Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Jane ja Tim kohtaavat yössä. Yhteistyö Jessen kanssa alkaa takkuisena, ja kotiin palaavaa Janea odottaa kaikkien aikojen yllätys. Eki tarjoaa pulmiin ratkaisua.

Baaritiskillä Tim liotti otsatukkaansa oluessa. Puhelimeni tärisi taskussa jälleen, mutta päätin olla välittämättä siitä. Soittaja saisi jättää viestin, sitähän varten oli vastaaja, nyt minulla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin huutaa puhelimeen yökerhon melun yli.

– Mene pelastamaan Tim, hänet ryöstetään kohta! Sara huikkasi minulle tiskiltä ja osoitti Timin käsien alla olevia luottokortteja ja kuitteja.

Nostin varovasti Timin käsiä ja sujautin kortit ja kuitit turvalliseen paikkaan hänen povitaskuunsa. 

– Jane, mitä, mitä sä? Tim sopersi puoliunessa ja leiskautti tukkaansa.

Hetken hän kimalsi olut­tippojen muodostaman sädekehän sisällä.

Laskin pikaisesti Timin edessä olevat lasit, yy, kaa, koo… aika monta. Pystyikö tästä päättelemään sen, että sulkapalloilija oli kadonnut kuvioista?

Tim puhkesi puhumaan.

– Jonain päivänä me olemme vanhoja. Jonain päivänä kohtaamme. Kirkkaissa valoissa. Halaamme toisiamme ja vaihdamme muistoja. Elämme hyviä hetkiä uudelleen. Jonain päivänä juoksemme toistemme syliin ja olemme taas nuoria! hänen äänensä kohosi samalla kun kädet laskeutuivat tiskillä olevaan olutlätäkköön. 

– Missä ne hyvät hetket sitten ovat? hän kysyi kyyneleet silmissä.

Otin häntä kädestä.

– Ottiko noin koville? kysyin.

Hän nyökkäsi, heilui tuolillaan ja näytti siltä että sammuisi ihan pian. Sara pomppasi seisomaan. Kiitin Saraa mielessäni. Hän tajusi, että naisten elämään kuului hetkiä, jolloin jaettiin kaikki asiat, ja että tämä ei ollut yksi niistä.

– Mä menen puuteroimaan! hän ilmoitti ja kuiskasi korvaani mennessään: – Muistutan vain, että niissä kumeissa on viimeinen käyttöpäivä!

Virnistin. Tämä ilta ei välttämättä johtaisi muuhun kun siihen, että saisin kaataa työmurheitani Timille, joka onnekseen ei muistaisi mitään keskustelustamme seuraavana päivänä. Voisin kertoa hänelle paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, että Rooman tapahtumat harmittivat minua todella. Ja jos Tim voisi mitenkään ajatella sellaista vaihtoehtoa, että voisimme yrittää kunnolla, hän voisi muuttaa luokseni. Olihan minulla tilaa! Me voisimme kokeilla.

Pyörittelin ajatuksia mielessäni. Vilkaisin kauempana salin toisessa päässä Saran kanssa juttelevaa Ekiä, jolla oli asuntonsa seinällä kehyksissä olutpullojen korkkeja muistoina hyvistä hetkistä. Niitä oli kertynyt yhden taulun verran. Ehkä oli jo aika. Olin mokannut Timin kanssa, olin mokannut Marion kanssa, olin mokannut Yön Rakentajat. Mitä minulla oli omaa, muuta kuin paljon lainaa?

– Mihin sä sen sulkapalloilijan jätit? kysyin.

Olin kiusallisen tietoinen siitä, etten tosiaankaan ollut liikkeellä normaalissa yöelämävarustuksessani. Mutta viime aikoina meininki oli ollut kaikkea muuta kuin entisellään, joten annoin luonnon­tilaan lipumisen mennä Blink-katastrofin aiheuttaman jälkisokin piikkiin.

– Lia lähti Australiaan, sanoi ettei nyt ole suhteen aika. Tim sanoi ja upotti shotti­lasin tuoppiinsa. Drinkkiä ei turhaan ollut nimetty itsemurhaksi.

– Selvä juttu, sanoin.

Tästä se voisi alkaa. Hyvä hetki. Niitä voisi olla enemmänkin. Tästä voisivat alkaa hyvät ajat, intoilin mielessäni ja tilasin meille kiireesti shotit.

– Mikä on ohi, on ohi! julistimme ja kohotimme lasit ilmaan.

Tuntui taas lämpimältä, hivuttauduin lähemmäksi Timiä. Puristin käsivarresta. Tämä oli hyvä hetki, näitä tahdon lisää. Tahdoin Timin ja kaiken sen, mitä karkuun olin aina juossut. Vielä ei ollut myöhäistä sitoutua. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin pelkäsin jääväni yksin. 

– Senkin Playmobil, jäykkis… kuiskasin vihjailevaan sävyyn.

Tim nosti sormen pystyyn.

– Sä murskasit mut, mä en halua sun kanssa mitään, muista se! Tim sanoi ässät paksuina.

– Mä haluan sua ihan hulluna! Tim mutisi korvaani Yön Rakentajien oven edessä.

Avain sujahti jäätyneeseen lukkopesään pienen kiusaamisen jälkeen. Ovi aukesi, ja kaaduimme sisälle toisiimme kietoutuneina. 

– Niin mäkin sua! kuiskin samalla kun kiemurtelin lattialla eteenpäin ja kiittelin mielessäni Saraa, joka oli kaukaa viisas ja läheltä helvetin hyvännäköinen, ja jota oli kiittäminen siitä, että laukkuni sivutaskussa oli avaamaton paketti mansikanmakuisia.

Tim antoi farkkujensa tipahtaa lattialle. Hän oli vielä komeampi kuin muistin, ehkä hän oli laihtunut, tai sitten liikehuoneistoon lankeava katulampun keltainen valo sai hänen ihonsa hohtamaan kultaisena. Aloin kiskoa vaatteita yltäni yhdellä kädellä samalla kun työnsin kaikin voimin roskakoria ja paperikasoja syrjään.

Oli harmillista, että aamulla valitsemani body oli palviverkon lailla lihat tiukaksi paketiksi puristavaa mallia: se oli kätevä silloin, kun piti neuvotella Ekin kaltaisen tyypin kanssa, joka mieluiten suuntasi sanansa leuan ja nännipihojen väliin jäävälle alueelle, mutta haittasi merkittävästi muuta toimintaa, kuten esimerkiksi hengittämistä.

Avasin selkäpuolen hakaset ja tajusin vasta sitten, että se oli virhe. Olisi pitänyt käydä vaivihkaa sujahtamassa johonkin mukavampaan, mutta koska se olisi tässä tapauksessa tarkoittanut XXL-kokoista Blink-hupparia, ei minulle jäänyt muita vaihtoehtoja kuin antaa kovasta puristuksesta vapautetun kehoni vavahdella ja täristä kohti varsinaisia mittojaan.

– Maanjäristys! Rupesitko sä tekemään jotain sisälihasjumppaa kesken kaiken? Tim kysyi silmät ymmyrkäisinä naurun lomasta.

Heilautin yläkroppaani.

– Tervehdi kaksosia! Niillä on ollut sua ikävä! ilmoitin ja muistutin itseäni siitä, että pitäisi heti aamusta täyttää pitkästä aikaa lottokuponki.

Tim painautui minua vasten.

– Mulla on ollut sua ikävä. Senkin hullu akka, hän mutisi. Vastaukseni hukkui suudelman alle.

Irtauduin imuttelusta ja pyyhkäisin suupieliäni.

– Mä olen valmis kaikkeen! ilmoitin iloisena ja heilautin kaksosia.

Liha värisi, mutta Tim ei reagoinut toivotulla tavalla. Hän kiepsahti altani pois, ja tunsin taas suurennuslasipolttokatseen, jolta mikään ei jäänyt näkemättä. Yökerhossa kiireessä pariutumisaikeita varten kiskottu alkoholi oli vastikään lakannut vaikuttamasta, eikä olo enää tuntunut riehakkaalta saati onnekkaalta.

– Mihin kaikkeen?

Kysymys leijui katulampun valossa, väreili ja lepatti välissämme. Istuessani siinä kasvot valoon päin suunnattuina tunsin saman sydänalaa puristavan tunteen kuin katsellessani seitsemänkymmentäluvulla otettua valokuvaa, jossa istuin siskoni kanssa uimarannalla, varpaat kaivautuneina hiekkaan, sormet Carneval-kekseistä tahmeina, iho auringon kultaamana.

– Menemään eteenpäin, muuttamaan yhteen ja… selitin ääni katkeillen.

Timin rintalihakset värisivät, kun hän vetäisi farkut jalkaan yhdellä kiskaisulla.

– Me ollaan fuckbuddyja! Niinhän sä mulle sanoit, ja siksi mä lopetin sen jutun, mä halusin muuta! Heti kun tapasin Lian, ajattelin että tässä se nyt on. Yhdessä silmänräpäyksessä se tuntui oikealta. Ja niin kuin tiedät, se ei päättynyt hyvin. Tämä toimii, nähdään silloin tällöin ja bang bang. Ei lupauksia, ei pettymyksiä. Ihan unelmaratkaisu. Mikä sua vaivaa? Tim höyrysi samalla kun etsi juotavaa.

Lopulta hänen oli tyytyminen Ekin pöydälle unohtuneeseen huoneenlämpöiseen kokikseen. En viitsinyt kertoa, että sen seassa oli kossua.

Pyyhin silmäkulmiani.

– Sä oot mulle tosi tärkeä, olen tajunnut sen vasta nyt, selitin samalla kun yritin löytää neule­paitaani kaaoksen valtaamalta lattialta.

– Tiedoksi: en ole Palauta jos et pidä! -pakkaus. En halua olla mikään projekti, jota ruvetaan työstämään silloin, kun muut asiat pettävät.

– Ei tietenkään, myöntelin ja huomasin valon välkkyvän puhelimeni näyttöruudulla. Saisinko ikinä olla rauhassa? 

Tim keräsi kamppeitaan ja potki lattialle levinneitä roskia tuolin alle.

– Vitsi mikä läävä tämä on. Täälläkö te teette töitä? Tim oli pukeutunut pikavauhtia ja seisoi jo ovella.

– Vastaa nyt hyvä ihminen siihen puhelimeen! hän puuskutti samalla kun yritti saada lukkoa auki.

Roikotin neulepaitaa kädessäni. Krapula hiipi hiljaa kehoon, asettui ja tärisytti kauttaaltaan. Palelsi. Kultaisessa valossa lattialla oli yhdessä kasassa paketti kumeja sekä sukelluspukua muistuttava alusasuni, ne voisi toimittaa samaan paikkaan, jonne elämänhaluni oli kadonnut. Menisin itse perässä, kunhan vaan jaksaisin tehdä muutakin kuin raahautua työpöytäni taakse. Se oli jämäkkää tekoa, ja siihen kun nojasi antoi vaikutelman, että oli hyvässä ryhdissä, suoraselkäinen ja kaikkeen kykenevä. En voisi lähteä toimistolta mihinkään enää ikinä. Jäisin tänne. Istuisin paikoillani kunnes minut kannettaisiin ulos vartalo numero 4:n muotoon taipuneena.

– Mene sitten, mene jo! huiskautin työpöytäni takaa.

Olisin halunnut työntää pääni piiloon. Olin kertonut liikaa, olin livauttanut yhden toiveen, salaisimman toiveen, ihan noin vain ulos. Haave oli juuri menettänyt kaukaisen loistonsa. Se oli muuttunut ihmettelynaiheeksi ja sen arvo piti kiireesti nollata.

Timin askeleet läpsyivät kadulla. Koneen näyttöruudulla vilkkui banneri. Tunsin läpitunkevan kuumotuskatseen niskassani. Tim koputti ikkunaan. En kääntynyt. Haluatko pelata erän pokeria? tarjous menisi umpeen aamulla. Tim nojasi ikkunaan, hänen ääneensä kumisi lasia vasten.

– Mä unohdin yhden jutun! hän huusi ikkunan takaa.

Siinähän huutaisi. Huuda huuda, kaipaa ja pyydä, minä en liiku tästä mihinkään, ennen kun anot, että aloitetaan alusta, päätin ja tarkastelin ruokottomassa kunnossa olevaa toimistoa. Järkevä ihminen olisi siivonnut aamuöiseen sekstailuyritykseen viittaavat jäljet lattialta, tuulettanut paikan ja lähtenyt kotiinsa nukkumaan.

Timin koputukset voimistuivat niin, että lasi tärisi. Vedin neulepaidan nopeasti ylleni ja kävelin avaamaan oven. Heti kun sain lukon auki, työnnyin oviaukkoon seisomaan.

– Mitäköhän sä unohdit? kysyin, mutta Tim työnsi minut syrjään.

Hän käveli määrätietoisesti nojatuolia kohti ja tarttui kiinni käsinojista, enkä viitsinyt huomauttaa, että ei kannata kantaa käsinojista, ruuvit löystyvät.

Tim huojahti ohitseni, hänen tukkansa haisi oluelta, se jäätyisi ulkona, mutta miksi se minua kiinnostaisi? Hänellä olisi edessään rankka tuolinkantoretki halki lumisen kaupungin, mutta entäs sitten. Miksi minä välitin enemmän kuin minusta välitettiin?

Pamautin oven kiinni. Niin muuttui naisen mieli. Silmänräpäyksessä, noin vain.

Naputtelin konettani. Oli helppo pitää itsensä toimeliaana. Vastaanottaa palkintoja työstään, Kaupungin paras, Kaupungin luovin ja mitä muita niitä olikaan. Sama kaava toistui aina. Niin kauan kun miehet olivat minusta kiinnostuneita, työnsin heidät pois. Kun he lähtivät, jäin haalean harmaan tunteen valtaan, joka peitti alleen kaikki
värit.

Selasin esiin Ekin jättämän muistion Orgiat-nimisen noutopöytäkonseptiravintolan sisustussuunnitelmasta. Siitä oli luksus kaukana. Miksi Eki ylipäätään oli päättänyt toteuttaa tällaisen suunnitelman? Eihän tämä ollut ollenkaan niin kuin aikaisemmat ravintolamme, niissä sentään oli ollut tyyliä.

Vilkaisin tietokoneen näyttöä. Pokeritarjous oli mennyt umpeen.

Parin tunnin kuluttua heräsin pää näppäimistöä vasten painautuneena. Toimisto kylpi päivän­valossa, räpistelin silmäni. Suolamuona oli tehnyt tehtävänsä: luomet olivat muurautuneet umpeen, eikä olotila muutenkaan antanut hurraamisen aihetta. Jesse touhusi aamuöisen todistusaineiston parissa eikä saanut paheksunnaltaan sanaa suustaan.

– Poramies! tervehdin uutta yhtiökumppaniani.

En ollut erityisen ilahtunut hänen näkemisestään tai ylipäänsä siitä, että minun olisi tästä lähin kestettävä a) Ekin taulujen seinään jättämiä aukkoja sekä b) kireänaamaista kaveria, joka juuri kaatoi rakkaudella valmistetun kolacocktailin lavuaariin.

– Onpahan oikeat tunnelmat suunnitella orgioita, mutta mä en diggaa tällaisesta menosta. Tossa sulle! Jesse asetti eteeni Dean Martin Boozing Societyn myöntämän komean pokaalin. Se oli myönnetty Vuoden yrittäjälle vuonna 1995.

– Kiitos! sanoin ja nousin ottamaan sen käteeni.

Ylitseni huuhtoi se tunne, joka tulee, kun tuntee kadulla seisovien ihmiset katseet paljaalla takamuksellaan. Jäädyin hetkeksi paikoilleni, kunnes lysähdin istumaan pokaali sylissäni tuoliin.

– Sä olet armoton sähläri, Jesse sanoi ja kävi istumaan oman työpisteensä ääreen.

Minä ja Eki olimme istuneet toisiamme vastapäätä, ja se oli toiminut hyvin. Mutta meillä kaikki muukin oli toiminut hienosti, luimme toistemme ajatuksia ja olimme kaikesta hamaan loppuun asti samaa mieltä. Niin sen piti mennä, yhdessä yrittäminen oli saumatonta kuin parisuhde.

Jesse naputteli konettaan. Kurkistin pokaaliin sisälle, ja kas, kumipaketti löytyikin sieltä. Työnsin sen pöytälaatikkooni. Vaikkei siltä nyt tuntunutkaan, piti ajatella positiivisesti: tulossa olisi vielä ties minkälaisia org… äh, jatkoja.

– Mikä sua riivaa? Eki sanoi, että sä oot tyyppi jolle se tuo patterinsa lataukseen. Ei oikein siltä vaikuta, Jesse tuhahti ja käynnisti raivoisan tulostusprosessin.

Ai niinkö Eki oli sanonut? Sepä kiva, ajattelin. Vaikutti siltä, että uuden ketjupaikan urakkatarjoukset olivat kokeneet vauhdikkaan mahalaskun. Voi Eki minkä teit, mitä tästä nyt tulee? mietin.

Jesse pyöritteli lukuja laskimella. Kurkotin kohti Blink-paitaa ja kiedoin sen housujen etsinnän ajaksi lanteilleni. Jesse seurasi touhujani ilmeisen huvittuneena.

Nappasin housut sohvan alta ja huomasin alusasuni olevan samassa paikassa. Kurkistin varmuuden vuoksi, löytyisikö sieltä vielä muita aarteita, ja siellähän se oli, sohvan joustinten varassa roikkui sydän­riipukseni, sen nahkanyöri oli katkennut.

Työnsi korun harmissani laukkuuni ja menin vessaan pukemaan. Huuhtelin kasvot vedellä ja vannoin, että tämä olisi viimeinen kerta. Minusta tulisi parin vuoden sisällä hotellin omistaja, siihen asti olisi vain kestettävä, ja vaikka Jesse koetteli sietokykyä ja oli märkäkorva johtajaksi, tavoite mielessäni kestäisin sen kyllä. Minä olin kovempi kuin hän, psyykkasin itseäni. Antakaa minulle tupakka-askin kanteen piirretty suunnitelma, niin minä laitan sen käytäntöön, uhosin ja palasin takaisin pöydän ääreen.

Jesse napautti kynällä pöytä­levyä.

– Mä tarvitsen Orgioiden suunnitelmat. Miten nopeasti pystyt toimittamaan?

Käänsin lähipizzerian menun väärinpäin ja luonnostelin siihen Asterixin syöminkikohtausta muistuttavan piirroksen.

Jesse vilkaisi piirrosta. Sitten hän veti kynällään henkselit sen päälle ja heitti sen Vuoden yrittäjä -pokaaliin.

– Kori, mutisin katsettani kohottamatta.

Puhelimeni alkoi taas värinärallinsa. Olisikohan se Eki, ajattelin ja kurkistin näyttöruutua. Edelleen tuntematon numero. 

– Mä toivon, että sä otat tämän tosissasi. Mikset vastaa? Jesse kysyi.

– Ekin kavereita ne kuitenkin ovat, se teki tota toisinaan, häipyi ja jätti mulle tiedotuspuolen, sanoin ja otin vastaan Jessen ojentaman ruutupaperin. 

– Mä olen ajatellut jotain tällaista. Klassinen toimii aina, valmiiksi tutut jutut, hän selitti.

Kömpelössä piirroksessa oli metalliketjuja, nahkapenkkejä ja punaisia verhoja.

– Jos paikan nimeksi tulee Tom of Finland, niin sitten. Muuten musta tuntuu, että meidän täytyy vielä työstää, että saadaan yhdenmukainen käsitys tyylistä, sanoin ja heitin rutatun suunnitelman pokaaliin.

Jesse nosti jalat pöydälle. Hän nojasi valkoisen korkeaselkäisen nahkatuolinsa selkämykseen ja näytti ärsyttävän tyytyväiseltä itseensä. Miten olin ikinä voinut pitää häntä puoleensavetävänä tai edes viehättävänä?

– Hyvä että se tuoli lähti, mä haluan eroon kaikesta vanhasta, Jesse sanoi.

– Niin kuin musta, mutisin.

– Niin kuin susta, hän toisti.

Sitten huomasin punaisten rintaliivieni ilmestyneen taas jostain. Olivatko ne samat vai jotkut vanhat? Olihan niitä, niin kuin toimistolla pidettyjä jatkojakin, ollut vuosien varrella muutamat. Punainen pitsi erottui valkoista nahkaa varten ärsyttävän kirkkaana. Liivit heilahtivat tuolin liikkeistä.

– Voisitko lopettaa ton?

– Minkä? Jesse kysyi muka viattomana.

– Bongaa puutarhatonttu -leikin, se on aivan turhaa. Sä olet pomo, se nyt on selvä.

Näytti siltä kuin pomo olisi niellyt eläköön-huudon. Sen sijaan hän sanoi että se olikin sitten ainoa asia mikä oli selvä, minut mukaan lukien.

Päätin tehdä etäpäivän. Nappasin pöydältä koneeni ja puhelimeni ja työnsin ne laukkuuni.

– Ennen kun sä menet, voisitko varata mulle pöydän jostain hyvästä ravintolasta?

Tuijotin Jesseä tyrmistyneenä.

– Varaa itse! Mä en ole sun sihteerisi, sanoin.

Nappasin Vuoden yrittäjä -pokaalin mukaani, ainahan voisin käyttää sitä boolimaljana. Ja kun kerran olin siinä ihan iholla, sanoin pari muutakin asiaa. Ja niiden jälkeen vielä vuosien varrella keräämiäni havaintoja humoristiseksi tarkoitettuja alushousuja suosivista miehenaluista. Ja kun tajusin, että olin sanonut jo liikaa, ilmoitin että pitäisin kaikki kymmenen viime vuoden pitämättömät lomat kerralla pois. Siinä vaiheessa, kun Jesse sanoi, ettei todellakaan tarvinnut palveluksiani, saatoin ehkä tehdä ovenraosta vielä muutaman pisteliään huomautuksen vehnänvaalean viikingin pakenevasta hiusrajasta, mutten tietenkään myönnä mitään.

Kadulla väistin puliukkoa, jonka polkupyörän ohjaustangosta roikkui kirjavien muovipussien kokoelma. Auki lepattavan maiharin alta välkkyivät hopeiset kirjaimet niin kirkkaina, että silmiä särki. Blink!

Taskussani värisi taas. Painoin vihreää luuria ja vastasin. Suljin silmäni, jäädyin paikoilleni. Pusseihin sullottujen pullojen soitto lakkasi kuulumasta. Asuintaloni isännöitsijän sanat kiersivät päässäni, otin tukea bussin seinästä. "Koko kerroksen lattia täytyy vetää auki, ja kuivatus vie viikkoja, ehkä kuukauden."

Nousin bussiin, ja vasta istuessani penkkiin tajusin, että suunta oli väärä.

Seisoin tilassa, joka oli joskus ollut Art deco -henkinen kylpyhuone, tiedättehän, sellainen höyhenenkevyt naisellinen maailma. Ikkunan eteen oli rakennettu mosaiikkilaatoitettu koroke, jonka ylle nostetussa kylpyammeessa oli ainakin huhun mukaan Sylvi Kekkonen kylpenyt. 

Kokovartalopeilin edessä olevalla kampauspöydällä oli liljoja korkeassa vaasissa, pöydällä oli pieni kokoelma hopeisia tarjottimia, joiden päälle olin ajan mittaan koonnut sarjan erikokoisia hopearasioita sekä kauniskorkkisia parfyymipulloja.

Käsienpesualtaan vieressä komeili proosallisesti pyykinpesukone. Sellainen, jota varten olin tarkasti mitannut sopivan aukon, tilan joka oli ajan saatossa ja koneen viikoittaisessa käytössä osoittautunut aivan liian ahtaaksi. Ajattelin asiaa aina täyttäessäni konetta, mutta toivoin joka kerta vain, ettei se juuri tällä kertaa räjähtäisi. Nyt niin oli sitten käynyt. Luukku oli singahtanut auki ja pyykki lentänyt suoraan ikkunasta ulos, osunut kadulle parkkeeratun Audi-merkkisen auton katolle.

Eikä siinä vielä kaikki. Pyykki­koneesta valunut vesi oli riittänyt tuhoamaan kylpyhuoneen vieressä olevien huoneiden lattiat. Kunpa se olisikin jäänyt siihen. Mutta ei. Kylpyammeen tulppa oli veden voimasta sujahtanut paikoilleen. Amme oli täyttynyt ääriään myöten ja vesi alkanut valua laitojen yli. Ja minä olin ollut tavoittamattomissa puolentoista vuorokauden ajan. 

Lisäksi minulla oli kotiovessani iiristunnistimen prototyyppi, eikä asuntooni päässyt minun lisäkseni sisään kukaan muu kuin Hiltin-salkulla varustautunut lukkoseppä. Oman asuntoni lisäksi kaikkien alapuolella olevien asuntojen katot, seinät sekä lattiat olivat pahasti vaurioituneet.

Jos tilanteesta oli pakko löytää hyviä puolia, niin ainakin orkideat kukoistaisivat. Kilpaa otsaani nousevien finnien kanssa. Vuorokausi ja rapiat. Kyllä siinä ajassa yksi
arvotalo pilattiin.

– Perheetön nainen! muut asukkaat paheksuivat käytäväkokousta pitäessään ja selittivät samaan hengenvetoon, kun kerran olivat alkuun päässeet, että kyllä vaan oli ollut hirveää elämää, ovien paiskomista, portaissa juoksemista, miehiä ja kaikenlaista trafiikkia. Ei me tänne sellaista elämää tahdota.

– Mitä sinä kaikilla niillä asunnoilla edes teet, perheetön nainen! Sanoissa oli syytöstä ja katseissa inhoa. Jos olisit vastannut puhelimeen heti naapurin soitosta, tätä ei olisi tapahtunut! Tiesin, että minusta tulisi juuri sellainen neuroottinen viestien tarkistaja, jollaisia olin aina halveksinut. Niin ne asiat muuttuivat.

Remonttimiehet saapuisivat seuraavana aamuna. He repisivät lattian auki ja arvioisivat tuhot.

Vesi oli valunut kaikkiin alakerran asuntoihin, ja näytti siltä, että koko talo menisi remonttiin.

Mihin minä menisin? Hotelliinko? Olisin halunnut olla kotona, leipoa tiikerikakkua ja katsella Dallasin uusia jaksoja. Sen sijaan keräsin vaatteita kassiin ja yritin löytää sinne tänne lentäneiden kosmetiikkatuotteiden seasta ehjiä pakkauksia. En löytänyt muita kuin parfyymipullonkorkkeja ja hyllystä pamauksen voimasta iskeytyneitä meikkipaletteja, jotka sisälsivät ainoastaan peilimurskaa ja väri­jauhetta. Kaikki oli pilalla.

Istuin raunioiden keskellä ja itkin. Yritin lohduttautua ajattelemalla karaokessa Aikuista naista laulavia naisporukoita. Ehkä oli sittenkin niin, että kyyneleet ja kärsimykset olivat kruunun kauneimmat kivet. Koettelemukset, joista oli otettu opiksi, olivat niitä jotka mainittiin kaasojen itkuisissa puheenvuoroissa. Ehkä jokaiselle oli varattuna tietty määrä vastoinkäymisiä. Niistä vain pitäisi osata ottaa opiksi.

Kun puhelin piippasi, tartuin siihen heti kuuliaisena. Eki! Avasin multimediaviestin. Eki oli lähettänyt lumisen kuvan Lapista.

Sillä lailla, ajattelin kuvaa tarkastellessani. Kaikesta päätellen Lapin-hulluus todellakin oli vaarallista ja tarttuvaa sorttia. Kuvassa Eki seisoi pienen majan edessä, jonka katolla komeili iso spraymaalattu kyltti: "Ekin Enoteekki – discomusaa, makkaraa, olutta ja ystäviä!"

Täällä on niin kaunista! Eki hehkutti viestissään. Selasin viestikansiota, jos sinne olisi ilmestynyt toinen kuva, johon teksti olisi tarkoitettu, mutta ei. Viesti jatkui: Täällä on toisenlainen valo, kirkastakin kirkkaampi hanki. Kunpa näkisit, miten lumi maalaa kinoksiin kerroksia, ne ovat kuin aaltoja. Tule tänne jos voit!

Ei voi olla totta! Tuijotin viestiä. Sitten Eki pyysi minua Skypeen. Kipitin keittiöön, missä minulla oli tuhojen kartoittamista varten excel-taulukko auki. Nyt ei kirjattaisi menetyksiä, ajattelin, vedin taulukon alas ja asetin kuulokkeet korvilleni.

– Onko sulla putki päällä? Kaveri on alkanut runoilemaan, heitin ensitöikseni ja yritin saada ääneni kuulostamaan pirteältä ja toimeliaalta.

– Ei mulla mitään ole. Minä täällä kuuntelen väkivaltaista musiikkia ja etsin pullonavaajaa, mikä sulla on hätänä, kuulostat kireältä? Eki kysyi ja ratkaisi lyömällä pullonkorkin auki pöytälevyä vasten, vaikka olin tuhat kertaa sanonut, että niin ei saanut tehdä.

– Mä en pysty olemaan sen ärsyttävän pennun kanssa saman katon alla, meidän yhteistyö on tuhoon tuomittu. Ihan vaan tiedoksi sulle: sä olet Stadissa tätä nykyä Oopperan kummitus. Kaikki siitä puhuu, mutta kukaan ei muista nähneensä, että se meidän ponnisteluista, sanoin isällisen lohdun toivossa, mutta Eki se vain kulautteli oluttaan, ja hevi pauhasi taustalla.

– Ole huoleti, ainoa paikka, jonka voisi toivoa unohtaneen, tulee lähettämään mulle joulukortin lisäksi paljon muutakin postia. Se peilijuttu olisi pitänyt jättää tekemättä, hän sanoi synkästi.

En voinut enää pidätellä, vaan avauduin Ekille pesukoneonnettomuudesta.

– Pitää tyhjentää säästöpossu, eikä riitäkään. En saa mun hotelli­unelmaa ikinä toteutumaan, ulisin ja taisin väännellä käsiänikin.

– Mitä vielä, ajattele positiivisesti. Nyt talo saa paljon kaipaamansa remontin, ainakin osa kerroksista. ajattele pidemmälle! Tule tänne, kaverit täällä polttelee jatsitupakkaa ja puhuvat hitaasti ja vähän, Eki sanoi. Hänen ympärilleen kerääntyi naikkosia, jotka oli kaikki valmistettu samalla tehtaalla. Yksi mimmeistä hieroi Ekin hartioita. 

– Tässä on mun tuleva vaimo, Filippa. Hän on fysioterapeutti, Eki esitteli kaksimetrisen blondin, joka rusikoi Ekin hartiaseutua samalla, kun vilkutti Skypen linssille. Vilkutin takaisin.

– Kauniit on silmät. Varmasti hyvä… ihminen. Missä häät pidetään? Nuotion lämmittämässä kodassa vai? Morsiusparilla oli samanlaiset lannevaatteet sekä poronsarvista valmistetut kruunut, lausuin tunnelmoiden ja havahduin Ekin ja Filippan tuijotukseen.

– Mistä sä tiesit? Meidän piti tässä seuraavaksi kutsua sut meidän häihin, Eki selitti äimistyneenä ajatustenlukutaidostani.

Nyt oli minun vuoroni tuijottaa takaisin. Pyörittelin päätäni. Eki, Eki, Eki, mikset ole voinut säilyä samana vanhana paisuttelijana?

– Pitäkää kotanne, ilmoitin järkyttyneenä.

Mister Diskokreivi Pentikäinen, Yön Kunkku ja lupa rakastaa, Eki oli menossa naimisiin naisen kanssa, jonka oli tuntenut korkeintaan tunnin ajan. Sitten vasta tajusin. Kumarruin kameraa kohti.

– Oletko sä sairas? Oletko sä kuolemassa tai jotain, kuiskasin, ja kurkunpäätä kuristi.

Eki otti Filippaa kädestä kiinni ja sanoi kokeneensa salamarakkauden.

– Se iski noin vaan, yhdessä silmänräpäyksessä mulle oli ihan selvää mitä mä haluan, Eki julisti silmät kosteina. Johan nyt oli, jo toinen mies selitti samaa. Missä oli minun salamani, missä?

– Lakkaa juomasta jo. Mitä sun ravintolahankkeelle tapahtui?

– Mä tein sen jo, spydärin pystyttää päivässä! Eki ilmoitti ja huitaisi webbikameraa valkoisena hohtavaa pihaa kohti. Alastomat naiset juoksentelivat lämminvesipaljun ympärillä, ja voi miten niillä näytti olevan hauskaa.

– Tolla menolla saat kohta sydärin, sanoin.

– Sen mitä teen, teen sydämellä. Lupaa mulle, että hautakiveen hakataan I did it! Eki pyysi, ja minä lupasin.

Juuri kun olin sammuttamassa Skypeä, Eki kumartui kohti kameraa.

– Jane, sitten vielä yksi juttu. Mikset soittaisi sille italialaiselle? Se on vain mies. Kun lähestyy elämää nöyrin mielin, voi saada ihmeellisiä lahjoja, Eki julisti tuttuun saat kaiken minkä osaat kuvitella -tyyliinsä.

– Mä pelkään, ettei se halua nähdä mua enää, sanoin hiljaa.

– Osuiko sun päähän joku kova esine siinä pyykkikonepamauksessa? Olen huolissani, Eki sanoi ja korkkasi toisen oluen, jonka Filippa otti ystävällisesti hänen kädestään pois.

Eki luovutti pullon ja pyysi tulevaa vaimoa ottamaan korkin talteen.

– Voi itku. Sua rakastetaan niin paljon, sanoin. Taas alkoi itkettää. Eki nyökkäsi.

– Niin voi käydä, kun kuuntelee sydäntään. Kysymys kuuluukin, mitä sä aiot seuraavaksi?

Vilkaisin ulos. Lumiverho oli laskeutunut ikkunoiden eteen. Taivaalla tuikki tähtiä. Nyyhkäisin. Let’s give it a try.

Tihrustin tarkemmin. Ihan kuin yksi tähdistä olisi iskenyt minulle silmää.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.