Lähestyvästä avioerosta huolimatta Iria lomailee miehensä Marcon suvun kanssa Toscanassa. Iria joutuu vaaraan, kun suvun matriarkka päättää tehdä hänestä pääperijänsä. Marcon kaukaisena sukulaisena esitelty Antonio pelastaa Irian uudesta onnettomuudesta. Retki ­keskiaikaisessa kaupungissa keskeytyy, kun autonkuljettaja kertoo isotäti Annan joutuneen myrkytetyksi.

Isotäti Annan linnamainen huvila näytti kolkolta, kun saavuimme paikalle. Parin sadan metrin päässä kimalteleva merikään ei sykäyttänyt samalla tavalla kuin yleensä. Myös toscanalaisen auringon alla rehevöitynyt puutarha vaikutti pahaenteiseltä, ja sen sypressit toivat mieleeni ­hautausmaan rentouttavan lomapaikan sijaan.

Suurin osa Marcon sukulaisista seisoskeli terassilla neuvottoman näköisinä, kun kävelimme autolta huvilaa kohti.

Autonkuljettaja oli selostanut meille ajomatkan aikana, mitä oli tapahtunut. Isotäti oli voinut mainiosti vielä aamulla, mutta pian aamiaisen jälkeen hän oli alkanut valittaa huonovointisuuttaan.

Marcon lääkäriserkku Maria oli tutkinut tätiä, kun tämän kunto oli heikentynyt rajusti. Oksennus, ­sekavuus ja kouristukset olivat saaneet serkun tilaamaan ambulanssin. Sairaalassa ensiavun lääkärin huomio oli kiinnittynyt veren­purkaumiin isotädin silmissä. Kaikkien oireiden esiintyminen ­yhdessä oli muistuttanut häntä edellisvuonna sattuneesta onnettomuudesta, jossa kokonainen ­perhe oli saanut vakavia myrkytysoireita luultuaan hengenvaarallista belladonna-kasvia salaatiksi.

– Onneksi olet täällä, Marco!

Matilde juoksi poikansa luo ja halasi tätä hädissään aivan kuin ­joku olisi yrittänyt myrkyttää hänet eikä isotätiä. Ex-anoppini loi ­minuun katseen, joka välitti syvän toiveen siitä, että minut olisi kärrätty sairaalaan Annan-tädin ­sijaan.

– Maria soitti juuri sairaalasta, Pasquale-setä sanoi.

– Isotädille on tehty vatsahuuhtelu, mutta hänen tilansa on kriittinen. Jos ensiavun lääkärille ei ­olisi sattunut vastaavaa myrkytystapausta aikaisemmin, isotäti olisi ehkä jo kuollut. Ei myrkytys yleensä ­aivan ensimmäiseksi tule kenellekään mieleen.

Pasquale-setä seisoi vaimonsa Mirellan vieressä, kumpikin näytti haudanvakavalta. Marcon Luigi-serkku seisoi terassilla ja näytti ­pitelevän pystyssä äitiään Lauraa, joka sormeili rukousnauhaa ja ­mumisi arvatenkin rukouksia myrkytysuhrien suojeluspyhimykselle.

– Mistä isotäti sai myrkyn ­elimistöönsä?

Antonion kysymys aiheutti ­hiljaisuuden.

– Ilmeisesti kenelläkään muulla ei ole ollut myrkytysoireita. Se tarkoittaa, että jonkun on täytynyt ­antaa myrkky suoraan tädille. ­Mutta kuka ja missä?

– Ehkä se oli vain onnettomuus, sanoin.

– Kuten viime vuonna myrkytyksen saaneella perheellä. Ehkä tätikin söi vahingossa belladonnaa salaatin sijaan.

– Aamiaisella ei ollut salaattia tarjolla. Hän ei ehtinyt syödä ­lounasta vaan sai oireita heti aamiaisen jälkeen, ex-appiukkoni Carlo sanoi.

Antonio kysyi, mitä täti oli syönyt aamiaiseksi. Kukaan ei kuitenkaan vastannut vaan kaikkien huomio oli keskittynyt kahteen poliisiautoon, jotka ajoivat huvilan ­pihaan.

Ensimmäisestä autosta astui ulos kaksi poliisia, toinen univormussa, toinen siviilivaatteissa. ­Siviilipukeinen esittäytyi ylitarkastajaksi, joka oli tullut selvittämään tädin myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Toisesta autosta putkahti esiin kaksi valkoiseen suojahaalariin pukeutunutta miestä, jotka ylitarkastaja esitteli rikoslaboratorion henkilökunnaksi.

Marco poliitikkona oli tottunut ottamaan ohjat käsiinsä ja alkoi esitellä meitä ylitarkastajalle.

Poliisi otti esiin muistivihkonsa.

– Signoran lääkärinä toimivan pikkuserkuntyttärentyttären ­mukaan rouva alkoi voida pahoin lähes välittömästi aamiaisen jälkeen. Voisitteko ohjata meidät keittiöön. Teknikkomme ottavat näytteet kaikesta ruoasta, jota signora on mahdollisesti nauttinut.

– Ehkä kannattaa ottaa näytteet muistakin ruoista, Donatella-täti huomautti.

– Siltä varalta, että joku haluaa myrkyttää muitakin kuin vain ­isotädin, hänen kaksoissiskonsa Giuliana sanoi heti perään.

– Miksi kukaan haluaisi myrkyttää ketään muuta? Chiara kysyi.

– Onhan selvää, että joku on suuttunut isotädin päätöksestä testamentata omaisuutensa Irialle, Marcon uusi tyttöystävä jatkoi.

Kaikki katsoivat minuun. ­Kauhea ajatus pälkähti mieleeni.

– Ei kai minua epäillä isotädin myrkyttämisestä? Koska minä en missään tapauksessa halua, että hän kuolee nyt, kun olen perillinen, sanoin.

Vaikenin, kun tajusin miltä lause kuulosti.

– En toki halua hänen kuolevan lainkaan. Vaikka siis tiedän, että kaikkien meidän on kuoltava joskus. Mutta mieluummin myöhemmin kuin aiemmin. Vaikka toisaalta...

Marco keskeytti minut asettamalla kätensä olalleni.

– Iria, rauhoitu. Kukaan ei epäile sinua yhtään mistään.

Ex-anoppini tuhahti kovaan ­ääneen, mutta vaikeni, kun Marco loi äitiinsä varoittavan katseen.

– Toivottavasti ei, koska en haluaisi mitään pahaa isotädille. Enkä kenellekään muullekaan. Voi ei, taas minä lörpöttelen. Kuulostan ihan syylliseltä, vai mitä? Pahempaa, minähän olen syyllinen. Jos isotäti murhattiin siksi, että hän määräsi omaisuutensa minulle, niin silloinhan kaikki onkin minun syytäni.

– Mikään ei ole sinun syytäsi. Älä huoli, kaikki selviää kyllä, ­Antonio sanoi ja puristi minua ­kädestä.

Katsoin Antonioon kiitollisena.

– Ketään ei ole murhattu, yli­tarkastaja huomautti.

– Tällä hetkellä tutkimme vain myrkytystä ja siihen johtaneita olosuhteita.

– Toistaiseksi, ex-appeni nuori tyttöystävä sanoi.

– Mutta jos isotäti kuolee, niin piru on merrassa. Carlo, haluan ­palata Roomaan. Olette toki oikein hauskaa ajanvietettä, mutta en suostu potkaisemaan tyhjää vain siitä ilosta, että saan kuunnella riitojanne, Pamela jatkoi ja hymyili kaikille sydämellisesti.

– Kukaan ei lähde minnekään, ennen kuin olemme hahmottaneet tilanteen. Pysykää toistaiseksi ­huvilan alueella. Mutta älkää tulko keittiön tai ruokasalin lähelle, ne ovat mahdollisia rikospaikkoja, ylitarkastaja sanoi.

Marco lähti viemään poliiseja keittiötä kohti. Yllätyksekseni ­Antonio lähti heidän peräänsä. ­Huvilan ovella näin Antonion ­sanovan jotain ylitarkastajalle, joka siirtyi hetkeksi syrjemmälle puhumaan hänen kanssaan. Olisin ­mieluusti ollut kärpäsenä katossa kuuntelemassa heidän keskusteluaan.

Marcon sukulaiset kerääntyivät ryhmään puhumaan keskenään. He katsoivat minua kyräilevästi ­puhuessaan, aivan kuin olisin ollut syypää isotädin onnettomuuteen.

Laura-täti teki ristinmerkin minua kohti, ja epäilin hänen kutsuvan pian manaajan paikalle loitsumaan paha henki ulos kerettiläisestä ­sielustani.

– Minä en ainakaan aio jäädä tänne kykkimään, kun voin ottaa aurinkoakin, Pamela sanoi ja lähti huvilan takana sijaitsevalle uima-altaalle.

Harkitsin hetken hänen seuraamistaan, mutta valitsin lopulta oman huoneeni rauhan. Silikonibimboksi Pamelalla oli suuri suu muutenkin kuin vain plastiikka­kirurgin antaman avun vuoksi.

Huoneessani kävin suihkussa. Aamuisen cappuccinon ja cornetton jälkeen en ollut syönyt mitään, enkä tarvinnut kelloa kertomaan, että lounasaika oli koittanut. ­Nakersin huoneeni lipastolle jätetyn tee- ja keksivalikoiman amarettoja pahimpaan nälkään. Olin kuitenkin maistavinani koko ajan epäilyttäviä makuja, ja ensimmäisen keksin jälkeen luovutin. Saisin pian psykosomaattisia myrkytys­oireita, jos ei muuta.

Yritin lukea kirjaa, mutta päädyin vain pureskelemaan kynsiäni. Olin juuri saanut manikyroitua ­ensimmäisen käden, kun Marco koputti ovelle. Helpotus sai minut melkein hyppäämään ex-mieheni kaulaan.

– Iria, ohjelmaan on tullut muutos. Sukulaiset häiritsevät poliisien työtä niin paljon, että he haluavat meidän lähtevän huvilalta ainakin päiväksi.

– Palaamme siis Roomaan? Ihanaa!

– Emme voi palata kotiin ennen kuin poliisi on tehnyt tutkimukset loppuun. Sen jälkeen he haluavat kuulustella meitä kaikkia. Roomasta käsin se olisi niin vaikeaa, että olen saanut kaikki suostuteltua jäämään Toscanaan. Hyvä uutinen on, että isän vene on täydessä seilauskunnossa. Lähdemme merelle ja vietämme siellä huomisen.

Olin lomaillut Marcon kanssa useampaan otteeseen ökyveneellä, jonka Carlo oli hankkinut kuudenkympin villityksen pyörteissä. Ajatus suvun kesken vietetystä veneretkestä kuitenkin kauhistutti.

– Kaikki ovat suostuneet ajatukseen? Äitisikin?

– Tässä tilanteessa kenelläkään ei ollut oikein valinnanvaraa. Iso­täti taistelee hengestään sairaalassa, eikä kukaan halua vaikuttaa yhteistyökyvyttömältä.

Ovela veto ylitarkastajalta, ajattelin. Minä en ainakaan aikonut saada kiusallista huomiota vaatimalla päästä pois.

– Yritin pyytää ylitarkastajalta lupaa viedä edes sinut Roomaan, mutta valitettavasti hän ei suostunut. Pyydän sinua kuitenkin ­olemaan tavallista varovaisempi koko ajan.

– Mitä sinä vihjailet?

– Poliisi ei vielä tiedä, mistä isotäti sai myrkytyksen. He eivät edes tiedä, oliko myrkky todella tarkoitettu Annalle. Ensin kaatuminen portaissa, sitten tämä. Haluan vain sinun olevan varovainen.

Nyökkäsin. Outojen onnettomuuksien sarja ei edes päättynyt siihen. Mutta en halunnut vaikuttaa vainoharhaiselta, ja niin jätin kertomatta päähäni melkein ­pudonneesta terracottavaasista.

Porto Santo Stefanon satama kylpi auringossa, kun saavuimme. Carlo oli mennyt jo edeltäkäsin ­veneelleen, jota hänen kipparinsa valmisteli lähtökuntoon. Pamela otti vieraita vastaan bikineissä ­aivan kuin kyse olisi ollut normaalista huviretkestä.

– Hyvät kellukkeet ovat tärkeitä veneessä, Pasquale-setä sanoi ja katsoi merkitsevästi Pamelan ­uhkeaa rintavarustusta.

– Tämän yön olemme ankkurissa satamassa, Carlo selitti, kun apupoika tarjoili kuohuviiniä.

– Mutta huomenna suuntaamme vesille. Toivottavasti teillä on uimapuvut mukana.

– Kai naku-uintikin on sallittu? Pasquale myhäili vaimonsa tiukasta ilmeestä välittämättä.

Huokaisin. Veneessä Pasquale-sedän heittoja olisi tavallistakin vaikeampi pakoilla. Tosin oli vähättelyä kutsua Carlon jahtia veneeksi. Siinä oli kolme kerrosta, joista ylimmässä sijaitsivat matkustajien hytit.

Minut ohjattiin pikkuruiseen yhden hengen hyttiin. Pasquale sai vaimonsa kanssa toisen ylellisistä päähyteistä, muut jakoivat keskenään kapeammilla sängyillä varustetut, tilavat kahden hengen hytit.

Tiesin kokemuksesta, ettei kaksoissängyn puuttuminen latistanut tunnelmaa Marcon kanssa, joten saatoin vain toivoa, ettei ­häntä ja Chiaraa sijoitettaisi aivan oman hyttini viereen. Olipa avioeromme kuinka sopuisa tahansa, pian exäksi muuttuvan mieheni sänkyhommien kuuntelu olisi ollut liikaa minullekin.

Ruokahalultani tuskin huomasin illallisen vaitonaista tunnelmaa. Kaikki söivät kampasimpukka­kastikkeella tarjotun pastan ennätysvauhdilla. Pyyhin vielä valko­sipulilla, persiljalla ja chilipippurilla maustettua öljyistä kastiketta suupielistäni, kun kokki loihti pöydälle jättimäisen meriahvenen. Jälki­ruokana tarjoiltua valkosuklaavaahtoa olisin syönyt tupla-annoksen.

Marco huomasi kaihoisat silmäykseni ja siirsi vaivihkaa omansa minulle. Aikaisemmin olisin arvostanut huomaavaista elettä, nyt se sai minut tuntemaan itseni vain säälittäväksi.

Matilden paljonpuhuva katse sai minut kuitenkin lusikoimaan Marconkin annoksen ja ­hymyilemään päälle tyytyväisenä. Mitäpä sitä ei tekisi ärsyttääkseen ex-anoppiaan?

Illallisen jälkeen Marco ja Chiara päättivät lähteä kiertämään Porto Santo Stefanon korkeiden palmujen koristamaa rantapromenadia. Luigi ja Pamela lähtivät mukaan, kun taas Carlo vetäytyi Pasqualen kanssa hyttiinsä katsomaan jalkapallo-ottelua. Tädit ja Matilde ­saivat haltuunsa salongin television, ainoastaan Laura-täti sulkeutui hyttiinsä arvatenkin rukoilemaan muiden syntisten sielujen puolesta.

Minä jäin kannelle katselemaan Monte Argentarion niemimaan rinteille rakennetun kaupungin silhuettia. Ihailin yövalaistuksessa hohtavaa Fortezza Spagnolaa, ­espanjalaista linnoitusta, joka ­hallitsi kaupungin profiilia satamasta käsin katsottuna. Välillä ­kohotin katseeni öiselle taivaalle ja yritin etsiä tuttuja tähtikuvioita.

Merellä ilta oli yllättävän vilpoinen, ja minua hytisytti. Askeleet takanani saivat minut kuitenkin säpsähtämään oikein kunnolla.

– Ei ollut tarkoitus pelästyttää.

Antonio katsoi minua tuttu, naurava katse silmissään.

– Onko sinun kylmä?

Hän asetti pehmeän neuleen harteilleni. Tummansinisessä ­puserossa tuoksui Antonion raikas partavesi.

– Kiitos. Ja ei säikkyyteni ole ­sinun vikasi, minähän se tässä ­hermoheikko olen, vastasin.

Antonio vakavoitui.

– Et sinä mitenkään hysteerinen ole, päinvastoin. Itse asiassa toivoisin sinun olevan entistäkin varovaisempi.

Huokaisin. Taas varoituksia.

– Marco sanoi minulle ihan ­samaa. Mutta tulen hulluksi, jos rupean miettimään, kuka sukulaisista on saattanut myrkyttää tädin. Se vaikuttaa mahdottomalta ajatukselta.

– Tietenkin, olet aivan oikeassa. Vaikutat kuitenkin hiukan onnettomuusalttiilta, joten tee minulle palvelus ja katso tarkkaan, ennen kuin astut minnekään. Sinun tuurillasi veneen nostosilta on pudonnut veteen, ennen kuin astut sille.

Antonio kevensi varoitustaan puhumalla leikilliseen sävyyn, ja minä nauroin. Käänsin katseeni jälleen taivaalle.

– Tähdet ovat niin upeita, ­sanoin.

– Minä näen jotain vieläkin upeampaa, Antonio vastasi.

Huomasin, ettei hän tuijottanut tähtiä vaan minua. Tunsin vatsanpohjassa tutun jännityksen. Antonio kumartui puoleeni, mutta näytti sitten epäröivän. Huokaisin. ­Jokin raja oli herrasmiesmäisyydelläkin. Minun oli saatava tietää, ­oliko hän hyvä suutelija. Kurotin itse Antonion suuta kohti.

Antonion huulet olivat pehmeät, ja maistoin viileän mintun maun, kun suutelimme. Antonio veti ­minut syliinsä, ja tunsin hänen ­sydämensä sykkivän aivan yhtä kiihkeästi kuin omanikin. Hemmetti, koko vartaloni tuntui sykkivän villinä pamppailevan sydämen tahdissa.

Kiehnäsin Antonion vartaloa vasten, kunnes tunsin, etten kestänyt enää. Jos minulle oli ­annettu yhdenhengen hytti, olisi kai ollut synti jättää se käyttämättä.

– Jumala armahtakoon syntisiä!

Laura-tädin huudahdus vaikutti kuin pommi. Vetäydyin Antoniosta kauemmaksi säikähtäneenä. Kesti hetken aikaa, ennen kuin ymmärsin Laura-tädin ojentavan meitä kohti krusifiksia aseen sijaan. ­

Helpotus aiheutti minussa hallitsemattoman hihityskohtauksen, joka tarttui myös Antonioon. Laura-tätiä ei naurattanut lainkaan, vaan hän lähti vihaisesti jupisten takaisin sisätiloihin.

Minunkin nauruni hyytyi, kun huomasin Marcon nousseen takaisin laivaan. Hän katsoi meitä ­oudon näköisenä. Pettyneen näköisenä, ajattelin, kun hän käänsi ­mitään sanomatta katseensa ja ­käveli Chiara käsipuolessaan pois.

Minun teki mieli juosta hänen ­peräänsä, mutta hillitsin itseni viime hetkellä. Minulla ei ollut ­mitään tarvetta puolustella käytöstäni. Avioeromme olisi voimassa muutaman viikon kuluttua, ja hän oli itse laivalla uuden tyttöystävänsä kanssa.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän Marcon käytös alkoi suututtaa minua. Miksi ­minun piti tuntea oloni syylliseksi, jos suutelin kaikin puolin viehättävää miestä, mutta Marcolla oli ­oikeus seurustella uuden naisen kanssa ja esitellä hänet vielä suvulleen?

– Onko kaikki hyvin?

Antonio oli tarkkaillut minua ja huomannut varmasti mielialani muutoksen. Päätin panna kaiken Laura-tädin syyksi.

– Uskonnollinen hurmos tuli ­ehkä vähän huonoon aikaan. Tai ehkä itse asiassa ihan hyväänkin. Minun kannattaa varmaan mennä nukkumaan, olen aivan poikki.

Antonio näytti pettyneeltä, ­mutta hänen kasvoillaan läikähti lopulta myös jotain huojennuksesta kertovaa, kun hän antoi minulle kiltin hyvänyönsuukon poskelle.

Vetäydyin hyttiini sekavissa tunnelmissa. Ehkä romanssi kanssani ei ollut Antoniollekaan aivan itsestään selvä asia.

Samassa tajusin, etten oikeastaan tiennyt hänestä mitään muuta kuin nimen ja ­ammatin. Hän olisi voinut olla vaikka naimisissa. Tai ehkä hän oli eroamassa, niin kuin minä, ja tunsi samalla tavalla järjetöntä syyllisyyttä siitä, ettei ollutkaan luostarissa katumassa avioliiton epä­onnistumista.

Kesken ikävien ajatusten vaivuin uneen, jossa tuhat Laura-tätiä ajoi minua takaa krusifiksien kanssa, Matilde haukkui minua syntiseksi naiseksi, ja kun Marco ja ­Antonio ojensivat minulle kätensä, minä putosin veteen yltämättä kumpaankaan.

Seuraavana aamuna vallitsi hiukan hilpeämpi tunnelma. Kippari oli nostanut ankkurin ja lähtenyt liikkeelle jo auringonnousun ­aikaan.

Aamiaisen nautimme ­aurinkokannen puisten pöytien ­ääressä kallioisen Giannutrin saaren lähistöllä. Carlon veneen varusteisiin kuului pikaveneen lisäksi kumivene ja vesiskootteri, joten meillä oli mahdollisuuksia tehdä veneretkiä myös poukamiin, jonne jahdilla ei ollut asiaa.

Carlo, Marco ja Antonio tarkastelivat suurta ­merikarttaa, johon oli merkitty suojellut merialueet. Onneksi osa saaresta oli yhä avoin veneille, ja niille alueille aioimme suunnata.

Carlo ohjasi pikkuvenettä, johon menivät mukaan tädit ja Pasquale-setä.

Marco kuljetti Chiaraa, Luigia ja Pamelaa kumiveneellä, ja Antonio tarjoutui kuljettamaan minua vesiskootterilla.

Minä panin ylleni pelastusliivit ja istuuduin hänen taakseen.

Olin ajanut vesiskootterilla ­aiemminkin ja olin tottunut myös ohjaamaan sitä. Antonio ajoi ensin varovasti, mutta kun hän huomasi, etten kiljahdellut peloissani, hän lisäsi vauhtia.

Ohitimme toiset ­nopeasti, ja pian Antonio kaarsi ­yhden kallion taakse ilman, että ­ketään näkyi perässämme. Hän ­hiljensi, kun lähestyimme pientä hiekan peittämää poukamaa.

– Mitä tuosta sanot?

Antonio vilkaisi minua, ja nyökkäsin vastaukseksi.

Harmaita kallioita peitti vihreä, välimerellinen macchia-kasvillisuus. Pusikot ja pensaikot olivat matalia, siellä täällä näkyi rannikkomäntyjä ja katajia. Paikoin maata peitti keltaisen, sinisen ja punaisen sävyissä kukkivat pikkuniityt.

Pikkuiselle hiekkarannalle mahtuisi vain muutama rantapyyhe. Paikka oli ihanteellinen auringonotolle ja snorklaukselle.

Minulla oli vedenpitävässä ­repussani kaikki tarpeellinen: ­eväiden lisäksi olin pakannut ­mukaan pyyhkeet, aurinkovoiteen, sukellusmaskit ja snorkkelit. Otin esiin aurinkovoiteen ja levitin sitä iholleni.

– Tarvitsetko apua?

Minun olisi tehnyt mieli kehrätä kuin kissa, kun Antonio alkoi levittää varmoin ottein voidetta selkääni. Hetki kesti aivan liian vähän ­aikaa, mutta Antonion ilmeen ­perusteella minulla oli mahdollisuus päästä uudelleen kosketus­etäisyydelle ilman aurinkovoidettakin.

– Kokeillaanko snorklausta?

Antonio innostui heti ehdotuksestani, ja juoksimme veteen.

Giannutrin saaren vesi oli hämmästyttävän kirkasta, näkyvyys oli paikoin kaksikymmentä metriä. Merenpohja jyrkkeni vain kymmenen metrin päässä rannasta, ja maisemat veden alla olivat henkeäsalpaavat.

Katselin ihastuneena alapuolellamme uivia kalaparvia. Useimpia lajeja en edes tunnistanut, mutta ihastelin turkoosinsinisen veden läpi työntyvän auringon välkähtelyä niiden hopeanhohtavissa suomupinnoissa.

Antonio oli hyvä myös sukeltamaan. Hän oli ottanut mukaansa Carlon jahdilta räpylät, ja niiden voimin hän laskeutui useiden ­metrien syvyyteen. Minua hymyilytti, kun hän pintaan palattuaan ojensi minulle sydämenmuotoisen näkinkengän.

– Se on suloinen, sanoin ja uin rantaan panemaan sen talteen reppuun.

Kun käännyin takaisin merta kohti, en nähnyt Antoniota ­missään. Uin kauemmas rannasta ja upotin katseeni veden alle. En erottanut häntä siltikään. Sen ­sijaan näin barracudalauman, joka ui ympyrää merenalaisten kallioiden välissä. Ne eivät yleensä hyökänneet ihmisten kimppuun, ­mutta olivat siltikin Välimeren ­armottomimpia saalistajia.

Aloin hermostua ja käännyin ympäri. ­Samassa erotin tumman hahmon, joka ponkaisi kohdallani pinnalle, tarttui minuun ja heilautti minut metrin päähän niin, että lensin ­uppoluksiin veden alle.

– Olin varma, että olet vähintäänkin hai. Ei saa säikytellä, ­sanoin päästyäni takaisin pintaan.

– Tämä oli maksu hiekkakylvystä, jonka annoit minulle pari päivää sitten, Antonio sanoi ja nauroi.

– Hyvä on, ansaitsin tämän, ­vastasin.

Vietimme loppuajan leikkimällä vedessä. Jompi kumpi oli aina valmis läiskimään vettä toisen päälle tai vetämään tätä jalasta pinnan alle.

Lopulta aloimme väsyä. Kun jalat koskivat jo pohjaan, Antonio nappasi minut käsivarsilleen. Tuntui hämilliseltä olla hänen sylissään. Myös Antonio näytti vakavoituvan. Kun hän painoi huulensa suulleni, en epäröinyt, vaan vastasin suudelmaan.

Antonio vei minut pyyhkeelle, ja jatkoimme suutelua aivan kuin maailmassa ei olisi ­lisäksemme muita ollutkaan. Olin valmis menemään paljon pidemmällekin, mutta parinkymmenen metrin päässä ohi kulkevasta ­veneestä huudetut kannustus­huudot saivat minut hillitsemään itseni viime hetkellä.

– Ehkä meidän pitäisi mennä veteen... jatkaaksemme uimista, Antonio sanoi.

Minua houkutti myöntyä, mutta arvasin, mihin uiminen yhdessä olisi siinä mielentilassa johtanut. Ja niin impulsiivinen kuin olinkin, niin suurta vetoa kuin tunsinkin Antonioon – en silti ollut valmis siihen askeleeseen, joka olisi muuttanut viattomana alkaneen flirttailun astetta vakavammaksi.

Olin suorastaan vihainen itselleni, kun ymmärsin miksi epäröin. Tiesin, että Marco oli jossain päin samaa saarta. Uuden tyttöystävänsä kanssa ja varmaan täystoimissa itse, jos oli sattunut löytämään suojaisamman paikan. Mutta minä en kyennyt, en ainakaan vielä.

– Mitä sanoisit, jos menisimme kävelylle? kysyin.

Antonio myöntyi, ja niin lähdimme kiertämään saarta. Olimme kierrelleet tunnin verran, kun törmäsimme täteihin ja Matildeen eräällä rantakalliolla.

– Me löysimme poukamanne, Mirella-täti sanoi.

– Oli aika huolimatonta jättää vesiskootterin avain sinne. ­Pasquale nappasi sen mukaansa.

– Ei tiedä ikinä, kuka täällä ­kuljeskelee. Muut ovat jo meidän valitsemallamme rannalla, saatte avaimen sieltä takaisin, Giuliana-täti sanoi.

Kävelimme yhdessä eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua myös Laura-täti liittyi joukkoon. Hän tuijotti meitä tuimasti, mutta tyytyi jupisemaan rukouksiaan puoliääneen.

Muiden löytämä poukama oli isompi kuin se, jonne olimme Antonion kanssa rantautuneet. Pasquale antoi mielenosoituksellisesti avaimen minulle ­Antonion sijaan.

Saimme tarjouksen liittyä pik­nikille. Tädit tohottivat ruoan kanssa, Chiara ja Pamela ottivat aurinkoa, Luigi snorklasi innokkaasti hiukan kauempana.

Myös Marco oli ollut uimassa, mutta ­palasi rantaan, kun näki meidän tulevan. Mutustelin briellä ja parmankinkulla täytettyä paninoa, kun Marco alkoi kuulustella Antoniota.

– Missä Antonio kerroitkaan asuneesi pienenä äitisi kanssa? Mainitsit sen, mutta olen ehtinyt jo unohtaa.

– Asuimme Nizzassa. Kun olin 12-vuotias, muutimme Pariisiin, Antonio vastasi.

Hän katsoi Marcoa hymyillen.

– Ranska on ihana, ja Pariisi ­aivan erityisesti, minä sanoin ja ­vilkaisin Marcoa tyyliin, jonka olisi pitänyt saada hänet lopettamaan kysymykset.

Exälläni ei ollut mitään oikeutta pitää kolmannen asteen kuulustelua.

Marco jatkoi kuitenkin höyryjyrän tavoin.

– Ja äitisi nimi on Sabrina, niinkö? Sinä kerroit, äitisi oli isotäti Annan pikkuserkku.

– Aivan niin. Miksi sinä kysyt asiasta?

Antonio näytti olevan nyt ­varuillaan. Minä olin tunnistanut Marcon muka huolettoman tekniikan heti. Hän oli samanlainen ­asianajajana. Aloitti leppoisasti, mutta sai lopulta toisen tunnustamaan viisivuotiaana naapurin­tädiltä varastetun tikkarin.

– Olen tarkastanut sukurekisteristä, eikä siellä ole mitään mainintaa Sabrina-nimisistä pikku­serkuista viimeisen sadan vuoden ajalta.

– Vai niin. Ehkä muistan väärin, ja isotäti Annan pikkuserkku olikin äidinäitini, Marco vastasi.

– Isotäti Annan ainoat pikku­serkut ovat minun isoisäni ja ­hänen veljensä. Äitinsä puolelta isotäti Annalla ei ollut serkkuja lainkaan.

– Luulen, että erehdyt, Antonio sanoi, mutta erotin epävarmuuden hänen äänestään.

– Erehdyn samalla tavoin kuin erehdyn siitä, ettet ole koskaan työskennellyt valokuvaajana? Minä tarkastin senkin, eikä missään ole mainintaa sinun nimisestäsi valokuvaajasta.

– Mitä tämä tarkoittaa? kysyin Antoniolta.

Yritin pitää ääneni vakaana.

– Etkö sinä ole se, joka sanot ­olevasi?

Antonio katsoi tiukasti minuun, muita hän ei vilkaissutkaan.

– Minä voin selittää, Iria. On ­totta, etten ole valokuvaaja. Enkä myöskään ole Annan sukulainen. Eikä nimeni ole Antonio.

Nousin seisomaan. Haukoin henkeäni.

– Kuka sinä oikein olet?

Antonio empi hetken, ennen kuin vastasi.

– Olen yksityisetsivä. Nimeni on Renato, aivan kuten vanha kollegani sanoi eilen. Anna palkkasi minut kuukausi sitten.

–Yksityisetsivä?

Nyt en yrittänytkään hillitä ­ääntäni.

– Oletko sinä vakoillut minua? Eikö Anna luottanut minuun?

Renato näytti hölmistyneeltä.

– Ei, päinvastoin. Hän palkkasi minut suojelemaan sinua. Hän ­pelkäsi, että sinulle voisi koitua hankaluuksia perinnöstä, ja hän halusi minut varmistamaan, ettei sinulle tulisi isoja ongelmia.

Renato yritti koskettaa käsivarttani, mutta minä töytäisin hänet kauemmas.

– Jätä minut rauhaan! En halua olla enää missään tekemisissä tuollaisen valehtelijan kanssa.

– Se oli vain sinun parhaaksesi. Minun ei pitänyt... Renato vilkaisi muita ja madalsi sitten ääntään.

– Minun ei ollut tarkoitus ihastua sinuun, olen siitä pahoillani. Mutta älä kuvittelekaan, että olisin valehdellut mitään muuta kuin ammattini ja sukulaisuussuhteeni Annaan.

– Paitsi muun muassa nimesi. Sinä palaat veneelle muiden mukana. En halua enää nähdä sinua, ­vastasin jäykästi.

– Iria, sinäkin palaat veneelle meidän kanssamme, Marco sanoi.

– Ja sinä voit olla varma, että ­tarkistan tarinasi, hän jatkoi ­Renatolle.

– Isotätinne vahvistaa sen kyllä. Sain jo sairaalasta viestin, että hän voi paremmin. Mutta olen samaa mieltä siitä, että Irian on parempi palata teidän kanssanne veneelle, minä tulen perässä vesiskootterilla.

Marco otti minua kädestä kiinni, mutta riuhdoin itseni vapaaksi.

– Älä yritäkään. En halua nähdä ketään teistä, sanoin ja taistelin ­pitääkseni kyyneleet poissa.

– Minä tulen veneelle vesiskootte­rilla. Jos tulen. Olen tanssinut jo liikaakin teidän tahdissanne, mutta nyt saa riittää!

Juoksin pois taakseni katsomatta. Kyyneleet alkoivat valua kuitenkin vasta, kun pääsin takaisin omaan poukamaamme. Lysähdin hiekalle ja itkin kuin pikkulapsi. Olin tyytyväinen siitä, ettei kukaan nähnyt romahdustani. Toisaalta huomasin toivovani, että joku olisi sittenkin tullut lohduttamaan ­minua. En vain ollut itsekään ­varma, kenen halusin minua lohduttavan. Lopulta nukahdin iltapäivän aurinkoon.

Heräsin vasta, kun jo hämärsi. Keräsin tavarani kiireesti. Oli ­myöhä, enkä ollut lainkaan varma siitä, mihin saakka kippari suostuisi odottelemaan minua niin hankalilla vesillä. Kaiken lisäksi olin ­antanut ymmärtää, etten ehkä edes palaisi veneelle.

Käynnistin vesiskootterin ja suuntasin kallion taakse. Muistin suurin piirtein ­reitin, jota pitkin olimme saapuneet. Arvioin, että muutaman ­minuutin kuluttua minun pitäisi jo nähdä Carlon jahti.

Yhtäkkiä moottori alkoi pitää omituista ääntä. Hiljensin ja toivoin äänen menevän itsestään pois, mutta silloin moottori ­sammui. Kirosin. Yritin käynnistää moottoria, mutta se vain köhi ­kunnes hiljeni sitten kokonaan.

Katsoin ympärilleni. Aurinko laski horisonttiin. Punertava iltataivas olisi saanut minut henkäisemään ihastuksesta, ellei se olisi merkinnyt, että pian olisi pimeää. Missään ei näkynyt merkkiä lähistöllä kulkevista veneistä. Yleensä veneet olivat tähän aikaan jo ­turvallisesti satamassa ankkurissa yötä varten.

Kuulin vain ylläni ­lentävän lokin kirkuvan, muuten minua ympäröi täydellinen hiljaisuus. Mietin veden alla mahdollisesti saalistavia barracudia ja ­nostin jalkani vaistomaisesti ylemmäs.

Koskaan elämässäni en ollut tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi ja avuttomaksi. Koskaan en ollut ajatellut olevani samanlaisessa vaarassa kuin ajelehtiessani yksin merellä iltahämärässä, joka pian muuttuisi sysipimeäksi.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.