Lähestyvästä avioerosta huolimatta Iria lomailee miehensä Marcon suvun kanssa Toscanassa. Iria joutuu vaaraan, kun suvun matriarkka päättää tehdä hänestä pääperijänsä. Marcon kaukaisena sukulaisena esitelty Antonio pelastaa Irian uudesta onnettomuudesta. Retki ­keskiaikaisessa kaupungissa keskeytyy, kun autonkuljettaja kertoo isotäti Annan joutuneen myrkytetyksi.

Isotäti Annan linnamainen huvila näytti kolkolta, kun saavuimme paikalle. Parin sadan metrin päässä kimalteleva merikään ei sykäyttänyt samalla tavalla kuin yleensä. Myös toscanalaisen auringon alla rehevöitynyt puutarha vaikutti pahaenteiseltä, ja sen sypressit toivat mieleeni ­hautausmaan rentouttavan lomapaikan sijaan.

Suurin osa Marcon sukulaisista seisoskeli terassilla neuvottoman näköisinä, kun kävelimme autolta huvilaa kohti.

Autonkuljettaja oli selostanut meille ajomatkan aikana, mitä oli tapahtunut. Isotäti oli voinut mainiosti vielä aamulla, mutta pian aamiaisen jälkeen hän oli alkanut valittaa huonovointisuuttaan.

Marcon lääkäriserkku Maria oli tutkinut tätiä, kun tämän kunto oli heikentynyt rajusti. Oksennus, ­sekavuus ja kouristukset olivat saaneet serkun tilaamaan ambulanssin. Sairaalassa ensiavun lääkärin huomio oli kiinnittynyt veren­purkaumiin isotädin silmissä. Kaikkien oireiden esiintyminen ­yhdessä oli muistuttanut häntä edellisvuonna sattuneesta onnettomuudesta, jossa kokonainen ­perhe oli saanut vakavia myrkytysoireita luultuaan hengenvaarallista belladonna-kasvia salaatiksi.

– Onneksi olet täällä, Marco!

Matilde juoksi poikansa luo ja halasi tätä hädissään aivan kuin ­joku olisi yrittänyt myrkyttää hänet eikä isotätiä. Ex-anoppini loi ­minuun katseen, joka välitti syvän toiveen siitä, että minut olisi kärrätty sairaalaan Annan-tädin ­sijaan.

– Maria soitti juuri sairaalasta, Pasquale-setä sanoi.

– Isotädille on tehty vatsahuuhtelu, mutta hänen tilansa on kriittinen. Jos ensiavun lääkärille ei ­olisi sattunut vastaavaa myrkytystapausta aikaisemmin, isotäti olisi ehkä jo kuollut. Ei myrkytys yleensä ­aivan ensimmäiseksi tule kenellekään mieleen.

Pasquale-setä seisoi vaimonsa Mirellan vieressä, kumpikin näytti haudanvakavalta. Marcon Luigi-serkku seisoi terassilla ja näytti ­pitelevän pystyssä äitiään Lauraa, joka sormeili rukousnauhaa ja ­mumisi arvatenkin rukouksia myrkytysuhrien suojeluspyhimykselle.

– Mistä isotäti sai myrkyn ­elimistöönsä?

Antonion kysymys aiheutti ­hiljaisuuden.

– Ilmeisesti kenelläkään muulla ei ole ollut myrkytysoireita. Se tarkoittaa, että jonkun on täytynyt ­antaa myrkky suoraan tädille. ­Mutta kuka ja missä?

– Ehkä se oli vain onnettomuus, sanoin.

– Kuten viime vuonna myrkytyksen saaneella perheellä. Ehkä tätikin söi vahingossa belladonnaa salaatin sijaan.

– Aamiaisella ei ollut salaattia tarjolla. Hän ei ehtinyt syödä ­lounasta vaan sai oireita heti aamiaisen jälkeen, ex-appiukkoni Carlo sanoi.

Antonio kysyi, mitä täti oli syönyt aamiaiseksi. Kukaan ei kuitenkaan vastannut vaan kaikkien huomio oli keskittynyt kahteen poliisiautoon, jotka ajoivat huvilan ­pihaan.

Ensimmäisestä autosta astui ulos kaksi poliisia, toinen univormussa, toinen siviilivaatteissa. ­Siviilipukeinen esittäytyi ylitarkastajaksi, joka oli tullut selvittämään tädin myrkytykseen johtaneita olosuhteita. Toisesta autosta putkahti esiin kaksi valkoiseen suojahaalariin pukeutunutta miestä, jotka ylitarkastaja esitteli rikoslaboratorion henkilökunnaksi.

Marco poliitikkona oli tottunut ottamaan ohjat käsiinsä ja alkoi esitellä meitä ylitarkastajalle.

Poliisi otti esiin muistivihkonsa.

– Signoran lääkärinä toimivan pikkuserkuntyttärentyttären ­mukaan rouva alkoi voida pahoin lähes välittömästi aamiaisen jälkeen. Voisitteko ohjata meidät keittiöön. Teknikkomme ottavat näytteet kaikesta ruoasta, jota signora on mahdollisesti nauttinut.

– Ehkä kannattaa ottaa näytteet muistakin ruoista, Donatella-täti huomautti.

– Siltä varalta, että joku haluaa myrkyttää muitakin kuin vain ­isotädin, hänen kaksoissiskonsa Giuliana sanoi heti perään.

– Miksi kukaan haluaisi myrkyttää ketään muuta? Chiara kysyi.

– Onhan selvää, että joku on suuttunut isotädin päätöksestä testamentata omaisuutensa Irialle, Marcon uusi tyttöystävä jatkoi.

Kaikki katsoivat minuun. ­Kauhea ajatus pälkähti mieleeni.

– Ei kai minua epäillä isotädin myrkyttämisestä? Koska minä en missään tapauksessa halua, että hän kuolee nyt, kun olen perillinen, sanoin.

Vaikenin, kun tajusin miltä lause kuulosti.

– En toki halua hänen kuolevan lainkaan. Vaikka siis tiedän, että kaikkien meidän on kuoltava joskus. Mutta mieluummin myöhemmin kuin aiemmin. Vaikka toisaalta...

Marco keskeytti minut asettamalla kätensä olalleni.

– Iria, rauhoitu. Kukaan ei epäile sinua yhtään mistään.

Ex-anoppini tuhahti kovaan ­ääneen, mutta vaikeni, kun Marco loi äitiinsä varoittavan katseen.

– Toivottavasti ei, koska en haluaisi mitään pahaa isotädille. Enkä kenellekään muullekaan. Voi ei, taas minä lörpöttelen. Kuulostan ihan syylliseltä, vai mitä? Pahempaa, minähän olen syyllinen. Jos isotäti murhattiin siksi, että hän määräsi omaisuutensa minulle, niin silloinhan kaikki onkin minun syytäni.

– Mikään ei ole sinun syytäsi. Älä huoli, kaikki selviää kyllä, ­Antonio sanoi ja puristi minua ­kädestä.

Katsoin Antonioon kiitollisena.

– Ketään ei ole murhattu, yli­tarkastaja huomautti.

– Tällä hetkellä tutkimme vain myrkytystä ja siihen johtaneita olosuhteita.

– Toistaiseksi, ex-appeni nuori tyttöystävä sanoi.

– Mutta jos isotäti kuolee, niin piru on merrassa. Carlo, haluan ­palata Roomaan. Olette toki oikein hauskaa ajanvietettä, mutta en suostu potkaisemaan tyhjää vain siitä ilosta, että saan kuunnella riitojanne, Pamela jatkoi ja hymyili kaikille sydämellisesti.

– Kukaan ei lähde minnekään, ennen kuin olemme hahmottaneet tilanteen. Pysykää toistaiseksi ­huvilan alueella. Mutta älkää tulko keittiön tai ruokasalin lähelle, ne ovat mahdollisia rikospaikkoja, ylitarkastaja sanoi.

Marco lähti viemään poliiseja keittiötä kohti. Yllätyksekseni ­Antonio lähti heidän peräänsä. ­Huvilan ovella näin Antonion ­sanovan jotain ylitarkastajalle, joka siirtyi hetkeksi syrjemmälle puhumaan hänen kanssaan. Olisin ­mieluusti ollut kärpäsenä katossa kuuntelemassa heidän keskusteluaan.

Marcon sukulaiset kerääntyivät ryhmään puhumaan keskenään. He katsoivat minua kyräilevästi ­puhuessaan, aivan kuin olisin ollut syypää isotädin onnettomuuteen.

Laura-täti teki ristinmerkin minua kohti, ja epäilin hänen kutsuvan pian manaajan paikalle loitsumaan paha henki ulos kerettiläisestä ­sielustani.

– Minä en ainakaan aio jäädä tänne kykkimään, kun voin ottaa aurinkoakin, Pamela sanoi ja lähti huvilan takana sijaitsevalle uima-altaalle.

Harkitsin hetken hänen seuraamistaan, mutta valitsin lopulta oman huoneeni rauhan. Silikonibimboksi Pamelalla oli suuri suu muutenkin kuin vain plastiikka­kirurgin antaman avun vuoksi.

Huoneessani kävin suihkussa. Aamuisen cappuccinon ja cornetton jälkeen en ollut syönyt mitään, enkä tarvinnut kelloa kertomaan, että lounasaika oli koittanut. ­Nakersin huoneeni lipastolle jätetyn tee- ja keksivalikoiman amarettoja pahimpaan nälkään. Olin kuitenkin maistavinani koko ajan epäilyttäviä makuja, ja ensimmäisen keksin jälkeen luovutin. Saisin pian psykosomaattisia myrkytys­oireita, jos ei muuta.

Yritin lukea kirjaa, mutta päädyin vain pureskelemaan kynsiäni. Olin juuri saanut manikyroitua ­ensimmäisen käden, kun Marco koputti ovelle. Helpotus sai minut melkein hyppäämään ex-mieheni kaulaan.

– Iria, ohjelmaan on tullut muutos. Sukulaiset häiritsevät poliisien työtä niin paljon, että he haluavat meidän lähtevän huvilalta ainakin päiväksi.

– Palaamme siis Roomaan? Ihanaa!

– Emme voi palata kotiin ennen kuin poliisi on tehnyt tutkimukset loppuun. Sen jälkeen he haluavat kuulustella meitä kaikkia. Roomasta käsin se olisi niin vaikeaa, että olen saanut kaikki suostuteltua jäämään Toscanaan. Hyvä uutinen on, että isän vene on täydessä seilauskunnossa. Lähdemme merelle ja vietämme siellä huomisen.

Olin lomaillut Marcon kanssa useampaan otteeseen ökyveneellä, jonka Carlo oli hankkinut kuudenkympin villityksen pyörteissä. Ajatus suvun kesken vietetystä veneretkestä kuitenkin kauhistutti.

– Kaikki ovat suostuneet ajatukseen? Äitisikin?

– Tässä tilanteessa kenelläkään ei ollut oikein valinnanvaraa. Iso­täti taistelee hengestään sairaalassa, eikä kukaan halua vaikuttaa yhteistyökyvyttömältä.

Ovela veto ylitarkastajalta, ajattelin. Minä en ainakaan aikonut saada kiusallista huomiota vaatimalla päästä pois.

– Yritin pyytää ylitarkastajalta lupaa viedä edes sinut Roomaan, mutta valitettavasti hän ei suostunut. Pyydän sinua kuitenkin ­olemaan tavallista varovaisempi koko ajan.

– Mitä sinä vihjailet?

– Poliisi ei vielä tiedä, mistä isotäti sai myrkytyksen. He eivät edes tiedä, oliko myrkky todella tarkoitettu Annalle. Ensin kaatuminen portaissa, sitten tämä. Haluan vain sinun olevan varovainen.

Nyökkäsin. Outojen onnettomuuksien sarja ei edes päättynyt siihen. Mutta en halunnut vaikuttaa vainoharhaiselta, ja niin jätin kertomatta päähäni melkein ­pudonneesta terracottavaasista.

Porto Santo Stefanon satama kylpi auringossa, kun saavuimme. Carlo oli mennyt jo edeltäkäsin ­veneelleen, jota hänen kipparinsa valmisteli lähtökuntoon. Pamela otti vieraita vastaan bikineissä ­aivan kuin kyse olisi ollut normaalista huviretkestä.

– Hyvät kellukkeet ovat tärkeitä veneessä, Pasquale-setä sanoi ja katsoi merkitsevästi Pamelan ­uhkeaa rintavarustusta.

– Tämän yön olemme ankkurissa satamassa, Carlo selitti, kun apupoika tarjoili kuohuviiniä.

– Mutta huomenna suuntaamme vesille. Toivottavasti teillä on uimapuvut mukana.

– Kai naku-uintikin on sallittu? Pasquale myhäili vaimonsa tiukasta ilmeestä välittämättä.

Huokaisin. Veneessä Pasquale-sedän heittoja olisi tavallistakin vaikeampi pakoilla. Tosin oli vähättelyä kutsua Carlon jahtia veneeksi. Siinä oli kolme kerrosta, joista ylimmässä sijaitsivat matkustajien hytit.

Minut ohjattiin pikkuruiseen yhden hengen hyttiin. Pasquale sai vaimonsa kanssa toisen ylellisistä päähyteistä, muut jakoivat keskenään kapeammilla sängyillä varustetut, tilavat kahden hengen hytit.

Tiesin kokemuksesta, ettei kaksoissängyn puuttuminen latistanut tunnelmaa Marcon kanssa, joten saatoin vain toivoa, ettei ­häntä ja Chiaraa sijoitettaisi aivan oman hyttini viereen. Olipa avioeromme kuinka sopuisa tahansa, pian exäksi muuttuvan mieheni sänkyhommien kuuntelu olisi ollut liikaa minullekin.

Ruokahalultani tuskin huomasin illallisen vaitonaista tunnelmaa. Kaikki söivät kampasimpukka­kastikkeella tarjotun pastan ennätysvauhdilla. Pyyhin vielä valko­sipulilla, persiljalla ja chilipippurilla maustettua öljyistä kastiketta suupielistäni, kun kokki loihti pöydälle jättimäisen meriahvenen. Jälki­ruokana tarjoiltua valkosuklaavaahtoa olisin syönyt tupla-annoksen.

Marco huomasi kaihoisat silmäykseni ja siirsi vaivihkaa omansa minulle. Aikaisemmin olisin arvostanut huomaavaista elettä, nyt se sai minut tuntemaan itseni vain säälittäväksi.

Matilden paljonpuhuva katse sai minut kuitenkin lusikoimaan Marconkin annoksen ja ­hymyilemään päälle tyytyväisenä. Mitäpä sitä ei tekisi ärsyttääkseen ex-anoppiaan?

Illallisen jälkeen Marco ja Chiara päättivät lähteä kiertämään Porto Santo Stefanon korkeiden palmujen koristamaa rantapromenadia. Luigi ja Pamela lähtivät mukaan, kun taas Carlo vetäytyi Pasqualen kanssa hyttiinsä katsomaan jalkapallo-ottelua. Tädit ja Matilde ­saivat haltuunsa salongin television, ainoastaan Laura-täti sulkeutui hyttiinsä arvatenkin rukoilemaan muiden syntisten sielujen puolesta.

Minä jäin kannelle katselemaan Monte Argentarion niemimaan rinteille rakennetun kaupungin silhuettia. Ihailin yövalaistuksessa hohtavaa Fortezza Spagnolaa, ­espanjalaista linnoitusta, joka ­hallitsi kaupungin profiilia satamasta käsin katsottuna. Välillä ­kohotin katseeni öiselle taivaalle ja yritin etsiä tuttuja tähtikuvioita.

Merellä ilta oli yllättävän vilpoinen, ja minua hytisytti. Askeleet takanani saivat minut kuitenkin säpsähtämään oikein kunnolla.

– Ei ollut tarkoitus pelästyttää.

Antonio katsoi minua tuttu, naurava katse silmissään.

– Onko sinun kylmä?

Hän asetti pehmeän neuleen harteilleni. Tummansinisessä ­puserossa tuoksui Antonion raikas partavesi.

– Kiitos. Ja ei säikkyyteni ole ­sinun vikasi, minähän se tässä ­hermoheikko olen, vastasin.

Antonio vakavoitui.

– Et sinä mitenkään hysteerinen ole, päinvastoin. Itse asiassa toivoisin sinun olevan entistäkin varovaisempi.

Huokaisin. Taas varoituksia.

– Marco sanoi minulle ihan ­samaa. Mutta tulen hulluksi, jos rupean miettimään, kuka sukulaisista on saattanut myrkyttää tädin. Se vaikuttaa mahdottomalta ajatukselta.

– Tietenkin, olet aivan oikeassa. Vaikutat kuitenkin hiukan onnettomuusalttiilta, joten tee minulle palvelus ja katso tarkkaan, ennen kuin astut minnekään. Sinun tuurillasi veneen nostosilta on pudonnut veteen, ennen kuin astut sille.

Antonio kevensi varoitustaan puhumalla leikilliseen sävyyn, ja minä nauroin. Käänsin katseeni jälleen taivaalle.

– Tähdet ovat niin upeita, ­sanoin.

– Minä näen jotain vieläkin upeampaa, Antonio vastasi.

Huomasin, ettei hän tuijottanut tähtiä vaan minua. Tunsin vatsanpohjassa tutun jännityksen. Antonio kumartui puoleeni, mutta näytti sitten epäröivän. Huokaisin. ­Jokin raja oli herrasmiesmäisyydelläkin. Minun oli saatava tietää, ­oliko hän hyvä suutelija. Kurotin itse Antonion suuta kohti.

Antonion huulet olivat pehmeät, ja maistoin viileän mintun maun, kun suutelimme. Antonio veti ­minut syliinsä, ja tunsin hänen ­sydämensä sykkivän aivan yhtä kiihkeästi kuin omanikin. Hemmetti, koko vartaloni tuntui sykkivän villinä pamppailevan sydämen tahdissa.

Kiehnäsin Antonion vartaloa vasten, kunnes tunsin, etten kestänyt enää. Jos minulle oli ­annettu yhdenhengen hytti, olisi kai ollut synti jättää se käyttämättä.

– Jumala armahtakoon syntisiä!

Laura-tädin huudahdus vaikutti kuin pommi. Vetäydyin Antoniosta kauemmaksi säikähtäneenä. Kesti hetken aikaa, ennen kuin ymmärsin Laura-tädin ojentavan meitä kohti krusifiksia aseen sijaan. ­

Helpotus aiheutti minussa hallitsemattoman hihityskohtauksen, joka tarttui myös Antonioon. Laura-tätiä ei naurattanut lainkaan, vaan hän lähti vihaisesti jupisten takaisin sisätiloihin.

Minunkin nauruni hyytyi, kun huomasin Marcon nousseen takaisin laivaan. Hän katsoi meitä ­oudon näköisenä. Pettyneen näköisenä, ajattelin, kun hän käänsi ­mitään sanomatta katseensa ja ­käveli Chiara käsipuolessaan pois.

Minun teki mieli juosta hänen ­peräänsä, mutta hillitsin itseni viime hetkellä. Minulla ei ollut ­mitään tarvetta puolustella käytöstäni. Avioeromme olisi voimassa muutaman viikon kuluttua, ja hän oli itse laivalla uuden tyttöystävänsä kanssa.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän Marcon käytös alkoi suututtaa minua. Miksi ­minun piti tuntea oloni syylliseksi, jos suutelin kaikin puolin viehättävää miestä, mutta Marcolla oli ­oikeus seurustella uuden naisen kanssa ja esitellä hänet vielä suvulleen?

– Onko kaikki hyvin?

Antonio oli tarkkaillut minua ja huomannut varmasti mielialani muutoksen. Päätin panna kaiken Laura-tädin syyksi.

– Uskonnollinen hurmos tuli ­ehkä vähän huonoon aikaan. Tai ehkä itse asiassa ihan hyväänkin. Minun kannattaa varmaan mennä nukkumaan, olen aivan poikki.

Antonio näytti pettyneeltä, ­mutta hänen kasvoillaan läikähti lopulta myös jotain huojennuksesta kertovaa, kun hän antoi minulle kiltin hyvänyönsuukon poskelle.

Vetäydyin hyttiini sekavissa tunnelmissa. Ehkä romanssi kanssani ei ollut Antoniollekaan aivan itsestään selvä asia.

Samassa tajusin, etten oikeastaan tiennyt hänestä mitään muuta kuin nimen ja ­ammatin. Hän olisi voinut olla vaikka naimisissa. Tai ehkä hän oli eroamassa, niin kuin minä, ja tunsi samalla tavalla järjetöntä syyllisyyttä siitä, ettei ollutkaan luostarissa katumassa avioliiton epä­onnistumista.

Kesken ikävien ajatusten vaivuin uneen, jossa tuhat Laura-tätiä ajoi minua takaa krusifiksien kanssa, Matilde haukkui minua syntiseksi naiseksi, ja kun Marco ja ­Antonio ojensivat minulle kätensä, minä putosin veteen yltämättä kumpaankaan.

Seuraavana aamuna vallitsi hiukan hilpeämpi tunnelma. Kippari oli nostanut ankkurin ja lähtenyt liikkeelle jo auringonnousun ­aikaan.

Aamiaisen nautimme ­aurinkokannen puisten pöytien ­ääressä kallioisen Giannutrin saaren lähistöllä. Carlon veneen varusteisiin kuului pikaveneen lisäksi kumivene ja vesiskootteri, joten meillä oli mahdollisuuksia tehdä veneretkiä myös poukamiin, jonne jahdilla ei ollut asiaa.

Carlo, Marco ja Antonio tarkastelivat suurta ­merikarttaa, johon oli merkitty suojellut merialueet. Onneksi osa saaresta oli yhä avoin veneille, ja niille alueille aioimme suunnata.

Carlo ohjasi pikkuvenettä, johon menivät mukaan tädit ja Pasquale-setä.

Marco kuljetti Chiaraa, Luigia ja Pamelaa kumiveneellä, ja Antonio tarjoutui kuljettamaan minua vesiskootterilla.

Minä panin ylleni pelastusliivit ja istuuduin hänen taakseen.

Olin ajanut vesiskootterilla ­aiemminkin ja olin tottunut myös ohjaamaan sitä. Antonio ajoi ensin varovasti, mutta kun hän huomasi, etten kiljahdellut peloissani, hän lisäsi vauhtia.

Ohitimme toiset ­nopeasti, ja pian Antonio kaarsi ­yhden kallion taakse ilman, että ­ketään näkyi perässämme. Hän ­hiljensi, kun lähestyimme pientä hiekan peittämää poukamaa.

– Mitä tuosta sanot?

Antonio vilkaisi minua, ja nyökkäsin vastaukseksi.

Harmaita kallioita peitti vihreä, välimerellinen macchia-kasvillisuus. Pusikot ja pensaikot olivat matalia, siellä täällä näkyi rannikkomäntyjä ja katajia. Paikoin maata peitti keltaisen, sinisen ja punaisen sävyissä kukkivat pikkuniityt.

Pikkuiselle hiekkarannalle mahtuisi vain muutama rantapyyhe. Paikka oli ihanteellinen auringonotolle ja snorklaukselle.

Minulla oli vedenpitävässä ­repussani kaikki tarpeellinen: ­eväiden lisäksi olin pakannut ­mukaan pyyhkeet, aurinkovoiteen, sukellusmaskit ja snorkkelit. Otin esiin aurinkovoiteen ja levitin sitä iholleni.

– Tarvitsetko apua?

Minun olisi tehnyt mieli kehrätä kuin kissa, kun Antonio alkoi levittää varmoin ottein voidetta selkääni. Hetki kesti aivan liian vähän ­aikaa, mutta Antonion ilmeen ­perusteella minulla oli mahdollisuus päästä uudelleen kosketus­etäisyydelle ilman aurinkovoidettakin.

– Kokeillaanko snorklausta?

Antonio innostui heti ehdotuksestani, ja juoksimme veteen.

Giannutrin saaren vesi oli hämmästyttävän kirkasta, näkyvyys oli paikoin kaksikymmentä metriä. Merenpohja jyrkkeni vain kymmenen metrin päässä rannasta, ja maisemat veden alla olivat henkeäsalpaavat.

Katselin ihastuneena alapuolellamme uivia kalaparvia. Useimpia lajeja en edes tunnistanut, mutta ihastelin turkoosinsinisen veden läpi työntyvän auringon välkähtelyä niiden hopeanhohtavissa suomupinnoissa.

Antonio oli hyvä myös sukeltamaan. Hän oli ottanut mukaansa Carlon jahdilta räpylät, ja niiden voimin hän laskeutui useiden ­metrien syvyyteen. Minua hymyilytti, kun hän pintaan palattuaan ojensi minulle sydämenmuotoisen näkinkengän.

– Se on suloinen, sanoin ja uin rantaan panemaan sen talteen reppuun.

Kun käännyin takaisin merta kohti, en nähnyt Antoniota ­missään. Uin kauemmas rannasta ja upotin katseeni veden alle. En erottanut häntä siltikään. Sen ­sijaan näin barracudalauman, joka ui ympyrää merenalaisten kallioiden välissä. Ne eivät yleensä hyökänneet ihmisten kimppuun, ­mutta olivat siltikin Välimeren ­armottomimpia saalistajia.

Aloin hermostua ja käännyin ympäri. ­Samassa erotin tumman hahmon, joka ponkaisi kohdallani pinnalle, tarttui minuun ja heilautti minut metrin päähän niin, että lensin ­uppoluksiin veden alle.

– Olin varma, että olet vähintäänkin hai. Ei saa säikytellä, ­sanoin päästyäni takaisin pintaan.

– Tämä oli maksu hiekkakylvystä, jonka annoit minulle pari päivää sitten, Antonio sanoi ja nauroi.

– Hyvä on, ansaitsin tämän, ­vastasin.

Vietimme loppuajan leikkimällä vedessä. Jompi kumpi oli aina valmis läiskimään vettä toisen päälle tai vetämään tätä jalasta pinnan alle.

Lopulta aloimme väsyä. Kun jalat koskivat jo pohjaan, Antonio nappasi minut käsivarsilleen. Tuntui hämilliseltä olla hänen sylissään. Myös Antonio näytti vakavoituvan. Kun hän painoi huulensa suulleni, en epäröinyt, vaan vastasin suudelmaan.

Antonio vei minut pyyhkeelle, ja jatkoimme suutelua aivan kuin maailmassa ei olisi ­lisäksemme muita ollutkaan. Olin valmis menemään paljon pidemmällekin, mutta parinkymmenen metrin päässä ohi kulkevasta ­veneestä huudetut kannustus­huudot saivat minut hillitsemään itseni viime hetkellä.

– Ehkä meidän pitäisi mennä veteen... jatkaaksemme uimista, Antonio sanoi.

Minua houkutti myöntyä, mutta arvasin, mihin uiminen yhdessä olisi siinä mielentilassa johtanut. Ja niin impulsiivinen kuin olinkin, niin suurta vetoa kuin tunsinkin Antonioon – en silti ollut valmis siihen askeleeseen, joka olisi muuttanut viattomana alkaneen flirttailun astetta vakavammaksi.

Olin suorastaan vihainen itselleni, kun ymmärsin miksi epäröin. Tiesin, että Marco oli jossain päin samaa saarta. Uuden tyttöystävänsä kanssa ja varmaan täystoimissa itse, jos oli sattunut löytämään suojaisamman paikan. Mutta minä en kyennyt, en ainakaan vielä.

– Mitä sanoisit, jos menisimme kävelylle? kysyin.

Antonio myöntyi, ja niin lähdimme kiertämään saarta. Olimme kierrelleet tunnin verran, kun törmäsimme täteihin ja Matildeen eräällä rantakalliolla.

– Me löysimme poukamanne, Mirella-täti sanoi.

– Oli aika huolimatonta jättää vesiskootterin avain sinne. ­Pasquale nappasi sen mukaansa.

– Ei tiedä ikinä, kuka täällä ­kuljeskelee. Muut ovat jo meidän valitsemallamme rannalla, saatte avaimen sieltä takaisin, Giuliana-täti sanoi.

Kävelimme yhdessä eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua myös Laura-täti liittyi joukkoon. Hän tuijotti meitä tuimasti, mutta tyytyi jupisemaan rukouksiaan puoliääneen.

Muiden löytämä poukama oli isompi kuin se, jonne olimme Antonion kanssa rantautuneet. Pasquale antoi mielenosoituksellisesti avaimen minulle ­Antonion sijaan.

Saimme tarjouksen liittyä pik­nikille. Tädit tohottivat ruoan kanssa, Chiara ja Pamela ottivat aurinkoa, Luigi snorklasi innokkaasti hiukan kauempana.

Myös Marco oli ollut uimassa, mutta ­palasi rantaan, kun näki meidän tulevan. Mutustelin briellä ja parmankinkulla täytettyä paninoa, kun Marco alkoi kuulustella Antoniota.

– Missä Antonio kerroitkaan asuneesi pienenä äitisi kanssa? Mainitsit sen, mutta olen ehtinyt jo unohtaa.

– Asuimme Nizzassa. Kun olin 12-vuotias, muutimme Pariisiin, Antonio vastasi.

Hän katsoi Marcoa hymyillen.

– Ranska on ihana, ja Pariisi ­aivan erityisesti, minä sanoin ja ­vilkaisin Marcoa tyyliin, jonka olisi pitänyt saada hänet lopettamaan kysymykset.

Exälläni ei ollut mitään oikeutta pitää kolmannen asteen kuulustelua.

Marco jatkoi kuitenkin höyryjyrän tavoin.

– Ja äitisi nimi on Sabrina, niinkö? Sinä kerroit, äitisi oli isotäti Annan pikkuserkku.

– Aivan niin. Miksi sinä kysyt asiasta?

Antonio näytti olevan nyt ­varuillaan. Minä olin tunnistanut Marcon muka huolettoman tekniikan heti. Hän oli samanlainen ­asianajajana. Aloitti leppoisasti, mutta sai lopulta toisen tunnustamaan viisivuotiaana naapurin­tädiltä varastetun tikkarin.

– Olen tarkastanut sukurekisteristä, eikä siellä ole mitään mainintaa Sabrina-nimisistä pikku­serkuista viimeisen sadan vuoden ajalta.

– Vai niin. Ehkä muistan väärin, ja isotäti Annan pikkuserkku olikin äidinäitini, Marco vastasi.

– Isotäti Annan ainoat pikku­serkut ovat minun isoisäni ja ­hänen veljensä. Äitinsä puolelta isotäti Annalla ei ollut serkkuja lainkaan.

– Luulen, että erehdyt, Antonio sanoi, mutta erotin epävarmuuden hänen äänestään.

– Erehdyn samalla tavoin kuin erehdyn siitä, ettet ole koskaan työskennellyt valokuvaajana? Minä tarkastin senkin, eikä missään ole mainintaa sinun nimisestäsi valokuvaajasta.

– Mitä tämä tarkoittaa? kysyin Antoniolta.

Yritin pitää ääneni vakaana.

– Etkö sinä ole se, joka sanot ­olevasi?

Antonio katsoi tiukasti minuun, muita hän ei vilkaissutkaan.

– Minä voin selittää, Iria. On ­totta, etten ole valokuvaaja. Enkä myöskään ole Annan sukulainen. Eikä nimeni ole Antonio.

Nousin seisomaan. Haukoin henkeäni.

– Kuka sinä oikein olet?

Antonio empi hetken, ennen kuin vastasi.

– Olen yksityisetsivä. Nimeni on Renato, aivan kuten vanha kollegani sanoi eilen. Anna palkkasi minut kuukausi sitten.

–Yksityisetsivä?

Nyt en yrittänytkään hillitä ­ääntäni.

– Oletko sinä vakoillut minua? Eikö Anna luottanut minuun?

Renato näytti hölmistyneeltä.

– Ei, päinvastoin. Hän palkkasi minut suojelemaan sinua. Hän ­pelkäsi, että sinulle voisi koitua hankaluuksia perinnöstä, ja hän halusi minut varmistamaan, ettei sinulle tulisi isoja ongelmia.

Renato yritti koskettaa käsivarttani, mutta minä töytäisin hänet kauemmas.

– Jätä minut rauhaan! En halua olla enää missään tekemisissä tuollaisen valehtelijan kanssa.

– Se oli vain sinun parhaaksesi. Minun ei pitänyt... Renato vilkaisi muita ja madalsi sitten ääntään.

– Minun ei ollut tarkoitus ihastua sinuun, olen siitä pahoillani. Mutta älä kuvittelekaan, että olisin valehdellut mitään muuta kuin ammattini ja sukulaisuussuhteeni Annaan.

– Paitsi muun muassa nimesi. Sinä palaat veneelle muiden mukana. En halua enää nähdä sinua, ­vastasin jäykästi.

– Iria, sinäkin palaat veneelle meidän kanssamme, Marco sanoi.

– Ja sinä voit olla varma, että ­tarkistan tarinasi, hän jatkoi ­Renatolle.

– Isotätinne vahvistaa sen kyllä. Sain jo sairaalasta viestin, että hän voi paremmin. Mutta olen samaa mieltä siitä, että Irian on parempi palata teidän kanssanne veneelle, minä tulen perässä vesiskootterilla.

Marco otti minua kädestä kiinni, mutta riuhdoin itseni vapaaksi.

– Älä yritäkään. En halua nähdä ketään teistä, sanoin ja taistelin ­pitääkseni kyyneleet poissa.

– Minä tulen veneelle vesiskootte­rilla. Jos tulen. Olen tanssinut jo liikaakin teidän tahdissanne, mutta nyt saa riittää!

Juoksin pois taakseni katsomatta. Kyyneleet alkoivat valua kuitenkin vasta, kun pääsin takaisin omaan poukamaamme. Lysähdin hiekalle ja itkin kuin pikkulapsi. Olin tyytyväinen siitä, ettei kukaan nähnyt romahdustani. Toisaalta huomasin toivovani, että joku olisi sittenkin tullut lohduttamaan ­minua. En vain ollut itsekään ­varma, kenen halusin minua lohduttavan. Lopulta nukahdin iltapäivän aurinkoon.

Heräsin vasta, kun jo hämärsi. Keräsin tavarani kiireesti. Oli ­myöhä, enkä ollut lainkaan varma siitä, mihin saakka kippari suostuisi odottelemaan minua niin hankalilla vesillä. Kaiken lisäksi olin ­antanut ymmärtää, etten ehkä edes palaisi veneelle.

Käynnistin vesiskootterin ja suuntasin kallion taakse. Muistin suurin piirtein ­reitin, jota pitkin olimme saapuneet. Arvioin, että muutaman ­minuutin kuluttua minun pitäisi jo nähdä Carlon jahti.

Yhtäkkiä moottori alkoi pitää omituista ääntä. Hiljensin ja toivoin äänen menevän itsestään pois, mutta silloin moottori ­sammui. Kirosin. Yritin käynnistää moottoria, mutta se vain köhi ­kunnes hiljeni sitten kokonaan.

Katsoin ympärilleni. Aurinko laski horisonttiin. Punertava iltataivas olisi saanut minut henkäisemään ihastuksesta, ellei se olisi merkinnyt, että pian olisi pimeää. Missään ei näkynyt merkkiä lähistöllä kulkevista veneistä. Yleensä veneet olivat tähän aikaan jo ­turvallisesti satamassa ankkurissa yötä varten.

Kuulin vain ylläni ­lentävän lokin kirkuvan, muuten minua ympäröi täydellinen hiljaisuus. Mietin veden alla mahdollisesti saalistavia barracudia ja ­nostin jalkani vaistomaisesti ylemmäs.

Koskaan elämässäni en ollut tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi ja avuttomaksi. Koskaan en ollut ajatellut olevani samanlaisessa vaarassa kuin ajelehtiessani yksin merellä iltahämärässä, joka pian muuttuisi sysipimeäksi.

Jatkuu ensi viikolla.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.