Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Janen paluu Roomasta Suomeen ei ole ruusuinen. Eki on ottanut hatkat, ja Blink-yökerhon avajaisissa tapahtuneen onnettomuuden selvittely jatkuu. Tulevaisuus näyttää synkältä. Onneksi Saralla on tarjota vaihtelua arjen harmauteen.

Kaupungin yllä roikkuivat kaikki harmaan sävyt. Kamppailin tieni räntäsateisen kaupungin halki toimistolle. "Eki tässä hei!" Heipä hei vaan, aamupäivän sadaskaan soittoyritys Ekin puhelimeen ei tuottanut tulosta. Oma puhelimeni sen sijaan soi jatkuvasti. Harpoin pimeässä yli paksujen kirjekuorien, jotka sisälsivät varmaankin kor­vausvaatimuksia sekä laskuja. Kutsuja iloisiin hippoihin olisi turha odottaa ainakaan lähitulevaisuudessa.

Sytytin valot työpöytäni antiikkivalaisimeen. Pöydälläni oli yksi avattu kirjekuori. Sen sisältä putosi valokuva, joka esitti vaurioitunutta verkkokalvoa. Vaurioituneen silmän tilalle vaihdettaisiin, ellei ollut jo vaihdettu, lasisilmä. Laskin kirjekuoren takaisin pöydälle; sen kuoren Eki oli avannut, muita ei. Sotkusta päätellen Eki oli viettänyt toimistolla pokeri-iltaa: kaikkialla oli pulloja, porno­lehtiä ja pelikortteja.

Asetin läppärini pöydälle. Riisuin kaulahuivini ja pudotin takin lattialle ja avasin sähköpostiohjelman. Sieltä ne aukesivat yksi kerrallaan: syytökset, haukut, tarjouksien ei-niin-kohteliaat hylkäyskirjeet sekä monta houkuttelevaa tarjousta pidentää penistä tai hankkia internetmorsian.

Kun puhelin soi, sanoin vakuutusvirkailijalle, ettei nyt ollut paha hetki, ja kävin istumaan nojatuoliin. Sillä pakkohan asiaa oli alkaa purkaa. Oli sikamaista Ekiltä, että  se jäi minun tehtäväkseni. Hänhän oli rakennuttajana päävastuussa kaikista ravintoloissa tehdyistä päätöksistä, minä vain hankin budjetin raamit täyttäviä materiaaleja mahdollisimman halvalla. Se oli ollut virhe, niin kuin nyt oli opittu. Puhelu vakuutusyhtiöön tuntui yhtä loputtoman pitkältä kuin korvausvaatimusten listakin.  

Ulkona kävi kova tuuli, ja rännässä eteenpäin tarpovien ihmisten kasvot olivat revenneet irvistyksiin. Sateenvarjot olivat kääntyneet nurinpäin, ja salkut, pitsalaatikot ja sanomalehdet oli otettu käyttöön, etteivät tukka kastuisi ja silmälasit huurtuisi. Puristin luuria korvaani vasten enkä pystynyt ponnisteluista huolimatta palauttamaan mieleeni, miksi minulla olikaan ollut niin kova kiire palata Suomeen. Mikä minua vaivasi?

Ilmeisesti liiallinen vastuuntunto ei haitannut Ekin yöunia.

Etsin hyvää asentoa tuolissa. Nojatuoli oli Timin, hän oli antanut sen minulle – no joo, tämä on nyt vähän nolo juttu, mutta hän uskoi sen toimivan jonkinlaisena korvike­sylinä, siis silloin kun hän oli lennolla. Kun tuoliin istui, tuntui ahteria vasten kova mötikkä. No, parempi sekin oli kuin huolettomasti sängyn päälle heitetty ihmisen kokoinen Nalle Puh -maskotti.

Nousin seisomaan, tuoli oli juuri niin kuin Tim, jonka sylissä ei millään saanut hyvää asentoa. Hän oli pitkä ja laiha kuin jokin keskiaikainen soitin, ja minä päivä päivältä pyöreämpään päin. Roomassa oli tullut syötyä ja juotua, olisi taas aika panna itsensä ruotuun. Huokaisin. Minulla oli liikaa asioita, joita piti vahdata ja tarkkailla, etenkin kun vaikutti siltä etten pystynyt hallitsemaan yhtäkään.

– Nyt olisi tärkeää saada Erkki kuultavaksi, nainen sanoi viimeisiksi sanoikseen.

Lupasin hänelle tehdä kaikkeni ja suljin puhelimen. Oli selvää, että me kaksi emme avaisi näillä leveysasteilla ainuttakaan uutta yökerhoa, ja kun vilkaisi ulos, ei se harmittanut ollenkaan. Heti, kun tämä avajaissotku olisi takanapäin, pitäisin Ekille jäähyväispuheen ja perustaisin alkajaisiksi kotitoimiston.

Työnsin sormenjälkien ja pölyn kuorruttamat suolapähkinät sivuun hotellin aulabaarissa. Olimme taannoin hoitaneet pika-aikataululla tämän hotellin kasvojenkohotusoperaation, ja sen jälkeen Eki oli ryhtynyt pitämään yhtä huoneista kakkosasuntonaan, missä hän tapasi ystäviään. Kotiinsa hän ei koskaan kutsunut ketään.

Tuijotin kävelykadulle. Tiesin, että kuluisi korkeintaan yhden viinilasillisen verran aikaa, ennen kuin ohitseni kävelisi joku Ekin lähipiiriin kuuluvista, ellei peräti mestari itse. Kuluneen päivän aikana ei ollut mennyt tuntiakaan, etten olisi ajatellut Mariota.

Tarkastelin viiniä valoa vasten ja mietin, mitähän Mario olisi sanonut viinistä. Oliko se vähän niin kuin homejuusto, makuasia josta ei voinut kiistellä? Mutta yksi asia oli varma: viini oli avattu liian aikaisin tai sitten sitä ei olisi pitänyt pullottaa ollenkaan. Sylkäisin nesteen takaisin lasiin.

Miksi Eki oikein pakoili? Ei tällainen ollut hänen kaltaistaan. Hän oli niitä miehiä, jotka juoksivat silmät kiinni kohti rotkoa. Ja vaikka meneillään olisi ollut mitä, hän tarkisti aina missä menin ja kenen kanssa kulutin aikaani. Hän merkitsi oman ryhmänsä, se oli tapa hallita. Nyt hänestä ei ollut kuulunut mitään moneen päivään.

Tuijotin kävelykatua synkkiin mietteisiin vajonneena ja seurasin sivusilmällä tyttöä, jonka pipossa luki kimaltavilla kirjaimilla Enkeli. Hän marssi letit iloisesti heilahdellen ja leuka edellä eteenpäin.

Yhtäkkiä tajusin, kuka hän oli. Ryntäsin ulos.

– Sara! huusin niin lujaa kuin pystyin.

Hän jäi seisomaan paikoilleen leveästi hymyillen ja näytti siltä ettei tässä mitään, vaikka tiesin hänen ottaneen paljon vastuuta keturalleen menneestä projektista sillä välin, kun Eki oli huidellut ties missä. 

– Missä Eki on? hän kysyi ensitöikseen. 

– Arvatenkin haistelee pierujaan peiton alla ja on itseensä ja aikaansaannoksiinsa taas niin tyytyväinen. Tule juomaan lasillinen, huidoin hotellia kohti.

Nojauduin vastaanottotiskiä vasten. Respatytön kiharankireys oli varmaankin varmistettu sukkapuikko-pistorasia-menetelmällä.

– Mitä likat? tyttö kysyi.

– Ollaan miesmethällä, Sara lausui naama peruslukemilla, ja Sähkökäkkärä osoitti yläkertaa.

Vilkaisimme toisiamme. Työnsin kympin setelin sisäänkirjoittautumislomakkeen alle.

– Rakennusalan ammattilaisena olen kyllä sitä mieltä, että ovet avataan rälläkällä, mutta se sääntö ei varmaankaan päde hotelleissa. Ja täällähän on loputtomat määrät avaimia, vai mitä? kysyin.

– Smooth, Sara kuiskasi ihailua äänessään, ja tunsin itseni aika taitavaksi.

Hotellihuoneen oven läpi kantautui tiukka bassonjytke, kuin Eki olisi palkannut sviittinsä DJ:n. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta varmasti viimeinen, kun lasku maksettaisiin meidän firmamme rahoista, sikäli kuin meillä mitään rahoja edes oli. Avainkortti sujahti lukijaan kevyesti, ja lukon vilauttaessa vihreää valoa sujahdimme sisälle. Sinertäväksi tukkansa värjännyt naimatakkunainen ohitti minut ja katosi vessaan.

Rauniokierros oli jäänyt Roomassa tekemättä, mutta nyt minulle oli koittanut siihen uusi mahdollisuus. Eki röhnötti sohvalla kaikkien aikojen sooseissa, eikä huoneessa ollut merkkiäkään vip-tyypeistä.

Nämä olivat lopun merkkejä: Eki oli kutsunut paikalle keräilyerän Outoja. Lävistettyjä, tatuoituja, neonvärisillä hiuslisäkkeillä kampauksiaan kohentaneita yöeläjiä, kummia lepakoita, jotka nukkuivat päivisin ja elivät öisin. Astuimme kenkä- ja kaljakassikasojen yli oleskelutilaan, missä sekalainen kombo vähäpukeisia naikkosia ketkutti itseään Ekiä vasten sohvalla.

– Mikä meininki? kysyin kissalta, jonka naamasta näki, että ruokavalio koostui siideristä ja sipsin­muru-couscousista.

Huoneessa raikui täysillä Depeche Moden Personal Jesus, ja näin sieluni silmin edessäni kevyesti hypähtelevät klubbaajat. Silloin, kun kaikki oli hyvin, he hypähtelivät, heissä oli energiaa; kun ajat muuttuivat, lakkasi hypähtelykin ja muuttui veltoksi heilunnaksi. Sara veti verhot ylös ja sai aikaiseksi kiljuntaa. 

– Me vietetään Ekin läksäreitä… tunnetteks te? mimmi heilautti hiuksiaan ja kaivoi Alepan kassista esiin kaksi siideriä.

– Että mitä?! ääneni nousi oktaavin.

Marssin sohvan viereen. Ekin sylissä istuva neonväreillä tukkansa raidoittanut misu puristi rintojensa edessä pitsien koristamaa kankaanrepaletta. Kahmin lattialla lojuvat alusvaatteet, leopardikuvioisen mekon sekä käsilaukun ja pudotin ne hänen syliinsä yksi kerrallaan. Eki kurkisti hämärässä hohtavan kuontalon takaa.

– Ai sä. Mitään orgioita ei tule, Eki sanoi ja työnsi neonmisun syrjään.

– No ei siltä näytä! puuskahdin. Eki ponnisti pystyyn ja humahti uudelleen istumaan. Mimmi yritti saada jotain sanotuksi alkoholin turvottamalla äänellään, mutta Eki ja minä keskeytimme hänet yhdestä suusta:

– Ole hiljaa siinä!

Vilkaisimme toisiamme, kerrankin olimme samaa mieltä jostain. Käänsin katseeni nopeasti toisaalle. Tuonko kanssa minä olin kuluttanut parhaat vuoteni, suunnitellut tyylikkäitä ympäristöjä, unelmia ja pakopaikkoja, joista oli tullut ansoja niihin meneville?

– Jane, Jane beibi, päivieni valo! Eki sopersi ja lähestyi minua kädet ojossa.

– Sä vietät kuulemma läksiäisiä! Koskas ajattelit kertoa mulle? tiukkasin ja tuuppasin häntä hartiaan.

Ekin silmät verestivät.

– Otatko juotavaa? hän kysyi napsauttaen laiskasti sormiaan, ja turvonnut kissa kaivoi esiin tölkkikuoharin. Pudistin päätäni.

– Mene jeesaamaan noille mimmeille kuteet päälle ja heivaa ne ulos, sanoin Saralle, ja hän paineli eteiseen.

– Pidä purkkisi, mitä sä oikein suunnittelet? Oletko sä juonut täällä koko sen ajan, kun mä olen ollut poissa? Oletko sä hoitanut mitään Blinkin asioita?

Kysymysryöppyni selvästi ahdisti Ekiä, hän asetti sormen huulilleen.

– Shh shh shh… sä olet niin in-to-hi-moi-nen, hän lausui ja hihitti itsekseen.

Hän oli pukeutunut vapaa-ajan univormuunsa, Filan valkoiseen verryttelypukuun, jonka tahroista pystyi päättelemään, että meneillään oli kolmas vuorokausi tauotonta oluen kaatamista.

– Me menetetään asiakkaita! Me menetetään kaikki, ellei olla jo menetetty! sanoin enkä voinut mitään sille, että ääneni kohosi.

Eki seisoi ikkunassa käsi korvalla.

– Kuuntele, tuulee. Oi ihanaa, tulee myrsky, myräkkä! Sä olet skarppi mimmi, se on sun paras ominaisuus. Mä diggaan susta, ja olet oikeassa, kuten aina, hän sanoi ja kaatoi oluen äänekkäästi kulautellen kurkkuunsa.

Kävelin ikkunaan ja kurkistin ulos. Eki oli oikeassa, myrsky nousisi. Ulkona tuuli ja lunta satoi sankasti vaakasuoraan. Hiutaleet olivat kookkaita ja kulmikkaita, ne peittivät nopeasti alleen mustan asvaltin. Valkoista kestäisi hetken, se antoi illuusion siitä, että oli uusia alkuja, kaikenlaista kaunista. Mitä minä välitin? Peli oli jo pelattu, ei meitä enää kukaan buukkaisi. Enemmän kuin bisnes minua huolestutti nyt se, miten Eki pärjäisi.

Eki avasi kaljapullon hampaillaan. Eteisessä heilui kuohuviinitölkkejä heiluttelevia misuja, olivatko he edes täysi-ikäisiä? Mitenkähän kauan tätä oli jatkunut, mietin enkä surrut sitä, että kahdenkymmenen vuoden määrätietoinen tekeminen olisi kohta kokonaan ohi, vaan sitä, että Ekin silmät verestivät, eikä hän näyttänyt voivan hyvin. Pöydällä coolerissa jäät olivat sulaneet, veden pinnalla kellui purkkapaketti, narikkalappu ja hiuslenkki.

Eki otti minua kädestä.

– Oot ruskettunut. Hyvä, hyvä sulle... Lupaatko mulle, että tartut seuraavaan liaaniin, jonka kohtaat?

Sitten hän nousi ja lähti vessaan. Liaaniin? Jäin maistelemaan Ekin lausahdukseen  kätkettyä viestiä, hän oli ilmeisesti lopettamassa kokonaan.

– Ne on kaikki hississä, Sara ilmoitti eteisestä.

– Toivottavasti se putoaa, mutisin.

Valoa vasten näin, miten sohva oli painunut kuopalle, miten lasipöydästä puuttui kulmapala, mattoon oli tumpattu savuke ja seinille oli roiskunut cokista. Jestas, mitä barbaareja, ajattelin. Tavallisesti hotellihuoneiden tilan tarkastaminen ei aiheuttanut muuta kuin kimmokkeen tarjota suunnittelupalveluja, mutta nyt en pystynyt tuntemaan muuta kuin ahdistusta.

Minusta ei voisi tulla Ekiä. En tahtonut nähdä yhtäkään yöelämänaamaa päiväsaikaan, ne kuuluivat sinne mistä tulivatkin, yöhön. Pimeään. Eki olisi pulassa ilman seuruettaan. Sitä oikeaa seuruetta, sitä joka arvosti hyviä laadukkaita asioita. Kunpa hänellä olisi ollut rinnallaan joku sellainen, joka olisi todella rakastanut häntä.

– Missä me nähdään huomenna? huusin vessan oven läpi.

– Tule mun luo! Älä myöhästy! Eki vastasi.

Harpoimme lumisateessa Aleksilla. Sara marssi vierelläni ja yritti kohottaa tunnelmaa. Katastrofeista selvinneet ihmiset kiittelivät toipumisestaan arkea. Normaalirutiinit kuljettivat eteenpäin. Lapset pitävät pään oikeassa suunnassa. Koira on ulkoilutettava, satoi tai paistoi, ja lainat maksettava. Kertoivat, että sitten vain koitti päivä, jolloin havahtui auringonpaisteeseen, siihen että se oli niin kirkas.

Nielaisin lumihiutaleen.

– Mitä tekee nainen, jolla on rahat loppu, ei työpaikkaa, burn out tulossa, eikä miehestä tietoakaan? Sara kysyi ja tarttui Stockmannin ovenripaan.

– Hän shoppaa, lausuimme yhteen ääneen ja astuimme sisään maailmaan, jossa ei ollut vääryyksiä, ellei sellaisina tahtonut pitää liian pieniä kokoja tai liian suuria hintalappuja.

Tavaratalossa soiva musiikki peitti alleen hälinän. Omien ajatuksien virta hidastui, paniikki, pakosuunnitelmat ja hätä tulevaisuudesta lakkasivat olemasta. Myskin, vaniljan ja kukkakedon tuoksut kuiskivat, lupasivat matkoja irti arjesta. Ne saivat haluamaan kaikenlaista kiiltävää ja ylellistä.

Sara sovitteli vaatteita, ja minä seurasin vierestä. Vaikka kuinka yritin innostua puoleen hintaan myytävistä pikkujoulumekoista, en saanut mieleeni missä niitä tarvitsisin. Jos työura yökerhojen tekijänä päättyisi kuin seinään, olisi minun vuokrattava tavaratalosta kerros ja myytävä pois kaikki yöelämän edellyttämät vermeeni. Missä käyttäisin paljettihousuja, pimeässä hohtavia farkkuja tai Costa Rica -pussista innoituksensa hakenutta röyhelöpaitaa? Ei normaalielämässä sellaisia käytetty. Mikä ylipäänsä oli normaalielämää? Nostin Saran sovittamalle pikkumustalle peukkua.

– Osta, se on hyvä hautajaisissa.

– Lopeta synkistely, Sara puuskahti. – Sun täytyy vaan mukautua siihen että elämä on just tätä: yllättäviä tilanteita, asioita joihin ei voi vaikuttaa. Hyvät asiat kuitenkin pysyvät, hän sanoi ja katosi pukuhuoneeseen.

– Mä en osta mekkoa hautajaisiin, sehän olisi ikävien asioiden puoleensa vetämistä. Mä ostan tämän punaisen, koska tahdon vetää puoleeni rakkautta, ja mikä muu herättää paremmin tunteita kuin punainen väri! hän sanoi ja loikkasi keikistelemään punaisessa silkkisessä kietaisumekossa, jossa oli kaunis röyhelökaulus ja leveä vyötärölle solmittava vyö.

– Toi on sun mekko, sen ostat! sanoin ja tunsin pienen kateudenpiston.

Sara oli minua kaksikymmentä vuotta nuorempi, hänelle oli maailma edessä ja auki. Hänellä oli iloinen ja vastaanottava mieli, hän uskoi kaikista hyvää ja toimi sen mukaisesti. Hänellä oli paljon ystäviä ja erilaisia menoja, eikä hän omien sanojensa mukaan "tappaisi itseään työnteolla".

Minulla ei ollut mitään työnteon lisäksi, Ekin lisäksi. Minulla ei ollut ystäviä, ei parisuhdetta. Jossain vaiheessa kävin treffeillä, sitten en enää jaksanut. Tapasin vain minua nuorempia miehiä, joille vanhempi nainen oli sulka hattuun tai kummallinen kuriositeetti, tai sitten niitä jotka olivat viisikymmentä, vasta eronneet ja kävivät vapautensa humalluttamina läpi kaikkea sitä, mikä oli jäänyt kokematta vuosikymmeniä kestäneen avioliiton aikana. Tai sitten treffit peruuntuivat viime hetkellä lapsen vesirokon tai urheiluturnauksen vuoksi.


Kun mekko-ostokset oli tehty, jatkoimme matkaa kohti makeisosastoa. Tuntui käsittämättömältä, että Eki oli häipymässä. Mitä hän suunnitteli, pitäisikö hän lomaa vai lopettaisiko kokonaan? Mitä minä oikein tekisin, ellen suunnittelisi yökerhoja

Kääntelin sydämenmuotoista suurella rusetilla koristeltua suklaarasiaa kädessäni. Voisinko ostaa sellaisen itselleni vai olisiko se ahmimista? Ison konvehtirasian nauttimisen koko ilo perustui siihen, että sai kilpailla jonkun toisen kanssa siitä kumpi saisi parhaat palat. Ekin kanssa olimme syöneet joululahjaksi annettuja rasioita vielä pääsiäisenäkin. Se oli meidän juttu. 

– Sano yksi juttu. Oletko sä Ekin hoitoja? Tai siis oliko sun innostus sisustamiseen ja rakentamiseen ohimenevä vaihe, vai kiinnostaako sua oikeasti rakentaa tiloja kysyin. Sara puristi hyllynkulmaa ja hirnui. Naurusta ei ollut tulla loppua.

– No en todellakaan ole! Mä olen puuseppä ja verhoilija, hoidin mun työharjoittelun pintakäsittelyosuuden sisustushommissa! Sara sanoi, ja tuijotin häntä ihmeissäni.

– Siis sä osaat käsitellä pora­konetta, etkä pelkää sahata poikki tai kaataa seinää. Olet valmis ottamaan riskejä, näet tyhjät loukot hyvin valaistuna ja tyylikkäästi tapetoituna? varmistin.

Sara jatkoi: – Erotan helmikalusteet romukasoista yhdellä vilkaisulla, kerään jatkuvasti materiaaleja, kaakeleita, astioita ja kankaita, sillä niitä voi tarvita vielä! 

Viimeiset sanat lausuimme yhteen ääneen ja purskahdimme nauruun. Asetin rasian paikoilleen. Oli turha hankkia vierasvaraa, minulla ei käynyt vieraita eikä tuttuja. Painava rasia keikahti sydämen toiselle kyljelle, se ei pysynyt pystyssä kolmiokärkensä varassa. 

– Sä olet helmi, tiedä se, sanoin, kun kävelimme kosmetiikkaosastolle, missä täydensimme varastoja. Huulirasvaa, tamponeja, kookokselle tuoksuvaa vartalovoidetta, kylpysuolaa.

Kurkistin Saran koriin. Paketti mansikanmakuisia kondomeja. Kuka muovipusseja oikein maisteli, ihmettelin ja muistin työhuoneeni nurkassa korjausta odottavan tuolin. Voisin olla herrasnainen ja palauttaa tuolin hienosti verhoiltuna, siitä Tim tykkäisi...

– Mulla olisi… aloitin sormi pystyssä. Sara laski sormen alas.

– Anna mä arvaan, verhoiltava tuoli, kaikilla on jotain korjattavaa. Tämä on siitä ihmeellinen valmis maailma, ettei porukalla ole muuta kuin rikkinäisiä kapistuksia nurkat täynnä, mistäköhän sekin kertoo? hän kysyi.

Myyjä sujautti kondomit muovipussiin ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Sara otti pussin ja ojensi sen minulle. Otin lahjan vastaan hämmentyneenä. Tähän oli tultu, nuoriso antoi seksilahjoja säälittävyyksille. Ja se oli ihan OK.

– Heti käyttöön, näissä on parasta ennen -päiväys ihan niin kuin sussakin! Sara sanoi hyväntuulisesti.

– Kiitos, mutisin ja sujautin pussukan laukkuni.

– Mä voisin suositella sulle yhtä Jesseä, me oltiin samalla luokalla puuseppäkoulussa, se lähti vielä opiskelemaan Tekuun. Jesse voisi olla just sitä mitä sä tarvitset nyt, sillä on kymppi porankäsittelyssä… Sara sanoi ja iski silmää.

– Huh. No jopas on, sanoin. Harmitti, että olin jättänyt suklaat ostamatta.

– Käytäisiinkö vielä drinkeillä? Sara totesi enemmän kuin kysyi ja luotsasi minut samppanjabaariin tavaratalon ylimpään kerrokseen.

Houkuttelevien tavarakokoelmien keskellä pari tuntia vietettyäni kaikki tuntui yllättäen kovin helpolta. Sara oli oikeassa. Minun pitäisi unohtaa sekä Eki, Mario että Tim. Hyväksyä tosiasiat. Eki lopettaisi. Minä jatkaisin. Pujottelin Saran perässä tiskille. Sara ojensi lasin minulle.

– Kyllä tämä tästä, usko pois! hän sanoi, kun kilautimme lasit yhteen.

Jos Sara tahtoisi, hänelle olisi paikka valmiina. Sellaisen mimmin, joka kaataisi seinän eikä pelkäisi sen kaatuvan päälleen. Oli turhaa jäädä uikuttamaan menneen perään.

Otin siemauksen lasista ja katselin ympärilleni. Baari oli täynnä töidenjälkeistä elämää viettäviä ystävyksiä ja pariskuntia. Julkkiksiakin vilahti joukossa, Voice of Finland -tuomari, näyttelijä ja joku urheilijatyttö, joka oli saanut palstatilaa pitkien sääriensä ansiosta. Nopea moikkaus. Kukaan ei tullut kohti, ei rientänyt kysymään kuulumisia joiden takana oli aina toive postituslistalle pääsystä, vip-kortista tai muuten vaan mieleen jäämisestä. Päät kääntyivät toisiaan kohti, kämmenet nousivat suun eteen. Supi supi, seurassa ei kuiskita.

Kurkkua kuristi. Viidakkorumpu oli tehokkaampi kuin yksikään pr-toimisto. Tässä kaupungissa ei Yön Rakentajat viettäisi muita pirskeitä kuin omia hautajaisiaan, se oli selvä. Käännyin takaisin baaritiskiä kohti ja kaadoin juoman kurkusta alas.

Tuttu nauru kantautui metelin halki. Se palautti mieleeni kaikki ne toiveet, joita olin salaa vaalinut, toiveen yhdessä vietetystä joulusta, yhteisestä elämästä. Ehkä koirasta. Käsi jäykkänä laskin lasin baaritiskille ja käänsin varovasti päätäni heitä kohti. Tulevaisuuden tähdeksi tituleeratun sulkapalloilijan seurassa istui Tim, hän haroi luonnonkiharaa tukkaansa sormillaan ja nauroi.

Nauru oli jotenkin erityisen riehakasta, vapautunutta jopa, hän istui jalat harallaan ja heilutti käsiään puhuessaan. Penkillä ostoskassien vieressä oli kaksi mailaa. Olivat olleet pelaamassakin, tai sitten olivat vasta menossa. Neiti säihkysääri opettaisi osumaan palloon. Neiti säihkysääri oli niin vetreä ja freesi, juoksenteli siellä täällä pikku roiskeläppä suojanaan, antoi haastatteluita, joissa kertoi ottavansa aurinkoa yläosattomissa, ja että oli vielä sinkku. Ei siltä vaikuttanut. Koputin Saraa hartioille ja kysyin:

– Mikä sen poramiehen numero olikaan?

Pari tuntia myöhemmin suihkun jälkeen haahuilin asunnossani kookosrasvalta tuoksuen enkä ollut enää niin varma, oliko Poramiehen kotiinsa kutsuminen niin hyvä idea kuin miltä se oli samppanjanosteissa tuntunut. Hän oli sanonut tulevansa piipahtamaan ennen lätkämatsia.

Sytyttelin kynttilöitä korkeisiin kynttilänjalkoihin, ne olivat kuuluisaa Muranon lasia ja asuntoni ainut asessoori. Koska pyörittelin töissä päivisin laatikkokaupalla tavaraa, en halunnut asua roinan keskellä; siksi asuntoni oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä, ehkä joidenkin mielestä kodinomaisesta tavarasta. Minun kodistani oli turha etsiä askarreltuja pannunalusia tai humoristisin lausahduksin varustettuja ovimattoja.

Sanottiin, että koti oli sielun peili, että vasta asuntonsa ovet avaamalla päästi toisen sydämeensä sisälle. Minun sieluni oli siitä jutun tehneen naistenlehden mukaan boutique-hotellimainen, täydellinen viikonloppumatkailuun elämyshakuiselle.

Olin asunut talossa viisitoista vuotta, ja sitä mukaa, kun kerroksestani oli vapautunut asuntoja myyntiin, olin ostanut niitä. Nyt omistin koko kerroksen. Kaikki asunnot eivät olleet omassa käytössäni, pari olin vuokrannut ja yhteen olin suunnitellut tekeväni remontin niin, että sen voisi yhdistää nykyiseen asuntooni, olin kaavaillut tilasta työhuonetta. Tämän päivän tapahtumat huomioiden olisi realistisempaa panna uusin hankinta vuokralle ja kaikki muutkin suunnitelmat jäihin.

Suuruudenhullu unelmani oli ostaa ajan mittaan myös alakerran asunnot, puhkaista lattia ja asentaa leveät kierreportaat kulkemaan kerroksien halki suoraan kattoterassille. Syy asuntojen hamstraamiseen oli se, että haaveilin avaavani viimeistään eläkeiän korvilla hotellin. Talon alakerrassa oli uima-
allasosasto, mikä tietysti kokisi käsittelyssäni täydellisen muodonmuutoksen ja muistuttaisi lopulta roomalaista kylpylää. 

Talon katolle rakennuttaisin lasikattoisen aamiaisterassin, sieltä oli täydellinen näkymä kattojen yli merelle ja sataman purjevene­rivistöihin.

Valitsin viinikaapista kuohuviinipullon ja panin sen kylmään. "Tyylikäs boutique-hotellimainen asunto!" "Minimalisti syö ulkona!" "Mikä ei sovi sisustukseen, joutaa roskiin!" Näin kuvailin asumisfilosofiaani sisustuslehdessä, jossa asuntoni edellinen kasvojenkohotusprojekti oli esitelty.

Olin valinnut kotini tyyliksi Art Decon höystämän modernin tyyliin. Se tarkoitti mustavalkoisista laatoista koottua shakkiruutulat­tiaa ja ikkunoihin asennettuja graafisia mosaiikkiteoksia. Olin upottanut kohdevalaisimet katon rajan kipsikoristeisiin, kaikkia huoneita kehysti kipsilista jonka sisältä valo levisi kattoon ja valui kauniisti seiniä pitkin. Olohuoneen katosta roikkui Muranon lasitehtaalta ostettu valtavan kokoinen kattokruunu, joka maksoi omaisuuden mutta oli sen arvoinen. Suurin osa huonekaluista oli maalattu mustiksi kiiltävällä maalilla, mutta oli joukossa myös muutama tyylihuonekalu, jonka olin verhoillut leveäraitaisella kankaalla muodikkaampaan asuun, sekä tietysti Le Corbusierin mustalla nahalla verhoiltu divaani.

Kuten suunnittelemissani hotelleissakin, olin huomannut hyödylliseksi tuoda tilaan vastavärien jyrkkyyttä loiventavia neutraaleja sävyjä. Siksi ikkunoissa roikkuivat vaaleanpunaiset silkkiverhot. Verhojen pastelliteema toistui astioissa ja kukissa. Minulla oli runsaasti kukkia: liljoja korkeajalkaisissa maljakoissa sekä vauvanpinkkejä orkideoita, joita Eki oli toimittanut minulle tuhat kappaletta, kun yksi kukkatoimittajamme lopetti toimintansa.

Taivuttelin ajankuluksi vessa­paperin reunaa tyylikkäälle taitokselle. Vaikka kuinka yritin, en saanut mielestäni Timiä nauramassa sulkapalloilijan kylkeen liimautuneena sen paremmin kuin savuketta huuliensa välistä roikottavaa Mariota. Molempien miesten kasvoissa oli jotain samaa, poikamaista virnettä, tuiketta silmissä. Ehkä siinä oli syy siihen, että nuoruus vetosi, vielä oli uskoa tulevaisuuteen, vielä toivoa että unelmat toteutuisivat.

Tarkistin vielä viestit. Ehkä Jesse peruisi. Ehkä Eki soittaisi ja sanoisi että taisit mennä lankaan, Orgiat toteutetaan kolmessa eri kaupungissa, Tanskassa. Ainahan Tim voisi soittaa, humalassa totta kai, kertoakseen, ettei mikään voittanut meidän kiistojamme konvehtirasian äärellä.

Tai mistä sen tiesi, jos vaikka Mario soittaisi. Tosiasiassa tiesin hyvin, etten kuulisi Mariosta enää koskaan.


Summeri soi, ja menin vastaamaan ovipuhelimeen. Kadulta kantautui liikenteen meteliä ja sekavaa mölinää, joten huusin takaisin "moi moi" ja painoin summeria. 

Hengitin syvään peilin edessä. Tukka ainakin oli hyvin, se oli hyvä alku ihan mihin tahansa asiaan. Suin leukaan ulottuvaa tasapitkää, hopeaan vivahtavaa polkkatukkaani korvan taakse. Ripustin korviini korvakorut ja otin ne heti pois. Levitin huulipunaa, totesin näyttäväni klovnilta ja hankasin huulipunan pois. Hissi kolisi ylöspäin. Uuteen vaiheeseen hyppääminen jännitti aina. Kohta tämä olisi hoidettu, ei tässä mitään, psyykkasin itseäni. Avasin oven.

Jesse oli vehnänsävyinen viikinki. Kaikesta näki, ettei hän ollut mikään penkkipunnertaja vaan oli hankkinut raaminsa, leveän rintakehänsä ja hartiansa ehkäpä uimalla, lantio ainakin oli kapea. Ei siitä haittaa ollut, ajattelin ja päästin  hänet peremmälle asuntooni.

– Mä oon siis Jesse. Sara sanoi että sulla olis tarve… hän lausui ja väläytti hymyn.

Kasvojen luut erottuivat selvästi. Poskipäät kohosivat, kun hän hymyili, posket olivat hieman kuopalla. Kulmat olivat tummat, ja kun hän astui ohitseni, huomasin hiukset. Ne olivat poninhännällä niskassa. Alkoi kaduttaa. Tämän kaverin koodi oli selvillä ensivilkaisulla, tämä homma ei päivänvaloa näkisi. Tämän kaverin kanssa ei lähdettäisi samppanjabaariin, mikä oli tylsä juttu, sillä tuntien Timin juoma­tavat, hän voisi olla siellä yhä. Mutta ei tämän vehnänsävyisen viikingin seurassa, ei.

– Ottaisitko juotavaa, mulla on kuohuvaa? ehdotin ja yritin rauhoittua.

Voisimmehan juoda lasilliset ja rupatella. Voisin kysellä vaikka koulusta, Sarahan mainitsi Tekun. Jesse pudisti päätään ja sanoi olevansa autolla.

– Mulla on se lätkämatsi. Samassa hän alkoi näpertää farkkujensa nappilistaa auki.

Tuijotin nuorta miestä silmät selällään. Ai näin suoraviivaista toimintaa? Pompahdin keittiötä kohti, kun hänen farkkunsa napit kolahtivat lattiaa vasten. Hui.

– Oi, oho. Heipä hei. Mä haen sitä juotavaa, älä liiku! kiiruhdin keittiötä kohti.

Pisto veto ravistus, kohta homma olisi hoidettu. Revin kääreet kuohuviinipullon korkista. Kurkistin varovaisesti lattialla lojuvia farkkuja. Oli niissä kloriittiraidat.

Sekin vielä. Huh. Korkki poksahti auki. Minun ja Timin harrastus oli ollut antaa koodeja hotellien baareissa bongaamillemme pariskunnille. Poninhäntä ja kloriitilla valkaistut farkut tarkoittivat samaa kuin Pretty Woman -saappaat. Io sono desperado.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.