Iria on ymmärtänyt vihdoin, kuinka kipeältä avioero Marcosta tuntuu. Hän haluaa saada elämänsä raiteilleen ja aloittaa uuden, itsenäisen aikakauden. Ensimmäiseksi hän haluaa saada isotäti Annan luopumaan testamentista, jossa Iria on pääperijä. Mutta isotädin huvilalla Iriaa ei odotakaan Anna-täti vaan mielipuoli, joka jättää Irian kuolemaan lukittuun, palavaan huoneeseen.

Katsoin kauhuissani liekeissä roihuavaa kirjahyllyä. Vainoajani oli kaatanut bensiiniä kirjahyllyn alaosaan, mutta tuli alkoi levitä hylly hyllyltä ylemmäs. Pikku hiljaa se sytyttäisi kaikki kirjat ja leviäisi lopulta koko kirjastoon. Tiesin, että tulipalossa vaarallisinta olivat kuitenkin myrkylliset kaasut. Ihminen kuoli niiden aiheuttamaan myrkytykseen paljon ennen kuin itse tuli ehti tarpeeksi lähelle polttaakseen.

Ryntäsin ovelle, mutta murhaaja oli lukinnut sen. Hakkasin ovea ja karjuin apua. Samassa minua alkoi yskittää. Tunsin huimausta. En ollut varma, oliko huone jo täyttynyt myrkyllisistä kaasuista, vai saiko paniikki minut vain kuvittelemaan niin. Käännyin katsomaan huoneen keskellä palavaa kirjahyllyä. Tunsin liekkien poltteen ovelle saakka. Minun täytyi sammuttaa tuli jotenkin. Muistin lukeneeni, ettei palavaa bensiiniä voinut sammuttaa vedellä. Minun oli siis keksittävä jotain muuta.

Ainoa hyvä puoli tulipalossa oli, että se valaisi isotäti Annan muuten pimeän kirjaston. Etsin katseellani peittoa tai jotain muuta, jolla saisin ehkä vielä tukahdutettua liekit. Tietenkään kirjaston sohvalla tai nojatuolissa ei näkynyt torkkupeittoa. Oli kesä, ja viime viikot koko Rooma oli kärsinyt tukahduttavista helteistä. Aloin tulla epätoivoiseksi. Samassa katseeni osui ikkunoita peittäviin raskaisiin samettiverhoihin. Ryntäsin ikkunalle ja riuhdoin verhoja irti koko painollani. Ne olivat tiukassa, mutta muutaman kovaan ääneen huudetun perkeleen voimin verho romahti alas. En epäröinyt, vaan heitin sen kirjahyllyä vasten. Ensimmäinen yritys ei tukahduttanut liekkejä kokonaan, mutta sain samalla kaadettua kirjahyllyn kauemmas bensiinilätäköstä.

Vetäisin verhon nopeasti kauemmas ja heitin sen uudelleen liekkien päälle. Helpotuksekseni kangas ei syttynyt palamaan, vaan tuli näytti rauhoittuvan. Revin alas varmuuden vuoksi toisenkin verhon, ja heitin sen kytemään jääneen bensiinilätäkön päälle. Kirjastossa oli jälleen pimeää. Tulipalosta oli syntynyt savua, ja minua yskitti. Pysyin kumarassa, koska alhaalla ilma oli yhä puhtaampaa. Yritin muistella, missä alakertaan johtavat kierreportaat sijaitsivat. Niiden kautta voisin yrittää pakoon, vaikka pelkäsinkin, että hyökkääjä oli odottamassa kuolemaani jossain alakerran uumenissa.

Kun löysin kierreportaat, otin kengät pois ja aloin laskeutua niitä niin hiljaa kuin kykenin. Alakerran kirjasto oli yläkertaa suurempi. Sen ikkunoista tuli sisään kuutamon aavemainen hohto. Kirjahyllyt ja muut huonekalut loivat huoneeseen varjoja. Odotin hetken aikaa portaiden alaosassa nähdäkseni liikkuiko yksikään varjoista. Muutaman minuutin kuluttua olin varma, ettei huoneessa ollut ketään.

Hiivin kirjaston läpi eteishalliin johtavalle ovelle. Siellä minua odottaisi huvilan pääovi ja pääsy vapauteen, pois mielipuolen murhaajan kynsistä. Olin jo pannut käteni ovenkahvalle, kun pysähdyin. Oven takaa kuului ääniä.

— Onko Iria täällä?

Säpsähdin, kun kuulin ex-mieheni äänen. En ollut odottanut hänen tulevan isotädin huvilalle. Ilmeisesti toinen pudisti päätään, koska Marco jatkoi:

— Outoa, hän sanoi tulevansa tänne puhumaan isotäti Annan kanssa.

Mietin kuumeisesti kuinka saisin varoitettua Marcoa ilman, että hyökkääjä kuulisi. Pelkäsin, että vainoajani kävisi Marconkin kimppuun. Katsoin ympärilleni hämärässä kirjastossa. Isotäti oli järjestyksen ihmisiä, ja kirjastossa oli vain sinne kuuluvia esineitä eli kirjoja. Päätin tuoda isotädille seuraavalta Suomen-lomaltani tuliaisiksi pesäpallomailan. Sellaisen voisi asettaa sopivasti kirjaston ovelle niin, että kaikki mielipuolilta murhaajilta pakoilevat saisivat helposti käyvän lyömäaseen turvakseen.

Pesäpallomailan puutteessa katselin arvioivasti kirjahyllyjä. Kovin paksuja kirjoja ei silmääni osunut. Kahden nojatuolin väliin sijoitetulle pienelle pöydälle oli asetettu kirja, joka näytti Raamatulta. Otin sen käteeni ja arvioin hengellisen sanoman painavuutta. Kynän pitäisi olla miekkaa mahtavampi, mutta jos vainoajani kulki ympäriinsä oikean lyömäaseen kanssa, siinä ei pyhän sanan säilä auttaisi.

Sitten huomasin takan. Sen edustalla oli pidike ja siinä hiilihanko. Tartuin hankoon ja palasin ovelle.

— Oletko varma, ettei Iriaa ole näkynyt?

Marco ei näyttänyt vakuuttuneen hyökkääjän selityksestä, oli se ollut mikä tahansa.

— Hoitaisit omat asiasi.

Murhaajan sähähdystä seurasi kumaus. Arvasin hänen hyökänneen Marcon kimppuun, enkä enää epäröinyt, vaan ryntäsin eteisaulaan hiilihanko kädessä. Iskin hämärässä hallissa seisovaa hahmoa, joka rojahti maahan. Vainoajani kädestä putosi maahan puinen kävelykeppi, jonka hopeisella nupilla hän oli arvatenkin kolkannut Marcon ja sitä ennen yrittänyt iskeä sillä minua. Heitin kävelykepin pihalle ja kumarruin huolestuneena maassa makaavan Marcon puoleen.

Marco oli tajuton, mutta tunsin hänen pulssinsa kaulavaltimosta. Käänsin Marcon kyljelleen ensiapuohjeiden mukaisesti. Tarkistin, että hän sai hengitettyä hyvin ja etsin sitten hänen taskustaan kännykän. Soittoni hätänumeroon oli varmasti sekava, mutta idea avuntarpeesta näytti tulevan selväksi. Hyökkääjään en uskaltanut koskea, vaan annoin hänen lojua mahallaan maassa. Hameesta arvasin, että kyseessä oli nainen. Minulla ei ollut aavistustakaan oliko hän kuollut, mutta varmuuden vuoksi pidin hiilihangosta lujaa kiinnin. En olisi epäröinyt iskeä uudelleen, jos hyökkääjä olisi antanut siihen syytä.

Poliisin ja ambulanssin tulossa tuntui kestävän ikuisuus. Kun ensimmäiset hälytysäänet kuuluivat kilometrien päästä, Marco alkoi herätä.

— Iria...

Marcon ääni oli vaimea, ja hän räpytteli silmiään hämmentyneenä.

— Hyss, älä liiku. Sinua lyötiin, ambulanssi tulee ihan pian.

— Sinun pitää varoa, Laura-täti...

Käännyin katsomaan maassa makaavaa hahmoa. Nyt tunnistin Laura-tädin harmaat kiharat. Vaikka tunsin helpotusta siitä, että olin saanut tainnutettua hänet, minua myös kauhistutti. Oliko kiltti mummeli todella vainonnut minua kaiken tämän ajan?

— Minä hoitelin hänet, älä huoli. Nyt sinun on pysyttävä paikoillaan, sanoin ja silitin Marcon päätä niin varovasti kuin osasin.

— Kaikki on nyt hyvin, en päästä häntä enää kimppuusi.

Marco nosti oman kätensä ja hipaisi poskeani.

— Minähän sanoin, että pystyt ihan mihin tahansa.

Marco jäi sairaalaan yöksi tarkkailuun. Minä saatoin hänet ambulanssissa, mutta sairaalassa en seurannut häntä hoitohuoneeseen, vaan annoin karabinieereille lausunnon illan tapahtumista. Kerroin myös kaikesta siitä, mitä Toscanassa oli tapahtunut. Jälkikäteen ajateltuna Laura-täti oli todennäköisesti ollut kaikkien hyökkäysten takana. Minua värisytti, kun kerroin karabinieereille minuun kohdistuneista onnettomuuksista ja Anna-tädin myrkytyksestä.

Miksi uskonnollinen Laura-täti oli suivaantunut niin, että oli yrittänyt saada minut hengiltä useampaan otteeseen?

Karabinieerit ilmoittivat palaavansa seuraavana päivänä hakemaan lausunnon myös Marcolta. Laura-täti oli hengissä, mutta iskuni vuoksi hänetkin oli viety ensiapuun. Tunsin oloni rauhallisemmaksi, kun kuulin hänen olevan kuitenkin toisessa sairaalaassa.

Karabinieerien mentyä pääsin tapaamaan Marcoa. Hänelle oli tehty kaikki mahdolliset tutkimukset, ja hän näytti väsyneeltä. Röntgenkuvien ja neurologin testien mukaan Marcolla ei ollut kuitenkaan vakavaa kallovammaa, joten menin taksilla kotiin nukkumaan.

Menin tapaamaan Marcoa aamulla sairaalaan. Olin yllättynyt, kun paikka ei parveillutkaan hänen sukulaisiaan. Ilmoitin olevani hänen vaimonsa ja pääsin heti sisään. Marco näytti sairaalavuoteessa maatessaan niin haavoittuvalta, että tartuin häntä vaistomaisesti kädestä.

— Missä äitisi on? Olisin voinut kuvitella hänen rynnänneen tänne jo viime yönä.

Marco hymyili vinosti.

— Varmaan hän olisikin, jos olisin kertonut asiasta. Kun sinä päätit ryhtyä itsenäisemmäksi, koin velvollisuudekseni pyrkiä samaan. Vain sinä tiedät, että olen täällä.

— Olen vilpittömän iloinen puolestasi, vastasin.

— Päätös tulee tekemään myös Chiaran elämän helpommaksi.

Samassa tajusin jotain. Matilden ja muiden sukulaisten lisäksi myöskään Chiara ei ollut paikalla.

— Jätitkö sinä kertomatta Chiarallekin? Ymmärrän toki, että raskaana olevaa naista täytyy suojella, mutta eiköhän tämä ole liioittelua. Hänellä on oikeus tietää, mitä hänen poikaystävälleen on tapahtunut.

Marcon kasvoille tuli kummallinen ilme, aivan kuin häntä olisi hävettänyt.

— Niin, yritin selittää sinulle Chiarasta jo toissailtana. Mutta yritykseni keskeytyi...

— Missä Chiara on? Ette kai te vain ole eronneet?

— Emme ole varsinaisesti eronneet, koska emme ole olleet yhdessäkään. Chiara on varmasti tyytyväisenä poikaystävänsä luona, Osvaldon olisi pitänyt palata jo työmatkaltaan.

Katsoin Marcoa ja yritin käsittää kuulemaani.

— Mitä sinä oikein höpiset?

— Iria, olen käyttäytynyt todella typerästi. Koko seurustelu Chiaran kanssa oli pelkkää teeskentelyä. Emme ole koskaan olleet pariskunta. Hän on raskaana pitkäaikaiselle miesystävälleen, joka on ollut viimeiset pari viikkoa pitkällä työmatkalla. Tunnemme kaikki toisemme puoluetoimistosta, hekin ovat puolueaktiiveja.

Irrotin otteeni Marcon kädestä.

— Sinä siis valehtelit minulle?

— Teknisesti ottaen vain kerran, silloin kun sanoin seurustelevani vakavasti ja tuovani Chiaran isotädin syntymäpäiville. Muuten annoin sinun vain pysyä luulossasi. Mutta en koskaan väittänyt, että Chiara odotti minun lastani. Koko raskauden piti pysyä piilossa, mutta Renato yllätti Chiaran voimassa pahoin ja sai Chiaran tunnustamaan raskautensa, Marco sanoi.

Minun olisi tehnyt mieli kumota sairaalan pöydällä oleva vesikannu hänen päähänsä.

— Sinä näyttelit koko ajan! Annoit minun kärsiä syyllisyyttä siitä, että olin mennyt sänkyyn kanssasi, vaikka tyttöystäväsi odotti sinulle lasta.

— Minähän sanoin sinulle, ettet ollut tehnyt mitään väärää, Marco sanoi ja yritti näyttää katuvalta.

— Ei tämä ole mikään oikeusistunto, jossa kierretään lakipykäliä ja tulkitaan niitä niin pitkälle kuin laki sallii. Tiedät mainiosti olleesi moraaliton, vaikka teknisesti olisitkin välttänyt jatkuvaa valehtelua. Sinun olisi pitänyt kertoa minulle totuus.

En välittänyt, vaikka puheeni alkoi muistuttaa pikemminkin huutoa. Sairaanhoitaja kurkisti sisään, mutta Marco lähetti hänet pois.

— Olet ihan oikeassa, minä tiedän tehneeni väärin. Minun oli tarkoitus selittää sinulle kaikki toissailtana, kun tulin tuomaan avioeropapereita, Marco sanoi.

— Miksi sinä huijasit minua?

Marco kohautti harteitaan.

—  Lähinnä kai toivoin sinun vielä harkitsevan eroa. Ajattelin, että ehkä mustasukkaisuus olisi saanut ymmärtämään, että rakastit minua vielä, etkä halunnutkaan erota. Chiara suostui näytelmään.

Mietin hetken Marcon sanoja. Toisaalta olin raivoissani, toisaalta jollain tasolla ymmärsin häntä. Ja ehkä olin myös helpottunut. Oli helpompi hyväksyä, että hän oli huijannut minua vain viimeisen viikon aikana, kuin että hän olisi huijannut minua koko avioliittomme aikana. Marco oli muuttunut, mutta hän ei ollut sentään tyttöystäväänsä pettävä mies. Samoin saatoin myöntää itselleni vasta nyt, kuinka pahalta minusta oli tuntunut tietää, että Marco oli ollut valmis hankkimaan lapsen toisen naisen kanssa, mutta ei minun. Mieleeni juolahti jotain.

—  Avioerohakemuksemme on varmasti jo käsiteltävänä.

— Se on itse asiassa jo käsitelty. Tuomarikaverini soitti eilen illalla. Hän halusi tehdä minulle palveluksen ja käsitteli sen heti, siis jo eilen iltapäivällä. Olemme nyt virallisesti eronneet.

— Miksi kerrot tämän vasta nyt? Jos sinä olisit kertonut tämän jo toissailtana, minä olisin...

— Sinä olisit ehkä harkinnut avioeroa uudelleen. Mahdollisesti olisit halunnut luopua koko eroajatuksesta, Marco sanoi lempeällä äänellä.
—Siihen minä ainakin pyrin. Tajusin vasta toissailtana, kuinka häikäilemättömästi todellakin yritin sinua ohjata. En suostunut uskomaan, että sinä kykenisit itse päättämään edes siitä, haluatko erota minusta vai et. Niin minä päätin manipuloida sinua uskomaan, ettet halunnutkaan menettää minua toiselle naiselle. Tiedostin vasta silloin, kuinka monin tavoin olen yrittänyt saada sinut riippuvaiseksi itsestäni. Mutta lopulta ymmärsin käyttäytyväni väärin. Ei toista voi huijata pysymään naimisissa. Jos suhteen perustana ei ole avoimmuus eikä luottamus, siinä ei ole mitään järkeä.

— Tai ehkä olisin ymmärtänyt, ettemme loppujen lopuksi olleetkaan niin onnettomia, kuin olin kuvitellut. Kyllä minäkin olen ymmärtänyt käyttäytyneeni monin tavoin itsekkäästi, vastasin.
— Olen kritisoinut sinua asioista, joihin olen ollut itse yhtä lailla syypää.

—Sinä olet usein sanonut, ettet pitänyt tavasta, jolla olin muuttunut naimisiin mentyämme. Kiinnostukseni politiikkaan sai sinut raivon partaalle. Sitäkään minä en kyennyt ymmärtämään. Minä ajattelin, että sinun pitäisi hyväksyä minut tein minä mitä tahansa. Vasta nyt olen käsittänyt, kuinka epäreilua se oli. Totta kai sinulla oli oikeus protestoida, kun muutinkin suunnitelmiani niin radikaalisti naimisiinmenomme jälkeen. Olet oikeassa, kun sanot minun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin. Minä olen muuttunut. Mutta siinä sinä erehdyt, kun väität minun muuttuneen vain äitini haluamaan suuntaan. Se ei ole totta. Politiikka kiinnostaa minua oikeasti. Minä haluan vaikuttaa asioihin. Mutta oli epäreilua vaatia, että sinun pitäisi sopeutua minun tahtooni tuosta vain. Sinulla on kaikki oikeus erota miehestä, jonka valintoja et hyväksy. Senkin minä olen nyt ymmärtänyt. Siksi en halunnutkaan manipuloida sinua pysymään naimisissa kanssani. Haluan sinun tekevän omat valintasi ilman minun tai muiden vaikutusta.

Nyökkäsin. Marco oli todennäköisesti oikeassa. Olisimme ehkä palanneet yhteen ja jopa keskeyttäneet koko eroprosessin. Mutta jossain vaiheessa olisin ajatellut tulleeni huijatuksi ja olisin todennäköisesti hakenut eroa uudelleen. Lisäksi tiesin, että ellen itsenäistyisi, en koskaan kykenisi tasavertaiseen suhteeseen. En Marcon, enkä kenenkään muunkaan kanssa.

— Jos totta puhutaan, niin en minä enää ajattele, että politiikka on niin kammottava kiinnostuksenkohde. Saahan sen avulla aikaan paljon hyvääkin. Sinä autoit kissayhdyskuntaa säilyttämään tilat Largo di Torre Argentinalla.

Marco hymyili.

— Varo vain, alat kuulostaa ihan aikuiselta.

Hymyilin takaisin.

— Älä kuvittelekaan, että näet minut puoluetoimiston edessä jakelemassa lappusia äänestäjille.

— En minä niin pahasti päätäni kolauttanut, että sellaisia kuvittelisin. On kuitenkin mukava kuulla, ettei politiikka aiheuta sinulle enää välittömiä allergisia oireita. Jos satut joskus harkitsemaan politiikasta kiinnostuneen miehen tapailua, osaat ainakin arvioida ennakkoluulottomasti suhteen hyvät ja huonot puolet, ennen kuin päätät mennä naimisiin. Minä en oikein antanut sinulle sitä mahdollisuutta, vaan vaadin sinua hyväksymään politiikan osaksesi elämää, halusit sitä tai et.

— Kuule, aloitin, mutta ovelta kuulunut koputus keskeytti lauseeni. Ehkä keskeytys oli vain hyväkin, sillä en ollut aivan varma siitä, mitä oikein olisin sanonut.

— Päivää, voinko tulla sisään?

Toscanalainen poliisin ylitarkastaja kurkisti ovelta huoneeseen. Marcon kehotuksesta hän astui peremmälle.

— Mukavaa, että minun tarvitsee tutkia vain murhayritystä murhan sijaan, ylitarkastaja sanoi.

— Siitä kiitos Irialle. Ilman häntä tuskin olisin selvinnyt sairaalaan saakka.

— Iria-rouva oli oikein neuvokas. Myös tulipalon sammuttaminen oli taidokkaasti tehty. Isotätinne on jo käynyt huvilallaan avustajiensa kanssa, ja vahingot jäävät pieniksi.

— Oletteko puhuttaneet Laura-tätiä? Minun on vaikea käsittää, että niin harras ihminen olisi valmis murhaamaan rahan vuoksi, sanoin.

— Totta puhuen olemme ehtineet jututtaa häntä vain pikaisesti. Lääkäreiden mukaan hän kärsii jonkinasteisesta psykoosista. Hänen puheensa ovat vähintäänkin sekavia. Ilmeisesti hänen Iria-rouvaa kohtaan tunteman raivonsa takana ei ollut pelkkä päätös isotädin omaisuuden testamenttaamisesta vaan pikemminkin äänet, joita hän kuuli päässään. Hän sanoi saaneensa käskyn testata vääräuskoisen hurskautta asettamalla tämä kokeeseen, josta tämä olisi selvinnyt hengissä vain Jumalan armolla.

— Mutta hänhän yritti tappaa minut vaikka kuinka monta kertaa, huomautin.

— Laura-rouvan logiikka ei ehkä olekaan sitä kaikkein pitävintä laatua. Ilmeisesti hän on myös sitä mieltä, että Iria-rouvan olisi kuulunut mennä naimisiin hänen poikansa Luigin kanssa ja hankkia hänelle lastenlapsia. Laura-rouva oli yrittänyt myös saada isotätiä muuttamaan testamenttiään poikansa hyväksi, mutta tämä oli kieltäytynyt. Luigi itse oli kauhuissaan, kun paljastimme hänelle äsken hänen äitinsä toimet. Laura-rouva oli varsin suivaantunut siitä, ettei Iria-rouva edes harkinnut avioliittoa poikansa kanssa, vaan vaikutti kiinnostuneelta aivan muista miehistä. Siinä vaiheessa kuulustelua hän alkoi käydä niin sanotusti ylikierroksilla, ja jouduimme keskeyttämään. Epäilen, että lääkärit toteavat hänet syyntakeettomaksi. Todennäköisesti hän viettää lopun elämäänsä suljetulla osastolla.

— Entä te? Kuinka satuitte tulemaan huvilalle juuri sinä iltana? ylitarkastaja kysyi Marcolta.

— Olin puhunut isotädin kanssa aikaisemmin. Anna soitti minulle kertoakseen, että poliisien mukaan myös vesiskootteria oli peukaloitu niin, että se menetti polttoainetta valtavalla vauhdilla. Siksi Iria joutui merihätään. Kun kysyin, oliko Iria jo tullut hänen luokseen, isotäti kertoi olevansa yhä Toscanassa, ja ettei heillä ollut sovittua tapaamista. Hälytyskelloni alkoivat soida, ja lähdin samantien isotädin Rooman huvilalle. Portti ja ovet olivat auki, vaikka talo oli pimeänä. Laura-täti oli eteisessä. Haistoin palaneen käryä, mutta en siltikään osannut odottaa iskua. Onneksi Iria oli valmiina pelastamaan minut.

Marco tarttui käteeni ja puristi sitä. Ylitarkastaja katsoi meitä ja hymyili.

— Onneksi tällekin tarinalle saatiin onnellinen loppu.

Onnellisesta en tiennyt, mutta innokas minä ainakin olin, kun ryhdyin syksyn tullen jälleen opiskelemaan eläinlääketiedettä. Minulla oli vain muutama tentti jäljellä ja laskeskelin valmistuvani kesään mennessä. Largo di Torre Argentinan kissayhdyskunta tarjosi minulle erinomaista materiaalia lisensiaatintyötäni varten, ja olin iloinen, kun sain siten yhdistettyä huvin ja hyödyn.

Tapailimme aina silloin tällöin Marcon kanssa, mutta kuin sanattomasta sopimuksesta välttelimme tilanteita, jotka olisivat johtaneet seksiin. Kävimme illallisella ja elokuvissa, minä osallistuin muutamaan tulevia parlamenttivaaleja petaavaan yleisötilaisuuteen, ja Marco puolestaan kävi muutamaan otteeseen eläinsuojeluyhdistyksen tilaisuuksissa.

Kun intohimo ei päässyt hämärtämään ajatuksiani, keskityin tutustumaan Marcoon uudelleen ihmisenä ja huomasin, ettei exäni loppujen lopuksi ollut muuttunut vuosien varrella ollenkaan hullumpaan suuntaan. Hänen huumorintajunsa oli yhä jäljellä, ja kun oikein pinnistelin, saatoin jopa ymmärtää ja kannattaa hänen poliittisia ideoitaan. Itse asiassa harkitsin vakavasti hänen äänestämistään parlamenttiin, mutta sitä en tietenkään olisi koskaan myöntänyt ääneen Marcolle, joka antoi minulle poliittisia tilaisuuksia koskevasta pitkämielisyydestäni hyvitykseksi yhteisillä aterioillamme tarjotut jälkiruoat.

Lähes toverilliseksi muuttuneesta ystävyydestä huolimatta lipsahdusten vaara oli koko ajan olemassa. Siksi pyrimmekin tapaamaan vain julkisilla paikoilla, joissa oli muitakin ihmisiä. Jos tunnelma alkoi muuttua liian romanttiseksi, jompi kumpi yleensä tajusi kieltäytä yhteisestä autokyydistä tai yömyssyistä. Myönnän, että ruumiillani oli Marcoa ikävä. Toisaalta seksitön tapailu oli tehnyt suhteestamme tasaveroisen kaverisuhteen, jonka ansiosta saatoin rentoutuakin opintojen loppukirin lomassa ilman, että jatkuva Marcosta haaveilu olisi haitannut keskittymistäni.

Ystävyyssuhde vastasi sen hetkisiin tarpeisiini täydellisesti, ja olin iloinen siitä, että olin aikoinaan mennyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, josta pidin myös ihmisenä, enkä ainoastaan rakastajana.

Ravintolaillallisten lisäksi kävimme yhdessä myös Marcon suvun tapaamisissa. Isotäti oli ilmoittanut määränneensä perinnön jaettavaksi kristillisesti koko suvun kesken.

Luigille hän oli antanut käyttöön Pariisin huoneistonsa, jossa Marcon serkku purki äitinsä sekoamisen aiheuttamaa surua aina vain kummallisemmiksi muuttuviin taideteoksiinsa.

Ex-appiukkoni Carlo oli iloinen, etten ollut avioeron myötä kadonnut kokonaan näköpiiristä, vaan hän saattoi kysellä minulta yhä neuvoja jatkuvasti vaihtuvien tyttöystäviensä suhteen.

Ex-anoppinikin näytti rauhoittuneen. En tiennyt tarkasti, mitä Marco oli sanonut äidilleen, mutta jos joskus satuimme samaan tilaisuuteen, Matilde tyytyi etäisen kohteliaisiin väleihin.

Seuraavana kesänä vihdoin koitti se suuri hetki, jolloin valmistuin eläinlääkäriksi. Isotäti Anna tarjosi kaikille juhla-aterian siitä ilosta, että hoitaisin tulevaisuudessa hänen kissojaan.

Marco oli valittu ensimmäiselle kaudelleen parlamenttiin kuukautta aikaisemmin, joten valmistumiseni lisäksi meillä oli muutakin juhlittavaa. Myös ex-anoppini tuli paikalle, ja yllätyksekseni ojensi minulle valmistujaislahjan.

Avasin Matilden tuoman paketin hämmentyneenä.

— Mikä se oikein on? kysyin ja roikotin valkoista pitsimyttyä.

— Se on Marcon kastemekko, Matilde sanoi.

— Tuota... kiitos. Kai. Onko se tarkoitus laittaa seinäkoristeeksi?

— Ei tietenkään. Laitat sen omalle lapsellesi, kun tämä kastetaan.

Huomasin kaikken katseiden kiinnittyneen vatsani seudulle.

— Minä en ole raskaana, sanoin.
— Ja ellei kyse ole Pyhästä Hengestä, tuskin kovin pian raskaaksi tulenkaan.

— Pian sinun täytyy joka tapauksessa harkita asiaa. Luontoäiti ei odota ikuisuuksiin, Matilde vastasi.

— Mamma, me emme seurustele Irian kanssa. Me olemme ihan oikeasti vain ystäviä.

Matilde tuhahti.

— Kyllä minä sen tiedän. Mutta Iria on nyt eläinlääkäri, ja sellaiset ovat hyvin haluttuja avioliittomarkkinoilla. Kyllä hänet pian joku nappaa, kun sinä et kerran siihen kykene.

— Minä kuulin juuri uudesta pikkuserkun pojasta, joka voisi sopia Irialle, Pasquale-setä aloitti.

— Aika nuorihan hän on, hädin tuskin täysi-ikäinen, mutta saisimmepa Irian pysymään suvussa.

Muut aloittivat spekuloinnin mahdollisista vapaista, sukuun kuuluvista kaukaisistakin sinkkujäsenistä. Minä kohautin olkiani. Suku oli tunnetusti pahin, ja vielä pahempi suku oli näemmä silloin, kun se jäi roikkumaan elämään vielä avioeronkin jälkeen. Samalla tiesin, etten lopettaisi koskaan heidän tapaamistaan kokonaan. Kuten isotäti asian ilmoitti, suvun kanssa aika ei kävisi koskaan tylsäksi, eikä olisi pelkoa yksinäisyydestä niin kauan, kun joku sukulaisista oli yhä hengissä ja valmiina työntämään nokkansa asioihini, vaikka ne eivät heille kuuluneetkaan.

Sain työpaikan pieneläinklinikalta heti valmistumiseni jälkeen. Tuntui mukavalta ansaita rahaa oikeasta työstä sen sijaan, että pankkitililleni olisi virrannut rahaa Carlon yritykseensä minua varten perustamasta suojatyöpaikasta.

Työpäivien jälkeen olin oikeasti väsynyt, eikä minulla ollut vaikeuksia valita illan ohjelmaa: nukahdin yleensä heti illallisen jälkeen. Kun olin paiskinut töitä useamman viikon yhteen menoon, Marco kutsui minut viettämään viikonloppua isänsä veneelle. Minä suostuin, vaikka varoitinkin, että viettäisin koko viikonlopun todennäköisesti nukkumalla.

Pääsin Porto Santo Stefanon satamaan vasta illansuussa. Oli jo pimeää, kun parkkeerasin autoni sataman pysäköintialueelle.

Carlon jahti oli helppo löytää, se oli yleensä minkä tahansa sataman suurin vene ja näkyi kauas. Marco oli minua laiturilla vastassa. Hän otti kassini ja kantoi sen toiseen jahdin päähyteistä.

— Missä isäsi ja kaikki muut ovat? kysyin, kun Marco oli antanut minulle lasillisen samppanjaa.

— Olemme täällä vielä tänä iltana kahdestaan. Kipparikin tulee vasta huomenaamulla.

Yritin peittää hämmennykseni siemailemalla kuohuviiniä. Emme olleet pitkään aikaan viettäneet aikaa aivan kahden. Elokuvissa, ravintoloissa ja muissa tilaisuuksissa oli aina seurassamme muita, usein ventovieraita ihmisiä.

— Vai niin, sanoin.
— Sehän on... mukavaa.

Katseeni etsiytyi kuin vahingossa aurinkokannen pehmustettuun kahdenhengen aurinkolaveriin, jonne olimme päätyneet, kun viimeksi olimme olleet kahden veneellä. Punastuin, kun huomasin Marcon katselevan minua kiinteästi aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet samaa rataa.

— Voisin käydä suihkussa, sanoin, ennen kuin päätyisin sanomaan ajatukseni ääneen.

— Totta kai, Marco sanoi.
— Löydätkö itse kylpytakin? Sano, jos tarvitset apua.

Vastasin muistavani ja pakenin hytin kylpytiloihin, ennen kuin saisin päähäni pyytää Marcolta apua veneen monimutkaisen suihkusysteemin käytössä. Ja ehkä myös selän pesemisessä tai missä tahansa, minkä vuoksi Marconkin olisi pitänyt riisuutua.

Kävin kylmässä suihkussa toivoen sen viilentävän kuumana käyvät tunteeni. Siihen saakka olin uppoutunut opintoihin, ja myöhemmin töiden aloittaminen oli imenyt minusta kaiken sen energian, jota muuten olisin käyttänyt romanttisiin haaveisiin. Mutta veneen ja Marcon yhdistelmä oli vaarallinen, kuohuviinistä puhumattakaan. Jos rupeaisin ehdottamaan Marcolle seksiä, vaarantaisin kaiken sen hyvän, jonka olimme uudelleen rakennetulla ystävyyssuhteellamme saavuttaneet.

Vakuuttelin itseäni muutaman minuutin ajan selibaatin ja puhtaasti platonisen suhteen hyvistä puolista, kuten itsehillinnän ja älyllisiin toimintoihin liittyvän energian kasvusta. Sekstailun sijaan meidän kannattaisi ehdottomasti viettää ilta sanaristikoita tehden.

Kävelin takaisin kannelle järkevyyteeni tyytyväisenä. Vasta kun huomasin, että päälläni oli pelkkä kylpytakki, itsevarmuuteni alkoi rapistua. Lopullisesti menetin uskon itsekuriini, kun huomasin Marcon sytyttäneen kannelle kynttilöitä, jotka loivat iltaan vaarallisen romanttisen tunnelman.

— Kynttilät ovat vaarallisia, sanoin.
— Tulipalon vuoksi, ymmärräthän?

— Onneksi tässä on sammutuksessa tarvittavaa vettä suhteellisen lähellä, Marco sanoi ja viittasi venettä ympäröivään veteen.
— Ajattelin, että ne sopisivat tunnelmaan. Tänään on meidän hääpäivämme.

— Me olemme jo eronneet, sanoin.
— Ei ole mitään syytä juhlia hääpäivää.

Ääneni kuulosti omituisen ponnettomalta.

Marco käveli luokseni. Kun hän kumartui suutelemaan minua, mieleeni ei juolahtanut yhtään järkevää syytä olla vastaamatta suudelmaan.

— Ehkä meidän pitää valita uusi hääpäivä, ja juhlia tänään vaikka uutta kosintaa, Marco sanoi, ennen kuin alkoi riisua kylpytakkiani.
— Tiedäthän, että koko suku loukkaantuu ikiajoiksi, ellemme ota pian käyttöön sitä äidin hartaasti säästelemää kastemekkoa.

— En missään tapauksessa halua suututtaa sukuasi, sanoin, enkä vastustellut, kun Marco kantoi minut vanhalle tutulle aurinkolaverille.
— Itse asiassa olen aina pitänyt sukuasi hyvin järkevänä, mumisin, ennen kuin Marco ihoani pyyhkivät suudelmat saivat minut unohtamaan kaiken muun paitsi meidät kaksi, iho ihoa vasten Toscanan tähtitaivaan alla.

Jatkis päättyy.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.