Iria ja Marco ovat eroamassa mutta päätyvät sänkyyn. Iria tuntee syyllisyyttä kuultuaan Marcon uuden naisystävän Chiaran olevan raskaana. Tilannetta ei paranna tieto siitä, että isotäti Annan sairaalaan viemä myrkky oli tarkoitettu hänen perijälleen eli Irialle. Kaiken huipuksi ihana Antonio onkin isotädin palkkaama yksityisetsivä.

Tilanteessa oli jotain epätodellista. Parin sadan metrin päässä meri kimalteli paahtavan auringon alla. Vieressäni tuoksui magnolia-puu, ja sen latvassa mustarastas lauloi kauniimmin kuin yksikään runoilija kykenee kuvailemaan.

Marcon sukulaiset olivat kerääntyneet hoivaamaan ex-mieheni uutta, raskaana olevaa tyttöystävää. Perhoset liihottelivat linnamaista huvilaa ympäröivän nurmen yllä. Toscanalaisidyllissä oli vain yksi särö: minä, joka seisoin suu auki yrittäen ymmärtää, mitä poliisin ylitarkastaja oli sanonut.

Se oli selvästi elämäni huippuhetkiä. Ainakin, jos huippuhetkeksi luetaan sellainen, jolloin olen juuri kuullut, että joku on yrittänyt murhata minut myrkyttämällä. Kaiken lisäksi syynä murhayritykseen oli perintö, jota en missään nimessä halunnut. Perinnön oli riesakseni testamentannut isotäti, jolle en ollut edes sukua.

Tosiaalta minun ei ehkä olisi pitänyt valittaa. Murhatuksi tuleminen saattoi olla lopulta lempeämpi tapa kuolla kuin se, mikä minua todellisuudessa odotti: hautautuminen elävältä isotäti Annalta perityssä huvilassa. Perinnön mukana tuleva kissalauma todennäköisesti napostelisisi minut ilta-ateriakseen jossain vaiheessa, niin kai yksinäisille Crazy Cat Ladyille pakkasi tapahtumaan.

Sillä yksinäisyys minua odotti.

Avioeroni Marcosta olisi voimassa parin viikon kuluttua. Seuraelämäni rajoittuisi sen jälkeen kissoihin, kun taas Marco porskuttaisi tyytyväisenä eteenpäin uuden, täydellisen tyttöystävänsä kanssa. Ja tietenkin myös vauvan, jota tyttöystävä odotti. Iloisen perheuutisen meille oli paljastanut Renato, jota olin ehtinyt suudella useampaan otteeseen ennen kuin olin kuullut, että mies oli valehdellut minulle sekä nimensä, ammattinsa että sukulaisuussuhteensa isotäti Annaan.

Eikä tunnelmaani varsinaisesti kohottanut se, että olin edellisenä iltana saanut päähäni menna sänkyyn Marcon kanssa. Pian virallisesti exäkseni muuttuvan mieheni, jonka raskaana olevaa tyttöystävää koko suku nyt paapoi samalla, kun vilkuili minua syyttävän näköisenä. Sillä tottahan niin murhayritys, testamentti kuin tyttöystävän pettäminen vaimon kanssa oli käsitelty italialaiseen tapaan koko suvun edessä.

— Tarvitsen drinkin.

En tajunnut sanoneeni lausetta ääneen, ennen kuin rukousnauhaa sormeileva ja rukouksia entistä kiivaammalla tahdilla syytävä Laura-täti katsoi minua paheksuvasti. Mutta minä en välittänyt. Olin saanut tarpeekseni Marcon suvusta. Olin saanut tarpeekseni Marcosta. Olin saanut tarpeekseni Renatosta, ja aivan erityisen tarpeekseni olin saanut isotäti Annan perinnöstä.

— Rakas Anna-täti. Aion luopua perinnöstänne, joten voitte testamentata sen jollekulle toiselle. Jos kissojenne kohtalo huolettaa teitä niin kovasti, niin minä lupaan joko etsiä niille uuden kodin tai hoitaa niitä itse. Mutta ilman teidän rahojanne. En halua päättää päiviäni etuajassa edes tämän Toscanan huvilan vuoksi.

— Et sinä voi luopua perinnöstä, Anna-täti sanoi.
— Kenelle minä sen muka testamenttaan? Katso nyt tätä hullujenhuonetta. Jos testamenttaan omaisuuteni heille, sen voi saada vahingossa murhaaja!

— Minä en välitä, se on tädin ongelma. Minä hankin vaikka todistuksen syyntakeettomuudesta ja vaadin itseni holhoukseen, kunhan en joudu tekemisiin omaisuutenne kanssa.

— Holhoukseen sinut pitäisikin panna, Marcon äiti sanoi ja katsoi minua pistävästi.
— Millainen naikkonen viettelee raskaana olevan naisen poikaystävän?

— Nyt riittää äiti, Marco sanoi.
— Miksi sinä syyllistät jatkuvasti Iriaa? Olin minäkin siellä. Se ei ehkä ollut viisain teko tässä tilanteessa, mutta fakta on, että me olemme itse asiassa yhä naimisissa.

— Emme onneksi kauan, sanoin.
— Herra ylitarkastaja, voinko jo palata kotiin? En halua viettää enää hetkeäkään tämän porukan kanssa.

— Minä voin viedä sinut Roomaan, Renato sanoi.

Katsoin häntä niin kylmästi kuin osasin.

— Minä mieluummin kävelen käsilläni kuin tulen sinun kyytiisi, senkin valehteleva vakoilija.

Kun näin Renaton surkean ilmeen, lähes kaduin kovia sanojani. Päätin kuitenkin kovettaa itseni. Renato oli salannut oikean identiteettinsä ja uskotellut minun flirttailevan yksityisetsivän sijaan Antonio-nimisen valokuvaajan kanssa. Lisäksi hän oli vakoillut minua ja Marcoa edellisenä iltana, ja saatoin vain toivoa, ettei hän ollut saanut filmatuksi kaikkea, mitä veneen kannella oli tapahtunut meidän juotuamme ex-appiukon viinikokoelman helmen viimeistä tippaa myöten.

— Voimme antaa teille kyydin juna-asemalle, niin pääsette takaisin Roomaan, ylitarkastaja sanoi ja katsoi minua myötätuntoisena.

Säästin itseltäni hyvästelyjen vaivan ja kehenkään sen kummemmin katsomatta kävelin poliisiautoon. Jos ei muuta, ainakaan minua ei oltu viemässä pidätettäväksi. Tosin totta puhuen se olisi tuntunut pienemmältä pahalta kuin soppa, johon olin muutamassa päivässä ehtinyt ajautua.

Kotona Roomassa arki solahti uomaansa yllättävän nopeasti. Yritin olla ajattelematta sitä sotkua, johon olin edellisenä viikonloppuna joutunut. Vietin eläinsuojeluyhdistyksessä niin paljon aikaa kuin vain mahdollista.

Kissayhdyskunnassa riitti tekemistä, ja palasin kotiin usein vasta myöhään iltapäivällä. Myös torstaina kello oli jo kuusi, kun lopetin hommat ja näin tutun hahmon seisoskelevan Largo di Torre Argentinan raunioita ihailemassa.

— Nytkö sinä paljastut eläintenystäväksi? Vai kenties tulitkin ihailemaan arkeologisia nähtävyyksiä?

Renato katsoi minua yllättävän vakavana ja ojensi kätensä.

— Hauska tutustua. Nimeni on Renato, olen ammatiltani yksityisetsivä. Olen syntyperäinen roomalainen Trastevereltä. Olen harrastanut ikäni valokuvausta ja vuosien harkinnan jälkeen olen päättänyt tehdä harrastuksesta ammatin. Pidän snorklauksesta, hyvästä ruoasta, hulluista suomalaisista ja jäätelöstä. Ja aivan erityisen mielelläni tarjoaisin eräälle hullulle suomalaiselle jäätelön. Ja ehkä illallisenkin. Ellei hän kolkkaa minua sitä ennen tällä kameralla.

Renato ojensi minulle kameraansa. Olin päättänyt pysyä kylmänä hänen aloittaessaan puheensa, mutta lopulta minua alkoi hymyilyttää. Sitä paitsi hänen turkoosinsinisten silmiensä vetoavaa katsetta oli vaikea vastustaa.

— Hyvä on, mutta haluan gelatoni ainakin kolmella maulla.

— Selvä, Renato sanoi ja hymyili helpottuneena.
— Perijättärenä sinä varmaan vippaat jäätelörahat?

Renato onnistui väistämään huitaisuni ja otti minua kädestä kiinni. Hetken epäröinnin jälkeen annoin käteni jäädä siihen. Käsi kädessä kuljeminen tuntui varsin viattomalta kiihkeiden suudelmiemme jälkeen.

Kävelimme Pantheonia ja sen lähistöllä sijaitsevaa lempigelateriaani kohti. Rooman historiallinen keskusta valmistautui iltaan. Nuoriso ja amerikkalaiset turistit kulkivat ympäriinsä kovaäänisiä joukkoina, katukaupustelijat tyrkyttivät ruusuja tai väärennettyjä merkkilaukkuja, jossain katusoittaja vingutti viuluaan. Joka puolella tuntui olevan käsikkäin kulkevia, rakastuneita pariskuntia, joiden joukkoon mekin sulauduimme, vaikka tilanneemme olikin kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Kuitenkaan minusta ei tuntunut oikeastaan hullummalta ajatella, että kävelin rakkaan kotikaupunkini kaduilla pitkästä aikaa viehättävän miehen seurassa. Valehtelija tai ei, niin Renaton vaalea, leveäharteinen olemus teki säväyksen. Sitä paitsi Renato jätti viisaasti viittaamatta edellisen viikonlopun tapahtumiin ja keskittyi kyselemään minulta vapaaehtoistyöstäni kissojen parissa. Hänen kiinnostuksensa vaikutti vilpittömältä, ja tuntui mukavalta kertoa ponnisteluistamme katukissojen hyväksi.

Kun kompastuin katua päällystävien sampietrinokivien välissä olevaan kuoppaan, Renato otti minua vaivattomasti vyötäröltä kiinni. Painauduin hetkeksi hänen rintaansa vasten ja haistoin taas kerran miellyttävän partaveden tuoksun. Pikku hiljaa aloin lämmetä ajatukselle yhteisestä illallisesta.

Gelateriassa oli tungosta. Renato kysyi toivomiani makuja, ennen kuin ohjasi minut penkille odottamaan. Hän palasi muutaman minuutin kuluttua takaisin jättimäisen jäätelötötterön kanssa.

— Sinulla on hiukan jäätelöä suupielessä, Renato sanoi, kun olin ahminut appelsiini-, meloni- ja vadelmajäätelöstä tehdyn annokseni loppuun.

— Olet tainnut jo tehdä johtopäätöksen kyvystäni syödä siististi, sanoin ja aloin huokaisten etsiä nenäliinaa laukustani.

— Tapasi syödä on äärimmäisen seksikäs, Renato sanoi.

Hän kumartui puoleeni, pyyhkäisi suupieltäni servietillä ja antoi sitten leualleni kevyen suukon. Koska en läimäyttänyt häntä, hän selvästikin rohkaistui ja antoi seuraavan suukon huulilleni. Se tuntui hyvältä, mutta jotain menneet tapahtumat olivat minullekin onnistuneet opettamaan. Vetäydyin hymyillen hiukan kauemmas.

— Ehkä meidän kannattaisi tutustua ihan rauhassa, sanoin.

Renato virnisti.

— Tarkoittaako tuo, että tulet illalliselle kanssani?

Mietin hetken, ennen kuin nyökkäsin. Annoin Renatolle osoitteeni ja puhelinnumeroni, vaikka etsivänä hän olisi varmaan selvittänyt ne itsekin. Renato jäi istumaan penkille, kun lähdin kävelemään kotia kohti. Käännyin katsomaan häntä, ennen kuin katosin nurkan taakse. Hänen kasvonsa loistivat kuin miehellä, joka on löytänyt aarteen.

Olin juuri tullut suihkusta, kun ovipuhelin soi. Katsoin kelloa, Renato oli pahasti etuajassa. Kietouduin kylpypyyhkeeseen ja avasin oven. Yllätyksekseni tulija olikin Marco.

— Olisit voinut varoittaa etukäteen, sanoin, mutta päästin hänet kuitenkin sisälle.

— Savumerkeillä, vai? Olen yrittänyt soittaa sinulle koko viikon, niin kuin hyvin tiedät.

Kohautin harteitani. En ollut edellisinä päivinä ollut juttutuulella.

— Kuinka perheenperustaminen sujuu? Äitisi ainakin oli onnellinen kuulleessaan pullan olevan uunissa. Pitäisikö sinua ryhtyä kutsumaan isukiksi?

— Se oli yksi asia, josta halusin puhua kanssasi, Marco sanoi.

Tällä kertaa hän näytti vaivautuneelta, ja olemuksessa oli katuvaisuutta, jota olin odottanut jo aikaisemmin.

— Ja voin kuvitella, että toinen asia, josta haluat keskustella, koskee iltaa veneellä. Tieto Chiaran raskaudesta oli tullut sinulle yllätyksenä, ajatus perheestä sekoitti pääsi ja sai sinut käyttäytymään vastuuttomasti, ilta yhdessä toi liikaa muistoja mieleen, isäsi punaviini nousi pahemmin päähän kuin olit kuvitellyt ja plaa, plaa, plaa.

Marco katsoi minua vinosti hymyillen.

— Olivatko nuo minua vai itseäsi puolustelevia tekosyitä?

— Varmaan kumpaakin, vaikka totuus on, ettei yksikään tekosyy hyvitä käytöstämme. Enkä minä sinua ainoastaan syytäkään. Olen tuntenut itseni todella syylliseksi. Tuollainen käytös ei ole minulle ominaista. Olen yhtä pettynyt itseeni kuin sinuun.

— Ei sinun tarvitse tuntea itseäsi syylliseksi. Et ole tehnyt mitään väärää.

Naurahdin epäuskoisena.

— Tiedän sinun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin, mutta moraalisi on nykyään ihan käsittämätöntä. Sinä seurustelet, ja vaikka minä sainkin asian selville vasta myöhemmin, fakta on, että tyttöystäväsi odottaa lasta. Minä tein joka tapauksessa väärin, kun menin kanssasi sänkyyn, vaikka tiesin suhteestanne. Olkoonkin, että asumuseromme ja sen myötä avioliittomme päättyy virallisesti vasta...

Vilkaisin seinäkalenteria ja huomasin sille päivälle merkityn ympyrän. Hätkähdin.

— Asumuseromme päättyi tänään, Marco täydensi, kun minä en saanut sanottua lausetta loppuun.

— Senkin takia minä tulinkin käymään. Jos allekirjoitat hakemuksen, minä vien avioeropaperit oikeuteen. Sitten olet lopullisesti vapaa. Jos siis haluat allekirjoittaa paperin.

— Miksi minä en haluaisi allekirjoittaa eropaperia? kysyin ja katsoin Marcoa hämmästyneenä.

Marco näytti äkkiä hyvin epävarmalta.

— Minä ajattelin... tai luulin... tiedäthän...

— Luulitko sinä, että pistäisin kapuloita rattaisiin nyt, kun tyttöystäväsi on raskaana? Kostaisin, koska satuimme lipsahtamaan taas sänkyyn? Kuinka voit edes kuvitella minua niin halpamaiseksi?

— En minä sitä tarkoittanut, Marco sanoi ja näytti tuikealta.

— Antaisit minun puhua loppuun.

— Puhu sitten. Ainakin politiikan olisi pitänyt opettaa sinulle puhetaitoja, vaikka naisista et juuri mitään ymmärräkään.

Marco näytti laskevan mielessään kymmeneen. Minun täytyi ihailla hänen itsehillintäänsä. Yleensä, jos hiukankin panostin, sain hänet ärsyyntymään niin, että poistuminen ovet paukkuen olisi ollut vain sekuntien kysymys. Ilmeisesti allekirjoitukseni eropapereihin oli sen verran kallisarvoinen asia, että tällä kertaa en saisi häntä lähtemään niin helpolla.

— Iria, minä myönnän, etten ole kuusen kirkkain kynttilä, mitä sinun ymmärtämiseesi tulee, Marco sanoi.

— Olen varmasti kohdellut sinua välillä liian välinpitämättömästi.

— Ja loukkaavasti, lisäsin.
— Itsekkäästi. Väliin suorastaan julmasti.

Marco rypisti kulmiaan.

— Koska minä muka julma olen ollut? Tai itsekäs?

— Et antanut minulle jälkiruokaasi isotädin illallisella, vaikka tiedät minun rakastavan mantelijäädykettä, muistutin.

— Annoit minulle jälkiruokasi vasta veneellä.

Marco näytti laskevan kahteenkymmeneen. Hän sai kuitenkin pinnistettyä pienen hymyn.

— Hyvä on, Iria, olet aivan oikeassa. Myönnän olleeni julma ja itsekäs, mitä tulee jälkiruokaan. Mutta...

— Ja jalkahieronta! Lupasit minulle avioliittomme alussa jalkahieronnan joka ilta, mutta koska sinä muka muistit lupauksesi ensimmäisen vuoden jälkeen? Et koskaan!

— Iria, minulla on sinulle vakavaa asiaa, ja sinä puhut vain jälkiruoista ja jalkahieronnoista!

Nyt Marcon kärsivällisyys alkoi rakoilla. Laskeskelin juuri, olisivatko saamattomien jälkiruokien ja jalkahierontojen vuoksi tirautetut kyyneleet olleet lopullinen niitti, kun ovipuhelin soi.

— Kuka siellä on?

Marco tuli epäluuloisen näköisenä katsomaan, kun vastasin. Yritin peittää ruudun häneltä, mutta hän tunnisti kadulla seisovan Renaton vaivatta.

— Onko sinulla treffit Renaton kanssa? Kaikkien niiden valheiden jälkeen? Hänhän huijasi sinua kaiken aikaa!

— Minun yksityiselämäni ei enää kuulu sinulle. Aivan kuten minä en tule utelemaan sinulta lapsesi sukupuolta tai nimeä, sinulla ei ole enää syytä puuttua minun elämääni. Et ole enää aviomieheni. Olet aina yrittänyt valvoa ja ohjata minua kuin pikkulasta. Luulet aina tietäväsi kaiken paremmin. Se kaikki on nyt loppu. Tästä lähin saat kontrolloida Chiaraa minun sijaani. Minä alan elää omaa elämääni, nyt kun olen vihdoin kaikella tapaa vapaa.

Katsoin Marcoa uhmakkaana. Odotin häneltä vastalausetta, mutta Marco katsoikin minua vain väsyneenä. Hän kohautti harteitaan ja otti paperinipun esiin salkustaan.

— Allekirjoita tuohon, hän osoitti viivaa paperin alareunassa.

— Ja tuohon, hän jatkoi, kun olin allekirjoittanut ensimmäisen paperin.

Marco piti katseensa alhaalla, kun hän pani paperit takaisin salkkuunsa.

Minun olisi kai pitänyt olla iloinen, mutta lähinnä minusta tuntui tyhjältä. Ajatus lopullisesta erosta tuntui käsittämättömältä, vaikka olimme tehneet eroa jo monta vuotta. Tai ehkä juuri siksi ajatus olikin käsittämätön. Koko asumuseromme ajan olimme jatkaneet tapailua, aivan kuin kyse olisi ollut kahden keskenkasvuisen on-off-suhteesta, jolle kumpikaan ei osannut panna pistettä ties mistä syystä. Mutta nyt tarinallemme oli vihdoin pantu piste. Me eroaisimme ihan oikeasti. Lopullisesti.

— Uskon, että alle viikossa saamme lopullisen päätöksen, tuomari on tuttujani, Marco sanoi asianajajan tunteettomalla äänellä.

Sillä välin Renato oli noussut portaat asunnolleni. Hän tervehti Marcoa kohteliaasti, eikä näyttänyt eleelläkään pitävänsä tämän läsnäoloa omituisena.

— Hauskaa illanjatkoa, Marco jatkoi lakimiesäänellään, ennen kuin poistui käytävään.

— Kiitos samoin, Renato vastasi.

Minä pysyin vaiti, sillä kurkkuun noussut pala muistutti pelottavasti pidäteltyä itkua, ja kyyneleitä en olisi sinä iltana kestänyt.

Renato osoitti erinomaista tilannetajua odottaessaan kärsivällisesti, että valmistauduin uloslähtöön. Hän ei kysynyt sanallakaan, miksi Marco oli tullut käymään. Hän kuitenkin aisti alakuloisen tunnelmani, ja teki parhaansa saadakseen minut nauramaan. Renato vei minut illalliselle kotikulmilleen Trasteverelle. Hän oli tullut skootterilla auton sijaan, ja nautin puikkelehtimisesta vilkkaan liikenteen keskellä. Huristimme keskustan läpi kohti Tiberjokea, jonka pintaan sen siltojen pehmeät valot heijastuivat.

Trasteverellä kiersimme kaukaa pahimmat turistirysät, ja menimme pieneen, syrjäiseen trattoriaan, jonka ulkosivua koristi purppuranpunainen ihmeköynnös. Sisätilat olivat matalat, ja sain varoa, etten olisi lyönyt päätäni katossa roikkuviin vanhanaikaisiin kuparikattiloihin. Pienillä pöydillä paloi oikeita kynttilöitä, jotka loivat sisälle miellyttävän hämyisän tunnelman. Renato kertoi käyneenä syömässä samassa ravintolassa polvenkorkuisesta asti.

— Oi, oletpa onnistunut saamaan seuraksesi kauniin naisen, trattorian omistajan iäkäs vaimo sanoi tervehtiessään Renatoa poskisuukoin.
— Hänen täytyy olla jotain erityistä, kun tuot hänet tänne illalliselle.

Samantien nainen suukotti poskille myös minua, eikä aikaakaan kun koko trattorian henkilökunta oli tervehtinyt minua aivan yhtä sydämellisesti. Meidät ohjettiin arvatenkin vip-vieraille varattuun pöytään, ja punastelin kuunnellessani tarjoilijoiden kohteliaisuuksia Renaton naismaun suhteen.

Omistajan tuodessa pöytään toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja mielialani alkoi kohota. Söin tomaattisilpulla ja basilikalla päällystetyt, alkupalana tarjotut bruschettat Renaton vitsailua kuunnellen. Hänellä oli roomalaisten hurtti huumorintaju, johon olin seitsemän ikuisessa kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen mieltynyt. Pöydässämme kävi jatkuvasti Renaton tuttuja tervehtimässä, ja oli selvää, kuinka paljon hänestä välitettiin hänen kotikulmillaan.

Pasta all’amatricianaan päästessämme olin jo täynnä, mutta annos oli niin herkullinen, että kaavin kastikkeen loput vielä leivänpalalla. Oli arvattavissa, että Renato pyyhki tomaattikastikkeen rippeet leuastani. En pannut pahakseni, vaikka hän antoi minulle samalla myös suukon. En kuitenkaan tuntenut samaa jännityksensekaista ihastusta kuin Toscanassa. Renato oli nyt selvästi oma itsensä: hauska, vilpitön roomalainen, jonka kanssa viettäisin varmasti useammankin mukavan illan. Mutta ymmärsin myös, että en ollut vielä itse valmis vakavaan suhteeseen.

Kun katsoin Renatoa, käsitin, että koko ihastumiseni oli tainnut olla vain minun tapani kieltää lähestyvän avioeron aiheuttama suru. Mutta en pääsisi elämässäni koskaan eteenpäin, jos jatkuvasti hautaisin pääni hiekkaan.

Minun oli myönnettävä, että avioliiton päättyminen Marcon kanssa ei ollut yhdentekevä asia. Vaikka kuinka yrittäisin väittää itselleni muuta, niin Marco oli ollut elämäni tärkein ihminen myös asumuseromme aikana. Ennen kuin kykenisin rakastumaan uuteen ihmiseen, minun oli oltava rehellinen itseäni kohtaan. Tarvitsin aikaa toipuakseni. Ja jos syöksyisin päätäpahkaa uuteen suhteeseen, en olisi oppinut edellisestä yhtään mitään.

Illallisen jälkeen Renato kuljetti minut skootterilla takaisin kotipalazzoni edustalle. Hän hipaisi poskeani sormellaan, ennen kuin suuteli minua kevyesti suulle.

— Kiitos mukavasta illasta, sanoin.

Renato katsoi minua haikeasti.

— Se ei taida toistua aivan lähiaikoina, vai mitä?

— Minä...

Vaikenin ja nyökkäsin.

— Minä en taida olla vielä valmis aloittamaan uutta suhdetta.

— Sinä et taida olla vielä valmis eroamaan, Renato sanoi.
— Eikä taida Marcokaan olla.

— Miehet unohtavat nopeasti, sanoin ja yritin hymyillä reippaasti.
— Sekä sinä että Marco. Sinä menet pian takaisin trattoriaan uuden tytön kanssa, ja Marcolla riittää kiirettä vaippoja vaihtaessa.

— Entä sinä, Iria? Mitä sinä aiot tehdä?

— Totta puhuen en ole aivan varma. Ihan varmasti aion saada isotäti Annan muuttamaan mielensä testamenttinsa suhteen. Ja sitten, kuka ties, hukutan suruni opintoihin. Olen venyttänyt valmistumistani, mutta nyt on aika ottaa itseäni niskasta kiinni.

Heti kun sanoin lauseen ääneen, ymmärsin sen pyörineen mielessäni jo kauan. Olin siirtänyt valmistumistani aivan liian kauan, ihan kuin oikea ammatti olisi ollut merkki siitä, että minunkin oli syytä aikuistua.

Ehkä Marcon poliittisessa urassa minua olikin ärsyttänyt eniten se, että hän oli osoittanut jonkinlaista kypsymistä avioliittomme aikana, kun taas minä olisin halunnut jäädä samaan tilaan, jossa olin ollut tutustuessamme. Mutta minä en ollut enää parikymppinen, pelkistä seikkailuista innostuva tyttönen. Minun oli hyväksyttävä, että aikuisuus merkitsi myös valintoja, enkä voinut enää vain ajelehtia tilanteesta toiseen. Olin tukeutunut jatkuvasti Marcoon, mutta samalla ärsyyntynyt, kun hän oli kuvitellut minun kaipaavan apuani. Mitä muuta hänen olisi pitänyt ajatella, kun koko ajan joka tapauksessa pyysin hänen tukeaan asiassa kuin asiassa? Nyt oli aika ryhdistäytyä ja aloittaa uusi, aikuisempi elämä.

Kuten olin sanonut Renatolle, isotädin kanssa puhuminen oli tehtävien asioitteni listalla ensimmäisenä. Mieleeni oli juolahtanut pyytää Marcolta apua isotädin taivutteluun, mutta karkotin ajatuksen päättäväisesti. Minun täytyi oppia pärjäämään itse.

Isotäti Anna teki uuden, itsenäisen elämäni aloituksen yllättävän helpoksi. Heti seuraavana aamuna sain lähetin tuoman sähkeen, jossa isotäti pyysi minua luokseen puhumaan testamentista. Isotäti ei tinkinyt tyylistään, johon kännykät ja muut nykyajan hömpötykset eivät kuuluneet. Minun oli kuitenkin varmistettava yksi asia ja niin näpyttelin Marcon numeron.

— Ciao Iria. Onko kaikki kunnossa?

Marco kuulosti vaisulta.

— Kaikki on ihan hyvin. Halusin vain tietää, oletko puhunut viime aikoina isotädin kanssa? Hän kutsui minut illalla luokseen puhumaan testamentista, ja mietin, tiedätkö sinä jotain asiasta.

— Aloite on isotädin, ei minun. Kuten eilen totesit, en ole enää aviomiehesi, joten olet vapaa hoitamaan asiasi kuten haluat.

Marcon äänestä kuulsi pikemminkin suru kuin katkeruus. Ehkä avioeromme oli hänellekin itsetutkiskelun paikka, eikä pelkkä menolippu uuteen, upeampaan elämään Chiaran ja vauvan kanssa.

— Hienoa, sanoin.

— Sen minä halusinkin kuulla.

— Sano terveisiä Annalle, Marco sanoi.

Epäröin hetken.

— Kuule...

— Niin?

— Puhuin aika typeriä eilen. Et ole koskaan ollut itsekäs tai julma. Tai kontrolloinut minua liikaa. Päinvastoin, olen aina itse tukeutunut liikaa sinuun. Siksi minulle oli tärkeää tietää, ettet ole isotädin kutsun takana. Haluan oppia kantamaan itse vastuun elämästäni, ja siihen kuuluu myös kyky ilmoittaa isotädille selväsanaisesti, etten suostu ottamaan vastaan hänen perintöään. Enkä anna periksi, ennen kuin isotäti suostuu.

— Iria, sinä saat kyllä isotädin vakuutetuksi ilman minun apuani. Sinä kykenet ihan mihin vain haluat, Marco sanoi.

Hänen äänensä oli lämmin, miltei hellä, ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Niinpä hyvästelin hänet nopeasti.

Menin isotädin huvilalle taksilla. Annan villa sijaitsi Rooman pohjoispuolella, ja sitä ympäröivät laajat tilukset. Taksi jätti minut takorautaiselle portille, joka lähti avautumaan, kun soitin summeria.

Huvila näytti pimeältä ja kolkolta, kun kävelin sitä kohti. Ulko-ovelle syttyi kuitenkin valo, kun lähestyin, joten oli selvää, että isotäti tai ainakin joku palvelusväestä oli paikalla. Olin koputtamaisillani oveen, kun huomasin sen olevan auki. Astuin eteisaulaan. Kattokruunun sijaan vain pieni lamppu sivupöydällä oli päällä, ja sisällä oli hämärää.

— Buonasera! Anna-täti! Oletteko täällä?

En saanut vastausta. Minusta oli outoa, ettei edes hovimestari tai kukaan muukaan palvelusväestä ollut tullut minua vastaan. Kauhea ajatus juolahti mieleeni. Ei kai isotädille vain ollut sattunut jotain. Jos täti oli saanut sairauskohtauksen, kaikki olivat takuulla hänen makuuhuoneessaan.

Lähdin harppomaan portaita ylös. Olin päässyt puoliväliin, kun eteisaulan pikkuvalokin sammui. Sain pahaenteisen dejavun ja tarrauduin porraskaiteeseen. Juuri ajoissa, sillä tunsin jonkun vetävän portaita peittävää mattoa altani. Huojahdin, ja kädessäni pitelemä käsilaukku putosi alas. Tällä kertaa en kuitenkaan menettänyt tasapainoani, ja laukusta välittämättä jatkoin portaiden harppomista ylös.

— Yrität turhaan pakoon, hutsu.

Sanat sähähtivät eteishallissa. Kuiskaajan äänessä oli jotain tuttua. En kuitenkaan jäänyt miettimään mitä, vaan ryntäsin eteenpäin toisen kerroksen käytävää. Vaikka talossa ei ollut valoja päällä, käytävän perällä olevasta avoimesta ikkunasta hohti sisään kelmeää kuunvaloa. Silmänikin alkoivat tottua hämärään, ja erotin käytävää koristavat marmoripatsaat niin, etten törmännyt niihin.

Kuulin hyökkääjän nousevan portaat ylös. Isotädin makuuhuonetta en yrittänytkään etsiä, sillä olin jo arvannut, ettei kukaan odottaisi minua siellä. Sen sijaan yritin muistella toisen kerroksen kirjaston sijaintia. Sieltä oli kierreportaat myös alakerran kirjastoon, joten jos hyökkääjä oli kannoillani, saattaisin päästä ulos sitä kautta. Kirjasto oli käytävän puolivälissä, mutta sen ovi oli kiinni. Rukoilin, ettei se kuitenkaan ollut lukossa.

Helpotukseni oli suuri, kun ovi avautui. Käännyin katsomaan taakseni käytävään, ennen kuin astuin sisälle. Tumma hahmo kulki päättäväisesti minua kohti vain muutaman metrin päässä. Huomasin hyökkääjän pitävän kädessään miekkaa tai muuta astaloa. Livahdin sisälle juuri ajoissa, sekuntia myöhemmin ovenpieleen oli jo osunut isku.

Sisällä kirjastossa oli pilkkopimeää, ja ryntäsin eteenpäin kädet ojossa siltä varalta, että olisin törmännyt kalusteisiin. Kuulin oven sulkeutuvan takanani, ja arvasin hyökkääjän tullen perässäni sisään kirjastoon.

– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni varovasti ympäröivää pimeyttä. Myös vainoajani liikkui nyt äänettömästi. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin askeleitani varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini. Ei ollut toivoakaan, että olisin löytänyt alakertaan vievät portaat säkkipimeässä. Minun oli pakko päästä ulos kirjastosta. Jos liikkuisin tarpeeksi hiljaa, takaa-ajani ei ehkä ymmärtäisi minun livahtaneen ulos.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Taas ääni kuulosti tutulta, mutta kuiskaajan tunnistaminen oli mahdotonta. Päätin keskittyä pitämään itseni hengissä. Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin.

Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo. Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt verenhimoisen psykopaatin kynsiin.

Törmäsin sametilla pehmustettuun nojatuoliin. Yritin hahmottaa sen avulla oven suuntaa. Hyökkääjä ei sanonut enää mitään, mutta kuulin kiivasta hengitystä ja oudon äänen, aivan kuin joku olisi avannut pulloa. Sitten kuului lorinaa, kun nestettä virtasi lattialle. Haistoin bensiinin hajun samankaisesti, kun hullu sytytti tulitikun. Maahan kaadettu bensiini oli leimahtanut täysiin liekkeihin parissa sekunnissa. Huoneen keskellä sijaitseva kirjahylly oli syttynyt tuleen. Liekkien loimussa näin tumman hahmon kiiruhtavan ovelle.

— Synnin palkka on kuolema, hullu kuiskasi.

Sitten hän lukitsi oven perässään ja jätti minut yksin palavaan kirjastoon.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.