Iria on ymmärtänyt vihdoin, kuinka kipeältä avioero Marcosta tuntuu. Hän haluaa saada elämänsä raiteilleen ja aloittaa uuden, itsenäisen aikakauden. Ensimmäiseksi hän haluaa saada isotäti Annan luopumaan testamentista, jossa Iria on pääperijä. Mutta isotädin huvilalla Iriaa ei odotakaan Anna-täti vaan mielipuoli, joka jättää Irian kuolemaan lukittuun, palavaan huoneeseen.

Katsoin kauhuissani liekeissä roihuavaa kirjahyllyä. Vainoajani oli kaatanut bensiiniä kirjahyllyn alaosaan, mutta tuli alkoi levitä hylly hyllyltä ylemmäs. Pikku hiljaa se sytyttäisi kaikki kirjat ja leviäisi lopulta koko kirjastoon. Tiesin, että tulipalossa vaarallisinta olivat kuitenkin myrkylliset kaasut. Ihminen kuoli niiden aiheuttamaan myrkytykseen paljon ennen kuin itse tuli ehti tarpeeksi lähelle polttaakseen.

Ryntäsin ovelle, mutta murhaaja oli lukinnut sen. Hakkasin ovea ja karjuin apua. Samassa minua alkoi yskittää. Tunsin huimausta. En ollut varma, oliko huone jo täyttynyt myrkyllisistä kaasuista, vai saiko paniikki minut vain kuvittelemaan niin. Käännyin katsomaan huoneen keskellä palavaa kirjahyllyä. Tunsin liekkien poltteen ovelle saakka. Minun täytyi sammuttaa tuli jotenkin. Muistin lukeneeni, ettei palavaa bensiiniä voinut sammuttaa vedellä. Minun oli siis keksittävä jotain muuta.

Ainoa hyvä puoli tulipalossa oli, että se valaisi isotäti Annan muuten pimeän kirjaston. Etsin katseellani peittoa tai jotain muuta, jolla saisin ehkä vielä tukahdutettua liekit. Tietenkään kirjaston sohvalla tai nojatuolissa ei näkynyt torkkupeittoa. Oli kesä, ja viime viikot koko Rooma oli kärsinyt tukahduttavista helteistä. Aloin tulla epätoivoiseksi. Samassa katseeni osui ikkunoita peittäviin raskaisiin samettiverhoihin. Ryntäsin ikkunalle ja riuhdoin verhoja irti koko painollani. Ne olivat tiukassa, mutta muutaman kovaan ääneen huudetun perkeleen voimin verho romahti alas. En epäröinyt, vaan heitin sen kirjahyllyä vasten. Ensimmäinen yritys ei tukahduttanut liekkejä kokonaan, mutta sain samalla kaadettua kirjahyllyn kauemmas bensiinilätäköstä.

Vetäisin verhon nopeasti kauemmas ja heitin sen uudelleen liekkien päälle. Helpotuksekseni kangas ei syttynyt palamaan, vaan tuli näytti rauhoittuvan. Revin alas varmuuden vuoksi toisenkin verhon, ja heitin sen kytemään jääneen bensiinilätäkön päälle. Kirjastossa oli jälleen pimeää. Tulipalosta oli syntynyt savua, ja minua yskitti. Pysyin kumarassa, koska alhaalla ilma oli yhä puhtaampaa. Yritin muistella, missä alakertaan johtavat kierreportaat sijaitsivat. Niiden kautta voisin yrittää pakoon, vaikka pelkäsinkin, että hyökkääjä oli odottamassa kuolemaani jossain alakerran uumenissa.

Kun löysin kierreportaat, otin kengät pois ja aloin laskeutua niitä niin hiljaa kuin kykenin. Alakerran kirjasto oli yläkertaa suurempi. Sen ikkunoista tuli sisään kuutamon aavemainen hohto. Kirjahyllyt ja muut huonekalut loivat huoneeseen varjoja. Odotin hetken aikaa portaiden alaosassa nähdäkseni liikkuiko yksikään varjoista. Muutaman minuutin kuluttua olin varma, ettei huoneessa ollut ketään.

Hiivin kirjaston läpi eteishalliin johtavalle ovelle. Siellä minua odottaisi huvilan pääovi ja pääsy vapauteen, pois mielipuolen murhaajan kynsistä. Olin jo pannut käteni ovenkahvalle, kun pysähdyin. Oven takaa kuului ääniä.

— Onko Iria täällä?

Säpsähdin, kun kuulin ex-mieheni äänen. En ollut odottanut hänen tulevan isotädin huvilalle. Ilmeisesti toinen pudisti päätään, koska Marco jatkoi:

— Outoa, hän sanoi tulevansa tänne puhumaan isotäti Annan kanssa.

Mietin kuumeisesti kuinka saisin varoitettua Marcoa ilman, että hyökkääjä kuulisi. Pelkäsin, että vainoajani kävisi Marconkin kimppuun. Katsoin ympärilleni hämärässä kirjastossa. Isotäti oli järjestyksen ihmisiä, ja kirjastossa oli vain sinne kuuluvia esineitä eli kirjoja. Päätin tuoda isotädille seuraavalta Suomen-lomaltani tuliaisiksi pesäpallomailan. Sellaisen voisi asettaa sopivasti kirjaston ovelle niin, että kaikki mielipuolilta murhaajilta pakoilevat saisivat helposti käyvän lyömäaseen turvakseen.

Pesäpallomailan puutteessa katselin arvioivasti kirjahyllyjä. Kovin paksuja kirjoja ei silmääni osunut. Kahden nojatuolin väliin sijoitetulle pienelle pöydälle oli asetettu kirja, joka näytti Raamatulta. Otin sen käteeni ja arvioin hengellisen sanoman painavuutta. Kynän pitäisi olla miekkaa mahtavampi, mutta jos vainoajani kulki ympäriinsä oikean lyömäaseen kanssa, siinä ei pyhän sanan säilä auttaisi.

Sitten huomasin takan. Sen edustalla oli pidike ja siinä hiilihanko. Tartuin hankoon ja palasin ovelle.

— Oletko varma, ettei Iriaa ole näkynyt?

Marco ei näyttänyt vakuuttuneen hyökkääjän selityksestä, oli se ollut mikä tahansa.

— Hoitaisit omat asiasi.

Murhaajan sähähdystä seurasi kumaus. Arvasin hänen hyökänneen Marcon kimppuun, enkä enää epäröinyt, vaan ryntäsin eteisaulaan hiilihanko kädessä. Iskin hämärässä hallissa seisovaa hahmoa, joka rojahti maahan. Vainoajani kädestä putosi maahan puinen kävelykeppi, jonka hopeisella nupilla hän oli arvatenkin kolkannut Marcon ja sitä ennen yrittänyt iskeä sillä minua. Heitin kävelykepin pihalle ja kumarruin huolestuneena maassa makaavan Marcon puoleen.

Marco oli tajuton, mutta tunsin hänen pulssinsa kaulavaltimosta. Käänsin Marcon kyljelleen ensiapuohjeiden mukaisesti. Tarkistin, että hän sai hengitettyä hyvin ja etsin sitten hänen taskustaan kännykän. Soittoni hätänumeroon oli varmasti sekava, mutta idea avuntarpeesta näytti tulevan selväksi. Hyökkääjään en uskaltanut koskea, vaan annoin hänen lojua mahallaan maassa. Hameesta arvasin, että kyseessä oli nainen. Minulla ei ollut aavistustakaan oliko hän kuollut, mutta varmuuden vuoksi pidin hiilihangosta lujaa kiinnin. En olisi epäröinyt iskeä uudelleen, jos hyökkääjä olisi antanut siihen syytä.

Poliisin ja ambulanssin tulossa tuntui kestävän ikuisuus. Kun ensimmäiset hälytysäänet kuuluivat kilometrien päästä, Marco alkoi herätä.

— Iria...

Marcon ääni oli vaimea, ja hän räpytteli silmiään hämmentyneenä.

— Hyss, älä liiku. Sinua lyötiin, ambulanssi tulee ihan pian.

— Sinun pitää varoa, Laura-täti...

Käännyin katsomaan maassa makaavaa hahmoa. Nyt tunnistin Laura-tädin harmaat kiharat. Vaikka tunsin helpotusta siitä, että olin saanut tainnutettua hänet, minua myös kauhistutti. Oliko kiltti mummeli todella vainonnut minua kaiken tämän ajan?

— Minä hoitelin hänet, älä huoli. Nyt sinun on pysyttävä paikoillaan, sanoin ja silitin Marcon päätä niin varovasti kuin osasin.

— Kaikki on nyt hyvin, en päästä häntä enää kimppuusi.

Marco nosti oman kätensä ja hipaisi poskeani.

— Minähän sanoin, että pystyt ihan mihin tahansa.

Marco jäi sairaalaan yöksi tarkkailuun. Minä saatoin hänet ambulanssissa, mutta sairaalassa en seurannut häntä hoitohuoneeseen, vaan annoin karabinieereille lausunnon illan tapahtumista. Kerroin myös kaikesta siitä, mitä Toscanassa oli tapahtunut. Jälkikäteen ajateltuna Laura-täti oli todennäköisesti ollut kaikkien hyökkäysten takana. Minua värisytti, kun kerroin karabinieereille minuun kohdistuneista onnettomuuksista ja Anna-tädin myrkytyksestä.

Miksi uskonnollinen Laura-täti oli suivaantunut niin, että oli yrittänyt saada minut hengiltä useampaan otteeseen?

Karabinieerit ilmoittivat palaavansa seuraavana päivänä hakemaan lausunnon myös Marcolta. Laura-täti oli hengissä, mutta iskuni vuoksi hänetkin oli viety ensiapuun. Tunsin oloni rauhallisemmaksi, kun kuulin hänen olevan kuitenkin toisessa sairaalaassa.

Karabinieerien mentyä pääsin tapaamaan Marcoa. Hänelle oli tehty kaikki mahdolliset tutkimukset, ja hän näytti väsyneeltä. Röntgenkuvien ja neurologin testien mukaan Marcolla ei ollut kuitenkaan vakavaa kallovammaa, joten menin taksilla kotiin nukkumaan.

Menin tapaamaan Marcoa aamulla sairaalaan. Olin yllättynyt, kun paikka ei parveillutkaan hänen sukulaisiaan. Ilmoitin olevani hänen vaimonsa ja pääsin heti sisään. Marco näytti sairaalavuoteessa maatessaan niin haavoittuvalta, että tartuin häntä vaistomaisesti kädestä.

— Missä äitisi on? Olisin voinut kuvitella hänen rynnänneen tänne jo viime yönä.

Marco hymyili vinosti.

— Varmaan hän olisikin, jos olisin kertonut asiasta. Kun sinä päätit ryhtyä itsenäisemmäksi, koin velvollisuudekseni pyrkiä samaan. Vain sinä tiedät, että olen täällä.

— Olen vilpittömän iloinen puolestasi, vastasin.

— Päätös tulee tekemään myös Chiaran elämän helpommaksi.

Samassa tajusin jotain. Matilden ja muiden sukulaisten lisäksi myöskään Chiara ei ollut paikalla.

— Jätitkö sinä kertomatta Chiarallekin? Ymmärrän toki, että raskaana olevaa naista täytyy suojella, mutta eiköhän tämä ole liioittelua. Hänellä on oikeus tietää, mitä hänen poikaystävälleen on tapahtunut.

Marcon kasvoille tuli kummallinen ilme, aivan kuin häntä olisi hävettänyt.

— Niin, yritin selittää sinulle Chiarasta jo toissailtana. Mutta yritykseni keskeytyi...

— Missä Chiara on? Ette kai te vain ole eronneet?

— Emme ole varsinaisesti eronneet, koska emme ole olleet yhdessäkään. Chiara on varmasti tyytyväisenä poikaystävänsä luona, Osvaldon olisi pitänyt palata jo työmatkaltaan.

Katsoin Marcoa ja yritin käsittää kuulemaani.

— Mitä sinä oikein höpiset?

— Iria, olen käyttäytynyt todella typerästi. Koko seurustelu Chiaran kanssa oli pelkkää teeskentelyä. Emme ole koskaan olleet pariskunta. Hän on raskaana pitkäaikaiselle miesystävälleen, joka on ollut viimeiset pari viikkoa pitkällä työmatkalla. Tunnemme kaikki toisemme puoluetoimistosta, hekin ovat puolueaktiiveja.

Irrotin otteeni Marcon kädestä.

— Sinä siis valehtelit minulle?

— Teknisesti ottaen vain kerran, silloin kun sanoin seurustelevani vakavasti ja tuovani Chiaran isotädin syntymäpäiville. Muuten annoin sinun vain pysyä luulossasi. Mutta en koskaan väittänyt, että Chiara odotti minun lastani. Koko raskauden piti pysyä piilossa, mutta Renato yllätti Chiaran voimassa pahoin ja sai Chiaran tunnustamaan raskautensa, Marco sanoi.

Minun olisi tehnyt mieli kumota sairaalan pöydällä oleva vesikannu hänen päähänsä.

— Sinä näyttelit koko ajan! Annoit minun kärsiä syyllisyyttä siitä, että olin mennyt sänkyyn kanssasi, vaikka tyttöystäväsi odotti sinulle lasta.

— Minähän sanoin sinulle, ettet ollut tehnyt mitään väärää, Marco sanoi ja yritti näyttää katuvalta.

— Ei tämä ole mikään oikeusistunto, jossa kierretään lakipykäliä ja tulkitaan niitä niin pitkälle kuin laki sallii. Tiedät mainiosti olleesi moraaliton, vaikka teknisesti olisitkin välttänyt jatkuvaa valehtelua. Sinun olisi pitänyt kertoa minulle totuus.

En välittänyt, vaikka puheeni alkoi muistuttaa pikemminkin huutoa. Sairaanhoitaja kurkisti sisään, mutta Marco lähetti hänet pois.

— Olet ihan oikeassa, minä tiedän tehneeni väärin. Minun oli tarkoitus selittää sinulle kaikki toissailtana, kun tulin tuomaan avioeropapereita, Marco sanoi.

— Miksi sinä huijasit minua?

Marco kohautti harteitaan.

—  Lähinnä kai toivoin sinun vielä harkitsevan eroa. Ajattelin, että ehkä mustasukkaisuus olisi saanut ymmärtämään, että rakastit minua vielä, etkä halunnutkaan erota. Chiara suostui näytelmään.

Mietin hetken Marcon sanoja. Toisaalta olin raivoissani, toisaalta jollain tasolla ymmärsin häntä. Ja ehkä olin myös helpottunut. Oli helpompi hyväksyä, että hän oli huijannut minua vain viimeisen viikon aikana, kuin että hän olisi huijannut minua koko avioliittomme aikana. Marco oli muuttunut, mutta hän ei ollut sentään tyttöystäväänsä pettävä mies. Samoin saatoin myöntää itselleni vasta nyt, kuinka pahalta minusta oli tuntunut tietää, että Marco oli ollut valmis hankkimaan lapsen toisen naisen kanssa, mutta ei minun. Mieleeni juolahti jotain.

—  Avioerohakemuksemme on varmasti jo käsiteltävänä.

— Se on itse asiassa jo käsitelty. Tuomarikaverini soitti eilen illalla. Hän halusi tehdä minulle palveluksen ja käsitteli sen heti, siis jo eilen iltapäivällä. Olemme nyt virallisesti eronneet.

— Miksi kerrot tämän vasta nyt? Jos sinä olisit kertonut tämän jo toissailtana, minä olisin...

— Sinä olisit ehkä harkinnut avioeroa uudelleen. Mahdollisesti olisit halunnut luopua koko eroajatuksesta, Marco sanoi lempeällä äänellä.
—Siihen minä ainakin pyrin. Tajusin vasta toissailtana, kuinka häikäilemättömästi todellakin yritin sinua ohjata. En suostunut uskomaan, että sinä kykenisit itse päättämään edes siitä, haluatko erota minusta vai et. Niin minä päätin manipuloida sinua uskomaan, ettet halunnutkaan menettää minua toiselle naiselle. Tiedostin vasta silloin, kuinka monin tavoin olen yrittänyt saada sinut riippuvaiseksi itsestäni. Mutta lopulta ymmärsin käyttäytyväni väärin. Ei toista voi huijata pysymään naimisissa. Jos suhteen perustana ei ole avoimmuus eikä luottamus, siinä ei ole mitään järkeä.

— Tai ehkä olisin ymmärtänyt, ettemme loppujen lopuksi olleetkaan niin onnettomia, kuin olin kuvitellut. Kyllä minäkin olen ymmärtänyt käyttäytyneeni monin tavoin itsekkäästi, vastasin.
— Olen kritisoinut sinua asioista, joihin olen ollut itse yhtä lailla syypää.

—Sinä olet usein sanonut, ettet pitänyt tavasta, jolla olin muuttunut naimisiin mentyämme. Kiinnostukseni politiikkaan sai sinut raivon partaalle. Sitäkään minä en kyennyt ymmärtämään. Minä ajattelin, että sinun pitäisi hyväksyä minut tein minä mitä tahansa. Vasta nyt olen käsittänyt, kuinka epäreilua se oli. Totta kai sinulla oli oikeus protestoida, kun muutinkin suunnitelmiani niin radikaalisti naimisiinmenomme jälkeen. Olet oikeassa, kun sanot minun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin. Minä olen muuttunut. Mutta siinä sinä erehdyt, kun väität minun muuttuneen vain äitini haluamaan suuntaan. Se ei ole totta. Politiikka kiinnostaa minua oikeasti. Minä haluan vaikuttaa asioihin. Mutta oli epäreilua vaatia, että sinun pitäisi sopeutua minun tahtooni tuosta vain. Sinulla on kaikki oikeus erota miehestä, jonka valintoja et hyväksy. Senkin minä olen nyt ymmärtänyt. Siksi en halunnutkaan manipuloida sinua pysymään naimisissa kanssani. Haluan sinun tekevän omat valintasi ilman minun tai muiden vaikutusta.

Nyökkäsin. Marco oli todennäköisesti oikeassa. Olisimme ehkä palanneet yhteen ja jopa keskeyttäneet koko eroprosessin. Mutta jossain vaiheessa olisin ajatellut tulleeni huijatuksi ja olisin todennäköisesti hakenut eroa uudelleen. Lisäksi tiesin, että ellen itsenäistyisi, en koskaan kykenisi tasavertaiseen suhteeseen. En Marcon, enkä kenenkään muunkaan kanssa.

— Jos totta puhutaan, niin en minä enää ajattele, että politiikka on niin kammottava kiinnostuksenkohde. Saahan sen avulla aikaan paljon hyvääkin. Sinä autoit kissayhdyskuntaa säilyttämään tilat Largo di Torre Argentinalla.

Marco hymyili.

— Varo vain, alat kuulostaa ihan aikuiselta.

Hymyilin takaisin.

— Älä kuvittelekaan, että näet minut puoluetoimiston edessä jakelemassa lappusia äänestäjille.

— En minä niin pahasti päätäni kolauttanut, että sellaisia kuvittelisin. On kuitenkin mukava kuulla, ettei politiikka aiheuta sinulle enää välittömiä allergisia oireita. Jos satut joskus harkitsemaan politiikasta kiinnostuneen miehen tapailua, osaat ainakin arvioida ennakkoluulottomasti suhteen hyvät ja huonot puolet, ennen kuin päätät mennä naimisiin. Minä en oikein antanut sinulle sitä mahdollisuutta, vaan vaadin sinua hyväksymään politiikan osaksesi elämää, halusit sitä tai et.

— Kuule, aloitin, mutta ovelta kuulunut koputus keskeytti lauseeni. Ehkä keskeytys oli vain hyväkin, sillä en ollut aivan varma siitä, mitä oikein olisin sanonut.

— Päivää, voinko tulla sisään?

Toscanalainen poliisin ylitarkastaja kurkisti ovelta huoneeseen. Marcon kehotuksesta hän astui peremmälle.

— Mukavaa, että minun tarvitsee tutkia vain murhayritystä murhan sijaan, ylitarkastaja sanoi.

— Siitä kiitos Irialle. Ilman häntä tuskin olisin selvinnyt sairaalaan saakka.

— Iria-rouva oli oikein neuvokas. Myös tulipalon sammuttaminen oli taidokkaasti tehty. Isotätinne on jo käynyt huvilallaan avustajiensa kanssa, ja vahingot jäävät pieniksi.

— Oletteko puhuttaneet Laura-tätiä? Minun on vaikea käsittää, että niin harras ihminen olisi valmis murhaamaan rahan vuoksi, sanoin.

— Totta puhuen olemme ehtineet jututtaa häntä vain pikaisesti. Lääkäreiden mukaan hän kärsii jonkinasteisesta psykoosista. Hänen puheensa ovat vähintäänkin sekavia. Ilmeisesti hänen Iria-rouvaa kohtaan tunteman raivonsa takana ei ollut pelkkä päätös isotädin omaisuuden testamenttaamisesta vaan pikemminkin äänet, joita hän kuuli päässään. Hän sanoi saaneensa käskyn testata vääräuskoisen hurskautta asettamalla tämä kokeeseen, josta tämä olisi selvinnyt hengissä vain Jumalan armolla.

— Mutta hänhän yritti tappaa minut vaikka kuinka monta kertaa, huomautin.

— Laura-rouvan logiikka ei ehkä olekaan sitä kaikkein pitävintä laatua. Ilmeisesti hän on myös sitä mieltä, että Iria-rouvan olisi kuulunut mennä naimisiin hänen poikansa Luigin kanssa ja hankkia hänelle lastenlapsia. Laura-rouva oli yrittänyt myös saada isotätiä muuttamaan testamenttiään poikansa hyväksi, mutta tämä oli kieltäytynyt. Luigi itse oli kauhuissaan, kun paljastimme hänelle äsken hänen äitinsä toimet. Laura-rouva oli varsin suivaantunut siitä, ettei Iria-rouva edes harkinnut avioliittoa poikansa kanssa, vaan vaikutti kiinnostuneelta aivan muista miehistä. Siinä vaiheessa kuulustelua hän alkoi käydä niin sanotusti ylikierroksilla, ja jouduimme keskeyttämään. Epäilen, että lääkärit toteavat hänet syyntakeettomaksi. Todennäköisesti hän viettää lopun elämäänsä suljetulla osastolla.

— Entä te? Kuinka satuitte tulemaan huvilalle juuri sinä iltana? ylitarkastaja kysyi Marcolta.

— Olin puhunut isotädin kanssa aikaisemmin. Anna soitti minulle kertoakseen, että poliisien mukaan myös vesiskootteria oli peukaloitu niin, että se menetti polttoainetta valtavalla vauhdilla. Siksi Iria joutui merihätään. Kun kysyin, oliko Iria jo tullut hänen luokseen, isotäti kertoi olevansa yhä Toscanassa, ja ettei heillä ollut sovittua tapaamista. Hälytyskelloni alkoivat soida, ja lähdin samantien isotädin Rooman huvilalle. Portti ja ovet olivat auki, vaikka talo oli pimeänä. Laura-täti oli eteisessä. Haistoin palaneen käryä, mutta en siltikään osannut odottaa iskua. Onneksi Iria oli valmiina pelastamaan minut.

Marco tarttui käteeni ja puristi sitä. Ylitarkastaja katsoi meitä ja hymyili.

— Onneksi tällekin tarinalle saatiin onnellinen loppu.

Onnellisesta en tiennyt, mutta innokas minä ainakin olin, kun ryhdyin syksyn tullen jälleen opiskelemaan eläinlääketiedettä. Minulla oli vain muutama tentti jäljellä ja laskeskelin valmistuvani kesään mennessä. Largo di Torre Argentinan kissayhdyskunta tarjosi minulle erinomaista materiaalia lisensiaatintyötäni varten, ja olin iloinen, kun sain siten yhdistettyä huvin ja hyödyn.

Tapailimme aina silloin tällöin Marcon kanssa, mutta kuin sanattomasta sopimuksesta välttelimme tilanteita, jotka olisivat johtaneet seksiin. Kävimme illallisella ja elokuvissa, minä osallistuin muutamaan tulevia parlamenttivaaleja petaavaan yleisötilaisuuteen, ja Marco puolestaan kävi muutamaan otteeseen eläinsuojeluyhdistyksen tilaisuuksissa.

Kun intohimo ei päässyt hämärtämään ajatuksiani, keskityin tutustumaan Marcoon uudelleen ihmisenä ja huomasin, ettei exäni loppujen lopuksi ollut muuttunut vuosien varrella ollenkaan hullumpaan suuntaan. Hänen huumorintajunsa oli yhä jäljellä, ja kun oikein pinnistelin, saatoin jopa ymmärtää ja kannattaa hänen poliittisia ideoitaan. Itse asiassa harkitsin vakavasti hänen äänestämistään parlamenttiin, mutta sitä en tietenkään olisi koskaan myöntänyt ääneen Marcolle, joka antoi minulle poliittisia tilaisuuksia koskevasta pitkämielisyydestäni hyvitykseksi yhteisillä aterioillamme tarjotut jälkiruoat.

Lähes toverilliseksi muuttuneesta ystävyydestä huolimatta lipsahdusten vaara oli koko ajan olemassa. Siksi pyrimmekin tapaamaan vain julkisilla paikoilla, joissa oli muitakin ihmisiä. Jos tunnelma alkoi muuttua liian romanttiseksi, jompi kumpi yleensä tajusi kieltäytä yhteisestä autokyydistä tai yömyssyistä. Myönnän, että ruumiillani oli Marcoa ikävä. Toisaalta seksitön tapailu oli tehnyt suhteestamme tasaveroisen kaverisuhteen, jonka ansiosta saatoin rentoutuakin opintojen loppukirin lomassa ilman, että jatkuva Marcosta haaveilu olisi haitannut keskittymistäni.

Ystävyyssuhde vastasi sen hetkisiin tarpeisiini täydellisesti, ja olin iloinen siitä, että olin aikoinaan mennyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, josta pidin myös ihmisenä, enkä ainoastaan rakastajana.

Ravintolaillallisten lisäksi kävimme yhdessä myös Marcon suvun tapaamisissa. Isotäti oli ilmoittanut määränneensä perinnön jaettavaksi kristillisesti koko suvun kesken.

Luigille hän oli antanut käyttöön Pariisin huoneistonsa, jossa Marcon serkku purki äitinsä sekoamisen aiheuttamaa surua aina vain kummallisemmiksi muuttuviin taideteoksiinsa.

Ex-appiukkoni Carlo oli iloinen, etten ollut avioeron myötä kadonnut kokonaan näköpiiristä, vaan hän saattoi kysellä minulta yhä neuvoja jatkuvasti vaihtuvien tyttöystäviensä suhteen.

Ex-anoppinikin näytti rauhoittuneen. En tiennyt tarkasti, mitä Marco oli sanonut äidilleen, mutta jos joskus satuimme samaan tilaisuuteen, Matilde tyytyi etäisen kohteliaisiin väleihin.

Seuraavana kesänä vihdoin koitti se suuri hetki, jolloin valmistuin eläinlääkäriksi. Isotäti Anna tarjosi kaikille juhla-aterian siitä ilosta, että hoitaisin tulevaisuudessa hänen kissojaan.

Marco oli valittu ensimmäiselle kaudelleen parlamenttiin kuukautta aikaisemmin, joten valmistumiseni lisäksi meillä oli muutakin juhlittavaa. Myös ex-anoppini tuli paikalle, ja yllätyksekseni ojensi minulle valmistujaislahjan.

Avasin Matilden tuoman paketin hämmentyneenä.

— Mikä se oikein on? kysyin ja roikotin valkoista pitsimyttyä.

— Se on Marcon kastemekko, Matilde sanoi.

— Tuota... kiitos. Kai. Onko se tarkoitus laittaa seinäkoristeeksi?

— Ei tietenkään. Laitat sen omalle lapsellesi, kun tämä kastetaan.

Huomasin kaikken katseiden kiinnittyneen vatsani seudulle.

— Minä en ole raskaana, sanoin.
— Ja ellei kyse ole Pyhästä Hengestä, tuskin kovin pian raskaaksi tulenkaan.

— Pian sinun täytyy joka tapauksessa harkita asiaa. Luontoäiti ei odota ikuisuuksiin, Matilde vastasi.

— Mamma, me emme seurustele Irian kanssa. Me olemme ihan oikeasti vain ystäviä.

Matilde tuhahti.

— Kyllä minä sen tiedän. Mutta Iria on nyt eläinlääkäri, ja sellaiset ovat hyvin haluttuja avioliittomarkkinoilla. Kyllä hänet pian joku nappaa, kun sinä et kerran siihen kykene.

— Minä kuulin juuri uudesta pikkuserkun pojasta, joka voisi sopia Irialle, Pasquale-setä aloitti.

— Aika nuorihan hän on, hädin tuskin täysi-ikäinen, mutta saisimmepa Irian pysymään suvussa.

Muut aloittivat spekuloinnin mahdollisista vapaista, sukuun kuuluvista kaukaisistakin sinkkujäsenistä. Minä kohautin olkiani. Suku oli tunnetusti pahin, ja vielä pahempi suku oli näemmä silloin, kun se jäi roikkumaan elämään vielä avioeronkin jälkeen. Samalla tiesin, etten lopettaisi koskaan heidän tapaamistaan kokonaan. Kuten isotäti asian ilmoitti, suvun kanssa aika ei kävisi koskaan tylsäksi, eikä olisi pelkoa yksinäisyydestä niin kauan, kun joku sukulaisista oli yhä hengissä ja valmiina työntämään nokkansa asioihini, vaikka ne eivät heille kuuluneetkaan.

Sain työpaikan pieneläinklinikalta heti valmistumiseni jälkeen. Tuntui mukavalta ansaita rahaa oikeasta työstä sen sijaan, että pankkitililleni olisi virrannut rahaa Carlon yritykseensä minua varten perustamasta suojatyöpaikasta.

Työpäivien jälkeen olin oikeasti väsynyt, eikä minulla ollut vaikeuksia valita illan ohjelmaa: nukahdin yleensä heti illallisen jälkeen. Kun olin paiskinut töitä useamman viikon yhteen menoon, Marco kutsui minut viettämään viikonloppua isänsä veneelle. Minä suostuin, vaikka varoitinkin, että viettäisin koko viikonlopun todennäköisesti nukkumalla.

Pääsin Porto Santo Stefanon satamaan vasta illansuussa. Oli jo pimeää, kun parkkeerasin autoni sataman pysäköintialueelle.

Carlon jahti oli helppo löytää, se oli yleensä minkä tahansa sataman suurin vene ja näkyi kauas. Marco oli minua laiturilla vastassa. Hän otti kassini ja kantoi sen toiseen jahdin päähyteistä.

— Missä isäsi ja kaikki muut ovat? kysyin, kun Marco oli antanut minulle lasillisen samppanjaa.

— Olemme täällä vielä tänä iltana kahdestaan. Kipparikin tulee vasta huomenaamulla.

Yritin peittää hämmennykseni siemailemalla kuohuviiniä. Emme olleet pitkään aikaan viettäneet aikaa aivan kahden. Elokuvissa, ravintoloissa ja muissa tilaisuuksissa oli aina seurassamme muita, usein ventovieraita ihmisiä.

— Vai niin, sanoin.
— Sehän on... mukavaa.

Katseeni etsiytyi kuin vahingossa aurinkokannen pehmustettuun kahdenhengen aurinkolaveriin, jonne olimme päätyneet, kun viimeksi olimme olleet kahden veneellä. Punastuin, kun huomasin Marcon katselevan minua kiinteästi aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet samaa rataa.

— Voisin käydä suihkussa, sanoin, ennen kuin päätyisin sanomaan ajatukseni ääneen.

— Totta kai, Marco sanoi.
— Löydätkö itse kylpytakin? Sano, jos tarvitset apua.

Vastasin muistavani ja pakenin hytin kylpytiloihin, ennen kuin saisin päähäni pyytää Marcolta apua veneen monimutkaisen suihkusysteemin käytössä. Ja ehkä myös selän pesemisessä tai missä tahansa, minkä vuoksi Marconkin olisi pitänyt riisuutua.

Kävin kylmässä suihkussa toivoen sen viilentävän kuumana käyvät tunteeni. Siihen saakka olin uppoutunut opintoihin, ja myöhemmin töiden aloittaminen oli imenyt minusta kaiken sen energian, jota muuten olisin käyttänyt romanttisiin haaveisiin. Mutta veneen ja Marcon yhdistelmä oli vaarallinen, kuohuviinistä puhumattakaan. Jos rupeaisin ehdottamaan Marcolle seksiä, vaarantaisin kaiken sen hyvän, jonka olimme uudelleen rakennetulla ystävyyssuhteellamme saavuttaneet.

Vakuuttelin itseäni muutaman minuutin ajan selibaatin ja puhtaasti platonisen suhteen hyvistä puolista, kuten itsehillinnän ja älyllisiin toimintoihin liittyvän energian kasvusta. Sekstailun sijaan meidän kannattaisi ehdottomasti viettää ilta sanaristikoita tehden.

Kävelin takaisin kannelle järkevyyteeni tyytyväisenä. Vasta kun huomasin, että päälläni oli pelkkä kylpytakki, itsevarmuuteni alkoi rapistua. Lopullisesti menetin uskon itsekuriini, kun huomasin Marcon sytyttäneen kannelle kynttilöitä, jotka loivat iltaan vaarallisen romanttisen tunnelman.

— Kynttilät ovat vaarallisia, sanoin.
— Tulipalon vuoksi, ymmärräthän?

— Onneksi tässä on sammutuksessa tarvittavaa vettä suhteellisen lähellä, Marco sanoi ja viittasi venettä ympäröivään veteen.
— Ajattelin, että ne sopisivat tunnelmaan. Tänään on meidän hääpäivämme.

— Me olemme jo eronneet, sanoin.
— Ei ole mitään syytä juhlia hääpäivää.

Ääneni kuulosti omituisen ponnettomalta.

Marco käveli luokseni. Kun hän kumartui suutelemaan minua, mieleeni ei juolahtanut yhtään järkevää syytä olla vastaamatta suudelmaan.

— Ehkä meidän pitää valita uusi hääpäivä, ja juhlia tänään vaikka uutta kosintaa, Marco sanoi, ennen kuin alkoi riisua kylpytakkiani.
— Tiedäthän, että koko suku loukkaantuu ikiajoiksi, ellemme ota pian käyttöön sitä äidin hartaasti säästelemää kastemekkoa.

— En missään tapauksessa halua suututtaa sukuasi, sanoin, enkä vastustellut, kun Marco kantoi minut vanhalle tutulle aurinkolaverille.
— Itse asiassa olen aina pitänyt sukuasi hyvin järkevänä, mumisin, ennen kuin Marco ihoani pyyhkivät suudelmat saivat minut unohtamaan kaiken muun paitsi meidät kaksi, iho ihoa vasten Toscanan tähtitaivaan alla.

Jatkis päättyy.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla