Irian avioero italialaisesta Marcosta on vielä kesken, mutta hän tuntee jo vetoa miehensä pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon. Koko suku on viety ex-appiukon jahdille, jotta poliisi saisi tutkia rauhassa isotäti Annan myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Veneretki saa yllättävän käänteen, kun Antonio paljastuu yksityisetsivä Renatoksi. Iria haluaa olla yksin, mutta yrittäessään palata jahdille, hän joutuu merihätään.

Katsoin ympärilleni hämärtyvällä merellä. Erotin Giannutrin saaren ääriviivat takanani enää vain vaivoin. En nähnyt valoja tai mitään muutakaan, mikä olisi kertonut ­lähistöllä olevan ihmisiä. ­Vesi ­ympärilläni vaikutti päivällä hohtaneen turkoosin sijaan mustalta. En olisi koskaan uskaltanut uida takaisin rantaan.

Päässäni ­alkoi soida Tappajahain tunnusmusiikki, ja vaikka kuinka yritin hyräillä vastapainoksi laulua pienistä kultakaloista, odotin aiemmin näkemäni barracuda­lauman iskevän raateluhampaansa varpaisiini hetkellä millä hyvänsä.

Tosin pedot tuskin olisivat tyytyneet varpaisiin, vaan olisivat pistelleet minut poskeensa bikinejä myöden. Ja vaikka barracudat olisivatkin arvioineet happamen vanhan­piian liian kitkeräksi maku­palaksi, en olisi jaksanut uida kohtaan, josta pääsisi helposti maihin, vaan olisin liiskautunut kallioita vasten.

Ilta pimeni nopeasti, ja tiesin, että pian merellä olisi säkkipimeää.Normaalin kiroiluni sijaan ­minun teki mieli rukoilla Laura-tädin ­tavoin. Kaduin ankarasti, ­etten ­ollut kuunnellut tarkemmin hänen katolisia horinoitaan.

Nyt ei ollut toivoa, että joku ­tädin rukoilemista pyhimyksistä olisi kävellyt vetten päällä luokseni ja kantanut vääräuskoisen sylissään kuivalle maalle.

Sillä rannalle minun oli pakko pyrkiä. Olin varma, että Carlon ­vene oli jo lähtenyt ankkurista, ­missä se oli odottanut minua tunti­kaupalla.

Aikaisemman kohtaukseni jälkeen Marcon sukulaiset olivat takuulla tulleet siihen tulokseen, että olin päättänyt hankkiutua maihin omin neuvoineni. Kaikki tiesivät minun ajavan vesiskootteria suvereenisti, eikä minullakaan ollut käynyt mielessä, että saattaisin joutua merihätään.

Yritin ajatella hyviä puolia. ­Ensinnäkin välttyisin kohtaamasta valehtelijaksi paljastunutta Antoniota. Tai siis Renatoa. Minun oli vieläkin vaikea hyväksyä ajatusta, että hän ei ollutkaan valokuvaaja vaan yksityisetsivä, joka oli palkattu vahtimaan, etten kuolisi jonkun isotädin testamentista suuttuneen sukulaisen kynsissä. Miksei hän ­ollut kertonut itsestään avoimesti? Olisin harkinnut kaksi kertaa ­ennen kuin olisin ruvennut flirttailemaan tai suutelemaan miestä, joka etsiytyi seuraani vain saamansa palkkion vuoksi.

Samoin olin tyytyväinen, etten joutunut sietämään Marcon äidin vahingoniloa. Normaalille, miniäänsä tyytymättömälle anopille olisi riittänyt ilo tulevasta avioerostamme, mutta Matilden piti saada nöyryyttää minua kaikkien niiden vuosien edestä, jotka Marco oli ­hänen mielestään tuhlannut ­minuun poliittisen uransa rakentamisen sijaan.

Ei minua innostanut myöskään ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta. Aloin suorastaan piristyä, kun ajattelin, ettei vesiskootterin rikkoutuminen ehkä ollutkaan ­pahin vaihto­ehto. Meri oli sitä paitsi lähes tyyni, joten saattaisin selvitä vesiskootterissa vietetystä yöstä vain hiukan kankeilla jäsenillä. ­Joku ohiajava vene näkisi minut varmasti seuraavana päivänä.

Toisaalta mieleeni juolahti myös huonoja puolia. Olin kuullut kipparin puhuvan yötä myöten yltyvästä tuulesta. Itse asiassa hän oli käskenyt meitä palaamaan veneelle ­hyvissä ajoin, että ehtisimme ­ennen mahdollista myrskyä takaisin sataman suojiin.

Masennuin, ja tappajahain ­musiikki alkoi soida uudelleen päässäni. Vaikka vesiskootterini ihmeen kaupalla pysyisikin pystyssä, minulla ei ollut aavistustakaan minne merivirrat ja mahdollisesti kovaksikin yltyvä merenkäynti ­ehtisi minut kuljettaa. Repussa oli vielä muutamia eväsleipiä ja keksejä jäljellä, mutta jos matkani kulkisi Espanjaan tai Afrikan suuntaan, ehtisin kuolla nälkään tai ­janoon eväistä huolimatta.

Kaukaa kuului ääntä. Hetken pelkäsin epätoivon sekoittaneen pääni, ja että ääni oli vain hallusinaatio, mutta lopulta moottorin ryminästä ei voinut erehtyä. Joku oli liikkeellä pian laskeutuvasta ­pimeydestä huolimatta.

Selvitin kurkkuani ja aloin huutaa apua. Minuutin huutamisen jälkeen ­kykenin enää raakkumaan. Moottorin ääni tuntui kuitenkin lähenevän. Pian erotin jo veneen valonkin.

– Iria, oletko se sinä?

En ollut koskaan ollut yhtä ­onnellinen kuullessani Marcon ­äänen. Tajusin itkeväni helpotuksesta vasta, kun suustani pääsi ­vastauksen sijaan vain syvä nyyhkäys.

Sain kuitenkin selvitettyä ääntäni tarpeeksi, että kiekaisin uuden avunhuudon. Nyt näin jo ­veneenkin. Marco oli lähtenyt liikkeelle isänsä jahtiin kuuluvalla ­pikaveneellä.

– Oletko kunnossa?

Marcon kasvot olivat vääristyneet huolesta, kun hän hiljensi ­veneensä, ennen kuin pysäytti moottorit kokonaan.

– Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu?

Marco puhisi itsekseen ja manasi ajattelemattomuuttani samalla, kun veti minut veneeseen ja peitteli huopaan. Vasta kun hän alkoi ­pukea ylleni pitkiä housuja ja hupparia, tajusin, kuinka kylmä minulla oli. Merellä oli auringon laskettua yllättävän viileää.

Kun olin istuutunut matkustajan tuoliin, Marco keskittyi kiinnittämään vesiskootteria veneeseen.

– Aina sinusta pitää olla huolissaan, Marco sanoi ja kääntyi katsomaan minua.

– Ja sitten vielä väität äitiäni ­ilkeäksi, kun hän sanoo sinun ­olevan liian kypsymätön. Oliko ­tämä muka aikuismaista käytöstä? Ja sinä halusit vielä lapsia! Minä luotin, että tulisit veneelle aikasi kiukuteltuasi. Odotimme sinua tuntikausia. Mutta yöksi on luvattu myrskyä, ja Giannutrin kallioisella merialueella on vaarallista liikkua yöllä isän jahdin kokoisella veneellä. Kipparin oli pakko palata satamaan. Minun myös, koska tämä vene oli pakko tankata.

– Ei minun tarkoitukseni ollut joutua merihätään. Tai edes viipyä näin kauan saarella. Nukahdin ja kun pääsin matkaan, moottori sammui kesken kaiken.

– Olimme jo hälyttämässä merivartiostoa, mutta päätin kokeilla vielä itse ensin. Luojalle kiitos, että myrsky näyttääkin väistävän ­Toscanan saariston. Muuten sinun olisi voinut käydä todella pahasti. Voi taivas, että sinulla on typerä ­tapa osoittaa mieltäsi.

Kuuntelin Marcon hermostunutta nupinaa vaiti. Ymmärsin Marcon purkavan ärtymykseensä myös huolestuneisuuttaan.

Tiesin hänen välittävän minusta. Se sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä, koska arvasin hänen joutuneen puolustelemaan muille päätöstään lähteä vielä etsimään minua. Tauotta ­koko matkan jatkunut läksytys oli kuitenkin liikaa riekaleisille hermoilleni. Saapuessamme Porto Santo Stefanon satamaan olin ­itkun partaalla.

Naisille tyypilliset tunteen­purkaukset ärsyttivät itseänikin, mutta kun olimme perillä, koko ­siihen saakka pidättelemäni pelko purkautui hallitsemattomana nyyhkytyksenä. Olin varma, että Marco vain hermostuisi enemmän huomatessaan minun kaiken lisäksi vollottavan, mutta hämmästyksekseni hän vetikin minut ­syliinsä.

– Anteeksi Iria, taisin liioitella.

Marco silitti päätäni, ja hellyyden osoitus sai minut kyynelehtimään entistä vuolaammin.

– No niin, kaikki on nyt hyvin, Marco sanoi ja antoi minulle suukon päälaelle.

– Ei käynyt kuinkaan. Olemme perillä, ja sinä olet kaikin puolin terve ja turvassa.

Vihdoin aloin rauhoittua. Marco auttoi minut veneestä isänsä jahtiin. Se oli yllätyksekseni tyhjä.

– Muut palasivat isotädin huvilalle. Poliisit ovat saaneet tutkimuksensa päätökseen, he kuulustelevat meitä huomenna.

– Mahtavaa, sanoin.

Minulla oli lannistunut olo. ­Minun ei olisi tehnyt lainkaan mieli lähteä ajamaan isotädin huvilalle ja kohdata Marcon suvun risti­kuulustelua ja paheksuntaa, vaikka he eivät sitä ilmaisisikaan yhtä avoimesti kuin Marco.

– Haluaisitko jäädä veneelle yöksi? Voimme ajaa huvilalle huomenaamulla.

Minun olisi pitänyt olla kiitollinen tarjouksesta. Kuitenkin ­minua masensi ajatus, että Marco luki yhä ajatukseni, vaikka olimme vain muutaman viikon päässä avioerosta. Hän jaksoi myös olla kärsivällinen kanssani, vaikka käytökseni oli ajoittain aiheuttanut hänelle ­paljonkin ongelmia sekä perheen että työn kannalta.

Itse asiassa tunsin itseni sillä hetkellä mitä suurimmaksi maanvaivaksi.

– Kiitos tarjouksesta, mutta en voi hyväksyä sitä. Chiara ei antaisi koskaan anteeksi, jos jäisit yöksi veneeseen exäsi kanssa. Liioittelit jo viimeksi, kun vietit puoli yötä huoneessani kaatumiseni jälkeen. Minä pärjään kyllä, lähdetään vain huvilalle, sanoin.

– Poliisi varmaan pidättää ­minut aamulla isotädin myrkytyksestä epäiltynä, ja mätänen loppu­ikäni vankilassa aiheuttamatta ­kenellekään sen enempää huolta.

Velloin itsesäälissä ja odotin Marcolta ihailevaa katsetta marttyyrinkruunuani kohti, mutta hän rupesikin nauramaan.

– Pää pystyyn, ei kukaan pidätä sinua tai ketään muutakaan. Anna-täti voi jo paremmin, Marian ­mukaan hänet päästetään huomenna kotiin.

– Se on ensimmäinen hyvä uutinen, jonka olen kuullut moneen päivään, sanoin aidosti piristyen.

– Mutta ihan totta, minä ­pärjään kyllä, lähdetään vain.

– Ei meillä ole kiirettä. Chiara joutui palaamaan Roomaan, joten hän ei suinkaan vietä yötään huvilalla. Hän palaa vasta huomenna poliisien järjestämää kuulustelua varten. On ihan sama, vaikka ­jäisimme tänne. Jos totta puhutaan, niin minua ei innosta ajatus ajomatkasta huvilalle enää tähän aikaan. Päivä on ollut aika rankka, Marco sanoi.

– Niin tietenkin, olet ihan ­oikeassa, sanoin ja tunsin itseni ­jälleen huonoksi ihmiseksi.

Tyypilliseen tapaani en ollut edes ajatellut Marcon väsymystä tai tarpeita, vaan olin märehtinyt vain omaa huonoa onneani.

Marco oli pannut lämminvesivaraajan päälle, ja hän ohjasi minut suihkuun puhtaan kylpytakin kera. Olin jo lämmennyt vaatteiden ja huovan alla, mutta tuntui siltikin ihanalta huuhdella kuumalla ­vedellä merestä jäänyt suola pois.

Suihkun jälkeen löysin Marcon aurinkokannelta pimeästä hörppien hitaasti olutta pullosta. Hän katseli Porto Santo Stefanon ranta­bulevardin ­yövalaistusta ajatuksiinsa vaipuneena ja säpsähti, kun istahdin tuolille hänen viereensä.

– Kerrankin näinkin päin, yleensä se olen minä, joka saa sydän­kohtauksia muiden säikyttelystä.

– Sinulla on varmaan nälkä. Keittiössä on tarvikkeita illallista varten.

En ollut erityisen nälkäinen, mutta tällä kertaa ymmärsin ­ajatella myös Marcoa enkä vain ­itseäni.

– Käyn katsomassa, mitä siellä on ja laitan jotain, vastasin.

Marco oli jo noussut ylös ja ­käveli keittiötä kohti.

– En minä tarkoittanut, että ­sinun pitäisi ruokaa laittaa.

Seurasin Marcoa ja katsoin, kuinka hän otti jääkaapista italialaisen auringon alla meheviksi ­kypsyneitä kirsikkatomaatteja ja buffalamozzarellaa. Meille oli ­jätetty myös rapeakuorista leipää ja lampaanmaidosta tehtyä juustoa.

Ryhdyin pesemään kirsikka­tomaatteja samalla, kun Marco ­alkoi viipaloida isoa mozzarellan palaa. Maustoimme insalata capresen toscanalaisella oliiviöljyllä ja tuoreella, huumaavasti tuoksuvalla basilikalla.

Marco leikkasi leivästä viipaleita, minä löysin kaappien kätköistä kastanjahunajaa ja kanelilla maustettua päärynäsosetta, joiden kanssa kypsytetty juusto maistuisi vielä herkullisemmalta.

– Eiköhän nyt ole aika korkata tämä isän säästelemä Amarone, Marco sanoi virnistäen ja näytti minulle pulloa Carlon punaviini­kokoelmista.

Siirryimme saaliinemme takaisin kannelle. Söimme hyvällä ruoka­halulla ja rupattelimme ­samalla kaikesta muusta paitsi sen päiväisistä tapahtumista. Olin ­kiitollinen Marcolle, ettei hän ­puhunut Antonio-Renatosta tai muistakaan typeryyksistä, joita olin tehnyt viime aikoina. Sen ­sijaan päädyimme muistelemaan suhteemme ikimuistoisimpia ­hetkiä.

Punaviinin ja jännityksen jälkeisen helpotuksen ansiosta huomasin nauravani maha kipeänä, kun Marco kertasi tilanteista hauskimpia.

Hihitin niin, että kyyneleet valuivat, kun Marco muisteli iltaa, jolloin hän toi puoluejohtajan kotiimme ilmoittamatta asiasta minulle etukäteen. Minä olin odottanut häntä käytännössä nakuna, mutta jotenkin olimme onnistuneet taiteilemaan senkin illallisen läpi.

– Täytyy sanoa, että olet sopeutumiskykyisin nainen, jonka tunnen, Marco sanoi muistellessaan arvokasta kävelyäni rinnat paljaana olohuoneesta makuuhuoneeseen, jossa olin vaihtanut nopeasti vaatteet ylleni.

– Pisteet sinulle, joka ymmärsit selittää jotain suomalaisesta saunakulttuurista, sanoin.

– Raukka varmaan pelkäsi, että raahaamme hänetkin pian alastomana saunaan.

Marco nauroi, mutta vakavoitui äkkiä. Hän katsoi minua lempeästi silmiin.

– Miten tässä näin kävi?

– Missä kävi näin? kysyin, vaikka arvasinkin, mitä hän tarkoitti.

– Meidän kanssamme? Meidän piti pitää ikuisesti yhtä, muistathan? Ja nyt me olemme tässä, nauramme niin kuin aina ennenkin, ja kuitenkin...

– Kuitenkin asumuseromme päättyy muutaman viikon kuluttua ja sitten avioeromme astuu virallisesti voimaan, sanoin.

Hymyilin, vaikka ajatus täyttikin minut vain surulla.

– En minä tiedä, kuinka tässä näin kävi. Kai me vain kasvoimme erillemme. Halusimme eri asioita.

Marco kumartui minua kohti. Tunnistin hänen ihonsa tuoksun, siihen sekoittui häivähdyksiä ­merestä ja auringosta. Vatsan­pohjassani lenteli perhosia, kun mieleeni tulvi lukemattomia muistoja meistä kahdesta ihoa ihoa ­vasten. Tiesin kokemuksesta, että jos Marco tekisi pienenkin eleen siihen suuntaan, olisin sulaa vahaa hänen käsittelyssään. Järkeni saattoi sanoa mitä halusi, mutta ruumiillani oli hänestä vain hyviä muistoja.

– Haluammeko me todella eri asioita? Marco kysyi.

Hänen huulensa lähenivät omiani, ja ehdin vain ynähtää, ennen kuin huomasin suutelevani miestä, josta olin hakemassa virallista eroa vain parin viikon kuluttua. En ­vastustellut, kun Marco alkoi avata kylpytakkiani, päinvastoin, aloin riisua häntä vimmaisesti.

Marco nosti minut suurelle ja pehmeälle aurinkolaverille. Hänen suudelmansa tuntuivat polttavan, huulet löysivät heti oikeat kohdat. Hänen kosketuksensa sai minut unohtamaan kaiken muun.

Marcon otteet olivat varmat, ­kuten ­aina. Vartalot toisiinsa kietoutuneina, iho ihoa vasten olimme jälleen yhtä niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Kumpikin tiesi, miten toisen nautinnon sai kohoamaan huippuunsa, kunnes jäljellä ei ollut enää ­yhtään järjellistä ajatusta vaan pelkkä antautuminen intohimolle.

Nukahdimme sylikkäin Marcon päällemme vetämän huovan alla. Olin aina nukkunut hyvin Marcon kanssa. Hänen rauhallinen hengityksensä rauhoitti minuakin, ja ­hänen ruumiinsa lämpöön tuntui turvalliselta nukahtaa.

Havahduin hereille muutaman tunnin kuluttua. Katselin hetken ympärilleni ymmärtämättä missä olin. Marco nukkui syvää unta ­toinen käsivarsi ympärilleni ­kiedottuna.

Satamassa oli täysin hiljaista, kuului vain ajoittainen pehmeä aallon loiskahdus laituria vasten. ­Nostin Marcon käden varovasti pois ja nousin istumaan. Marcon rannekellon mukaan oli keskiyö.

Samassa kuulin ääntä.

Ääni kuului Marcon pöydälle jättämästä puhelimesta, joka värisi äänettömällä. Hetken harkitsin asian jättämistä sikseen, mutta sitten uteliaisuus voitti. Kuka soitti keskiyöllä, ellei kyseessä ollut jonkinlainen hätä?

Tietenkin Chiara. Marcon ­uuden tyttöystävän nimi loisti ­puhelimen näytöllä. Huomasin ­hänen yrittäneen soittaa kolmesti.

Syyllisyys hyökyi ylitseni. Ja ­samalla pettymys. Olin pettynyt ­sekä itseeni että Marcoon. Kumpikaan meistä ei ollut pettäjätyyppiä, ja myös asumuseron aikana, aloittaessamme suhteemme lukuisia kertoja uudelleen kumpikin oli ­ollut takuulla vapaa.

Chiara oli ensimmäinen nais­ystävä, jonka Marco oli esitellyt ­suvulleen minun jälkeeni, ja juuri tätä hän oli myös pettänyt. Ja ­syntinen toinen nainen olin minä, joka olin aina vannonut reiluuden ja luottamuksen nimeen.

Mutta kaikkein pahimmalta tuntui, että Marcosta oli tullut pettäjä. Olin aina pitänyt häntä 100% luotettavana. En ollut koskaan tuntenut epäluuloa edes hänen poliittisten kokoustensa venyessä. ­Marco oli ollut minulle pitkään vastuuntunnon synonyymi.

Entinen Marco ei olisi pettänyt nais­ystäväänsä, ei edes minun kanssani. Hän olisi ensin selvittänyt suhteensa tämän kanssa ja ­vasta sitten suostunut sänkyyn ­minun kanssani. Ja minä olisin ­ollut hänen suoraselkäisyydestään ylpeä. Jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon Marco oli muuttunut näiden vuosien aikana miehestä, jonka kanssa olin aikoinaan mennyt naimisiin.

Marco ynähti unissaan. Kiedoin kylpytakin ympärilleni ja hiivin ­sisään veneeseen. Menin hyttiini ja suljin sen oven. Loppuyön nukuin yksin, tai ainakin melkein. Huono omatuntoni oli virkeää seuraa, mutta sen aiheuttamat painajaiset tuntuivat rangaistuksista vähäisimmältä.

Marco otti minut aamulla vastaan rauhallisena. Hän ei kysynyt päätöksestäni mennä omaan ­hyttiini nukkumaan, aivan kuten hän ei viitannut sanallakaan koko edelliseen iltaan.

Hän oli kattanut meille ­aamiaisen sisään salonkiin, mutta syönyt omansa jo ennen ­minua.

Samalla kun minä join vasta­puristettua appelsiinimehua ja järsin aprikoosihillolla täytettyä cornettoa, Marco soitti pitkiä puheluita sekä sukulaisilleen että mitä ­ilmeisimmin puoluetoimistoon.

Olin järkyttynyt hänen kylmä­verisyydestään. Ei katuvia puheita itsehillinnän puutteesta tai edes siitä, kuinka hän toivoi minun pitävän asian salassa Chiaralta. Ei myöskään lupauksia, että hän kantaisi seuraukset ja luottaisi Chiaran anteeksiantoon. Aivan kuin olisimme olleet normaali, vuosikausia naimisissa ollut aviopari, joka sattumoisin vietti viikonloppua veneellä.

Ainoa lähestyvästä avioerosta kielivä seikka oli puhelu, johon Marco vastasi ulkona. Kuulin ­hänen tervehtivän Chiaraa nimeltä, ja sen jälkeen yritin tietoisesti olla kuuntelematta.

Mitään draamaa puhelussa ei näyttänyt olevan, ja palatessaan sisälle Marco oli ­aivan yhtä rauhallinen kuin aikaisemminkin.

Katsoin häntä ihmeissäni. En ollut koskaan pitänyt hänen päätöksestään pyrkiä politiikkaan, mutta niin kaksinaamaiseksi en ­ollut kuvitellut hänenkään muuttuvan. Marco ei selvästi tunnustaisi Chiaralle mitään.
En odottanutkaan hänen pyytävän minulta anteeksi, olimme kumpikin aikuisia. Sitä paitsi tunsimme toisemme niin erinomaisesti, että jo hänen painettuaan huulensa suulleni olin tiennyt, kuinka ilta olisi päättynyt. Olimme tehneet päätöksen yhdessä.

Mutta Chiaralla ei ollut päätöksessämme osaa eikä arpaa. Marcon ärsyttävän täydellinen naisystävä olisi puolestani voinut muuttaa vaikka Timbuktuun, mutta tunsin itseni silti roistoksi ajatellessani hänen edellisöisiä puheluitaan ­samaan aikaan, kun Marco oli nukkunut minuun kietoutuneena.

Isotädin autonkuljettaja oli kertonut meille jo autossa Annan palanneen huvilalleen paria tuntia aikaisemmin.

Myrkytys oli lopulta mennyt ohi pelättyä vähemmin ­oirein. Niinpä en yllättynyt, kun näin isotädin istuvan terassilla ­sukulaisten ympäröimänä.
Tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, Chiaraakin, vaikka hänen hyväuskoinen hymynsä ­saikin häpeän punan nousemaan poskilleni.

– Luojalle kiitos, että olet hengissä, sanoin ja suukotin Annaa poskille.

– Samoin kuin sinä. Olen kuullut seikkailustasi, Anna vastasi.

– Se oli monien epäonnisten ­yhteensattumien summa, sanoin.

– Vesiskootterista loppui kai polttoaine, ja lähdin typeryyksissäni liian myöhään liikkeelle. Onneksi Marco jaksoi lähteä etsimään.

– Sinä olet todellinen sankari, Chiara sanoi ja katsoi kasvot loistaen Marcoon.

– Varsinainen naissankari, ­Renato sanoi sivummalta.

– Paraskin puhumaan, minä ­sanoin.

– Itse esittäydyit Antonioksi ja leikittelit minun kanssani koko ajan isotädiltä palkkaa nostaen.

– Älä syytä Renatoa, syytä ­minua. Olin huolissani sinusta ja kaipasin jotakuta katsomaan ­perääsi, kun Matilde muutama viikko sitten paljasti, että sinä ja Marco olitte eroamassa, isotäti ­sanoi.

– Vuohipukki kaalimaata vartioimassa. Tai pukki nyt ainakin, ­sanoin ja katsoin Renatoa.

– Hyvä on, minun olisi pitänyt hillitä itseni kokonaan. Mutta minä en mennyt kanssasi kuitenkaan sänkyyn niin kuin hän, Antonio osoitti Marcoa sormellaan.

Kaikkien katseet kääntyivät Marcoon. Chiara näytti epäuskoiselta, kun taas ex-anoppini kasvoilta paistoi avoin järkytys.

– Olitko sinä sängyssä tuon... tuon... tuon... naikkosen kanssa? Matilde kysyi ja katsoi minua murhaavan näköisenä.

– Älä pelkää Chiara, jos tuo naikkonen on vietellyt poikani, niin se ei tarkoita mitään. Ei ­yhtään ­mitään. Hän on menneen talven lumia. Marco on hulluna sinuun, näkeehän sen nyt jokainen. Sovitte loistavasti yhteen, toisin kuin ­poikani ja tuo naikkonen.

– Hän ei ole mikään naikkonen, vaan Iria, Marco vastasi äidilleen.

– Ja vielä hetken aikaa saat ­luvan kutsua häntä vaimokseni.

Minua kiusasi hänen rauhallisuutensa. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt Renaton syytöksiä.

Chiara näytti pettyneeltä, mutta täydellisen naisen tyyliin ei kuulunut kohtausten järjestäminen. ­Ymmärsin, miksi Matildesta Chiara sopi Marcolle minua paremmin. Minä olisin hänen tilallaan jo kynsinyt silmät päästä niin Marcolta kuin naikkoseltakin. En tunnetusti ollut poliitikonvaimoainesta.

– Te olette asumuserossa, ­Renato muistutti.

– Ja sinulla on uusi suhde. ­Millainen mies vie sänkyyn ­vaimonsa, josta on eroamassa? ­Onhan selvää, ettet tarjoa Irialle, mitä hän todella tarvitsee.

– Ja miten sinä mahdat tietää, mitä veneellä tapahtui eilen? Marco kysyi yhä tyyneytensä säilyttäen.

– Kuvittelitko, että minä jättäisin hänet armoillesi tuosta noin vain? Olin koko illan vahdissa ­veneellä, valmiina tulemaan apuun, jos Iria tarvitsisi apua.

– Vakoilitko sinä meitä eilen? minä huusin Renatolle.

– Sehän on... perverssiä. Mitä te toljotatte, huusin Marcon sukulaisille, jotka tuijottivat vuoron ­perään minua, Marcoa ja Renatoa.

– Ymmärrän, että teidän on pakko työntää nokkanne jatkuvasti muiden asioihin, mutta ettekö voisi tehdä edes kerran poikkeusta? Te olette aivan yhtä perverssejä kuin tuo vakoilija!

– Ainoa perverssi täällä on Marco, joka menee sänkyyn entisen ­vaimonsa kanssa heti, kun tämä määrätään suuren omaisuuden ­perijäksi. Huomasin jo ensimmäisellä tapaamisella, ettei hänen suhtautumisensa Iriaan ole normaali. Olen ollut varuillani siitä saakka. Minulle oli vain epäselvää, oliko ­hänen päämääränsä saada Iria ­perumaan avioero perinnön toivossa, vai ajatteliko hän tappaa ensin tädin ja sitten Irian siinä toivossa, että saisi rahat heti ­käsiinsä. Epäilen joka tapauksessa, että hän on kaikkien onnettomuuksien takana. Pelkäsin hänen toteuttavan aikeensa lopullisesti eilen illalla.

– Mitä sinä oikein hourailet? ­kysyin.

Renato ei ehtinyt vastata, koska Marco oli vihdoin menettänyt malttinsa ja hyökännyt hänen kimppuunsa. Katsoin, kuinka he painivat isotäti Annan huvilan hoidetulla, vihreällä nurmella. Välillä kuului kiroilua, kun toisen nyrkki osui, välillä huutoa, kun vastaisku osui vieläkin pahemmin.

– Lyödäänkö satanen vetoa, että yksityisetsivä voittaa? Pasquale-setä kysyi Carlolta.

– Lyön vaikka kaksisataa vetoa, että minun poikani voittaa, Carlo vastasi närkästyneenä.

– Toivottavasti heidän vaatteensa repeävät ja näemme hiukan paljasta pintaa, Pamela, Carlon nuori naisystävä sanoi.

– Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken, Laura-täti sanoi juuri, kun Marcon isku osui Renaton vasempaan poskeen.

– Kuulit mitä täti sanoi, seuraavaksi vasen koukku! Carlo huudahti.

Matilde näytti olevan pyörtymäisillään, tädit kiljuivat ja Marcon serkku Luigi lähestyi Pasqualea ja Carloa lompakkoaan kaivaen.

– Lopettakaa, huusin ­Carlolle ja Pasqualelle, jotka ­neuvottelivat kertoimista Luigin kanssa.

Toistin käskyni tappelupukareille mutta turhaan. Kävelin ­puu­tarhaletkun luo, kerin sen auki ja avasin hanan. Kylmä suihku toimi tunnetusti tehokkaana riidan­lopettajana kaikkien eläinlajien uhittelevien urosten parissa.

–  Mitä täällä tapahtuu?

Säpsähdin, kun huomasin poliisin ylitarkastajan saapuneen ­paikalle.

Marco ja Renato seisoivat likimärkinä edessämme. Ylitarkastaja katseli heitä epäluuloisena.

– Harrastin nuoruudessani kreikkalaisroomalaista painia, mutta en koskaan mutaversiona. Jostain syystä en usko teidän pyrkivän suorituksellanne olympialaisiin. Voisiko joku selittää?

– Hän väitti minun aiheuttaneen isotädin ja Irian onnettomuudet. Todellisuudessa hän on vain vihainen, koska paljastin hänen valehdelleen henkilöllisyydestään.

– Minähän kehotin teitä kertomaan, kuka olette, ylitarkastaja ­sanoi Renatolle.

– Pöh, hänhän pyöri Irian ympärillä kuin kiimainen kolli alusta ­alkaen. Kaikki tietävät, että vaakamamboa pääsee ­harrastamaan helpommin valokuvaaja kuin yksityisetsivä. Täysin inhimillistä, Pamela sanoi ja katsoi ymmärtäväisen ­näköisenä ­Renatoa.

Tämä ei näyttänyt arvostavan Carlon tyttöystävän väliintuloa.

– Minua halusin vain suojella ­Iriaa, Renato sanoi.

– Kiimainen peto on tuo, joka käytti eilen Irian järkyttynyttä mieltä hyväkseen ja kaatoi hänet sänkyynsä. Vaikka hänen tyttöystävänsä on raskaana!

– Se oli oikeastaan aurinko­laveri, ehdin tarkentaa ennen kuin ymmärsin, mitä Renato oli sanonut.

– Oletko sinä raskaana? Matilde kysyi Chiaralta.

Chiara katsoi epätoivoisen ­näköisenä Marcoa kohti. Marco huokaisi ja haroi märkiä hiuksiaan.

Haukoin henkeäni. Jossain ­takaraivossani oli edellisillasta saakka piilotellut toivo, että ehkä tilanne ei ollutkaan niin paha kuin miltä oli näyttänyt. Ehkä Marcon ja Chiaran suhde olikin niin heppoinen, ettei Marcolle tuottaisi vaikeuksia lopettaa seurustelua ja harkita paluuta minun luokseni. Nyt tiesin elätelleeni turhia toiveita.

Jollain tasolla ymmärsin myös, miksi Marco oli tarttunut ­tilaisuuteen edellisenä iltana. Hän tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei se olisi onnistunut sen jälkeen, kun olisin kuullut Chiaran raskaudesta.

– Voi lapsikulta, et ole sanonut mitään. Mikä ihana uutinen, Matilde sanoi

Ex-anoppini ja tädit alkoivat hössöttää Chiaran ympärillä. Vain isotäti ­istui yhä vaiti ja katsoi sukulaisiaan.

– Tämä on parempaa ohjelmaa kuin hullujenhuoneella, jossa kävin katsomassa isäpappaa sodan ­jälkeen, isotäti sanoi.

– Harmi vain, ettei teitäkin voi lukita pehmustettuun huoneeseen kun alatte kyllästyttää.

Isotäti nousi seisomaan. Hän ­käveli luokseni, otti minua kädestä kiinni ja silitti toisella poskeani. Isotädin lämmin ele lohdutti.

Ehkä minä muuttaisin asumaan isotädin luokse. Kaksi vanhapiikaa pitämässä huolta toisistaan. Hankkisimme lisää kissoja ja pelottelisimme lähiseutujen lapsia lentämällä luudalla ympäriinsä.

– Hyvä että näet tämän kaiken. Nyt tiedät, kuinka helposti suvunkin mieli muuttuu tilanteen vaihtuessa. Vain harvoihin on luottamista, isotäti sanoi minulle niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu kuullut hänen sanojaan.

Sitten isotäti katsahti ylitarkastajaan, joka katsoi suvun puuhia epäuskoisena.

– Herra ylitarkastaja. Teillä oli ilmeisesti oikein asiaakin, kun saavuitte luoksemme.

– Kyllä vain signora, kyllä vain.

Kaikki pysähtyivät ja keskittyivät kuuntelemaan ylitarkastajaa.

– Laboratoriomme on saanut kokeet tehtyä. Olemme paikantaneet myrkytyksen lähteen. Belladonnauutteesta valmistettu myrkky oli laitettu aamiaisella tarjottuun kaurapuuroon. Ja koska hovimestarin mukaan signora maistoi puuroa vain pikkuisen, hän selvisi myrkytyksestä vähillä ­vahingoilla.

– Oliko myrkky puurossa? minä kysyin.

– Mutta sehän merkitsee, että...

Vaikenin, kun minua alkoi ­huimata.

– Aivan oikein. Kaikki tiesivät, että puuro oli teitä varten. Se ­merkitsee, että myrkyttäjän varsinainen kohde oli Iria-rouva. Joku yritti tappaa teidät eikä isotätiä!

 

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.