Iria odottaa uudella innolla virallista eroa poliitikko­miehestään Marcosta tutustuttuaan tämän pikkuserkkuun Antonioon. Loma ex-miehen isotädin Toscanan-huvilalla saa hämmentävän käänteen, kun Anna-täti kertoo, että Iria on hänen pääperijänsä. Iria pelkää, miten Marcon suku reagoi uutiseen.

Katsoin äimistyneenä isotäti Annaa, joka hymyili tyytyväisen näköisenä.

– Minusta omaisuutesi pääperillinen? Mutta enhän ole edes sukua! Anna hymyili.

– Sukuni on sietämätöntä. He havittelevat omaisuuttani ja kuvittelevat, etten näe mielistelyn lävitse. Tärkein syyni valita sinut on luottamus. Sinä pidät huolen kissoistani kuolemani jälkeen ja käytät rahoja hyväntekeväisyyteen. Ainakaan et ostele niillä pelkkiä kauneusleikkauksia, hän sanoi ja nyökkäsi huulet yhteen puristettuina terassia kohti.

Seurasin tädin katsetta. Ex-appi­ukkoni oli saapunut kainalossaan blondi, jonka timmiin kroppaan verrattuna epäsuhtaisen isot rinnat näkyivät puutarhan perälle saakka. Sain kylmiä väreitä, kun kuulin pimun hermoja riipivän kikatuksen. Loistavaa, Marco saisi taas uuden syyn suuttua isälleen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Matilde ajattelisi ex-miehensä uusimmasta löydöstä. Marcon äiti ei juurikaan harjoittanut diplomatiaa vaan antoi kärkkään kielensä laulaa, kun jokin asia häiritsi häntä. Aivan erityisen herkästi hän ilmoitti mielipiteensä, kun ne koskivat Carlon uusia naisystäviä. Tai minua.

– Mennään, haluan kertoa uutisen muillekin, täti sanoi.

– Täti, voisitteko vielä harkita? kysyin, mutta Anna puisteli päätään. – Voisitteko edes siirtää kertomista myöhemmäksi? Haluaisin nauttia illallisesta ilman, että suku kuristaa minut ennen alkupaloja.

Isotäti Anna mietti hetken.

– Hyvä on. Voin kertoa myöhemminkin. Saanpahan vielä hupia, kun katson heidän mielistelyään.

Seurasin isotätiä alistuneena. Tieto perinnöstä ei ilahduttanut minua lainkaan. Samassa mieleeni juolahti Marcon varoitus, kun hän oli antanut minulle kyydin kotiin taidenäyttelystä. Tiesikö Marco isotädin päätöksestä ja oli yrittänyt varoittaa siitä minua? Marco oli puhunut vaistostaan täsmentämättä, miksi halusi minun pysyvän poissa isotädin Toscanan-huvilalta.

Mieleeni tuli toinenkin ajatus. Isotäti oli kaatunut illallisella muutama päivää aikaisemmin. Sähköt olivat menneet pois, ja isotäti oli väittänyt kompastuneensa yhteen kissoista. Anna oli maannut maassa mahallaan, mutta valitellut kuhmua takaraivossaan. Oliko se ollut varoitus, josta täti ei ollut välittänyt? Vai oliko joku suvusta ollut valmis jopa tappamaan isotädin, ennen kuin tämä oli ehtinyt muuttaa testamenttiaan? Marcon isä oli joskus maininnut, että isotäti oli sanonut ottavansa kaikki läheisimmät sukulaisena huomioon testamentissaan, joten sen muutos olisi ollut huono uutinen useammallekin ihmiselle.

Nyt testamentti oli muutettu, ja minusta oli tullut pääperillinen. Yrittäisikö joku kolkata minutkin? Yhtäkkiä vitsi kuristamisestani ennen illallista ei ollutkaan niin hauska kuin olin kuvitellut. Hetken aikaa harkitsin juoksemista karkuun. Olimme kuitenkin jo saapuneet terassille, joten ryhdyin tervehtimään Marcon sukulaisia.

Marcon Luigi-serkku oli paikalla äitinsä Lauran kanssa. Laura teki minut nähdessään muutaman ristinmerkin. Aiemmin olin luullut hänen rukoilevan sieluni puolesta, olinhan kerettiläinen protestantti, mutta myöhemmin olin tullut tulokseen, että Laura rukoili useimmiten ihan muuten vain.

Oli melkoista kohtalon ivaa, että suvun kiihkeimmälle katoliselle oli syntynyt homoseksuaali poika. Laura oli alun järkytyksen jälkeen näyttänyt alistuneen tilanteeseen, aivan samalla tavoin kuin Luigi oli alistunut siihen, ettei hän voisi luistaa suvun tapaamisista ilman äitinsä hermoromahdusta.

Marcon lääkäriserkku Maria edusti yksin perhettään. Maria vaikutti koko suvun järkevimmältä ihmiseltä. Hän oli pieni ja tumma, mutta lääkärin arvovallan ansiosta häntä kuunneltiin siinä missä miehiäkin.

Carlon vanhempi veli Pasquale-setä piti itseään varsinaisena donjuanina. Ehkä hän ei ollutkaan hullumman näköinen, jos sattui pitämään miehistä, jotka näyttivät olevan yhdeksännellä kuulla raskaana. Hänen flirttailuaan minun ja muiden sukuun kuulumattomien naisten kanssa hillitsi vain vähän hänen vaimonsa Mirella. Mirella oli tyylikäs ja huomattavasti paremmin säilynyt kuin rintakarvat paljastaviin paitoihin ja kultamedaljonkeihin ihastunut miehensä.

Aina yhdessä liikkuvat kaksoset Giuliana ja Donatella olivat ex-­appiukon serkkuja ja vanhojapiikoja siinä missä isotäti Annakin. He olivat pitkiä ja niin kuivettuneen näköisiä, että heidät nähdessäni minun teki aina vaistomaisesti mieli syödä jotain lihottavaa.

Marcon äiti Matilde seisoi hiukan sivummalla ja nyökkäsi minulle nyrpeän näköisenä. Muut tervehdin poskisuukoin.

Mietin, kuka heistä suuttuisi eniten, kun kuulisi isotädin päätöksestä.

– Iria, saanko esitellä sinulle ystävättäreni Pamelan, ex-appi­ukkoni sanoi, kun tuli hänen vuoronsa.

– Hauska tutustua.

Kättelin Carlon uusinta valloitusta. Pamela tempaisi minut innokkaaseen halaukseen. Naista ympäröivä hajuvesipilvi sai minut yskimään. Hänellä oli raskas meikki, ja pinkiksi maalattuja huulia oli täytetty kirurgin luona niin, ettei hän tarvitsisi pelastusrengasta pysyäkseen pinnalla, jos joutuisi joskus veden varaan.

– Muistat varmaan Chiaran, Marco puolestaan sanoi.

– Tottahan toki, vastasin ja kättelin Marcon uutta naisystävää.

Kerrankin ääneni helisi juuri niin huolettomana kuin olin sen tarkoittanut. En halunnut kenenkään kuvittelevan, että Marcon uudella suhteella oli minulle jotain väliä. Kaikkein vähiten halusin antaa Marcolle sitä tyydytystä, että hän kuvitteli minun katuvan avioeron vireillepanoa. Vielä pari viikkoa ja Italian lain vaatima kolmen vuoden asumusero olisi lopussa. Sitten olisimme vapaita kuin taivaan linnut. Marco saisi perustaa uuden pesän täydellisen lääkärinaisensa kanssa, ja minä voisin ruveta suunnittelemaan vanhanpiian asuntoa, jonne hautautuisin loppuiäkseni mitä ilmeisimmin isotädin kissojen kanssa.

Marcon pikkuserkku Antonio oli jättäytynyt syrjemmälle odottamaan, että ehtisin ensin tervehtiä muut.

– Olen iloinen, että päätit tulla, hän sanoi.

Turkoosien silmien katse sai kaikki epäilyni hälvenemään. Tunsin olevani itsekin aidosti iloinen päätöksestäni. En pannut pahakseni, kun hän jäi viereeni isotädin kunniaksi kohotetun maljan ajaksi. Palvelijat kulkivat joukossamme suolaista naposteltavaa sisältävien tarjottimien kanssa. Antonion seura sai minut kuitenkin unohtamaan nälän.

– Haluatko käydä rannalla kävelyllä ennen illallista? Antonio kysyi.

– Ilman muuta, vastasin ja riisuin sandaalit jalastani.

– Vau, sinusta huomaa, että olet suomalainen. Italialaisnainen ei olisi koskaan luopunut korkkareistaan, Antonio sanoi ja hymyili.

Hengitin tyytyväisenä meren suolaista tuoksua. Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse, ja iltarusko leimusi taivaalla. Aallot kohisivat rauhoittavasti osuessaan rantaan. Antoniokin otti kengät jalastaan, ja niin kävelimme yhä lämpöisellä hiekalla paljain jaloin. Rannan rauhallisempaan kohtaan huvilan valot eivät enää yltäneet. Huomasin sivummalla rantaan ajautuneen puunrungon. Istahdin sille, ja Antonio istuutui viereeni.

– Tämä on todellinen sielunmaisema, sanoin ja osoitin merta kohti.

– Minulle myös, Antonio sanoi. – Tekeekö se meistä sielunkumppaneita? 

Antonio katsoi minua veikeä ilme kasvoillaan. Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, että olimme rannalla kahden. Tunsin hänen partavetensä hennon tuoksun.

Minun oli lähes mahdotonta irrottaa katsettani hänen turkoosinsinisistä silmistään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti, toivoin vain, ettei sen pomputus kuulunut terassille saakka. Antonion käsi lepäsi rungolla vain muutaman sentin päässä omastani. Minut valtasi äkillinen halu tarttua hänen käteensä.

– Emme kai häiritse?

Suljin silmäni. Jos olisin toivonut oikein kovasti, äänen olisi ehkä selittänyt pelkkä mielenhäiriö, johon kuuluivat Marcon kaltaiset harhat. Kun tunsin Antonion siirtyvän kauemmas minusta, luovutin. Harhojen luonteeseen ei kuulunut niiden esiintyminen useammalla ihmisellä samanaikaisesti.

Käännyin katsomaan taaksemme ja näin Marcon ja Chiaran. Marcon paheksuvasta ilmeestä päätellen arvelin, ettei hänen pian exäkseen muuttuvan vaimonsa ja sukuun yllättäen ilmaantuneen Antonion kävelyretki rannalla ollut hänelle mieleen. Chiaran nyrpeydestä päättelin löytymisemme keskeyttäneen hänen romanttiset suunnitelmansa rannan rauhallisemmassa kolkassa.

– Heipä hei serkku, ette toki häiritse, Antonio sanoi niin luontevasti, että katsoin häntä yllättyneenä. Hänellä oli melkoinen pokerinaama.

– Tulimme vain kävelylle, katsoin aiheelliseksi selittää ja osoitin paljaita jalkojani.

Minua alkoi hymyilyttää, kun Antonio katsoi merkitsevästi Chiaran hiekkaan uppoavia korkokenkiä. Marco oli sentään ottanut meidän laillamme kengät pois jalastaan.

– Ehkä meidän on syytä palata huvilalle, Antonio sanoi ja katsoi kelloaan. – Isotäti ei taida pitää myöhästelijöistä, ja illallinen tarjotaan aivan pian.

– Kuinka mukavaa, että välität tädin mielipiteestä, Marco sanoi.

Hän kuulosti niin myrkylliseltä, että katsoin häntä ihmeissäni. Huomautus sai kuitenkin minutkin miettimään, miksi Antonio todellakin huolehti isotädin reaktiosta. Oliko hän aina yhtä huomaavainen vai yrittikö hän miellyttää aivan erityisesti isotätiä, johon oli ottanut yhteyttäkin vasta vähän aikaa sitten?

– Minä en pelkää isotädin närkästymistä. Marcon otsasuoni sykkii kuitenkin jo siihen malliin, että pian räjähtää, ellemme ole illallisella ajoissa, sanoin keventääkseni tunnelmaa. Nousin ylös ja puistelin hiekkaa mekostani.

– Palataan vain huvilalle, niin otsasuoni rauhoittuu.

Antonion pokerinaama petti muutamaksi sekunniksi, eikä hänen hymynsä saanut Marcoa yhtään suopeammalle tuulelle.

Kävelimme kohti huvilaa jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Terassi oli tyhjä, kun saavuimme. Kaikki olivat hajaantuneet ympäri tädin linnamaista huvilaa ja sen puutarhaa.

– Käyn huuhtelemassa jalkani, sanoin ja lähdin yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni.

Jalkapesun lisäksi korjasin meikkini ja kiinnitin merituulen sekoittamat hiukseni löyhälle nutturalle. Nappasin mukaani kevyen neuletakin siltä varalta, että Antonio pyytäisi minua kävelylle myös illallisen jälkeen. Kuljin käytävää pitkin, kun kuulin toisen kerroksen pikkukirjastosta puhetta. Olin ohittamassa huoneen sen kummempia ajattelematta, mutta isotädin kiihtyneeltä kuulostava ääni sai minut pysähtymään.

– Olen tehnyt päätökseni, ja se pitää. Omaisuuteni on minun, ja vain minä päätän, kenelle se kuuluu. En aio kuunnella valituksia. Jos et ole tyytyväinen päätökseeni, voit poistua täältä saman tien.

Ihoni nousi kananlihalle. En ollut koskaan kuullut isotädin puhuvan yhtä vihaiseen sävyyn. Riita oli siis vakava. Oliko isotäti jo kertonut tehneensä minusta pääperillisen? Ja jos, oliko hän kertonut sen vain jollekulle vai koko suvulle? Se tarkoittaisi vihamielistä ilmapiiriä myös illallisella. Ehkä kaikkein fiksuinta olisi ollut, jos olisin kerrankin noudattanut Marcon ohjetta ja häipynyt huvilalta hyvän sään aikana.

Samassa kuulin jonkun nousevan portaita toiseen kerrokseen. Haahuilemiseni kirjaston oven takana näyttäisi takuulla siltä, mitä se olikin: salakuuntelulta. Peräydyin nopeasti takaisin huoneeseeni. Istahdin sängylle ja mietin tilannetta. Jos häipyisin nyt, saattaisin välttyä riidalta Marcon sukulaisten kanssa. Toisaalta katoamiseni vaikuttaisi epäilyttävältä, ja pahimmassa tapauksessa kaikki ajattelisivat minun tähdänneenkin koko ajan tädin perintöön. Jos jäisin paikalle, voisin ainakin selittää, ettei kyse ollut minun toiveestani, päinvastoin. Sitä paitsi jos poistuisin, en välttämättä tapaisi enää koskaan Antoniota. Kaikkein järkevintä olisi, että selittäisin kaikille perintöasian niin hyvin kuin mahdollista.

Henkäisin syvään ja lähdin kohti leijonien luolaa. Pian nähtäisiin, revittäisiinkö minut saman tien kappaleiksi vai olisiko joku Marcon sukulaisista kesytettävissä kuuntelemaan selityksiäni.

Kaikki istuivat jo paikoillaan, ja ruokasali oli täynnä hyväntuulista rupattelua. Katsoin ympärilleni hämmentyneenä. Ei murhaavia katseita, ei ilkeämieliseltä vaikuttavaa supattelua. Päinvastoin, minua katsottiin kuin jäätelönmyyjää kuumana kesäpäivänä.

– Vihdoin suosikkityttöni tulee, Pasquale-setä sanoi ja iski silmää.

Huokaisin. Ex-appiukon isoveli oli niitä miehiä, jotka saivat hyvän huomenenkin kuulostamaan kaksi­mieliseltä. Minut oli sijoitettu huomaavaisesti mahdollisimman kauas Marcosta ja Chiarasta.

Valitettavasti isotädin huomaavaisuus ei ollut riittänyt sijoittamaan minua Antonion syliin tai edes tämän viereen. Toisaalta vastapäätä istumisessakin oli omat puolensa, kuten jatkuva näköyhteys turkoosinsinisiin silmiin. Mietin, kuinka avoimesti voisin tuijotella miestä ilman, että vaikuttaisin tärähtäneeltä.

Isotäti Anna oli jatkuvasti huolissaan kissojensa ruokahalusta, ja saman periaatteen mukaisesti hän ruokki myös sukulaisiaan. Eturuokana tarjottu, rapean juustokuoren peittämä lasagne oli niin herkullista, että harkitsin lautasen nuolemista tädin syliin hypähtäneen ja pastan perään maukuvan Augustuksen tavoin. Pihviin mennessä olin jo ähkyssä, mutta nähdessäni jälkiruoaksi valitun manteli­jäädykkeen myös minun teki mieli hypähtää tädin syliin ja ryhtyä kehräämään.

– Irialla on aina riittänyt ruokahalua, ex-anoppini sanoi pöydän vastakkaiselta puolelta ja katsoi paheksuvasti puhtaaksi lusikoitua jälkiruoka-annostani. Kaikki muut naiset olivat jättäneet jälkiruoasta puolet syömättä. Marcon isän seuralaista lukuun ottamatta: Pamela söi manteliherkkua yhtä hyvällä ruokahalulla kuin minä.

– Meillä nuoremmilla on varaa, Pamela sanoi ja lusikoi Carlonkin jälkiruoan suuhunsa. –Toisaalta teidän vanhempien rouvien sopii miettiä, kannattaako laihduttaa, jos sitten naama näyttää rypistyneeltä rusinalta. Muutama kilo lisää täyttäisi sinunkin ryppyjäsi kummasti.

En ollut ainoa, joka sai ruoan väärään kurkkuun. Carlo alkoi kakoa punaisena. Pamela taputteli hänen selkäänsä ja varoitti hotkimisesta. Matilde katsoi ex-miehensä nuorikkoa suu auki. Marcon äiti ei ollut tottunut siihen, että joku pani hänelle luun kurkkuun. Minä taas katsoin Pamelaa uteliaana. Oliko kikattavan bimbon esittäminen teatteria, vai oliko piikki Matildelle ollut pelkkä vahinko? Loppuillallisen ajan Matilde oli joka tapauksessa yllättävän lauhkea. Tyyntä myrskyn edellä, ajattelin.

– Mitä sinä Pamela teet työksesi? Matilde kysyi hetken kuluttua.

– Olen sijoitusalalla, Pamela vastasi.

– Sijoitatko muuallekin kuin plastiikkakirurgiaan? Matilde kysyi ja hymyili vinosti.

– Toki. Ja sijoitan aina omia rahojani, en koskaan kenenkään perintöä etukäteen niin kuin jotkut.Vai millä rahalla sinä olet rahoittanut sisustusyrityksesi velkoja? Tietyissä piireissä huhutaan, etteivät bisnekset suju ruusuisesti. Lämpimät välit Anna-tädin kanssa ovat rauhoittaneet velkojia toistaiseksi, mutta ennen pitkää he haluavat nähdä kahisevaa. Huhujen mukaan sinä tiedät jo, kenet täti on valinnut pääperilliseksi.

En ollut ainoa, joka katsoi äimistyneenä sekä Matildea että Pamelaa. Ex-anoppini ilmeestä päätellen Pamelan sanat olivat osuneet kohteeseensa. Carlon kasvoista oli vaikea päätellä, tulivatko Pamelan paljastukset hänelle yllätyksenä vai eivät. Oliko Marcon isä tuonut naisen paikalle varmistaakseen, ettei Anna-täti vahingossakaan tekisi hänen ex-vaimostaan pääperillistä? Matildella näytti olevan vaikeuksia hengittää. Mietin, oliko juuri hän riidellyt isotädin kanssa aikaisemmin kirjastossa?

– Senkin hävytön... hävytön...

Matilde vaikeni ja näytti siltä kuin olisi ollut saamassa sydänkohtauksen. Oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Matilden jäävän sanattomaksi. Marco taputti äitinsä kättä rauhoittavasti, mutta kun Matilde vain haukkoi henkeään, pelästyin, että tämä alkaisi pian itkeä. Ja Matilden vuodattamat kyyneleet tarkoittaisivat, että pikapuoliin myös helvetti jäätyisi.

– Minä en ole kertonut Matildelle, kenelle testamenttaan omaisuuteni. Ja niin kauan kuin pääperilliseni ei ole yleisessä tiedossa, siitä tuskin on iloa velkojillekaan.

Isotädin väliintulo sai värin palautumaan Matilden poskille. Häntä oli kuitenkin nöyryytetty pahemman kerran, ja pelkäsin, ettei se jäisi siihen. Katsoin Marcon sukulaisia uteliaana. Jos Matilde ei ollut riidellyt kirjastossa isotädin kanssa, niin kuka sitten?

Maria-serkku oli lääkäri ja järkevin ihminen koko suvussa. Hän edusti suvun vakavaraista ja tasapainoisinta haaraa, eikä riitely sopinut hänen tyyneen olemukseensa missään tilanteessa.

Luigi-serkku näytti kärsivältä, mutta syyksi epäilin tuskallista pitkästymistä vanhempien sukulaisten joukossa. Tiesin sukutapaamisten olevan hänelle pakkopullaa, eikä hän ollut koskaan maininnut toiveita tädin perinnöstä. Hän eli taiteelleen eikä rahalle ja tienasi joka tapauksessa hammaslääkärinä varsin mukavasti. Hänen leskeksi jäänyt äitinsä Laura oli äärimmäisen uskonnollinen ja harrasti riitelyn sijaan rukoilua ja kirkossa käyntiä.

Pasquale-setä oli toista maata. Suvun vanhimpana heti tädin jälkeen saatoin kuvitella hänen pitävän itseään oikeutettuna perintöön. Toisaalta Pasqualen vaimo Mirella oli asianajaja. He toden­näköisesti vain haastaisivat minut Annan kuoltua oikeuteen laittomasta testamentista. 

Vanhapiikasisarukset Giuliana ja Donatella olivat minulle kysymysmerkki. He huolehtivat yleensä omista asioistaan, ja sukujuhlissakin he esiintyivät aina vaitonaisina. Heillä saattoi sitä paitsi olla omaisuutta enemmän kuin isotädillä, ja minun oli vaikea kuvitella heitä painostamassa Annaa testamentista.

Ex-appiukkoni oli velmu mieheksi, mutta en voinut uskoa hänen riitelevän perinnöstä isotäti Annan kanssa. Carlon omaisuus oli huomattava jo sinällään. Marco perisi aikanaan Carlon rahat, eikä hän muutenkaan ollut ihminen, joka riitelisi rahasta. Tiesin, että hän haluaisi jättää myös asuntomme minulle avioeron jälkeen.

Matilde oli yrittänyt häätää minut pois, kun asumuseromme oli tullut voimaan, mutta Marco oli käskenyt minun olla välittämättä äidistään.

Samassa Marco käänsi katseensa minuun. Hän oli pikemminkin huolestunut kuin ärsyyntynyt, aivan kuin syy levottomuuteen ei olisikaan ollut Matilden ja Pamelan välisessä kinassa. Marco ei olisi koskaan riidellyt isotädin kanssa saadakseen perintöä itselleen. Mutta hän olisi saattanut älähtää pelätessään omaisuuden pääperijäksi joutumisen aiheuttavan minulle ongelmia. Mutta oliko isotäti paljastanut aikeensa Marcolle?

Päässäni pyöri muutakin kuin tammitynnyrissä kypsytetty, erinomaisen vuosikerran Brunello. Marcossa oli vuosikausien tuntemisenkin jälkeen minulle yhä tuntemattomia puolia. Olin kiintynyt hänen sukuunsa, koska olin aina kyennyt asettumaan suvun jäsenten välisten riitojen yläpuolelle periaatteessa ulkopuolisena. Iso­tädin perintö kuitenkin vetäisi minut mukaan riitoihin. Huokaisin. Iso­täti luuli tehneensä minulle palveluksen mutta oli todellisuudessa sekoittanut pakkani ja pahasti.

Illallisen jälkeen menin hetkeksi vielä terassille. Taivaalla loisti epätodellisen suurelta näyttävä kuu, joka loi meren pintaan hohtavan kuunsillan. Laulukaskaat eivät olleet vielä lopettaneet konserttiaan.

Hetken mielijohteesta otin kengät pois ja kävelin rannalle. Annoin jalkojen upota hiekkaan aallonrajassa. Muutamat, pyöreäksi hioutuneet pikkukivet tuntuivat hierovan jalkapohjia. Suljin silmäni ja kuuntelin aaltojen kohinaa, kun ne rikkoutuivat pehmeästi hiekkaa vasten. Kuulosti siltä kuin meri olisi hengittänyt ja minä sen tahdissa.

– Oletko menossa uimaan?

Käännyin katsomaan taakseni ja näin Antonion seisovan parin metrin päässä. Hän katsoi minua pää kallellaan ja hymyili. Hänen äänessään oli sama sävy kuin aikaisemminkin, kevyellä tavalla huvittunut, joka antaa epäillä, ettei puhuja ota tosissaan oikein mitään.

– En nyt sentään, sanoin ja nostin mekkoni helmaa. – Olisi sääli pilata hyvä mekko.

– Eikö suomalaisilla ole tapana uida alasti? Dokumentissa kerrottiin, että juoksette suoraan saunasta hankeen tai järveen ilman rihman kiertämää.

Antonion hymy leveni. Minuun meni pieni piru.

– Niin, se on kyllä ihan totta. Mutta sellaista ei voi tehdä ilman taikoja, sanoin mahdollisimman viattomalla äänellä.

– Taikoja?

Antonio kuulosti nyt uteliaalta.

– Aivan niin. Tiedäthän, suomalaiset uskovat yhä taikuuteen. Vaikka siitä ei juuri ulkomaalaisille puhutakaan. Uskomme maahisiin, tonttuihin ja menninkäisiin, kaikenlaiseen sellaiseen. Ja yöllä ei voi mennä uimaan, ennen kuin on tehnyt uhrin vetehiselle. Se on veden henki ja hallitsee niin järviä kuin merta.

– Todellako? Millaisia taikoja tarvitaan, että voit mennä nyt uimaan?

Teeskentelin miettiväni. Katselin Antoniota arvioivasti, ennen kuin kävelin hänen luokseen.

– Voin ottaa mekkoni pois vain, jos sinä autat. Jos emme tee taikuutta täydellisesti, vetehinen kaappaa minut mukaansa merten syvyyksiin.

– Mitä minun pitää tehdä?

Oli vaikea arvioida, uskoiko Antonio minun olevan tosissaan, mutta ainakin hän katsoi minua kiinnostuneena, kun aloin kiertää hänen ympärillään mumisten vesihiisihisihississä aivan kuin se olisi ollut hienokin loitsu. Tein muutamia epämääräisiä liikkeitä kädelläni ja käskin sitten Antonion sulkea silmänsä. Nyt hän vaikutti epäilevältä.

– Miksi minun pitää sulkea silmäni?

– Koska minä riisuudun nyt. Ja jos sinä näet minun riisuutuvan, vetehinen suuttuu ja taivaalta alkaa sataa hiekkaa. Et saa avata silmiäsi, ennen kuin annan luvan.

Olin pitänyt naamani koko ajan peruslukemilla, mutta Antoniota alkoi naurattaa. Hän sulki kuitenkin kiltisti silmänsä. Minä otin käteeni kourallisen hiekkaa, ennen kuin siirryin mahdollisimman äänettömästi hänen taakseen. Hän jaksoi odottaa yllättävän kärsivällisesti ennen kuin antoi periksi.

– Iria? Missä sinä olet?

Antonio käänteli päätään minua etsien. Hän kuulosti epäuskoiselta. Epäilin, että hetken aikaa hän todella uskoi, että taikuus oli mennyt pieleen ja vetehinen oli napannut minut mukaansa. Samassa avasin nyrkkini ja ripottelin keräämäni hiekan hänen päälleen.

– Hyi sinua. Minähän sanoin, ettei saa tirkistellä tai taivaalta sataa hiekkaa.

Antonio näytti ensin hölmistyneeltä, mutta alkoi sitten nauraa. Olin helpottunut huomatessani, että hänen huumorintajunsa kesti kepposeni. Oikeastaan olin ryhtynyt koko näytelmään testatakseni hänen huumorintajuaan. Ilman sitä en voinut kuvitella suhdetta yhdenkään miehen kanssa, oli tämä muuten kuinka älykäs ja komea tahansa. Ehkä naurun vähentyminen oli loppujen lopuksi painavin syy minun ja Marconkin eroon. Viimeiset ajat ennen eropäätöstämme olimme riidelleet paljon enemmän kuin nauraneet yhdessä. Varsinkaan ex-anoppini kestämiseen huumorintajuni ei enää riittänyt.

– Sinä senkin, Antonio sanoi ja yritti ottaa minua kiinni käsivarresta.

Lähdin karkuun, Antonio juoksi perässäni yhä nauraen. Upottavassa hiekassa oli hankala edetä nopeasti. Rojahdin maahan, ja Antonio laskeutui hiekalle viereeni puuskuttaen.

– Samassa dokumentissa taidettiin mainita, että olette myös hulluja.

– Sittenhän sinua on varoitettu, sanoin ja hymyilin.

Antonion katse oli niin intensiivinen, että tunsin itseni hämilliseksi ja käänsin oman katseeni yö­taivasta kohti. Tähdet tuikkivat hämmästyttävän kirkkaina, niin kuin vain maalla kaukana kaupunkien valoista voi. Taivaankannen yli lensi lentokone, mutta mieleni teki leikkiä, että se oli tähdenlento. Sillä tavoin minulla olisi ollut oikeus yhteen toivomukseen.

– Voi kun söpöä, te leivotte hiekka­kakkuja.

Chiaran ääni kuului ensin, vasta sitten Marcon tyytymättömät kasvot peittivät ihanat, taivaalla loistavat tähdet.

– Ei, vaan me teemme hiekka­enkeleitä, sanoin ja aloin liikuttaa käsiäni ja jalkojani.

– Olen pahoillani, että joudun keskeyttämään hiekkalaatikko­leikkinne, mutta jotain on tapahtunut, Marco sanoi.

Nousin vastahakoisesti istumaan. – Mitä nyt? Onko äitisi poksauttanut Pamelan rinnat rikki?

– Isotäti Anna kertoi juuri koko suvulle, että on valinnut sinut pääperijäkseen. Kaikki eivät ottaneet uutista parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Nielaisin. Vatsanpohjaa kiristi, ja nousin seisomaan.

– Eli minua varten on sytytetty jo noitarovio?

– Oletpa sinä dramaattinen, Chiara sanoi ja katsoi minua kuin hemmoteltua pikkulasta. – Eivät he sinulle ole vihaisia, vaan isotäti Annalle.

– Jostain syystä minun on vaikea uskoa sitä, mutisin.

– Ovatko he ruokasalissa? Antonio kysyi.

Hänen äänensä oli neutraali.

Yllättävän neutraali, tajusin. Aivan kuin tieto isotädin omaisuuden määräämisestä minulle ei olisi ollut hänelle lainkaan yllätys.

– Olivat äsken, nyt he ovat hajaantuneet ympäriinsä. Halusin tulla vain varoittamaan siltä varalta, että törmäät johonkuhun juuri nyt, kun tunteet ovat pinnassa.

– Pian he rauhoittuvat, Chiara sirkutti, mutta todellisuudessa olin kuulevinani vahingoniloa hänen äänessään.

– Niin varmasti, sanoin. – Ehkä sadan vuoden kuluttua kaikki ovat unohtaneet koko jutun.

Puistelin hiekkaa vaatteistani. Ajatus hiekkaleikeistä ei enää kiinnostanut. 

– Taidan mennä huoneeseeni, sanoin.

– Haluatko, että saatamme sinut? Marco kysyi.

Huokaisin. Monien mielestä exäni oli täydellinen herrasmies, minulle taas tuli hänen seurassaan usein tunne, että hän piti minua täysin kykenemättömänä huolehtimaan itsestäni. Vaikka olimme eroamassa, ylikorostunut velvollisuudentunton vaati häntä kontrolloimaan yhä elämääni.

– Pärjään kyllä, kiitos vain. Itse asiassa, olisin mieluusti nyt yksin, sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi Antoniolle.

– Ymmärrämme mainiosti, Chiara sanoi ja työnsi kätensä Marcon käsikynkkään.

– Sinun kannattaa levätä, huomisesta saattaa tulla hyvin kiinnostava, jos kaikki päättävät kertoa ääneen mielipiteensä tästä testamenttiasiasta.

– Irian olisi paras lähteä huomenna kotiin, Marco sanoi.

Chiara nyökytteli hänen sanoilleen niin innokkaasti, että päätin jäädä ihan vain heidän kiusakseenkin.

Marco, Chiara ja Antonio jäivät puutarhaan katselemaan perääni, kun kävelin terassin läpi sisään huvilaan. Tunsin helpotusta, kun en nähnyt ketään eteisaulassa. Joskus olin tuntenut oloni epämukavaksi huvilassa ilman seuraa. Linnamainen rakennus oli juuri sitä tyyppiä, jossa takuulla kummitteli useampikin levoton sielu. Nyt olin kuitenkin vain tyytyväinen, etten törmännyt kehenkään sukulaiseen.

Olin juuri noussut punaisen samettimaton peittämien marmori­portaiden ensimmäiselle askelmalle, kun kuulin kolahduksen takaani. Käännyin katsomaan, mutta en nähnyt ketään. Joku tädin kissoista, ajattelin ja lähdin nousemaan portaita. Olin päässyt yli puolenvälin, kun se tapahtui.

Valot sammuivat. Minun teki mieli kirkaista mutta sain hillittyä itseni viime hetkellä. Kuulin askelia ja ikään kuin laahaavaa ääntä takaani. Kylmät väreet juoksivat selkäpiissäni. Pelko alkoi haihtua ja muuttua suuttumukseksi, kun tajusin jonkun pelottelevan minua tahallaan. Kuinka lapsellisia Marcon sukulaiset oikein olivat? Rohkeuteni keräten jatkoi portaiden nousemista. Ylätasanteella oli valonkatkaisija, ja sitä kohti minä suuntasin.

Samassa tunsin jalkojeni liikkuvan tahtomattani. Kesti sekunnin, ennen kuin tajusin jonkun vetäneen portaita peittävän maton altani. Sitten menetinkin tasapainoni. Kirkuen kierin portaita kohti alhaalla odottavaa pimeyttä.


Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.