Iria odottaa uudella innolla virallista eroa poliitikko­miehestään Marcosta tutustuttuaan tämän pikkuserkkuun Antonioon. Loma ex-miehen isotädin Toscanan-huvilalla saa hämmentävän käänteen, kun Anna-täti kertoo, että Iria on hänen pääperijänsä. Iria pelkää, miten Marcon suku reagoi uutiseen.

Katsoin äimistyneenä isotäti Annaa, joka hymyili tyytyväisen näköisenä.

– Minusta omaisuutesi pääperillinen? Mutta enhän ole edes sukua! Anna hymyili.

– Sukuni on sietämätöntä. He havittelevat omaisuuttani ja kuvittelevat, etten näe mielistelyn lävitse. Tärkein syyni valita sinut on luottamus. Sinä pidät huolen kissoistani kuolemani jälkeen ja käytät rahoja hyväntekeväisyyteen. Ainakaan et ostele niillä pelkkiä kauneusleikkauksia, hän sanoi ja nyökkäsi huulet yhteen puristettuina terassia kohti.

Seurasin tädin katsetta. Ex-appi­ukkoni oli saapunut kainalossaan blondi, jonka timmiin kroppaan verrattuna epäsuhtaisen isot rinnat näkyivät puutarhan perälle saakka. Sain kylmiä väreitä, kun kuulin pimun hermoja riipivän kikatuksen. Loistavaa, Marco saisi taas uuden syyn suuttua isälleen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Matilde ajattelisi ex-miehensä uusimmasta löydöstä. Marcon äiti ei juurikaan harjoittanut diplomatiaa vaan antoi kärkkään kielensä laulaa, kun jokin asia häiritsi häntä. Aivan erityisen herkästi hän ilmoitti mielipiteensä, kun ne koskivat Carlon uusia naisystäviä. Tai minua.

– Mennään, haluan kertoa uutisen muillekin, täti sanoi.

– Täti, voisitteko vielä harkita? kysyin, mutta Anna puisteli päätään. – Voisitteko edes siirtää kertomista myöhemmäksi? Haluaisin nauttia illallisesta ilman, että suku kuristaa minut ennen alkupaloja.

Isotäti Anna mietti hetken.

– Hyvä on. Voin kertoa myöhemminkin. Saanpahan vielä hupia, kun katson heidän mielistelyään.

Seurasin isotätiä alistuneena. Tieto perinnöstä ei ilahduttanut minua lainkaan. Samassa mieleeni juolahti Marcon varoitus, kun hän oli antanut minulle kyydin kotiin taidenäyttelystä. Tiesikö Marco isotädin päätöksestä ja oli yrittänyt varoittaa siitä minua? Marco oli puhunut vaistostaan täsmentämättä, miksi halusi minun pysyvän poissa isotädin Toscanan-huvilalta.

Mieleeni tuli toinenkin ajatus. Isotäti oli kaatunut illallisella muutama päivää aikaisemmin. Sähköt olivat menneet pois, ja isotäti oli väittänyt kompastuneensa yhteen kissoista. Anna oli maannut maassa mahallaan, mutta valitellut kuhmua takaraivossaan. Oliko se ollut varoitus, josta täti ei ollut välittänyt? Vai oliko joku suvusta ollut valmis jopa tappamaan isotädin, ennen kuin tämä oli ehtinyt muuttaa testamenttiaan? Marcon isä oli joskus maininnut, että isotäti oli sanonut ottavansa kaikki läheisimmät sukulaisena huomioon testamentissaan, joten sen muutos olisi ollut huono uutinen useammallekin ihmiselle.

Nyt testamentti oli muutettu, ja minusta oli tullut pääperillinen. Yrittäisikö joku kolkata minutkin? Yhtäkkiä vitsi kuristamisestani ennen illallista ei ollutkaan niin hauska kuin olin kuvitellut. Hetken aikaa harkitsin juoksemista karkuun. Olimme kuitenkin jo saapuneet terassille, joten ryhdyin tervehtimään Marcon sukulaisia.

Marcon Luigi-serkku oli paikalla äitinsä Lauran kanssa. Laura teki minut nähdessään muutaman ristinmerkin. Aiemmin olin luullut hänen rukoilevan sieluni puolesta, olinhan kerettiläinen protestantti, mutta myöhemmin olin tullut tulokseen, että Laura rukoili useimmiten ihan muuten vain.

Oli melkoista kohtalon ivaa, että suvun kiihkeimmälle katoliselle oli syntynyt homoseksuaali poika. Laura oli alun järkytyksen jälkeen näyttänyt alistuneen tilanteeseen, aivan samalla tavoin kuin Luigi oli alistunut siihen, ettei hän voisi luistaa suvun tapaamisista ilman äitinsä hermoromahdusta.

Marcon lääkäriserkku Maria edusti yksin perhettään. Maria vaikutti koko suvun järkevimmältä ihmiseltä. Hän oli pieni ja tumma, mutta lääkärin arvovallan ansiosta häntä kuunneltiin siinä missä miehiäkin.

Carlon vanhempi veli Pasquale-setä piti itseään varsinaisena donjuanina. Ehkä hän ei ollutkaan hullumman näköinen, jos sattui pitämään miehistä, jotka näyttivät olevan yhdeksännellä kuulla raskaana. Hänen flirttailuaan minun ja muiden sukuun kuulumattomien naisten kanssa hillitsi vain vähän hänen vaimonsa Mirella. Mirella oli tyylikäs ja huomattavasti paremmin säilynyt kuin rintakarvat paljastaviin paitoihin ja kultamedaljonkeihin ihastunut miehensä.

Aina yhdessä liikkuvat kaksoset Giuliana ja Donatella olivat ex-­appiukon serkkuja ja vanhojapiikoja siinä missä isotäti Annakin. He olivat pitkiä ja niin kuivettuneen näköisiä, että heidät nähdessäni minun teki aina vaistomaisesti mieli syödä jotain lihottavaa.

Marcon äiti Matilde seisoi hiukan sivummalla ja nyökkäsi minulle nyrpeän näköisenä. Muut tervehdin poskisuukoin.

Mietin, kuka heistä suuttuisi eniten, kun kuulisi isotädin päätöksestä.

– Iria, saanko esitellä sinulle ystävättäreni Pamelan, ex-appi­ukkoni sanoi, kun tuli hänen vuoronsa.

– Hauska tutustua.

Kättelin Carlon uusinta valloitusta. Pamela tempaisi minut innokkaaseen halaukseen. Naista ympäröivä hajuvesipilvi sai minut yskimään. Hänellä oli raskas meikki, ja pinkiksi maalattuja huulia oli täytetty kirurgin luona niin, ettei hän tarvitsisi pelastusrengasta pysyäkseen pinnalla, jos joutuisi joskus veden varaan.

– Muistat varmaan Chiaran, Marco puolestaan sanoi.

– Tottahan toki, vastasin ja kättelin Marcon uutta naisystävää.

Kerrankin ääneni helisi juuri niin huolettomana kuin olin sen tarkoittanut. En halunnut kenenkään kuvittelevan, että Marcon uudella suhteella oli minulle jotain väliä. Kaikkein vähiten halusin antaa Marcolle sitä tyydytystä, että hän kuvitteli minun katuvan avioeron vireillepanoa. Vielä pari viikkoa ja Italian lain vaatima kolmen vuoden asumusero olisi lopussa. Sitten olisimme vapaita kuin taivaan linnut. Marco saisi perustaa uuden pesän täydellisen lääkärinaisensa kanssa, ja minä voisin ruveta suunnittelemaan vanhanpiian asuntoa, jonne hautautuisin loppuiäkseni mitä ilmeisimmin isotädin kissojen kanssa.

Marcon pikkuserkku Antonio oli jättäytynyt syrjemmälle odottamaan, että ehtisin ensin tervehtiä muut.

– Olen iloinen, että päätit tulla, hän sanoi.

Turkoosien silmien katse sai kaikki epäilyni hälvenemään. Tunsin olevani itsekin aidosti iloinen päätöksestäni. En pannut pahakseni, kun hän jäi viereeni isotädin kunniaksi kohotetun maljan ajaksi. Palvelijat kulkivat joukossamme suolaista naposteltavaa sisältävien tarjottimien kanssa. Antonion seura sai minut kuitenkin unohtamaan nälän.

– Haluatko käydä rannalla kävelyllä ennen illallista? Antonio kysyi.

– Ilman muuta, vastasin ja riisuin sandaalit jalastani.

– Vau, sinusta huomaa, että olet suomalainen. Italialaisnainen ei olisi koskaan luopunut korkkareistaan, Antonio sanoi ja hymyili.

Hengitin tyytyväisenä meren suolaista tuoksua. Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse, ja iltarusko leimusi taivaalla. Aallot kohisivat rauhoittavasti osuessaan rantaan. Antoniokin otti kengät jalastaan, ja niin kävelimme yhä lämpöisellä hiekalla paljain jaloin. Rannan rauhallisempaan kohtaan huvilan valot eivät enää yltäneet. Huomasin sivummalla rantaan ajautuneen puunrungon. Istahdin sille, ja Antonio istuutui viereeni.

– Tämä on todellinen sielunmaisema, sanoin ja osoitin merta kohti.

– Minulle myös, Antonio sanoi. – Tekeekö se meistä sielunkumppaneita? 

Antonio katsoi minua veikeä ilme kasvoillaan. Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, että olimme rannalla kahden. Tunsin hänen partavetensä hennon tuoksun.

Minun oli lähes mahdotonta irrottaa katsettani hänen turkoosinsinisistä silmistään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti, toivoin vain, ettei sen pomputus kuulunut terassille saakka. Antonion käsi lepäsi rungolla vain muutaman sentin päässä omastani. Minut valtasi äkillinen halu tarttua hänen käteensä.

– Emme kai häiritse?

Suljin silmäni. Jos olisin toivonut oikein kovasti, äänen olisi ehkä selittänyt pelkkä mielenhäiriö, johon kuuluivat Marcon kaltaiset harhat. Kun tunsin Antonion siirtyvän kauemmas minusta, luovutin. Harhojen luonteeseen ei kuulunut niiden esiintyminen useammalla ihmisellä samanaikaisesti.

Käännyin katsomaan taaksemme ja näin Marcon ja Chiaran. Marcon paheksuvasta ilmeestä päätellen arvelin, ettei hänen pian exäkseen muuttuvan vaimonsa ja sukuun yllättäen ilmaantuneen Antonion kävelyretki rannalla ollut hänelle mieleen. Chiaran nyrpeydestä päättelin löytymisemme keskeyttäneen hänen romanttiset suunnitelmansa rannan rauhallisemmassa kolkassa.

– Heipä hei serkku, ette toki häiritse, Antonio sanoi niin luontevasti, että katsoin häntä yllättyneenä. Hänellä oli melkoinen pokerinaama.

– Tulimme vain kävelylle, katsoin aiheelliseksi selittää ja osoitin paljaita jalkojani.

Minua alkoi hymyilyttää, kun Antonio katsoi merkitsevästi Chiaran hiekkaan uppoavia korkokenkiä. Marco oli sentään ottanut meidän laillamme kengät pois jalastaan.

– Ehkä meidän on syytä palata huvilalle, Antonio sanoi ja katsoi kelloaan. – Isotäti ei taida pitää myöhästelijöistä, ja illallinen tarjotaan aivan pian.

– Kuinka mukavaa, että välität tädin mielipiteestä, Marco sanoi.

Hän kuulosti niin myrkylliseltä, että katsoin häntä ihmeissäni. Huomautus sai kuitenkin minutkin miettimään, miksi Antonio todellakin huolehti isotädin reaktiosta. Oliko hän aina yhtä huomaavainen vai yrittikö hän miellyttää aivan erityisesti isotätiä, johon oli ottanut yhteyttäkin vasta vähän aikaa sitten?

– Minä en pelkää isotädin närkästymistä. Marcon otsasuoni sykkii kuitenkin jo siihen malliin, että pian räjähtää, ellemme ole illallisella ajoissa, sanoin keventääkseni tunnelmaa. Nousin ylös ja puistelin hiekkaa mekostani.

– Palataan vain huvilalle, niin otsasuoni rauhoittuu.

Antonion pokerinaama petti muutamaksi sekunniksi, eikä hänen hymynsä saanut Marcoa yhtään suopeammalle tuulelle.

Kävelimme kohti huvilaa jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Terassi oli tyhjä, kun saavuimme. Kaikki olivat hajaantuneet ympäri tädin linnamaista huvilaa ja sen puutarhaa.

– Käyn huuhtelemassa jalkani, sanoin ja lähdin yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni.

Jalkapesun lisäksi korjasin meikkini ja kiinnitin merituulen sekoittamat hiukseni löyhälle nutturalle. Nappasin mukaani kevyen neuletakin siltä varalta, että Antonio pyytäisi minua kävelylle myös illallisen jälkeen. Kuljin käytävää pitkin, kun kuulin toisen kerroksen pikkukirjastosta puhetta. Olin ohittamassa huoneen sen kummempia ajattelematta, mutta isotädin kiihtyneeltä kuulostava ääni sai minut pysähtymään.

– Olen tehnyt päätökseni, ja se pitää. Omaisuuteni on minun, ja vain minä päätän, kenelle se kuuluu. En aio kuunnella valituksia. Jos et ole tyytyväinen päätökseeni, voit poistua täältä saman tien.

Ihoni nousi kananlihalle. En ollut koskaan kuullut isotädin puhuvan yhtä vihaiseen sävyyn. Riita oli siis vakava. Oliko isotäti jo kertonut tehneensä minusta pääperillisen? Ja jos, oliko hän kertonut sen vain jollekulle vai koko suvulle? Se tarkoittaisi vihamielistä ilmapiiriä myös illallisella. Ehkä kaikkein fiksuinta olisi ollut, jos olisin kerrankin noudattanut Marcon ohjetta ja häipynyt huvilalta hyvän sään aikana.

Samassa kuulin jonkun nousevan portaita toiseen kerrokseen. Haahuilemiseni kirjaston oven takana näyttäisi takuulla siltä, mitä se olikin: salakuuntelulta. Peräydyin nopeasti takaisin huoneeseeni. Istahdin sängylle ja mietin tilannetta. Jos häipyisin nyt, saattaisin välttyä riidalta Marcon sukulaisten kanssa. Toisaalta katoamiseni vaikuttaisi epäilyttävältä, ja pahimmassa tapauksessa kaikki ajattelisivat minun tähdänneenkin koko ajan tädin perintöön. Jos jäisin paikalle, voisin ainakin selittää, ettei kyse ollut minun toiveestani, päinvastoin. Sitä paitsi jos poistuisin, en välttämättä tapaisi enää koskaan Antoniota. Kaikkein järkevintä olisi, että selittäisin kaikille perintöasian niin hyvin kuin mahdollista.

Henkäisin syvään ja lähdin kohti leijonien luolaa. Pian nähtäisiin, revittäisiinkö minut saman tien kappaleiksi vai olisiko joku Marcon sukulaisista kesytettävissä kuuntelemaan selityksiäni.

Kaikki istuivat jo paikoillaan, ja ruokasali oli täynnä hyväntuulista rupattelua. Katsoin ympärilleni hämmentyneenä. Ei murhaavia katseita, ei ilkeämieliseltä vaikuttavaa supattelua. Päinvastoin, minua katsottiin kuin jäätelönmyyjää kuumana kesäpäivänä.

– Vihdoin suosikkityttöni tulee, Pasquale-setä sanoi ja iski silmää.

Huokaisin. Ex-appiukon isoveli oli niitä miehiä, jotka saivat hyvän huomenenkin kuulostamaan kaksi­mieliseltä. Minut oli sijoitettu huomaavaisesti mahdollisimman kauas Marcosta ja Chiarasta.

Valitettavasti isotädin huomaavaisuus ei ollut riittänyt sijoittamaan minua Antonion syliin tai edes tämän viereen. Toisaalta vastapäätä istumisessakin oli omat puolensa, kuten jatkuva näköyhteys turkoosinsinisiin silmiin. Mietin, kuinka avoimesti voisin tuijotella miestä ilman, että vaikuttaisin tärähtäneeltä.

Isotäti Anna oli jatkuvasti huolissaan kissojensa ruokahalusta, ja saman periaatteen mukaisesti hän ruokki myös sukulaisiaan. Eturuokana tarjottu, rapean juustokuoren peittämä lasagne oli niin herkullista, että harkitsin lautasen nuolemista tädin syliin hypähtäneen ja pastan perään maukuvan Augustuksen tavoin. Pihviin mennessä olin jo ähkyssä, mutta nähdessäni jälkiruoaksi valitun manteli­jäädykkeen myös minun teki mieli hypähtää tädin syliin ja ryhtyä kehräämään.

– Irialla on aina riittänyt ruokahalua, ex-anoppini sanoi pöydän vastakkaiselta puolelta ja katsoi paheksuvasti puhtaaksi lusikoitua jälkiruoka-annostani. Kaikki muut naiset olivat jättäneet jälkiruoasta puolet syömättä. Marcon isän seuralaista lukuun ottamatta: Pamela söi manteliherkkua yhtä hyvällä ruokahalulla kuin minä.

– Meillä nuoremmilla on varaa, Pamela sanoi ja lusikoi Carlonkin jälkiruoan suuhunsa. –Toisaalta teidän vanhempien rouvien sopii miettiä, kannattaako laihduttaa, jos sitten naama näyttää rypistyneeltä rusinalta. Muutama kilo lisää täyttäisi sinunkin ryppyjäsi kummasti.

En ollut ainoa, joka sai ruoan väärään kurkkuun. Carlo alkoi kakoa punaisena. Pamela taputteli hänen selkäänsä ja varoitti hotkimisesta. Matilde katsoi ex-miehensä nuorikkoa suu auki. Marcon äiti ei ollut tottunut siihen, että joku pani hänelle luun kurkkuun. Minä taas katsoin Pamelaa uteliaana. Oliko kikattavan bimbon esittäminen teatteria, vai oliko piikki Matildelle ollut pelkkä vahinko? Loppuillallisen ajan Matilde oli joka tapauksessa yllättävän lauhkea. Tyyntä myrskyn edellä, ajattelin.

– Mitä sinä Pamela teet työksesi? Matilde kysyi hetken kuluttua.

– Olen sijoitusalalla, Pamela vastasi.

– Sijoitatko muuallekin kuin plastiikkakirurgiaan? Matilde kysyi ja hymyili vinosti.

– Toki. Ja sijoitan aina omia rahojani, en koskaan kenenkään perintöä etukäteen niin kuin jotkut.Vai millä rahalla sinä olet rahoittanut sisustusyrityksesi velkoja? Tietyissä piireissä huhutaan, etteivät bisnekset suju ruusuisesti. Lämpimät välit Anna-tädin kanssa ovat rauhoittaneet velkojia toistaiseksi, mutta ennen pitkää he haluavat nähdä kahisevaa. Huhujen mukaan sinä tiedät jo, kenet täti on valinnut pääperilliseksi.

En ollut ainoa, joka katsoi äimistyneenä sekä Matildea että Pamelaa. Ex-anoppini ilmeestä päätellen Pamelan sanat olivat osuneet kohteeseensa. Carlon kasvoista oli vaikea päätellä, tulivatko Pamelan paljastukset hänelle yllätyksenä vai eivät. Oliko Marcon isä tuonut naisen paikalle varmistaakseen, ettei Anna-täti vahingossakaan tekisi hänen ex-vaimostaan pääperillistä? Matildella näytti olevan vaikeuksia hengittää. Mietin, oliko juuri hän riidellyt isotädin kanssa aikaisemmin kirjastossa?

– Senkin hävytön... hävytön...

Matilde vaikeni ja näytti siltä kuin olisi ollut saamassa sydänkohtauksen. Oli ensimmäinen kerta, kun kuulin Matilden jäävän sanattomaksi. Marco taputti äitinsä kättä rauhoittavasti, mutta kun Matilde vain haukkoi henkeään, pelästyin, että tämä alkaisi pian itkeä. Ja Matilden vuodattamat kyyneleet tarkoittaisivat, että pikapuoliin myös helvetti jäätyisi.

– Minä en ole kertonut Matildelle, kenelle testamenttaan omaisuuteni. Ja niin kauan kuin pääperilliseni ei ole yleisessä tiedossa, siitä tuskin on iloa velkojillekaan.

Isotädin väliintulo sai värin palautumaan Matilden poskille. Häntä oli kuitenkin nöyryytetty pahemman kerran, ja pelkäsin, ettei se jäisi siihen. Katsoin Marcon sukulaisia uteliaana. Jos Matilde ei ollut riidellyt kirjastossa isotädin kanssa, niin kuka sitten?

Maria-serkku oli lääkäri ja järkevin ihminen koko suvussa. Hän edusti suvun vakavaraista ja tasapainoisinta haaraa, eikä riitely sopinut hänen tyyneen olemukseensa missään tilanteessa.

Luigi-serkku näytti kärsivältä, mutta syyksi epäilin tuskallista pitkästymistä vanhempien sukulaisten joukossa. Tiesin sukutapaamisten olevan hänelle pakkopullaa, eikä hän ollut koskaan maininnut toiveita tädin perinnöstä. Hän eli taiteelleen eikä rahalle ja tienasi joka tapauksessa hammaslääkärinä varsin mukavasti. Hänen leskeksi jäänyt äitinsä Laura oli äärimmäisen uskonnollinen ja harrasti riitelyn sijaan rukoilua ja kirkossa käyntiä.

Pasquale-setä oli toista maata. Suvun vanhimpana heti tädin jälkeen saatoin kuvitella hänen pitävän itseään oikeutettuna perintöön. Toisaalta Pasqualen vaimo Mirella oli asianajaja. He toden­näköisesti vain haastaisivat minut Annan kuoltua oikeuteen laittomasta testamentista. 

Vanhapiikasisarukset Giuliana ja Donatella olivat minulle kysymysmerkki. He huolehtivat yleensä omista asioistaan, ja sukujuhlissakin he esiintyivät aina vaitonaisina. Heillä saattoi sitä paitsi olla omaisuutta enemmän kuin isotädillä, ja minun oli vaikea kuvitella heitä painostamassa Annaa testamentista.

Ex-appiukkoni oli velmu mieheksi, mutta en voinut uskoa hänen riitelevän perinnöstä isotäti Annan kanssa. Carlon omaisuus oli huomattava jo sinällään. Marco perisi aikanaan Carlon rahat, eikä hän muutenkaan ollut ihminen, joka riitelisi rahasta. Tiesin, että hän haluaisi jättää myös asuntomme minulle avioeron jälkeen.

Matilde oli yrittänyt häätää minut pois, kun asumuseromme oli tullut voimaan, mutta Marco oli käskenyt minun olla välittämättä äidistään.

Samassa Marco käänsi katseensa minuun. Hän oli pikemminkin huolestunut kuin ärsyyntynyt, aivan kuin syy levottomuuteen ei olisikaan ollut Matilden ja Pamelan välisessä kinassa. Marco ei olisi koskaan riidellyt isotädin kanssa saadakseen perintöä itselleen. Mutta hän olisi saattanut älähtää pelätessään omaisuuden pääperijäksi joutumisen aiheuttavan minulle ongelmia. Mutta oliko isotäti paljastanut aikeensa Marcolle?

Päässäni pyöri muutakin kuin tammitynnyrissä kypsytetty, erinomaisen vuosikerran Brunello. Marcossa oli vuosikausien tuntemisenkin jälkeen minulle yhä tuntemattomia puolia. Olin kiintynyt hänen sukuunsa, koska olin aina kyennyt asettumaan suvun jäsenten välisten riitojen yläpuolelle periaatteessa ulkopuolisena. Iso­tädin perintö kuitenkin vetäisi minut mukaan riitoihin. Huokaisin. Iso­täti luuli tehneensä minulle palveluksen mutta oli todellisuudessa sekoittanut pakkani ja pahasti.

Illallisen jälkeen menin hetkeksi vielä terassille. Taivaalla loisti epätodellisen suurelta näyttävä kuu, joka loi meren pintaan hohtavan kuunsillan. Laulukaskaat eivät olleet vielä lopettaneet konserttiaan.

Hetken mielijohteesta otin kengät pois ja kävelin rannalle. Annoin jalkojen upota hiekkaan aallonrajassa. Muutamat, pyöreäksi hioutuneet pikkukivet tuntuivat hierovan jalkapohjia. Suljin silmäni ja kuuntelin aaltojen kohinaa, kun ne rikkoutuivat pehmeästi hiekkaa vasten. Kuulosti siltä kuin meri olisi hengittänyt ja minä sen tahdissa.

– Oletko menossa uimaan?

Käännyin katsomaan taakseni ja näin Antonion seisovan parin metrin päässä. Hän katsoi minua pää kallellaan ja hymyili. Hänen äänessään oli sama sävy kuin aikaisemminkin, kevyellä tavalla huvittunut, joka antaa epäillä, ettei puhuja ota tosissaan oikein mitään.

– En nyt sentään, sanoin ja nostin mekkoni helmaa. – Olisi sääli pilata hyvä mekko.

– Eikö suomalaisilla ole tapana uida alasti? Dokumentissa kerrottiin, että juoksette suoraan saunasta hankeen tai järveen ilman rihman kiertämää.

Antonion hymy leveni. Minuun meni pieni piru.

– Niin, se on kyllä ihan totta. Mutta sellaista ei voi tehdä ilman taikoja, sanoin mahdollisimman viattomalla äänellä.

– Taikoja?

Antonio kuulosti nyt uteliaalta.

– Aivan niin. Tiedäthän, suomalaiset uskovat yhä taikuuteen. Vaikka siitä ei juuri ulkomaalaisille puhutakaan. Uskomme maahisiin, tonttuihin ja menninkäisiin, kaikenlaiseen sellaiseen. Ja yöllä ei voi mennä uimaan, ennen kuin on tehnyt uhrin vetehiselle. Se on veden henki ja hallitsee niin järviä kuin merta.

– Todellako? Millaisia taikoja tarvitaan, että voit mennä nyt uimaan?

Teeskentelin miettiväni. Katselin Antoniota arvioivasti, ennen kuin kävelin hänen luokseen.

– Voin ottaa mekkoni pois vain, jos sinä autat. Jos emme tee taikuutta täydellisesti, vetehinen kaappaa minut mukaansa merten syvyyksiin.

– Mitä minun pitää tehdä?

Oli vaikea arvioida, uskoiko Antonio minun olevan tosissaan, mutta ainakin hän katsoi minua kiinnostuneena, kun aloin kiertää hänen ympärillään mumisten vesihiisihisihississä aivan kuin se olisi ollut hienokin loitsu. Tein muutamia epämääräisiä liikkeitä kädelläni ja käskin sitten Antonion sulkea silmänsä. Nyt hän vaikutti epäilevältä.

– Miksi minun pitää sulkea silmäni?

– Koska minä riisuudun nyt. Ja jos sinä näet minun riisuutuvan, vetehinen suuttuu ja taivaalta alkaa sataa hiekkaa. Et saa avata silmiäsi, ennen kuin annan luvan.

Olin pitänyt naamani koko ajan peruslukemilla, mutta Antoniota alkoi naurattaa. Hän sulki kuitenkin kiltisti silmänsä. Minä otin käteeni kourallisen hiekkaa, ennen kuin siirryin mahdollisimman äänettömästi hänen taakseen. Hän jaksoi odottaa yllättävän kärsivällisesti ennen kuin antoi periksi.

– Iria? Missä sinä olet?

Antonio käänteli päätään minua etsien. Hän kuulosti epäuskoiselta. Epäilin, että hetken aikaa hän todella uskoi, että taikuus oli mennyt pieleen ja vetehinen oli napannut minut mukaansa. Samassa avasin nyrkkini ja ripottelin keräämäni hiekan hänen päälleen.

– Hyi sinua. Minähän sanoin, ettei saa tirkistellä tai taivaalta sataa hiekkaa.

Antonio näytti ensin hölmistyneeltä, mutta alkoi sitten nauraa. Olin helpottunut huomatessani, että hänen huumorintajunsa kesti kepposeni. Oikeastaan olin ryhtynyt koko näytelmään testatakseni hänen huumorintajuaan. Ilman sitä en voinut kuvitella suhdetta yhdenkään miehen kanssa, oli tämä muuten kuinka älykäs ja komea tahansa. Ehkä naurun vähentyminen oli loppujen lopuksi painavin syy minun ja Marconkin eroon. Viimeiset ajat ennen eropäätöstämme olimme riidelleet paljon enemmän kuin nauraneet yhdessä. Varsinkaan ex-anoppini kestämiseen huumorintajuni ei enää riittänyt.

– Sinä senkin, Antonio sanoi ja yritti ottaa minua kiinni käsivarresta.

Lähdin karkuun, Antonio juoksi perässäni yhä nauraen. Upottavassa hiekassa oli hankala edetä nopeasti. Rojahdin maahan, ja Antonio laskeutui hiekalle viereeni puuskuttaen.

– Samassa dokumentissa taidettiin mainita, että olette myös hulluja.

– Sittenhän sinua on varoitettu, sanoin ja hymyilin.

Antonion katse oli niin intensiivinen, että tunsin itseni hämilliseksi ja käänsin oman katseeni yö­taivasta kohti. Tähdet tuikkivat hämmästyttävän kirkkaina, niin kuin vain maalla kaukana kaupunkien valoista voi. Taivaankannen yli lensi lentokone, mutta mieleni teki leikkiä, että se oli tähdenlento. Sillä tavoin minulla olisi ollut oikeus yhteen toivomukseen.

– Voi kun söpöä, te leivotte hiekka­kakkuja.

Chiaran ääni kuului ensin, vasta sitten Marcon tyytymättömät kasvot peittivät ihanat, taivaalla loistavat tähdet.

– Ei, vaan me teemme hiekka­enkeleitä, sanoin ja aloin liikuttaa käsiäni ja jalkojani.

– Olen pahoillani, että joudun keskeyttämään hiekkalaatikko­leikkinne, mutta jotain on tapahtunut, Marco sanoi.

Nousin vastahakoisesti istumaan. – Mitä nyt? Onko äitisi poksauttanut Pamelan rinnat rikki?

– Isotäti Anna kertoi juuri koko suvulle, että on valinnut sinut pääperijäkseen. Kaikki eivät ottaneet uutista parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Nielaisin. Vatsanpohjaa kiristi, ja nousin seisomaan.

– Eli minua varten on sytytetty jo noitarovio?

– Oletpa sinä dramaattinen, Chiara sanoi ja katsoi minua kuin hemmoteltua pikkulasta. – Eivät he sinulle ole vihaisia, vaan isotäti Annalle.

– Jostain syystä minun on vaikea uskoa sitä, mutisin.

– Ovatko he ruokasalissa? Antonio kysyi.

Hänen äänensä oli neutraali.

Yllättävän neutraali, tajusin. Aivan kuin tieto isotädin omaisuuden määräämisestä minulle ei olisi ollut hänelle lainkaan yllätys.

– Olivat äsken, nyt he ovat hajaantuneet ympäriinsä. Halusin tulla vain varoittamaan siltä varalta, että törmäät johonkuhun juuri nyt, kun tunteet ovat pinnassa.

– Pian he rauhoittuvat, Chiara sirkutti, mutta todellisuudessa olin kuulevinani vahingoniloa hänen äänessään.

– Niin varmasti, sanoin. – Ehkä sadan vuoden kuluttua kaikki ovat unohtaneet koko jutun.

Puistelin hiekkaa vaatteistani. Ajatus hiekkaleikeistä ei enää kiinnostanut. 

– Taidan mennä huoneeseeni, sanoin.

– Haluatko, että saatamme sinut? Marco kysyi.

Huokaisin. Monien mielestä exäni oli täydellinen herrasmies, minulle taas tuli hänen seurassaan usein tunne, että hän piti minua täysin kykenemättömänä huolehtimaan itsestäni. Vaikka olimme eroamassa, ylikorostunut velvollisuudentunton vaati häntä kontrolloimaan yhä elämääni.

– Pärjään kyllä, kiitos vain. Itse asiassa, olisin mieluusti nyt yksin, sanoin ja hymyilin anteeksipyytävästi Antoniolle.

– Ymmärrämme mainiosti, Chiara sanoi ja työnsi kätensä Marcon käsikynkkään.

– Sinun kannattaa levätä, huomisesta saattaa tulla hyvin kiinnostava, jos kaikki päättävät kertoa ääneen mielipiteensä tästä testamenttiasiasta.

– Irian olisi paras lähteä huomenna kotiin, Marco sanoi.

Chiara nyökytteli hänen sanoilleen niin innokkaasti, että päätin jäädä ihan vain heidän kiusakseenkin.

Marco, Chiara ja Antonio jäivät puutarhaan katselemaan perääni, kun kävelin terassin läpi sisään huvilaan. Tunsin helpotusta, kun en nähnyt ketään eteisaulassa. Joskus olin tuntenut oloni epämukavaksi huvilassa ilman seuraa. Linnamainen rakennus oli juuri sitä tyyppiä, jossa takuulla kummitteli useampikin levoton sielu. Nyt olin kuitenkin vain tyytyväinen, etten törmännyt kehenkään sukulaiseen.

Olin juuri noussut punaisen samettimaton peittämien marmori­portaiden ensimmäiselle askelmalle, kun kuulin kolahduksen takaani. Käännyin katsomaan, mutta en nähnyt ketään. Joku tädin kissoista, ajattelin ja lähdin nousemaan portaita. Olin päässyt yli puolenvälin, kun se tapahtui.

Valot sammuivat. Minun teki mieli kirkaista mutta sain hillittyä itseni viime hetkellä. Kuulin askelia ja ikään kuin laahaavaa ääntä takaani. Kylmät väreet juoksivat selkäpiissäni. Pelko alkoi haihtua ja muuttua suuttumukseksi, kun tajusin jonkun pelottelevan minua tahallaan. Kuinka lapsellisia Marcon sukulaiset oikein olivat? Rohkeuteni keräten jatkoi portaiden nousemista. Ylätasanteella oli valonkatkaisija, ja sitä kohti minä suuntasin.

Samassa tunsin jalkojeni liikkuvan tahtomattani. Kesti sekunnin, ennen kuin tajusin jonkun vetäneen portaita peittävän maton altani. Sitten menetinkin tasapainoni. Kirkuen kierin portaita kohti alhaalla odottavaa pimeyttä.


Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.