Iria ja Marco ovat eroamassa mutta päätyvät sänkyyn. Iria tuntee syyllisyyttä kuultuaan Marcon uuden naisystävän Chiaran olevan raskaana. Tilannetta ei paranna tieto siitä, että isotäti Annan sairaalaan viemä myrkky oli tarkoitettu hänen perijälleen eli Irialle. Kaiken huipuksi ihana Antonio onkin isotädin palkkaama yksityisetsivä.

Tilanteessa oli jotain epätodellista. Parin sadan metrin päässä meri kimalteli paahtavan auringon alla. Vieressäni tuoksui magnolia-puu, ja sen latvassa mustarastas lauloi kauniimmin kuin yksikään runoilija kykenee kuvailemaan.

Marcon sukulaiset olivat kerääntyneet hoivaamaan ex-mieheni uutta, raskaana olevaa tyttöystävää. Perhoset liihottelivat linnamaista huvilaa ympäröivän nurmen yllä. Toscanalaisidyllissä oli vain yksi särö: minä, joka seisoin suu auki yrittäen ymmärtää, mitä poliisin ylitarkastaja oli sanonut.

Se oli selvästi elämäni huippuhetkiä. Ainakin, jos huippuhetkeksi luetaan sellainen, jolloin olen juuri kuullut, että joku on yrittänyt murhata minut myrkyttämällä. Kaiken lisäksi syynä murhayritykseen oli perintö, jota en missään nimessä halunnut. Perinnön oli riesakseni testamentannut isotäti, jolle en ollut edes sukua.

Tosiaalta minun ei ehkä olisi pitänyt valittaa. Murhatuksi tuleminen saattoi olla lopulta lempeämpi tapa kuolla kuin se, mikä minua todellisuudessa odotti: hautautuminen elävältä isotäti Annalta perityssä huvilassa. Perinnön mukana tuleva kissalauma todennäköisesti napostelisisi minut ilta-ateriakseen jossain vaiheessa, niin kai yksinäisille Crazy Cat Ladyille pakkasi tapahtumaan.

Sillä yksinäisyys minua odotti.

Avioeroni Marcosta olisi voimassa parin viikon kuluttua. Seuraelämäni rajoittuisi sen jälkeen kissoihin, kun taas Marco porskuttaisi tyytyväisenä eteenpäin uuden, täydellisen tyttöystävänsä kanssa. Ja tietenkin myös vauvan, jota tyttöystävä odotti. Iloisen perheuutisen meille oli paljastanut Renato, jota olin ehtinyt suudella useampaan otteeseen ennen kuin olin kuullut, että mies oli valehdellut minulle sekä nimensä, ammattinsa että sukulaisuussuhteensa isotäti Annaan.

Eikä tunnelmaani varsinaisesti kohottanut se, että olin edellisenä iltana saanut päähäni menna sänkyyn Marcon kanssa. Pian virallisesti exäkseni muuttuvan mieheni, jonka raskaana olevaa tyttöystävää koko suku nyt paapoi samalla, kun vilkuili minua syyttävän näköisenä. Sillä tottahan niin murhayritys, testamentti kuin tyttöystävän pettäminen vaimon kanssa oli käsitelty italialaiseen tapaan koko suvun edessä.

— Tarvitsen drinkin.

En tajunnut sanoneeni lausetta ääneen, ennen kuin rukousnauhaa sormeileva ja rukouksia entistä kiivaammalla tahdilla syytävä Laura-täti katsoi minua paheksuvasti. Mutta minä en välittänyt. Olin saanut tarpeekseni Marcon suvusta. Olin saanut tarpeekseni Marcosta. Olin saanut tarpeekseni Renatosta, ja aivan erityisen tarpeekseni olin saanut isotäti Annan perinnöstä.

— Rakas Anna-täti. Aion luopua perinnöstänne, joten voitte testamentata sen jollekulle toiselle. Jos kissojenne kohtalo huolettaa teitä niin kovasti, niin minä lupaan joko etsiä niille uuden kodin tai hoitaa niitä itse. Mutta ilman teidän rahojanne. En halua päättää päiviäni etuajassa edes tämän Toscanan huvilan vuoksi.

— Et sinä voi luopua perinnöstä, Anna-täti sanoi.
— Kenelle minä sen muka testamenttaan? Katso nyt tätä hullujenhuonetta. Jos testamenttaan omaisuuteni heille, sen voi saada vahingossa murhaaja!

— Minä en välitä, se on tädin ongelma. Minä hankin vaikka todistuksen syyntakeettomuudesta ja vaadin itseni holhoukseen, kunhan en joudu tekemisiin omaisuutenne kanssa.

— Holhoukseen sinut pitäisikin panna, Marcon äiti sanoi ja katsoi minua pistävästi.
— Millainen naikkonen viettelee raskaana olevan naisen poikaystävän?

— Nyt riittää äiti, Marco sanoi.
— Miksi sinä syyllistät jatkuvasti Iriaa? Olin minäkin siellä. Se ei ehkä ollut viisain teko tässä tilanteessa, mutta fakta on, että me olemme itse asiassa yhä naimisissa.

— Emme onneksi kauan, sanoin.
— Herra ylitarkastaja, voinko jo palata kotiin? En halua viettää enää hetkeäkään tämän porukan kanssa.

— Minä voin viedä sinut Roomaan, Renato sanoi.

Katsoin häntä niin kylmästi kuin osasin.

— Minä mieluummin kävelen käsilläni kuin tulen sinun kyytiisi, senkin valehteleva vakoilija.

Kun näin Renaton surkean ilmeen, lähes kaduin kovia sanojani. Päätin kuitenkin kovettaa itseni. Renato oli salannut oikean identiteettinsä ja uskotellut minun flirttailevan yksityisetsivän sijaan Antonio-nimisen valokuvaajan kanssa. Lisäksi hän oli vakoillut minua ja Marcoa edellisenä iltana, ja saatoin vain toivoa, ettei hän ollut saanut filmatuksi kaikkea, mitä veneen kannella oli tapahtunut meidän juotuamme ex-appiukon viinikokoelman helmen viimeistä tippaa myöten.

— Voimme antaa teille kyydin juna-asemalle, niin pääsette takaisin Roomaan, ylitarkastaja sanoi ja katsoi minua myötätuntoisena.

Säästin itseltäni hyvästelyjen vaivan ja kehenkään sen kummemmin katsomatta kävelin poliisiautoon. Jos ei muuta, ainakaan minua ei oltu viemässä pidätettäväksi. Tosin totta puhuen se olisi tuntunut pienemmältä pahalta kuin soppa, johon olin muutamassa päivässä ehtinyt ajautua.

Kotona Roomassa arki solahti uomaansa yllättävän nopeasti. Yritin olla ajattelematta sitä sotkua, johon olin edellisenä viikonloppuna joutunut. Vietin eläinsuojeluyhdistyksessä niin paljon aikaa kuin vain mahdollista.

Kissayhdyskunnassa riitti tekemistä, ja palasin kotiin usein vasta myöhään iltapäivällä. Myös torstaina kello oli jo kuusi, kun lopetin hommat ja näin tutun hahmon seisoskelevan Largo di Torre Argentinan raunioita ihailemassa.

— Nytkö sinä paljastut eläintenystäväksi? Vai kenties tulitkin ihailemaan arkeologisia nähtävyyksiä?

Renato katsoi minua yllättävän vakavana ja ojensi kätensä.

— Hauska tutustua. Nimeni on Renato, olen ammatiltani yksityisetsivä. Olen syntyperäinen roomalainen Trastevereltä. Olen harrastanut ikäni valokuvausta ja vuosien harkinnan jälkeen olen päättänyt tehdä harrastuksesta ammatin. Pidän snorklauksesta, hyvästä ruoasta, hulluista suomalaisista ja jäätelöstä. Ja aivan erityisen mielelläni tarjoaisin eräälle hullulle suomalaiselle jäätelön. Ja ehkä illallisenkin. Ellei hän kolkkaa minua sitä ennen tällä kameralla.

Renato ojensi minulle kameraansa. Olin päättänyt pysyä kylmänä hänen aloittaessaan puheensa, mutta lopulta minua alkoi hymyilyttää. Sitä paitsi hänen turkoosinsinisten silmiensä vetoavaa katsetta oli vaikea vastustaa.

— Hyvä on, mutta haluan gelatoni ainakin kolmella maulla.

— Selvä, Renato sanoi ja hymyili helpottuneena.
— Perijättärenä sinä varmaan vippaat jäätelörahat?

Renato onnistui väistämään huitaisuni ja otti minua kädestä kiinni. Hetken epäröinnin jälkeen annoin käteni jäädä siihen. Käsi kädessä kuljeminen tuntui varsin viattomalta kiihkeiden suudelmiemme jälkeen.

Kävelimme Pantheonia ja sen lähistöllä sijaitsevaa lempigelateriaani kohti. Rooman historiallinen keskusta valmistautui iltaan. Nuoriso ja amerikkalaiset turistit kulkivat ympäriinsä kovaäänisiä joukkoina, katukaupustelijat tyrkyttivät ruusuja tai väärennettyjä merkkilaukkuja, jossain katusoittaja vingutti viuluaan. Joka puolella tuntui olevan käsikkäin kulkevia, rakastuneita pariskuntia, joiden joukkoon mekin sulauduimme, vaikka tilanneemme olikin kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Kuitenkaan minusta ei tuntunut oikeastaan hullummalta ajatella, että kävelin rakkaan kotikaupunkini kaduilla pitkästä aikaa viehättävän miehen seurassa. Valehtelija tai ei, niin Renaton vaalea, leveäharteinen olemus teki säväyksen. Sitä paitsi Renato jätti viisaasti viittaamatta edellisen viikonlopun tapahtumiin ja keskittyi kyselemään minulta vapaaehtoistyöstäni kissojen parissa. Hänen kiinnostuksensa vaikutti vilpittömältä, ja tuntui mukavalta kertoa ponnisteluistamme katukissojen hyväksi.

Kun kompastuin katua päällystävien sampietrinokivien välissä olevaan kuoppaan, Renato otti minua vaivattomasti vyötäröltä kiinni. Painauduin hetkeksi hänen rintaansa vasten ja haistoin taas kerran miellyttävän partaveden tuoksun. Pikku hiljaa aloin lämmetä ajatukselle yhteisestä illallisesta.

Gelateriassa oli tungosta. Renato kysyi toivomiani makuja, ennen kuin ohjasi minut penkille odottamaan. Hän palasi muutaman minuutin kuluttua takaisin jättimäisen jäätelötötterön kanssa.

— Sinulla on hiukan jäätelöä suupielessä, Renato sanoi, kun olin ahminut appelsiini-, meloni- ja vadelmajäätelöstä tehdyn annokseni loppuun.

— Olet tainnut jo tehdä johtopäätöksen kyvystäni syödä siististi, sanoin ja aloin huokaisten etsiä nenäliinaa laukustani.

— Tapasi syödä on äärimmäisen seksikäs, Renato sanoi.

Hän kumartui puoleeni, pyyhkäisi suupieltäni servietillä ja antoi sitten leualleni kevyen suukon. Koska en läimäyttänyt häntä, hän selvästikin rohkaistui ja antoi seuraavan suukon huulilleni. Se tuntui hyvältä, mutta jotain menneet tapahtumat olivat minullekin onnistuneet opettamaan. Vetäydyin hymyillen hiukan kauemmas.

— Ehkä meidän kannattaisi tutustua ihan rauhassa, sanoin.

Renato virnisti.

— Tarkoittaako tuo, että tulet illalliselle kanssani?

Mietin hetken, ennen kuin nyökkäsin. Annoin Renatolle osoitteeni ja puhelinnumeroni, vaikka etsivänä hän olisi varmaan selvittänyt ne itsekin. Renato jäi istumaan penkille, kun lähdin kävelemään kotia kohti. Käännyin katsomaan häntä, ennen kuin katosin nurkan taakse. Hänen kasvonsa loistivat kuin miehellä, joka on löytänyt aarteen.

Olin juuri tullut suihkusta, kun ovipuhelin soi. Katsoin kelloa, Renato oli pahasti etuajassa. Kietouduin kylpypyyhkeeseen ja avasin oven. Yllätyksekseni tulija olikin Marco.

— Olisit voinut varoittaa etukäteen, sanoin, mutta päästin hänet kuitenkin sisälle.

— Savumerkeillä, vai? Olen yrittänyt soittaa sinulle koko viikon, niin kuin hyvin tiedät.

Kohautin harteitani. En ollut edellisinä päivinä ollut juttutuulella.

— Kuinka perheenperustaminen sujuu? Äitisi ainakin oli onnellinen kuulleessaan pullan olevan uunissa. Pitäisikö sinua ryhtyä kutsumaan isukiksi?

— Se oli yksi asia, josta halusin puhua kanssasi, Marco sanoi.

Tällä kertaa hän näytti vaivautuneelta, ja olemuksessa oli katuvaisuutta, jota olin odottanut jo aikaisemmin.

— Ja voin kuvitella, että toinen asia, josta haluat keskustella, koskee iltaa veneellä. Tieto Chiaran raskaudesta oli tullut sinulle yllätyksenä, ajatus perheestä sekoitti pääsi ja sai sinut käyttäytymään vastuuttomasti, ilta yhdessä toi liikaa muistoja mieleen, isäsi punaviini nousi pahemmin päähän kuin olit kuvitellyt ja plaa, plaa, plaa.

Marco katsoi minua vinosti hymyillen.

— Olivatko nuo minua vai itseäsi puolustelevia tekosyitä?

— Varmaan kumpaakin, vaikka totuus on, ettei yksikään tekosyy hyvitä käytöstämme. Enkä minä sinua ainoastaan syytäkään. Olen tuntenut itseni todella syylliseksi. Tuollainen käytös ei ole minulle ominaista. Olen yhtä pettynyt itseeni kuin sinuun.

— Ei sinun tarvitse tuntea itseäsi syylliseksi. Et ole tehnyt mitään väärää.

Naurahdin epäuskoisena.

— Tiedän sinun muuttuneen siitä, kun menimme naimisiin, mutta moraalisi on nykyään ihan käsittämätöntä. Sinä seurustelet, ja vaikka minä sainkin asian selville vasta myöhemmin, fakta on, että tyttöystäväsi odottaa lasta. Minä tein joka tapauksessa väärin, kun menin kanssasi sänkyyn, vaikka tiesin suhteestanne. Olkoonkin, että asumuseromme ja sen myötä avioliittomme päättyy virallisesti vasta...

Vilkaisin seinäkalenteria ja huomasin sille päivälle merkityn ympyrän. Hätkähdin.

— Asumuseromme päättyi tänään, Marco täydensi, kun minä en saanut sanottua lausetta loppuun.

— Senkin takia minä tulinkin käymään. Jos allekirjoitat hakemuksen, minä vien avioeropaperit oikeuteen. Sitten olet lopullisesti vapaa. Jos siis haluat allekirjoittaa paperin.

— Miksi minä en haluaisi allekirjoittaa eropaperia? kysyin ja katsoin Marcoa hämmästyneenä.

Marco näytti äkkiä hyvin epävarmalta.

— Minä ajattelin... tai luulin... tiedäthän...

— Luulitko sinä, että pistäisin kapuloita rattaisiin nyt, kun tyttöystäväsi on raskaana? Kostaisin, koska satuimme lipsahtamaan taas sänkyyn? Kuinka voit edes kuvitella minua niin halpamaiseksi?

— En minä sitä tarkoittanut, Marco sanoi ja näytti tuikealta.

— Antaisit minun puhua loppuun.

— Puhu sitten. Ainakin politiikan olisi pitänyt opettaa sinulle puhetaitoja, vaikka naisista et juuri mitään ymmärräkään.

Marco näytti laskevan mielessään kymmeneen. Minun täytyi ihailla hänen itsehillintäänsä. Yleensä, jos hiukankin panostin, sain hänet ärsyyntymään niin, että poistuminen ovet paukkuen olisi ollut vain sekuntien kysymys. Ilmeisesti allekirjoitukseni eropapereihin oli sen verran kallisarvoinen asia, että tällä kertaa en saisi häntä lähtemään niin helpolla.

— Iria, minä myönnän, etten ole kuusen kirkkain kynttilä, mitä sinun ymmärtämiseesi tulee, Marco sanoi.

— Olen varmasti kohdellut sinua välillä liian välinpitämättömästi.

— Ja loukkaavasti, lisäsin.
— Itsekkäästi. Väliin suorastaan julmasti.

Marco rypisti kulmiaan.

— Koska minä muka julma olen ollut? Tai itsekäs?

— Et antanut minulle jälkiruokaasi isotädin illallisella, vaikka tiedät minun rakastavan mantelijäädykettä, muistutin.

— Annoit minulle jälkiruokasi vasta veneellä.

Marco näytti laskevan kahteenkymmeneen. Hän sai kuitenkin pinnistettyä pienen hymyn.

— Hyvä on, Iria, olet aivan oikeassa. Myönnän olleeni julma ja itsekäs, mitä tulee jälkiruokaan. Mutta...

— Ja jalkahieronta! Lupasit minulle avioliittomme alussa jalkahieronnan joka ilta, mutta koska sinä muka muistit lupauksesi ensimmäisen vuoden jälkeen? Et koskaan!

— Iria, minulla on sinulle vakavaa asiaa, ja sinä puhut vain jälkiruoista ja jalkahieronnoista!

Nyt Marcon kärsivällisyys alkoi rakoilla. Laskeskelin juuri, olisivatko saamattomien jälkiruokien ja jalkahierontojen vuoksi tirautetut kyyneleet olleet lopullinen niitti, kun ovipuhelin soi.

— Kuka siellä on?

Marco tuli epäluuloisen näköisenä katsomaan, kun vastasin. Yritin peittää ruudun häneltä, mutta hän tunnisti kadulla seisovan Renaton vaivatta.

— Onko sinulla treffit Renaton kanssa? Kaikkien niiden valheiden jälkeen? Hänhän huijasi sinua kaiken aikaa!

— Minun yksityiselämäni ei enää kuulu sinulle. Aivan kuten minä en tule utelemaan sinulta lapsesi sukupuolta tai nimeä, sinulla ei ole enää syytä puuttua minun elämääni. Et ole enää aviomieheni. Olet aina yrittänyt valvoa ja ohjata minua kuin pikkulasta. Luulet aina tietäväsi kaiken paremmin. Se kaikki on nyt loppu. Tästä lähin saat kontrolloida Chiaraa minun sijaani. Minä alan elää omaa elämääni, nyt kun olen vihdoin kaikella tapaa vapaa.

Katsoin Marcoa uhmakkaana. Odotin häneltä vastalausetta, mutta Marco katsoikin minua vain väsyneenä. Hän kohautti harteitaan ja otti paperinipun esiin salkustaan.

— Allekirjoita tuohon, hän osoitti viivaa paperin alareunassa.

— Ja tuohon, hän jatkoi, kun olin allekirjoittanut ensimmäisen paperin.

Marco piti katseensa alhaalla, kun hän pani paperit takaisin salkkuunsa.

Minun olisi kai pitänyt olla iloinen, mutta lähinnä minusta tuntui tyhjältä. Ajatus lopullisesta erosta tuntui käsittämättömältä, vaikka olimme tehneet eroa jo monta vuotta. Tai ehkä juuri siksi ajatus olikin käsittämätön. Koko asumuseromme ajan olimme jatkaneet tapailua, aivan kuin kyse olisi ollut kahden keskenkasvuisen on-off-suhteesta, jolle kumpikaan ei osannut panna pistettä ties mistä syystä. Mutta nyt tarinallemme oli vihdoin pantu piste. Me eroaisimme ihan oikeasti. Lopullisesti.

— Uskon, että alle viikossa saamme lopullisen päätöksen, tuomari on tuttujani, Marco sanoi asianajajan tunteettomalla äänellä.

Sillä välin Renato oli noussut portaat asunnolleni. Hän tervehti Marcoa kohteliaasti, eikä näyttänyt eleelläkään pitävänsä tämän läsnäoloa omituisena.

— Hauskaa illanjatkoa, Marco jatkoi lakimiesäänellään, ennen kuin poistui käytävään.

— Kiitos samoin, Renato vastasi.

Minä pysyin vaiti, sillä kurkkuun noussut pala muistutti pelottavasti pidäteltyä itkua, ja kyyneleitä en olisi sinä iltana kestänyt.

Renato osoitti erinomaista tilannetajua odottaessaan kärsivällisesti, että valmistauduin uloslähtöön. Hän ei kysynyt sanallakaan, miksi Marco oli tullut käymään. Hän kuitenkin aisti alakuloisen tunnelmani, ja teki parhaansa saadakseen minut nauramaan. Renato vei minut illalliselle kotikulmilleen Trasteverelle. Hän oli tullut skootterilla auton sijaan, ja nautin puikkelehtimisesta vilkkaan liikenteen keskellä. Huristimme keskustan läpi kohti Tiberjokea, jonka pintaan sen siltojen pehmeät valot heijastuivat.

Trasteverellä kiersimme kaukaa pahimmat turistirysät, ja menimme pieneen, syrjäiseen trattoriaan, jonka ulkosivua koristi purppuranpunainen ihmeköynnös. Sisätilat olivat matalat, ja sain varoa, etten olisi lyönyt päätäni katossa roikkuviin vanhanaikaisiin kuparikattiloihin. Pienillä pöydillä paloi oikeita kynttilöitä, jotka loivat sisälle miellyttävän hämyisän tunnelman. Renato kertoi käyneenä syömässä samassa ravintolassa polvenkorkuisesta asti.

— Oi, oletpa onnistunut saamaan seuraksesi kauniin naisen, trattorian omistajan iäkäs vaimo sanoi tervehtiessään Renatoa poskisuukoin.
— Hänen täytyy olla jotain erityistä, kun tuot hänet tänne illalliselle.

Samantien nainen suukotti poskille myös minua, eikä aikaakaan kun koko trattorian henkilökunta oli tervehtinyt minua aivan yhtä sydämellisesti. Meidät ohjettiin arvatenkin vip-vieraille varattuun pöytään, ja punastelin kuunnellessani tarjoilijoiden kohteliaisuuksia Renaton naismaun suhteen.

Omistajan tuodessa pöytään toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja mielialani alkoi kohota. Söin tomaattisilpulla ja basilikalla päällystetyt, alkupalana tarjotut bruschettat Renaton vitsailua kuunnellen. Hänellä oli roomalaisten hurtti huumorintaju, johon olin seitsemän ikuisessa kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen mieltynyt. Pöydässämme kävi jatkuvasti Renaton tuttuja tervehtimässä, ja oli selvää, kuinka paljon hänestä välitettiin hänen kotikulmillaan.

Pasta all’amatricianaan päästessämme olin jo täynnä, mutta annos oli niin herkullinen, että kaavin kastikkeen loput vielä leivänpalalla. Oli arvattavissa, että Renato pyyhki tomaattikastikkeen rippeet leuastani. En pannut pahakseni, vaikka hän antoi minulle samalla myös suukon. En kuitenkaan tuntenut samaa jännityksensekaista ihastusta kuin Toscanassa. Renato oli nyt selvästi oma itsensä: hauska, vilpitön roomalainen, jonka kanssa viettäisin varmasti useammankin mukavan illan. Mutta ymmärsin myös, että en ollut vielä itse valmis vakavaan suhteeseen.

Kun katsoin Renatoa, käsitin, että koko ihastumiseni oli tainnut olla vain minun tapani kieltää lähestyvän avioeron aiheuttama suru. Mutta en pääsisi elämässäni koskaan eteenpäin, jos jatkuvasti hautaisin pääni hiekkaan.

Minun oli myönnettävä, että avioliiton päättyminen Marcon kanssa ei ollut yhdentekevä asia. Vaikka kuinka yrittäisin väittää itselleni muuta, niin Marco oli ollut elämäni tärkein ihminen myös asumuseromme aikana. Ennen kuin kykenisin rakastumaan uuteen ihmiseen, minun oli oltava rehellinen itseäni kohtaan. Tarvitsin aikaa toipuakseni. Ja jos syöksyisin päätäpahkaa uuteen suhteeseen, en olisi oppinut edellisestä yhtään mitään.

Illallisen jälkeen Renato kuljetti minut skootterilla takaisin kotipalazzoni edustalle. Hän hipaisi poskeani sormellaan, ennen kuin suuteli minua kevyesti suulle.

— Kiitos mukavasta illasta, sanoin.

Renato katsoi minua haikeasti.

— Se ei taida toistua aivan lähiaikoina, vai mitä?

— Minä...

Vaikenin ja nyökkäsin.

— Minä en taida olla vielä valmis aloittamaan uutta suhdetta.

— Sinä et taida olla vielä valmis eroamaan, Renato sanoi.
— Eikä taida Marcokaan olla.

— Miehet unohtavat nopeasti, sanoin ja yritin hymyillä reippaasti.
— Sekä sinä että Marco. Sinä menet pian takaisin trattoriaan uuden tytön kanssa, ja Marcolla riittää kiirettä vaippoja vaihtaessa.

— Entä sinä, Iria? Mitä sinä aiot tehdä?

— Totta puhuen en ole aivan varma. Ihan varmasti aion saada isotäti Annan muuttamaan mielensä testamenttinsa suhteen. Ja sitten, kuka ties, hukutan suruni opintoihin. Olen venyttänyt valmistumistani, mutta nyt on aika ottaa itseäni niskasta kiinni.

Heti kun sanoin lauseen ääneen, ymmärsin sen pyörineen mielessäni jo kauan. Olin siirtänyt valmistumistani aivan liian kauan, ihan kuin oikea ammatti olisi ollut merkki siitä, että minunkin oli syytä aikuistua.

Ehkä Marcon poliittisessa urassa minua olikin ärsyttänyt eniten se, että hän oli osoittanut jonkinlaista kypsymistä avioliittomme aikana, kun taas minä olisin halunnut jäädä samaan tilaan, jossa olin ollut tutustuessamme. Mutta minä en ollut enää parikymppinen, pelkistä seikkailuista innostuva tyttönen. Minun oli hyväksyttävä, että aikuisuus merkitsi myös valintoja, enkä voinut enää vain ajelehtia tilanteesta toiseen. Olin tukeutunut jatkuvasti Marcoon, mutta samalla ärsyyntynyt, kun hän oli kuvitellut minun kaipaavan apuani. Mitä muuta hänen olisi pitänyt ajatella, kun koko ajan joka tapauksessa pyysin hänen tukeaan asiassa kuin asiassa? Nyt oli aika ryhdistäytyä ja aloittaa uusi, aikuisempi elämä.

Kuten olin sanonut Renatolle, isotädin kanssa puhuminen oli tehtävien asioitteni listalla ensimmäisenä. Mieleeni oli juolahtanut pyytää Marcolta apua isotädin taivutteluun, mutta karkotin ajatuksen päättäväisesti. Minun täytyi oppia pärjäämään itse.

Isotäti Anna teki uuden, itsenäisen elämäni aloituksen yllättävän helpoksi. Heti seuraavana aamuna sain lähetin tuoman sähkeen, jossa isotäti pyysi minua luokseen puhumaan testamentista. Isotäti ei tinkinyt tyylistään, johon kännykät ja muut nykyajan hömpötykset eivät kuuluneet. Minun oli kuitenkin varmistettava yksi asia ja niin näpyttelin Marcon numeron.

— Ciao Iria. Onko kaikki kunnossa?

Marco kuulosti vaisulta.

— Kaikki on ihan hyvin. Halusin vain tietää, oletko puhunut viime aikoina isotädin kanssa? Hän kutsui minut illalla luokseen puhumaan testamentista, ja mietin, tiedätkö sinä jotain asiasta.

— Aloite on isotädin, ei minun. Kuten eilen totesit, en ole enää aviomiehesi, joten olet vapaa hoitamaan asiasi kuten haluat.

Marcon äänestä kuulsi pikemminkin suru kuin katkeruus. Ehkä avioeromme oli hänellekin itsetutkiskelun paikka, eikä pelkkä menolippu uuteen, upeampaan elämään Chiaran ja vauvan kanssa.

— Hienoa, sanoin.

— Sen minä halusinkin kuulla.

— Sano terveisiä Annalle, Marco sanoi.

Epäröin hetken.

— Kuule...

— Niin?

— Puhuin aika typeriä eilen. Et ole koskaan ollut itsekäs tai julma. Tai kontrolloinut minua liikaa. Päinvastoin, olen aina itse tukeutunut liikaa sinuun. Siksi minulle oli tärkeää tietää, ettet ole isotädin kutsun takana. Haluan oppia kantamaan itse vastuun elämästäni, ja siihen kuuluu myös kyky ilmoittaa isotädille selväsanaisesti, etten suostu ottamaan vastaan hänen perintöään. Enkä anna periksi, ennen kuin isotäti suostuu.

— Iria, sinä saat kyllä isotädin vakuutetuksi ilman minun apuani. Sinä kykenet ihan mihin vain haluat, Marco sanoi.

Hänen äänensä oli lämmin, miltei hellä, ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Niinpä hyvästelin hänet nopeasti.

Menin isotädin huvilalle taksilla. Annan villa sijaitsi Rooman pohjoispuolella, ja sitä ympäröivät laajat tilukset. Taksi jätti minut takorautaiselle portille, joka lähti avautumaan, kun soitin summeria.

Huvila näytti pimeältä ja kolkolta, kun kävelin sitä kohti. Ulko-ovelle syttyi kuitenkin valo, kun lähestyin, joten oli selvää, että isotäti tai ainakin joku palvelusväestä oli paikalla. Olin koputtamaisillani oveen, kun huomasin sen olevan auki. Astuin eteisaulaan. Kattokruunun sijaan vain pieni lamppu sivupöydällä oli päällä, ja sisällä oli hämärää.

— Buonasera! Anna-täti! Oletteko täällä?

En saanut vastausta. Minusta oli outoa, ettei edes hovimestari tai kukaan muukaan palvelusväestä ollut tullut minua vastaan. Kauhea ajatus juolahti mieleeni. Ei kai isotädille vain ollut sattunut jotain. Jos täti oli saanut sairauskohtauksen, kaikki olivat takuulla hänen makuuhuoneessaan.

Lähdin harppomaan portaita ylös. Olin päässyt puoliväliin, kun eteisaulan pikkuvalokin sammui. Sain pahaenteisen dejavun ja tarrauduin porraskaiteeseen. Juuri ajoissa, sillä tunsin jonkun vetävän portaita peittävää mattoa altani. Huojahdin, ja kädessäni pitelemä käsilaukku putosi alas. Tällä kertaa en kuitenkaan menettänyt tasapainoani, ja laukusta välittämättä jatkoin portaiden harppomista ylös.

— Yrität turhaan pakoon, hutsu.

Sanat sähähtivät eteishallissa. Kuiskaajan äänessä oli jotain tuttua. En kuitenkaan jäänyt miettimään mitä, vaan ryntäsin eteenpäin toisen kerroksen käytävää. Vaikka talossa ei ollut valoja päällä, käytävän perällä olevasta avoimesta ikkunasta hohti sisään kelmeää kuunvaloa. Silmänikin alkoivat tottua hämärään, ja erotin käytävää koristavat marmoripatsaat niin, etten törmännyt niihin.

Kuulin hyökkääjän nousevan portaat ylös. Isotädin makuuhuonetta en yrittänytkään etsiä, sillä olin jo arvannut, ettei kukaan odottaisi minua siellä. Sen sijaan yritin muistella toisen kerroksen kirjaston sijaintia. Sieltä oli kierreportaat myös alakerran kirjastoon, joten jos hyökkääjä oli kannoillani, saattaisin päästä ulos sitä kautta. Kirjasto oli käytävän puolivälissä, mutta sen ovi oli kiinni. Rukoilin, ettei se kuitenkaan ollut lukossa.

Helpotukseni oli suuri, kun ovi avautui. Käännyin katsomaan taakseni käytävään, ennen kuin astuin sisälle. Tumma hahmo kulki päättäväisesti minua kohti vain muutaman metrin päässä. Huomasin hyökkääjän pitävän kädessään miekkaa tai muuta astaloa. Livahdin sisälle juuri ajoissa, sekuntia myöhemmin ovenpieleen oli jo osunut isku.

Sisällä kirjastossa oli pilkkopimeää, ja ryntäsin eteenpäin kädet ojossa siltä varalta, että olisin törmännyt kalusteisiin. Kuulin oven sulkeutuvan takanani, ja arvasin hyökkääjän tullen perässäni sisään kirjastoon.

– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni varovasti ympäröivää pimeyttä. Myös vainoajani liikkui nyt äänettömästi. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin askeleitani varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini. Ei ollut toivoakaan, että olisin löytänyt alakertaan vievät portaat säkkipimeässä. Minun oli pakko päästä ulos kirjastosta. Jos liikkuisin tarpeeksi hiljaa, takaa-ajani ei ehkä ymmärtäisi minun livahtaneen ulos.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Taas ääni kuulosti tutulta, mutta kuiskaajan tunnistaminen oli mahdotonta. Päätin keskittyä pitämään itseni hengissä. Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin.

Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo. Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt verenhimoisen psykopaatin kynsiin.

Törmäsin sametilla pehmustettuun nojatuoliin. Yritin hahmottaa sen avulla oven suuntaa. Hyökkääjä ei sanonut enää mitään, mutta kuulin kiivasta hengitystä ja oudon äänen, aivan kuin joku olisi avannut pulloa. Sitten kuului lorinaa, kun nestettä virtasi lattialle. Haistoin bensiinin hajun samankaisesti, kun hullu sytytti tulitikun. Maahan kaadettu bensiini oli leimahtanut täysiin liekkeihin parissa sekunnissa. Huoneen keskellä sijaitseva kirjahylly oli syttynyt tuleen. Liekkien loimussa näin tumman hahmon kiiruhtavan ovelle.

— Synnin palkka on kuolema, hullu kuiskasi.

Sitten hän lukitsi oven perässään ja jätti minut yksin palavaan kirjastoon.

Jatkuu ensi viikolla.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla