Vaikka avioero lähestyy, Iria on päätynyt viettämään viikonloppua Toscanaan poliitikkomiehensä suvun kanssa. Marcon pikkuserkkuna esitelty Antonio alkaa vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta. Lomatunnelma kärsii, kun isotäti ilmoittaa tekevänsä Iriasta omaisuutensa pääperijän. Joku suvussa suuttuu ja aiheuttaa Irialle vakavan onnettomuuden.

Lopetin kiljumisen, kun kierimiseni pysähtyi ja valot syttyivät. Olin rymistellyt portaat alas täysin holtittomasti, mutta onneksi luita ei tuntunut menneen poikki. Nilkkaan kyllä sattui, mutta huutamisen sijaan tyydyin nyt vain voihkimaan.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Marco ehti luokseni ensimmäisenä, muu suku riensi heti perässä. Marco auttoi minut istuma-asentoon. Oikean jalan kengästä oli katkennut mytäkässä korko, ja tunsin kivun vihlovan nilkassa.

– Minä kaaduin, nilkkaan sattuu, sanoin ja irvistin kivusta.

Laura-täti alkoi mumista rukousta rukousnauhaa sormeillen. Isotäti Anna oli huolestuneen näköinen. Giuliana ja Donatella voivottelivat kovaan ääneen aivan kuin onnettomuus olisi sattunut heille. Marcon lääkäriserkku Maria laskeutui viereeni ja tunnusteli jalkaani varovaisin ottein. Ulvahdin tuskasta, kun hän liikutti nilkkaani. Sain kuitenkin liikutettua sitä, kun Maria käski.

– Ei se ole poikki, nyrjähtänyt vain, Maria sanoi. – Nyt lepoa ja jäitä, ja huomenna olet entistä ehompi.

Nyökkäsin ja yritin päästä vaivalloisesti pystyyn. Voihkaisin kivusta, kun yritin asettaa painoa oikealle jalalleni. Marco nappasi minusta saman tien kiinni. Hänen ansiostaan en romahtanut maahan.

– Omituista, Antonio sanoi.

Hän seisoi portaiden luona ja katseli niitä mietteliäänä.

– Mikä on omituista? Luigi-serkku kysyi.

– Tämä matto on irti. Se tässä on omituista. Ei ihme, jos Iria kaatui. Näyttää aivan siltä kuin joku olisi vetäissyt mattoa, kun Iria oli portaiden yläpäässä.

Antonio tarkasteli marmorisia portaita peittävää mattoa, joka oli rytyssä portaiden alapäässä. Hän osoitti maton reunaa, jonka olisi pitänyt olla kiinnitettynä yläkerran porrastasanteessa niin, ettei se vahingossa lähtenyt liukumaan portaissa kulkevien alla. Kuinka se oli irronnut paikaltaan? Tai pikemminkin, kuka sen oli irrottanut?

Minua huimasi. Oliko joku todellakin odottanut, että olin päässyt lähes portaiden yläpäähän ja vetäissyt sitten punaista mattoa?

– Höpsistä, Marco sanoi. – Matto on voinut irrota vaikka siivoojan huolimattomuuden johdosta. Irialla kävi vain huono tuuri. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla se, joka saa maton liikkeelle.

– Isotädin on nuhdeltava siivoojaa, Pasquale-setä sanoi. – Hän on takuulla imuroinut mattoa ja saanut sen irtoamaan nauloista.

Isotäti Anna ei vastannut, katsoi vain miettiväisenä portaita.

Kukaan ei kysynyt ääneen, miksi joku oli sammuttanut valot eteishallista juuri, kun minä olin ollut nousemassa portaita.

Marco yritti peitellä huolestuneisuuttaan, mutta arvasin hänen ajatustensa kulkevan samaa rataa omieni kanssa. Tuijotin epäluuloisena Marcon sukulaisia. Kaikkien kasvoilla oli näennäisen pahoitteleva ilme, mutta pian ajattelin näkeväni myös vahingoniloa.

Minua alkoi ahdistaa.

– Minä taidankin tästä mennä huoneeseeni, sanoin ja yritin konkata eteenpäin.

Marco nappasi minut syliinsä. Yritin vastustella, mutta hän alkoi nousta portaita, enkä uskaltanut liikkua siinä pelossa, että kaatuisimme pian kumpikin. Chiara katsoi nousuamme huulet tiukkana viivana. Hänen katseestaan oli vaikea tunnistaa, oliko hän vihaisempi minulle vai Marcolle. Ymmärsin häntä kyllä. En minäkään olisi ollut tyytyväinen, jos poikaystäväni olisi kanniskellut exäänsä ympäri taloa, oli tällä nilkka hajalla tai ei.

Huoneessani Marco laski minut sängylle ja asetti tyynyn kipeän jalkani alle. Hän siveli nilkkaani varovasti sormillaan. Sävähdin, kun tunsin hänen sormiensa lämmön ihollani. Minua ärsytti, kun huomasin hyväilyn tuovan muistoja paljon kiihkeämmistäkin kosketuksista. Marcon ajatukset taisivat kiertää samoja ratoja, ainakin hänen sormensa alkoivat liikkua aina vain ylöspäin. Henkäisin syvään, kun kosketus ehti reidelleni. Marco havahtui mietteistään ja vetäisi kätensä pois aivan kuin ihoni olisi polttanut.

– Tarvitaan jotain viilentävää, Marco sanoi ja katosi huoneesta.

Mietin tarkoittiko hän nilkkaani vai omia tunteitaan. Huokaisin, kun ymmärsin omat ajatukseni. Aloin olla todella epätoivoinen, jos näin Marcon käytöksessä jotain romanttista. Ex-mieheni mielestä olin vain kykenemätön selviämään yksin, nilkka nyrjähtäneenä tavallistakin enemmän. Marco oli aina ajatellut minun kaipaavan apuaan silloinkin, kun en itse tiennyt sitä tarvitsevani.

– Täällä kaivataan ilmeisesti jäitä?

Antonio seisoi ovella samp­panjajäähdyttimen kera. Ilahduin, kun huomasin jäähdyttimessä myös samppanjapullon. Marco astui huoneeseen pikkuserkkunsa ohi. Hän otti jäähdyttimen itselleen mutta siirsi harmikseni samp­panja­pullon käsieni ulottumattomiin. Marco kävi hakemassa pyyhkeen, asetti sille jäitä ja iski koko höskän nilkalleni.

– Isotäti Annalla oli sekä kipulääkettä että rauhoittavaa. Marian mielestä kumpikin saattaa olla tarpeen, että saat nukutuksi.

Huokaisin. Tietenkään käytännöllinen exäni ei antaisi minun lääkitä kipeää nilkkaani samppanjalla.

– Voinko auttaa vielä jotenkin? Antonio kysyi ovelta.

Vilkuilin toiveikkaasti samppanjaa. Marcon tylyn ilmeen vuoksi en kuitenkaan uskaltanut pyytää Antoniota tuomaan muutamaa kuohuvan maisteluun sopivaa lasia vaan tyydyin veteen, kun nielaisin Marcon ojentamat pillerit.

– Kaikki on kunnossa, Marco vastasi puolestani.

– Huomiseen sitten. Jos tarvitset apua, soita. Olen huoneessa 6, käsittääkseni näillä puhelimilla voi soittaa suoraan huoneeseen vain numeroa painamalla, Antonio sanoi ja osoitti yöpöydän puhelinta.

– Kiitos, sanoin ja vilkutin Antoniolle alakuloisesti hymyillen.

–  Sattuuko vielä? Marco kysyi.

Hänen äänensävynsä oli aavistuksen verran lämpimämpi nyt, kun Antonio oli häipynyt ja sulkenut oven.

– Vähän, vastasin. – Luuletko, että Antonio on oikeassa?

– Oikeassa mistä?

– Että joku todella vetäisi maton altani.

– Miksi kukaan olisi niin tehnyt?

– Kukaan suvustasi ilahtunut, kun kuuli isotädin valinneen minut pääperillisikseen.

Marco ei sanonut mitään, mutta hänen ilmeestään päätellen en kertonut hänelle mitään uutta. Haukottelin. Saamani rauhoittava alkoi selvästi vaikuttaa.

– Oletko valmis jo nukkumaan? Marco kysyi.

– Jos annat minulle astalon tai jonkin muun aseen sängyn vierelle. Jos joku yrittää kolkata minut yöllä, aion puolustautua.

– Ei sinun kimppuusi kukaan käy, Marco sanoi. – Mutta jos haluat, voin jäädä huoneeseesi yöksi. Voin nukkua vaikka sohvalla.

Tarjous oli houkutteleva, mutta tiesin sen olevan myös epäreilu.

– Marco, tiedän, ettei sinua ole siunattu erityisen suurilla lahjoilla mitä naisten ymmärtämiseen tulee. Vaikka ajatus seurasta tänä yönä on äärimmäisen houkutteleva, velvollisuuteni on kieltäytyä. Chiara ei vedä nenäänsä hernettä vaan kokonaisen herneenpalon, jos nukut täällä. Hän on tullut tänne viettämään romanttista viikonloppua kanssasi, eikä kenenkään ajatus romantiikasta ole se, että mies viettää yönsä eri huoneessa ja vielä ex-vaimonsa seurassa. Pärjään kyllä itsekin, mene sinä vain.

– Hyvä on, jään vain hetkeksi, Marco sanoi.

Hän sammutti huoneen ison valon ja asettui sängylle viereeni.

– Odotan, että nukahdat.

Marco alkoi silittää päätäni kevyesti, aivan kuin olisin ollut pikku­lapsi. En jaksanut inttää asiasta sen kummemmin, varsinkaan kun Marcon käden kosketus tuntui lohdullisen rauhoittavalta.

Havahduin hereille muutamaa tuntia myöhemmin. Huoneessa oli vain pieni lukulamppu päällä. Kuulin vierestäni raskasta hengitystä. Käännyin katsomaan ja näin Marcon nukahtaneen viereeni puoli-istuvassa asennossa. Nukahdin saman tien uudelleen. Kun aamuyöllä heräsin seuraavan kerran, Marco oli lähtenyt.

Heräsin aamulla valoisassa huoneessa. Olimme unohtaneet sulkea ikkunaluukut, ja aurinkoinen päivä tulvi huoneeseeni. Ponkaisin sängystä ennen kuin muistin varoa nilkkaani. Ihmeekseni se vaikutti olevan jo kunnossa. Otin varovasti muutaman askeleen. Olisin voinut tanssahdella riemusta, kun huomasin nilkan pitävän aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kävelin ikkunalle ja avasin sen apposelleen. Lintujen liverrys ja huvilan seinällä kiemurtelevan jasmiinin makea tuoksu kohottivat mielialaani entisestään. Muutaman sadan metrin päässä kohisi kirkkaan sinisenä hohtava meri. Oli täydellinen rantapäivä. Päätin käydä nopeasti aamiaisella ennen kuin vaihtaisin ylleni bikinit ja suuntaisin rannalle.

Huoahdin helpotuksesta, kun astelin tyhjään ruokasaliin. Vaikka yritin olla optimisti, niin ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta tuntui kiusalliselta. Arvasin, että jossain vaiheessa saisin kuulla katkeria tilityksiä isotädin päätöksestä tehdä minusta omaisuutensa pääperijä. Ja vaikka yritinkin olla ajattelematta asiaa, niin edellisen illan kaatumiseni vaivasi minua. Oliko maton irtoaminen ollut vain onnettomuus vai oliko joku halunnut minun satuttavan itseni? Tai pahempaa, oliko joku halunnut murhata minut, ennen kuin isotädin omaisuus siirtyisi haltuuni?

– Buongiorno, signora Iria, isotädin hovimestari Mario tervehti, kun olin istunut alas ruokapöytään. – Anna-rouva pyysi valmistamaan puuroa. Se on tuolla sivupöydällä kattilassa ihan teitä varten.

– Aivan niin, isotäti muistaa pyytää sitä minulle erikseen joka kerta, vastasin.

Isotädin jatkosodassa kuollut suomalainen kihlattu oli puhunut niin antaumuksellisesti puurosta heidän kihlauksensa aikana, että minä jouduin kärsimään siitä vielä 70 vuotta myöhemmin. Oli kohtalon ivaa, että olin vihannut puuroa Suomessa asuessani mutta jouduin lusikoimaan sitä Toscanassa. Täällä olisi sentään ollut tarjolla ihania cornettoja ja muita italialaiseen, makeaan aamiaiseen kuuluvia leivonnaisia.

Ensimmäisellä vierailullamme olin nieleskellyt urheasti isotädin minua varten tilaaman puuron, eikä minulla ollut koskaan ollut sydäntä kertoa, kuinka paljon sitä inhosin. Hyvänen aika sentään, tädin kissatkaan eivät suostuneet maistamaan puuroa, jota olisi voinut käyttää tapettiliisterinä. En kuitenkaan halunnut loukata tädin vieraanvaraisuutta tälläkään kerralla. Niin valmistauduin syömään kiltisti liisteripuuroni ja iskemään kaikkiin epäterveellisiin herkkuihin vasta sen jälkeen.

Olin juuri päässyt hotellien buffet-aamiaisista tutun puurokattilan luo, kun Marcon äiti marssi luokseni raivostuneen näköisenä.

– Senkin hempukka, Matilde sähisi minulle. – Voit olla varma, että juonesi ovat turhia.

– Mistä juonista sinä puhut? En todellakaan ole pyydellyt Anna-tädiltä perintöä, päinvastoin.

–Se nyt on selvä, että täti muuttaa mielensä ihan pian, Matilde sanoi ja hymyili ivallisesti. –Sinun nimeämisesi oli vain tapa ärsyttää sukua. Hän tulee kyllä pian järkiinsä.

– Hienoa, vastasin. – Siinä tapauk­sessa sinulla ei ole mitään syytä meuhkata minulle, vai mitä?

– Älä yritä leikkiä viatonta. Et ainoastaan ole saanut Marcoa tuhlaamaan kaikkia näitä vuosia sinuun, mutta kun hän nyt vihdoin on tullut järkiinsä, yrität viedä häneltä hänen onnensa.

– Minä en yritä yhtään mitään. Marco halusi auttaa minua, ja sillä sipuli.

– Senkin käärme. Miltä kuvittelet Chiarasta tuntuneen, kun Marco vietti tuntikausia huoneessasi. Häpeäisit! Chiaran kanssa Marcolla on tulevaisuus. Hän olisi edustava vaimo. Italialainen ja lääkäri, ei mikään tuollainen, tuollainen...

Ilmeisesti Matilde ei keksinyt tarpeeksi pahaa sanaa kuvaamaan minua, koska hän luovutti.

– Pidä näpit irti Marcosta. Hän on tehnyt sinun eteesi jo aivan liikaa. Jos yhtään välität pojastani ja hänen onnellisuudestaan, pysyt hänestä tästedes kaukana.

Olisin halunnut nauraa Matildelle päin naamaa tai vähintäänkin pestä ylimielisen hymyn hänen kasvoiltaan lautasellisella liisterimäistä puuroa. Minua kuitenkin rupesi vain itkettämään ja poistuin ruokasalista. Ovella törmäsin Marcoon ja Chiaraan, joka oli autuaan hymynsä perusteella saanut Marcon edellisiltaisesta käytöksestä hyvityksen.

– Hyvää huomenta Iria. Onko jalkasi jo parempi?

Marcon ääni oli lämpimämpi kuin aikoihin. Olisin voinut kuvitella hänen olevan suorastaan iloinen näkemisestäni, ellen olisi tiennyt hänen tulevan niin hyvälle tuulelle vain sovintoseksistä.

– Ainakaan en ole vielä potkaissut tyhjää, vastasin ja ryntäsin heidän ohitseen.

Harpoin ylös portaat ja syöksyin huoneeseeni. Ajattelin häipyä kokonaan isotäti Annan huvilalta. Tiesin kuitenkin, että ennen lähtöäni minun olisi pakko selvittää perintöasia hänen kanssaan. En halunnut perintöä, ja minun olisi saatava myös isotäti siitä vakuuttuneeksi.

Päätin lähteä käymään läheisessä pikkukaupungissa. Tiesin, että joku palvelusväestä menisi sinne asioille ja antaisi minulle kyydin. Jos pysyisin päivän poissa näkyvistä, tilanne ehkä rauhoittuisi niin, että voisin keskustella iltapäivällä tädin kanssa ja lähteä iltajunalla kotiin. Maitojunalla, mielessäni kävi. Työnsin kuitenkin kielteiset ajatukset pois. Olkoon vaikka idän pikajuna, tärkeintä olisi, että pääsisin takaisin Roomaan hengissä ja hermot suurin piirtein ehjinä.

Isotäti Annan huvilan lähellä sijaitseva toscanalainen pikkukaupunki oli hyvin kuvauksellinen.

Keskiaikainen kaupunki sijaitsi kukkulalla kymmenen kilometriä sisämaahan päin. Olin käynyt siellä pari kertaa Marcon kanssa. Kaupunkia ympäröivät viiniköynnösten peittämät kukkulat. Maisema oli jättänyt minut aina sanattomaksi ihastuksesta, ja toivoin paikan vievän tälläkin kertaa alakulon mukanaan. Olin tullut isotädin huvilalle rentoutumaan enkä antaisi Marcon hullun suvun pilata iloani.

Puutarhuri jätti minut pienen kirkon edustalle ja käski soittaa, kun kaipaisin kyytiä takaisin. Lähdin kävelemään kivettyä katua eteenpäin. Se oli niin kapea, etten olisi kyennyt ajamaan siitä naarmuttamatta auton kylkeä. Kadulle pysäköityjen autojen maalipintojen perusteella vahinkoja sattui paikallisillekin. Katua reunustavat hiukan rapistuneet, keskiaikaiset kivitalot oli rakennettu toisiinsa kiinni. Monilla oli pienet parvekkeet, jotka oli ahdettu täyteen punaisia pelargonioita ja muita kukkia. Useimpien rakennusten ikkunat olivat auki, ulos kuului lounasvalmisteluista kertovaa astioiden kilinää, puheensorinaa ja väliin musiikkia.

Harmaatukkainen mummeli ripusti pyykkiä kuivumaan parvekkeelle asetetulle pyykkinarulle. Tervehdin häntä iloisesti ja sain vastaukseksi hampaattoman hymyn. Harmaa kissanpoikanen lähestyi maukuen mutta katosi pienelle sivukujalle ennen kuin ehdin ottaa sitä syliini. Luovuin kissan maanittelusta. Kun nousin seisomaan, minut valtasi tunne siitä, että joku seurasi minua katseellaan.

Käännyin ympäri mutta näin vain varjon, joka vilahti edelliselle sivukadulle. Vaikka tunsin itseni vainoharhaiseksi, palasin kuitenkin taaksepäin. Kurkistin pienelle, vasemmalle kääntyvälle kujalle. Ei ketään lukuun ottamatta mustaa kissaa, joka tuijotti minua smaragdinvihrein silmin. En ollut taika­uskoinen, mutta mieleni teki tehdä kaikki pahaa onnea karkottavat temput, kun kissa lähti ylittämään katua. Kun tajusin, kuinka hysteeriseksi olin tullut, minua hävetti. Vaikka joku Marcon sukulaisista olisikin halunnut jatkaa säikyttelyäni kaupungissa, en voinut antaa periksi pelolle. Olin sisukas nainen ja näyttäisin vielä koko porukalle, ettei liisteripuurolla kasvanutta suomalaista peloteltu helposti.

Niin jatkoin matkaa. Olin yllättynyt siitä, etten eksynyt sokkeloisille kujille, vaan pääsin keskus­piazzalle, jonne olin ollutkin menossa. Piazzaa ympäröivät kaupungintalo, pääkirkko ja pari hiljattain kunnostettua, kaunista barokinaikaista rakennusta. Muutama vanhus istui penkillä suurien plataanien suomassa varjossa.

Oli vasta aamupäivä mutta silti lähes tukahduttavan kuuma. Lehtikään ei värähtänyt seisahtuneessa ilmassa. Tädin huvilalla tuntui aina virkistävä merituuli, mutta sisämaassa siitä ei ollut toivoakaan. Piazzan suihkulähteen tarjoaman varjopaikan oli vallannut ruskeankirjava kulkukoira, ja valkoinen kissa nuokkui piazzaa reunustavalla kivimuurilla.

Vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten tuoksu leijaili ilmassa. Kurniva mahani muistutti aamiaisen jääneen väliin. Istahdin pöytään baarin edessä ja tilasin tarjoilijalta cappuccinon ja makean voisarven. Ainakin saisin syödä sellaisen aamiaisen kuin halusin, enkä liisteripuuroa, joka olisi pitänyt julistaa laittomaksi jo isotädin kihlatun elinaikana.Tarjoilija toi minulle nutellalla täytetyn cornetton. Päätin jättää laskematta sen sisältämät kalorit ja vain nauttia.

– Kelpaako seura?

Suuni oli täynnä rapeaa, yhä lämmintä leivonnaista, kun tuttu hahmo käveli viereeni. Kykenin vain nyökkäämään. Antonio laski vapaalle tuolille kameralaukkunsa ja istahti itse kolmannelle. Tarjoilijan tultua kysymään Antonion tilausta olin vihdoin saanut syötyä suuni tyhjäksi.

– Pakenitko sinäkin sukua omille teillesi? kysyin.

– Pakomatkallako sinä oletkin? Antonio sanoi ja hymyili leveästi. – Minä ajattelin, että täältä löydän paljon erityisen kuvauksellisia kohteita. Sinulla on muuten hiukan nutellaa leuallasi, hän jatkoi ja osoitti omaa leukaansa.

Pyyhin nopeasti suupieliäni servietillä. – Onko nyt parempi?

Antoniota nauratti. – Melkein. Tosin pyyhit kaikkialta muualta paitsi oikeasta kohdasta. Anna, kun minä autan.

Antonio kumartui servietti kädessään lähemmäksi, niin lähelle, että saatoin haistaa jälleen kevyen partaveden tuoksun. Ja enemmänkin, tunsin merihenkisen eau de colognen alla myös hänen oman ihonsa tuoksun. Se oli tavattoman miellyttävä ja sai perhoset lentelemään vatsanpohjassa. Hetkeksi hämmennyin, kun näin Antonion turkoosinsiniset silmät niin lähellä omiani. Ehkä hänkin unohti, mitä servietillä oli tarkoitus tehdä, ainakin hänen sormensa hivelivät huulieni kaarta suklaatahran puhdistamisen sijaan.

– Sinulla on kaunis suu. Se on hyvin houkutteleva, Antonio sanoi.

Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain haaveellista. Tai ehkä haaveilu olikin vain minun päässäni. Osasin ajatella vain, kuinka mieluusti olisi suudellut häntä. Tarjoilija tuli noutamaan cappuccinokuppimme riuskoin ottein, ja säpsähdimme kumpikin kauemmas toisistamme.

– Siis kuvaamiseen. Suusi on erittäin houkutteleva kuvaamiseen.

Antonio näytti ensimmäistä kertaa siltä, ettei täysin hallinnutkaan tilannetta. Siihen saakka hän oli vaikuttanut seurassani aina hiukan huvittuneelta, aivan kuin olisi tarkastellut sekä minua että koko sukuaan hiukan etäämpää ja tullut siihen tulokseen, ettei ketään meistä voinut ottaa oikein tosissaan.

– Lähtikö suklaatahra? kysyin.

Antonio näytti nolostuneelta ja pyyhki leukaani. – Nyt olet puhdas. Mitä sanot, voinko ottaa sinusta muutaman valokuvan?

Emmin hetken. – Kunhan niitä ei julkaista missään.

– Ei, jos et halua. Mutta voin ottaa kuvia sinusta muistoksi.

– Hyvä on, sanoin ja nappasin laukkuni.

Olin menossa maksamaan, mutta Antonio ehti ensin. Yritin estellä häntä, mutta turhaan.

– Ei mitään pohjoismaista tasa-arvohöpinää. Minun seurassani naiset eivät maksa.

En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla ärsyyntynyt vai imarreltu. Marcon seurassa olin jo tottunut italialaismiesten aataminaikaisiin asenteisiin, joista puolet ajoivat suomalaisen kasvatuksen saaneen naisen hermoromahduksen partaalle. Loput saivatkin sitten tasa-arvoon tottuneen naisen tuntemaan itsensä naisellisemmaksi kuin koskaan. Päätin pohtia tasa-arvoasiaa myöhemmin. Jos tapailisin Antoniota vielä tulevaisuudessa, hän oppisi joka tapauksessa, että useimmiten pidin oman pääni. Ehkä joidenkin luonteenpiirteiden esittelyn saattoi kuitenkin jättää virallisillekin treffeille, jos sellaisia koskaan tulisi.

Juuri kun Antonio oli saanut maksettua, baariin astui kolmekymppinen, aurinkolaseihin sonnustautunut mies. Miehellä oli treenatut, tatuoidut käsivarret ja muutaman päivän sänki. Hän tervehti ensin tiskin takana seisovaa baristaa ja huomasi sitten Antonion.

– Kato, Renato. Ei olla nähty pitkään aikaan. Oletko keikalla vai?

Antonio näytti kiusaantuneelta.

– Sekoitatte minut johonkuhun toiseen.

Mies katsoi hetken Antoniota arvioivasti. Sitten hänen katseensa lipui minuun. En pitänyt pienestä hymynhäiveestä, johon hänen suupielensä nousivat. Miehessä oli röyhkeyttä, jota löytyi yleensä vain niiltä, jotka toimivat lain rajamailla: Italiassa oli välillä vaikea erottaa rikollisia poliisista.

– Anteeksi, signore. Todella noloa. Sekoitin teidät vanhaan kollegaani. Hauskaa päivänjatkoa.

Miehen äänessä oli ivallinen sävy. Antonio nyökkäsi jäykästi, ja poistuimme baarista. Odotin Antonion lohkaisevan jotain hauskaa kaksoisolennostaan tai siitä, mitähän miehen tuntema Renato mahtoi puuhata ammatikseen. Antonio ei kuitenkaan sanonut asiasta enää sanaakaan vaan alkoi puhua kaupungin laidalla olevasta näköalatasanteesta.

Lähdimme kävelemään eteenpäin. Antonio oli ottanut kameransa esiin ja kuvasi minua erilaisissa paikoissa. Minua vetivät puoleensa ennen kaikkea pikkukaupungin kissat, joita tuntui olevan joka puolella. Vain eläinten kanssa rentouduin niin, että Antonio huudahteli tyytyväisenä otoksille. Hän näytti unohtaneen kokonaan baarissa tapaamamme hepun.

– Käydään näköalatasanteella, Antonio sanoi, kun hän oli ottanut minusta tarpeeksi kuvia kissojen seurassa.

Lähdimme kohti paikkaa, josta avautui näkymä koko kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Kävelimme juuri korkean, rapistuneen muurin vieressä, kun Antonio vetäisi minut kovakouraisesti syliinsä. Samassa kuulin rysähdyksen. Siinä missä olin seisonut vain sekuntia aikaisemmin, oli pirstaleina muurin harjalla ollut terracotta-vaasi. Kesti pari sekuntia ennen kuin ymmärsin, kuinka minun olisi käynyt, jos Antonio ei olisi reagoinut niin nopeasti.

–  Minä... minä... minä...

Koska kykenin vain änkyttämään, vaikenin lopulta kokonaan. Antonio tähyili muurin harjalle. Hänellä oli tuima ilme kasvoillaan.

–  Näitkö sinä tuolla jotain? hän kysyi tuijottaen sinne, missä vaasi oli alun perin sijainnut tusinasta kukkavaasista koostuvassa rivissä.

Pudistin päätäni, mutta Antonio oli jo lähtenyt kiertämään muurin taakse. Pian näin hänen seisovan muurin harjalla.

–  Täällä ylhäällä on pieni kappeli ja sitä ympäröivä puisto. Muurinharja on täällä jalkojen tasolla.

Samassa Antonion jalkojen viereen ilmestyi musta kissa. Se näytti samalta, joka oli saanut minut säikyksi jo aikaisemmin.

– Sen täytyi olla tuo kissa, sanoin.

Oloni helpottui. Vaasin putoaminen oli ollut pelkkä kissan aiheut­tama onnettomuus. Kukaan ei yrittänyt ottaa minua hengiltä, ei edes kissa, joka ei ymmärtänyt, mitä oli saanut tempullaan aikaan.

– Voi olla, Antonio sanoi. – Ainakaan näkyvissä ei ole ketään. Toisaalta täältä pääsee helposti pois puiston toisestakin päästä.

Antonio palasi luokseni ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa katselin kuitenkin jatkuvasti myös ympäröivien rakennusten kattoja ja parvekkeita siltä varalta, että niistäkin satelisi jotain tappavan painavaa.

Näköalatasanne oli lähellä. Henkäisin ihastuksesta, kun pääsimme tasannetta reunustavan matalan muurin luo ja näin ympärillä avautuvan maiseman. Joka paikassa näkyi viiniköynnöksien peittämiä kukkuloita. Vehreä, kumpuileva maisema näytti postikortilta. Kaukana horisontissa siinsi meri, jonka kirkkaansiniseltä taivaalta paistava aurinko sai kimaltelemaan hopeanhohtoisena.

Antonio auttoi minut seisomaan suojamuurille. Vaikka se oli matala, hetken aikaa minua huimasi, kun katsoin jyrkännettä allani. Tässä jos missä olisi ollut suotuisa hetki päästä minut eroon.

–  Pysy paikallasi mutta rentoudu, Antonio sanoi.

Hän otti minusta lukuisia otoksia mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä.

– Odota siinä. Minun täytyy vaihtaa objektiivi. Varo, ettet putoa.

Antonio käveli läheiselle penkille ja alkoi etsiä objektiivia laukustaan. Minä käännyin sillä välin katsomaan silmänkantamattomiin levittyviä viinitarhoja. Lähellä kasvoi makealle tuoksuva viikunapuu, ja muurilta alaspäin syöksyvä jyrkänne näytti kukkivan kaikissa sateenkaaren väreissä. Kimalaiset ja perhoset tanssahtelivat kukkien seassa, laulukaskaitten siritys oli huikeimmillaan päivän kuumimpana hetkenä.

– Iria! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?

Takaani kuuluva ääni säikäytti minut niin, että horjahdin. Vaivoin sain pidettyä tasapainoni. Käännyin katsomaan ja näin Marcon seisovan muutaman metrin päässä kauhistunut katse kasvoillaan.

– Älä hyppää. Puhutaan. Kaikki järjestyy kyllä. Ei tilanne ole noin lohduton.

Marco tuli minua kohti kädet vetoavasti ojossa. Chiara seisoi hänen takanaan säikähtäneen näköisenä. Minä en tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

– Et kai sinä hölmö kuvittele, että olen hyppäämässä täältä alas? Miksi haluaisin tappaa itseni? Koska en kestä sukuasi mammasi mukaan luettuna vai kenties siksi, että ajatus avioerosta ei saakaan minua hyppimään riemusta?

Marco näytti hölmistyneeltä pysähtyessään metrin päähän kädet yhä ojossa.

– Minä ajattelin, tuota... Mitä sinä sitten teet siellä?

– En ainakaan sure sinua. Tai myöskään sukuasi, että sen puoleen. Minun puolestani Chiara saa pitää myös äitisi, jos uskoo selviävänsä noita-akan tempuista itse hengissä.

– Hei, haluatteko tekin valo­kuvaan?

Antonio oli kävellyt luoksemme ja hymyili iloisesti. Marcon katse lipui Antonion kamerasta minuun ja takana olevaan maisemaan. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin hän tajuta itsemurhayritykseksi luokittelemansa tilanteen todellisen luonteen. Minun kävi exääni sääliksi.

Poliitikon rutiinilla hän kokosi kuitenkin itsensä nopeasti.

– Kiitos, toisella kertaa. Itse asiassa toivoinkin, että olisin löytänyt Irian. Meidän täytyy puhua.

– Puhu ihan rauhassa, vastasin.

– Mieluummin kahdestaan.

Marco katsoi merkitsevän näköisenä Antonioon. Huokaisin, hyppäsin alas muurilta ja kävelin kauemmas.

– Mitä nyt?

– Halusin pyytää anteeksi äitini puolesta. Hän sanoi puhuneensa suunsa puhtaaksi, ja voin vain kuvitella, mitä se tarkoittaa.

Katsoi Marcoa epäluuloisena. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin pyydellyt anteeksi äitinsä puolesta vaan pikemminkin syyttänyt minua vainoharhaiseksi, kun valitin Matilden ikävästä käytöksestä.

– Mistä nyt tuulee? kysyin.

–Elätteletkö toivoa, että pyydän Anna-tätiä muuttamaankin sinut edunsaajakseen?

– Tiedät mainiosti, etten tarvitse isotädin rahoja. Mutta olet oikeassa siinä, että toivon Anna-tädin muuttavan mielensä. Luota minuun, kun sanon, että hänen omaisuutensa periminen ei toisi sinulle kuin vaikeuksia. Minä tiedän, kuinka vaikeaa elämä on, kun ei tiedä, kuka on todella kiinnostunut ihmisestä ja kuka vain hänen rahoistaan.

– Nytkö sinä vihjailet, että menin kanssasi naimisiin vain rahojen vuoksi, niin kuin äitisi useamman kerran on väittänyt?

Saatoin kuvitella savun nousevan korvistani enkä edes yrittänyt hillitä ääntäni.

– Älä ole naurettava. Tiedät hyvin, etten tarkoittanut sinua, Marco sanoi.

Hän teki parhaansa pysyäkseen rauhallisena, mutta tiesin, että pienellä ärsyttämisellä saisin hänet suuttumaan aivan tosissaan.

Harkitsin paraikaa kuinka pitkälle halusin mennä, kun tuttu auto pysähtyi luoksemme.

– Luojan kiitos, siinähän te olette!

Isotäti Annan autonkuljettaja vaikutti hätääntyneeltä.

– Olemme etsineet teitä jo tunti­kausia. On tapahtunut kamalia. Isotäti Anna on myrkytetty!

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.