Irian avioero italialaisesta Marcosta on vielä kesken, mutta hän tuntee jo vetoa miehensä pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon. Koko suku on viety ex-appiukon jahdille, jotta poliisi saisi tutkia rauhassa isotäti Annan myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Veneretki saa yllättävän käänteen, kun Antonio paljastuu yksityisetsivä Renatoksi. Iria haluaa olla yksin, mutta yrittäessään palata jahdille, hän joutuu merihätään.

Katsoin ympärilleni hämärtyvällä merellä. Erotin Giannutrin saaren ääriviivat takanani enää vain vaivoin. En nähnyt valoja tai mitään muutakaan, mikä olisi kertonut ­lähistöllä olevan ihmisiä. ­Vesi ­ympärilläni vaikutti päivällä hohtaneen turkoosin sijaan mustalta. En olisi koskaan uskaltanut uida takaisin rantaan.

Päässäni ­alkoi soida Tappajahain tunnusmusiikki, ja vaikka kuinka yritin hyräillä vastapainoksi laulua pienistä kultakaloista, odotin aiemmin näkemäni barracuda­lauman iskevän raateluhampaansa varpaisiini hetkellä millä hyvänsä.

Tosin pedot tuskin olisivat tyytyneet varpaisiin, vaan olisivat pistelleet minut poskeensa bikinejä myöden. Ja vaikka barracudat olisivatkin arvioineet happamen vanhan­piian liian kitkeräksi maku­palaksi, en olisi jaksanut uida kohtaan, josta pääsisi helposti maihin, vaan olisin liiskautunut kallioita vasten.

Ilta pimeni nopeasti, ja tiesin, että pian merellä olisi säkkipimeää.Normaalin kiroiluni sijaan ­minun teki mieli rukoilla Laura-tädin ­tavoin. Kaduin ankarasti, ­etten ­ollut kuunnellut tarkemmin hänen katolisia horinoitaan.

Nyt ei ollut toivoa, että joku ­tädin rukoilemista pyhimyksistä olisi kävellyt vetten päällä luokseni ja kantanut vääräuskoisen sylissään kuivalle maalle.

Sillä rannalle minun oli pakko pyrkiä. Olin varma, että Carlon ­vene oli jo lähtenyt ankkurista, ­missä se oli odottanut minua tunti­kaupalla.

Aikaisemman kohtaukseni jälkeen Marcon sukulaiset olivat takuulla tulleet siihen tulokseen, että olin päättänyt hankkiutua maihin omin neuvoineni. Kaikki tiesivät minun ajavan vesiskootteria suvereenisti, eikä minullakaan ollut käynyt mielessä, että saattaisin joutua merihätään.

Yritin ajatella hyviä puolia. ­Ensinnäkin välttyisin kohtaamasta valehtelijaksi paljastunutta Antoniota. Tai siis Renatoa. Minun oli vieläkin vaikea hyväksyä ajatusta, että hän ei ollutkaan valokuvaaja vaan yksityisetsivä, joka oli palkattu vahtimaan, etten kuolisi jonkun isotädin testamentista suuttuneen sukulaisen kynsissä. Miksei hän ­ollut kertonut itsestään avoimesti? Olisin harkinnut kaksi kertaa ­ennen kuin olisin ruvennut flirttailemaan tai suutelemaan miestä, joka etsiytyi seuraani vain saamansa palkkion vuoksi.

Samoin olin tyytyväinen, etten joutunut sietämään Marcon äidin vahingoniloa. Normaalille, miniäänsä tyytymättömälle anopille olisi riittänyt ilo tulevasta avioerostamme, mutta Matilden piti saada nöyryyttää minua kaikkien niiden vuosien edestä, jotka Marco oli ­hänen mielestään tuhlannut ­minuun poliittisen uransa rakentamisen sijaan.

Ei minua innostanut myöskään ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta. Aloin suorastaan piristyä, kun ajattelin, ettei vesiskootterin rikkoutuminen ehkä ollutkaan ­pahin vaihto­ehto. Meri oli sitä paitsi lähes tyyni, joten saattaisin selvitä vesiskootterissa vietetystä yöstä vain hiukan kankeilla jäsenillä. ­Joku ohiajava vene näkisi minut varmasti seuraavana päivänä.

Toisaalta mieleeni juolahti myös huonoja puolia. Olin kuullut kipparin puhuvan yötä myöten yltyvästä tuulesta. Itse asiassa hän oli käskenyt meitä palaamaan veneelle ­hyvissä ajoin, että ehtisimme ­ennen mahdollista myrskyä takaisin sataman suojiin.

Masennuin, ja tappajahain ­musiikki alkoi soida uudelleen päässäni. Vaikka vesiskootterini ihmeen kaupalla pysyisikin pystyssä, minulla ei ollut aavistustakaan minne merivirrat ja mahdollisesti kovaksikin yltyvä merenkäynti ­ehtisi minut kuljettaa. Repussa oli vielä muutamia eväsleipiä ja keksejä jäljellä, mutta jos matkani kulkisi Espanjaan tai Afrikan suuntaan, ehtisin kuolla nälkään tai ­janoon eväistä huolimatta.

Kaukaa kuului ääntä. Hetken pelkäsin epätoivon sekoittaneen pääni, ja että ääni oli vain hallusinaatio, mutta lopulta moottorin ryminästä ei voinut erehtyä. Joku oli liikkeellä pian laskeutuvasta ­pimeydestä huolimatta.

Selvitin kurkkuani ja aloin huutaa apua. Minuutin huutamisen jälkeen ­kykenin enää raakkumaan. Moottorin ääni tuntui kuitenkin lähenevän. Pian erotin jo veneen valonkin.

– Iria, oletko se sinä?

En ollut koskaan ollut yhtä ­onnellinen kuullessani Marcon ­äänen. Tajusin itkeväni helpotuksesta vasta, kun suustani pääsi ­vastauksen sijaan vain syvä nyyhkäys.

Sain kuitenkin selvitettyä ääntäni tarpeeksi, että kiekaisin uuden avunhuudon. Nyt näin jo ­veneenkin. Marco oli lähtenyt liikkeelle isänsä jahtiin kuuluvalla ­pikaveneellä.

– Oletko kunnossa?

Marcon kasvot olivat vääristyneet huolesta, kun hän hiljensi ­veneensä, ennen kuin pysäytti moottorit kokonaan.

– Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu?

Marco puhisi itsekseen ja manasi ajattelemattomuuttani samalla, kun veti minut veneeseen ja peitteli huopaan. Vasta kun hän alkoi ­pukea ylleni pitkiä housuja ja hupparia, tajusin, kuinka kylmä minulla oli. Merellä oli auringon laskettua yllättävän viileää.

Kun olin istuutunut matkustajan tuoliin, Marco keskittyi kiinnittämään vesiskootteria veneeseen.

– Aina sinusta pitää olla huolissaan, Marco sanoi ja kääntyi katsomaan minua.

– Ja sitten vielä väität äitiäni ­ilkeäksi, kun hän sanoo sinun ­olevan liian kypsymätön. Oliko ­tämä muka aikuismaista käytöstä? Ja sinä halusit vielä lapsia! Minä luotin, että tulisit veneelle aikasi kiukuteltuasi. Odotimme sinua tuntikausia. Mutta yöksi on luvattu myrskyä, ja Giannutrin kallioisella merialueella on vaarallista liikkua yöllä isän jahdin kokoisella veneellä. Kipparin oli pakko palata satamaan. Minun myös, koska tämä vene oli pakko tankata.

– Ei minun tarkoitukseni ollut joutua merihätään. Tai edes viipyä näin kauan saarella. Nukahdin ja kun pääsin matkaan, moottori sammui kesken kaiken.

– Olimme jo hälyttämässä merivartiostoa, mutta päätin kokeilla vielä itse ensin. Luojalle kiitos, että myrsky näyttääkin väistävän ­Toscanan saariston. Muuten sinun olisi voinut käydä todella pahasti. Voi taivas, että sinulla on typerä ­tapa osoittaa mieltäsi.

Kuuntelin Marcon hermostunutta nupinaa vaiti. Ymmärsin Marcon purkavan ärtymykseensä myös huolestuneisuuttaan.

Tiesin hänen välittävän minusta. Se sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä, koska arvasin hänen joutuneen puolustelemaan muille päätöstään lähteä vielä etsimään minua. Tauotta ­koko matkan jatkunut läksytys oli kuitenkin liikaa riekaleisille hermoilleni. Saapuessamme Porto Santo Stefanon satamaan olin ­itkun partaalla.

Naisille tyypilliset tunteen­purkaukset ärsyttivät itseänikin, mutta kun olimme perillä, koko ­siihen saakka pidättelemäni pelko purkautui hallitsemattomana nyyhkytyksenä. Olin varma, että Marco vain hermostuisi enemmän huomatessaan minun kaiken lisäksi vollottavan, mutta hämmästyksekseni hän vetikin minut ­syliinsä.

– Anteeksi Iria, taisin liioitella.

Marco silitti päätäni, ja hellyyden osoitus sai minut kyynelehtimään entistä vuolaammin.

– No niin, kaikki on nyt hyvin, Marco sanoi ja antoi minulle suukon päälaelle.

– Ei käynyt kuinkaan. Olemme perillä, ja sinä olet kaikin puolin terve ja turvassa.

Vihdoin aloin rauhoittua. Marco auttoi minut veneestä isänsä jahtiin. Se oli yllätyksekseni tyhjä.

– Muut palasivat isotädin huvilalle. Poliisit ovat saaneet tutkimuksensa päätökseen, he kuulustelevat meitä huomenna.

– Mahtavaa, sanoin.

Minulla oli lannistunut olo. ­Minun ei olisi tehnyt lainkaan mieli lähteä ajamaan isotädin huvilalle ja kohdata Marcon suvun risti­kuulustelua ja paheksuntaa, vaikka he eivät sitä ilmaisisikaan yhtä avoimesti kuin Marco.

– Haluaisitko jäädä veneelle yöksi? Voimme ajaa huvilalle huomenaamulla.

Minun olisi pitänyt olla kiitollinen tarjouksesta. Kuitenkin ­minua masensi ajatus, että Marco luki yhä ajatukseni, vaikka olimme vain muutaman viikon päässä avioerosta. Hän jaksoi myös olla kärsivällinen kanssani, vaikka käytökseni oli ajoittain aiheuttanut hänelle ­paljonkin ongelmia sekä perheen että työn kannalta.

Itse asiassa tunsin itseni sillä hetkellä mitä suurimmaksi maanvaivaksi.

– Kiitos tarjouksesta, mutta en voi hyväksyä sitä. Chiara ei antaisi koskaan anteeksi, jos jäisit yöksi veneeseen exäsi kanssa. Liioittelit jo viimeksi, kun vietit puoli yötä huoneessani kaatumiseni jälkeen. Minä pärjään kyllä, lähdetään vain huvilalle, sanoin.

– Poliisi varmaan pidättää ­minut aamulla isotädin myrkytyksestä epäiltynä, ja mätänen loppu­ikäni vankilassa aiheuttamatta ­kenellekään sen enempää huolta.

Velloin itsesäälissä ja odotin Marcolta ihailevaa katsetta marttyyrinkruunuani kohti, mutta hän rupesikin nauramaan.

– Pää pystyyn, ei kukaan pidätä sinua tai ketään muutakaan. Anna-täti voi jo paremmin, Marian ­mukaan hänet päästetään huomenna kotiin.

– Se on ensimmäinen hyvä uutinen, jonka olen kuullut moneen päivään, sanoin aidosti piristyen.

– Mutta ihan totta, minä ­pärjään kyllä, lähdetään vain.

– Ei meillä ole kiirettä. Chiara joutui palaamaan Roomaan, joten hän ei suinkaan vietä yötään huvilalla. Hän palaa vasta huomenna poliisien järjestämää kuulustelua varten. On ihan sama, vaikka ­jäisimme tänne. Jos totta puhutaan, niin minua ei innosta ajatus ajomatkasta huvilalle enää tähän aikaan. Päivä on ollut aika rankka, Marco sanoi.

– Niin tietenkin, olet ihan ­oikeassa, sanoin ja tunsin itseni ­jälleen huonoksi ihmiseksi.

Tyypilliseen tapaani en ollut edes ajatellut Marcon väsymystä tai tarpeita, vaan olin märehtinyt vain omaa huonoa onneani.

Marco oli pannut lämminvesivaraajan päälle, ja hän ohjasi minut suihkuun puhtaan kylpytakin kera. Olin jo lämmennyt vaatteiden ja huovan alla, mutta tuntui siltikin ihanalta huuhdella kuumalla ­vedellä merestä jäänyt suola pois.

Suihkun jälkeen löysin Marcon aurinkokannelta pimeästä hörppien hitaasti olutta pullosta. Hän katseli Porto Santo Stefanon ranta­bulevardin ­yövalaistusta ajatuksiinsa vaipuneena ja säpsähti, kun istahdin tuolille hänen viereensä.

– Kerrankin näinkin päin, yleensä se olen minä, joka saa sydän­kohtauksia muiden säikyttelystä.

– Sinulla on varmaan nälkä. Keittiössä on tarvikkeita illallista varten.

En ollut erityisen nälkäinen, mutta tällä kertaa ymmärsin ­ajatella myös Marcoa enkä vain ­itseäni.

– Käyn katsomassa, mitä siellä on ja laitan jotain, vastasin.

Marco oli jo noussut ylös ja ­käveli keittiötä kohti.

– En minä tarkoittanut, että ­sinun pitäisi ruokaa laittaa.

Seurasin Marcoa ja katsoin, kuinka hän otti jääkaapista italialaisen auringon alla meheviksi ­kypsyneitä kirsikkatomaatteja ja buffalamozzarellaa. Meille oli ­jätetty myös rapeakuorista leipää ja lampaanmaidosta tehtyä juustoa.

Ryhdyin pesemään kirsikka­tomaatteja samalla, kun Marco ­alkoi viipaloida isoa mozzarellan palaa. Maustoimme insalata capresen toscanalaisella oliiviöljyllä ja tuoreella, huumaavasti tuoksuvalla basilikalla.

Marco leikkasi leivästä viipaleita, minä löysin kaappien kätköistä kastanjahunajaa ja kanelilla maustettua päärynäsosetta, joiden kanssa kypsytetty juusto maistuisi vielä herkullisemmalta.

– Eiköhän nyt ole aika korkata tämä isän säästelemä Amarone, Marco sanoi virnistäen ja näytti minulle pulloa Carlon punaviini­kokoelmista.

Siirryimme saaliinemme takaisin kannelle. Söimme hyvällä ruoka­halulla ja rupattelimme ­samalla kaikesta muusta paitsi sen päiväisistä tapahtumista. Olin ­kiitollinen Marcolle, ettei hän ­puhunut Antonio-Renatosta tai muistakaan typeryyksistä, joita olin tehnyt viime aikoina. Sen ­sijaan päädyimme muistelemaan suhteemme ikimuistoisimpia ­hetkiä.

Punaviinin ja jännityksen jälkeisen helpotuksen ansiosta huomasin nauravani maha kipeänä, kun Marco kertasi tilanteista hauskimpia.

Hihitin niin, että kyyneleet valuivat, kun Marco muisteli iltaa, jolloin hän toi puoluejohtajan kotiimme ilmoittamatta asiasta minulle etukäteen. Minä olin odottanut häntä käytännössä nakuna, mutta jotenkin olimme onnistuneet taiteilemaan senkin illallisen läpi.

– Täytyy sanoa, että olet sopeutumiskykyisin nainen, jonka tunnen, Marco sanoi muistellessaan arvokasta kävelyäni rinnat paljaana olohuoneesta makuuhuoneeseen, jossa olin vaihtanut nopeasti vaatteet ylleni.

– Pisteet sinulle, joka ymmärsit selittää jotain suomalaisesta saunakulttuurista, sanoin.

– Raukka varmaan pelkäsi, että raahaamme hänetkin pian alastomana saunaan.

Marco nauroi, mutta vakavoitui äkkiä. Hän katsoi minua lempeästi silmiin.

– Miten tässä näin kävi?

– Missä kävi näin? kysyin, vaikka arvasinkin, mitä hän tarkoitti.

– Meidän kanssamme? Meidän piti pitää ikuisesti yhtä, muistathan? Ja nyt me olemme tässä, nauramme niin kuin aina ennenkin, ja kuitenkin...

– Kuitenkin asumuseromme päättyy muutaman viikon kuluttua ja sitten avioeromme astuu virallisesti voimaan, sanoin.

Hymyilin, vaikka ajatus täyttikin minut vain surulla.

– En minä tiedä, kuinka tässä näin kävi. Kai me vain kasvoimme erillemme. Halusimme eri asioita.

Marco kumartui minua kohti. Tunnistin hänen ihonsa tuoksun, siihen sekoittui häivähdyksiä ­merestä ja auringosta. Vatsan­pohjassani lenteli perhosia, kun mieleeni tulvi lukemattomia muistoja meistä kahdesta ihoa ihoa ­vasten. Tiesin kokemuksesta, että jos Marco tekisi pienenkin eleen siihen suuntaan, olisin sulaa vahaa hänen käsittelyssään. Järkeni saattoi sanoa mitä halusi, mutta ruumiillani oli hänestä vain hyviä muistoja.

– Haluammeko me todella eri asioita? Marco kysyi.

Hänen huulensa lähenivät omiani, ja ehdin vain ynähtää, ennen kuin huomasin suutelevani miestä, josta olin hakemassa virallista eroa vain parin viikon kuluttua. En ­vastustellut, kun Marco alkoi avata kylpytakkiani, päinvastoin, aloin riisua häntä vimmaisesti.

Marco nosti minut suurelle ja pehmeälle aurinkolaverille. Hänen suudelmansa tuntuivat polttavan, huulet löysivät heti oikeat kohdat. Hänen kosketuksensa sai minut unohtamaan kaiken muun.

Marcon otteet olivat varmat, ­kuten ­aina. Vartalot toisiinsa kietoutuneina, iho ihoa vasten olimme jälleen yhtä niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Kumpikin tiesi, miten toisen nautinnon sai kohoamaan huippuunsa, kunnes jäljellä ei ollut enää ­yhtään järjellistä ajatusta vaan pelkkä antautuminen intohimolle.

Nukahdimme sylikkäin Marcon päällemme vetämän huovan alla. Olin aina nukkunut hyvin Marcon kanssa. Hänen rauhallinen hengityksensä rauhoitti minuakin, ja ­hänen ruumiinsa lämpöön tuntui turvalliselta nukahtaa.

Havahduin hereille muutaman tunnin kuluttua. Katselin hetken ympärilleni ymmärtämättä missä olin. Marco nukkui syvää unta ­toinen käsivarsi ympärilleni ­kiedottuna.

Satamassa oli täysin hiljaista, kuului vain ajoittainen pehmeä aallon loiskahdus laituria vasten. ­Nostin Marcon käden varovasti pois ja nousin istumaan. Marcon rannekellon mukaan oli keskiyö.

Samassa kuulin ääntä.

Ääni kuului Marcon pöydälle jättämästä puhelimesta, joka värisi äänettömällä. Hetken harkitsin asian jättämistä sikseen, mutta sitten uteliaisuus voitti. Kuka soitti keskiyöllä, ellei kyseessä ollut jonkinlainen hätä?

Tietenkin Chiara. Marcon ­uuden tyttöystävän nimi loisti ­puhelimen näytöllä. Huomasin ­hänen yrittäneen soittaa kolmesti.

Syyllisyys hyökyi ylitseni. Ja ­samalla pettymys. Olin pettynyt ­sekä itseeni että Marcoon. Kumpikaan meistä ei ollut pettäjätyyppiä, ja myös asumuseron aikana, aloittaessamme suhteemme lukuisia kertoja uudelleen kumpikin oli ­ollut takuulla vapaa.

Chiara oli ensimmäinen nais­ystävä, jonka Marco oli esitellyt ­suvulleen minun jälkeeni, ja juuri tätä hän oli myös pettänyt. Ja ­syntinen toinen nainen olin minä, joka olin aina vannonut reiluuden ja luottamuksen nimeen.

Mutta kaikkein pahimmalta tuntui, että Marcosta oli tullut pettäjä. Olin aina pitänyt häntä 100% luotettavana. En ollut koskaan tuntenut epäluuloa edes hänen poliittisten kokoustensa venyessä. ­Marco oli ollut minulle pitkään vastuuntunnon synonyymi.

Entinen Marco ei olisi pettänyt nais­ystäväänsä, ei edes minun kanssani. Hän olisi ensin selvittänyt suhteensa tämän kanssa ja ­vasta sitten suostunut sänkyyn ­minun kanssani. Ja minä olisin ­ollut hänen suoraselkäisyydestään ylpeä. Jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon Marco oli muuttunut näiden vuosien aikana miehestä, jonka kanssa olin aikoinaan mennyt naimisiin.

Marco ynähti unissaan. Kiedoin kylpytakin ympärilleni ja hiivin ­sisään veneeseen. Menin hyttiini ja suljin sen oven. Loppuyön nukuin yksin, tai ainakin melkein. Huono omatuntoni oli virkeää seuraa, mutta sen aiheuttamat painajaiset tuntuivat rangaistuksista vähäisimmältä.

Marco otti minut aamulla vastaan rauhallisena. Hän ei kysynyt päätöksestäni mennä omaan ­hyttiini nukkumaan, aivan kuten hän ei viitannut sanallakaan koko edelliseen iltaan.

Hän oli kattanut meille ­aamiaisen sisään salonkiin, mutta syönyt omansa jo ennen ­minua.

Samalla kun minä join vasta­puristettua appelsiinimehua ja järsin aprikoosihillolla täytettyä cornettoa, Marco soitti pitkiä puheluita sekä sukulaisilleen että mitä ­ilmeisimmin puoluetoimistoon.

Olin järkyttynyt hänen kylmä­verisyydestään. Ei katuvia puheita itsehillinnän puutteesta tai edes siitä, kuinka hän toivoi minun pitävän asian salassa Chiaralta. Ei myöskään lupauksia, että hän kantaisi seuraukset ja luottaisi Chiaran anteeksiantoon. Aivan kuin olisimme olleet normaali, vuosikausia naimisissa ollut aviopari, joka sattumoisin vietti viikonloppua veneellä.

Ainoa lähestyvästä avioerosta kielivä seikka oli puhelu, johon Marco vastasi ulkona. Kuulin ­hänen tervehtivän Chiaraa nimeltä, ja sen jälkeen yritin tietoisesti olla kuuntelematta.

Mitään draamaa puhelussa ei näyttänyt olevan, ja palatessaan sisälle Marco oli ­aivan yhtä rauhallinen kuin aikaisemminkin.

Katsoin häntä ihmeissäni. En ollut koskaan pitänyt hänen päätöksestään pyrkiä politiikkaan, mutta niin kaksinaamaiseksi en ­ollut kuvitellut hänenkään muuttuvan. Marco ei selvästi tunnustaisi Chiaralle mitään.
En odottanutkaan hänen pyytävän minulta anteeksi, olimme kumpikin aikuisia. Sitä paitsi tunsimme toisemme niin erinomaisesti, että jo hänen painettuaan huulensa suulleni olin tiennyt, kuinka ilta olisi päättynyt. Olimme tehneet päätöksen yhdessä.

Mutta Chiaralla ei ollut päätöksessämme osaa eikä arpaa. Marcon ärsyttävän täydellinen naisystävä olisi puolestani voinut muuttaa vaikka Timbuktuun, mutta tunsin itseni silti roistoksi ajatellessani hänen edellisöisiä puheluitaan ­samaan aikaan, kun Marco oli nukkunut minuun kietoutuneena.

Isotädin autonkuljettaja oli kertonut meille jo autossa Annan palanneen huvilalleen paria tuntia aikaisemmin.

Myrkytys oli lopulta mennyt ohi pelättyä vähemmin ­oirein. Niinpä en yllättynyt, kun näin isotädin istuvan terassilla ­sukulaisten ympäröimänä.
Tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, Chiaraakin, vaikka hänen hyväuskoinen hymynsä ­saikin häpeän punan nousemaan poskilleni.

– Luojalle kiitos, että olet hengissä, sanoin ja suukotin Annaa poskille.

– Samoin kuin sinä. Olen kuullut seikkailustasi, Anna vastasi.

– Se oli monien epäonnisten ­yhteensattumien summa, sanoin.

– Vesiskootterista loppui kai polttoaine, ja lähdin typeryyksissäni liian myöhään liikkeelle. Onneksi Marco jaksoi lähteä etsimään.

– Sinä olet todellinen sankari, Chiara sanoi ja katsoi kasvot loistaen Marcoon.

– Varsinainen naissankari, ­Renato sanoi sivummalta.

– Paraskin puhumaan, minä ­sanoin.

– Itse esittäydyit Antonioksi ja leikittelit minun kanssani koko ajan isotädiltä palkkaa nostaen.

– Älä syytä Renatoa, syytä ­minua. Olin huolissani sinusta ja kaipasin jotakuta katsomaan ­perääsi, kun Matilde muutama viikko sitten paljasti, että sinä ja Marco olitte eroamassa, isotäti ­sanoi.

– Vuohipukki kaalimaata vartioimassa. Tai pukki nyt ainakin, ­sanoin ja katsoin Renatoa.

– Hyvä on, minun olisi pitänyt hillitä itseni kokonaan. Mutta minä en mennyt kanssasi kuitenkaan sänkyyn niin kuin hän, Antonio osoitti Marcoa sormellaan.

Kaikkien katseet kääntyivät Marcoon. Chiara näytti epäuskoiselta, kun taas ex-anoppini kasvoilta paistoi avoin järkytys.

– Olitko sinä sängyssä tuon... tuon... tuon... naikkosen kanssa? Matilde kysyi ja katsoi minua murhaavan näköisenä.

– Älä pelkää Chiara, jos tuo naikkonen on vietellyt poikani, niin se ei tarkoita mitään. Ei ­yhtään ­mitään. Hän on menneen talven lumia. Marco on hulluna sinuun, näkeehän sen nyt jokainen. Sovitte loistavasti yhteen, toisin kuin ­poikani ja tuo naikkonen.

– Hän ei ole mikään naikkonen, vaan Iria, Marco vastasi äidilleen.

– Ja vielä hetken aikaa saat ­luvan kutsua häntä vaimokseni.

Minua kiusasi hänen rauhallisuutensa. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt Renaton syytöksiä.

Chiara näytti pettyneeltä, mutta täydellisen naisen tyyliin ei kuulunut kohtausten järjestäminen. ­Ymmärsin, miksi Matildesta Chiara sopi Marcolle minua paremmin. Minä olisin hänen tilallaan jo kynsinyt silmät päästä niin Marcolta kuin naikkoseltakin. En tunnetusti ollut poliitikonvaimoainesta.

– Te olette asumuserossa, ­Renato muistutti.

– Ja sinulla on uusi suhde. ­Millainen mies vie sänkyyn ­vaimonsa, josta on eroamassa? ­Onhan selvää, ettet tarjoa Irialle, mitä hän todella tarvitsee.

– Ja miten sinä mahdat tietää, mitä veneellä tapahtui eilen? Marco kysyi yhä tyyneytensä säilyttäen.

– Kuvittelitko, että minä jättäisin hänet armoillesi tuosta noin vain? Olin koko illan vahdissa ­veneellä, valmiina tulemaan apuun, jos Iria tarvitsisi apua.

– Vakoilitko sinä meitä eilen? minä huusin Renatolle.

– Sehän on... perverssiä. Mitä te toljotatte, huusin Marcon sukulaisille, jotka tuijottivat vuoron ­perään minua, Marcoa ja Renatoa.

– Ymmärrän, että teidän on pakko työntää nokkanne jatkuvasti muiden asioihin, mutta ettekö voisi tehdä edes kerran poikkeusta? Te olette aivan yhtä perverssejä kuin tuo vakoilija!

– Ainoa perverssi täällä on Marco, joka menee sänkyyn entisen ­vaimonsa kanssa heti, kun tämä määrätään suuren omaisuuden ­perijäksi. Huomasin jo ensimmäisellä tapaamisella, ettei hänen suhtautumisensa Iriaan ole normaali. Olen ollut varuillani siitä saakka. Minulle oli vain epäselvää, oliko ­hänen päämääränsä saada Iria ­perumaan avioero perinnön toivossa, vai ajatteliko hän tappaa ensin tädin ja sitten Irian siinä toivossa, että saisi rahat heti ­käsiinsä. Epäilen joka tapauksessa, että hän on kaikkien onnettomuuksien takana. Pelkäsin hänen toteuttavan aikeensa lopullisesti eilen illalla.

– Mitä sinä oikein hourailet? ­kysyin.

Renato ei ehtinyt vastata, koska Marco oli vihdoin menettänyt malttinsa ja hyökännyt hänen kimppuunsa. Katsoin, kuinka he painivat isotäti Annan huvilan hoidetulla, vihreällä nurmella. Välillä kuului kiroilua, kun toisen nyrkki osui, välillä huutoa, kun vastaisku osui vieläkin pahemmin.

– Lyödäänkö satanen vetoa, että yksityisetsivä voittaa? Pasquale-setä kysyi Carlolta.

– Lyön vaikka kaksisataa vetoa, että minun poikani voittaa, Carlo vastasi närkästyneenä.

– Toivottavasti heidän vaatteensa repeävät ja näemme hiukan paljasta pintaa, Pamela, Carlon nuori naisystävä sanoi.

– Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken, Laura-täti sanoi juuri, kun Marcon isku osui Renaton vasempaan poskeen.

– Kuulit mitä täti sanoi, seuraavaksi vasen koukku! Carlo huudahti.

Matilde näytti olevan pyörtymäisillään, tädit kiljuivat ja Marcon serkku Luigi lähestyi Pasqualea ja Carloa lompakkoaan kaivaen.

– Lopettakaa, huusin ­Carlolle ja Pasqualelle, jotka ­neuvottelivat kertoimista Luigin kanssa.

Toistin käskyni tappelupukareille mutta turhaan. Kävelin ­puu­tarhaletkun luo, kerin sen auki ja avasin hanan. Kylmä suihku toimi tunnetusti tehokkaana riidan­lopettajana kaikkien eläinlajien uhittelevien urosten parissa.

–  Mitä täällä tapahtuu?

Säpsähdin, kun huomasin poliisin ylitarkastajan saapuneen ­paikalle.

Marco ja Renato seisoivat likimärkinä edessämme. Ylitarkastaja katseli heitä epäluuloisena.

– Harrastin nuoruudessani kreikkalaisroomalaista painia, mutta en koskaan mutaversiona. Jostain syystä en usko teidän pyrkivän suorituksellanne olympialaisiin. Voisiko joku selittää?

– Hän väitti minun aiheuttaneen isotädin ja Irian onnettomuudet. Todellisuudessa hän on vain vihainen, koska paljastin hänen valehdelleen henkilöllisyydestään.

– Minähän kehotin teitä kertomaan, kuka olette, ylitarkastaja ­sanoi Renatolle.

– Pöh, hänhän pyöri Irian ympärillä kuin kiimainen kolli alusta ­alkaen. Kaikki tietävät, että vaakamamboa pääsee ­harrastamaan helpommin valokuvaaja kuin yksityisetsivä. Täysin inhimillistä, Pamela sanoi ja katsoi ymmärtäväisen ­näköisenä ­Renatoa.

Tämä ei näyttänyt arvostavan Carlon tyttöystävän väliintuloa.

– Minua halusin vain suojella ­Iriaa, Renato sanoi.

– Kiimainen peto on tuo, joka käytti eilen Irian järkyttynyttä mieltä hyväkseen ja kaatoi hänet sänkyynsä. Vaikka hänen tyttöystävänsä on raskaana!

– Se oli oikeastaan aurinko­laveri, ehdin tarkentaa ennen kuin ymmärsin, mitä Renato oli sanonut.

– Oletko sinä raskaana? Matilde kysyi Chiaralta.

Chiara katsoi epätoivoisen ­näköisenä Marcoa kohti. Marco huokaisi ja haroi märkiä hiuksiaan.

Haukoin henkeäni. Jossain ­takaraivossani oli edellisillasta saakka piilotellut toivo, että ehkä tilanne ei ollutkaan niin paha kuin miltä oli näyttänyt. Ehkä Marcon ja Chiaran suhde olikin niin heppoinen, ettei Marcolle tuottaisi vaikeuksia lopettaa seurustelua ja harkita paluuta minun luokseni. Nyt tiesin elätelleeni turhia toiveita.

Jollain tasolla ymmärsin myös, miksi Marco oli tarttunut ­tilaisuuteen edellisenä iltana. Hän tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei se olisi onnistunut sen jälkeen, kun olisin kuullut Chiaran raskaudesta.

– Voi lapsikulta, et ole sanonut mitään. Mikä ihana uutinen, Matilde sanoi

Ex-anoppini ja tädit alkoivat hössöttää Chiaran ympärillä. Vain isotäti ­istui yhä vaiti ja katsoi sukulaisiaan.

– Tämä on parempaa ohjelmaa kuin hullujenhuoneella, jossa kävin katsomassa isäpappaa sodan ­jälkeen, isotäti sanoi.

– Harmi vain, ettei teitäkin voi lukita pehmustettuun huoneeseen kun alatte kyllästyttää.

Isotäti nousi seisomaan. Hän ­käveli luokseni, otti minua kädestä kiinni ja silitti toisella poskeani. Isotädin lämmin ele lohdutti.

Ehkä minä muuttaisin asumaan isotädin luokse. Kaksi vanhapiikaa pitämässä huolta toisistaan. Hankkisimme lisää kissoja ja pelottelisimme lähiseutujen lapsia lentämällä luudalla ympäriinsä.

– Hyvä että näet tämän kaiken. Nyt tiedät, kuinka helposti suvunkin mieli muuttuu tilanteen vaihtuessa. Vain harvoihin on luottamista, isotäti sanoi minulle niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu kuullut hänen sanojaan.

Sitten isotäti katsahti ylitarkastajaan, joka katsoi suvun puuhia epäuskoisena.

– Herra ylitarkastaja. Teillä oli ilmeisesti oikein asiaakin, kun saavuitte luoksemme.

– Kyllä vain signora, kyllä vain.

Kaikki pysähtyivät ja keskittyivät kuuntelemaan ylitarkastajaa.

– Laboratoriomme on saanut kokeet tehtyä. Olemme paikantaneet myrkytyksen lähteen. Belladonnauutteesta valmistettu myrkky oli laitettu aamiaisella tarjottuun kaurapuuroon. Ja koska hovimestarin mukaan signora maistoi puuroa vain pikkuisen, hän selvisi myrkytyksestä vähillä ­vahingoilla.

– Oliko myrkky puurossa? minä kysyin.

– Mutta sehän merkitsee, että...

Vaikenin, kun minua alkoi ­huimata.

– Aivan oikein. Kaikki tiesivät, että puuro oli teitä varten. Se ­merkitsee, että myrkyttäjän varsinainen kohde oli Iria-rouva. Joku yritti tappaa teidät eikä isotätiä!

 

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.