Vaikka avioero lähestyy, Iria on päätynyt viettämään viikonloppua Toscanaan poliitikkomiehensä suvun kanssa. Marcon pikkuserkkuna esitelty Antonio alkaa vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta. Lomatunnelma kärsii, kun isotäti ilmoittaa tekevänsä Iriasta omaisuutensa pääperijän. Joku suvussa suuttuu ja aiheuttaa Irialle vakavan onnettomuuden.

Lopetin kiljumisen, kun kierimiseni pysähtyi ja valot syttyivät. Olin rymistellyt portaat alas täysin holtittomasti, mutta onneksi luita ei tuntunut menneen poikki. Nilkkaan kyllä sattui, mutta huutamisen sijaan tyydyin nyt vain voihkimaan.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Marco ehti luokseni ensimmäisenä, muu suku riensi heti perässä. Marco auttoi minut istuma-asentoon. Oikean jalan kengästä oli katkennut mytäkässä korko, ja tunsin kivun vihlovan nilkassa.

– Minä kaaduin, nilkkaan sattuu, sanoin ja irvistin kivusta.

Laura-täti alkoi mumista rukousta rukousnauhaa sormeillen. Isotäti Anna oli huolestuneen näköinen. Giuliana ja Donatella voivottelivat kovaan ääneen aivan kuin onnettomuus olisi sattunut heille. Marcon lääkäriserkku Maria laskeutui viereeni ja tunnusteli jalkaani varovaisin ottein. Ulvahdin tuskasta, kun hän liikutti nilkkaani. Sain kuitenkin liikutettua sitä, kun Maria käski.

– Ei se ole poikki, nyrjähtänyt vain, Maria sanoi. – Nyt lepoa ja jäitä, ja huomenna olet entistä ehompi.

Nyökkäsin ja yritin päästä vaivalloisesti pystyyn. Voihkaisin kivusta, kun yritin asettaa painoa oikealle jalalleni. Marco nappasi minusta saman tien kiinni. Hänen ansiostaan en romahtanut maahan.

– Omituista, Antonio sanoi.

Hän seisoi portaiden luona ja katseli niitä mietteliäänä.

– Mikä on omituista? Luigi-serkku kysyi.

– Tämä matto on irti. Se tässä on omituista. Ei ihme, jos Iria kaatui. Näyttää aivan siltä kuin joku olisi vetäissyt mattoa, kun Iria oli portaiden yläpäässä.

Antonio tarkasteli marmorisia portaita peittävää mattoa, joka oli rytyssä portaiden alapäässä. Hän osoitti maton reunaa, jonka olisi pitänyt olla kiinnitettynä yläkerran porrastasanteessa niin, ettei se vahingossa lähtenyt liukumaan portaissa kulkevien alla. Kuinka se oli irronnut paikaltaan? Tai pikemminkin, kuka sen oli irrottanut?

Minua huimasi. Oliko joku todellakin odottanut, että olin päässyt lähes portaiden yläpäähän ja vetäissyt sitten punaista mattoa?

– Höpsistä, Marco sanoi. – Matto on voinut irrota vaikka siivoojan huolimattomuuden johdosta. Irialla kävi vain huono tuuri. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla se, joka saa maton liikkeelle.

– Isotädin on nuhdeltava siivoojaa, Pasquale-setä sanoi. – Hän on takuulla imuroinut mattoa ja saanut sen irtoamaan nauloista.

Isotäti Anna ei vastannut, katsoi vain miettiväisenä portaita.

Kukaan ei kysynyt ääneen, miksi joku oli sammuttanut valot eteishallista juuri, kun minä olin ollut nousemassa portaita.

Marco yritti peitellä huolestuneisuuttaan, mutta arvasin hänen ajatustensa kulkevan samaa rataa omieni kanssa. Tuijotin epäluuloisena Marcon sukulaisia. Kaikkien kasvoilla oli näennäisen pahoitteleva ilme, mutta pian ajattelin näkeväni myös vahingoniloa.

Minua alkoi ahdistaa.

– Minä taidankin tästä mennä huoneeseeni, sanoin ja yritin konkata eteenpäin.

Marco nappasi minut syliinsä. Yritin vastustella, mutta hän alkoi nousta portaita, enkä uskaltanut liikkua siinä pelossa, että kaatuisimme pian kumpikin. Chiara katsoi nousuamme huulet tiukkana viivana. Hänen katseestaan oli vaikea tunnistaa, oliko hän vihaisempi minulle vai Marcolle. Ymmärsin häntä kyllä. En minäkään olisi ollut tyytyväinen, jos poikaystäväni olisi kanniskellut exäänsä ympäri taloa, oli tällä nilkka hajalla tai ei.

Huoneessani Marco laski minut sängylle ja asetti tyynyn kipeän jalkani alle. Hän siveli nilkkaani varovasti sormillaan. Sävähdin, kun tunsin hänen sormiensa lämmön ihollani. Minua ärsytti, kun huomasin hyväilyn tuovan muistoja paljon kiihkeämmistäkin kosketuksista. Marcon ajatukset taisivat kiertää samoja ratoja, ainakin hänen sormensa alkoivat liikkua aina vain ylöspäin. Henkäisin syvään, kun kosketus ehti reidelleni. Marco havahtui mietteistään ja vetäisi kätensä pois aivan kuin ihoni olisi polttanut.

– Tarvitaan jotain viilentävää, Marco sanoi ja katosi huoneesta.

Mietin tarkoittiko hän nilkkaani vai omia tunteitaan. Huokaisin, kun ymmärsin omat ajatukseni. Aloin olla todella epätoivoinen, jos näin Marcon käytöksessä jotain romanttista. Ex-mieheni mielestä olin vain kykenemätön selviämään yksin, nilkka nyrjähtäneenä tavallistakin enemmän. Marco oli aina ajatellut minun kaipaavan apuaan silloinkin, kun en itse tiennyt sitä tarvitsevani.

– Täällä kaivataan ilmeisesti jäitä?

Antonio seisoi ovella samp­panjajäähdyttimen kera. Ilahduin, kun huomasin jäähdyttimessä myös samppanjapullon. Marco astui huoneeseen pikkuserkkunsa ohi. Hän otti jäähdyttimen itselleen mutta siirsi harmikseni samp­panja­pullon käsieni ulottumattomiin. Marco kävi hakemassa pyyhkeen, asetti sille jäitä ja iski koko höskän nilkalleni.

– Isotäti Annalla oli sekä kipulääkettä että rauhoittavaa. Marian mielestä kumpikin saattaa olla tarpeen, että saat nukutuksi.

Huokaisin. Tietenkään käytännöllinen exäni ei antaisi minun lääkitä kipeää nilkkaani samppanjalla.

– Voinko auttaa vielä jotenkin? Antonio kysyi ovelta.

Vilkuilin toiveikkaasti samppanjaa. Marcon tylyn ilmeen vuoksi en kuitenkaan uskaltanut pyytää Antoniota tuomaan muutamaa kuohuvan maisteluun sopivaa lasia vaan tyydyin veteen, kun nielaisin Marcon ojentamat pillerit.

– Kaikki on kunnossa, Marco vastasi puolestani.

– Huomiseen sitten. Jos tarvitset apua, soita. Olen huoneessa 6, käsittääkseni näillä puhelimilla voi soittaa suoraan huoneeseen vain numeroa painamalla, Antonio sanoi ja osoitti yöpöydän puhelinta.

– Kiitos, sanoin ja vilkutin Antoniolle alakuloisesti hymyillen.

–  Sattuuko vielä? Marco kysyi.

Hänen äänensävynsä oli aavistuksen verran lämpimämpi nyt, kun Antonio oli häipynyt ja sulkenut oven.

– Vähän, vastasin. – Luuletko, että Antonio on oikeassa?

– Oikeassa mistä?

– Että joku todella vetäisi maton altani.

– Miksi kukaan olisi niin tehnyt?

– Kukaan suvustasi ilahtunut, kun kuuli isotädin valinneen minut pääperillisikseen.

Marco ei sanonut mitään, mutta hänen ilmeestään päätellen en kertonut hänelle mitään uutta. Haukottelin. Saamani rauhoittava alkoi selvästi vaikuttaa.

– Oletko valmis jo nukkumaan? Marco kysyi.

– Jos annat minulle astalon tai jonkin muun aseen sängyn vierelle. Jos joku yrittää kolkata minut yöllä, aion puolustautua.

– Ei sinun kimppuusi kukaan käy, Marco sanoi. – Mutta jos haluat, voin jäädä huoneeseesi yöksi. Voin nukkua vaikka sohvalla.

Tarjous oli houkutteleva, mutta tiesin sen olevan myös epäreilu.

– Marco, tiedän, ettei sinua ole siunattu erityisen suurilla lahjoilla mitä naisten ymmärtämiseen tulee. Vaikka ajatus seurasta tänä yönä on äärimmäisen houkutteleva, velvollisuuteni on kieltäytyä. Chiara ei vedä nenäänsä hernettä vaan kokonaisen herneenpalon, jos nukut täällä. Hän on tullut tänne viettämään romanttista viikonloppua kanssasi, eikä kenenkään ajatus romantiikasta ole se, että mies viettää yönsä eri huoneessa ja vielä ex-vaimonsa seurassa. Pärjään kyllä itsekin, mene sinä vain.

– Hyvä on, jään vain hetkeksi, Marco sanoi.

Hän sammutti huoneen ison valon ja asettui sängylle viereeni.

– Odotan, että nukahdat.

Marco alkoi silittää päätäni kevyesti, aivan kuin olisin ollut pikku­lapsi. En jaksanut inttää asiasta sen kummemmin, varsinkaan kun Marcon käden kosketus tuntui lohdullisen rauhoittavalta.

Havahduin hereille muutamaa tuntia myöhemmin. Huoneessa oli vain pieni lukulamppu päällä. Kuulin vierestäni raskasta hengitystä. Käännyin katsomaan ja näin Marcon nukahtaneen viereeni puoli-istuvassa asennossa. Nukahdin saman tien uudelleen. Kun aamuyöllä heräsin seuraavan kerran, Marco oli lähtenyt.

Heräsin aamulla valoisassa huoneessa. Olimme unohtaneet sulkea ikkunaluukut, ja aurinkoinen päivä tulvi huoneeseeni. Ponkaisin sängystä ennen kuin muistin varoa nilkkaani. Ihmeekseni se vaikutti olevan jo kunnossa. Otin varovasti muutaman askeleen. Olisin voinut tanssahdella riemusta, kun huomasin nilkan pitävän aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kävelin ikkunalle ja avasin sen apposelleen. Lintujen liverrys ja huvilan seinällä kiemurtelevan jasmiinin makea tuoksu kohottivat mielialaani entisestään. Muutaman sadan metrin päässä kohisi kirkkaan sinisenä hohtava meri. Oli täydellinen rantapäivä. Päätin käydä nopeasti aamiaisella ennen kuin vaihtaisin ylleni bikinit ja suuntaisin rannalle.

Huoahdin helpotuksesta, kun astelin tyhjään ruokasaliin. Vaikka yritin olla optimisti, niin ajatus Marcon sukulaisten tapaamisesta tuntui kiusalliselta. Arvasin, että jossain vaiheessa saisin kuulla katkeria tilityksiä isotädin päätöksestä tehdä minusta omaisuutensa pääperijä. Ja vaikka yritinkin olla ajattelematta asiaa, niin edellisen illan kaatumiseni vaivasi minua. Oliko maton irtoaminen ollut vain onnettomuus vai oliko joku halunnut minun satuttavan itseni? Tai pahempaa, oliko joku halunnut murhata minut, ennen kuin isotädin omaisuus siirtyisi haltuuni?

– Buongiorno, signora Iria, isotädin hovimestari Mario tervehti, kun olin istunut alas ruokapöytään. – Anna-rouva pyysi valmistamaan puuroa. Se on tuolla sivupöydällä kattilassa ihan teitä varten.

– Aivan niin, isotäti muistaa pyytää sitä minulle erikseen joka kerta, vastasin.

Isotädin jatkosodassa kuollut suomalainen kihlattu oli puhunut niin antaumuksellisesti puurosta heidän kihlauksensa aikana, että minä jouduin kärsimään siitä vielä 70 vuotta myöhemmin. Oli kohtalon ivaa, että olin vihannut puuroa Suomessa asuessani mutta jouduin lusikoimaan sitä Toscanassa. Täällä olisi sentään ollut tarjolla ihania cornettoja ja muita italialaiseen, makeaan aamiaiseen kuuluvia leivonnaisia.

Ensimmäisellä vierailullamme olin nieleskellyt urheasti isotädin minua varten tilaaman puuron, eikä minulla ollut koskaan ollut sydäntä kertoa, kuinka paljon sitä inhosin. Hyvänen aika sentään, tädin kissatkaan eivät suostuneet maistamaan puuroa, jota olisi voinut käyttää tapettiliisterinä. En kuitenkaan halunnut loukata tädin vieraanvaraisuutta tälläkään kerralla. Niin valmistauduin syömään kiltisti liisteripuuroni ja iskemään kaikkiin epäterveellisiin herkkuihin vasta sen jälkeen.

Olin juuri päässyt hotellien buffet-aamiaisista tutun puurokattilan luo, kun Marcon äiti marssi luokseni raivostuneen näköisenä.

– Senkin hempukka, Matilde sähisi minulle. – Voit olla varma, että juonesi ovat turhia.

– Mistä juonista sinä puhut? En todellakaan ole pyydellyt Anna-tädiltä perintöä, päinvastoin.

–Se nyt on selvä, että täti muuttaa mielensä ihan pian, Matilde sanoi ja hymyili ivallisesti. –Sinun nimeämisesi oli vain tapa ärsyttää sukua. Hän tulee kyllä pian järkiinsä.

– Hienoa, vastasin. – Siinä tapauk­sessa sinulla ei ole mitään syytä meuhkata minulle, vai mitä?

– Älä yritä leikkiä viatonta. Et ainoastaan ole saanut Marcoa tuhlaamaan kaikkia näitä vuosia sinuun, mutta kun hän nyt vihdoin on tullut järkiinsä, yrität viedä häneltä hänen onnensa.

– Minä en yritä yhtään mitään. Marco halusi auttaa minua, ja sillä sipuli.

– Senkin käärme. Miltä kuvittelet Chiarasta tuntuneen, kun Marco vietti tuntikausia huoneessasi. Häpeäisit! Chiaran kanssa Marcolla on tulevaisuus. Hän olisi edustava vaimo. Italialainen ja lääkäri, ei mikään tuollainen, tuollainen...

Ilmeisesti Matilde ei keksinyt tarpeeksi pahaa sanaa kuvaamaan minua, koska hän luovutti.

– Pidä näpit irti Marcosta. Hän on tehnyt sinun eteesi jo aivan liikaa. Jos yhtään välität pojastani ja hänen onnellisuudestaan, pysyt hänestä tästedes kaukana.

Olisin halunnut nauraa Matildelle päin naamaa tai vähintäänkin pestä ylimielisen hymyn hänen kasvoiltaan lautasellisella liisterimäistä puuroa. Minua kuitenkin rupesi vain itkettämään ja poistuin ruokasalista. Ovella törmäsin Marcoon ja Chiaraan, joka oli autuaan hymynsä perusteella saanut Marcon edellisiltaisesta käytöksestä hyvityksen.

– Hyvää huomenta Iria. Onko jalkasi jo parempi?

Marcon ääni oli lämpimämpi kuin aikoihin. Olisin voinut kuvitella hänen olevan suorastaan iloinen näkemisestäni, ellen olisi tiennyt hänen tulevan niin hyvälle tuulelle vain sovintoseksistä.

– Ainakaan en ole vielä potkaissut tyhjää, vastasin ja ryntäsin heidän ohitseen.

Harpoin ylös portaat ja syöksyin huoneeseeni. Ajattelin häipyä kokonaan isotäti Annan huvilalta. Tiesin kuitenkin, että ennen lähtöäni minun olisi pakko selvittää perintöasia hänen kanssaan. En halunnut perintöä, ja minun olisi saatava myös isotäti siitä vakuuttuneeksi.

Päätin lähteä käymään läheisessä pikkukaupungissa. Tiesin, että joku palvelusväestä menisi sinne asioille ja antaisi minulle kyydin. Jos pysyisin päivän poissa näkyvistä, tilanne ehkä rauhoittuisi niin, että voisin keskustella iltapäivällä tädin kanssa ja lähteä iltajunalla kotiin. Maitojunalla, mielessäni kävi. Työnsin kuitenkin kielteiset ajatukset pois. Olkoon vaikka idän pikajuna, tärkeintä olisi, että pääsisin takaisin Roomaan hengissä ja hermot suurin piirtein ehjinä.

Isotäti Annan huvilan lähellä sijaitseva toscanalainen pikkukaupunki oli hyvin kuvauksellinen.

Keskiaikainen kaupunki sijaitsi kukkulalla kymmenen kilometriä sisämaahan päin. Olin käynyt siellä pari kertaa Marcon kanssa. Kaupunkia ympäröivät viiniköynnösten peittämät kukkulat. Maisema oli jättänyt minut aina sanattomaksi ihastuksesta, ja toivoin paikan vievän tälläkin kertaa alakulon mukanaan. Olin tullut isotädin huvilalle rentoutumaan enkä antaisi Marcon hullun suvun pilata iloani.

Puutarhuri jätti minut pienen kirkon edustalle ja käski soittaa, kun kaipaisin kyytiä takaisin. Lähdin kävelemään kivettyä katua eteenpäin. Se oli niin kapea, etten olisi kyennyt ajamaan siitä naarmuttamatta auton kylkeä. Kadulle pysäköityjen autojen maalipintojen perusteella vahinkoja sattui paikallisillekin. Katua reunustavat hiukan rapistuneet, keskiaikaiset kivitalot oli rakennettu toisiinsa kiinni. Monilla oli pienet parvekkeet, jotka oli ahdettu täyteen punaisia pelargonioita ja muita kukkia. Useimpien rakennusten ikkunat olivat auki, ulos kuului lounasvalmisteluista kertovaa astioiden kilinää, puheensorinaa ja väliin musiikkia.

Harmaatukkainen mummeli ripusti pyykkiä kuivumaan parvekkeelle asetetulle pyykkinarulle. Tervehdin häntä iloisesti ja sain vastaukseksi hampaattoman hymyn. Harmaa kissanpoikanen lähestyi maukuen mutta katosi pienelle sivukujalle ennen kuin ehdin ottaa sitä syliini. Luovuin kissan maanittelusta. Kun nousin seisomaan, minut valtasi tunne siitä, että joku seurasi minua katseellaan.

Käännyin ympäri mutta näin vain varjon, joka vilahti edelliselle sivukadulle. Vaikka tunsin itseni vainoharhaiseksi, palasin kuitenkin taaksepäin. Kurkistin pienelle, vasemmalle kääntyvälle kujalle. Ei ketään lukuun ottamatta mustaa kissaa, joka tuijotti minua smaragdinvihrein silmin. En ollut taika­uskoinen, mutta mieleni teki tehdä kaikki pahaa onnea karkottavat temput, kun kissa lähti ylittämään katua. Kun tajusin, kuinka hysteeriseksi olin tullut, minua hävetti. Vaikka joku Marcon sukulaisista olisikin halunnut jatkaa säikyttelyäni kaupungissa, en voinut antaa periksi pelolle. Olin sisukas nainen ja näyttäisin vielä koko porukalle, ettei liisteripuurolla kasvanutta suomalaista peloteltu helposti.

Niin jatkoin matkaa. Olin yllättynyt siitä, etten eksynyt sokkeloisille kujille, vaan pääsin keskus­piazzalle, jonne olin ollutkin menossa. Piazzaa ympäröivät kaupungintalo, pääkirkko ja pari hiljattain kunnostettua, kaunista barokinaikaista rakennusta. Muutama vanhus istui penkillä suurien plataanien suomassa varjossa.

Oli vasta aamupäivä mutta silti lähes tukahduttavan kuuma. Lehtikään ei värähtänyt seisahtuneessa ilmassa. Tädin huvilalla tuntui aina virkistävä merituuli, mutta sisämaassa siitä ei ollut toivoakaan. Piazzan suihkulähteen tarjoaman varjopaikan oli vallannut ruskeankirjava kulkukoira, ja valkoinen kissa nuokkui piazzaa reunustavalla kivimuurilla.

Vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten tuoksu leijaili ilmassa. Kurniva mahani muistutti aamiaisen jääneen väliin. Istahdin pöytään baarin edessä ja tilasin tarjoilijalta cappuccinon ja makean voisarven. Ainakin saisin syödä sellaisen aamiaisen kuin halusin, enkä liisteripuuroa, joka olisi pitänyt julistaa laittomaksi jo isotädin kihlatun elinaikana.Tarjoilija toi minulle nutellalla täytetyn cornetton. Päätin jättää laskematta sen sisältämät kalorit ja vain nauttia.

– Kelpaako seura?

Suuni oli täynnä rapeaa, yhä lämmintä leivonnaista, kun tuttu hahmo käveli viereeni. Kykenin vain nyökkäämään. Antonio laski vapaalle tuolille kameralaukkunsa ja istahti itse kolmannelle. Tarjoilijan tultua kysymään Antonion tilausta olin vihdoin saanut syötyä suuni tyhjäksi.

– Pakenitko sinäkin sukua omille teillesi? kysyin.

– Pakomatkallako sinä oletkin? Antonio sanoi ja hymyili leveästi. – Minä ajattelin, että täältä löydän paljon erityisen kuvauksellisia kohteita. Sinulla on muuten hiukan nutellaa leuallasi, hän jatkoi ja osoitti omaa leukaansa.

Pyyhin nopeasti suupieliäni servietillä. – Onko nyt parempi?

Antoniota nauratti. – Melkein. Tosin pyyhit kaikkialta muualta paitsi oikeasta kohdasta. Anna, kun minä autan.

Antonio kumartui servietti kädessään lähemmäksi, niin lähelle, että saatoin haistaa jälleen kevyen partaveden tuoksun. Ja enemmänkin, tunsin merihenkisen eau de colognen alla myös hänen oman ihonsa tuoksun. Se oli tavattoman miellyttävä ja sai perhoset lentelemään vatsanpohjassa. Hetkeksi hämmennyin, kun näin Antonion turkoosinsiniset silmät niin lähellä omiani. Ehkä hänkin unohti, mitä servietillä oli tarkoitus tehdä, ainakin hänen sormensa hivelivät huulieni kaarta suklaatahran puhdistamisen sijaan.

– Sinulla on kaunis suu. Se on hyvin houkutteleva, Antonio sanoi.

Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain haaveellista. Tai ehkä haaveilu olikin vain minun päässäni. Osasin ajatella vain, kuinka mieluusti olisi suudellut häntä. Tarjoilija tuli noutamaan cappuccinokuppimme riuskoin ottein, ja säpsähdimme kumpikin kauemmas toisistamme.

– Siis kuvaamiseen. Suusi on erittäin houkutteleva kuvaamiseen.

Antonio näytti ensimmäistä kertaa siltä, ettei täysin hallinnutkaan tilannetta. Siihen saakka hän oli vaikuttanut seurassani aina hiukan huvittuneelta, aivan kuin olisi tarkastellut sekä minua että koko sukuaan hiukan etäämpää ja tullut siihen tulokseen, ettei ketään meistä voinut ottaa oikein tosissaan.

– Lähtikö suklaatahra? kysyin.

Antonio näytti nolostuneelta ja pyyhki leukaani. – Nyt olet puhdas. Mitä sanot, voinko ottaa sinusta muutaman valokuvan?

Emmin hetken. – Kunhan niitä ei julkaista missään.

– Ei, jos et halua. Mutta voin ottaa kuvia sinusta muistoksi.

– Hyvä on, sanoin ja nappasin laukkuni.

Olin menossa maksamaan, mutta Antonio ehti ensin. Yritin estellä häntä, mutta turhaan.

– Ei mitään pohjoismaista tasa-arvohöpinää. Minun seurassani naiset eivät maksa.

En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla ärsyyntynyt vai imarreltu. Marcon seurassa olin jo tottunut italialaismiesten aataminaikaisiin asenteisiin, joista puolet ajoivat suomalaisen kasvatuksen saaneen naisen hermoromahduksen partaalle. Loput saivatkin sitten tasa-arvoon tottuneen naisen tuntemaan itsensä naisellisemmaksi kuin koskaan. Päätin pohtia tasa-arvoasiaa myöhemmin. Jos tapailisin Antoniota vielä tulevaisuudessa, hän oppisi joka tapauksessa, että useimmiten pidin oman pääni. Ehkä joidenkin luonteenpiirteiden esittelyn saattoi kuitenkin jättää virallisillekin treffeille, jos sellaisia koskaan tulisi.

Juuri kun Antonio oli saanut maksettua, baariin astui kolmekymppinen, aurinkolaseihin sonnustautunut mies. Miehellä oli treenatut, tatuoidut käsivarret ja muutaman päivän sänki. Hän tervehti ensin tiskin takana seisovaa baristaa ja huomasi sitten Antonion.

– Kato, Renato. Ei olla nähty pitkään aikaan. Oletko keikalla vai?

Antonio näytti kiusaantuneelta.

– Sekoitatte minut johonkuhun toiseen.

Mies katsoi hetken Antoniota arvioivasti. Sitten hänen katseensa lipui minuun. En pitänyt pienestä hymynhäiveestä, johon hänen suupielensä nousivat. Miehessä oli röyhkeyttä, jota löytyi yleensä vain niiltä, jotka toimivat lain rajamailla: Italiassa oli välillä vaikea erottaa rikollisia poliisista.

– Anteeksi, signore. Todella noloa. Sekoitin teidät vanhaan kollegaani. Hauskaa päivänjatkoa.

Miehen äänessä oli ivallinen sävy. Antonio nyökkäsi jäykästi, ja poistuimme baarista. Odotin Antonion lohkaisevan jotain hauskaa kaksoisolennostaan tai siitä, mitähän miehen tuntema Renato mahtoi puuhata ammatikseen. Antonio ei kuitenkaan sanonut asiasta enää sanaakaan vaan alkoi puhua kaupungin laidalla olevasta näköalatasanteesta.

Lähdimme kävelemään eteenpäin. Antonio oli ottanut kameransa esiin ja kuvasi minua erilaisissa paikoissa. Minua vetivät puoleensa ennen kaikkea pikkukaupungin kissat, joita tuntui olevan joka puolella. Vain eläinten kanssa rentouduin niin, että Antonio huudahteli tyytyväisenä otoksille. Hän näytti unohtaneen kokonaan baarissa tapaamamme hepun.

– Käydään näköalatasanteella, Antonio sanoi, kun hän oli ottanut minusta tarpeeksi kuvia kissojen seurassa.

Lähdimme kohti paikkaa, josta avautui näkymä koko kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Kävelimme juuri korkean, rapistuneen muurin vieressä, kun Antonio vetäisi minut kovakouraisesti syliinsä. Samassa kuulin rysähdyksen. Siinä missä olin seisonut vain sekuntia aikaisemmin, oli pirstaleina muurin harjalla ollut terracotta-vaasi. Kesti pari sekuntia ennen kuin ymmärsin, kuinka minun olisi käynyt, jos Antonio ei olisi reagoinut niin nopeasti.

–  Minä... minä... minä...

Koska kykenin vain änkyttämään, vaikenin lopulta kokonaan. Antonio tähyili muurin harjalle. Hänellä oli tuima ilme kasvoillaan.

–  Näitkö sinä tuolla jotain? hän kysyi tuijottaen sinne, missä vaasi oli alun perin sijainnut tusinasta kukkavaasista koostuvassa rivissä.

Pudistin päätäni, mutta Antonio oli jo lähtenyt kiertämään muurin taakse. Pian näin hänen seisovan muurin harjalla.

–  Täällä ylhäällä on pieni kappeli ja sitä ympäröivä puisto. Muurinharja on täällä jalkojen tasolla.

Samassa Antonion jalkojen viereen ilmestyi musta kissa. Se näytti samalta, joka oli saanut minut säikyksi jo aikaisemmin.

– Sen täytyi olla tuo kissa, sanoin.

Oloni helpottui. Vaasin putoaminen oli ollut pelkkä kissan aiheut­tama onnettomuus. Kukaan ei yrittänyt ottaa minua hengiltä, ei edes kissa, joka ei ymmärtänyt, mitä oli saanut tempullaan aikaan.

– Voi olla, Antonio sanoi. – Ainakaan näkyvissä ei ole ketään. Toisaalta täältä pääsee helposti pois puiston toisestakin päästä.

Antonio palasi luokseni ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa katselin kuitenkin jatkuvasti myös ympäröivien rakennusten kattoja ja parvekkeita siltä varalta, että niistäkin satelisi jotain tappavan painavaa.

Näköalatasanne oli lähellä. Henkäisin ihastuksesta, kun pääsimme tasannetta reunustavan matalan muurin luo ja näin ympärillä avautuvan maiseman. Joka paikassa näkyi viiniköynnöksien peittämiä kukkuloita. Vehreä, kumpuileva maisema näytti postikortilta. Kaukana horisontissa siinsi meri, jonka kirkkaansiniseltä taivaalta paistava aurinko sai kimaltelemaan hopeanhohtoisena.

Antonio auttoi minut seisomaan suojamuurille. Vaikka se oli matala, hetken aikaa minua huimasi, kun katsoin jyrkännettä allani. Tässä jos missä olisi ollut suotuisa hetki päästä minut eroon.

–  Pysy paikallasi mutta rentoudu, Antonio sanoi.

Hän otti minusta lukuisia otoksia mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä.

– Odota siinä. Minun täytyy vaihtaa objektiivi. Varo, ettet putoa.

Antonio käveli läheiselle penkille ja alkoi etsiä objektiivia laukustaan. Minä käännyin sillä välin katsomaan silmänkantamattomiin levittyviä viinitarhoja. Lähellä kasvoi makealle tuoksuva viikunapuu, ja muurilta alaspäin syöksyvä jyrkänne näytti kukkivan kaikissa sateenkaaren väreissä. Kimalaiset ja perhoset tanssahtelivat kukkien seassa, laulukaskaitten siritys oli huikeimmillaan päivän kuumimpana hetkenä.

– Iria! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?

Takaani kuuluva ääni säikäytti minut niin, että horjahdin. Vaivoin sain pidettyä tasapainoni. Käännyin katsomaan ja näin Marcon seisovan muutaman metrin päässä kauhistunut katse kasvoillaan.

– Älä hyppää. Puhutaan. Kaikki järjestyy kyllä. Ei tilanne ole noin lohduton.

Marco tuli minua kohti kädet vetoavasti ojossa. Chiara seisoi hänen takanaan säikähtäneen näköisenä. Minä en tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

– Et kai sinä hölmö kuvittele, että olen hyppäämässä täältä alas? Miksi haluaisin tappaa itseni? Koska en kestä sukuasi mammasi mukaan luettuna vai kenties siksi, että ajatus avioerosta ei saakaan minua hyppimään riemusta?

Marco näytti hölmistyneeltä pysähtyessään metrin päähän kädet yhä ojossa.

– Minä ajattelin, tuota... Mitä sinä sitten teet siellä?

– En ainakaan sure sinua. Tai myöskään sukuasi, että sen puoleen. Minun puolestani Chiara saa pitää myös äitisi, jos uskoo selviävänsä noita-akan tempuista itse hengissä.

– Hei, haluatteko tekin valo­kuvaan?

Antonio oli kävellyt luoksemme ja hymyili iloisesti. Marcon katse lipui Antonion kamerasta minuun ja takana olevaan maisemaan. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin hän tajuta itsemurhayritykseksi luokittelemansa tilanteen todellisen luonteen. Minun kävi exääni sääliksi.

Poliitikon rutiinilla hän kokosi kuitenkin itsensä nopeasti.

– Kiitos, toisella kertaa. Itse asiassa toivoinkin, että olisin löytänyt Irian. Meidän täytyy puhua.

– Puhu ihan rauhassa, vastasin.

– Mieluummin kahdestaan.

Marco katsoi merkitsevän näköisenä Antonioon. Huokaisin, hyppäsin alas muurilta ja kävelin kauemmas.

– Mitä nyt?

– Halusin pyytää anteeksi äitini puolesta. Hän sanoi puhuneensa suunsa puhtaaksi, ja voin vain kuvitella, mitä se tarkoittaa.

Katsoi Marcoa epäluuloisena. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin pyydellyt anteeksi äitinsä puolesta vaan pikemminkin syyttänyt minua vainoharhaiseksi, kun valitin Matilden ikävästä käytöksestä.

– Mistä nyt tuulee? kysyin.

–Elätteletkö toivoa, että pyydän Anna-tätiä muuttamaankin sinut edunsaajakseen?

– Tiedät mainiosti, etten tarvitse isotädin rahoja. Mutta olet oikeassa siinä, että toivon Anna-tädin muuttavan mielensä. Luota minuun, kun sanon, että hänen omaisuutensa periminen ei toisi sinulle kuin vaikeuksia. Minä tiedän, kuinka vaikeaa elämä on, kun ei tiedä, kuka on todella kiinnostunut ihmisestä ja kuka vain hänen rahoistaan.

– Nytkö sinä vihjailet, että menin kanssasi naimisiin vain rahojen vuoksi, niin kuin äitisi useamman kerran on väittänyt?

Saatoin kuvitella savun nousevan korvistani enkä edes yrittänyt hillitä ääntäni.

– Älä ole naurettava. Tiedät hyvin, etten tarkoittanut sinua, Marco sanoi.

Hän teki parhaansa pysyäkseen rauhallisena, mutta tiesin, että pienellä ärsyttämisellä saisin hänet suuttumaan aivan tosissaan.

Harkitsin paraikaa kuinka pitkälle halusin mennä, kun tuttu auto pysähtyi luoksemme.

– Luojan kiitos, siinähän te olette!

Isotäti Annan autonkuljettaja vaikutti hätääntyneeltä.

– Olemme etsineet teitä jo tunti­kausia. On tapahtunut kamalia. Isotäti Anna on myrkytetty!

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.