Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Nelikymppinen Jane suunnittelee työkseen luksusyökerhoja. Työtahti on niin kova, ettei aikaa omien unelmien toteuttamiseen tunnu löytyvän, kunnes Jane joutuu niin työ- kuin parisuhde-

asioissakin valintojen eteen. Kuka on se Jane, joka löytyy kiireiseksi aikataulutetun elämän alta? Mistä hän haaveilee?

Samppanjalasi tuntui viileältä käteen. DJ oli jo aloittanut, ooppera-aarian päälle miksattu club-mix nostatti tilanteen juhlallisuutta. Basson jytke tuntui lantiossa asti, se sai jalat liikehtimään levottomasti, tamppaamaan lattiaa.

Odotin Ekiä. Tämä oli meidän rutiinimme: kaikkiin ravintoloihimme olimme sijoittaneet yhden hiljaisen kolon, jonka olimme nimenneet kyttäysnurkaksi. Sinne eivät tukankohentajat eksyneet, saimme seistä rauhassa tarkkailemassa klubille saapuvien ihmisten naamoja.

"Jos ei leuka osu rintalastaan, me aloitetaan alusta!" Eki aina uhosi, eikä se ollut liioiteltua. Ekin ravintolat kohosivat sellaisella vauhdilla, ettei siinä tahdissa entisöity muuta kuin meneillään oleva parisuhde.

Sen jälkeen kun ystäväpiirini oli alkanut minulta salaa istuttaa markettisalaatteja multaan, olin menettänyt otteen. Kerran vuodessa saapuvista viesteistä päätellen heidät oli ilmeisesti kaapattu paketti­talonsa hyvin vartioidusta pihasta ja kuljetettu puuhamaahan, ja sieltä sai kerran kesässä lähettää ulkomaailmaan tiedotteen. Viesti oli aina samanlainen, eli siihen oli pakko kätkeytyä jokin koodi: "Pääsi ­pisut karusellissa." 

Keneltäpä ei?

Vilkaisin kelloani. Olin saanut sen Ekiltä lahjaksi 40-vuotispäivänäni. Hän on yhteistyökumppa­nini. Työnjako Yön Rakentajissa oli se, että Eki hoiti päätökset ja minä ­sisustin. Kaikkina näinä työvuosina olimme hioutuneet pariksi. Meitä yhdisti samanlainen intohimo saada asiat toimimaan. Ja näyttämään hyvältä. Raadettiin, syötiin liikaa pizzaa ja nukuttiin liian vähän, mutta aina tuli valmista. 

Oli meillä ollut yksi vähän liian pitkälle mennyt hetki, josta havahduimme yhtaikaa ja totesimme, että työpariin sekaantuminen oli sentään liian pervoa jopa meille. Sen jälkeen asiaa oli sivuttu vain ystävällismielisellä ilkeilyllä siitä, miten säälittävä sex machine -wannabe Eki oli, ja miten väsynyt oma Jane The Sarjakihlaaja -aktini oli.

Olihan niitä kihlauksia ollut, mutta olihan minulla ikääkin. Jotkut nyt vain joutuivat etsimään ­pidempään. Ja minä rakastin työtäni enemmän kuin mitään muuta! Sain matkustaa, tehdä materiaalin- ja inspiraationhakureissuja ulkomaille, bailata parhaissa paikoissa ja hankkia kankaita, tapetteja, valaisimia, huonekaluja sekä hauskoja pikkuesineitä. Elin unelmaani, vaikka pärjääminen oli kovan työn takana: ravintoloita suljettiin yhtä nopeasti kuin niitä avattiin.

Ja olihan minulla romanttista elämääkin, aina vuosi kerrallaan, niin kuin Eki ystävällisesti määritti, mutta Tim oli ollut rinnallani jo vuoden. Se oli jo hyvä suoritus – ­ehkä olimme pysyneet yhdessä juuri siksi, että hänelläkin oli vaativa ja aikaa vievä työ.

Tim oli lentokapteeni, ja yhteinen aikamme rakentui kahden kiireisen työkalenteriin jäävistä hetkistä. Se oli ihan ok, en minä hinkunut naimisiin tai edes suunnitellut yhteenmuuttamista. Tein ryhmätyötä ja kompromisseja kaiket päivät, komensin miehiä siivoamaan jälkensä ja laskin heidän jäljiltään työmaavessojen pyttyrinkulat alas. Luksusta oli olla kotona rauhassa. Niin aion toimia jatkossakin.

Jokainen klubi oli vuorollaan se rakkain lapsi, mutta heti avajaisten jälkeen, tai joskus jo niiden aikana, mietimme kyttäysnurkassa jo tulevaa. Sellaista se oli: olin Ekin kanssa suunnitellut ja rakentanut luksus­yökerhoja ja -ravintoloita yhdessä kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Enimmäkseen se tarkoitti tuulisilla, likaisilla rakennuksilla pyörimistä ja tikkujen kaivelua kynsien alta. Avajaishurma oli ihanaa, mutta se oli valheellista: enimmäkseen työmme oli laskelmien tekoa, urakoitsijoiden valvomista ja sen tosiasian kanssa elämistä, etteivät kaikki materiaalitoimittajat pysyneet neljät avajaiset vuodessa -tahdissa.

Uuden luksusyökerhon avajaisissa oli aina oma erityinen tunnelmansa, mutta sen perusteella ei voinut vetää johtopäätöksiä. Avajaisiin tuli useimmiten kutsuvieraita: julkkiksia ja päättävissä asemissa olevia henkilöitä, joiden toivottiin ilmaantuvan paikalle jatkossakin. Heille myönsimme iiris-koodin ­sekä erilaisia alkoholitarjouksia: mitä enemmän he joivat, sitä edullisemmaksi se tuli, niin me asian halusimme esittää. Ja tietysti heistä otettiin kuvia ravintolan logolla varustetun seinän edessä.

Mutta tärkeämpiä olivat klubbaajat sekä DJ. He ratkaisivat klubin eliniän. Olimme tilanneet nyt Blinkin avajaisiin ooppera-aarioiden pohjalta miksatun club-mixin. Baarissa pörräsi missejä ja hippaheikkejä, mutta oli tanssilattialla jo oikeannäköistäkin liikehdintää. DJ:n tehtävänä oli kiihottaa porukka laulamaan, vääntelehtimään peilin edessä, tekemään hengästyttäviä vogueing-sarjoja, kiipeämään tuolien päälle ja tekemään yllytyksestä temppuja. Teetimme jokaisen klubin avajaiskutsuksi oman club-remixlevyn. Kun kaikki muu oli kannettu kaatopaikalle, musiikki puhalsi hyvän paikan muiston henkiin.

Kuluisi vielä hetki, ennen kuin sanoisimme tervetuliaissanat ­kutsuvieraille. Eki oli ulkona kadulla tarkistamassa, että ovenpieleen upotettu iiris-tunnistin todella toimi. Vaikka puhuimme vip-kortin haltijoista, olimme luopuneet vanhanaikaisesta korttikäytännöstä ja siirtyneet kovemman luokan teknologiaan.

Samalla, kun ulkona jonottavat peilasivat oveen upotetun peilin edessä, antoi iiris-lukijalaite portsarille tiedon siitä, ketkä olivat A-kategoriaa ja pääsivät sisään heti ja ketkä taas kuuluivat lokkikategoriaan. A-luokan tyypit klubiemännät ohjasivat suorinta tietä Azzurro-loungeen, jossa iiriksen muotoinen suihkulähde suihkutti juhlijoiden suihin boolia.

Lokit saapuivat isoina laumoina paikalle, pistivät suihinsa mitä tarjottiin – he olivat niitä, jotka olivat suurimmassa äänessä koko illan, hehkuttivat paikkaa ja ennustivat sille monopoliasemaa Helsingin klubiskenessä. Boolitarjoilun päätteeksi he liukastelivat omassa ­oksennuksessaan. Oli varmempaa kuin joulun tulo, että juuri nämä samat tyypit tapaisimme taas seuraavan klubin avajaisissa.

Eki saapui paikalle valkoisen ­puvuntakin liepeet heiluen. Hän näytti tosi komealta. Olin Ekin kanssa samaa mieltä siitä, että valkoinen antoi lupauksen uudesta. Ellei muusta niin uusista vaikeasti poistettavista tahroista.

– Jane, muru, näytät upealta! Me tehtiin se taas! hän sanoi hieman hengästyneenä.

Olin valinnut Blinkin avajais­asukseni valkoiset nahkahousut ja nahkaliivin sekä erittäin korkeakorkoiset, hyvin bailatut hopeansävyiset korkokengät. Tissit olin hilannut parhaan ystäväni Wonder Bran avustuksella kohti leukaa.

Hopeanharmaaksi sävytetyn tukkani olin kammannut herraintyyliin geelillä taakse, ja kalvakkaan olemukseni väripilkku oli punaiseksi punatut huulet.

– Sisustus toimii, sinä ylitit taas ­itsesi! Eki huusi aaria-mixin yli.

Minä hyrisin lasini takaa jotain sen suuntaista kuin "onhan tämä kiva, jos ei kärsi migreenistä ja kestää katsella omaa naamaansa". Peiliä oli kaikkialla, samoin sinistä mosaiikkia, valkoista kaakelia ja ­sinistä samettia.

Olin viimeiseen asti yrittänyt saada Ekiä luopumaan kattopeileistä, mutta hän piti päänsä. Olisin tahtonut suunnitella Art deco -henkisen yökerhon, jossa olisivat kohdanneet modernin maailman tekniikka, metallinsävyiset design-huonekalut ja upeat koko seinän kokoiset mosaiikkilyijytyöt. Mutta Eki teki päätökset, hän tahtoi ravintolan nimeksi Blink ja se määritti kaiken muun, päänsärkyä aiheuttavia materiaalivalintoja myöten. ­Vielä jonakin päivänä suunnittelisin unelmieni hotellin alusta loppuun itse.

Näyttäytyjät olivat saapuneet. Yökerhoelämä oli yhtä silmäpeliä ja flirttiä, viehätysvoima mitattiin ­sekunneissa. Paikalla olivat jo lihaksiaan jännittävät nuoret miehet sukkahousupipoissaan ja hihattomissa paidoissaan. He nojasivat baaritiskiin ja kokeilivat tuijotus­valuutan tehoa jokaiseen huoneeseen astuvaan naiseen. Jos pipopää tienasi ensimmäisellä kierroksella toisen silmäyksen, se oli kutsu lähteä perään. Kehot kallistuivat toisiaan kohti. Itseruskettavalla voidellut kropat puhuivat: haluaisin tutustua, haluatko lasillisen, haluatko toisen, haluatko että sanon sinun olevan kaunis myös pimeässä ilman vaatteita.

Eki tyrkkäsi minua.

– Mistä vetoa, että tuon naaman aikaansaamiseksi on ensin konsultoitu museovirastoa ja sitten vielä arkeologia?

Hymähdin. En ollut kiinnittänyt huomiota iki-Barbin sileisiin kasvoihin. Hänen kädessään oli illan drinkki, persikkainen kuohujuoma nimeltä Flirt. Se oli myönnytys Ekiltä.

Eki täytti lasimme, ja skoolasimme. Avajaisissa joimme samppanjaa. Se oli meidän traditiomme.

– Kerro kerro hottis, missä Playmobile on? Miksi se ei ole täällä koppalakki päässä kertomassa, koska sulla on nukkumaanmeno­aika? Eki kysyi.

Hän puhui Timistä aina sama virne naamalla. Tämän ainoan kerran olin yrittänyt keskittyä parisuhteeseeni, ja sain kuulla siitä vuoden jokaisena päivänä. Maailmassa ei riittänyt ymmärrystä työn ulkopuoliselle elämälle.

– Lennolla, vastasin.

Playmobile-nimi tuli siitä, että lentokapteenin univormussaan ja laatikkomaisessa kampauksessaan Tim muistutti aika paljon Playmobile-ukkoa, sellaista jolla oli jäykät jäsenet – if you know what I mean. Eki jaksoi kuittailla – hänellä itsellään ei tainnut oikeasti olla ketään, mikäli alati vaihtuvia työllistämistukiassareita ei laskettu.

Tim ja minä olimme samanlaisia. Meille molemmille oli selvää, että kun viikonloppu Saint Tropezissa tai Barcelonassa oli ohi, ei kummallakaan ollut mitään velvollisuuksia. Me olimme vapaita. Jos toinen tahtoi harrastaa seksiä jonkun uuden kanssa, niin siitä vain, en minä ollut mustasukkainen. Minä en kysellyt Timin touhuista, eikä hän minun. Meitä molempia yhdisti tarve riskinottoon, halu heittäytyä. Meille kuuluivat ykkösluokan paikat ja ­paras kohtelu. Ja Tim oli samaa mieltä. "Ei sunnuntainäyttöjä!" 

Ekin lasi oli vielä täynnä.

– Sulla on härän munat. Ja niin kuin tiedät, mä en jakele neuvoja, käskyjä ainoastaan. Olen ylpeä, että sä jaksat tehdä tätä mun kanssa, hän sanoi.

– Kenen muun kanssa mä tekisin töitä? Sä olet paras, sanoin ja maistoin lasistani.

Ilmavirta tuntui kylmänä nilkoissa. Se kietoutui ympärillemme muistuttaen ulkopuolisesta maailmasta, tammikuisesta pimeydestä, siitä että tämäkin yö kääntyisi vielä kylmemmäksi ja pimeämmäksi ­aamuksi. Sitä tosin emme olisi näkemässä, sillä kunnon yöeläjinä nukkuisimme aamun herkimpien tuntien yli.

Eki kulautti samppanjan kurkusta alas.

– Nyt tehdään rahaa! hän julisti.

– Mihin olet piilottanut kopio­koneen, olisi tonnin tarve? kysyin, ja hän asetti lasinsa pöydälle.

– Aika kuluu niin nopeasti. Lupaa mulle, että otat kiinni seuraavasta liaanista, jooko. Lupaa mulle! Eki sanoi.

Käännyin katsomaan häntä tarkemmin. Peilit ja valot saivat silmät kimaltamaan. Tämä olisi viimeinen klubi, jonka suunnittelisin valojen ja peilien varaan, sanoi Eki mitä t­ahansa. Vääristävä tilantunne oli ehkä hyvä asia klubille, mutta minulle se aiheutti tykyttävän huimauksentunteen, tai sitten kyse oli jostain muusta. Siristelin silmiäni. Klubi oli täyttynyt vauhdilla. Oli terve­tuliaispuheen aika.

Azzurro-aulassa Sara seisoi kutsuvieraiden keskellä. Hän oli Ekin assareista viimeisin ja ehdotto­masti pätevin. Oli kurja juttu, että hänen työsuhteensa päättyisi tähän projektiin, mutta niin kuin me kaikki tiesimme, Ekillä oli jatkuva rekry päällä.

Sara vilkutti minulle, ja menin hänen viereensä seisomaan. Hän välkehti ja sädehti valkoisessa paljettimekossaan, pitkät palmikkonsa hän oli nostanut Frida Kahlo -tyyliin kruunuksi päänsä ympärille. Sara oli kaikesta niin innoissaan, että olisin tahtonut vapauttaa ­hänet työtehtävistä ja päästää klubbailijoiden sekaan hyppimään musiikin tahdissa ja pitämään hauskaa.

Erisävyisiin valkoisiin sonnustautunut porukka oli kerääntynyt jättimäisen, silmänmuotoisen sammion äärelle. Lokkilammikko, siinä se oli. Lokit eivät vaivautuneet veisaamaan "ei täällä ole ketään" -virttä vaan joivat mukisematta sinistä boolia, haukkasivat nakkia ja tanssahtelivat epätahdissa enimmäkseen nylonista valmistetuissa asuissaan. Seuraavana päivänä he päivittelisivät krapulan puutetta, kunnes sattumalta selviäisi, että juhlia oli sponssannut suuvesibrändi. No, meillä ei sellaiseen sorruttu. Lammen pohjalta pulppuava iiris-booli oli raikkaanreipas sekoitus sitruunaa, Curacao-likööriä ja giniä.

Azzurro-loungen syvänsinisellä sisustettu tila oli onnistunut. Sinisellä sametilla verhoillut, puolikaaren muotoiset sohvat oli aseteltu toisiaan vastapäätä, ja niiden keskellä oli valkoisesta kaakelista ja peilimosaiikkipaloista rakennettu silmänmuotoinen boolimalja. Vain matto puuttui. Sen hankkisin seuraavana päivänä Roomasta. Suurensuuri boolimalja oli ollut lähtökohtani, kun aloimme suunnitella isoa silmää.

"Mä tarvitsen ison silmän, mun täytyy nähdä paremmin, koko tämä kenttä", Eki oli selittänyt, ja minä olin ollut samaa mieltä. Rakennustöistä vastaava hemmo oli kysynyt vain: "Joko saa laatoittaa?" 

– DJ aloittaa kohta, Sara sanoi ja lähti työntämään minua klubin toiselle puolelle.

Eki jäi vieraiden ­keskelle jutte­lemaan. Hän heilutti käsiään sen näköisenä, että päättelin hänen jo suunnittelevan seinien kaatamista ja toisen ravintolan pystyttämistä, mutta sitä ­ennen hän ­antaisi jonkun tarjouskuoharia nauttineen naikkosen kaataa itsensä pehmustettuun nurkkaan.

– Häkit lasketaan alas kohta, mua vähän jännittää, miten nosturimekanismi toimii, sanoin seuratessani Saraa tanssilattian suuntaan.

Kohta katonrajasta jo kuului ­kitinää, ja esitanssijoiden häkit ­alkoivat huojahdellen laskeutua. Ne pysäytettiin DJ:n kopin yläpuolelle. Basso jytisi aina vain kovempaa, Blink oli päässyt pulssille. Blink nosti sykettä. Pantterinsiniseksi maalatut tanssijat vääntelehtivät häkeissä, työnsivät ajeltuja päitään tankojen välistä, irvistivät alla tanssiville. Ja porukka hurrasi. Hyppi ja tanssi, lauloi. Tässä oli syy, miksi tein yökerhoja: kaiken poseeraamisen ja keinotekoisen alta löytyi aina aitoa iloa.

Sara laittoi sormet suuhun ja ­vihelsi miestanssijoille. Otin pari askelta baarin suuntaan. En tykännyt olla keskiössä, tarkkailin mieluummin etäältä. Muistin sen ajan, kun olin halunnut olla keskipiste. Urani alussa olin ollut innoissani kaikesta: yöelämästä, iltamekoista, avajaisista, valokuvaajista, uusista tuttavista, ihan kaikesta. Missä vaiheessa se muuttui? Missä vaiheessa minuun oli tarttunut Ekin tauti, jossa uusi klubi menetti säihkeensä heti kun ensimmäinen vip-henkilö oli ohittanut punaisen köyden ja minua alkoi mietityttää, miten pitkä taksijono olisi ja ehtisinkö vielä ennen nukkumaanmenoa pestä koneellisen pyykkiä.

Pari tuntia myöhemmin Sara otti lasin kädestäni.

– Mikä sun ammatti on? hän ­kysyi silmät tuikkien.

– Shishustushshuunnittelija, vastasin ja tiesin kotiinlähdön koittaneen. Tule myöhässä, lähde ajoissa, oli ammattilaisbailaajan nyrkkisääntö.

Kävin poskipussaamassa Ekin, ja hän saattoi minut ovelle.

– Hauskaa Rooman-reissua! Kun palaat, aletaan toden teolla suunnitella Orgioita! Eki kailotti, ennen kun hyppäsin taksiin. Siinä samassa alkoi taksijonosta sadella tarjouksia jakaa kyyti.

Orgiat! Pyörittelin sanaa mielessäni taksin matkatessa juhlivan Helsingin halki. Orgiat oli seuraava suunnitteluprojektimme: grillattua ruokaa isoista vartaista tarjoava ruokaravintola tyyliin "syö kunnes halkeat ja ota sitten vaikka tirsat". En ollut ajatuksesta erityisen innostunut, viime aikoina työ oli muutenkin ollut yhtä hikeä ja jyystämistä. Mielessäni ei ollut muuta kuin Tim. Minulla oli aivan järjetön ikävä.

Taksin kaartaessa kotikortteliini Kruununhakaan sain Ekiltä intoa puhkuvan viestin: Meillä on lempinimi!

Hymyilin itsekseni, olimme ­siis onnistuneet. Kun klubi sai lempinimen avajaisiltana, se tarkoitti, että klubista voisi tulla menestys. Nimi ei ehkä ollut sitä mitä olin kuvitellut, mutta tärkeintä oli, että se jäi mieleen. Se sai porukan saapumaan paikalle, otattamaan herutuskuvia klubin logoseinän edessä ja jonottamaan sisään seuraavana viikonloppuna.

Räpsy, hymistelin vielä hammasharja suussani riisuessani korva­koruni hopeiseen simpukanmuotoiseen rasiaan.

Rasiassa oli paljon muutakin, ­mitä en pystynyt arkielämässä ­rakennuksilla käyttämään. Nap­pasin esiin Timin lahjoittaman sormuksen.

Olimme tavanneet vasta vuosi sitten. Silloin ilmassa väreili odotus. Istuimme hotellin kattoterassilla ja maistelimme jääkylmää proseccoa. Aurinko paistoi lasikaton läpi, ja Rooma avautui edessämme vaaleankeltaisena panoraamana.

Muistin, miten puristimme toisiamme kädestä ja ajattelin, että tästä voisi alkaa suhde, joka kestäisi koko eliniän. Vuosien edetessä muuttuisin kuin itseltäni salaa: ­alkaisin tehdä vähemmän töitä ja ehkä siirtyisin pois yöelämästä.

Tarjoilija oli tuonut pöytään kiiltäväpintaiset muta­kakun palat, ja minä ja Tim olimme yhdessä ihastelleet ­hotellin vaakunalla koristeltuja hopealusikoita, käsinkirjailtuja lautasliinoja, Roomaa.

– Täällä on niin kaunista! Sinä olet aurinko, sinä kultaseni! Tim ­sanoi silloin ja syötti minulle makeaa kakkua. Seuraavaksi oli minun vuoroni, sahasin palan kakun kovasta pinnasta. Lusikka vääntyi mutkalle.

– Hyvät naiset ja herrat, Uri Geller! Tim spiikkasi lautasliinakääröön, ja minäkin nauroin.

Vähän myöhemmin sain sormeeni lusikasta taivutetun sormuksen. Se oli ihan hieno. Mutta paremmin kuin hetken ravintolan kattoterassilla muistin pakokauhun: nytkö tämä suhde on jo siinä tilassa, että pitää sitoutua? Mitä oli tapahtunut sitoutumiskammoisille miehille? siunailin mielessäni ja hyvin pian unohdin sormuksen muiden korujen sekaan korutelineeseen. Kun Tim kyseli sormuksen perään, vastasin, etten voinut käyttää koruja, sillä ne olisivat vain olleet tiellä rakennustyömailla. Olihan se totta.

Kampasin hiuksiani hitain vedoin. Olisimmeko taas saman keskustelun edessä? Vaikka ei Tim ollut ­toista kertaa ottanut sormusasiaa puheeksi. Minä olin iso ihminen ja osasin tarvittaessa mennä korukauppaan. 

Tästä viikonlopusta tulisi täydellinen irtiotto. Hotelli oli antiikkihuonekaluilla sisustettu perinteikäs perheyritys, ja voisin vain rentoutua ja antaa täydellisesti toisiinsa sointuvien värien hoitaa väsyneitä silmiäni. Olimme sopineet, että Tim olisi minua vastassa lentokentällä Roomassa.

Sammutin valot ja tilasin herätyksen aamuksi. Suljin silmäni. ­Miten ihanaa, että saisin heittäytyä kokonaisen viikonlopun ajaksi ­Timin hemmoteltavaksi.

Lentokapteenina hän tiesi kaikki parhaat paikat. Toiveideni mukaisesti hän oli jo hyvissä ajoin varannut meille vaaleansinisen huoneen, jonka ­kattofreskoissa purjehtivat hattaraiset pilvet ja pulleavartaloiset ­enkelit. Ja mikä parasta, huonetta hallitseva vuode oli niin suuri, ettei sitä voinut ohittaa!

Kuusi tuntia myöhemmin Helsinki oli vain kaukainen ajatus. Hotellin kattoterassilla nautitun päivällisen sekä muutaman viinilasillisen jälkeen olimme enemmän kuin valmiita nauttimaan toisistamme.

Makasin vatsallani hotellin upottavalla patjalla, ja Tim lojui vieressäni arvattavasti yhtä läkähdyksissä. Ja yhtä alasti. Ja hmm… oho, edelleen yhtä innoissaan kuin hetki sitten. Se ei harmittanut ­minua ollenkaan, päinvastoin!

Oli mukavaa olla yhdessä. Nojata toiseen. Antaa raksahommissa suulaaksi ja toimintavalmiiksi oppineen naisen himmetä taustalle ja etsiä esiin se harvemmin käytössä ollut, naisellisempi, vastaanottava puoli, se jolla en päivittäisessä elämässäni pärjännyt.

Taika tapahtui taas, se tapahtui heti lentokentällä – okei, asiaa tietysti auttoi se, että Tim oli kapteenin univormussaan syötävän komea. Muiden ihmisten ääriviivat sulivat ympäriltä epämääräiseksi massaksi, kunnes heitä ei enää ollut. Näin vain Timin, sen, miten hän käveli varmoin askelin muovipusseja roikottavien matkustajien seassa eteenpäin. Hän tunsi lentokentän paremmin kuin lentolaukkunsa taskut.

En lakannut ihmettelemästä sitä, että hän sai jättimäiset teräslinnut ilmaan. Hän näki kaukaa, mihin laskeutua ja tiesi aina, mitä tehdä. Hän ruokki minua suklaalla ja neuvoi juomaan riittävästi vettä ennen lentoa.

Kuljimme toisiimme nojaten lentokentän lehtitelineiden ja sinne tänne ripustettujen televisioruutujen ohi. Meillä oli toisemme, muuta maailmaa ei tarvittu.

Tosin puhelimeen kertyneiden viestien määrästä päätellen muu maailma ei pärjännyt vuorokauttakaan ilman minua, mutta annoin puhelimen pomppia yöpöydällä ja keskityin eteeni levittyvään maisemaan sekä Timiin, joka ei tosin antanut koppalakkiaan leikkeihini.

Venyttelin jäseniäni ja katselin eteeni levittyvää Roomaa. Kaupunki oli täynnä meteliä, sykettä ja silmäniskuja. Pidin siitä kerta kerralta enemmän. Siinä ne olivat, rauniot kuin tarjottimella, katot, kupolit, ja takana häämötti keltaiseksi värjäytynyt taivaanranta, iltarusko oli kauniimpi kuin yksikään fototapetti.

Silmäilin huonetta, sen parkettilattia oli peitetty pehmeillä upottavilla matoilla, tapeteissa oli leveinä raitoina vaaleansinistä ja kultaa, kaikki huoneen tekstiilit olivat keltaista ja vaaleansinistä.

Rakastin tätä huonetta. Työni oli enimmäkseen trendien ennustamista, ja tällä sisustuksella ei ollut mitään tekemistä tulevan kanssa. Huonekalut olivat upeita, puuosat täynnä koristeellisia kaiverruksia, ruusukoristeita, kiekuroita. Osa tuoleista oli varmasti sata vuotta vanhoja. Ne oli tietysti moneen kertaan entisöity ja verhoiltu, mutten lakannut ihailemasta niiden perinteitä kunnioittavaa käsityötaitoa. Sellaisten huonekalujen näkeminen sai minut aina miettimään ammatinvalintaani, mutta vain hetkeksi. Via Condottin eleganssia puhkuvissa liikkeissä minua ei huolettanut ­ollenkaan se seikka, että minun verhoilemistani baarijakkaroista lähti kangas irti yhdellä nykäisyllä.

Puhelimeni merkkivalo syttyi ja sammui yöpöydän marmorisella kannella. Tim suuteli paljasta selkääni.

– Oi oi.. ihanaa, mutisin ja yritin tavoittaa luuria.

– Anna sen nyt olla, Timi mutisi kaulaani.

Puhelin surisi ja pomppi. Ponnistelin istumaan. Aina oli jotain keskeneräistä, jotain hoidettavaa, jotain sellaista, mitä ei tullut suunnitteluvaiheessa ajatelleeksi.

Napautin auki pari tekstiviestiä. Ne olivat kaikki Saralta. Lue meilit! luki jokaisessa. Jotain oli tapahtunut.

Ainahan jotain tapahtui, se oli selvä, ajattelin. Tämän siitä sai, kun lähti heti avajaisten jälkeen lomalle, huokasin itsekseni. Vilkaisin kattofreskoa, enkeleiden ja pilvien ­seassa oli kullanväristä kirjoitusta. Latinaksi, kuinkas muuten.

– Sori muru, nyt menee hetki, mutisin.

Ja siinä se oli, koiranpentukatse. Playmobile-mies. Napittaja. Tim oli samanaikaisesti kaikkea sitä mitä halusin ja kaikkea sitä mistä ärsyynnyin. Niin hiton oikeassa aina, vihjaamassa etten ollut oikealla tiellä. Kurkku tuntui kuivalta, huimasi.

Selasin kännykkääni, Ekin innostunut viesti Meillä on lempinimi, Räpsy! oli lähetetty noin tunti ­ennen Saran tekstiviestisarjaa, meilejä ja puhelinvastaajaviestejä. Jotain oli tapahtunut. Jotain pahaa.

Tunsin Timin katseen selässäni ­koko matkan sängyltä kirjoituspöydän luo. Käynnistin läppärini. Timin tuijotus poltti iholla kuin auringonsäde suurennuslasin läpi.

– Jäät ovat sulaneet, mä tilaan lisää, Tim kolisteli samppanjacoolerin kimpussa.

Napsautin Saran lähettämän meilin auki ja vedin Timin paidan päälleni. Paidasta nouseva tuoksu koostui sitruunasta, patsulista ja laventelista, mutta päällimmäisenä siinä oli etikkaa. Tuoksu oli menettänyt teränsä. Puristin käteni nyrkkiin ja tuijotin kattoon. Sitten siirsin hiiren osoittimen liitteen päälle ja klikkasin sen auki. Suustani ­pääsi vinkauksen kaltainen. Pudotin läppärin kannen alas. Huohotin.

– Muru, mikä siellä on? Ei kai me tultu Roomaan asti viettämään viikonloppua niin, että mä katson sun selkää? Tim kysyi ja kaatoi viivytellen lämmintä proseccoa lasiin ja taputti vuodetta.

Kädet täristen tavoittelin kännykkääni ja näppäilin Ekin numeron. Puhelu ohjautui suoraan Ekin rakennustöistä vastaavan firman, Yön Rakentajien vastaajaan. Ekin monotonisella äänellä lausuttu tiedote kertoi Blinkin avajaisonnettomuuden jälkeisistä käytännön järjestelyistä. Huone pyöri silmissäni.

Sanat kaikuivat korvissani. Blink on toistaiseksi suljettu.

Toistaiseksi! Ikuisiksi ajoiksi se olisi suljettava. Ei sinne tulisi enää kukaan, muuten kuin jättämään korvausvaatimuksia. Voi Eki, minkä teit. Eki, mikset vastaa puhelimeen! Tämän siitä sai, kun matkusti Roomaan ja keskittyi parisuhteeseen.

Havahduin ovelta kuuluvaan ­koputukseen. – Room service.

Pomppasin seisomaan ja harpoin ovelle. Hotellin univormuun pukeutunut nainen ojensi minulle jääkuutioilla täytetyn astian, ja otin sen vastaan tärisevin käsin.

Hetken mielijohteesta kysyin naiselta, osasiko hän latinaa. Hän sanoi osaavansa.

– Kerro sitten, mitä tuo lause tarkoittaa, sanoin ja osoitin kattoa kohti. Tim veti peittoa suojakseen. Nainen hymyili ystävällisesti, silmäili kattoa ja luki ääneen: – Ab alio exspectes, alteri quod feceri.

Nainen tapaili oikeita englanninkielisiä sanoja hetken ja lausui jokaista sanaa painottaen, lähes kuiskaten kattoon maalatun tekstin ja poistui sitten vähin äänin.

Seisoin jääpalakippo kädessäni ja tunsin, miten kylmyys valui käsivarsiani pitkin.

– Mitä on tapahtunut? Tim kysyi ja nousi vuoteesta, otti coolerin ­kädestäni, asetti sen yöpöydälle ja talutti minut istumaan sohvalle. Nojasin sen pulleaksi topattua selkänojaa vasten, se oli jämäkkä, sitä vasten oli hyvä olla.

– Rikka päätyi räpsyyn, mutisin ja ummistin silmäni.

Uutinen oli ollut sokki. Sitä oli vaikea ymmärtää, en olisi tahtonut ymmärtää. Tim ravisti minua käsivarresta.

– Avaa silmät, katso muhun! ­Mitä on tapahtunut? Tim kovisteli.

Nousin, kävelin työpöydän luo ja klikkasin uutissivut auki. Tapahtumasta oli kerrottu laajasti. Rakennuttajaa vaadittiin tilille, sisustuksen suunnittelijaa soimattiin vastuuttomaksi, koko homma menisi tutkintaan.

Tuijotin kuvaa, jossa nuoren miehen päästä sojotti peilinpala. Miten toivoinkaan, että olisin voinut sulkea tietokoneen ja puhelimen ja teeskennellä, ettei tuntunut missään. Että rapatessa roiskui, ei muuta kun pykäämään uutta ravintolaa.

– Blinkin avajaisista… kuiskasin.

Kaulaani kuristanut tunne alkoi ­hitaasti nousta pakottavaksi nyyhkytykseksi, josta ei ollut tulla loppua. Tim luki ääneen tapahtumasta kirjoitettuja uutisia.

– 50 loukkaantunutta. Jono tapaturma-asemalla, peilinsiruja ihon alla, silmissä. Todella pahaa jälkeä… ihan kammottavaa. Te olette ammattilaisia! Miten te olette voineet hutiloida, kyllähän sä tiedät että turvallisuus on kaikki kaikessa! Tim puuskahti ja katsoi minuun ihmeissään.

– Me ollaan tehty laskelmat ja riskianalyysit, sopertelin kyynelehtimisen lomasta.

Pyyhin silmiäni ja muistelin, mitä rakennustöistä vastannut mestari oli sanonut. Peilikaton laasti oli sellaista, että se olisi vaatinut täysin kuivan huoneilman. Mutta boolikone oli lämmittänyt huonetta, ja lisäksi sen koneisto oli ylikuumentunut. Boolikone oli hajonnut, ja peilin- ja metallinpaloja oli lentänyt kaikkiin suuntiin: kattoon, seiniin, lattialle. Valtavalla paineella sinne tänne sinkoilleet palat olivat aiheuttaneet suuria tuhoja, enimmäkseen asiakkaiden kasvoihin.

Tim sammutti television ja veti housut ylleen yhdellä jalalla pompahdellen.

– Rahoista ne analyysit on tehty. Nopeat aikataulut ja raha tarkoittavat aina kompromisseja. Onnettomuus on Ekin bisneksien loppu, ja niin on myös sun uran loppu! Ehkä sulla nyt on aikaa meidän suhteelle!

Tuijotin takaisin tajuamatta ­mitään. Selasin kännykkääni, sieltä löytyi ­vain kaksi Ekin lähettämää viestiä. Niistä ensimmäinen oli edellisiltainen lempinimiviesti. Hetki sitten oli saapunut toinen: Tiedän että olet lomalla, sori! Voi­sitko tehdä Orgioiden piirrokset, niin alan tilata materiaaleja! Mosaiikkiruukkuja, roomalaista pylvästä muistuttavia ovinuppeja, sata metriä mattoa. Laita rahtina!

Ei sanaakaan Blinkistä. Ehkä Ekilläkin oli peilinsiivu ohimossa? Emme me voisi tällaisen jälkeen jatkaa ­entiseen malliin. Emmehän?

Tim tuhisi, napitti paitaansa ja työnsi loaferit jalkaansa.

– Mihin sä nyt? Ei tämä mitään muuta… Orgiat avataan ihan kohta, kunhan saadaan suunniteltua, ja sitten tulee taas jotain muuta. Mihin sä nyt? sopertelin.

– Sulla on diskopallo sydämen paikalla, Tim sanoi ja harppoi ulos huoneesta.

Vilkaisin katossa olevaa tekstiä. Huonepalvelun naisen mukaan ­siinä luki: "Odota itsellesi samaa mitä teet toiselle."

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.