Vaikka avioero lähestyy, Iria on päätynyt viettämään viikonloppua Toscanaan poliitikkomiehensä suvun kanssa. Marcon pikkuserkkuna esitelty Antonio alkaa vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta. Lomatunnelma kärsii, kun isotäti ilmoittaa tekevänsä Iriasta omaisuutensa pääperijän. Joku suvussa suuttuu ja aiheuttaa Irialle vakavan onnettomuuden.

Lopetin kiljumisen, kun kierimiseni pysähtyi ja valot syttyivät. Olin rymistellyt portaat alas täysin holtittomasti, mutta onneksi luita ei tuntunut menneen poikki. Nilkkaan kyllä sattui, mutta huutamisen sijaan tyydyin nyt vain voihkimaan.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Marco ehti luokseni ensimmäisenä, muu suku riensi heti perässä. Marco auttoi minut istuma-asentoon. Oikean jalan kengästä oli katkennut mytäkässä korko, ja tunsin kivun vihlovan nilkassa.

– Minä kaaduin, nilkkaan sattuu, sanoin ja irvistin kivusta.

Laura-täti alkoi mumista rukousta rukousnauhaa sormeillen. Isotäti Anna oli huolestuneen näköinen. Giuliana ja Donatella voivottelivat kovaan ääneen aivan kuin onnettomuus olisi sattunut heille. Marcon lääkäriserkku Maria laskeutui viereeni ja tunnusteli jalkaani varovaisin ottein. Ulvahdin tuskasta, kun hän liikutti nilkkaani. Sain kuitenkin liikutettua sitä, kun Maria käski.

– Ei se ole poikki, nyrjähtänyt vain, Maria sanoi. – Nyt lepoa ja jäitä, ja huomenna olet entistä ehompi.

Nyökkäsin ja yritin päästä vaivalloisesti pystyyn. Voihkaisin kivusta, kun yritin asettaa painoa oikealle jalalleni. Marco nappasi minusta saman tien kiinni. Hänen ansiostaan en romahtanut maahan.

– Omituista, Antonio sanoi.

Hän seisoi portaiden luona ja katseli niitä mietteliäänä.

– Mikä on omituista? Luigi-serkku kysyi.

– Tämä matto on irti. Se tässä on omituista. Ei ihme, jos Iria kaatui. Näyttää aivan siltä kuin joku olisi vetäissyt mattoa, kun Iria oli portaiden yläpäässä.

Antonio tarkasteli marmorisia portaita peittävää mattoa, joka oli rytyssä portaiden alapäässä. Hän osoitti maton reunaa, jonka olisi pitänyt olla kiinnitettynä yläkerran porrastasanteessa niin, ettei se vahingossa lähtenyt liukumaan portaissa kulkevien alla. Kuinka se oli irronnut paikaltaan? Tai pikemminkin, kuka sen oli irrottanut?

Minua huimasi. Oliko joku todellakin odottanut, että olin päässyt lähes portaiden yläpäähän ja vetäissyt sitten punaista mattoa?

– Höpsistä, Marco sanoi. – Matto on voinut irrota vaikka siivoojan huolimattomuuden johdosta. Irialla kävi vain huono tuuri. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla se, joka saa maton liikkeelle.

– Isotädin on nuhdeltava siivoojaa, Pasquale-setä sanoi. – Hän on takuulla imuroinut mattoa ja saanut sen irtoamaan nauloista.

Isotäti Anna ei vastannut, katsoi vain miettiväisenä portaita.

Kukaan ei kysynyt ääneen, miksi joku oli sammuttanut valot eteishallista juuri, kun minä olin ollut nousemassa portaita.

Marco yritti peitellä huolestuneisuuttaan, mutta arvasin hänen ajatustensa kulkevan samaa rataa omieni kanssa. Tuijotin epäluuloisena Marcon sukulaisia. Kaikkien kasvoilla oli näennäisen pahoitteleva ilme, mutta pian ajattelin näkeväni myös vahingoniloa.

Minua alkoi ahdistaa.

– Minä taidankin tästä mennä huoneeseeni, sanoin ja yritin konkata eteenpäin.

Marco nappasi minut syliinsä. Yritin vastustella, mutta hän alkoi nousta portaita, enkä uskaltanut liikkua siinä pelossa, että kaatuisimme pian kumpikin. Chiara katsoi nousuamme huulet tiukkana viivana. Hänen katseestaan oli vaikea tunnistaa, oliko hän vihaisempi minulle vai Marcolle. Ymmärsin häntä kyllä. En minäkään olisi ollut tyytyväinen, jos poikaystäväni olisi kanniskellut exäänsä ympäri taloa, oli tällä nilkka hajalla tai ei.

Huoneessani Marco laski minut sängylle ja asetti tyynyn kipeän jalkani alle. Hän siveli nilkkaani varovasti sormillaan. Sävähdin, kun tunsin hänen sormiensa lämmön ihollani. Minua ärsytti, kun huomasin hyväilyn tuovan muistoja paljon kiihkeämmistäkin kosketuksista. Marcon ajatukset taisivat kiertää samoja ratoja, ainakin hänen sormensa alkoivat liikkua aina vain ylöspäin. Henkäisin syvään, kun kosketus ehti reidelleni. Marco havahtui mietteistään ja vetäisi kätensä pois aivan kuin ihoni olisi polttanut.

– Tarvitaan jotain viilentävää, Marco sanoi ja katosi huoneesta.

Mietin tarkoittiko hän nilkkaani vai omia tunteitaan. Huokaisin, kun ymmärsin omat ajatukseni. Aloin olla todella epätoivoinen, jos näin Marcon käytöksessä jotain romanttista. Ex-mieheni mielestä olin vain kykenemätön selviämään yksin, nilkka nyrjähtäneenä tavallistakin enemmän. Marco oli aina ajatellut minun kaipaavan apuaan silloinkin, kun en itse tiennyt sitä tarvitsevani.

– Täällä kaivataan ilmeisesti jäitä?

Antonio seisoi ovella samp­panjajäähdyttimen kera. Ilahduin, kun huomasin jäähdyttimessä myös samppanjapullon. Marco astui huoneeseen pikkuserkkunsa ohi. Hän otti jäähdyttimen itselleen mutta siirsi harmikseni samp­panja­pullon käsieni ulottumattomiin. Marco kävi hakemassa pyyhkeen, asetti sille jäitä ja iski koko höskän nilkalleni.

– Isotäti Annalla oli sekä kipulääkettä että rauhoittavaa. Marian mielestä kumpikin saattaa olla tarpeen, että saat nukutuksi.

Huokaisin. Tietenkään käytännöllinen exäni ei antaisi minun lääkitä kipeää nilkkaani samppanjalla.

– Voinko auttaa vielä jotenkin? Antonio kysyi ovelta.

Vilkuilin toiveikkaasti samppanjaa. Marcon tylyn ilmeen vuoksi en kuitenkaan uskaltanut pyytää Antoniota tuomaan muutamaa kuohuvan maisteluun sopivaa lasia vaan tyydyin veteen, kun nielaisin Marcon ojentamat pillerit.

– Kaikki on kunnossa, Marco vastasi puolestani.

– Huomiseen sitten. Jos tarvitset apua, soita. Olen huoneessa 6, käsittääkseni näillä puhelimilla voi soittaa suoraan huoneeseen vain numeroa painamalla, Antonio sanoi ja osoitti yöpöydän puhelinta.

– Kiitos, sanoin ja vilkutin Antoniolle alakuloisesti hymyillen.

–  Sattuuko vielä? Marco kysyi.

Hänen äänensävynsä oli aavistuksen verran lämpimämpi nyt, kun Antonio oli häipynyt ja sulkenut oven.

– Vähän, vastasin. – Luuletko, että Antonio on oikeassa?

– Oikeassa mistä?

– Että joku todella vetäisi maton altani.

– Miksi kukaan olisi niin tehnyt?

– Kukaan suvustasi ilahtunut, kun kuuli isotädin valinneen minut pääperillisikseen.

Marco ei sanonut mitään, mutta hänen ilmeestään päätellen en kertonut hänelle mitään uutta. Haukottelin. Saamani rauhoittava alkoi selvästi vaikuttaa.

– Oletko valmis jo nukkumaan? Marco kysyi.

– Jos annat minulle astalon tai jonkin muun aseen sängyn vierelle. Jos joku yrittää kolkata minut yöllä, aion puolustautua.

– Ei sinun kimppuusi kukaan käy, Marco sanoi. – Mutta jos haluat, voin jäädä huoneeseesi yöksi. Voin nukkua vaikka sohvalla.

Tarjous oli houkutteleva, mutta tiesin sen olevan myös epäreilu.

– Marco, tiedän, ettei sinua ole siunattu erityisen suurilla lahjoilla mitä naisten ymmärtämiseen tulee. Vaikka ajatus seurasta tänä yönä on äärimmäisen houkutteleva, velvollisuuteni on kieltäytyä. Chiara ei vedä nenäänsä hernettä vaan kokonaisen herneenpalon, jos nukut täällä. Hän on tullut tänne viettämään romanttista viikonloppua kanssasi, eikä kenenkään ajatus romantiikasta ole se, että mies viettää yönsä eri huoneessa ja vielä ex-vaimonsa seurassa. Pärjään kyllä itsekin, mene sinä vain.

– Hyvä on, jään vain hetkeksi, Marco sanoi.

Hän sammutti huoneen ison valon ja asettui sängylle viereeni.

– Odotan, että nukahdat.

Marco alkoi silittää päätäni kevyesti, aivan kuin olisin ollut pikku­lapsi. En jaksanut inttää asiasta sen kummemmin, varsinkaan kun Marcon käden kosketus tuntui lohdullisen rauhoittavalta.

Havahduin hereille muutamaa tuntia myöhemmin. Huoneessa oli vain pieni lukulamppu päällä. Kuulin vierestäni raskasta hengitystä. Käännyin katsomaan ja näin Marcon nukahtaneen viereeni puoli-istuvassa asennossa. Nukahdin saman tien uudelleen. Kun aamuyöllä heräsin seuraavan kerran, Marco oli lähtenyt.

Heräsin aamulla valoisassa huoneessa. Olimme unohtaneet sulkea ikkunaluukut, ja aurinkoinen päivä tulvi huoneeseeni. Ponkaisin sängystä ennen kuin muistin varoa nilkkaani. Ihmeekseni se vaikutti olevan jo kunnossa. Otin varovasti muutaman askeleen. Olisin voinut tanssahdella riemusta, kun huomasin nilkan pitävän aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kävelin ikkunalle ja avasin sen apposelleen. Lintujen liverrys ja huvilan seinällä kiemurtelevan jasmiinin makea tuoksu kohottivat mielialaani entisestään. Muutaman sadan metrin päässä kohisi kirkkaan sinisenä hohtava meri. Oli täydellinen rantapäivä. Päätin käydä nopeasti aamiaisella ennen kuin vaihtaisin ylleni bikinit ja suuntaisin rannalle.

Huoahdin helpotuksesta, kun astelin tyhjään ruokasaliin. Vaikka yritin olla optimisti, niin ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta tuntui kiusalliselta. Arvasin, että jossain vaiheessa saisin kuulla katkeria tilityksiä isotädin päätöksestä tehdä minusta omaisuutensa pääperijä. Ja vaikka yritinkin olla ajattelematta asiaa, niin edellisen illan kaatumiseni vaivasi minua. Oliko maton irtoaminen ollut vain onnettomuus vai oliko joku halunnut minun satuttavan itseni? Tai pahempaa, oliko joku halunnut murhata minut, ennen kuin isotädin omaisuus siirtyisi haltuuni?

– Buongiorno, signora Iria, isotädin hovimestari Mario tervehti, kun olin istunut alas ruokapöytään. – Anna-rouva pyysi valmistamaan puuroa. Se on tuolla sivupöydällä kattilassa ihan teitä varten.

– Aivan niin, isotäti muistaa pyytää sitä minulle erikseen joka kerta, vastasin.

Isotädin jatkosodassa kuollut suomalainen kihlattu oli puhunut niin antaumuksellisesti puurosta heidän kihlauksensa aikana, että minä jouduin kärsimään siitä vielä 70 vuotta myöhemmin. Oli kohtalon ivaa, että olin vihannut puuroa Suomessa asuessani mutta jouduin lusikoimaan sitä Toscanassa. Täällä olisi sentään ollut tarjolla ihania cornettoja ja muita italialaiseen, makeaan aamiaiseen kuuluvia leivonnaisia.

Ensimmäisellä vierailullamme olin nieleskellyt urheasti isotädin minua varten tilaaman puuron, eikä minulla ollut koskaan ollut sydäntä kertoa, kuinka paljon sitä inhosin. Hyvänen aika sentään, tädin kissatkaan eivät suostuneet maistamaan puuroa, jota olisi voinut käyttää tapettiliisterinä. En kuitenkaan halunnut loukata tädin vieraanvaraisuutta tälläkään kerralla. Niin valmistauduin syömään kiltisti liisteripuuroni ja iskemään kaikkiin epäterveellisiin herkkuihin vasta sen jälkeen.

Olin juuri päässyt hotellien buffet-aamiaisista tutun puurokattilan luo, kun Marcon äiti marssi luokseni raivostuneen näköisenä.

– Senkin hempukka, Matilde sähisi minulle. – Voit olla varma, että juonesi ovat turhia.

– Mistä juonista sinä puhut? En todellakaan ole pyydellyt Anna-tädiltä perintöä, päinvastoin.

–Se nyt on selvä, että täti muuttaa mielensä ihan pian, Matilde sanoi ja hymyili ivallisesti. –Sinun nimeämisesi oli vain tapa ärsyttää sukua. Hän tulee kyllä pian järkiinsä.

– Hienoa, vastasin. – Siinä tapauk­sessa sinulla ei ole mitään syytä meuhkata minulle, vai mitä?

– Älä yritä leikkiä viatonta. Et ainoastaan ole saanut Marcoa tuhlaamaan kaikkia näitä vuosia sinuun, mutta kun hän nyt vihdoin on tullut järkiinsä, yrität viedä häneltä hänen onnensa.

– Minä en yritä yhtään mitään. Marco halusi auttaa minua, ja sillä sipuli.

– Senkin käärme. Miltä kuvittelet Chiarasta tuntuneen, kun Marco vietti tuntikausia huoneessasi. Häpeäisit! Chiaran kanssa Marcolla on tulevaisuus. Hän olisi edustava vaimo. Italialainen ja lääkäri, ei mikään tuollainen, tuollainen...

Ilmeisesti Matilde ei keksinyt tarpeeksi pahaa sanaa kuvaamaan minua, koska hän luovutti.

– Pidä näpit irti Marcosta. Hän on tehnyt sinun eteesi jo aivan liikaa. Jos yhtään välität pojastani ja hänen onnellisuudestaan, pysyt hänestä tästedes kaukana.

Olisin halunnut nauraa Matildelle päin naamaa tai vähintäänkin pestä ylimielisen hymyn hänen kasvoiltaan lautasellisella liisterimäistä puuroa. Minua kuitenkin rupesi vain itkettämään ja poistuin ruokasalista. Ovella törmäsin Marcoon ja Chiaraan, joka oli autuaan hymynsä perusteella saanut Marcon edellisiltaisesta käytöksestä hyvityksen.

– Hyvää huomenta Iria. Onko jalkasi jo parempi?

Marcon ääni oli lämpimämpi kuin aikoihin. Olisin voinut kuvitella hänen olevan suorastaan iloinen näkemisestäni, ellen olisi tiennyt hänen tulevan niin hyvälle tuulelle vain sovintoseksistä.

– Ainakaan en ole vielä potkaissut tyhjää, vastasin ja ryntäsin heidän ohitseen.

Harpoin ylös portaat ja syöksyin huoneeseeni. Ajattelin häipyä kokonaan isotäti Annan huvilalta. Tiesin kuitenkin, että ennen lähtöäni minun olisi pakko selvittää perintöasia hänen kanssaan. En halunnut perintöä, ja minun olisi saatava myös isotäti siitä vakuuttuneeksi.

Päätin lähteä käymään läheisessä pikkukaupungissa. Tiesin, että joku palvelusväestä menisi sinne asioille ja antaisi minulle kyydin. Jos pysyisin päivän poissa näkyvistä, tilanne ehkä rauhoittuisi niin, että voisin keskustella iltapäivällä tädin kanssa ja lähteä iltajunalla kotiin. Maitojunalla, mielessäni kävi. Työnsin kuitenkin kielteiset ajatukset pois. Olkoon vaikka idän pikajuna, tärkeintä olisi, että pääsisin takaisin Roomaan hengissä ja hermot suurin piirtein ehjinä.

Isotäti Annan huvilan lähellä sijaitseva toscanalainen pikkukaupunki oli hyvin kuvauksellinen.

Keskiaikainen kaupunki sijaitsi kukkulalla kymmenen kilometriä sisämaahan päin. Olin käynyt siellä pari kertaa Marcon kanssa. Kaupunkia ympäröivät viiniköynnösten peittämät kukkulat. Maisema oli jättänyt minut aina sanattomaksi ihastuksesta, ja toivoin paikan vievän tälläkin kertaa alakulon mukanaan. Olin tullut isotädin huvilalle rentoutumaan enkä antaisi Marcon hullun suvun pilata iloani.

Puutarhuri jätti minut pienen kirkon edustalle ja käski soittaa, kun kaipaisin kyytiä takaisin. Lähdin kävelemään kivettyä katua eteenpäin. Se oli niin kapea, etten olisi kyennyt ajamaan siitä naarmuttamatta auton kylkeä. Kadulle pysäköityjen autojen maalipintojen perusteella vahinkoja sattui paikallisillekin. Katua reunustavat hiukan rapistuneet, keskiaikaiset kivitalot oli rakennettu toisiinsa kiinni. Monilla oli pienet parvekkeet, jotka oli ahdettu täyteen punaisia pelargonioita ja muita kukkia. Useimpien rakennusten ikkunat olivat auki, ulos kuului lounasvalmisteluista kertovaa astioiden kilinää, puheensorinaa ja väliin musiikkia.

Harmaatukkainen mummeli ripusti pyykkiä kuivumaan parvekkeelle asetetulle pyykkinarulle. Tervehdin häntä iloisesti ja sain vastaukseksi hampaattoman hymyn. Harmaa kissanpoikanen lähestyi maukuen mutta katosi pienelle sivukujalle ennen kuin ehdin ottaa sitä syliini. Luovuin kissan maanittelusta. Kun nousin seisomaan, minut valtasi tunne siitä, että joku seurasi minua katseellaan.

Käännyin ympäri mutta näin vain varjon, joka vilahti edelliselle sivukadulle. Vaikka tunsin itseni vainoharhaiseksi, palasin kuitenkin taaksepäin. Kurkistin pienelle, vasemmalle kääntyvälle kujalle. Ei ketään lukuun ottamatta mustaa kissaa, joka tuijotti minua smaragdinvihrein silmin. En ollut taika­uskoinen, mutta mieleni teki tehdä kaikki pahaa onnea karkottavat temput, kun kissa lähti ylittämään katua. Kun tajusin, kuinka hysteeriseksi olin tullut, minua hävetti. Vaikka joku Marcon sukulaisista olisikin halunnut jatkaa säikyttelyäni kaupungissa, en voinut antaa periksi pelolle. Olin sisukas nainen ja näyttäisin vielä koko porukalle, ettei liisteripuurolla kasvanutta suomalaista peloteltu helposti.

Niin jatkoin matkaa. Olin yllättynyt siitä, etten eksynyt sokkeloisille kujille, vaan pääsin keskus­piazzalle, jonne olin ollutkin menossa. Piazzaa ympäröivät kaupungintalo, pääkirkko ja pari hiljattain kunnostettua, kaunista barokinaikaista rakennusta. Muutama vanhus istui penkillä suurien plataanien suomassa varjossa.

Oli vasta aamupäivä mutta silti lähes tukahduttavan kuuma. Lehtikään ei värähtänyt seisahtuneessa ilmassa. Tädin huvilalla tuntui aina virkistävä merituuli, mutta sisämaassa siitä ei ollut toivoakaan. Piazzan suihkulähteen tarjoaman varjopaikan oli vallannut ruskeankirjava kulkukoira, ja valkoinen kissa nuokkui piazzaa reunustavalla kivimuurilla.

Vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten tuoksu leijaili ilmassa. Kurniva mahani muistutti aamiaisen jääneen väliin. Istahdin pöytään baarin edessä ja tilasin tarjoilijalta cappuccinon ja makean voisarven. Ainakin saisin syödä sellaisen aamiaisen kuin halusin, enkä liisteripuuroa, joka olisi pitänyt julistaa laittomaksi jo isotädin kihlatun elinaikana.Tarjoilija toi minulle nutellalla täytetyn cornetton. Päätin jättää laskematta sen sisältämät kalorit ja vain nauttia.

– Kelpaako seura?

Suuni oli täynnä rapeaa, yhä lämmintä leivonnaista, kun tuttu hahmo käveli viereeni. Kykenin vain nyökkäämään. Antonio laski vapaalle tuolille kameralaukkunsa ja istahti itse kolmannelle. Tarjoilijan tultua kysymään Antonion tilausta olin vihdoin saanut syötyä suuni tyhjäksi.

– Pakenitko sinäkin sukua omille teillesi? kysyin.

– Pakomatkallako sinä oletkin? Antonio sanoi ja hymyili leveästi. – Minä ajattelin, että täältä löydän paljon erityisen kuvauksellisia kohteita. Sinulla on muuten hiukan nutellaa leuallasi, hän jatkoi ja osoitti omaa leukaansa.

Pyyhin nopeasti suupieliäni servietillä. – Onko nyt parempi?

Antoniota nauratti. – Melkein. Tosin pyyhit kaikkialta muualta paitsi oikeasta kohdasta. Anna, kun minä autan.

Antonio kumartui servietti kädessään lähemmäksi, niin lähelle, että saatoin haistaa jälleen kevyen partaveden tuoksun. Ja enemmänkin, tunsin merihenkisen eau de colognen alla myös hänen oman ihonsa tuoksun. Se oli tavattoman miellyttävä ja sai perhoset lentelemään vatsanpohjassa. Hetkeksi hämmennyin, kun näin Antonion turkoosinsiniset silmät niin lähellä omiani. Ehkä hänkin unohti, mitä servietillä oli tarkoitus tehdä, ainakin hänen sormensa hivelivät huulieni kaarta suklaatahran puhdistamisen sijaan.

– Sinulla on kaunis suu. Se on hyvin houkutteleva, Antonio sanoi.

Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain haaveellista. Tai ehkä haaveilu olikin vain minun päässäni. Osasin ajatella vain, kuinka mieluusti olisi suudellut häntä. Tarjoilija tuli noutamaan cappuccinokuppimme riuskoin ottein, ja säpsähdimme kumpikin kauemmas toisistamme.

– Siis kuvaamiseen. Suusi on erittäin houkutteleva kuvaamiseen.

Antonio näytti ensimmäistä kertaa siltä, ettei täysin hallinnutkaan tilannetta. Siihen saakka hän oli vaikuttanut seurassani aina hiukan huvittuneelta, aivan kuin olisi tarkastellut sekä minua että koko sukuaan hiukan etäämpää ja tullut siihen tulokseen, ettei ketään meistä voinut ottaa oikein tosissaan.

– Lähtikö suklaatahra? kysyin.

Antonio näytti nolostuneelta ja pyyhki leukaani. – Nyt olet puhdas. Mitä sanot, voinko ottaa sinusta muutaman valokuvan?

Emmin hetken. – Kunhan niitä ei julkaista missään.

– Ei, jos et halua. Mutta voin ottaa kuvia sinusta muistoksi.

– Hyvä on, sanoin ja nappasin laukkuni.

Olin menossa maksamaan, mutta Antonio ehti ensin. Yritin estellä häntä, mutta turhaan.

– Ei mitään pohjoismaista tasa-arvohöpinää. Minun seurassani naiset eivät maksa.

En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla ärsyyntynyt vai imarreltu. Marcon seurassa olin jo tottunut italialaismiesten aataminaikaisiin asenteisiin, joista puolet ajoivat suomalaisen kasvatuksen saaneen naisen hermoromahduksen partaalle. Loput saivatkin sitten tasa-arvoon tottuneen naisen tuntemaan itsensä naisellisemmaksi kuin koskaan. Päätin pohtia tasa-arvoasiaa myöhemmin. Jos tapailisin Antoniota vielä tulevaisuudessa, hän oppisi joka tapauksessa, että useimmiten pidin oman pääni. Ehkä joidenkin luonteenpiirteiden esittelyn saattoi kuitenkin jättää virallisillekin treffeille, jos sellaisia koskaan tulisi.

Juuri kun Antonio oli saanut maksettua, baariin astui kolmekymppinen, aurinkolaseihin sonnustautunut mies. Miehellä oli treenatut, tatuoidut käsivarret ja muutaman päivän sänki. Hän tervehti ensin tiskin takana seisovaa baristaa ja huomasi sitten Antonion.

– Kato, Renato. Ei olla nähty pitkään aikaan. Oletko keikalla vai?

Antonio näytti kiusaantuneelta.

– Sekoitatte minut johonkuhun toiseen.

Mies katsoi hetken Antoniota arvioivasti. Sitten hänen katseensa lipui minuun. En pitänyt pienestä hymynhäiveestä, johon hänen suupielensä nousivat. Miehessä oli röyhkeyttä, jota löytyi yleensä vain niiltä, jotka toimivat lain rajamailla: Italiassa oli välillä vaikea erottaa rikollisia poliisista.

– Anteeksi, signore. Todella noloa. Sekoitin teidät vanhaan kollegaani. Hauskaa päivänjatkoa.

Miehen äänessä oli ivallinen sävy. Antonio nyökkäsi jäykästi, ja poistuimme baarista. Odotin Antonion lohkaisevan jotain hauskaa kaksoisolennostaan tai siitä, mitähän miehen tuntema Renato mahtoi puuhata ammatikseen. Antonio ei kuitenkaan sanonut asiasta enää sanaakaan vaan alkoi puhua kaupungin laidalla olevasta näköalatasanteesta.

Lähdimme kävelemään eteenpäin. Antonio oli ottanut kameransa esiin ja kuvasi minua erilaisissa paikoissa. Minua vetivät puoleensa ennen kaikkea pikkukaupungin kissat, joita tuntui olevan joka puolella. Vain eläinten kanssa rentouduin niin, että Antonio huudahteli tyytyväisenä otoksille. Hän näytti unohtaneen kokonaan baarissa tapaamamme hepun.

– Käydään näköalatasanteella, Antonio sanoi, kun hän oli ottanut minusta tarpeeksi kuvia kissojen seurassa.

Lähdimme kohti paikkaa, josta avautui näkymä koko kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Kävelimme juuri korkean, rapistuneen muurin vieressä, kun Antonio vetäisi minut kovakouraisesti syliinsä. Samassa kuulin rysähdyksen. Siinä missä olin seisonut vain sekuntia aikaisemmin, oli pirstaleina muurin harjalla ollut terracotta-vaasi. Kesti pari sekuntia ennen kuin ymmärsin, kuinka minun olisi käynyt, jos Antonio ei olisi reagoinut niin nopeasti.

–  Minä... minä... minä...

Koska kykenin vain änkyttämään, vaikenin lopulta kokonaan. Antonio tähyili muurin harjalle. Hänellä oli tuima ilme kasvoillaan.

–  Näitkö sinä tuolla jotain? hän kysyi tuijottaen sinne, missä vaasi oli alun perin sijainnut tusinasta kukkavaasista koostuvassa rivissä.

Pudistin päätäni, mutta Antonio oli jo lähtenyt kiertämään muurin taakse. Pian näin hänen seisovan muurin harjalla.

–  Täällä ylhäällä on pieni kappeli ja sitä ympäröivä puisto. Muurinharja on täällä jalkojen tasolla.

Samassa Antonion jalkojen viereen ilmestyi musta kissa. Se näytti samalta, joka oli saanut minut säikyksi jo aikaisemmin.

– Sen täytyi olla tuo kissa, sanoin.

Oloni helpottui. Vaasin putoaminen oli ollut pelkkä kissan aiheut­tama onnettomuus. Kukaan ei yrittänyt ottaa minua hengiltä, ei edes kissa, joka ei ymmärtänyt, mitä oli saanut tempullaan aikaan.

– Voi olla, Antonio sanoi. – Ainakaan näkyvissä ei ole ketään. Toisaalta täältä pääsee helposti pois puiston toisestakin päästä.

Antonio palasi luokseni ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa katselin kuitenkin jatkuvasti myös ympäröivien rakennusten kattoja ja parvekkeita siltä varalta, että niistäkin satelisi jotain tappavan painavaa.

Näköalatasanne oli lähellä. Henkäisin ihastuksesta, kun pääsimme tasannetta reunustavan matalan muurin luo ja näin ympärillä avautuvan maiseman. Joka paikassa näkyi viiniköynnöksien peittämiä kukkuloita. Vehreä, kumpuileva maisema näytti postikortilta. Kaukana horisontissa siinsi meri, jonka kirkkaansiniseltä taivaalta paistava aurinko sai kimaltelemaan hopeanhohtoisena.

Antonio auttoi minut seisomaan suojamuurille. Vaikka se oli matala, hetken aikaa minua huimasi, kun katsoin jyrkännettä allani. Tässä jos missä olisi ollut suotuisa hetki päästä minut eroon.

–  Pysy paikallasi mutta rentoudu, Antonio sanoi.

Hän otti minusta lukuisia otoksia mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä.

– Odota siinä. Minun täytyy vaihtaa objektiivi. Varo, ettet putoa.

Antonio käveli läheiselle penkille ja alkoi etsiä objektiivia laukustaan. Minä käännyin sillä välin katsomaan silmänkantamattomiin levittyviä viinitarhoja. Lähellä kasvoi makealle tuoksuva viikunapuu, ja muurilta alaspäin syöksyvä jyrkänne näytti kukkivan kaikissa sateenkaaren väreissä. Kimalaiset ja perhoset tanssahtelivat kukkien seassa, laulukaskaitten siritys oli huikeimmillaan päivän kuumimpana hetkenä.

– Iria! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?

Takaani kuuluva ääni säikäytti minut niin, että horjahdin. Vaivoin sain pidettyä tasapainoni. Käännyin katsomaan ja näin Marcon seisovan muutaman metrin päässä kauhistunut katse kasvoillaan.

– Älä hyppää. Puhutaan. Kaikki järjestyy kyllä. Ei tilanne ole noin lohduton.

Marco tuli minua kohti kädet vetoavasti ojossa. Chiara seisoi hänen takanaan säikähtäneen näköisenä. Minä en tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

– Et kai sinä hölmö kuvittele, että olen hyppäämässä täältä alas? Miksi haluaisin tappaa itseni? Koska en kestä sukuasi mammasi mukaan luettuna vai kenties siksi, että ajatus avioerosta ei saakaan minua hyppimään riemusta?

Marco näytti hölmistyneeltä pysähtyessään metrin päähän kädet yhä ojossa.

– Minä ajattelin, tuota... Mitä sinä sitten teet siellä?

– En ainakaan sure sinua. Tai myöskään sukuasi, että sen puoleen. Minun puolestani Chiara saa pitää myös äitisi, jos uskoo selviävänsä noita-akan tempuista itse hengissä.

– Hei, haluatteko tekin valo­kuvaan?

Antonio oli kävellyt luoksemme ja hymyili iloisesti. Marcon katse lipui Antonion kamerasta minuun ja takana olevaan maisemaan. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin hän tajuta itsemurhayritykseksi luokittelemansa tilanteen todellisen luonteen. Minun kävi exääni sääliksi.

Poliitikon rutiinilla hän kokosi kuitenkin itsensä nopeasti.

– Kiitos, toisella kertaa. Itse asiassa toivoinkin, että olisin löytänyt Irian. Meidän täytyy puhua.

– Puhu ihan rauhassa, vastasin.

– Mieluummin kahdestaan.

Marco katsoi merkitsevän näköisenä Antonioon. Huokaisin, hyppäsin alas muurilta ja kävelin kauemmas.

– Mitä nyt?

– Halusin pyytää anteeksi äitini puolesta. Hän sanoi puhuneensa suunsa puhtaaksi, ja voin vain kuvitella, mitä se tarkoittaa.

Katsoi Marcoa epäluuloisena. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin pyydellyt anteeksi äitinsä puolesta vaan pikemminkin syyttänyt minua vainoharhaiseksi, kun valitin Matilden ikävästä käytöksestä.

– Mistä nyt tuulee? kysyin.

–Elätteletkö toivoa, että pyydän Anna-tätiä muuttamaankin sinut edunsaajakseen?

– Tiedät mainiosti, etten tarvitse isotädin rahoja. Mutta olet oikeassa siinä, että toivon Anna-tädin muuttavan mielensä. Luota minuun, kun sanon, että hänen omaisuutensa periminen ei toisi sinulle kuin vaikeuksia. Minä tiedän, kuinka vaikeaa elämä on, kun ei tiedä, kuka on todella kiinnostunut ihmisestä ja kuka vain hänen rahoistaan.

– Nytkö sinä vihjailet, että menin kanssasi naimisiin vain rahojen vuoksi, niin kuin äitisi useamman kerran on väittänyt?

Saatoin kuvitella savun nousevan korvistani enkä edes yrittänyt hillitä ääntäni.

– Älä ole naurettava. Tiedät hyvin, etten tarkoittanut sinua, Marco sanoi.

Hän teki parhaansa pysyäkseen rauhallisena, mutta tiesin, että pienellä ärsyttämisellä saisin hänet suuttumaan aivan tosissaan.

Harkitsin paraikaa kuinka pitkälle halusin mennä, kun tuttu auto pysähtyi luoksemme.

– Luojan kiitos, siinähän te olette!

Isotäti Annan autonkuljettaja vaikutti hätääntyneeltä.

– Olemme etsineet teitä jo tunti­kausia. On tapahtunut kamalia. Isotäti Anna on myrkytetty!

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.