Iria odottaa uudella innolla virallista eroa poliitikko­miehestään Marcosta tutustuttuaan tämän pikkuserkkuun Antonioon. Loma ex-miehen isotädin Toscanan-huvilalla saa hämmentävän käänteen, kun Anna-täti kertoo, että Iria on hänen pääperijänsä. Iria pelkää, miten Marcon suku reagoi uutiseen.

Katsoin äimistyneenä isotäti Annaa, joka hymyili tyytyväisen näköisenä.

– Minusta omaisuutesi pääperillinen? Mutta enhän ole edes sukua! Anna hymyili.

– Sukuni on sietämätöntä. He havittelevat omaisuuttani ja kuvittelevat, etten näe mielistelyn lävitse. Tärkein syyni valita sinut on luottamus. Sinä pidät huolen kissoistani kuolemani jälkeen ja käytät rahoja hyväntekeväisyyteen. Ainakaan et ostele niillä pelkkiä kauneusleikkauksia, hän sanoi ja nyökkäsi huulet yhteen puristettuina terassia kohti.

Seurasin tädin katsetta. Ex-appi­ukkoni oli saapunut kainalossaan blondi, jonka timmiin kroppaan verrattuna epäsuhtaisen isot rinnat näkyivät puutarhan perälle saakka. Sain kylmiä väreitä, kun kuulin pimun hermoja riipivän kikatuksen. Loistavaa, Marco saisi taas uuden syyn suuttua isälleen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Matilde ajattelisi ex-miehensä uusimmasta löydöstä. Marcon äiti ei juurikaan harjoittanut diplomatiaa vaan antoi kärkkään kielensä laulaa, kun jokin asia häiritsi häntä. Aivan erityisen herkästi hän ilmoitti mielipiteensä, kun ne koskivat Carlon uusia naisystäviä. Tai minua.

– Mennään, haluan kertoa uutisen muillekin, täti sanoi.

– Täti, voisitteko vielä harkita? kysyin, mutta Anna puisteli päätään. – Voisitteko edes siirtää kertomista myöhemmäksi? Haluaisin nauttia illallisesta ilman, että suku kuristaa minut ennen alkupaloja.

Isotäti Anna mietti hetken.

– Hyvä on. Voin kertoa myöhemminkin. Saanpahan vielä hupia, kun katson heidän mielistelyään.

Seurasin isotätiä alistuneena. Tieto perinnöstä ei ilahduttanut minua lainkaan. Samassa mieleeni juolahti Marcon varoitus, kun hän oli antanut minulle kyydin kotiin taidenäyttelystä. Tiesikö Marco isotädin päätöksestä ja oli yrittänyt varoittaa siitä minua? Marco oli puhunut vaistostaan täsmentämättä, miksi halusi minun pysyvän poissa isotädin Toscanan-huvilalta.

Mieleeni tuli toinenkin ajatus. Isotäti oli kaatunut illallisella muutama päivää aikaisemmin. Sähköt olivat menneet pois, ja isotäti oli väittänyt kompastuneensa yhteen kissoista. Anna oli maannut maassa mahallaan, mutta valitellut kuhmua takaraivossaan. Oliko se ollut varoitus, josta täti ei ollut välittänyt? Vai oliko joku suvusta ollut valmis jopa tappamaan isotädin, ennen kuin tämä oli ehtinyt muuttaa testamenttiaan? Marcon isä oli joskus maininnut, että isotäti oli sanonut ottavansa kaikki läheisimmät sukulaisena huomioon testamentissaan, joten sen muutos olisi ollut huono uutinen useammallekin ihmiselle.

Nyt testamentti oli muutettu, ja minusta oli tullut pääperillinen. Yrittäisikö joku kolkata minutkin? Yhtäkkiä vitsi kuristamisestani ennen illallista ei ollutkaan niin hauska kuin olin kuvitellut. Hetken aikaa harkitsin juoksemista karkuun. Olimme kuitenkin jo saapuneet terassille, joten ryhdyin tervehtimään Marcon sukulaisia.

Marcon Luigi-serkku oli paikalla äitinsä Lauran kanssa. Laura teki minut nähdessään muutaman ristinmerkin. Aiemmin olin luullut hänen rukoilevan sieluni puolesta, olinhan kerettiläinen protestantti, mutta myöhemmin olin tullut tulokseen, että Laura rukoili useimmiten ihan muuten vain.

Oli melkoista kohtalon ivaa, että suvun kiihkeimmälle katoliselle oli syntynyt homoseksuaali poika. Laura oli alun järkytyksen jälkeen näyttänyt alistuneen tilanteeseen, aivan samalla tavoin kuin Luigi oli alistunut siihen, ettei hän voisi luistaa suvun tapaamisista ilman äitinsä hermoromahdusta.

Marcon lääkäriserkku Maria edusti yksin perhettään. Maria vaikutti koko suvun järkevimmältä ihmiseltä. Hän oli pieni ja tumma, mutta lääkärin arvovallan ansiosta häntä kuunneltiin siinä missä miehiäkin.

Carlon vanhempi veli Pasquale-setä piti itseään varsinaisena donjuanina. Ehkä hän ei ollutkaan hullumman näköinen, jos sattui pitämään miehistä, jotka näyttivät olevan yhdeksännellä kuulla raskaana. Hänen flirttailuaan minun ja muiden sukuun kuulumattomien naisten kanssa hillitsi vain vähän hänen vaimonsa Mirella. Mirella oli tyylikäs ja huomattavasti paremmin säilynyt kuin rintakarvat paljastaviin paitoihin ja kultamedaljonkeihin ihastunut miehensä.

Aina yhdessä liikkuvat kaksoset Giuliana ja Donatella olivat ex-­appiukon serkkuja ja vanhojapiikoja siinä missä isotäti Annakin. He olivat pitkiä ja niin kuivettuneen näköisiä, että heidät nähdessäni minun teki aina vaistomaisesti mieli syödä jotain lihottavaa.

Marcon äiti Matilde seisoi hiukan sivummalla ja nyökkäsi minulle nyrpeän näköisenä. Muut tervehdin poskisuukoin.

Mietin, kuka heistä suuttuisi eniten, kun kuulisi isotädin päätöksestä.

– Iria, saanko esitellä sinulle ystävättäreni Pamelan, ex-appi­ukkoni sanoi, kun tuli hänen vuoronsa.

– Hauska tutustua.

Kättelin Carlon uusinta valloitusta. Pamela tempaisi minut innokkaaseen halaukseen. Naista ympäröivä hajuvesipilvi sai minut yskimään. Hänellä oli raskas meikki, ja pinkiksi maalattuja huulia oli täytetty kirurgin luona niin, ettei hän tarvitsisi pelastusrengasta pysyäkseen pinnalla, jos joutuisi joskus veden varaan.

– Muistat varmaan Chiaran, Marco puolestaan sanoi.

– Tottahan toki, vastasin ja kättelin Marcon uutta naisystävää.

Kerrankin ääneni helisi juuri niin huolettomana kuin olin sen tarkoittanut. En halunnut kenenkään kuvittelevan, että Marcon uudella suhteella oli minulle jotain väliä. Kaikkein vähiten halusin antaa Marcolle sitä tyydytystä, että hän kuvitteli minun katuvan avioeron vireillepanoa. Vielä pari viikkoa ja Italian lain vaatima kolmen vuoden asumusero olisi lopussa. Sitten olisimme vapaita kuin taivaan linnut. Marco saisi perustaa uuden pesän täydellisen lääkärinaisensa kanssa, ja minä voisin ruveta suunnittelemaan vanhanpiian asuntoa, jonne hautautuisin loppuiäkseni mitä ilmeisimmin isotädin kissojen kanssa.

Marcon pikkuserkku Antonio oli jättäytynyt syrjemmälle odottamaan, että ehtisin ensin tervehtiä muut.

– Olen iloinen, että päätit tulla, hän sanoi.

Turkoosien silmien katse sai kaikki epäilyni hälvenemään. Tunsin olevani itsekin aidosti iloinen päätöksestäni. En pannut pahakseni, kun hän jäi viereeni isotädin kunniaksi kohotetun maljan ajaksi. Palvelijat kulkivat joukossamme suolaista naposteltavaa sisältävien tarjottimien kanssa. Antonion seura sai minut kuitenkin unohtamaan nälän.

– Haluatko käydä rannalla kävelyllä ennen illallista? Antonio kysyi.

– Ilman muuta, vastasin ja riisuin sandaalit jalastani.

– Vau, sinusta huomaa, että olet suomalainen. Italialaisnainen ei olisi koskaan luopunut korkkareistaan, Antonio sanoi ja hymyili.

Hengitin tyytyväisenä meren suolaista tuoksua. Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse, ja iltarusko leimusi taivaalla. Aallot kohisivat rauhoittavasti osuessaan rantaan. Antoniokin otti kengät jalastaan, ja niin kävelimme yhä lämpöisellä hiekalla paljain jaloin. Rannan rauhallisempaan kohtaan huvilan valot eivät enää yltäneet. Huomasin sivummalla rantaan ajautuneen puunrungon. Istahdin sille, ja Antonio istuutui viereeni.

– Tämä on todellinen sielunmaisema, sanoin ja osoitin merta kohti.

– Minulle myös, Antonio sanoi. – Tekeekö se meistä sielunkumppaneita? 

Antonio katsoi minua veikeä ilme kasvoillaan. Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, että olimme rannalla kahden. Tunsin hänen partavetensä hennon tuoksun.

Minun oli lähes mahdotonta irrottaa katsettani hänen turkoosinsinisistä silmistään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti, toivoin vain, ettei sen pomputus kuulunut terassille saakka. Antonion käsi lepäsi rungolla vain muutaman sentin päässä omastani. Minut valtasi äkillinen halu tarttua hänen käteensä.

– Emme kai häiritse?

Suljin silmäni. Jos olisin toivonut oikein kovasti, äänen olisi ehkä selittänyt pelkkä mielenhäiriö, johon kuuluivat Marcon kaltaiset harhat. Kun tunsin Antonion siirtyvän kauemmas minusta, luovutin. Harhojen luonteeseen ei kuulunut niiden esiintyminen useammalla ihmisellä samanaikaisesti.

Käännyin katsomaan taaksemme ja näin Marcon ja Chiaran. Marcon paheksuvasta ilmeestä päätellen arvelin, ettei hänen pian exäkseen muuttuvan vaimonsa ja sukuun yllättäen ilmaantuneen Antonion kävelyretki rannalla ollut hänelle mieleen. Chiaran nyrpeydestä päättelin löytymisemme keskeyttäneen hänen romanttiset suunnitelmansa rannan rauhallisemmassa kolkassa.

– Heipä hei serkku, ette toki häiritse, Antonio sanoi niin luontevasti, että katsoin häntä yllättyneenä. Hänellä oli melkoinen pokerinaama.

– Tulimme vain kävelylle, katsoin aiheelliseksi selittää ja osoitin paljaita jalkojani.

Minua alkoi hymyilyttää, kun Antonio katsoi merkitsevästi Chiaran hiekkaan uppoavia korkokenkiä. Marco oli sentään ottanut meidän laillamme kengät pois jalastaan.

– Ehkä meidän on syytä palata huvilalle, Antonio sanoi ja katsoi kelloaan. – Isotäti ei taida pitää myöhästelijöistä, ja illallinen tarjotaan aivan pian.

– Kuinka mukavaa, että välität tädin mielipiteestä, Marco sanoi.

Hän kuulosti niin myrkylliseltä, että katsoin häntä ihmeissäni. Huomautus sai kuitenkin minutkin miettimään, miksi Antonio todellakin huolehti isotädin reaktiosta. Oliko hän aina yhtä huomaavainen vai yrittikö hän miellyttää aivan erityisesti isotätiä, johon oli ottanut yhteyttäkin vasta vähän aikaa sitten?

– Minä en pelkää isotädin närkästymistä. Marcon otsasuoni sykkii kuitenkin jo siihen malliin, että pian räjähtää, ellemme ole illallisella ajoissa, sanoin keventääkseni tunnelmaa. Nousin ylös ja puistelin hiekkaa mekostani.

– Palataan vain huvilalle, niin otsasuoni rauhoittuu.

Antonion pokerinaama petti muutamaksi sekunniksi, eikä hänen hymynsä saanut Marcoa yhtään suopeammalle tuulelle.

Kävelimme kohti huvilaa jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Terassi oli tyhjä, kun saavuimme. Kaikki olivat hajaantuneet ympäri tädin linnamaista huvilaa ja sen puutarhaa.

– Käyn huuhtelemassa jalkani, sanoin ja lähdin yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni.

Jalkapesun lisäksi korjasin meikkini ja kiinnitin merituulen sekoittamat hiukseni löyhälle nutturalle. Nappasin mukaani kevyen neuletakin siltä varalta, että Antonio pyytäisi minua kävelylle myös illallisen jälkeen. Kuljin käytävää pitkin, kun kuulin toisen kerroksen pikkukirjastosta puhetta. Olin ohittamassa huoneen sen kummempia ajattelematta, mutta isotädin kiihtyneeltä kuulostava ääni sai minut pysähtymään.

– Olen tehnyt päätökseni, ja se pitää. Omaisuuteni on minun, ja vain minä päätän, kenelle se kuuluu. En aio kuunnella valituksia. Jos et ole tyytyväinen päätökseeni, voit poistua täältä saman tien.

Ihoni nousi kananlihalle. En ollut koskaan kuullut isotädin puhuvan yhtä vihaiseen sävyyn. Riita oli siis vakava. Oliko isotäti jo kertonut tehneensä minusta pääperillisen? Ja jos, oliko hän kertonut sen vain jollekulle vai koko suvulle? Se tarkoittaisi vihamielistä ilmapiiriä myös illallisella. Ehkä kaikkein fiksuinta olisi ollut, jos olisin kerrankin noudattanut Marcon ohjetta ja häipynyt huvilalta hyvän sään aikana.

Samassa kuulin jonkun nousevan portaita toiseen kerrokseen. Haahuilemiseni kirjaston oven takana näyttäisi takuulla siltä, mitä se olikin: salakuuntelulta. Peräydyin nopeasti takaisin huoneeseeni. Istahdin sängylle ja mietin tilannetta. Jos häipyisin nyt, saattaisin välttyä riidalta Marcon sukulaisten kanssa. Toisaalta katoamiseni vaikuttaisi epäilyttävältä, ja pahimmassa tapauksessa kaikki ajattelisivat minun tähdänneenkin koko ajan tädin perintöön. Jos jäisin paikalle, voisin ainakin selittää, ettei kyse ollut minun toiveestani, päinvastoin. Sitä paitsi jos poistuisin, en välttämättä tapaisi enää koskaan Antoniota. Kaikkein järkevintä olisi, että selittäisin kaikille perintöasian niin hyvin kuin mahdollista.

Henkäisin syvään ja lähdin kohti leijonien luolaa. Pian nähtäisiin, revittäisiinkö minut saman tien kappaleiksi vai olisiko joku Marcon sukulaisista kesytettävissä kuuntelemaan selityksiäni.

Kaikki istuivat jo paikoillaan, ja ruokasali oli täynnä hyväntuulista rupattelua. Katsoin ympärilleni hämmentyneenä. Ei murhaavia katseita, ei ilkeämieliseltä vaikuttavaa supattelua. Päinvastoin, minua katsottiin kuin jäätelönmyyjää kuumana kesäpäivänä.

– Vihdoin suosikkityttöni tulee, Pasquale-setä sanoi ja iski silmää.

Huokaisin. Ex-appiukon isoveli oli niitä miehiä, jotka saivat hyvän huomenenkin kuulostamaan kaksi­mieliseltä. Minut oli sijoitettu huomaavaisesti mahdollisimman kauas Marcosta ja Chiarasta.

Valitettavasti isotädin huomaavaisuus ei ollut riittänyt sijoittamaan minua Antonion syliin tai edes tämän viereen. Toisaalta vastapäätä istumisessakin oli omat puolensa, kuten jatkuva näköyhteys turkoosinsinisiin silmiin. Mietin, kuinka avoimesti voisin tuijotella miestä ilman, että vaikuttaisin tärähtäneeltä.

Isotäti Anna oli jatkuvasti huolissaan kissojensa ruokahalusta, ja saman periaatteen mukaisesti hän ruokki myös sukulaisiaan. Eturuokana tarjottu, rapean juustokuoren peittämä lasagne oli niin herkullista, että harkitsin lautasen nuolemista tädin syliin hypähtäneen ja pastan perään maukuvan Augustuksen tavoin. Pihviin mennessä olin jo ähkyssä, mutta nähdessäni jälkiruoaksi valitun manteli­jäädykkeen myös minun teki mieli hypähtää tädin syliin ja ryhtyä kehräämään.

– Irialla on aina riittänyt ruokahalua, ex-anoppini sanoi pöydän vastakkaiselta puolelta ja katsoi paheksuvasti puhtaaksi lusikoitua jälkiruoka-annostani. Kaikki muut naiset olivat jättäneet jälkiruoasta puolet syömättä. Marcon isän seuralaista lukuun ottamatta: Pamela söi manteliherkkua yhtä hyvällä ruokahalulla kuin minä.

– Meillä nuoremmilla on varaa, Pamela sanoi ja lusikoi Carlonkin jälkiruoan suuhunsa. –Toisaalta teidän vanhempien rouvien sopii miettiä, kannattaako laihduttaa, jos sitten naama näyttää rypistyneeltä rusinalta. Muutama kilo lisää täyttäisi sinunkin ryppyjäsi kummasti.

En ollut ainoa, joka sai ruoan väärään kurkkuun. Carlo alkoi kakoa punaisena. Pamela taputteli hänen selkäänsä ja varoitti hotkimisesta. Matilde katsoi ex-miehensä nuorikkoa suu auki. Marcon äiti ei ollut tottunut siihen, että joku pani hänelle luun kurkkuun. Minä taas katsoin Pamelaa uteliaana. Oliko kikattavan bimbon esittäminen teatteria, vai oliko piikki Matildelle ollut pelkkä vahinko? Loppuillallisen ajan Matilde oli joka tapauksessa yllättävän lauhkea. Tyyntä myrskyn edellä, ajattelin.

– Mitä sinä Pamela teet työksesi? Matilde kysyi hetken kuluttua.

– Olen sijoitusalalla, Pamela vastasi.

– Sijoitatko muuallekin kuin plastiikkakirurgiaan? Matilde kysyi ja hymyili vinosti.

– Toki. Ja sijoitan aina omia rahojani, en koskaan kenenkään perintöä etukäteen niin kuin jotkut.Vai millä rahalla sinä olet rahoittanut sisustusyrityksesi velkoja? Tietyissä piireissä huhutaan, etteivät bisnekset suju ruusuisesti. Lämpimät välit Anna-tädin kanssa ovat rauhoittaneet velkojia toistaiseksi, mutta ennen pitkää he haluavat nähdä kahisevaa. Huhujen mukaan sinä tiedät jo, kenet täti on valinnut pääperilliseksi.

En ollut ainoa, joka katsoi äimistyneenä sekä Matildea että Pamelaa. Ex-anoppini ilmeestä päätellen Pamelan sanat olivat osuneet kohteeseensa. Carlon kasvoista oli vaikea päätellä, tulivatko Pamelan paljastukset hänelle yllätyksenä vai eivät. Oliko Marcon isä tuonut naisen paikalle varmistaakseen, ettei Anna-täti vahingossakaan tekisi hänen ex-vaimostaan pääperillistä? Matildella näytti olevan vaikeuksia hengittää. Mietin, oliko juuri hän riidellyt isotädin kanssa aikaisemmin kirjastossa?

– Senkin hävytön... hävytön...

Matilde vaikeni ja näytti siltä kuin olisi ollut saamassa sydänkohtauksen. Oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Matilden jäävän sanattomaksi. Marco taputti äitinsä kättä rauhoittavasti, mutta kun Matilde vain haukkoi henkeään, pelästyin, että tämä alkaisi pian itkeä. Ja Matilden vuodattamat kyyneleet tarkoittaisivat, että pikapuoliin myös helvetti jäätyisi.

– Minä en ole kertonut Matildelle, kenelle testamenttaan omaisuuteni. Ja niin kauan kuin pääperilliseni ei ole yleisessä tiedossa, siitä tuskin on iloa velkojillekaan.

Isotädin väliintulo sai värin palautumaan Matilden poskille. Häntä oli kuitenkin nöyryytetty pahemman kerran, ja pelkäsin, ettei se jäisi siihen. Katsoin Marcon sukulaisia uteliaana. Jos Matilde ei ollut riidellyt kirjastossa isotädin kanssa, niin kuka sitten?

Maria-serkku oli lääkäri ja järkevin ihminen koko suvussa. Hän edusti suvun vakavaraista ja tasapainoisinta haaraa, eikä riitely sopinut hänen tyyneen olemukseensa missään tilanteessa.

Luigi-serkku näytti kärsivältä, mutta syyksi epäilin tuskallista pitkästymistä vanhempien sukulaisten joukossa. Tiesin sukutapaamisten olevan hänelle pakkopullaa, eikä hän ollut koskaan maininnut toiveita tädin perinnöstä. Hän eli taiteelleen eikä rahalle ja tienasi joka tapauksessa hammaslääkärinä varsin mukavasti. Hänen leskeksi jäänyt äitinsä Laura oli äärimmäisen uskonnollinen ja harrasti riitelyn sijaan rukoilua ja kirkossa käyntiä.

Pasquale-setä oli toista maata. Suvun vanhimpana heti tädin jälkeen saatoin kuvitella hänen pitävän itseään oikeutettuna perintöön. Toisaalta Pasqualen vaimo Mirella oli asianajaja. He toden­näköisesti vain haastaisivat minut Annan kuoltua oikeuteen laittomasta testamentista. 

Vanhapiikasisarukset Giuliana ja Donatella olivat minulle kysymysmerkki. He huolehtivat yleensä omista asioistaan, ja sukujuhlissakin he esiintyivät aina vaitonaisina. Heillä saattoi sitä paitsi olla omaisuutta enemmän kuin isotädillä, ja minun oli vaikea kuvitella heitä painostamassa Annaa testamentista.

Ex-appiukkoni oli velmu mieheksi, mutta en voinut uskoa hänen riitelevän perinnöstä isotäti Annan kanssa. Carlon omaisuus oli huomattava jo sinällään. Marco perisi aikanaan Carlon rahat, eikä hän muutenkaan ollut ihminen, joka riitelisi rahasta. Tiesin, että hän haluaisi jättää myös asuntomme minulle avioeron jälkeen.

Matilde oli yrittänyt häätää minut pois, kun asumuseromme oli tullut voimaan, mutta Marco oli käskenyt minun olla välittämättä äidistään.

Samassa Marco käänsi katseensa minuun. Hän oli pikemminkin huolestunut kuin ärsyyntynyt, aivan kuin syy levottomuuteen ei olisikaan ollut Matilden ja Pamelan välisessä kinassa. Marco ei olisi koskaan riidellyt isotädin kanssa saadakseen perintöä itselleen. Mutta hän olisi saattanut älähtää pelätessään omaisuuden pääperijäksi joutumisen aiheuttavan minulle ongelmia. Mutta oliko isotäti paljastanut aikeensa Marcolle?

Päässäni pyöri muutakin kuin tammitynnyrissä kypsytetty, erinomaisen vuosikerran Brunello. Marcossa oli vuosikausien tuntemisenkin jälkeen minulle yhä tuntemattomia puolia. Olin kiintynyt hänen sukuunsa, koska olin aina kyennyt asettumaan suvun jäsenten välisten riitojen yläpuolelle periaatteessa ulkopuolisena. Iso­tädin perintö kuitenkin vetäisi minut mukaan riitoihin. Huokaisin. Iso­täti luuli tehneensä minulle palveluksen mutta oli todellisuudessa sekoittanut pakkani ja pahasti.

Illallisen jälkeen menin hetkeksi vielä terassille. Taivaalla loisti epätodellisen suurelta näyttävä kuu, joka loi meren pintaan hohtavan kuunsillan. Laulukaskaat eivät olleet vielä lopettaneet konserttiaan.

Hetken mielijohteesta otin kengät pois ja kävelin rannalle. Annoin jalkojen upota hiekkaan aallonrajassa. Muutamat, pyöreäksi hioutuneet pikkukivet tuntuivat hierovan jalkapohjia. Suljin silmäni ja kuuntelin aaltojen kohinaa, kun ne rikkoutuivat pehmeästi hiekkaa vasten. Kuulosti siltä kuin meri olisi hengittänyt ja minä sen tahdissa.

– Oletko menossa uimaan?

Käännyin katsomaan taakseni ja näin Antonion seisovan parin metrin päässä. Hän katsoi minua pää kallellaan ja hymyili. Hänen äänessään oli sama sävy kuin aikaisemminkin, kevyellä tavalla huvittunut, joka antaa epäillä, ettei puhuja ota tosissaan oikein mitään.

– En nyt sentään, sanoin ja nostin mekkoni helmaa. – Olisi sääli pilata hyvä mekko.

– Eikö suomalaisilla ole tapana uida alasti? Dokumentissa kerrottiin, että juoksette suoraan saunasta hankeen tai järveen ilman rihman kiertämää.

Antonion hymy leveni. Minuun meni pieni piru.

– Niin, se on kyllä ihan totta. Mutta sellaista ei voi tehdä ilman taikoja, sanoin mahdollisimman viattomalla äänellä.

– Taikoja?

Antonio kuulosti nyt uteliaalta.

– Aivan niin. Tiedäthän, suomalaiset uskovat yhä taikuuteen. Vaikka siitä ei juuri ulkomaalaisille puhutakaan. Uskomme maahisiin, tonttuihin ja menninkäisiin, kaikenlaiseen sellaiseen. Ja yöllä ei voi mennä uimaan, ennen kuin on tehnyt uhrin vetehiselle. Se on veden henki ja hallitsee niin järviä kuin merta.

– Todellako? Millaisia taikoja tarvitaan, että voit mennä nyt uimaan?

Teeskentelin miettiväni. Katselin Antoniota arvioivasti, ennen kuin kävelin hänen luokseen.

– Voin ottaa mekkoni pois vain, jos sinä autat. Jos emme tee taikuutta täydellisesti, vetehinen kaappaa minut mukaansa merten syvyyksiin.

– Mitä minun pitää tehdä?

Oli vaikea arvioida, uskoiko Antonio minun olevan tosissaan, mutta ainakin hän katsoi minua kiinnostuneena, kun aloin kiertää hänen ympärillään mumisten vesihiisihisihississä aivan kuin se olisi ollut hienokin loitsu. Tein muutamia epämääräisiä liikkeitä kädelläni ja käskin sitten Antonion sulkea silmänsä. Nyt hän vaikutti epäilevältä.

– Miksi minun pitää sulkea silmäni?

– Koska minä riisuudun nyt. Ja jos sinä näet minun riisuutuvan, vetehinen suuttuu ja taivaalta alkaa sataa hiekkaa. Et saa avata silmiäsi, ennen kuin annan luvan.

Olin pitänyt naamani koko ajan peruslukemilla, mutta Antoniota alkoi naurattaa. Hän sulki kuitenkin kiltisti silmänsä. Minä otin käteeni kourallisen hiekkaa, ennen kuin siirryin mahdollisimman äänettömästi hänen taakseen. Hän jaksoi odottaa yllättävän kärsivällisesti ennen kuin antoi periksi.

– Iria? Missä sinä olet?

Antonio käänteli päätään minua etsien. Hän kuulosti epäuskoiselta. Epäilin, että hetken aikaa hän todella uskoi, että taikuus oli mennyt pieleen ja vetehinen oli napannut minut mukaansa. Samassa avasin nyrkkini ja ripottelin keräämäni hiekan hänen päälleen.

– Hyi sinua. Minähän sanoin, ettei saa tirkistellä tai taivaalta sataa hiekkaa.

Antonio näytti ensin hölmistyneeltä, mutta alkoi sitten nauraa. Olin helpottunut huomatessani, että hänen huumorintajunsa kesti kepposeni. Oikeastaan olin ryhtynyt koko näytelmään testatakseni hänen huumorintajuaan. Ilman sitä en voinut kuvitella suhdetta yhdenkään miehen kanssa, oli tämä muuten kuinka älykäs ja komea tahansa. Ehkä naurun vähentyminen oli loppujen lopuksi painavin syy minun ja Marconkin eroon. Viimeiset ajat ennen eropäätöstämme olimme riidelleet paljon enemmän kuin nauraneet yhdessä. Varsinkaan ex-anoppini kestämiseen huumorintajuni ei enää riittänyt.

– Sinä senkin, Antonio sanoi ja yritti ottaa minua kiinni käsivarresta.

Lähdin karkuun, Antonio juoksi perässäni yhä nauraen. Upottavassa hiekassa oli hankala edetä nopeasti. Rojahdin maahan, ja Antonio laskeutui hiekalle viereeni puuskuttaen.

– Samassa dokumentissa taidettiin mainita, että olette myös hulluja.

– Sittenhän sinua on varoitettu, sanoin ja hymyilin.

Antonion katse oli niin intensiivinen, että tunsin itseni hämilliseksi ja käänsin oman katseeni yö­taivasta kohti. Tähdet tuikkivat hämmästyttävän kirkkaina, niin kuin vain maalla kaukana kaupunkien valoista voi. Taivaankannen yli lensi lentokone, mutta mieleni teki leikkiä, että se oli tähdenlento. Sillä tavoin minulla olisi ollut oikeus yhteen toivomukseen.

– Voi kun söpöä, te leivotte hiekka­kakkuja.

Chiaran ääni kuului ensin, vasta sitten Marcon tyytymättömät kasvot peittivät ihanat, taivaalla loistavat tähdet.

– Ei, vaan me teemme hiekka­enkeleitä, sanoin ja aloin liikuttaa käsiäni ja jalkojani.

– Olen pahoillani, että joudun keskeyttämään hiekkalaatikko­leikkinne, mutta jotain on tapahtunut, Marco sanoi.

Nousin vastahakoisesti istumaan. – Mitä nyt? Onko äitisi poksauttanut Pamelan rinnat rikki?

– Isotäti Anna kertoi juuri koko suvulle, että on valinnut sinut pääperijäkseen. Kaikki eivät ottaneet uutista parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Nielaisin. Vatsanpohjaa kiristi, ja nousin seisomaan.

– Eli minua varten on sytytetty jo noitarovio?

– Oletpa sinä dramaattinen, Chiara sanoi ja katsoi minua kuin hemmoteltua pikkulasta. – Eivät he sinulle ole vihaisia, vaan isotäti Annalle.

– Jostain syystä minun on vaikea uskoa sitä, mutisin.

– Ovatko he ruokasalissa? Antonio kysyi.

Hänen äänensä oli neutraali.

Yllättävän neutraali, tajusin. Aivan kuin tieto isotädin omaisuuden määräämisestä minulle ei olisi ollut hänelle lainkaan yllätys.

– Olivat äsken, nyt he ovat hajaantuneet ympäriinsä. Halusin tulla vain varoittamaan siltä varalta, että törmäät johonkuhun juuri nyt, kun tunteet ovat pinnassa.

– Pian he rauhoittuvat, Chiara sirkutti, mutta todellisuudessa olin kuulevinani vahingoniloa hänen äänessään.

– Niin varmasti, sanoin. – Ehkä sadan vuoden kuluttua kaikki ovat unohtaneet koko jutun.

Puistelin hiekkaa vaatteistani. Ajatus hiekkaleikeistä ei enää kiinnostanut. 

– Taidan mennä huoneeseeni, sanoin.

– Haluatko, että saatamme sinut? Marco kysyi.

Huokaisin. Monien mielestä exäni oli täydellinen herrasmies, minulle taas tuli hänen seurassaan usein tunne, että hän piti minua täysin kykenemättömänä huolehtimaan itsestäni. Vaikka olimme eroamassa, ylikorostunut velvollisuudentunton vaati häntä kontrolloimaan yhä elämääni.

– Pärjään kyllä, kiitos vain. Itse asiassa, olisin mieluusti nyt yksin, sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi Antoniolle.

– Ymmärrämme mainiosti, Chiara sanoi ja työnsi kätensä Marcon käsikynkkään.

– Sinun kannattaa levätä, huomisesta saattaa tulla hyvin kiinnostava, jos kaikki päättävät kertoa ääneen mielipiteensä tästä testamenttiasiasta.

– Irian olisi paras lähteä huomenna kotiin, Marco sanoi.

Chiara nyökytteli hänen sanoilleen niin innokkaasti, että päätin jäädä ihan vain heidän kiusakseenkin.

Marco, Chiara ja Antonio jäivät puutarhaan katselemaan perääni, kun kävelin terassin läpi sisään huvilaan. Tunsin helpotusta, kun en nähnyt ketään eteisaulassa. Joskus olin tuntenut oloni epämukavaksi huvilassa ilman seuraa. Linnamainen rakennus oli juuri sitä tyyppiä, jossa takuulla kummitteli useampikin levoton sielu. Nyt olin kuitenkin vain tyytyväinen, etten törmännyt kehenkään sukulaiseen.

Olin juuri noussut punaisen samettimaton peittämien marmori­portaiden ensimmäiselle askelmalle, kun kuulin kolahduksen takaani. Käännyin katsomaan, mutta en nähnyt ketään. Joku tädin kissoista, ajattelin ja lähdin nousemaan portaita. Olin päässyt yli puolenvälin, kun se tapahtui.

Valot sammuivat. Minun teki mieli kirkaista mutta sain hillittyä itseni viime hetkellä. Kuulin askelia ja ikään kuin laahaavaa ääntä takaani. Kylmät väreet juoksivat selkäpiissäni. Pelko alkoi haihtua ja muuttua suuttumukseksi, kun tajusin jonkun pelottelevan minua tahallaan. Kuinka lapsellisia Marcon sukulaiset oikein olivat? Rohkeuteni keräten jatkoi portaiden nousemista. Ylätasanteella oli valonkatkaisija, ja sitä kohti minä suuntasin.

Samassa tunsin jalkojeni liikkuvan tahtomattani. Kesti sekunnin, ennen kuin tajusin jonkun vetäneen portaita peittävän maton altani. Sitten menetinkin tasapainoni. Kirkuen kierin portaita kohti alhaalla odottavaa pimeyttä.


Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.