Iria ja Marco ovat eroamassa mutta päätyvät sänkyyn. Iria tuntee syyllisyyttä kuultuaan Marcon uuden naisystävän Chiaran olevan raskaana. Tilannetta ei paranna tieto siitä, että isotäti Annan sairaalaan viemä myrkky oli tarkoitettu hänen perijälleen eli Irialle. Kaiken huipuksi ihana Antonio onkin isotädin palkkaama yksityisetsivä.

Tilanteessa oli jotain epätodellista. Parin sadan metrin päässä meri kimalteli paahtavan auringon alla. Vieressäni tuoksui magnolia-puu, ja sen latvassa mustarastas lauloi kauniimmin kuin yksikään runoilija kykenee kuvailemaan.

Marcon sukulaiset olivat kerääntyneet hoivaamaan ex-mieheni uutta, raskaana olevaa tyttöystävää. Perhoset liihottelivat linnamaista huvilaa ympäröivän nurmen yllä. Toscanalaisidyllissä oli vain yksi särö: minä, joka seisoin suu auki yrittäen ymmärtää, mitä poliisin ylitarkastaja oli sanonut.

Se oli selvästi elämäni huippuhetkiä. Ainakin, jos huippuhetkeksi luetaan sellainen, jolloin olen juuri kuullut, että joku on yrittänyt murhata minut myrkyttämällä. Kaiken lisäksi syynä murhayritykseen oli perintö, jota en missään nimessä halunnut. Perinnön oli riesakseni testamentannut isotäti, jolle en ollut edes sukua.

Tosiaalta minun ei ehkä olisi pitänyt valittaa. Murhatuksi tuleminen saattoi olla lopulta lempeämpi tapa kuolla kuin se, mikä minua todellisuudessa odotti: hautautuminen elävältä isotäti Annalta perityssä huvilassa. Perinnön mukana tuleva kissalauma todennäköisesti napostelisisi minut ilta-ateriakseen jossain vaiheessa, niin kai yksinäisille Crazy Cat Ladyille pakkasi tapahtumaan.

Sillä yksinäisyys minua odotti.

Avioeroni Marcosta olisi voimassa parin viikon kuluttua. Seuraelämäni rajoittuisi sen jälkeen kissoihin, kun taas Marco porskuttaisi tyytyväisenä eteenpäin uuden, täydellisen tyttöystävänsä kanssa. Ja tietenkin myös vauvan, jota tyttöystävä odotti. Iloisen perheuutisen meille oli paljastanut Renato, jota olin ehtinyt suudella useampaan otteeseen ennen kuin olin kuullut, että mies oli valehdellut minulle sekä nimensä, ammattinsa että sukulaisuussuhteensa isotäti Annaan.

Eikä tunnelmaani varsinaisesti kohottanut se, että olin edellisenä iltana saanut päähäni menna sänkyyn Marcon kanssa. Pian virallisesti exäkseni muuttuvan mieheni, jonka raskaana olevaa tyttöystävää koko suku nyt paapoi samalla, kun vilkuili minua syyttävän näköisenä. Sillä tottahan niin murhayritys, testamentti kuin tyttöystävän pettäminen vaimon kanssa oli käsitelty italialaiseen tapaan koko suvun edessä.

— Tarvitsen drinkin.

En tajunnut sanoneeni lausetta ääneen, ennen kuin rukousnauhaa sormeileva ja rukouksia entistä kiivaammalla tahdilla syytävä Laura-täti katsoi minua paheksuvasti. Mutta minä en välittänyt. Olin saanut tarpeekseni Marcon suvusta. Olin saanut tarpeekseni Marcosta. Olin saanut tarpeekseni Renatosta, ja aivan erityisen tarpeekseni olin saanut isotäti Annan perinnöstä.

— Rakas Anna-täti. Aion luopua perinnöstänne, joten voitte testamentata sen jollekulle toiselle. Jos kissojenne kohtalo huolettaa teitä niin kovasti, niin minä lupaan joko etsiä niille uuden kodin tai hoitaa niitä itse. Mutta ilman teidän rahojanne. En halua päättää päiviäni etuajassa edes tämän Toscanan huvilan vuoksi.

— Et sinä voi luopua perinnöstä, Anna-täti sanoi.
— Kenelle minä sen muka testamenttaan? Katso nyt tätä hullujenhuonetta. Jos testamenttaan omaisuuteni heille, sen voi saada vahingossa murhaaja!

— Minä en välitä, se on tädin ongelma. Minä hankin vaikka todistuksen syyntakeettomuudesta ja vaadin itseni holhoukseen, kunhan en joudu tekemisiin omaisuutenne kanssa.

— Holhoukseen sinut pitäisikin panna, Marcon äiti sanoi ja katsoi minua pistävästi.
— Millainen naikkonen viettelee raskaana olevan naisen poikaystävän?

— Nyt riittää äiti, Marco sanoi.
— Miksi sinä syyllistät jatkuvasti Iriaa? Olin minäkin siellä. Se ei ehkä ollut viisain teko tässä tilanteessa, mutta fakta on, että me olemme itse asiassa yhä naimisissa.

— Emme onneksi kauan, sanoin.
— Herra ylitarkastaja, voinko jo palata kotiin? En halua viettää enää hetkeäkään tämän porukan kanssa.

— Minä voin viedä sinut Roomaan, Renato sanoi.

Katsoin häntä niin kylmästi kuin osasin.

— Minä mieluummin kävelen käsilläni kuin tulen sinun kyytiisi, senkin valehteleva vakoilija.

Kun näin Renaton surkean ilmeen, lähes kaduin kovia sanojani. Päätin kuitenkin kovettaa itseni. Renato oli salannut oikean identiteettinsä ja uskotellut minun flirttailevan yksityisetsivän sijaan Antonio-nimisen valokuvaajan kanssa. Lisäksi hän oli vakoillut minua ja Marcoa edellisenä iltana, ja saatoin vain toivoa, ettei hän ollut saanut filmatuksi kaikkea, mitä veneen kannella oli tapahtunut meidän juotuamme ex-appiukon viinikokoelman helmen viimeistä tippaa myöten.

— Voimme antaa teille kyydin juna-asemalle, niin pääsette takaisin Roomaan, ylitarkastaja sanoi ja katsoi minua myötätuntoisena.

Säästin itseltäni hyvästelyjen vaivan ja kehenkään sen kummemmin katsomatta kävelin poliisiautoon. Jos ei muuta, ainakaan minua ei oltu viemässä pidätettäväksi. Tosin totta puhuen se olisi tuntunut pienemmältä pahalta kuin soppa, johon olin muutamassa päivässä ehtinyt ajautua.

Kotona Roomassa arki solahti uomaansa yllättävän nopeasti. Yritin olla ajattelematta sitä sotkua, johon olin edellisenä viikonloppuna joutunut. Vietin eläinsuojeluyhdistyksessä niin paljon aikaa kuin vain mahdollista.

Kissayhdyskunnassa riitti tekemistä, ja palasin kotiin usein vasta myöhään iltapäivällä. Myös torstaina kello oli jo kuusi, kun lopetin hommat ja näin tutun hahmon seisoskelevan Largo di Torre Argentinan raunioita ihailemassa.

— Nytkö sinä paljastut eläintenystäväksi? Vai kenties tulitkin ihailemaan arkeologisia nähtävyyksiä?

Renato katsoi minua yllättävän vakavana ja ojensi kätensä.

— Hauska tutustua. Nimeni on Renato, olen ammatiltani yksityisetsivä. Olen syntyperäinen roomalainen Trastevereltä. Olen harrastanut ikäni valokuvausta ja vuosien harkinnan jälkeen olen päättänyt tehdä harrastuksesta ammatin. Pidän snorklauksesta, hyvästä ruoasta, hulluista suomalaisista ja jäätelöstä. Ja aivan erityisen mielelläni tarjoaisin eräälle hullulle suomalaiselle jäätelön. Ja ehkä illallisenkin. Ellei hän kolkkaa minua sitä ennen tällä kameralla.

Renato ojensi minulle kameraansa. Olin päättänyt pysyä kylmänä hänen aloittaessaan puheensa, mutta lopulta minua alkoi hymyilyttää. Sitä paitsi hänen turkoosinsinisten silmiensä vetoavaa katsetta oli vaikea vastustaa.

— Hyvä on, mutta haluan gelatoni ainakin kolmella maulla.

— Selvä, Renato sanoi ja hymyili helpottuneena.
— Perijättärenä sinä varmaan vippaat jäätelörahat?

Renato onnistui väistämään huitaisuni ja otti minua kädestä kiinni. Hetken epäröinnin jälkeen annoin käteni jäädä siihen. Käsi kädessä kuljeminen tuntui varsin viattomalta kiihkeiden suudelmiemme jälkeen.

Kävelimme Pantheonia ja sen lähistöllä sijaitsevaa lempigelateriaani kohti. Rooman historiallinen keskusta valmistautui iltaan. Nuoriso ja amerikkalaiset turistit kulkivat ympäriinsä kovaäänisiä joukkoina, katukaupustelijat tyrkyttivät ruusuja tai väärennettyjä merkkilaukkuja, jossain katusoittaja vingutti viuluaan. Joka puolella tuntui olevan käsikkäin kulkevia, rakastuneita pariskuntia, joiden joukkoon mekin sulauduimme, vaikka tilanneemme olikin kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Kuitenkaan minusta ei tuntunut oikeastaan hullummalta ajatella, että kävelin rakkaan kotikaupunkini kaduilla pitkästä aikaa viehättävän miehen seurassa. Valehtelija tai ei, niin Renaton vaalea, leveäharteinen olemus teki säväyksen. Sitä paitsi Renato jätti viisaasti viittaamatta edellisen viikonlopun tapahtumiin ja keskittyi kyselemään minulta vapaaehtoistyöstäni kissojen parissa. Hänen kiinnostuksensa vaikutti vilpittömältä, ja tuntui mukavalta kertoa ponnisteluistamme katukissojen hyväksi.

Kun kompastuin katua päällystävien sampietrinokivien välissä olevaan kuoppaan, Renato otti minua vaivattomasti vyötäröltä kiinni. Painauduin hetkeksi hänen rintaansa vasten ja haistoin taas kerran miellyttävän partaveden tuoksun. Pikku hiljaa aloin lämmetä ajatukselle yhteisestä illallisesta.

Gelateriassa oli tungosta. Renato kysyi toivomiani makuja, ennen kuin ohjasi minut penkille odottamaan. Hän palasi muutaman minuutin kuluttua takaisin jättimäisen jäätelötötterön kanssa.

— Sinulla on hiukan jäätelöä suupielessä, Renato sanoi, kun olin ahminut appelsiini-, meloni- ja vadelmajäätelöstä tehdyn annokseni loppuun.

— Olet tainnut jo tehdä johtopäätöksen kyvystäni syödä siististi, sanoin ja aloin huokaisten etsiä nenäliinaa laukustani.

— Tapasi syödä on äärimmäisen seksikäs, Renato sanoi.

Hän kumartui puoleeni, pyyhkäisi suupieltäni servietillä ja antoi sitten leualleni kevyen suukon. Koska en läimäyttänyt häntä, hän selvästikin rohkaistui ja antoi seuraavan suukon huulilleni. Se tuntui hyvältä, mutta jotain menneet tapahtumat olivat minullekin onnistuneet opettamaan. Vetäydyin hymyillen hiukan kauemmas.

— Ehkä meidän kannattaisi tutustua ihan rauhassa, sanoin.

Renato virnisti.

— Tarkoittaako tuo, että tulet illalliselle kanssani?

Mietin hetken, ennen kuin nyökkäsin. Annoin Renatolle osoitteeni ja puhelinnumeroni, vaikka etsivänä hän olisi varmaan selvittänyt ne itsekin. Renato jäi istumaan penkille, kun lähdin kävelemään kotia kohti. Käännyin katsomaan häntä, ennen kuin katosin nurkan taakse. Hänen kasvonsa loistivat kuin miehellä, joka on löytänyt aarteen.

Olin juuri tullut suihkusta, kun ovipuhelin soi. Katsoin kelloa, Renato oli pahasti etuajassa. Kietouduin kylpypyyhkeeseen ja avasin oven. Yllätyksekseni tulija olikin Marco.

— Olisit voinut varoittaa etukäteen, sanoin, mutta päästin hänet kuitenkin sisälle.

— Savumerkeillä, vai? Olen yrittänyt soittaa sinulle koko viikon, niin kuin hyvin tiedät.

Kohautin harteitani. En ollut edellisinä päivinä ollut juttutuulella.

— Kuinka perheenperustaminen sujuu? Äitisi ainakin oli onnellinen kuulleessaan pullan olevan uunissa. Pitäisikö sinua ryhtyä kutsumaan isukiksi?

— Se oli yksi asia, josta halusin puhua kanssasi, Marco sanoi.

Tällä kertaa hän näytti vaivautuneelta, ja olemuksessa oli katuvaisuutta, jota olin odottanut jo aikaisemmin.

— Ja voin kuvitella, että toinen asia, josta haluat keskustella, koskee iltaa veneellä. Tieto Chiaran raskaudesta oli tullut sinulle yllätyksenä, ajatus perheestä sekoitti pääsi ja sai sinut käyttäytymään vastuuttomasti, ilta yhdessä toi liikaa muistoja mieleen, isäsi punaviini nousi pahemmin päähän kuin olit kuvitellyt ja plaa, plaa, plaa.

Marco katsoi minua vinosti hymyillen.

— Olivatko nuo minua vai itseäsi puolustelevia tekosyitä?

— Varmaan kumpaakin, vaikka totuus on, ettei yksikään tekosyy hyvitä käytöstämme. Enkä minä sinua ainoastaan syytäkään. Olen tuntenut itseni todella syylliseksi. Tuollainen käytös ei ole minulle ominaista. Olen yhtä pettynyt itseeni kuin sinuun.

— Ei sinun tarvitse tuntea itseäsi syylliseksi. Et ole tehnyt mitään väärää.

Naurahdin epäuskoisena.

— Tiedän sinun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin, mutta moraalisi on nykyään ihan käsittämätöntä. Sinä seurustelet, ja vaikka minä sainkin asian selville vasta myöhemmin, fakta on, että tyttöystäväsi odottaa lasta. Minä tein joka tapauksessa väärin, kun menin kanssasi sänkyyn, vaikka tiesin suhteestanne. Olkoonkin, että asumuseromme ja sen myötä avioliittomme päättyy virallisesti vasta...

Vilkaisin seinäkalenteria ja huomasin sille päivälle merkityn ympyrän. Hätkähdin.

— Asumuseromme päättyi tänään, Marco täydensi, kun minä en saanut sanottua lausetta loppuun.

— Senkin takia minä tulinkin käymään. Jos allekirjoitat hakemuksen, minä vien avioeropaperit oikeuteen. Sitten olet lopullisesti vapaa. Jos siis haluat allekirjoittaa paperin.

— Miksi minä en haluaisi allekirjoittaa eropaperia? kysyin ja katsoin Marcoa hämmästyneenä.

Marco näytti äkkiä hyvin epävarmalta.

— Minä ajattelin... tai luulin... tiedäthän...

— Luulitko sinä, että pistäisin kapuloita rattaisiin nyt, kun tyttöystäväsi on raskaana? Kostaisin, koska satuimme lipsahtamaan taas sänkyyn? Kuinka voit edes kuvitella minua niin halpamaiseksi?

— En minä sitä tarkoittanut, Marco sanoi ja näytti tuikealta.

— Antaisit minun puhua loppuun.

— Puhu sitten. Ainakin politiikan olisi pitänyt opettaa sinulle puhetaitoja, vaikka naisista et juuri mitään ymmärräkään.

Marco näytti laskevan mielessään kymmeneen. Minun täytyi ihailla hänen itsehillintäänsä. Yleensä, jos hiukankin panostin, sain hänet ärsyyntymään niin, että poistuminen ovet paukkuen olisi ollut vain sekuntien kysymys. Ilmeisesti allekirjoitukseni eropapereihin oli sen verran kallisarvoinen asia, että tällä kertaa en saisi häntä lähtemään niin helpolla.

— Iria, minä myönnän, etten ole kuusen kirkkain kynttilä, mitä sinun ymmärtämiseesi tulee, Marco sanoi.

— Olen varmasti kohdellut sinua välillä liian välinpitämättömästi.

— Ja loukkaavasti, lisäsin.
— Itsekkäästi. Väliin suorastaan julmasti.

Marco rypisti kulmiaan.

— Koska minä muka julma olen ollut? Tai itsekäs?

— Et antanut minulle jälkiruokaasi isotädin illallisella, vaikka tiedät minun rakastavan mantelijäädykettä, muistutin.

— Annoit minulle jälkiruokasi vasta veneellä.

Marco näytti laskevan kahteenkymmeneen. Hän sai kuitenkin pinnistettyä pienen hymyn.

— Hyvä on, Iria, olet aivan oikeassa. Myönnän olleeni julma ja itsekäs, mitä tulee jälkiruokaan. Mutta...

— Ja jalkahieronta! Lupasit minulle avioliittomme alussa jalkahieronnan joka ilta, mutta koska sinä muka muistit lupauksesi ensimmäisen vuoden jälkeen? Et koskaan!

— Iria, minulla on sinulle vakavaa asiaa, ja sinä puhut vain jälkiruoista ja jalkahieronnoista!

Nyt Marcon kärsivällisyys alkoi rakoilla. Laskeskelin juuri, olisivatko saamattomien jälkiruokien ja jalkahierontojen vuoksi tirautetut kyyneleet olleet lopullinen niitti, kun ovipuhelin soi.

— Kuka siellä on?

Marco tuli epäluuloisen näköisenä katsomaan, kun vastasin. Yritin peittää ruudun häneltä, mutta hän tunnisti kadulla seisovan Renaton vaivatta.

— Onko sinulla treffit Renaton kanssa? Kaikkien niiden valheiden jälkeen? Hänhän huijasi sinua kaiken aikaa!

— Minun yksityiselämäni ei enää kuulu sinulle. Aivan kuten minä en tule utelemaan sinulta lapsesi sukupuolta tai nimeä, sinulla ei ole enää syytä puuttua minun elämääni. Et ole enää aviomieheni. Olet aina yrittänyt valvoa ja ohjata minua kuin pikkulasta. Luulet aina tietäväsi kaiken paremmin. Se kaikki on nyt loppu. Tästä lähin saat kontrolloida Chiaraa minun sijaani. Minä alan elää omaa elämääni, nyt kun olen vihdoin kaikella tapaa vapaa.

Katsoin Marcoa uhmakkaana. Odotin häneltä vastalausetta, mutta Marco katsoikin minua vain väsyneenä. Hän kohautti harteitaan ja otti paperinipun esiin salkustaan.

— Allekirjoita tuohon, hän osoitti viivaa paperin alareunassa.

— Ja tuohon, hän jatkoi, kun olin allekirjoittanut ensimmäisen paperin.

Marco piti katseensa alhaalla, kun hän pani paperit takaisin salkkuunsa.

Minun olisi kai pitänyt olla iloinen, mutta lähinnä minusta tuntui tyhjältä. Ajatus lopullisesta erosta tuntui käsittämättömältä, vaikka olimme tehneet eroa jo monta vuotta. Tai ehkä juuri siksi ajatus olikin käsittämätön. Koko asumuseromme ajan olimme jatkaneet tapailua, aivan kuin kyse olisi ollut kahden keskenkasvuisen on-off-suhteesta, jolle kumpikaan ei osannut panna pistettä ties mistä syystä. Mutta nyt tarinallemme oli vihdoin pantu piste. Me eroaisimme ihan oikeasti. Lopullisesti.

— Uskon, että alle viikossa saamme lopullisen päätöksen, tuomari on tuttujani, Marco sanoi asianajajan tunteettomalla äänellä.

Sillä välin Renato oli noussut portaat asunnolleni. Hän tervehti Marcoa kohteliaasti, eikä näyttänyt eleelläkään pitävänsä tämän läsnäoloa omituisena.

— Hauskaa illanjatkoa, Marco jatkoi lakimiesäänellään, ennen kuin poistui käytävään.

— Kiitos samoin, Renato vastasi.

Minä pysyin vaiti, sillä kurkkuun noussut pala muistutti pelottavasti pidäteltyä itkua, ja kyyneleitä en olisi sinä iltana kestänyt.

Renato osoitti erinomaista tilannetajua odottaessaan kärsivällisesti, että valmistauduin uloslähtöön. Hän ei kysynyt sanallakaan, miksi Marco oli tullut käymään. Hän kuitenkin aisti alakuloisen tunnelmani, ja teki parhaansa saadakseen minut nauramaan. Renato vei minut illalliselle kotikulmilleen Trasteverelle. Hän oli tullut skootterilla auton sijaan, ja nautin puikkelehtimisesta vilkkaan liikenteen keskellä. Huristimme keskustan läpi kohti Tiberjokea, jonka pintaan sen siltojen pehmeät valot heijastuivat.

Trasteverellä kiersimme kaukaa pahimmat turistirysät, ja menimme pieneen, syrjäiseen trattoriaan, jonka ulkosivua koristi purppuranpunainen ihmeköynnös. Sisätilat olivat matalat, ja sain varoa, etten olisi lyönyt päätäni katossa roikkuviin vanhanaikaisiin kuparikattiloihin. Pienillä pöydillä paloi oikeita kynttilöitä, jotka loivat sisälle miellyttävän hämyisän tunnelman. Renato kertoi käyneenä syömässä samassa ravintolassa polvenkorkuisesta asti.

— Oi, oletpa onnistunut saamaan seuraksesi kauniin naisen, trattorian omistajan iäkäs vaimo sanoi tervehtiessään Renatoa poskisuukoin.
— Hänen täytyy olla jotain erityistä, kun tuot hänet tänne illalliselle.

Samantien nainen suukotti poskille myös minua, eikä aikaakaan kun koko trattorian henkilökunta oli tervehtinyt minua aivan yhtä sydämellisesti. Meidät ohjettiin arvatenkin vip-vieraille varattuun pöytään, ja punastelin kuunnellessani tarjoilijoiden kohteliaisuuksia Renaton naismaun suhteen.

Omistajan tuodessa pöytään toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja mielialani alkoi kohota. Söin tomaattisilpulla ja basilikalla päällystetyt, alkupalana tarjotut bruschettat Renaton vitsailua kuunnellen. Hänellä oli roomalaisten hurtti huumorintaju, johon olin seitsemän ikuisessa kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen mieltynyt. Pöydässämme kävi jatkuvasti Renaton tuttuja tervehtimässä, ja oli selvää, kuinka paljon hänestä välitettiin hänen kotikulmillaan.

Pasta all’amatricianaan päästessämme olin jo täynnä, mutta annos oli niin herkullinen, että kaavin kastikkeen loput vielä leivänpalalla. Oli arvattavissa, että Renato pyyhki tomaattikastikkeen rippeet leuastani. En pannut pahakseni, vaikka hän antoi minulle samalla myös suukon. En kuitenkaan tuntenut samaa jännityksensekaista ihastusta kuin Toscanassa. Renato oli nyt selvästi oma itsensä: hauska, vilpitön roomalainen, jonka kanssa viettäisin varmasti useammankin mukavan illan. Mutta ymmärsin myös, että en ollut vielä itse valmis vakavaan suhteeseen.

Kun katsoin Renatoa, käsitin, että koko ihastumiseni oli tainnut olla vain minun tapani kieltää lähestyvän avioeron aiheuttama suru. Mutta en pääsisi elämässäni koskaan eteenpäin, jos jatkuvasti hautaisin pääni hiekkaan.

Minun oli myönnettävä, että avioliiton päättyminen Marcon kanssa ei ollut yhdentekevä asia. Vaikka kuinka yrittäisin väittää itselleni muuta, niin Marco oli ollut elämäni tärkein ihminen myös asumuseromme aikana. Ennen kuin kykenisin rakastumaan uuteen ihmiseen, minun oli oltava rehellinen itseäni kohtaan. Tarvitsin aikaa toipuakseni. Ja jos syöksyisin päätäpahkaa uuteen suhteeseen, en olisi oppinut edellisestä yhtään mitään.

Illallisen jälkeen Renato kuljetti minut skootterilla takaisin kotipalazzoni edustalle. Hän hipaisi poskeani sormellaan, ennen kuin suuteli minua kevyesti suulle.

— Kiitos mukavasta illasta, sanoin.

Renato katsoi minua haikeasti.

— Se ei taida toistua aivan lähiaikoina, vai mitä?

— Minä...

Vaikenin ja nyökkäsin.

— Minä en taida olla vielä valmis aloittamaan uutta suhdetta.

— Sinä et taida olla vielä valmis eroamaan, Renato sanoi.
— Eikä taida Marcokaan olla.

— Miehet unohtavat nopeasti, sanoin ja yritin hymyillä reippaasti.
— Sekä sinä että Marco. Sinä menet pian takaisin trattoriaan uuden tytön kanssa, ja Marcolla riittää kiirettä vaippoja vaihtaessa.

— Entä sinä, Iria? Mitä sinä aiot tehdä?

— Totta puhuen en ole aivan varma. Ihan varmasti aion saada isotäti Annan muuttamaan mielensä testamenttinsa suhteen. Ja sitten, kuka ties, hukutan suruni opintoihin. Olen venyttänyt valmistumistani, mutta nyt on aika ottaa itseäni niskasta kiinni.

Heti kun sanoin lauseen ääneen, ymmärsin sen pyörineen mielessäni jo kauan. Olin siirtänyt valmistumistani aivan liian kauan, ihan kuin oikea ammatti olisi ollut merkki siitä, että minunkin oli syytä aikuistua.

Ehkä Marcon poliittisessa urassa minua olikin ärsyttänyt eniten se, että hän oli osoittanut jonkinlaista kypsymistä avioliittomme aikana, kun taas minä olisin halunnut jäädä samaan tilaan, jossa olin ollut tutustuessamme. Mutta minä en ollut enää parikymppinen, pelkistä seikkailuista innostuva tyttönen. Minun oli hyväksyttävä, että aikuisuus merkitsi myös valintoja, enkä voinut enää vain ajelehtia tilanteesta toiseen. Olin tukeutunut jatkuvasti Marcoon, mutta samalla ärsyyntynyt, kun hän oli kuvitellut minun kaipaavan apuani. Mitä muuta hänen olisi pitänyt ajatella, kun koko ajan joka tapauksessa pyysin hänen tukeaan asiassa kuin asiassa? Nyt oli aika ryhdistäytyä ja aloittaa uusi, aikuisempi elämä.

Kuten olin sanonut Renatolle, isotädin kanssa puhuminen oli tehtävien asioitteni listalla ensimmäisenä. Mieleeni oli juolahtanut pyytää Marcolta apua isotädin taivutteluun, mutta karkotin ajatuksen päättäväisesti. Minun täytyi oppia pärjäämään itse.

Isotäti Anna teki uuden, itsenäisen elämäni aloituksen yllättävän helpoksi. Heti seuraavana aamuna sain lähetin tuoman sähkeen, jossa isotäti pyysi minua luokseen puhumaan testamentista. Isotäti ei tinkinyt tyylistään, johon kännykät ja muut nykyajan hömpötykset eivät kuuluneet. Minun oli kuitenkin varmistettava yksi asia ja niin näpyttelin Marcon numeron.

— Ciao Iria. Onko kaikki kunnossa?

Marco kuulosti vaisulta.

— Kaikki on ihan hyvin. Halusin vain tietää, oletko puhunut viime aikoina isotädin kanssa? Hän kutsui minut illalla luokseen puhumaan testamentista, ja mietin, tiedätkö sinä jotain asiasta.

— Aloite on isotädin, ei minun. Kuten eilen totesit, en ole enää aviomiehesi, joten olet vapaa hoitamaan asiasi kuten haluat.

Marcon äänestä kuulsi pikemminkin suru kuin katkeruus. Ehkä avioeromme oli hänellekin itsetutkiskelun paikka, eikä pelkkä menolippu uuteen, upeampaan elämään Chiaran ja vauvan kanssa.

— Hienoa, sanoin.

— Sen minä halusinkin kuulla.

— Sano terveisiä Annalle, Marco sanoi.

Epäröin hetken.

— Kuule...

— Niin?

— Puhuin aika typeriä eilen. Et ole koskaan ollut itsekäs tai julma. Tai kontrolloinut minua liikaa. Päinvastoin, olen aina itse tukeutunut liikaa sinuun. Siksi minulle oli tärkeää tietää, ettet ole isotädin kutsun takana. Haluan oppia kantamaan itse vastuun elämästäni, ja siihen kuuluu myös kyky ilmoittaa isotädille selväsanaisesti, etten suostu ottamaan vastaan hänen perintöään. Enkä anna periksi, ennen kuin isotäti suostuu.

— Iria, sinä saat kyllä isotädin vakuutetuksi ilman minun apuani. Sinä kykenet ihan mihin vain haluat, Marco sanoi.

Hänen äänensä oli lämmin, miltei hellä, ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Niinpä hyvästelin hänet nopeasti.

Menin isotädin huvilalle taksilla. Annan villa sijaitsi Rooman pohjoispuolella, ja sitä ympäröivät laajat tilukset. Taksi jätti minut takorautaiselle portille, joka lähti avautumaan, kun soitin summeria.

Huvila näytti pimeältä ja kolkolta, kun kävelin sitä kohti. Ulko-ovelle syttyi kuitenkin valo, kun lähestyin, joten oli selvää, että isotäti tai ainakin joku palvelusväestä oli paikalla. Olin koputtamaisillani oveen, kun huomasin sen olevan auki. Astuin eteisaulaan. Kattokruunun sijaan vain pieni lamppu sivupöydällä oli päällä, ja sisällä oli hämärää.

— Buonasera! Anna-täti! Oletteko täällä?

En saanut vastausta. Minusta oli outoa, ettei edes hovimestari tai kukaan muukaan palvelusväestä ollut tullut minua vastaan. Kauhea ajatus juolahti mieleeni. Ei kai isotädille vain ollut sattunut jotain. Jos täti oli saanut sairauskohtauksen, kaikki olivat takuulla hänen makuuhuoneessaan.

Lähdin harppomaan portaita ylös. Olin päässyt puoliväliin, kun eteisaulan pikkuvalokin sammui. Sain pahaenteisen dejavun ja tarrauduin porraskaiteeseen. Juuri ajoissa, sillä tunsin jonkun vetävän portaita peittävää mattoa altani. Huojahdin, ja kädessäni pitelemä käsilaukku putosi alas. Tällä kertaa en kuitenkaan menettänyt tasapainoani, ja laukusta välittämättä jatkoin portaiden harppomista ylös.

— Yrität turhaan pakoon, hutsu.

Sanat sähähtivät eteishallissa. Kuiskaajan äänessä oli jotain tuttua. En kuitenkaan jäänyt miettimään mitä, vaan ryntäsin eteenpäin toisen kerroksen käytävää. Vaikka talossa ei ollut valoja päällä, käytävän perällä olevasta avoimesta ikkunasta hohti sisään kelmeää kuunvaloa. Silmänikin alkoivat tottua hämärään, ja erotin käytävää koristavat marmoripatsaat niin, etten törmännyt niihin.

Kuulin hyökkääjän nousevan portaat ylös. Isotädin makuuhuonetta en yrittänytkään etsiä, sillä olin jo arvannut, ettei kukaan odottaisi minua siellä. Sen sijaan yritin muistella toisen kerroksen kirjaston sijaintia. Sieltä oli kierreportaat myös alakerran kirjastoon, joten jos hyökkääjä oli kannoillani, saattaisin päästä ulos sitä kautta. Kirjasto oli käytävän puolivälissä, mutta sen ovi oli kiinni. Rukoilin, ettei se kuitenkaan ollut lukossa.

Helpotukseni oli suuri, kun ovi avautui. Käännyin katsomaan taakseni käytävään, ennen kuin astuin sisälle. Tumma hahmo kulki päättäväisesti minua kohti vain muutaman metrin päässä. Huomasin hyökkääjän pitävän kädessään miekkaa tai muuta astaloa. Livahdin sisälle juuri ajoissa, sekuntia myöhemmin ovenpieleen oli jo osunut isku.

Sisällä kirjastossa oli pilkkopimeää, ja ryntäsin eteenpäin kädet ojossa siltä varalta, että olisin törmännyt kalusteisiin. Kuulin oven sulkeutuvan takanani, ja arvasin hyökkääjän tullen perässäni sisään kirjastoon.

– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni varovasti ympäröivää pimeyttä. Myös vainoajani liikkui nyt äänettömästi. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin askeleitani varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini. Ei ollut toivoakaan, että olisin löytänyt alakertaan vievät portaat säkkipimeässä. Minun oli pakko päästä ulos kirjastosta. Jos liikkuisin tarpeeksi hiljaa, takaa-ajani ei ehkä ymmärtäisi minun livahtaneen ulos.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Taas ääni kuulosti tutulta, mutta kuiskaajan tunnistaminen oli mahdotonta. Päätin keskittyä pitämään itseni hengissä. Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin.

Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo. Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt verenhimoisen psykopaatin kynsiin.

Törmäsin sametilla pehmustettuun nojatuoliin. Yritin hahmottaa sen avulla oven suuntaa. Hyökkääjä ei sanonut enää mitään, mutta kuulin kiivasta hengitystä ja oudon äänen, aivan kuin joku olisi avannut pulloa. Sitten kuului lorinaa, kun nestettä virtasi lattialle. Haistoin bensiinin hajun samankaisesti, kun hullu sytytti tulitikun. Maahan kaadettu bensiini oli leimahtanut täysiin liekkeihin parissa sekunnissa. Huoneen keskellä sijaitseva kirjahylly oli syttynyt tuleen. Liekkien loimussa näin tumman hahmon kiiruhtavan ovelle.

— Synnin palkka on kuolema, hullu kuiskasi.

Sitten hän lukitsi oven perässään ja jätti minut yksin palavaan kirjastoon.

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.