Irian avioero italialaisesta Marcosta on vielä kesken, mutta hän tuntee jo vetoa miehensä pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon. Koko suku on viety ex-appiukon jahdille, jotta poliisi saisi tutkia rauhassa isotäti Annan myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Veneretki saa yllättävän käänteen, kun Antonio paljastuu yksityisetsivä Renatoksi. Iria haluaa olla yksin, mutta yrittäessään palata jahdille, hän joutuu merihätään.

Katsoin ympärilleni hämärtyvällä merellä. Erotin Giannutrin saaren ääriviivat takanani enää vain vaivoin. En nähnyt valoja tai mitään muutakaan, mikä olisi kertonut ­lähistöllä olevan ihmisiä. ­Vesi ­ympärilläni vaikutti päivällä hohtaneen turkoosin sijaan mustalta. En olisi koskaan uskaltanut uida takaisin rantaan.

Päässäni ­alkoi soida Tappajahain tunnusmusiikki, ja vaikka kuinka yritin hyräillä vastapainoksi laulua pienistä kultakaloista, odotin aiemmin näkemäni barracuda­lauman iskevän raateluhampaansa varpaisiini hetkellä millä hyvänsä.

Tosin pedot tuskin olisivat tyytyneet varpaisiin, vaan olisivat pistelleet minut poskeensa bikinejä myöden. Ja vaikka barracudat olisivatkin arvioineet happamen vanhan­piian liian kitkeräksi maku­palaksi, en olisi jaksanut uida kohtaan, josta pääsisi helposti maihin, vaan olisin liiskautunut kallioita vasten.

Ilta pimeni nopeasti, ja tiesin, että pian merellä olisi säkkipimeää.Normaalin kiroiluni sijaan ­minun teki mieli rukoilla Laura-tädin ­tavoin. Kaduin ankarasti, ­etten ­ollut kuunnellut tarkemmin hänen katolisia horinoitaan.

Nyt ei ollut toivoa, että joku ­tädin rukoilemista pyhimyksistä olisi kävellyt vetten päällä luokseni ja kantanut vääräuskoisen sylissään kuivalle maalle.

Sillä rannalle minun oli pakko pyrkiä. Olin varma, että Carlon ­vene oli jo lähtenyt ankkurista, ­missä se oli odottanut minua tunti­kaupalla.

Aikaisemman kohtaukseni jälkeen Marcon sukulaiset olivat takuulla tulleet siihen tulokseen, että olin päättänyt hankkiutua maihin omin neuvoineni. Kaikki tiesivät minun ajavan vesiskootteria suvereenisti, eikä minullakaan ollut käynyt mielessä, että saattaisin joutua merihätään.

Yritin ajatella hyviä puolia. ­Ensinnäkin välttyisin kohtaamasta valehtelijaksi paljastunutta Antoniota. Tai siis Renatoa. Minun oli vieläkin vaikea hyväksyä ajatusta, että hän ei ollutkaan valokuvaaja vaan yksityisetsivä, joka oli palkattu vahtimaan, etten kuolisi jonkun isotädin testamentista suuttuneen sukulaisen kynsissä. Miksei hän ­ollut kertonut itsestään avoimesti? Olisin harkinnut kaksi kertaa ­ennen kuin olisin ruvennut flirttailemaan tai suutelemaan miestä, joka etsiytyi seuraani vain saamansa palkkion vuoksi.

Samoin olin tyytyväinen, etten joutunut sietämään Marcon äidin vahingoniloa. Normaalille, miniäänsä tyytymättömälle anopille olisi riittänyt ilo tulevasta avioerostamme, mutta Matilden piti saada nöyryyttää minua kaikkien niiden vuosien edestä, jotka Marco oli ­hänen mielestään tuhlannut ­minuun poliittisen uransa rakentamisen sijaan.

Ei minua innostanut myöskään ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta. Aloin suorastaan piristyä, kun ajattelin, ettei vesiskootterin rikkoutuminen ehkä ollutkaan ­pahin vaihto­ehto. Meri oli sitä paitsi lähes tyyni, joten saattaisin selvitä vesiskootterissa vietetystä yöstä vain hiukan kankeilla jäsenillä. ­Joku ohiajava vene näkisi minut varmasti seuraavana päivänä.

Toisaalta mieleeni juolahti myös huonoja puolia. Olin kuullut kipparin puhuvan yötä myöten yltyvästä tuulesta. Itse asiassa hän oli käskenyt meitä palaamaan veneelle ­hyvissä ajoin, että ehtisimme ­ennen mahdollista myrskyä takaisin sataman suojiin.

Masennuin, ja tappajahain ­musiikki alkoi soida uudelleen päässäni. Vaikka vesiskootterini ihmeen kaupalla pysyisikin pystyssä, minulla ei ollut aavistustakaan minne merivirrat ja mahdollisesti kovaksikin yltyvä merenkäynti ­ehtisi minut kuljettaa. Repussa oli vielä muutamia eväsleipiä ja keksejä jäljellä, mutta jos matkani kulkisi Espanjaan tai Afrikan suuntaan, ehtisin kuolla nälkään tai ­janoon eväistä huolimatta.

Kaukaa kuului ääntä. Hetken pelkäsin epätoivon sekoittaneen pääni, ja että ääni oli vain hallusinaatio, mutta lopulta moottorin ryminästä ei voinut erehtyä. Joku oli liikkeellä pian laskeutuvasta ­pimeydestä huolimatta.

Selvitin kurkkuani ja aloin huutaa apua. Minuutin huutamisen jälkeen ­kykenin enää raakkumaan. Moottorin ääni tuntui kuitenkin lähenevän. Pian erotin jo veneen valonkin.

– Iria, oletko se sinä?

En ollut koskaan ollut yhtä ­onnellinen kuullessani Marcon ­äänen. Tajusin itkeväni helpotuksesta vasta, kun suustani pääsi ­vastauksen sijaan vain syvä nyyhkäys.

Sain kuitenkin selvitettyä ääntäni tarpeeksi, että kiekaisin uuden avunhuudon. Nyt näin jo ­veneenkin. Marco oli lähtenyt liikkeelle isänsä jahtiin kuuluvalla ­pikaveneellä.

– Oletko kunnossa?

Marcon kasvot olivat vääristyneet huolesta, kun hän hiljensi ­veneensä, ennen kuin pysäytti moottorit kokonaan.

– Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu?

Marco puhisi itsekseen ja manasi ajattelemattomuuttani samalla, kun veti minut veneeseen ja peitteli huopaan. Vasta kun hän alkoi ­pukea ylleni pitkiä housuja ja hupparia, tajusin, kuinka kylmä minulla oli. Merellä oli auringon laskettua yllättävän viileää.

Kun olin istuutunut matkustajan tuoliin, Marco keskittyi kiinnittämään vesiskootteria veneeseen.

– Aina sinusta pitää olla huolissaan, Marco sanoi ja kääntyi katsomaan minua.

– Ja sitten vielä väität äitiäni ­ilkeäksi, kun hän sanoo sinun ­olevan liian kypsymätön. Oliko ­tämä muka aikuismaista käytöstä? Ja sinä halusit vielä lapsia! Minä luotin, että tulisit veneelle aikasi kiukuteltuasi. Odotimme sinua tuntikausia. Mutta yöksi on luvattu myrskyä, ja Giannutrin kallioisella merialueella on vaarallista liikkua yöllä isän jahdin kokoisella veneellä. Kipparin oli pakko palata satamaan. Minun myös, koska tämä vene oli pakko tankata.

– Ei minun tarkoitukseni ollut joutua merihätään. Tai edes viipyä näin kauan saarella. Nukahdin ja kun pääsin matkaan, moottori sammui kesken kaiken.

– Olimme jo hälyttämässä merivartiostoa, mutta päätin kokeilla vielä itse ensin. Luojalle kiitos, että myrsky näyttääkin väistävän ­Toscanan saariston. Muuten sinun olisi voinut käydä todella pahasti. Voi taivas, että sinulla on typerä ­tapa osoittaa mieltäsi.

Kuuntelin Marcon hermostunutta nupinaa vaiti. Ymmärsin Marcon purkavan ärtymykseensä myös huolestuneisuuttaan.

Tiesin hänen välittävän minusta. Se sai minut tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä, koska arvasin hänen joutuneen puolustelemaan muille päätöstään lähteä vielä etsimään minua. Tauotta ­koko matkan jatkunut läksytys oli kuitenkin liikaa riekaleisille hermoilleni. Saapuessamme Porto Santo Stefanon satamaan olin ­itkun partaalla.

Naisille tyypilliset tunteen­purkaukset ärsyttivät itseänikin, mutta kun olimme perillä, koko ­siihen saakka pidättelemäni pelko purkautui hallitsemattomana nyyhkytyksenä. Olin varma, että Marco vain hermostuisi enemmän huomatessaan minun kaiken lisäksi vollottavan, mutta hämmästyksekseni hän vetikin minut ­syliinsä.

– Anteeksi Iria, taisin liioitella.

Marco silitti päätäni, ja hellyyden osoitus sai minut kyynelehtimään entistä vuolaammin.

– No niin, kaikki on nyt hyvin, Marco sanoi ja antoi minulle suukon päälaelle.

– Ei käynyt kuinkaan. Olemme perillä, ja sinä olet kaikin puolin terve ja turvassa.

Vihdoin aloin rauhoittua. Marco auttoi minut veneestä isänsä jahtiin. Se oli yllätyksekseni tyhjä.

– Muut palasivat isotädin huvilalle. Poliisit ovat saaneet tutkimuksensa päätökseen, he kuulustelevat meitä huomenna.

– Mahtavaa, sanoin.

Minulla oli lannistunut olo. ­Minun ei olisi tehnyt lainkaan mieli lähteä ajamaan isotädin huvilalle ja kohdata Marcon suvun risti­kuulustelua ja paheksuntaa, vaikka he eivät sitä ilmaisisikaan yhtä avoimesti kuin Marco.

– Haluaisitko jäädä veneelle yöksi? Voimme ajaa huvilalle huomenaamulla.

Minun olisi pitänyt olla kiitollinen tarjouksesta. Kuitenkin ­minua masensi ajatus, että Marco luki yhä ajatukseni, vaikka olimme vain muutaman viikon päässä avioerosta. Hän jaksoi myös olla kärsivällinen kanssani, vaikka käytökseni oli ajoittain aiheuttanut hänelle ­paljonkin ongelmia sekä perheen että työn kannalta.

Itse asiassa tunsin itseni sillä hetkellä mitä suurimmaksi maanvaivaksi.

– Kiitos tarjouksesta, mutta en voi hyväksyä sitä. Chiara ei antaisi koskaan anteeksi, jos jäisit yöksi veneeseen exäsi kanssa. Liioittelit jo viimeksi, kun vietit puoli yötä huoneessani kaatumiseni jälkeen. Minä pärjään kyllä, lähdetään vain huvilalle, sanoin.

– Poliisi varmaan pidättää ­minut aamulla isotädin myrkytyksestä epäiltynä, ja mätänen loppu­ikäni vankilassa aiheuttamatta ­kenellekään sen enempää huolta.

Velloin itsesäälissä ja odotin Marcolta ihailevaa katsetta marttyyrinkruunuani kohti, mutta hän rupesikin nauramaan.

– Pää pystyyn, ei kukaan pidätä sinua tai ketään muutakaan. Anna-täti voi jo paremmin, Marian ­mukaan hänet päästetään huomenna kotiin.

– Se on ensimmäinen hyvä uutinen, jonka olen kuullut moneen päivään, sanoin aidosti piristyen.

– Mutta ihan totta, minä ­pärjään kyllä, lähdetään vain.

– Ei meillä ole kiirettä. Chiara joutui palaamaan Roomaan, joten hän ei suinkaan vietä yötään huvilalla. Hän palaa vasta huomenna poliisien järjestämää kuulustelua varten. On ihan sama, vaikka ­jäisimme tänne. Jos totta puhutaan, niin minua ei innosta ajatus ajomatkasta huvilalle enää tähän aikaan. Päivä on ollut aika rankka, Marco sanoi.

– Niin tietenkin, olet ihan ­oikeassa, sanoin ja tunsin itseni ­jälleen huonoksi ihmiseksi.

Tyypilliseen tapaani en ollut edes ajatellut Marcon väsymystä tai tarpeita, vaan olin märehtinyt vain omaa huonoa onneani.

Marco oli pannut lämminvesivaraajan päälle, ja hän ohjasi minut suihkuun puhtaan kylpytakin kera. Olin jo lämmennyt vaatteiden ja huovan alla, mutta tuntui siltikin ihanalta huuhdella kuumalla ­vedellä merestä jäänyt suola pois.

Suihkun jälkeen löysin Marcon aurinkokannelta pimeästä hörppien hitaasti olutta pullosta. Hän katseli Porto Santo Stefanon ranta­bulevardin ­yövalaistusta ajatuksiinsa vaipuneena ja säpsähti, kun istahdin tuolille hänen viereensä.

– Kerrankin näinkin päin, yleensä se olen minä, joka saa sydän­kohtauksia muiden säikyttelystä.

– Sinulla on varmaan nälkä. Keittiössä on tarvikkeita illallista varten.

En ollut erityisen nälkäinen, mutta tällä kertaa ymmärsin ­ajatella myös Marcoa enkä vain ­itseäni.

– Käyn katsomassa, mitä siellä on ja laitan jotain, vastasin.

Marco oli jo noussut ylös ja ­käveli keittiötä kohti.

– En minä tarkoittanut, että ­sinun pitäisi ruokaa laittaa.

Seurasin Marcoa ja katsoin, kuinka hän otti jääkaapista italialaisen auringon alla meheviksi ­kypsyneitä kirsikkatomaatteja ja buffalamozzarellaa. Meille oli ­jätetty myös rapeakuorista leipää ja lampaanmaidosta tehtyä juustoa.

Ryhdyin pesemään kirsikka­tomaatteja samalla, kun Marco ­alkoi viipaloida isoa mozzarellan palaa. Maustoimme insalata capresen toscanalaisella oliiviöljyllä ja tuoreella, huumaavasti tuoksuvalla basilikalla.

Marco leikkasi leivästä viipaleita, minä löysin kaappien kätköistä kastanjahunajaa ja kanelilla maustettua päärynäsosetta, joiden kanssa kypsytetty juusto maistuisi vielä herkullisemmalta.

– Eiköhän nyt ole aika korkata tämä isän säästelemä Amarone, Marco sanoi virnistäen ja näytti minulle pulloa Carlon punaviini­kokoelmista.

Siirryimme saaliinemme takaisin kannelle. Söimme hyvällä ruoka­halulla ja rupattelimme ­samalla kaikesta muusta paitsi sen päiväisistä tapahtumista. Olin ­kiitollinen Marcolle, ettei hän ­puhunut Antonio-Renatosta tai muistakaan typeryyksistä, joita olin tehnyt viime aikoina. Sen ­sijaan päädyimme muistelemaan suhteemme ikimuistoisimpia ­hetkiä.

Punaviinin ja jännityksen jälkeisen helpotuksen ansiosta huomasin nauravani maha kipeänä, kun Marco kertasi tilanteista hauskimpia.

Hihitin niin, että kyyneleet valuivat, kun Marco muisteli iltaa, jolloin hän toi puoluejohtajan kotiimme ilmoittamatta asiasta minulle etukäteen. Minä olin odottanut häntä käytännössä nakuna, mutta jotenkin olimme onnistuneet taiteilemaan senkin illallisen läpi.

– Täytyy sanoa, että olet sopeutumiskykyisin nainen, jonka tunnen, Marco sanoi muistellessaan arvokasta kävelyäni rinnat paljaana olohuoneesta makuuhuoneeseen, jossa olin vaihtanut nopeasti vaatteet ylleni.

– Pisteet sinulle, joka ymmärsit selittää jotain suomalaisesta saunakulttuurista, sanoin.

– Raukka varmaan pelkäsi, että raahaamme hänetkin pian alastomana saunaan.

Marco nauroi, mutta vakavoitui äkkiä. Hän katsoi minua lempeästi silmiin.

– Miten tässä näin kävi?

– Missä kävi näin? kysyin, vaikka arvasinkin, mitä hän tarkoitti.

– Meidän kanssamme? Meidän piti pitää ikuisesti yhtä, muistathan? Ja nyt me olemme tässä, nauramme niin kuin aina ennenkin, ja kuitenkin...

– Kuitenkin asumuseromme päättyy muutaman viikon kuluttua ja sitten avioeromme astuu virallisesti voimaan, sanoin.

Hymyilin, vaikka ajatus täyttikin minut vain surulla.

– En minä tiedä, kuinka tässä näin kävi. Kai me vain kasvoimme erillemme. Halusimme eri asioita.

Marco kumartui minua kohti. Tunnistin hänen ihonsa tuoksun, siihen sekoittui häivähdyksiä ­merestä ja auringosta. Vatsan­pohjassani lenteli perhosia, kun mieleeni tulvi lukemattomia muistoja meistä kahdesta ihoa ihoa ­vasten. Tiesin kokemuksesta, että jos Marco tekisi pienenkin eleen siihen suuntaan, olisin sulaa vahaa hänen käsittelyssään. Järkeni saattoi sanoa mitä halusi, mutta ruumiillani oli hänestä vain hyviä muistoja.

– Haluammeko me todella eri asioita? Marco kysyi.

Hänen huulensa lähenivät omiani, ja ehdin vain ynähtää, ennen kuin huomasin suutelevani miestä, josta olin hakemassa virallista eroa vain parin viikon kuluttua. En ­vastustellut, kun Marco alkoi avata kylpytakkiani, päinvastoin, aloin riisua häntä vimmaisesti.

Marco nosti minut suurelle ja pehmeälle aurinkolaverille. Hänen suudelmansa tuntuivat polttavan, huulet löysivät heti oikeat kohdat. Hänen kosketuksensa sai minut unohtamaan kaiken muun.

Marcon otteet olivat varmat, ­kuten ­aina. Vartalot toisiinsa kietoutuneina, iho ihoa vasten olimme jälleen yhtä niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Kumpikin tiesi, miten toisen nautinnon sai kohoamaan huippuunsa, kunnes jäljellä ei ollut enää ­yhtään järjellistä ajatusta vaan pelkkä antautuminen intohimolle.

Nukahdimme sylikkäin Marcon päällemme vetämän huovan alla. Olin aina nukkunut hyvin Marcon kanssa. Hänen rauhallinen hengityksensä rauhoitti minuakin, ja ­hänen ruumiinsa lämpöön tuntui turvalliselta nukahtaa.

Havahduin hereille muutaman tunnin kuluttua. Katselin hetken ympärilleni ymmärtämättä missä olin. Marco nukkui syvää unta ­toinen käsivarsi ympärilleni ­kiedottuna.

Satamassa oli täysin hiljaista, kuului vain ajoittainen pehmeä aallon loiskahdus laituria vasten. ­Nostin Marcon käden varovasti pois ja nousin istumaan. Marcon rannekellon mukaan oli keskiyö.

Samassa kuulin ääntä.

Ääni kuului Marcon pöydälle jättämästä puhelimesta, joka värisi äänettömällä. Hetken harkitsin asian jättämistä sikseen, mutta sitten uteliaisuus voitti. Kuka soitti keskiyöllä, ellei kyseessä ollut jonkinlainen hätä?

Tietenkin Chiara. Marcon ­uuden tyttöystävän nimi loisti ­puhelimen näytöllä. Huomasin ­hänen yrittäneen soittaa kolmesti.

Syyllisyys hyökyi ylitseni. Ja ­samalla pettymys. Olin pettynyt ­sekä itseeni että Marcoon. Kumpikaan meistä ei ollut pettäjätyyppiä, ja myös asumuseron aikana, aloittaessamme suhteemme lukuisia kertoja uudelleen kumpikin oli ­ollut takuulla vapaa.

Chiara oli ensimmäinen nais­ystävä, jonka Marco oli esitellyt ­suvulleen minun jälkeeni, ja juuri tätä hän oli myös pettänyt. Ja ­syntinen toinen nainen olin minä, joka olin aina vannonut reiluuden ja luottamuksen nimeen.

Mutta kaikkein pahimmalta tuntui, että Marcosta oli tullut pettäjä. Olin aina pitänyt häntä 100% luotettavana. En ollut koskaan tuntenut epäluuloa edes hänen poliittisten kokoustensa venyessä. ­Marco oli ollut minulle pitkään vastuuntunnon synonyymi.

Entinen Marco ei olisi pettänyt nais­ystäväänsä, ei edes minun kanssani. Hän olisi ensin selvittänyt suhteensa tämän kanssa ja ­vasta sitten suostunut sänkyyn ­minun kanssani. Ja minä olisin ­ollut hänen suoraselkäisyydestään ylpeä. Jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paljon Marco oli muuttunut näiden vuosien aikana miehestä, jonka kanssa olin aikoinaan mennyt naimisiin.

Marco ynähti unissaan. Kiedoin kylpytakin ympärilleni ja hiivin ­sisään veneeseen. Menin hyttiini ja suljin sen oven. Loppuyön nukuin yksin, tai ainakin melkein. Huono omatuntoni oli virkeää seuraa, mutta sen aiheuttamat painajaiset tuntuivat rangaistuksista vähäisimmältä.

Marco otti minut aamulla vastaan rauhallisena. Hän ei kysynyt päätöksestäni mennä omaan ­hyttiini nukkumaan, aivan kuten hän ei viitannut sanallakaan koko edelliseen iltaan.

Hän oli kattanut meille ­aamiaisen sisään salonkiin, mutta syönyt omansa jo ennen ­minua.

Samalla kun minä join vasta­puristettua appelsiinimehua ja järsin aprikoosihillolla täytettyä cornettoa, Marco soitti pitkiä puheluita sekä sukulaisilleen että mitä ­ilmeisimmin puoluetoimistoon.

Olin järkyttynyt hänen kylmä­verisyydestään. Ei katuvia puheita itsehillinnän puutteesta tai edes siitä, kuinka hän toivoi minun pitävän asian salassa Chiaralta. Ei myöskään lupauksia, että hän kantaisi seuraukset ja luottaisi Chiaran anteeksiantoon. Aivan kuin olisimme olleet normaali, vuosikausia naimisissa ollut aviopari, joka sattumoisin vietti viikonloppua veneellä.

Ainoa lähestyvästä avioerosta kielivä seikka oli puhelu, johon Marco vastasi ulkona. Kuulin ­hänen tervehtivän Chiaraa nimeltä, ja sen jälkeen yritin tietoisesti olla kuuntelematta.

Mitään draamaa puhelussa ei näyttänyt olevan, ja palatessaan sisälle Marco oli ­aivan yhtä rauhallinen kuin aikaisemminkin.

Katsoin häntä ihmeissäni. En ollut koskaan pitänyt hänen päätöksestään pyrkiä politiikkaan, mutta niin kaksinaamaiseksi en ­ollut kuvitellut hänenkään muuttuvan. Marco ei selvästi tunnustaisi Chiaralle mitään.
En odottanutkaan hänen pyytävän minulta anteeksi, olimme kumpikin aikuisia. Sitä paitsi tunsimme toisemme niin erinomaisesti, että jo hänen painettuaan huulensa suulleni olin tiennyt, kuinka ilta olisi päättynyt. Olimme tehneet päätöksen yhdessä.

Mutta Chiaralla ei ollut päätöksessämme osaa eikä arpaa. Marcon ärsyttävän täydellinen naisystävä olisi puolestani voinut muuttaa vaikka Timbuktuun, mutta tunsin itseni silti roistoksi ajatellessani hänen edellisöisiä puheluitaan ­samaan aikaan, kun Marco oli nukkunut minuun kietoutuneena.

Isotädin autonkuljettaja oli kertonut meille jo autossa Annan palanneen huvilalleen paria tuntia aikaisemmin.

Myrkytys oli lopulta mennyt ohi pelättyä vähemmin ­oirein. Niinpä en yllättynyt, kun näin isotädin istuvan terassilla ­sukulaisten ympäröimänä.
Tervehdin kaikkia nyökkäyksellä, Chiaraakin, vaikka hänen hyväuskoinen hymynsä ­saikin häpeän punan nousemaan poskilleni.

– Luojalle kiitos, että olet hengissä, sanoin ja suukotin Annaa poskille.

– Samoin kuin sinä. Olen kuullut seikkailustasi, Anna vastasi.

– Se oli monien epäonnisten ­yhteensattumien summa, sanoin.

– Vesiskootterista loppui kai polttoaine, ja lähdin typeryyksissäni liian myöhään liikkeelle. Onneksi Marco jaksoi lähteä etsimään.

– Sinä olet todellinen sankari, Chiara sanoi ja katsoi kasvot loistaen Marcoon.

– Varsinainen naissankari, ­Renato sanoi sivummalta.

– Paraskin puhumaan, minä ­sanoin.

– Itse esittäydyit Antonioksi ja leikittelit minun kanssani koko ajan isotädiltä palkkaa nostaen.

– Älä syytä Renatoa, syytä ­minua. Olin huolissani sinusta ja kaipasin jotakuta katsomaan ­perääsi, kun Matilde muutama viikko sitten paljasti, että sinä ja Marco olitte eroamassa, isotäti ­sanoi.

– Vuohipukki kaalimaata vartioimassa. Tai pukki nyt ainakin, ­sanoin ja katsoin Renatoa.

– Hyvä on, minun olisi pitänyt hillitä itseni kokonaan. Mutta minä en mennyt kanssasi kuitenkaan sänkyyn niin kuin hän, Antonio osoitti Marcoa sormellaan.

Kaikkien katseet kääntyivät Marcoon. Chiara näytti epäuskoiselta, kun taas ex-anoppini kasvoilta paistoi avoin järkytys.

– Olitko sinä sängyssä tuon... tuon... tuon... naikkosen kanssa? Matilde kysyi ja katsoi minua murhaavan näköisenä.

– Älä pelkää Chiara, jos tuo naikkonen on vietellyt poikani, niin se ei tarkoita mitään. Ei ­yhtään ­mitään. Hän on menneen talven lumia. Marco on hulluna sinuun, näkeehän sen nyt jokainen. Sovitte loistavasti yhteen, toisin kuin ­poikani ja tuo naikkonen.

– Hän ei ole mikään naikkonen, vaan Iria, Marco vastasi äidilleen.

– Ja vielä hetken aikaa saat ­luvan kutsua häntä vaimokseni.

Minua kiusasi hänen rauhallisuutensa. Hän ei kieltänyt eikä myöntänyt Renaton syytöksiä.

Chiara näytti pettyneeltä, mutta täydellisen naisen tyyliin ei kuulunut kohtausten järjestäminen. ­Ymmärsin, miksi Matildesta Chiara sopi Marcolle minua paremmin. Minä olisin hänen tilallaan jo kynsinyt silmät päästä niin Marcolta kuin naikkoseltakin. En tunnetusti ollut poliitikonvaimoainesta.

– Te olette asumuserossa, ­Renato muistutti.

– Ja sinulla on uusi suhde. ­Millainen mies vie sänkyyn ­vaimonsa, josta on eroamassa? ­Onhan selvää, ettet tarjoa Irialle, mitä hän todella tarvitsee.

– Ja miten sinä mahdat tietää, mitä veneellä tapahtui eilen? Marco kysyi yhä tyyneytensä säilyttäen.

– Kuvittelitko, että minä jättäisin hänet armoillesi tuosta noin vain? Olin koko illan vahdissa ­veneellä, valmiina tulemaan apuun, jos Iria tarvitsisi apua.

– Vakoilitko sinä meitä eilen? minä huusin Renatolle.

– Sehän on... perverssiä. Mitä te toljotatte, huusin Marcon sukulaisille, jotka tuijottivat vuoron ­perään minua, Marcoa ja Renatoa.

– Ymmärrän, että teidän on pakko työntää nokkanne jatkuvasti muiden asioihin, mutta ettekö voisi tehdä edes kerran poikkeusta? Te olette aivan yhtä perverssejä kuin tuo vakoilija!

– Ainoa perverssi täällä on Marco, joka menee sänkyyn entisen ­vaimonsa kanssa heti, kun tämä määrätään suuren omaisuuden ­perijäksi. Huomasin jo ensimmäisellä tapaamisella, ettei hänen suhtautumisensa Iriaan ole normaali. Olen ollut varuillani siitä saakka. Minulle oli vain epäselvää, oliko ­hänen päämääränsä saada Iria ­perumaan avioero perinnön toivossa, vai ajatteliko hän tappaa ensin tädin ja sitten Irian siinä toivossa, että saisi rahat heti ­käsiinsä. Epäilen joka tapauksessa, että hän on kaikkien onnettomuuksien takana. Pelkäsin hänen toteuttavan aikeensa lopullisesti eilen illalla.

– Mitä sinä oikein hourailet? ­kysyin.

Renato ei ehtinyt vastata, koska Marco oli vihdoin menettänyt malttinsa ja hyökännyt hänen kimppuunsa. Katsoin, kuinka he painivat isotäti Annan huvilan hoidetulla, vihreällä nurmella. Välillä kuului kiroilua, kun toisen nyrkki osui, välillä huutoa, kun vastaisku osui vieläkin pahemmin.

– Lyödäänkö satanen vetoa, että yksityisetsivä voittaa? Pasquale-setä kysyi Carlolta.

– Lyön vaikka kaksisataa vetoa, että minun poikani voittaa, Carlo vastasi närkästyneenä.

– Toivottavasti heidän vaatteensa repeävät ja näemme hiukan paljasta pintaa, Pamela, Carlon nuori naisystävä sanoi.

– Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken, Laura-täti sanoi juuri, kun Marcon isku osui Renaton vasempaan poskeen.

– Kuulit mitä täti sanoi, seuraavaksi vasen koukku! Carlo huudahti.

Matilde näytti olevan pyörtymäisillään, tädit kiljuivat ja Marcon serkku Luigi lähestyi Pasqualea ja Carloa lompakkoaan kaivaen.

– Lopettakaa, huusin ­Carlolle ja Pasqualelle, jotka ­neuvottelivat kertoimista Luigin kanssa.

Toistin käskyni tappelupukareille mutta turhaan. Kävelin ­puu­tarhaletkun luo, kerin sen auki ja avasin hanan. Kylmä suihku toimi tunnetusti tehokkaana riidan­lopettajana kaikkien eläinlajien uhittelevien urosten parissa.

–  Mitä täällä tapahtuu?

Säpsähdin, kun huomasin poliisin ylitarkastajan saapuneen ­paikalle.

Marco ja Renato seisoivat likimärkinä edessämme. Ylitarkastaja katseli heitä epäluuloisena.

– Harrastin nuoruudessani kreikkalaisroomalaista painia, mutta en koskaan mutaversiona. Jostain syystä en usko teidän pyrkivän suorituksellanne olympialaisiin. Voisiko joku selittää?

– Hän väitti minun aiheuttaneen isotädin ja Irian onnettomuudet. Todellisuudessa hän on vain vihainen, koska paljastin hänen valehdelleen henkilöllisyydestään.

– Minähän kehotin teitä kertomaan, kuka olette, ylitarkastaja ­sanoi Renatolle.

– Pöh, hänhän pyöri Irian ympärillä kuin kiimainen kolli alusta ­alkaen. Kaikki tietävät, että vaakamamboa pääsee ­harrastamaan helpommin valokuvaaja kuin yksityisetsivä. Täysin inhimillistä, Pamela sanoi ja katsoi ymmärtäväisen ­näköisenä ­Renatoa.

Tämä ei näyttänyt arvostavan Carlon tyttöystävän väliintuloa.

– Minua halusin vain suojella ­Iriaa, Renato sanoi.

– Kiimainen peto on tuo, joka käytti eilen Irian järkyttynyttä mieltä hyväkseen ja kaatoi hänet sänkyynsä. Vaikka hänen tyttöystävänsä on raskaana!

– Se oli oikeastaan aurinko­laveri, ehdin tarkentaa ennen kuin ymmärsin, mitä Renato oli sanonut.

– Oletko sinä raskaana? Matilde kysyi Chiaralta.

Chiara katsoi epätoivoisen ­näköisenä Marcoa kohti. Marco huokaisi ja haroi märkiä hiuksiaan.

Haukoin henkeäni. Jossain ­takaraivossani oli edellisillasta saakka piilotellut toivo, että ehkä tilanne ei ollutkaan niin paha kuin miltä oli näyttänyt. Ehkä Marcon ja Chiaran suhde olikin niin heppoinen, ettei Marcolle tuottaisi vaikeuksia lopettaa seurustelua ja harkita paluuta minun luokseni. Nyt tiesin elätelleeni turhia toiveita.

Jollain tasolla ymmärsin myös, miksi Marco oli tarttunut ­tilaisuuteen edellisenä iltana. Hän tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei se olisi onnistunut sen jälkeen, kun olisin kuullut Chiaran raskaudesta.

– Voi lapsikulta, et ole sanonut mitään. Mikä ihana uutinen, Matilde sanoi

Ex-anoppini ja tädit alkoivat hössöttää Chiaran ympärillä. Vain isotäti ­istui yhä vaiti ja katsoi sukulaisiaan.

– Tämä on parempaa ohjelmaa kuin hullujenhuoneella, jossa kävin katsomassa isäpappaa sodan ­jälkeen, isotäti sanoi.

– Harmi vain, ettei teitäkin voi lukita pehmustettuun huoneeseen kun alatte kyllästyttää.

Isotäti nousi seisomaan. Hän ­käveli luokseni, otti minua kädestä kiinni ja silitti toisella poskeani. Isotädin lämmin ele lohdutti.

Ehkä minä muuttaisin asumaan isotädin luokse. Kaksi vanhapiikaa pitämässä huolta toisistaan. Hankkisimme lisää kissoja ja pelottelisimme lähiseutujen lapsia lentämällä luudalla ympäriinsä.

– Hyvä että näet tämän kaiken. Nyt tiedät, kuinka helposti suvunkin mieli muuttuu tilanteen vaihtuessa. Vain harvoihin on luottamista, isotäti sanoi minulle niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu kuullut hänen sanojaan.

Sitten isotäti katsahti ylitarkastajaan, joka katsoi suvun puuhia epäuskoisena.

– Herra ylitarkastaja. Teillä oli ilmeisesti oikein asiaakin, kun saavuitte luoksemme.

– Kyllä vain signora, kyllä vain.

Kaikki pysähtyivät ja keskittyivät kuuntelemaan ylitarkastajaa.

– Laboratoriomme on saanut kokeet tehtyä. Olemme paikantaneet myrkytyksen lähteen. Belladonnauutteesta valmistettu myrkky oli laitettu aamiaisella tarjottuun kaurapuuroon. Ja koska hovimestarin mukaan signora maistoi puuroa vain pikkuisen, hän selvisi myrkytyksestä vähillä ­vahingoilla.

– Oliko myrkky puurossa? minä kysyin.

– Mutta sehän merkitsee, että...

Vaikenin, kun minua alkoi ­huimata.

– Aivan oikein. Kaikki tiesivät, että puuro oli teitä varten. Se ­merkitsee, että myrkyttäjän varsinainen kohde oli Iria-rouva. Joku yritti tappaa teidät eikä isotätiä!

 

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.