Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Poramies on pikku piipahduksella Janen luona, mutta ilta ei etene ihan suunnitelmien mukaisesti. Janen elämä on yhtä mylläkkää, eikä Ekin muutto Lappiin suinkaan helpota tilannetta. Lisäksi Yön Rakentajien uusi toimitusjohtaja aiheuttaa Janelle päänvaivaa.

Ilta oli edennyt juuri niin kuin oli suunniteltukin. Saran tuttava Jesse, alias Poramies, oli saapunut ja heilui paraikaa olohuoneessani huumorintajuani koetteleviin elefantinkärsätangoihin sonnustautuneena. Suljin verhot varmuuden vuoksi, vastapäisen talon asukille saisi televisio riittää viihteeksi tänäkin iltana.

– Sulla on makee kämppä, mä hommaan kanssa tällaisen! Jessen sanat kaikuivat olohuoneesta keittiöön.

– Poraa parikymmentä vuotta, niin sullakin on, sanoin ennen kuin tajusin, millaiselta tantalta kuulostin.

Jesse käveli kärsä keinahdellen perässäni keittiöön, pian hän seisoi takanani. Tunsin hänen hengityksensä lämmön kaulallani.

– Ei mun tarvitse porata muuta kuin sun kaltaisia daameja, ja se on mulle ilo, sen voin sanoa, Jesse ­sanoi ja painautui lähemmäksi.

Kärsä liikahti takapuoltani vasten. Hän hiveli kaulaani ja nosti neulepaitani helmaa.

Yskähdin.

– Onpa sulla lämpöiset kädet, sanoin.

– Mulla on lämmin sydän, sitä se vaan on, Jesse sanoi ja keinutteli minua sylissään, kuljetti käsiään aina vain ylemmäksi, nosti paidan kokonaan yltäni ja livautti sormensa rintaliivien alle.

– Sä olet muuten tuttu yöstä…hän sanoi ja tipautti ­hitaasti punaiset rintaliivini lattialle.

– Niin säkin, onhan siellä tullut pyörittyä, sanoin.

Tajusin äkkiä, että olin nähnyt Jessen useissa eri tilanteissa: avajaisissa, istumassa Ekin vieressä, poseeraamassa siideripromotytön kanssa, peukuttamassa DJ:tä Facebookissa. Hän oli siellä missä tapahtui, kuului kalustoon ihan niin kuin minäkin.

Jesse käänsi minut itseään vasten. Olihan pojalla asennetta ja otteet hallussa, ehkä hän piipahteli tasaisesti ikäisteni, sinkkumarkkinoilla itsensä uuvuttaneiden naisten luona. Tartuin kuohuviinipulloon. Vuosikertakama ei kelvannut Jesselle, en minä sitä lavuaarin kaataisi vaan joisin itse. Kulautin lasillisen kuohujuomaa kurkusta alas ja vilkaisin keittiön ikkunasta heijastuvaa kuvajaista, minua lasi kädessä ja tuntematonta poikaa elefanttitangoissaan. Tämä oli barbaarista menoa jos mikä. Mutta ei se haitannut ollenkaan, käännyin häntä kohti ja vastasin suudelmaan.

– Olisko aika? Mulla on kato se lätkämatsi tulossa, hän muistutti ja laski kätensä vyötärölleni.

– Sano vaan, mihin mennään, olisiko tässä hyvä, vai tuossa pöydällä? Sä määräät... hän mutisi.

Juuri kun olin muotoilemassa mielessäni sopivan terävää nasautusta, jolla elefanttihousut olisivat pudonneet nilkkoihin, soi ovikello. Jesse työnsi minua kauemmaksi.

– Oletko varma, ettet ole naimisissa? hän kysyi.

Riistäydyin irti otteesta ja pyyhin suupielet kämmeneeni.

– Olen joo, mutisin ja lähdin eteistä kohti. Kukahan siellä oli? Tähän aikaan? Kurkistin ovisilmästä. Käytävässä oli hämärää, ei näkynyt muuta kuin vilaus lippalakista. Voi hyvänen aika, mitä tämä nyt oli? Puin kiireessä ensimmäisen eteisestä löytyneen paidan ylleni. Avasin oven.

– Interflora, kukkalähetys! lähetti lausui laulavalla nuotilla, ojensi kukkapuskan sekä kortin ja lähti kipittämään portaita alas.

Pyörittelin kukkapuskaa varovasti käsissäni. Siitä oli aikaa, kun olin saanut sylin täydeltä punaisia ruusuja. Ne olivat varmaankin Ekiltä, hän oli hyvällä tavalla vanhanaikainen tietyissä asioissa, ajattelin. Hän tahtoi varmaankin sanoa, että oli pahoillaan aiheuttamastaan hässäkästä, hoitaisi heti ensitilassa vakuutusasiat ja korvausmaksatukset kuntoon ja tietysti jatkaisimme yhteistyötä. Kyllähän ylä- ja alamäkiä tuli, kun toimi vuosia yhdessä yrittäjänä.

Näpersin pakettinaruun kiinnitetyn kortin auki. Bella Jane, en saa sinua mielestäni! Toivottavasti olet onnellinen ja kaikki on hyvin! Ystäväsi Mario.

Ohhoh, Mario! Hän oli sittenkin säilyttänyt yhteystietoni. Ehkä ­minulla oli hänelle merkitystä, ­ehkä ihan vähän… Ei punaisia ruusuja lähetetty turhan tähden. Pitkävartisia, tummanpunaisia ruusuja. Suljin kortin nyrkkini sisään.

Viiletin kukkia kannatellen ­takaisin keittiöön. Jesse vihelsi. 

– Ihailijoita piisaa, hän mutisi ja seurasi liikkeitäni keittiön kaapeilla.

Olin kiusallisen tietoinen hänen läsnäolostaan. Olipa hyvä, että ­mitään ei ollut tapahtunut. Mario oli viime hetkellä muistuttanut, ­mitä oikeasti kaipasin. Arvostusta. Laatua. Ei liian suoraviivaista toimintaa, en jaksanut enää sellaista. Kyllä romantiikka oli sitten ihanaa, pienet eleet, nautinnollinen leikki, epävarmuudessa riutuminen.

Rapistelin kukkapaketin auki, ruusujen huumaava tuoksu täytti koko keittiön.

Jesse istui alkkareissaan keittiöni mustaksi lakatulla ruokapöydällä. Puhelin soi, ja hän nosti sen korvalleen.

– Yes, right, I am her fuckbuddy! Jesse lateli luuriin.

Vasta silloin tajusin, että puhelin oli minun. Pudotin sellofaanit kädestäni ja sieppasin kännykän hänen hänen kädestään.

– Sinuna en muistuttaisi porukkaa tuosta katastrofista, Jesse sanoi paidalleni ja muistin, että olin pukenut ylleni Blink-paidan. Linjalta kuului rätinää.

– Saitko kukat? Marion ääni oli kireä.

– Sain, kiitos, ne ovat ihanat, kiitos! sopertelin.

Jesse heilutteli edessäni lanteitaan ja näytti niin tyytyväiseltä ­itseensä kuin Poramiehen titteliä kantava henkilö vain voi näyttää.

– Mitä tarkoittaa fuckbuddy? Mario kysyi ja kuulosti äreältä.

Jesse käänsi musiikkia kovemmalle ja otti muutamia tanssiaskelia olohuoneeseen päin. Hänen ­pakaransa tärähtelivät joka askeleella. Bailaamisen merkit alkoivat näkyä roikkumisena.

– Se on yksi Jesse vaan, nobody! Ja mä olen sinkku, mä voin tehdä mitä mä tahdon! puristin luuria ­kädessäni ja kuulin Marion hengityksen tiheänä toisessa päässä.

Missä hän oli? Oliko hän vielä Roomassa? Miksi olin kiirehtinyt kotiin, miksi en ollut jäänyt vielä, miksi en ollut tajunnut omaa etuani? Tai edes sitä, etteivät pikavalinnan päässä olevat poramiehet olleet minun juttuni.

– Sanoit, että olet sinkku. Mistä minä tiedän, mikä on totta ja mikä ei… Mario sanoi.

Hengitin ruusujen tuoksua, ne olivat uskomattoman kauniita, ­pitkävartisia ja tummanpunaisia, kuin pienet vartaaseen pujotetut sydämet.

– Minä olen niin yksinäinen kun vain voi olla, mulla ei ole mitään! Firman loru on lopussa. Kaikki jipot on käytetty. Kaikki on kaputt, ­sopertelin.

Give it up, do as I say, Give it up and let me have my way! Jesse oli kääntänyt Madonnan Erotican ­lujemmalle ja heilutti itseään nautinnollisesti äännähdellen musiikin tahdissa.

– Sinulla on siellä isompikin ­porukka koolla, miten groteskia! Mario toivotti minulle kaikkea ­hyvää ja lopetti puhelun.

Harpoin olohuoneeseen ja sammutin musiikin.

– Ja nyt riittää! karjaisin.

Kärsä lakkasi veivaamasta ilmaa.

– Älä viitsi olla tollanen, ole tällainen! Jesse sanoi ja yritti kaapata minut syliinsä.

– Miksi sä menit siihen vastaamaan? Eikö sulla ole mitään käytöstapoja? Lähde nyt. Tahdotko sä rahaa? Paljonko sä tahdot? kysyin ja kaivelin laukkuani. 

Jesseä hössötykseni vain huvitti, hän pujottautui housuihinsa ja ­totesi, ettei tarvinnut rahojani.

– Meillä on raksalla tapana vastata kaverin puhelimeen, ei mene työkeikat sivu suun... Mutta sulla ilmeisesti hommia piisaa, hän sanoi ja katsoi minua ärsyttävä hymy naamallaan.

– Mitä sä tolla tarkoitat? tiukkasin ja seurasin häntä eteiseen. En ollut huomannutkaan hänen takapuolensa olevan noin pyöreä, takataskut pullottivat, kun hän kumartui työntämään tennarit jalkaansa.

– En mitään… erityistä, hän vastasi ja suoristautui eteeni koko ­pituudessaan.

Edessäni seisoi oviaukon peit­tävä viikinki, jonka silmistä oli ­kadonnut flirtti ja leikki.

– Tiedoksi vaan, että mä en ole mikään nobody, sen mä teen sulle vielä selväksi. Me nähdään vielä, siitä voit olla varma!

Ääni kaikui porraskäytävässä vielä Jessen kadottua portaisiin. Heti kun sain oven kiinni, riisuin Blink-hupparin ja survoin sen oven suussa odottavaan roskapussiin. Sitten solmin roskiksen suun rusetille. Siellä se oli, epäonnen tekstiili. Pääsisin siitä. Kun Yön Raken­tajien toimitusjohtajuus siirtyisi minulle, en teettäisi mainospaitoja enkä jakelisi paperisia lentolehtisiä. ­Panostaisin laatuun.

Nuuhkaisin ruusuja. Voi Mario, kunpa tietäisit, kunpa voisin vielä tavata sinut ja kertoa koko jutun. Nauraisimme yhdessä, olipa kerta kaikkiaan hullu juttu, ja jatkaisimme siitä, mihin jäimme Roomassa.

Eilinen episodi ei lakannut harmittamasta minua. Että olikin ajoitus! Olisin halunnut kertoa Mariolle että oikeastaan minulla oli vähän ikävä, häntä ja Roomaa ja kaikkea. Historiaa. Olisin voinut sukeltaa menneisiin aikoihin, tutkia rakennuksien seiniin kiinnitettyjä laat­toja ja siunailla ihmisten sitkeyttä. Lopulta purskahdin koko kehoa ravistavaan itsesääli-itkuun.

Ketään ei varmaan yllätä, että ­heräsin seuraavaan aamuun silmäluomet turvonneina. Pyörin levottomana vuoteessani. Olin rakennuttanut sänkyä ympäröimään tummapuisen kehikon, suunnitelma oli, että ripustaisin siihen verhot ja saisin kotiini pienen suojaisan sopukan. Suunnitelmaksi se oli jäänytkin, ja olin edelleen vailla paikkaa missä olisin voinut tuntea olevani turvassa.

Vedin kokeeksi peiton pääni yli. Sen alla oli kyllä pimeää ja mukavaakin, mutta se ei pyyhkinyt pois sitä tosiseikkaa, että tunnin kuluttua minun olisi oltava kaikkea muuta kuin naisellisen pehmeä.

Napsin vaatekaapista ylleni hallituksen kokoukseen sopivan asun, mustat suorat housut sekä valkoisen paitapuseron, ja ripustin kaulaani hopeasta taotun sydänriipuksen. Laitoin veden valumaan kylpyammeeseen: kasvit rakastivat kosteaa ilmaa, ne kukoistivat vaikken ollut kotona niitä hoitamassa. Samalla kastelin käteni ja vedin ne hiusten läpi. Tukka oli parhaimmillaan, kun se oli kiinni, se ei heilunut eikä häirinnyt. Ja koska olin menossa palaveriin miesten kanssa, en tahtonut lähettää liian feminiinejä signaaleja, nyt oli tosi kyseessä.

Tein huomaamattoman meikin, laitoin pyykkikoneen pyörimään ja sitten olikin jo aika lähteä. Heitin roskapussin jäteastiaan ja lähdin etsimään autoani lumen alta.

Autojono keskustaan valui ­hitaasti eteenpäin, ja minulla oli hyvää aikaa miettiä sitä, miten ­moni asia menetti merkityksensä sen jälkeen, kun projekti oli valmis tai tavoite saavutettu. Olin aina tiennyt, että jonakin päivänä pyörittäisin yritystä yksin, mutta olin kuvitellut vallan vaihtumisen tunteen olevan toisenlainen. Jotenkin mahtipontisempi. Jotenkin iloisempi, toiveikkaampi. 

Minusta ei tuntunut miltään, pelkästään harmaalta. Olisin halunnut sulkea silmäni ja lakata näkemästä kuvia tapeteista, verhoista ja täydelliseksi stailatuista kodeista. Ajatus Yön Rakentajien johtamisesta oli toki kiehtova, mutta saman­aikaisesti minua huolestutti se, ­etten ehtisi paneutua riittävästi ­itseni kehittämiseen suunnittelijana. Yökerhoja oli helppo tehdä, mutta jos Blinkin tapauksen aiheuttama huono maine ajaisi minut tekemään opiskelijabudjetin raamittamia yksiöremppoja, ajautuisin vararikkoon. Ja mikä pahinta, hotelliunelmani ei etenisi sille asettamani aikataulun mukaisesti.

Kaarsin autoni sisäpihalle, missä Ekin tilaamasta muuttorekasta jo purkautui porukkaa. Eki oli vaihtanut verkkarit edellistä settiä valkoisempiin ja oli täynnä avajaisillan sähinään verrattavaa tarmoa – sitä tunnetta, kun uskoi uuden ja tuntemattoman olevan parempi vaihtoehto kuin se minkä jo tunsi.

– Jane rakas! Keittiössä on voi­sarvia ja kahvia, mä en nyt passaa, kun mä pakkaan! Aloitetaan kohta, kun muut tulevat!

Eki haukkasi kädessään olevaa voisarvea. Muita? Paikallahan oli jo kokonainen apurityttöjen lauma. Heistä jokainen oli suorittanut työsuhteeseen Ekin kanssa sisältyvän noin kolme kuukautta kestävän "seurustelujakson" niin hyvällä menestyksellä, että olivat ilmeisesti lähdössä mukaan Lappiin. Eihän tänne edes mahtuisi muita, ajat­telin, kun siirsin täytettyä poron­vasaa sivummalle.

Ekin asunto vastasi hyvin käsitystäni Ekistä. Olimme tehneet parikymmentä vuotta töitä yhdessä, enkä vieläkään ottanut hänestä selvää. Kämppä oli täynnä tavaraa, joka olisi sopinut paremmin tunturimajaan. Oli kivitakka, porontaljoja, puupenkkejä ja poronsarvista ­rakennettuja kattokruunuja sekä olutpullojen etiketeistä tehty kehystetty kollaasi.

– Ne olivat hyviä hetkiä, hyviä makuja ystävien kanssa. Nyt aion unohtaa isot rakennelmat ja isot riskit, koko vip-systeemin. Keskityn elämään… Eki maisteli sanaa niin kuin olisi vasta tajunnut sellaisenkin olevan olemassa.

Niskani jäykistyi. Minusta tuntui samalta kuin vaimosta, joka kuulee miehensä pettäneen. Minä en tähän kaatuisi. Kun ei mennyt hyvin, meni huonosti. Yön Rakentajien toimitusjohtajana ottaisin kaiken vastuun itselleni.

Käytävästä kuului hälinää ja kolinaa. Yön Rakentajien hallituksen jäsenet sekä vakuutusyhtiön kalpeanaama saapuivat paikalle yhdessä ryppäässä. Heidän askeleensa kumahtelivat tyhjässä asunnossa. ­Minut nähdessään he luikkivat ohitseni ja kävivät vähin äänin istumaan pitkän pöydän ääreen. Limupullojen korkkeja sihauteltiin auki ja kuulumisia vaihdettiin mutisten.

Menin pöydän ääreen minäkin, nyt ei ollut kaikki niin kuin piti. ­Tavallisesti tämä porukka suorastaan kilpaili siitä, kuka kulutti äänihuuliaan eniten.

Vakuutusihmisen läppärillä oli kuva auringonkukasta. Smile and the world will smile with you. Niinhän sitä voisi naiiviuksissaan kuvitella. Vakuutusihminen naputteli kynällä pöydän pintaa. Hänen kätensä oli ollut kätellessä hikinen.

Olin lukenut paperit moneen kertaan, enkä kuitenkaan ymmärtänyt, mitä niissä olevat lauseet tarkoittivat. Ulkoa kadulta kuului hälinää, pöydänympärysporina ­upposi sen sekaan. En ollut ihan varma, olinko ymmärtänyt. Eki osoitti minua kynällä. Hän muis tutti roskaruualla ravittua pandaa mustine silmänympäryksineen.

– Niin, Jane, sä varmasti jo fiksuna likkana tajusitkin. Yön Rakentajien uusi toimari on uusi naama. Tuoreet ideat, uusi näkemys, nuoret silmät! Eki heilautti kynää kuin kapellimestari puikkoaan.

Naura nyt. Naura. Äijä yritti harhauttaa, heitteli vitsejä. Enkä naura.

Ekin puhelin piippasi, ja hän käveli tärkeän näköisenä avaamaan oven.

– Hyvät naiset ja herrat, täten ilmoitan että Yön Rakentajien toimitusjohtajaksi on valittu Jesse ­James Koskinen!

Alahuuleni kosketti rintalastaa. Jessen sisääntulosta puuttui ainoastaan auki lennähtävät saluunanovet. Niin, ja se hattu. Kiemurtelin tuolillani. Jesse antoi katseensa kiertää meissä kaikissa, pysähtyi kohdalleni ja iski silmää. "Sulla on makee kämppä, mä hommaan kanssa tällaisen!"

Eki talutti Jessen kättelemään meidät kaikki.

– Jesse on vastavalmistunut ­Tekusta, jätän nuorelle nälkäiselle miehelle mielelläni bisneksen, jonka eteen olen tehnyt kaikkeni...

Ekin horinat kaikuivat korvis­sani. En ollut varma, kestäisinkö enää kauan. Sekavat ajatukset, ­häpeä ja nöyryytys porisivat sisälläni. En kestänyt.

– Jos sä olet toimari, niin mikä minä olen? Aputyttö vai kahvinkeittäjä? purskautin suustani.

– Sä voit olla ihan mitä sä haluat olla, Jesse sanoi vinosti hymyillen ja keinautti lanteitaan.

Jesse oli Ekin sisäpiiriä, tiesi kaiken kaikesta.

– Valintani varmistui Blinkin avajaisissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeisinä päivinä. Tämä nuori mies osoitti olevansa valmis heittäytymään tilanteeseen itseään säästelemättä. Hän talutti loukkaantuneita, huolehti vakuutus­yhtiöpapereista, otti vastuuta. ­Samaan aikaan Jane lomaili Roomassa eikä vastannut viesteihin!

– Ei pidä paikkaansa! Sä et edes yrittänyt ottaa muhun yhteyttä, ­Sara oli ainut, joka soitti! aloitin, mutta Jesse muikisti huuliaan ja oli lähettävinään lentosuukon.

Käänsin katseeni meille hetki sitten jaettuun tiedotteeseen, jossa kaikki kerrottiin virallisin sanankääntein.

Eki napsautti oluen auki ja tui­jotti kuin mikäkin Kummisetä.

– Vastuu oli annettava jollekin, hän lausui minulle kuin olisi kertonut, että seuraavat vuosikymmenet kaupungin suosituin klubi olisi kauhuteemainen.

Vilkaisin kattoa; siellä ei valitettavasti ollut banderolleja kannattelevia enkeleitä, vaan kuinka ollakaan, katto oli peiliä. Toivottavasti se pysyisi paikoillaan.

– Mitäpä jos sinä olisit tehnyt ­oikeat valinnat siinä vaiheessa, kun materiaaleja valittiin ja työtunnit puristettiin minimiin? Sen, minkä teet muille, teet itsellesi! huusin täysin estoitta täyteen ääneen.

– Vaikutat rasittuneelta, pidä ­lomaa! Tule moikkaamaan mua Lappiin! Eki sanoi ja pani paperit kiertämään allekirjoituksia varten.

Jesse kumartui puoleeni ja kuiskasi: – Mä tiedän mitä sä tarvitset…

– Haista kärsäpöksy pitkä pötkö! kivahdin ja sutaisin nimikirjoitukseni papereihin.

Mielessäni vannoin antavani ­Saralle suosituksestaan niin kir­peää palautetta, ettei hän toiste yrittäisi moista.

– Huomenna toimistolla kello yhdeksän reikäleipä, onko selvä? Jesse naputti kellotauluaan.

Nappasin takkini tuolin karmilta ja ilmoitin pitäväni loppupäivän vapaata. Sibelius-rypyt Ekin kulma­karvojen välissä syvenivät.

– Ja Jane hei, kehitä huomiseksi jotain muuta kuin että 'kaikki jipot on käytetty, kaikki on loppu, kaikki on kaputt'... niinkö se meni?

Jesse oli siirtynyt seisomaan pöydän päähän, sen tuolin taakse, jossa olin hetki sitten istunut. Hän pinosi papereita ja näytti liian tärkeältä cowboyksi.

Avasin suuni sanoakseni "tulet yllättymään vielä", kun äkkäsin tuolin selkänojaa vasten roikkuvan ­tutun vaatekappaleen. Otin tukea muuttolaatikoista, kohta minutkin saisi kärrätä nokkakärryillä ulos. Tuolin selkänojalla roikkuivat rintaliivini, ne punaiset.

Jesse käänsi katseensa minua kohti.

– Unohtuiko sulta jotain? hän kysyi muina miehinä.

Ilmekään ei värähtänyt. Samalla kun kirosin päivän, jolloin Jesse oli ilmestynyt Ekin rinkiin, oli todet­tava, että Jesse oli juuri niin kova pelaaja kuin ravintolabisneksessä pitikin olla. Tuhahdin. Onnittelin mielessäni Ekiä, käännyin koroil­lani ja painelin käytävään. Hississä painoin varmuuden vuoksi kaikkia nappeja, myös hätänappia.

Jätin auton Ekin pihaan ja lähdin raitiovaunulla Vallillaan saamaan kriisiterapiaa Saralta.

– Voi kuolema! Apua, tuo Tenat, mä kuolen nauruun! Sara haukkoi henkeä ja nojasi pukeille nostettuun tuoliin.

Viereisellä pöydällä oli isossa ­kasassa kankaita, taustapahveja sekä täytteeksi tuikattavia superlonin paloja. Leftoverit, ne olivat niin likaisia ja vanhoja, ettei niitä voisi edes kierrättää. Nostin tyylihuonekalukasasta yhden Biedermeier-tuolin ja kävin siihen istumaan. Se hyvä puoli verhoomolla pidetyissä palavereissa oli, etteivät sieltä ainakaan tuolit loppuneet kesken.

– Niin että kiitos mutta ei kiitos! Tästä eteenpäin tapailen vain ikäisiäni, ilmoitin.

Kaivoin huoltoasemalta ostetut Dallas-pullat paperipussista ja maistoin varovasti murukahvia.

– Sittenhän kaikki on hyvin! ­Tajusit jotain olennaista itsestäsi ja tiedät entistä paremmin, mitä et ainakaan halua, se helpottaa tulevia valintoja, Sara sanoi ja asetteli säkkikankaalle tarkasti mitatulle kohdalle yhden joustimen ja kiinnitti sen parilla pistolla säkkikankaaseen kiinni.

– Näitä tuoleja korjatessa tajuaa, miten tärkeää on tehdä hyvä perusta. Tiukka ja jämäkkä perustus,­ ­joka kestää aikaa ja kulutusta, Sara sanoi ja osoitti viereisellä pöydällä kasan ylimpänä sojottavaa joustinta. Siitä roikkui vielä lankoja, sen sisälle oli pesiytynyt pölypallero.

Otin pöydältä tuolin tausta­pahvin ja tarkastelin sitä. Reunoistaan hapertuneeseen pahviin oli haalealla lyijykynällä piirretty omakuva tekijästä. Miehellä oli yllään raidallinen housupuku, alla luki Skönä, Nokka -66.

– Mun syntymävuosi! mutisin ja kääntelin pahvia käsissäni.

– Tuo tuoli tuotiin mulle saattohoitoihin erikoistuneesta sairaalasta, siinä on otettu vastaan monet diagnoosit, mietitty elämän merkitystä ja sen lyhyyttä, Sara jutteli kahvimuruja kuppiin lusikoidessaan.

Lattialla olivat jätesäkissä lyttänäksi istutut meriheinälevyt, jotka olivat joskus olleet kuohkeita ja pehmoisia.

Sara painoi määrätietoisesti joustinta alas samalla, kun solmi nopeassa tahdissa solmuja sen kierteisiin.

– Olet sä niin vanha? Miten sä oikein jaksat tuota yöelämä­menoa? Etkö sä kaipaa jo jotain muuta, hän kysyi saman kysymyksen, jonka kaikki jossain vaiheessa esittivät.

Seurasin mietteisiini vajonneena, miten neula kuljetti lankaa joustimen kierteiden läpi. Langat muodostivat verkoston. Tiukaksi solmittuja solmuja olisi voinut verrata läheisiin ihmisiin, niihin, joiden ajatukset ja puheenparret vaikuttivat päivittäin. Pian joustin oli lytätty alas. Siinä asennossa se olisi, kunnes solmulanka hankautuisi rikki tai seuraava tekijä purkaisi tuolin osiin ja aloittaisi alusta. 

Nousin ja kaadoin pikakahvin lavuaariin, tiskasin mukin. Sara oli ottanut Rooman tuliaisen heti käyttöön. Vaikka Milon Venuksen kuvalla koristeltu kahvikuppi oli kitschiä, oli verhoomo varmasti ­paras paikka sille. Jokin kuvassa sai minut pysähtymään joka kerta. ­Venus nousi meren kuohuista kasvoillaan tyyni ja rauhallinen ilme Hän oli keskiössä, häntä kohti kaikki tulivat, hän synnytti kauneutta ja rakkautta. Hän synnytti uutta.

Huljuttelin käsiäni juoksevan veden alla. Blinkin avajaisten jälkeen kaikki oli tosiaankin toisin. Tim kirmaili sulkapalloilijan perässä, ja Mario piti minua seksihurjasteluita harrastavana barbaarina. 

Minun olisi pitänyt mennä eteenpäin, jatkaa matkaa, mutten tiennyt, mihin suuntaan. Kaikki se, mikä oli aikaisemmin herättänyt minussa intoa, ärsytti. Se, mikä oli ollut aikaisemmin tavoiteltavaa, tuntui nyt turhalta. Olin ihan tyhjä, raunio, jossa oli joskus ollut elämää. Nyt ei muuta ollut kuin sormella osoittavia tyyppejä, jotka ottivat valokuvan avajaisissa ja liittivät sen vauhdikkaasta elämästä kertovalle Facebook-sivulleen. Ja kuva keräsi kommentteja, niitä riitti. "Oletko viihteellä mutsisi kanssa?"

Sara pujotti keskittyneen näköisenä juuttinarua suureen neulaan. Hän katkaisi langan ja teki sen päähän solmun. Tiesin paljon entisöinnistä ja verhoilusta, mutta taidot olivat ruostuneet niiden vuosien aikana, kun olimme pystyttäneet juottoloita pika-aikataululla.

Sara näytti niin levolliselta työskennellessään. Minäkin kaipasin sellaista – rauhallista oloa. Sitä, ­että mikään ei pistellyt.

Kuivasin mukin ja laitoin sen ­takaisin hyllyyn. Sipaisin tukkaani peilin edessä.

– Ei tätä kestä. Lähdetäänkö baariin? kysyin.

– Mä pelkäsin jo, ettet sä kysy ikinä. Sara tökkäsi neulan säkkikankaaseen ja kaivoi esiin meikkipussinsa.

Pikakohennuksen aikana puhelimeni alkoi väristä. Kurkistin näyttöä, tuntematon numero. Minua oli ilmeisesti tavoiteltu pitkin päivää.

– Mä en vastaa, ettei mene fiilikset, selitin ja tein Saran tylsyttämällä kajalilla yläluomeen pompahtelevan rajauksen.

Tuijotin peilikuvaani. Missä ­välissä luomenikin olivat alkaneet muistuttaa auringossa kuivatettua hedelmää?

– Se on varmaankin Jesse, on ­ilmeisesti tajunnut itsekin, ettei tiedä mitään koko ravintola-alasta, sanoin ja lisäsin varmuuden vuoksi uuden kerroksen huulipunaa.

Kaarsimme taksilla sen hotellin eteen, missä Yön Rakentajilla oli piikki auki. Juoksimme sisään, ja hetken kuluttua juoksimme ulos. Säkkärätukka kertoi tukka täristen, että hotellin johto oli tehnyt päätöksensä: piikki oli maksettava pois ensi tilassa, ja YYA-sopimus Yön Rakentajien kanssa oli päättynyt. Aikansa kutakin, nainen sanoi ja jatkoi pasianssin pelaamista.

Ekin muuttolaatikot matkasivat jo kohti Käsivartta, mutta mies ­istui entisten hyvien aikojen kunniaksi jalat harallaan Teatteri-­ravintolan Kello-baarin upottavilla sohvilla. Vaikka ympärillä pörräsi kovaäänisiä yöeläjiä, ei hänen laserkatseeltaan pystynyt välttymään. Oli turha perääntyä, vaikka halu olisi ollut suuri.

Kävelin hitaasti Sara kintereilläni sohvalla istuvaa seuruetta kohti. Jessestä ei onneksi näkynyt merkkiäkään. Ties mitä hän olisi keksinyt pääni menoksi, enkä ollut enää siinä kunnossa, että olisin voinut ottaa lokaa vastaan jääkuningattaren viileydellä.

– Mitäs likoilla on suunnitelmissa? Eki kysyi ja luki ajatuksiani, ­samalla kun valitsi meille mieleiset juomat täydeltä tarjottimelta.

Eki oli yön ammattilainen siinäkin mielessä, että hän tilasi koko seurueen drinkit kerralla.

– Jane, älä sekoita sydämen­asioita ja bisnestä, hän sanoi ja katsoi minua tiukasti silmiin.

– En mä sekoita, vastasin ja huokasin syvään.

Kaupunki kohisi ympärillämme, mutta minun elämäni oli taas Ekin käsissä. Osasin kyllä suunnitella kaikenlaista, mutta omaa elämääni en, se nyt oli todistettu moneen kertaan.

– Mä vaan tahdon sen hotellin. Art deco -henkisen hotellin. Mä olen raatanut sen eteen, opiskellut tätä alaa, kestänyt kaiken ja kestän jatkossakin… selitin ja imaisin juomaa.

– Onhan sulla jo yksi kerros, on sekin alku! Hei, sun puhelin soi, Eki osoitti pöydällä pomppivaa luuriani.

– Ääh, anna olla, se on jotain duunia taas, mä en ota yhtäkään projektia vastaan just nyt! ilmoitin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni työt tuntuivat töiltä: raskailta, harmailta projekteilta, joiden onnistumiseen en jaksanut uskoa. Niin ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut. Eki intoili Lappiin muutostaan. Kuuntelin puolella korvalla hänen suunnitelmaansa avata ­Käsivarteen olutta ja makkaraa tarjoileva majamainen paikka. 

– Sellainen hallimainen spydäri, missä voisi katsoa lätkää ja painia laajakankaalta, hän selitti ja näki ilmeestäni, että minä en sitä paikkaa suunnittelisi. 

Siinä me istuimme. Päältä kat­soen se oli kuin mikä tahansa ilta meidän kahden yhteisten vuosikymmentemme varrelta. Eki visioi ja minä pyysin vaihtamaan aihetta niin kauan, kunnes meitä molempia innostava, toteutettava elämysmaailma löytyisi.

Tiesin, etten ikinä pääsisi Jessen kanssa näin tiiviiseen yhteistyöhön. Enkä voisi ikinä suhtautua ­häneen neutraalisti sen jälkeen, kun hänen sormensa olivat vaeltaneet vartalollani. Tämänpäiväinen rintaliiviliputus osoitti, että hän ajaisi minut ulos yrityksestä, jota olin ollut itse perustamassa.

Ei ollut mahdollista olla sekoittamatta sydäntä ja bisnestä toi­siinsa. Pidin Ekistä paljon, mutta hänen päätöksensä toimitusjohtajan paikasta osoitti, että hänelle suhteemme ei ollut samanarvoinen. Olin hänelle bisnestä. Se ratkaisi asian. Nousin seisomaan.

– Hyvät enotecat vaan sulle, tai mikä sen lihispaikan nimeksi laitetaankin. Kaikkea hyvää, sanoin ja lähdin kävelemään välittämättä Ekin huudoista: Jane, viidakon kuningatar. Jane on maccina! Millä kaikilla latteuksilla hän olikaan ­minua vuosien varrella kannus­tanut.

Lähdin kävelemään kohti baaritiskiä, siellä Sara jo vilkuttikin ­minulle kiihkeästi. Hän osoitti vieressään tyhjien lasien yllä päätään roikottavaa miestä. Lähemmäksi päästyäni askeleeni kevenivät. Kas, kukas se siinä liotti otsatukkaansa oluessa, ellei Tim!

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.