Roomaan muuttanut Iria on eroamassa miehestään Marcosta. Hän osallistuu kuitenkin tämän rikkaan isotädin järjestämiin sukujuhliin, jonne Marcokin tulee uuden naisystävänsä kanssa. Isotäti Anna joutuu outoon onnettomuuteen heti, kun on kertonut sukulaisille aikovansa muuttaa testamenttiaan. Iriaa askarruttaa sekä Annan onnettomuus että Marcon sukulaismiehen kiehtovan siniset silmät.

Kaikki tuijottivat mahallaan makaavaa isotätiä Annaa. Marcon lääkäriserkku Maria ryntäsi isotädin luo ensimmäisenä. Maria kosketti tämän kaulavaltimoa.

– Hän on hengissä.

Isotäti alkoi liikahdella. Entinen appiukkoni Carlo ja Pasquale-setä auttoivat kääntämään hänet ympäri.

– Taisin kompastua yhteen kissoista, isotäti sanoi ja piteli takaraivoaan.

Maria pyysi hovimestaria tuomaan jäitä, ja pian isotädin päähän kasvanutta kuhmua vilvoiteltiin jääpussilla. Kaikki alkoivat voivotella yhteen ääneen sähkökatkosta ja sen aiheuttamaa onnettomuutta. Kukaan ei pohtinut ääneen, kuinka kummassa isotädillä oli kuhmu takaraivossaan, jos hän kerran oli kaatunut maahan mahalleen. Minäkään en halunnut miettiä, miksi tädin onnettomuus oli sattunut heti sen jälkeen, kun hän ilmoitti haluavansa muuttaa testamenttiaan, jonka edunsaaja oli siihen saakka ollut kaikille tuntematon.

Isotäti Anna vakuutti, että sukulaisten hössötys oli täysin turhaa. Hän halusi jatkaa illallista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä istuin jättimäisen ruokapöydän päädyssä isotädin oikealla puolella. Alistuen hyväksyin kunniapaikan. Tunsin sielujen sympatiaa vanhaapiikaa kohtaan: avioeron jälkeen olisin pian itse samanlainen. Isotäti Anna oli gattaran eli Rooman puistoissa kissoja ruokkivien mummeleiden irvikuva. Hänellä oli aina sekalainen seurakunta erirotuisia kissoja talossaan, ja minä olin hyvää vauhtia matkalla samoihin omituisuussfääreihin. 

Tein vapaaehtoistyötä Largo di Torre Argentinan kissayhteiskunnassa niin ahkerasti, että Marco oli usein avioliittomme aikana väittänyt minun rakastavan katteja enemmän kuin häntä. Se ei tietenkään ollut totta, mutta saattoi selittää, miksi Marco oli alkanut viettää aina vain enemmän aikaa erilaisissa poliittisissa kuppikunnissa. Olisin toki voinut hellittää työtahtiani. Kissojen hoitaminen oli kuitenkin antanut elämääni sisältöä silloin, kun muuten olin tuskaillut vauvakuumeessa. Vauvakuumeessa, jota Marco ei ollut jakanut. Sitäkin innokkaammin hän oli jakanut äitinsä mieli­piteen siitä, että hänen piti keskittyä ensin poliittiseen uraansa ja miettiä lapsia vasta myöhemmin. Ex-anoppini oli varmasti laskeskellut, että näin Marco innostuisi lastenhankinnasta sitten, kun minulla olisi mahdollisuus kärsiä aamupahoinvoinnin sijaan vain kuumista aalloista. Kuin aavistaen alkavan itsesäälini kolme kissaa tuli kiehnäämään jalkoihini.

– Ave Caesar, tervehdin niistä yhtä. – Ciao Caligula. Mitä kuuluu, Augustus?

– Totta kai minun lempityttöni muistaa kaikkien kullannuppujeni nimet, isotäti Anna sanoi ja hymyili tyytyväisenä. – Kissani tunnistavat kunnon ihmiset, ja heidänkin ansiostaan tiedän, että sinuun voi luottaa, hän jatkoi selittämättä sen tarkemmin, missä asiassa hän kaipasi apuani.

– Kerrohan Iria, kuinka työt sujuvat? Pasquale-sedän vaimo Mirella kysyi minulta samalla, kun maistelin Barolo-kastikkeessa haudutettua vasikanpaistia. Se oli täydellisen mureaa, ja söin sen suuhuni öljyä tihkuvien lohkoperunoiden kera, vaikka jo eturuokana tarjottu herkkutattirisotto oli tuntunut täyttävältä.

– Rooman kaupunki yrittää saada Largo di Torre Argentinan kissayhdyskuntaa muuttamaan pois arkeologisesti arvokkaalta alueelta. Me olemme yrittäneet vedota päättäjiin, mutta pahalta näyttää, vastasin suupalojen välissä.

– Naurettavaa, isotäti Anna sanoi ja antoi paististaan palan syliinsä asettuneelle Caligulalle.

–Kissathan ovat Rooman suosituin nähtävyys. Turistit valittavat, jos kissat katoavat raunioilta.

Kaikki myöntelivät ja vakuuttivat tädin havainnon olevan viisas. Samaa ajatusta myös eläinsuojeluyhdistys oli korostanut lobatessaan tilojen säilyttämistä keskellä arkeologisia kaivauksia. Sukulaisten mielipidettä tosin ohjasi tieto isotädin aikeista valita huomattavalle omaisuudelleen pääperijä.

– Eikö eläinsuojeluyhdistys olekaan vapaaehtoistyötä? Käsittääkseni sinä olet virallisesti Marcon isän palkkalistoilla?

Marcon uuden naisystävän huomautus aiheutti äkillisen hiljaisuuden. Kaikki katsoivat minua ja punaisena helottavaa naamaani. Marco katsoi kiusaantuneena väliin minua, väliin Chiaraa.

– Toki, vietän kissojen parissa yleensä vain vapaa-aikaani. Työkseni vastaan Carlon yrityksen sponsorihankkeista. Käytännössä valitsen hyväntekeväisyyskohteet ja huolehdin siitä, että yrityksemme saa ansaitsemansa huomion lahjoitustensa ansiosta. Juuri nyt yritys on päättänyt avustaa Largo di Torre Argentinan kissoja.

Hymyilin sydämellisesti, vaikka olisin mielelläni käskenyt Chiaraa keskittymään omiin asioihinsa. En kuitenkaan halunnut antaa Marcolle tyydytystä huomata, kuinka erinomaisen valinnan hän oli tehnyt vaihtaessaan tahdittoman ex-vaimonsa Neiti Täydellisyyteen.

Kun huomasin Marcon äidin ilmeen, ymmärsin, keneltä Chiara oli todennäköisesti saanut kehotuksen ahdistella minua epämukavilla kysymyksillä. Matilde katsoi minua tavallistakin ylimielisemmin. Hän oli sanonut moneen kertaan mielipiteensä "suojatyöpaikasta", jonka Carlo oli perustanut varta vasten minua vasten. Ideana oli ollut, että vaivoihin nähden varsin anteliaan palkan turvin olin voinut jatkaa leppoisaa opiskelutahtiani eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja viettää päivät siellä, missä eniten halusin, eli eläinsuojeluyhdistyksen eri projekteissa.

– Aivan niin, mitäpä emme tekisi Rooman ihanien kisulien pelastamiseksi, Carlo vakuutteli huomatessaan otollisen hetken isotädin mielistelylle.

– Carlolla on yleensä erilaiset mirrit mielessään. 

Pasquale-setä hymyili niin kaksi­mielisesti kuin lääkkeettömien petihommien yläikärajan ylittänyt vain voi hymyillä. Isotäti Anna katsoi meitä vaiti. Hänen ilmeestään oli mahdotonta päätellä, mitä hän ajatteli hullusta suvustaan. Muistutin itseäni, että kysyisin häneltä myöhemmin, mihin hän oikein tarvitsi apuani.

Loppuillallinen sujui ilman suurempia kömmähdyksiä. Huomasin katseeni eksyvän turhankin usein Marcon pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon, joka istui ruokapöydän toisessa päässä. Hän vaikutti miellyttävältä seuramieheltä olematta liian puhelias. Pari kertaa hän oli katsonut minua juuri, kun olin tuijottanut häntä arvatenkin kuola suupielestä valuen. Saatoin vain toivoa, että mies piti minua pikemminkin likinäköisenä kuin potentiaalisena stalkkerina.

– Olet kutsunut kaukaisempiakin sukulaisia paikalle, sanoin isotäti Annalle, kun lusikoin marengista, mansikoista ja mansikkasorbetista tehtyä jälkiruokaa. – Ainakin pikkuserkku on aivan uusi tuttavuus minulle.

Isotäti Anna katsoi Antoniota, joka nauroi jollekin Luigi-serkun jutulle. Antoniolla oli kaunis hymy, valkoiset hampaat näyttivät hyvältä ruskettunutta ihoa vasten. Silmät olivat juuri sitä turkoosiin vivahtavaa sävyä, johon olin ihastunut aikoinaan Marcon katseessa. Muuten mies olikin väreiltään tumman exäni vastakohta. Hetkeksi unohduin miettimään, mahtoiko Antonio olla kropaltaan yhtä treenattu kuin Marco. Onneksi isotäti Anna ei voinut tietää, kuinka korkealentoisia ajatukseni olivat.

– Antonio ei ole tarkalleen ottaen Marcon pikkuserkku, kaukaista sukua kuitenkin. Hän on minun pikkuserkkuni Sabrinan poika. Valokuvaaja, työskennellyt kuulemma kuuluisille ulkomaisille lehdille. Asunut vuosikausia ulkomailla. Otti yhteyttä muutama kuukausi sitten, kun muutti Roomaan. Hän toivoi tutustuvansa paremmin sukuun, joten kutsuin hänet mukaan. Oikein hauska nuori mies.

Katsoin Antoniota uudelleen. Silmien väriä lukuunottamatta hän ei vaaleudessaan juuri muistuttanut muuta sukua. Oliko mies todellakin niin sukurakas kuin väitti, vai oliko hän halunnut lähestyä sukua ja ennen kaikkea isotätiä muista syistä?

Samassa Antonio vilkaisi suoraan minuun. Poskiani alkoi kuumottaa, mutta varsinainen punastumisen aalto iski vasta, kun huomasin Marcon tuijottavan minua nyrpeän näköisenä. Tyypillistä Marcoa. Hän oli toki vapaa tuomaan uuden naisystävänsä juhliin, mutta minun olisi pitänyt ripotella tuhkaa ylleni ja piiloutua luostariin häpeämään niin kuin muutkin huonot vaimot. Saatoin vain toivoa, ettei kukaan muu ollut huomannut niin helposti kiinnostustani uutta sukulaista kohtaan. Muussa tapauksessa piru olisi merrassa, kun kaikki hösäisivät suhdettamme eteenpäin saaden aikaan korkeintaan katastrofin. Jos olin oppinut Marcosta jotain, niin ainakin sen, että parisuhteessa ei ollut tilaa italialaiselle suvulle.

Rooman historiallisen keskustan kadut tuntuivat kiehuvan keski päivän auringossa, kun seuraavana päivänä kävelin kohti Largo di Torre Argentinaa. Melkein kaikki paikalliset olivat vetäytyneet ikkunaluukkujen pimentämiin asuntoihin siestaa viettämään. Vain minä ja turistit olimme niin hulluja, että kävelimme nestehukkaa uhmaten kuumuudesta pehmenneellä asfaltilla.

– Ciao bellissima!

Giorgia tervehti minua poskisuukoin. Hän oli minun laillani yksi kissayhdyskunnan vapaaehtoistyöntekijöistä. Giorgia oli valmistumassa eläinlääkäriksi ja oli harjoittelijana päässyt jo tekemään kissoille kastraatioleikkauksia.

Katukissojen leikkaaminen oli vapaaehtoistyömme tärkein päämäärä. Saimme lisäksi lahjoituksina kissoille ruokaa ja peitteitä ja erilaisia lääkekuureja, joita jaoimme myös muille ympäri Roomaa sijaitseville, vähemmän suosituille eläinsuojeluyhdistyksille. Välillä kulutimme aikaamme hoivaamalla ja hellimällä kissoja, joista iso osa oli sokeita tai vammautuneita, eikä olisi selvinnyt kovasta katuelämästä ilman ihmisten apua.

– Kuinka menee? Onko Magnoliaa näkynyt?

Magnolia oli toisen takajalkansa menettänyt valkokarvainen ikäneito, joka aiheutti meille huolta seikkailemalla myös Torre Argentinan raunioiden ulkopuolella. Se oli jatkuvasti vaarassa jäädä hulluna pyörivän liikenteen jalkoihin. 

– Loistavia uutisia! Se saksalainen rouva, joka kävi täällä viime viikolla, on päättänyt adoptoida Magnolian. Hän vie sen kotiinsa.

Olin vilpittömän iloinen, vaikka tiesinkin, että minun tulisi kattiriepua ikävä. Sekä kissojen varsinaiset adoptiot että etäadoptio olivat yksi vapaaehtoistyömme päämääristä. Mitä enemmän katukissoja saatiin pois kadulta, sitä tyytyväisempiä kaikki olivat.

– Loistojuttu, että olet mukana toiminnassa, Giorgia sanoi, kun jaoimme ateriaa jaloissamme kiehnääville kissoille. Kun avasin kissanruokapurkin, tuntui kuin joukko hyrrääviä moottoreita olisi käynnistynyt.

– Niin minäkin. Hyviä uutisia, sain appiukkoni tekemään mittavan lahjoituksen meille.

– Kukaan ei ole järjestänyt varainkeruuta yhtä tehokkaasti kuin sinä, Giorgia kehui.

Hän oli oikeassa. En ollut erityisen säntillinen opiskelija enkä sopinut hyvin myöskään toimistotöihin, mutta eläinsuojeluyhdistyksen gaalailtojen ja muiden hyväntekeväisyystempausten järjestäjänä olin omaa luokkaani. Marco oli useaan kertaan huokaissut, että jos olisin auttanut häntä samalla tavoin vaalikampanjassa, hän olisi ollut ministeri jo aikapäiviä sitten.

– Tytöt, minulla on uutisia!

Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Emanuele kiirehti luoksemme tohkeissaan. Hän kävi yhdyskunnassa vain harvoin keskellä päivää, joten uutisten täytyi todellakin olla tärkeitä.

– Mitä nyt? kysyin. – Joku amerikkalainen eukko on kupsahtanut ja jättänyt omaisuutensa kissoille?

Emanuele puisteli päätään.

– Tulen pormestarin asettaman kulttuurilautakunnan kokouksesta. Siellä käsiteltiin Kulttuuriministeriön tekemää valitusta tiloistamme.

Eläinsuojeluyhdistyksemme pieni, alun perin laittomasti rakennettu nurkkaus oli aivan Torre Argentinan arkeologisen kaivausalueen reunassa. Kulttuuri-ihmiset olivat valittaneet maisemaa rumentavasta, kissanruokien annosteluun ja kissojen pieniin hoitotoimenpiteisiin varatusta tilastamme niin usein, että vuosien jahkailun jälkeen ministeriö oli antanut ukaasin, jonka mukaan meidän piti siirtää yhdyskunnan tilat jonnekin muualle. Olimme tehneet vetoomuksia eri tahoille, mutta kukaan ei ollut näyttänyt välittävän Torre Argentinan kissojen kohtalosta. Olimme valmistautuneet häätöön, vaikka olimmekin toivoneet, että olisimme saaneet venytettyä taistelua vielä edes vuoden verran.

– Milloin meidän on lähdettävä? kysyin.

– Ei ehkä milloinkaan, Emanuele myhäili tyytyväisenä. – Näyttää siltä, että miehesi vetoomus kissojen arvosta Rooman nähtävyyksiin kuuluvana olennaisena osana on tehnyt vaikutuksen itseensä pormestariin. Pormestari on luvannut ottaa meidät henkilökohtaiseen suojelukseensa.

Giorgia alkoi kiljahdella riemusta, ja aina hillitty Emanuelekin innostui halaamaan meitä kumpaakin. Minä katsoin heitä hämmentyneenä.

– Onko Marco vedonnut kissojen puolesta pormestariin?

Minulla oli vaikeuksia ymmärtää kuulemaani. Olin toki kertonut asiasta Marcolle useampaan otteeseen, mutta aivan kuten kaikki muutkin kissoja koskevat asiat, myös häätömme oli näyttänyt menevän yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

– Sinulla on ihana mies, Giorgia sanoi.

– Sinun on syytä kiittää häntä aivan erityisellä tavalla tänä iltana, Emanuele sanoi ja iski silmää.

Minä nyökkäsin, enkä jaksanut selittää, että minulla oli korkeintaan ihana ex-mies. Marco halusi selvästi hyvittää tosiasian, että hän oli mennyt elämässään eteenpäin oikeaan suuntaan, kun taas minä olin valinnut risteyksessä tien, jonka päätepysäkkinä oli muuttuminen Crazy Cat Ladyksi isotäti Annan tapaan. Aioin kyllä kiittää häntä illalla, kun tapaisimme Luigi-serkun taidenäyttelyn yhteydessä, tosin huomattavasti siveellisemmällä tavalla kuin Emanuele likaisessa mielikuvituksessaan ehdotti.

Valmistauduin iltaan huolella. Arvasin, että Marco pistäytyisi onnittelemassa serkkuaan näyttelyn avajaisista. Mukana tulisi mitä todennäköisemmin pisteliäs Neiti Täydellinen, enkä minä halunnut näyttää junasta jääneeltä, rupsahtaneelta ex-vaimolta. Lopputulos ei ollut hullumpi, ja vannoin mielessäni, että meikkaisin tästä lähin useammin. Iltaan sopiva tumma silmämeikki ja huulipuna saivat minut näyttämään suorastaan kohtalokkaalta. Tiesin unohtavani meikkauspäätöksen jo seuraavana aamuna, mutta nyt aioin vain nauttia kaikesta mahdollisesta huomiosta, jota laittautumiseni ja vartalonmyötäinen pikkumusta minulle toisivat.

Menin Trasteveressä sijaitsevaan taidegalleriaan taksilla. Jäin pois pienellä kadulla kaupunginosan sydämessä. Katutasossa sijaitsevan gallerian ovet olivat selällään, ja ulos saakka kuului aasialaistyylinen musiikki ja naurunpurskahdusten värittämä puheensorina. Seisoin hetken näyttelytiloiksi muutetun huoneiston ovella ja yritin päättää, joutuako paniikkiin vai ei. Hilpeä väkijoukko näytti tekevän uutta maailman ennätystä pienimpään mahdolliseen tilaan ahtautuneista, mahdollisimman kovaäänisistä ihmisistä. Luigi huomasi minut kuitenkin ennen kuin ehdin paeta.

– Serkkutyttö, tule tänne, Luigi sanoi ja alkoi esitellä minua tuttavilleen. Parinkymmenen ensimmäisen poskisuukkotervehdyksen jälkeen tunsin kaipaavani drinkkiä. Nappasin ohikulkevalta tarjoilijalta kaksi samppanjalasia ja join toisen yhdellä kulauksella. Etsin paikkaa tyhjälle lasille, kun huomasin tutun turkoosin silmäparin katselevan minua. Marcon ja Luigin pikkuserkku ei edes yrittänyt peittää huvittuneisuuttaan.

– Ciao kissanainen, Antonio sanoi ja otti tyhjän samppanjalasin vain vaihtaakseen sen täyteen ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta. – Haluatko uuden? hän kysyi ja tarjosi minulle samppanjalasillista.

– Kiitos, tämä riittää kyllä, sanoin ja kohotin minulle jäänyttä juomaa. Olin ylpeä siitä, etten ollut punastunut. Ehkä minusta oli pikkuhiljaa tulossa cool. – Minun nimeni on muuten Iria, jos olet unohtanut.

– Sinua on mahdotonta unohtaa, Antonio vastasi pehmeällä äänellä.

Se cooliudesta, ajattelin ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni.

– En vain oikein ymmärtänyt sukulaissuussuhdettasi Luigiin tai isotäti Annaan, Antonio jatkoi.

– Et ole ainoa, vastasin. Katsoin parhaakseni selittää: – Oikeastaan en ole edes sukua, tai en ainakaan parin viikon kuluttua, kun avioero Marcon kanssa astuu voimaan.

Odotin mieheltä kiusaantuneena mutistua osanottoa myttyyn menneen avioliiton vuoksi, mutta hän virnistikin ja iski silmää.

– Kiinnostavaa, oli hänen ainoa kommenttinsa.

Kieltämättä ajatus avioerosta oli alkoi vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta myös minun mielestäni. Oli vain vaikea päättää, oliko syynä Antonion silmien sinisyys vai samppanja, joka nousi päähän yllättävän nopeasti.

– Mikä on niin kiinnostavaa?

Säpsähdin kuullessani mieheni, tai siis ex-mieheni äänen. Marco käveli luoksemme uusi heila käsikynkässään. Chiara näytti muotinäytöksen tähdeltä, mutta Antonion vierellä en jostain syystä kokenut sellaista alemmuudentunnetta kuin olin kuvitellut.

– Luigin taide tietenkin, vastasin ja heilautin kädelläni tauluja kohti.

Muiden katse seurasi kättäni, ja oikeastaan vasta nyt kiinnitin itsekin huomion Marcon serkun aikaansaannoksiin. Useimmista tauluista oli vaikea saada selvää, esittivätkö ne ihmisiä vai ektoplasmaa. Vilkaisin lähempää yhtä taulua, jonka nimi oli "Ihmisyys on seksiä". Siinä kaksi verihyytymän näköistä pallukkaa näytti yhtyvän toisiinsa. Hintapyyntö oli toista tuhatta euroa. Toivoin, ettei Luigi ollut vielä luopunut hammaslääkärin praktiikastaan. Taide tuskin elättäisi häntä vielä pitkään aikaan. Chiara näytti siltä, että alkaisi tenttiä minulta tarkempaa mielipidettä tauluihin läntätyistä limanuljaskoista, mutta onneksi joku taiteen­ystävä lyöttäytyi seuraamme.

– Mitä mieltä olette näiden teosten ilmaisemasta ristiriidasta nihilismin ja moraalisuuden välillä?

Nainen ei varsinaisesti odottanut vastausta vaan alkoi papattaa konekiväärin rytmillä Antoniolle tehden keskustelun muille mahdottomaksi. Marco ja Chiara livahtivat pian muualle, ja hetken aikaa tunsin oloni vain tyhmäksi, kun yritin seurata Antonion ja naisen keskustelua. Niinä harvoina kertoina, kun Antonio sai puheenvuoron, hän katsoi minua kuin yrittäen saada minut mukaan keskusteluun. Seuraamme tunkeutunut hipsteri vaikutti kuitenkin niin ärsyttävältä, että teeskentelin nähneeni omia ystäviäni ihmisten joukossa ja liukenin paikalta.

Kulautin toisenkin samppanjalasillisen kurkkuuni ja päätin jatkaa muualle. Luigin näyttely oli täynnä niitä ihmisiä, joiden seuraa en ollut sietänyt myöskään Marcon poliitikon uran kannalta tärkeillä cocktailkutsuilla: rikkaita, statussymboleillaan brassailevia idiootteja, jotka eivät todellisuudessa erottaneet Picasson sinistä kautta vaaleanpunaisesta. Hyvästelin kuitenkin Luigin kohteliaasti ennen kuin poistuin galleriasta.

Ovella pysähdyin hetkeksi. Ulkona oli jo pimeää, mutta Trasteveren katulamput loivat pehmeää, romanttista hämyä. Rakennuksen seinää pitkin kasvavan sinisadeköynnöksen violetit kukat levittivät makean puuterimaista tuoksua. Isommilta kaduilta kuului Rooman vilkkaan iltaelämän ääniä, Tiberjokea tukikohtanaan pitävä lokki kirkaisi lentäessään kattojen yllä. Huokaisin.

Rakastin öistä Roomaa, mutta se olisi ollut parempi kokea käsi­kädessä jonkun kanssa eikä yksin. Päätin käydä ostamassa itselleni seuraksi kilon verran jäätelöä kotini lähellä sijaitsevasta gelateriasta. Lohdullisen päätöksen voimalla jaksoin lähteä kävelemään kotia kohti. Ehdin ottaa muutaman askeleen eteenpäin, kun piikkikorkoni takertui katua päällystävien, neliskanttisten sampietrino-kivien väliin. Tyypillistä. Suutuin ja riuhdoin kenkää niin, että korko irtosi. Kiroilin läpi koko suomen- ja italiankielisen arsenaalini. Olisi pirullista nilkuttaa kotiin korkopuolena. Taksia en löytäisi tähän hätään mistään.

– Voin viedä Tuhkimon kotiin. Autonkin pitäisi toimia ainakin keskiyöhön saakka.

Marcon ääni kuului aivan takaani, ja siinä oli avoimen huvittunut sävy. Minun teki mieli kirota lisää.

– Minne Chiara jäi? Muuttui kurpitsaksi, vai?

– Hän päivystää ja joutui lähtemään töihin. Hän on lääkärinä Fate bene fratellin sairaalassa.

Niinpä tietysti. Totta kai Marcon uusi naisystävä oli lääkäri ja vielä ihmisiä hoitava sellainen, kun taas minä opiskelin yhä marsujen ruuansulatusta. Olisin mieluusti kävellyt niskojani nakellen pois paikalta, mutta linkuttaminen ilman toisen kengän korkoa tuskin olisi tehnyt haluamaani vaikutusta.

– Hyvä on, sanoin. – Kyyti olisi kiva.

Jäin odottamaan gallerian eteen, kun Marco lähti hakemaan kauemmas parkkeerattua autoaan. Olin ollut yksikseni vain minuutin, kun näin Antonion tulevan ulos galleriasta. Siirsin piikkikorkoa vaivihkaa taakseni, vaikka Antonion korotonta kenkää tuijottavan katseen perusteella peittelyni oli turhaa.

– Oletko jo lähdössä?

Antonion pettynyt ilme oli mannaa haavoittuneelle sielulleni.

– Tuota, ehdin sanoa, kun Marcon auto pysähtyi eteemme.

– Näköjään. Marco antaa minulle kyydin, sanoin ja näytin selitykseksi kengän korkoa.

– Harmi, Antonio sanoi. – Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? hän kysyi.

Ujuttauduin parhaillaan Marcon urheiluauton etupenkille. Olisin halunnut kirota lisää. Mikään ei ole tyylittömämpää kuin ahtautua lyhyessä hameessa pienen auton pelkääjänpaikalle.

– Harkitsen asiaa, sanoin, mutta kun näin miehen kasvoille syttyvän hymyn, tiesin jo tehneeni päätöksen.

Marco katsoi kallista rannekelloaan, kun jahkailin auton oven sulkemisessa. Vilkutin hyvästiksi Antoniolle. Kun olin saanut oven kiinni, Marco ampaisi matkaan. Hän tuskin arvasi, kuinka paljon hänen eleensä oli minua ärsyttänyt. Se ei ollut ainoastaan epäkohtelias tapa saada minut lopettamaan juttelu ainoan hiukankaan kiinnostavan miehen kanssa, vaan minua ärsytti ylipäätään koko öykkäröivä kultakello.

Sellaiset eivät olleet kiinnostaneet, kun olimme aloittaneet seurustelumme. Perheen varakkuus oli saanut Marcossa aikaan jokseenkin päinvastaisen reaktion kuin nuorissa yleensä: hän oli tuntunut jollain tavoin häpeilevän taustaansa. Olimme tavanneet aikoinaan vapaaehtoistyössä Etelä-Italiassa, jossa oli kunnostettu vanhaa orpokotia. Marco oli ollut yksi ahkerimmista työntekijöistä, aivan kuin hänen ilmaiseksi saamansa etu­oikeudet olisivat velvoittaneet hänet auttamaan muita kaksin verroin. Mietin, missä vaiheessa mieheni oli vaihtanut ihanteensa kultaiseen sveitsiläiskelloon. Aivan läpimätä Marco ei kuitenkaan vielä ollut, se minun täytyi myöntää. Siksi en alkanut naputtaa yli­nopeudesta, jolla hän puikkelehti keskustan kaduilla.

– Kiitos, kun puhuit puolestamme pormestarille. On iso juttu meille ja kissoille, että saamme pitää tilamme tutussa paikassa. Saat varmasti eläinten ystävät miettimään äänestämistäsi seuraavissa parlamenttivaaleissa.

Marco hymyili vinosti.

– Sinun mielessäsi ei tietenkään voi käydä, että olisin halunnut auttaa ilman hyötymistarkoitusta.

Kohautin harteitani.

– Muutama vuosi sitten olisin pitänyt auttamishaluasi itsestäänselvyytenä. Mutta olemme tainneet muuttua kumpikin vuosien varrella.

– Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin.

Marcon suusta kuultuna toteamus ei kuulostanut kohteliaisuudelta. En kuitenkaan takertunut siihen. Olipa Marcon motiivi ollut mikä tahansa, apu oli ollut tarpeen ja olin siitä kiitollinen.

– Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? Marco vaihtoi puheenaihetta, kun en vastannut mitään.

– Itse asiassa ajattelin tulla, miten niin?

Marcon ilme oli nyt vakava.

– Minun tekisi mieli pyytää sinua olemaan tulematta. Sinut tuntien kielto saisi sinut kuitenkin tulemaan sinne vaikka kontaten, joten pyydän sinua olemaan vain varovainen.

Naurahdin epäuskoisena.

– Varovainen? Mitä minun pitäisi muka varoa?

– Minulla on outo tunne, että jotain on tapahtumassa. Jotain, joka liittyy isotäti Annaan. Ja sinuun. En osaa selittää sitä. Sinähän se aina käsket minun kuunnella vaistojani pelkän järkeilyn sijaan. Järjellä ajatellen kaikki on kunnossa, mutta vaistoni hälyttää.

– Sattuuko vaistosi varoittamaan minua tutustumasta paremmin erääseen vaaleaan valokuvaajaan? Siitäkö on kysymys? Sinun kyllä sopii seurustella ja tuoda uusi tyttöystäväsi mukaan suvun tilaisuuksiin, mutta minun pitäisi ymmärtää häipyä taka-alalle nöyränä ja hiljaisena.

–  En minä ole mustasukkainen, Marco vastasi ja naurahti.

Hänen huvittuneisuutensa sai minut tuntemaan itseni naurettavaksi. Miksi ex-mieheni olisikaan ollut minusta mustasukkainen?

–  Jotain vain on tekeillä, jotain outoa. Ja kyllä, jos totta puhutaan, niin myös Antonion ilmestyminen kuvioihin juuri nyt on omituista. Kukaan ei ole kuullutkaan hänestä. Antonio sanoo syntyneensä ja kasvaneensa Ranskassa. Miksi hän ei ole koskaan ollut missään yhteydessä sukuun ennen kuin nyt?

–  Minusta tilanteessa ei ole mitään omituista. Naurettavaa sen sijaan on pelkosi suvun alfauroksen paikan menetyksestä, kun näköpiiriin on ilmestynyt komea ja kaikin puolin miellyttävä sukulainen. Nähdään viikonloppuna Toscanassa!

Marco kaasutti pois paikalta heti, kun olin noussut autosta ja läimäyttänyt oven kiinni. Varma merkki siitä, että itsepäisyyteni oli muistuttanut hänelle elävästi, miksi olimme eroamassa.

Toscanassa paistoi odotetusti aurinko, kun jäin pois Grosseton asemalla. Isotäti Anna oli lähettänyt kuljettajansa minua vastaan. Päätin olla miettimättä Marcon varoituksia, vaikka ne olivat kylväneet omaankin mieleni epäilyksen siemenen. Olinko aivan viisas, kun tuppauduin yhä Marcon suvun joukkoon?

Isotädin huvilalle tullessa epäilykseni hälvenivät. Astuin ulos autosta ja huokaisin ihastuksesta. Huvila oli vähättelyä, pikemminkin olisi pitänyt puhua linnasta. Suuren, kaksikerroksisen rakennuksen toisessa päässä oli jopa torni, ja koko komeutta ympäröi puistomainen puutarha. Etuterassilta oli näkymä muutaman sadan metrin päässä kohisevaan Välimereen, takana taas oli iso uima-allas. Rentouttava lomaviikonloppu oli juuri mitä kaipasin. Varsinkin, jos rentoutuminen tapahtuisi miellyttävässä seurassa. Antonion ilmaantuminen pihalle vaikutti ainakin lupaavalta. Annoin hänen kantaa matkatavarani huoneeseen autonkuljettajan sijaan.

– Tavataan puolen tunnin kuluttua aperitiivilla terassilla, Antonio sanoi ennen kuin jätti minut vaihtamaan vaatteet. Ehdin käydä suihkussa ja meikatakin. Oloni oli mitä mainioin, kun laskeuduin alakertaan ja kävelin terassille. Isotäti Anna tervehti minua ilahtuneen näköisenä.

– Tule Iria, minun pitää kertoa sinulle jotain ennen kuin muut tulevat.

Isotäti Anna otti minua kädestä ja ohjasi hetkeksi puutarhaan.

– Onpa täti salaperäinen, sanoin.

Anna pysähtyi valkoisena kukkivan magnolian alle ja hymyili.

– Iria, kuten tiedät, olen hyvin kiintynyt sinuun. Olin äärimmäisen iloinen, kun menitte Marcon kanssa naimisiin. Marco on sentään kunnollisempi kuin isänsä.

Isotäti Annan kasvot synkistyivät, kun hän mainitsi playboyna tunnetun ex-appiukkoni.

– Carlo on... hiukan vallaton, vastasin. – Hän ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa.

– Hampuusi hän on. Marco on vakavamielinen, mutta häneltä oli typerää päästää käsistään sinun kaltaisesi aarre.

– Täti, jos tarkoituksenne on saada meidät harkitsemaan avioeroa uudelleen, niin voin sanoa, että se on vain ajanhukkaa.

Isotäti heilautti kättään ja naurahti. – Pöh, jos haluatte erota, se on teidän asianne, eikä kuulu muille. En minä sen takia sinun kanssasi halunnut puhua. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa. Olen juuri tehnyt uuden testamenttini, ja sinusta tulee pääperijäni. Eikö ole mahtavaa? Nappaat perintöni ahnaiden sukulaisteni edestä!

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.