuutta ja heittäytymistä. Eniten kuitenkin yksinäisyyttä.

– Sinähän olet innostava kuin tiedote paavin vierailusta. Olen ­minä sinkku, vastasin.

Kuulin Marion henkäisevän, ­hänen hampaidensa välissä oli varmaan pieni ilmarako, sillä olin kuulevinani pienenpienen vihellyksen. Puristin luuria.

– Kiva kun soitit, tosi kiva, minulla oli kurja hetki, sanoin hiljaa ja pyörittelin sormeani Vuoden Yrittäjä -pokaalin sisällä.

Aina kannatti yrittää. Mutta sydämenasiat olivat eri juttu, vai olivatko?

– Täytyy tunnustaa, että minua jännitti soittaa. Jos numerostasi olisikin taas vastannut nuoren miehen ääni, se Fuckbuddy, niin Mamma mia! Mario nauroi ääneen ja selitti heti perään, että sellaiset naiset kiinnostivat häntä yhtä paljon kuin hänen äitinsä nappikokoelmat. Mitä se sitten tarkoittikaan – joka tapauksessa minua alkoi kummasti kiinnostaa niiden nappi­kokoelmien näkeminen.

Marion äänen kuuleminen sai minut levottomaksi, hän istutti ­minuun toivonjuuren. Jospa ei olisikaan vielä liian myöhäistä. Jospa me voisimme yrittää vielä.

Kävelin edestakaisin asunnossani ja kuuntelin Marion selontekoa Paolosta ja Paolon soppapaikan vieressä olevasta liiketilasta, jonka Paolo oli juuri ostanut itselleen aikeenaan laajentaa ravintolaa. 

– Kuten tavallista, isoveljen ideat eivät kelpaa, Mario kertoi.

Hiljainen hurraa sille, ajattelin.

– Perheemme historia velvoittaa tekemään laatua. Me emme voi ryhtyä mihin tahansa, joten sinä tulit mieleeni. Älä huolestu, olet ­ollut mielessäni kaiken aikaa, mutta nyt tarvitsisin sinun näkemys­täsi sisustamisen ammattilaisena.

Puristin luuria lujempaa.

– Niin… sanoin ja toivoin Marion jatkavan, kertovan lisää, antavan minulle syyn lähteä ja jättää tämä hävitys taakseni edes hetkeksi.

Päätin vaellukseni kylppärini kynnykselle. Edessä olisi kuukau­sien remontti. Ja mitä sitten seu­raisi? Todennäköisesti joutuisin laittamaan koko huushollin myyntiin, että saisin kerättyä itseni ja selvitettyä suunnan.

– Paolo on tulossa luokseni ­Comolle, ja meidän olisi tarkoitus suunnitella hieman. Niin että jos sinulla ei ole muuta… Mario sanoi.

Otin hetken mielijohteesta kuvan sirpaleista, kaakelinkappaleista ja lojuvista kosmetiikkapulloista.

– Voinko tulla huomenna? kysyin enkä jäänyt odottamaan vastausta vaan lähetin kuvan saman tien.

Marion nauru kaikui kaakeloi­dussa tilassa.

– Tuohan on kuin Rooma! Tuota ei korjata yhdessä päivässä! Kohta pora laulaa yötä päivää, et sinä voi sinne jäädä! hän meuhkasi.

Kerroin hänelle yökerhosta, joka räjähti, Ekistä, joka katosi tunturiin, Jessestä, jonka kanssa olin ajatellut pitää hetken hauskaa ja siitä kuinka sitten kävi.

– Kaikella on tarkoituksensa, hetken kuluttua et näe tilanteessa muita kuin hyviä puolia. Hetken kuluttua olet kiitollinen kaikesta! Mario sanoi ja lupasi tulla hakemaan minut lentokentältä.

– Ajelutan sinua vuoristossa. Siihen aikaa päivästä on kuin aurinko paistaisi ainoastaan siihen seinämään, joka vie meille, Tremezzoon.

Hymyilin epäuskoisena. Aurinko tuntui melkein mahdottomalta ajatukselta. Miten ihanaa! Tartuin ­kynään ja kirjoitin Marion antamat ohjeet muistiin. Lopuksi kysyin vielä hänen sukunimensä.

– Kaiken varalta, etten seiso lentokentällä odottamassa miestä, jonka tunnen vain etunimeltä.

– Cribaldi, Mario sanoi.

Minua alkoi naurattaa. Eihän ­kenenkään nimi voinut olla Cribaldi, sama kuin olisi ilmoittanut nimekseen Nintendo tai Pepsi!

– Tosi hyvä yritys. Mä olen siis nukkunut yöni hotellissa, jonka ­katolla välkkyi sun perheen sukunimi. Todella nokkelaa! hirnuin.

Seuraavaksi Mario sanoisi varmaan tarvitsevansa allekirjoitukseni johonkin limusiinin vuokrasopimukseen, ja hups kun unohtui Visa-kortti kotiin, voisitko maksaa tämän kerran. Siinä sitä oltaisiin, hyvä­uskoinen höynä.

– Ihanko totta, välkkyikö se kyltti? Kyllä sen pitäisi tasaisesti palaa, hyvä kun sanoit. Asia täytyy tarkistaa heti! Mario touhotti.

Puristin luuria. Sanoivat, että isoja ympyröitä pyörittivät pienet ympyrät. Jos niin oli, niin silloin mies, joka oli juuri pyytänyt minua antamaan muutamia vinkkejä veljensä soppapaikan remppaa varten, kuului sukuun, jonka omaisuutta oli viiden tähden luksus­kategoriaan kuuluva Hotel Cribaldi -ketju. Sen hotellit olivat suvun asumiskäytössä olleita vanhoja villoja.

Myös se hotelli, jossa olin Roomassa yöpynyt, oli joskus kauan sitten ollut Cribaldin suvun talo. Eri sukupolvet olivat asuneet eri kerroksissa. Lisäksi heillä oli palazzoja, kesähuviloita, pitkin poikin maata. Osa oli myyty amerikkalaisille elokuvatähdille ja italialaisille vaatesuunnittelijoille, mutta suurin osa oli edelleen suvun hallinnassa.

Tarinan mukaan jokainen perheenjäsen työskenteli hotelleissa palvelutehtävissä, etteivät he menettäisi kosketustaan todellisuuteen, palveluammatin vaativuuteen sekä siihen, että jokainen euro piti edelleen tienata itse. Sen olin lukenut hotellihuoneessa olleesta lehdestä. Jutussa perheen matriarkka oli selittänyt, että työnteko oli ainut keino pysyä asiakkaiden lähellä ja taata heille juuri oikeanlainen palvelu.

– Sama nimi kun sillä Rooman hienoimmalla hotellilla... toistin ­ja tajusin, että ensi kertaa minulla ­olisi käsissäni projekti, joka ei tuot­taisi ongelmia tavarantoimittajien kanssa.

– Sama Cribaldi, Mario sanoi ja toivotti minulle suloisia unia.

Puhelun jälkeen ryhdyin googlettamaan kädet täristen. Menestyksen lisäksi Cribaldin perheessä oli ollut onnettomuuksia, loiston lisäksi menetyksiä. Huhuttiin mafiayhteyksistä, mutta sellaista puhettahan menestys usein synnytti.

Cribaldit elivät omassa universumissaan. Muistin hotellin kattoon maalatut freskot. Ajattelin Mariota, jonka hiuksissa oli hopeaa. Hän ­tulisi noutamaan minut Malpensan lentokentältä.

Italia hohti edessäni kaikessa kirkkaudessaan. Lentokoneesta näki, että maa oli sieltä täältä vielä lumen peitossa, mutta auringon kirkkaus tunkeutui kaiken läpi. Seuraisin lintuaurojen lentoa pohjoiseen. Ulkona oli lupaus keväästä. Laskin aurinkolasit silmilleni. Ihan liian kirkasta kaltaiselleni luolalepakolle. 

Saapuvien terminaalissa Mario nojasi teleoperaattorin mainos­tiskiin.

– Ciao bella! hän sanoi ja antoi hyväksyvän silmäyksen valkoiselle matkustusasulleni. Valkoiset suorat housut ja niihin sopiva pitkähihainen neulepaita olivat ihme kyllä säilyneet puhtaina huolimatta viereisellä penkillä lentokoneessa omelettia heitelleestä bambinosta.

– Sinulla on hiukset kauniisti, hän sanoi oikeaoppisesti, ja minä onnittelin itseäni siitä, että olin kerrankin jaksanut nähdä pumpuli­tukan föönaamisen vaivan. Omasta mielestäni tosin muistutin lähinnä kävelytaitoista hattaraa.

– Vasta nyt minä uskon, että sinä palasit, Mario sanoi.

Hän otti kassini, suuteli minua molemmille poskille, ojensi teleoperaattorin liittymäpaketin ja toivotti tervetulleeksi Italiaan.

– Tule soittaminen edullisemmaksi, Mario selitti, ja sitten vasta tajusin.

Varmaankin myös operaattori oli heidän perheensä omistuksessa. Niin kuin oli suurin osa lentokentän pizzoja ja voileipiä kaupittelevista ravintoloistakin. Mitä sitä Suomeen puhelinlaskuja maksamaan, kun voisin suunnittelukeikkani vaatimilla puheluilla kasvattaa Cribaldien kassaa. Juuri noin rikkaat pysyivät rikkaina. Minulla oli niin paljon opittavaa!

Mario käveli edellä ja heilutteli laukkuani. Se näytti pieneltä hänen kädessään. Auton edessä vaiensin vingahduksen. Bentleyn kyljet kiilsivät niin, että niistä olisi voinut peilailla. Tosin siitä ei olisi ollut ­mitään hyötyä, olisin vain saanut todeta otsani kiiltävän kilpaa auton konepellin kanssa.

Moottoritiellä auto liukui eteenpäin sulavasti, vierekkäisiltä kaistoilta sitä ei yritetty ohittaa, ­sitä ei kiilattu eikä sen taakse ilmestynyt kärsimättömiä tööttäilijöitä. Ehkä se johtui siitä, että Bentleyn kanssa oli turha lähteä kilpasille, tai sitten siitä, että auton rekisterikilvissä luki mustin kohokirjaimin Cribaldi.

Taivas oli vaaleansininen lukuun ottamatta pientä pilviharsoa. Matka oli pitkä, ja meillä oli aikaa jutella. Mario kertoi talvenviettopaikkansa olevan kesäkaudella suosittu, se sijaitsi paraatipaikalla kallionrinteessä Comojärven rannalla.

– Talvisin asun hotellissa itse, yksin. Lähinnä siksi, että talo täytyy pitää lämpimänä ja varkaat poissa, mutta myös sen takia, että parhaimmat muistoni sijoittuvat Comolle. Rakastan Roomaa, veljeni asuu siellä ja muu perhe hoitaa muita hotelleja, mutta kaipaan Comolle. Rauhaan, hiljaisuuteen, Mario sanoi.

Tiesin, mistä hän puhui. Niin paljon kuin tunsinkin vetoa yöelämään ja sen sykkeeseen, tarvitsin myös yksinäisyyttä ja rauhaa.

Pidätin hengitystäni, kun ajoimme kapeaa tietä pitkin. Toinen toistaan upeampia, vaikutusvaltaa ja vaurautta henkiviä villoja kohosi sypressien ja madonnankuvilla varustettujen kiviaitojen takaa. 

– Illan hämärtyessä nuo vastapäiset rannat ovat kuin täynnä tuli­kärpäsiä, usvan läpi näkyy ainoastaan väläyksiä ravintoloiden valoista, Mario kertoi hymyillen.

Pidin uinuvasta tunnelmasta, odotuksesta. Maaperän harmaus, toisiinsa takertuneet viiniköynnökset, paljaat penkereet, maassa lojuvat oliivikivet ja kävyt tuntuivat oman olotilani jatkeelta. Me odotimme. Kirkkautta, parempia aikoja. Kukoistusta, hyvää satoa. Muita ihmisiä. Mutta ensin oli tehtävä valmisteluita.

– Vietin lapsuuteni kesät Comojärven rannalla, kävin koulua järven toisella puolen ja tienasin ensimmäiset taskurahani piccolona hotellissa. Opiskeltuani Sveitsissä hotellinjohtamisen loppututkinnon ­palasin takaisin Comolle silloisen vaimoni kanssa. Meidän oli tarkoitus pitää tätä auki ympäri vuoden, mutta se suunnitelma muuttui, Mario sanoi, ja huomasin otteen nahkapäällysteisen ratin pinnalla kiristyvän.

Kauempana lautat kuljettivat ­ihmisiä järven yli vastarannalla oleviin pieniin kyliin. Järven yllä roikkui turvallinen usva. Sen takaa erottuivat vuorten lumikärkiset kolmiot. Niiden näkeminen palautti mieleeni sen, ettei luonnonvoimia vastaan voinut pieni ihminen kisata. Olin saanut siitä muistutuksen edellisellä Verbierin-reissullani, jolloin palasin pontevan kreisibailaussession jälkeen hotellille, paiskasin sukset narikkaan ja kipusin kylpyyn hiihtohaalarissani. Seuraavana aamuna päättelin laskusta, että olin ilmeisesti tilannut huoneeseeni hierojan, alppilaulajan, maistele maan makkaroita -menun sekä kärryllisen kaljaa. Muisti meni, sitä se happirikas alppi-ilma ihmiselle teki.

Talo näki minut jo kaukaa, se katsoi minua tarkkaavaisesti kuin ­vanha nainen lukulasien takaa. Se kohotti valkoisia markiisejaan, ja olin näkeväni miten pienet sievät parvekkeet venyivät vielä hieman pulleammiksi kurkkiakseen paremmin. Pidätin hengitystäni.

Mario käänsi Bentleyn kallio­seinämään rakennetun palazzon pihaan. Rakennuksen katolla luki suurin hohtavin kirjaimin Hotel Cribaldi Tremezzo.

Talo oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin. Kolmesataa vuotta vanha, vaaleanpunaiseksi rapattu, valkoisin ikkunaluukuin varustettu viisikerroksinen kivilinna, jonka mahtipontista pääsisäänkäyntiä vartioivat mustasta marmorista veistetyt pantterit. Sisäänkäynnin portaita reunustavissa kaiteissa oli Cribaldin suvun vaakuna.

– Oh là là, mutisin ihastuksissani ja haparoin parempaa otetta kaiteesta pysyäkseni pystyssä.

Talon takorautakaitein koristellut parvekkeet, leveät aamiaisterassit, auringonottosalonki ja kuntokeskus hohtivat ylläni kaikessa ­uljaudessaan. Mario kertoi talon takana olevan vielä tenniskenttä sekä pieni viinitarha. Toisiinsa sykertyneistä pensaista ja köynnöksistä näki, että paikka oli kesällä todellinen paratiisi. Mario ei ollut liioitellut sanaakaan kertoessaan hotellin viehätysvoimasta. Se lumosi minut heti ensisilmäyksellä.

Nousimme hissillä hiljaiseen ­aulaan. Hissi oli Marion mukaan rakennettu vasta äskettäin helpottamaan hotellivieraiden kulkemista, raskaiden matkalaukkujen kantamista sekä keittiön ja taloudenpidon tavarantoimituksia. High tech -hissi oli osattu upottaa talon arkkitehtuuriin niin, että se istui rakennuksen päätyyn kuin se olisi ollut siinä aina. 

Aula oli hallimainen ja pyöreä, seinällä paloivat hämmentävän ­aidon näköiset kynttilät kyntteliköissään. Olin nähnyt samanlaisia ikivanhan basilikan alttarilla ja vouhkannut Timille aikani paloturvallisuudesta, kunnes olin tajunnut niiden olevan sähkökynttilöitä. Kynttilöiden väliin oli asetettu kauniin vaaleahiuksisen madonnan kuva. Olipa hassua, että hotellilla oli blondi suojeluspyhimys, mutta Italia olikin vastakohtien maa.

Lattia oli ikivanhaa lakattua parkettia, se kiilsi kuin parhain tanssilattia. Keskellä hallia oli, niin kuin tyylikkäissä hotelleissa kuuluikin olla, pyöreä, vahvajalkainen barokkipöytä jonka päällä komeili kor­keana nouseva kukka-asetelma. Punaisia ruusuja oli aseteltu pyhimyksen kuvan alle sekä vastaanottotiskille korkeaan vaasiin. Se vasta oli tyyliä, ettei kukista luovuttu, vaikkei hotellivieraita ­ollutkaan! Se kertoi, että Mario rakasti kauneutta, ihan niin kuin minäkin. Vastaanottotiski oli mahonkia, samanlainen kuin Roomassakin oli ollut, ja sitä vastapäätä oli asteltu hienosti vitriineihin simpukoita, rasioita ja kirjoja.

Mario käveli edelläni kohti lasista high tech -päätyä, joka toimi näköalatornina alas järvelle. 

– Kun on kirkasta, täällä ei ole yhtään vapaata paikkaa, tämä on paras paikka nauttia aamukahvia! Mario sanoi hymyillen. 

Kokeilin mahonkisten empire-sohvien verhoilua. Napakka jousitus kertoi siitä, että ne oli vastikään tehty, kangas oli trendikkään leveäraitaista vaaleansinistä silkkiä, joka sopi täydellisesti kullattuihin egyptiläisvaikutteisiin koristeisiin, siipiselkäisiin naisfiguureihin. Empire oli aina ollut lempiaikakauteni. Sen lisäksi, että sirot huonekalut olivat todellisia käsityötaidon huippua, ne olivat puoliksi fantasiaa: ne kuuluivat elämään, joka oli sadun­omaista, jossa ei tunnettu kompromisseja, vaatimattomuutta tai sarjatuotantoa. Se oli tyyli, jossa tuolilla oli eläimen jalat ja sohvan käsi­nojia koristivat kotkanpäät tai enkelin siivet. 

– Täällä on juuri sellaista kuin kuvittelinkin. Tämä on kuin temppeli, kaunis ja rauhallinen.

Mario kumartui minua kohti.

– Sanoitko temppeli? hän kysyi, ja nyökkäsin.

Mario piirsi laajan kaaren kädellään.

– Tämä paikka muistuttaa minua joka päivä siitä, miten onnellinen joskus olin… Tulen onnelliseksi siitä, että olen ollut juuri täällä niin onnellinen. Nyt olen yksin, teen liikaa töitä, mutta niin meidän suvussa on aina tehty. Minä jatkan traditiota, mutta minä kaipaan häntä!

Mario katsoi kyyneleet silmissään järvelle.

– Minä tiedän mitä kaipaus on, sanoin ja kerroin kauniista kesäpäivästä järven rannalla, hetkestä ­jolloin istuin sisareni kanssa varpaat syvälle hiekkaan työnnettyinä. Aurinko paistoi ja meillä oli auringon kultaamat jäsenet, pitkät silkkiset hiukset ja aukko etuhampaiden välissä. Sitten kerroin siitä, miten hyppäsimme eväshetken jälkeen veteen, eikä sisko enää noussut pintaan. 

Sormus Marion sormessa kiilsi valon kajossa. Kunpa joku joskus rakastaisi minua yhtä paljon kuin hän rakasti vaimonsa muistoa.

Vedin henkeä ja jatkoin.

– Pohjassa oli kivi. Hän löi päänsä, ja se oli sitten siinä… sanoin hiljaa, ja niin kuin aina kaksoissisarestani puhuessani minun tuli kylmä. Hänen kuolemastaan asti olin yrittänyt täyttää hänen jälkeensä jättämää aukkoa.

– Mamma mia, Mario mutisi. Hän sulki minut syliinsä ja keinutti hiljaa puolelta toiselle.

Pyhimyksen kasvot hohtivat kynttilän valossa. Ne tuntuivat irtoavan tummasta seinästä, vetivät katsojaa puoleensa. Suljin silmäni. Kuulin Marion sydämenlyöntien tasaisen jumputuksen.

Pieni parransänki tuntui ihoani vasten. Katsoin Mariota ja tiesin, että häneen voisin rakastua. Ehkä surun voi haistaa. Ehkä painavat ajatukset painoivat jälkensä auraan niin, että voisimme löytää toi­semme ja seistä sylikkäin tyhjässä hotellissa.

– Tiedätkö, miten kauniilta näytät juuri nyt? Silmäsi kimaltavat samanlaisina kuin tuon alhaalla olevan altaan vesi. Silmäsi ovat ­ihmeelliset, turkoosit vai siniset? Loputtomat joka tapauksessa, ­Mario sanaili ja sai minut kiemurtelemaan vaivautuneena.

Jostain huoneesta kantautui ­lukitsematta jääneen ikkunaluukun kolina, kun se iskeytyi talon seinää vasten. Se pitäisi sulkea.

Siinä liikehtiessäni tajusin, etten suinkaan tuoksunut eteerisesti ­surulta ja kaipaukselta vaan hikiseltä asfalttimieheltä. Uima-altaan vesi kimalsi lasiseinän läpi houkuttelevana.

– Haluaisin mennä uimaan, ­sanoin.

Mario päästi käteni hitaasti.

– Te pohjoismaalaiset olette kuin muinaiset roomalaiset, aina peseytymässä! hän nauroi ja kertoi neuvoi tien alakerran kauneushoitolaan.

Kylpylä oli sekoitus roomalaista kylpylää ja Versacen muotitalon innoittamaa yökerhoa. Allasalueen mustan kaakeliseinän keskeltä pyrki esiin suuri kultainen leijonanpää, joka sylki vettä. 

Kahlasin altaaseen.Sen sisäreunaan upotetut kohdevalaisimet loivat veteen kauniita keiloja. Ihanaa päästä vihdoinkin veteen, ajattelin ja sukelsin.

Altaassa oli aina turvallista. Siellä ei tullut valomerkkiä, hyvät hetket jatkuivat niin kauan kuin jaksoi polskia. Ja uidessani olin lähempänä siskoani. Tunne siitä, että puolikas puuttui, oli edelleenkin päivittäinen olotila. Ainoastaan uimalla saavutin tunteen, että kaikki oli ­hyvin. Kelluessani levän lailla veden pinnassa tunsin, että minua kannateltiin, että kaksoissisareni oli läsnä. Tiesin, että hän kulki rinnallani.

Kääriydyin pyyhkeeseen ja tassuttelin kauneushoitolaan. Pölyisten kynttilöiden ja pyyhekääröjen keskellä oli pieniä näytepakkauksia. Päätin aloittaa ihon pigmenttiläiskiä vaalentavasta kuorinnasta, sen jälkeen levittäisin pikakohottavan naamion ja vasta sen jälkeen tutustuisin ihoa kosteuttavaan seerumiin. Sitten olisikin jo aika laittaa uusi passihakemus vireille.

Maatessani naamio kasvoillani hämärässä tajusin yhtäkkiä, että juuri tällaiset hetket olivat niitä ­hyviä hetkiä, joita minun olisi syytä alkaa kerätä. Siihen asti, kun Eki lähti Lappiin, en ollut ajatellut koko asiaa. Minun oli pitänyt olla kahtena yhtä aikaa. Olin yrittänyt tehdä muita onnelliseksi ja toivonut saavani vastineeksi kiitoksiin käärittyä rakkautta.

Voisinko nyt vain ilmoittaa, että olen löytänyt oman juttuni, kiitos ei hullutuksille. Nyt riittää. Tässä ovat elämäni tärkeimmät asiat.

Pari tuntia myöhemmin teehuoneessa kajahtivat juhlalliset sävelet. Puristin kuppia käsissäni ja ­annoin oopperan pauhata ylitseni. Salin keskiössä oli pitkä pöytä, jonka molemmin puolin oli rivissä kiiltäviä samovaareja ja teelajikkeita lasipurkeissa.

Teehuoneessa jatkui sama empirelinja kuin muuallakin, mutta joukossa oli muutamia moderneja huonekaluja, Corbusieria ja Kartellia. Teehuoneen vieressä oli biljardihuone ja kirjasto. 

Mario oli loihtinut meille pienen antipastolautasen maisteltavaksi ennen illallista. Mukaan tulisi ­myös Famiglia. Perheen mainitseminen sai minut hieman hermostuneeksi, mutta piti muistaa, että ravintola, jota ryhtyisin sisustamaan, oli heidän omistamansa. Pitäisihän heidän saada tutustua minuun. Teehuoneeseen kantautuvista tuoksuista päätellen illallisesta olisi tulossa herkullinen! Iloitsin, että olin tajunnut pakata mukaan kokopitkän mustan neulemekon, se oli lämmin ja samalla yksinkertaisen elegantti.

Mario kävi viereeni istumaan. 

– Vaimoni rakasti oopperaa, ­kävimme yhdessä kaikissa ensi-­illoissa. Hänen kuoltuaan en ole käynyt. Upea Nabucco! Orjien laulu! Mario selitti ja roikotti edessäni cd-levyn koteloa.

Kappale muistutti etäisesti Helsingistä, tahmean tunkkaisesta yökerhosta. Remix levystä, jonka kannelle oli kaatunut siideriä.

– Alistettujen laulu, Mario ja kuljetti kättään hiuksieni läpi. Hän näytti mietteliäältä.

– Tiedätkö, silloin Roomassa, kun seisoit pyyhkeeseen kietoutuneena hotellin käytävällä, luulin näkeväni näkyjä. Olin toivoinut vaimoni näyttäytyvän minulle, hän rakasti niin meidän Rooman-hotelliamme, varsinkin punakultaista huonetta. Sitten kuulin ääniä käytävästä ja avasin oven. Hetken kuluttua astuit sisään huoneeseeni, mutta vaikka olin ihastunut charmistasi, tunsin huonoa omaatuntoa, minähän olin odottanut vaimoni ilmestyvän. Kaipasin häntä niin, ja samalla sinä hengitit vieressäni – tunsin olevani tuomittu seisomaan ikuisiksi ajoiksi raunioiden keskelle, Mario vuodatti.

Mario vei tyhjän teekuppini tarjoilukärryyn.

– Hän löytyi hukkuneena uima-altaasta. Samasta jossa sinä juuri äsken uit, Mario sanoi.

– Oliko hän… aloitin, mutta ­Mario nosti sormen huulilleen.

– Hänellä oli untuvatakki päällään. Ei hän ollut sporttitakki-ihminen, hän inhosi kaikkea  mistä tuli hiki… se oli murha.

Mario lausui murha-sanan niin painokkaasti ja vakuuttavasti, ­etten uskaltanut kysellä enempää. ­Ulkona vettä valuvien ikkunoiden takana oli viileää. Sumu nousi järvestä patsaina, jotka muistuttivat karkeloivia nymfejä. Ne ojentelivat hoikkia varsiaan, vetivät lisää ­usvaa puoleensa. Lopulta aurinko tainnuttaisi nymfit, painaisi ne päättäväisesti pohjamutiin.

– Miten tyttäresi on jaksanut… tai siis miten äidin kuolema vai­kutti häneen? takertelin. 

Mario kohautti harteitaan.

– Hänellä on vaikea ikä, hän asuu Roomassa. Ei tahtoisi työskennellä suvulle, ja kun ottaa huomioon hänen äitinsä kohtalon, en minä häntä syytä. En ollenkaan, Mario sanoi.

Hän nojasi ikkunaan ja näytti synkältä. Minua kadutti, että olin kysynyt. Alistettujen kuoro kohosi laulannassaan korkeuksiin, äänet pyyhkivät taivaanrannasta maalit, kaikki putosi enkeleitä myöten maankamaralle.

Minun tuli kylmä. Rentous oli äkkiä tiessään, ja aloin jo hädissäni suunnitella kotiinpaluuta. Vaaniva hiljaisuus oli uhkaa täynnä. Halusin päästä Milanoon, sykkivään yökerhoon, turvaan johonkin missä ei kuulisi mitä vieressä oleva puhuisi tai ei ainakaan ymmärtäisi.

– Haluaisitko lähteä kanssani La Scalaan? Meillä on siellä oma aitio, Mario selitti ja lähti etsimään oopperan kevään ohjelmistoa.

Aitio, jossa suvun miehiä on salamurhattu aarioiden soidessa kautta vuosikymmenien, vai? ajattelin, mutta tapailin hymyä kasvoilleni ja sanoin, että lähtisin mielelläni.

– Koska siellä on konsertti? hoilotin musiikin yli kirjastoa kohti.

– Kaiken aikaa niitä on! Mario hoilotti takaisin, ja rento hyvä olo asettui minuun mutta vain sekunniksi. Äkkiä edessäni seisoi nuori, pitkäsäärinen nainen, jonka paksut hiukset peittivät puolet kasvoista. Hän tarkasteli minua kriittisesti.

– Sinä olet uusi. Mitä hän sanoi sinulle? Anna kun arvaan. Olen niin yksin. Tähän tuskaan ei saa koskea.

Nainen ojensi kätensä ja tunnusteli hiuksiani.

– I don't like you, please leave, nainen lausui italialaisittain murtaen, leiskautti tukkaansa ja lähti kävelemään kirjastoa kohti pitkin askelin.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.