Roomaan muuttanut Iria on eroamassa miehestään Marcosta. Hän osallistuu kuitenkin tämän rikkaan isotädin järjestämiin sukujuhliin, jonne Marcokin tulee uuden naisystävänsä kanssa. Isotäti Anna joutuu outoon onnettomuuteen heti, kun on kertonut sukulaisille aikovansa muuttaa testamenttiaan. Iriaa askarruttaa sekä Annan onnettomuus että Marcon sukulaismiehen kiehtovan siniset silmät.

Kaikki tuijottivat mahallaan makaavaa isotätiä Annaa. Marcon lääkäriserkku Maria ryntäsi isotädin luo ensimmäisenä. Maria kosketti tämän kaulavaltimoa.

– Hän on hengissä.

Isotäti alkoi liikahdella. Entinen appiukkoni Carlo ja Pasquale-setä auttoivat kääntämään hänet ympäri.

– Taisin kompastua yhteen kissoista, isotäti sanoi ja piteli takaraivoaan.

Maria pyysi hovimestaria tuomaan jäitä, ja pian isotädin päähän kasvanutta kuhmua vilvoiteltiin jääpussilla. Kaikki alkoivat voivotella yhteen ääneen sähkökatkosta ja sen aiheuttamaa onnettomuutta. Kukaan ei pohtinut ääneen, kuinka kummassa isotädillä oli kuhmu takaraivossaan, jos hän kerran oli kaatunut maahan mahalleen. Minäkään en halunnut miettiä, miksi tädin onnettomuus oli sattunut heti sen jälkeen, kun hän ilmoitti haluavansa muuttaa testamenttiaan, jonka edunsaaja oli siihen saakka ollut kaikille tuntematon.

Isotäti Anna vakuutti, että sukulaisten hössötys oli täysin turhaa. Hän halusi jatkaa illallista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä istuin jättimäisen ruokapöydän päädyssä isotädin oikealla puolella. Alistuen hyväksyin kunniapaikan. Tunsin sielujen sympatiaa vanhaapiikaa kohtaan: avioeron jälkeen olisin pian itse samanlainen. Isotäti Anna oli gattaran eli Rooman puistoissa kissoja ruokkivien mummeleiden irvikuva. Hänellä oli aina sekalainen seurakunta erirotuisia kissoja talossaan, ja minä olin hyvää vauhtia matkalla samoihin omituisuussfääreihin. 

Tein vapaaehtoistyötä Largo di Torre Argentinan kissayhteiskunnassa niin ahkerasti, että Marco oli usein avioliittomme aikana väittänyt minun rakastavan katteja enemmän kuin häntä. Se ei tietenkään ollut totta, mutta saattoi selittää, miksi Marco oli alkanut viettää aina vain enemmän aikaa erilaisissa poliittisissa kuppikunnissa. Olisin toki voinut hellittää työtahtiani. Kissojen hoitaminen oli kuitenkin antanut elämääni sisältöä silloin, kun muuten olin tuskaillut vauvakuumeessa. Vauvakuumeessa, jota Marco ei ollut jakanut. Sitäkin innokkaammin hän oli jakanut äitinsä mieli­piteen siitä, että hänen piti keskittyä ensin poliittiseen uraansa ja miettiä lapsia vasta myöhemmin. Ex-anoppini oli varmasti laskeskellut, että näin Marco innostuisi lastenhankinnasta sitten, kun minulla olisi mahdollisuus kärsiä aamupahoinvoinnin sijaan vain kuumista aalloista. Kuin aavistaen alkavan itsesäälini kolme kissaa tuli kiehnäämään jalkoihini.

– Ave Caesar, tervehdin niistä yhtä. – Ciao Caligula. Mitä kuuluu, Augustus?

– Totta kai minun lempityttöni muistaa kaikkien kullannuppujeni nimet, isotäti Anna sanoi ja hymyili tyytyväisenä. – Kissani tunnistavat kunnon ihmiset, ja heidänkin ansiostaan tiedän, että sinuun voi luottaa, hän jatkoi selittämättä sen tarkemmin, missä asiassa hän kaipasi apuani.

– Kerrohan Iria, kuinka työt sujuvat? Pasquale-sedän vaimo Mirella kysyi minulta samalla, kun maistelin Barolo-kastikkeessa haudutettua vasikanpaistia. Se oli täydellisen mureaa, ja söin sen suuhuni öljyä tihkuvien lohkoperunoiden kera, vaikka jo eturuokana tarjottu herkkutattirisotto oli tuntunut täyttävältä.

– Rooman kaupunki yrittää saada Largo di Torre Argentinan kissayhdyskuntaa muuttamaan pois arkeologisesti arvokkaalta alueelta. Me olemme yrittäneet vedota päättäjiin, mutta pahalta näyttää, vastasin suupalojen välissä.

– Naurettavaa, isotäti Anna sanoi ja antoi paististaan palan syliinsä asettuneelle Caligulalle.

–Kissathan ovat Rooman suosituin nähtävyys. Turistit valittavat, jos kissat katoavat raunioilta.

Kaikki myöntelivät ja vakuuttivat tädin havainnon olevan viisas. Samaa ajatusta myös eläinsuojeluyhdistys oli korostanut lobatessaan tilojen säilyttämistä keskellä arkeologisia kaivauksia. Sukulaisten mielipidettä tosin ohjasi tieto isotädin aikeista valita huomattavalle omaisuudelleen pääperijä.

– Eikö eläinsuojeluyhdistys olekaan vapaaehtoistyötä? Käsittääkseni sinä olet virallisesti Marcon isän palkkalistoilla?

Marcon uuden naisystävän huomautus aiheutti äkillisen hiljaisuuden. Kaikki katsoivat minua ja punaisena helottavaa naamaani. Marco katsoi kiusaantuneena väliin minua, väliin Chiaraa.

– Toki, vietän kissojen parissa yleensä vain vapaa-aikaani. Työkseni vastaan Carlon yrityksen sponsorihankkeista. Käytännössä valitsen hyväntekeväisyyskohteet ja huolehdin siitä, että yrityksemme saa ansaitsemansa huomion lahjoitustensa ansiosta. Juuri nyt yritys on päättänyt avustaa Largo di Torre Argentinan kissoja.

Hymyilin sydämellisesti, vaikka olisin mielelläni käskenyt Chiaraa keskittymään omiin asioihinsa. En kuitenkaan halunnut antaa Marcolle tyydytystä huomata, kuinka erinomaisen valinnan hän oli tehnyt vaihtaessaan tahdittoman ex-vaimonsa Neiti Täydellisyyteen.

Kun huomasin Marcon äidin ilmeen, ymmärsin, keneltä Chiara oli todennäköisesti saanut kehotuksen ahdistella minua epämukavilla kysymyksillä. Matilde katsoi minua tavallistakin ylimielisemmin. Hän oli sanonut moneen kertaan mielipiteensä "suojatyöpaikasta", jonka Carlo oli perustanut varta vasten minua vasten. Ideana oli ollut, että vaivoihin nähden varsin anteliaan palkan turvin olin voinut jatkaa leppoisaa opiskelutahtiani eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja viettää päivät siellä, missä eniten halusin, eli eläinsuojeluyhdistyksen eri projekteissa.

– Aivan niin, mitäpä emme tekisi Rooman ihanien kisulien pelastamiseksi, Carlo vakuutteli huomatessaan otollisen hetken isotädin mielistelylle.

– Carlolla on yleensä erilaiset mirrit mielessään. 

Pasquale-setä hymyili niin kaksi­mielisesti kuin lääkkeettömien petihommien yläikärajan ylittänyt vain voi hymyillä. Isotäti Anna katsoi meitä vaiti. Hänen ilmeestään oli mahdotonta päätellä, mitä hän ajatteli hullusta suvustaan. Muistutin itseäni, että kysyisin häneltä myöhemmin, mihin hän oikein tarvitsi apuani.

Loppuillallinen sujui ilman suurempia kömmähdyksiä. Huomasin katseeni eksyvän turhankin usein Marcon pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon, joka istui ruokapöydän toisessa päässä. Hän vaikutti miellyttävältä seuramieheltä olematta liian puhelias. Pari kertaa hän oli katsonut minua juuri, kun olin tuijottanut häntä arvatenkin kuola suupielestä valuen. Saatoin vain toivoa, että mies piti minua pikemminkin likinäköisenä kuin potentiaalisena stalkkerina.

– Olet kutsunut kaukaisempiakin sukulaisia paikalle, sanoin isotäti Annalle, kun lusikoin marengista, mansikoista ja mansikkasorbetista tehtyä jälkiruokaa. – Ainakin pikkuserkku on aivan uusi tuttavuus minulle.

Isotäti Anna katsoi Antoniota, joka nauroi jollekin Luigi-serkun jutulle. Antoniolla oli kaunis hymy, valkoiset hampaat näyttivät hyvältä ruskettunutta ihoa vasten. Silmät olivat juuri sitä turkoosiin vivahtavaa sävyä, johon olin ihastunut aikoinaan Marcon katseessa. Muuten mies olikin väreiltään tumman exäni vastakohta. Hetkeksi unohduin miettimään, mahtoiko Antonio olla kropaltaan yhtä treenattu kuin Marco. Onneksi isotäti Anna ei voinut tietää, kuinka korkealentoisia ajatukseni olivat.

– Antonio ei ole tarkalleen ottaen Marcon pikkuserkku, kaukaista sukua kuitenkin. Hän on minun pikkuserkkuni Sabrinan poika. Valokuvaaja, työskennellyt kuulemma kuuluisille ulkomaisille lehdille. Asunut vuosikausia ulkomailla. Otti yhteyttä muutama kuukausi sitten, kun muutti Roomaan. Hän toivoi tutustuvansa paremmin sukuun, joten kutsuin hänet mukaan. Oikein hauska nuori mies.

Katsoin Antoniota uudelleen. Silmien väriä lukuunottamatta hän ei vaaleudessaan juuri muistuttanut muuta sukua. Oliko mies todellakin niin sukurakas kuin väitti, vai oliko hän halunnut lähestyä sukua ja ennen kaikkea isotätiä muista syistä?

Samassa Antonio vilkaisi suoraan minuun. Poskiani alkoi kuumottaa, mutta varsinainen punastumisen aalto iski vasta, kun huomasin Marcon tuijottavan minua nyrpeän näköisenä. Tyypillistä Marcoa. Hän oli toki vapaa tuomaan uuden naisystävänsä juhliin, mutta minun olisi pitänyt ripotella tuhkaa ylleni ja piiloutua luostariin häpeämään niin kuin muutkin huonot vaimot. Saatoin vain toivoa, ettei kukaan muu ollut huomannut niin helposti kiinnostustani uutta sukulaista kohtaan. Muussa tapauksessa piru olisi merrassa, kun kaikki hösäisivät suhdettamme eteenpäin saaden aikaan korkeintaan katastrofin. Jos olin oppinut Marcosta jotain, niin ainakin sen, että parisuhteessa ei ollut tilaa italialaiselle suvulle.

Rooman historiallisen keskustan kadut tuntuivat kiehuvan keski päivän auringossa, kun seuraavana päivänä kävelin kohti Largo di Torre Argentinaa. Melkein kaikki paikalliset olivat vetäytyneet ikkunaluukkujen pimentämiin asuntoihin siestaa viettämään. Vain minä ja turistit olimme niin hulluja, että kävelimme nestehukkaa uhmaten kuumuudesta pehmenneellä asfaltilla.

– Ciao bellissima!

Giorgia tervehti minua poskisuukoin. Hän oli minun laillani yksi kissayhdyskunnan vapaaehtoistyöntekijöistä. Giorgia oli valmistumassa eläinlääkäriksi ja oli harjoittelijana päässyt jo tekemään kissoille kastraatioleikkauksia.

Katukissojen leikkaaminen oli vapaaehtoistyömme tärkein päämäärä. Saimme lisäksi lahjoituksina kissoille ruokaa ja peitteitä ja erilaisia lääkekuureja, joita jaoimme myös muille ympäri Roomaa sijaitseville, vähemmän suosituille eläinsuojeluyhdistyksille. Välillä kulutimme aikaamme hoivaamalla ja hellimällä kissoja, joista iso osa oli sokeita tai vammautuneita, eikä olisi selvinnyt kovasta katuelämästä ilman ihmisten apua.

– Kuinka menee? Onko Magnoliaa näkynyt?

Magnolia oli toisen takajalkansa menettänyt valkokarvainen ikäneito, joka aiheutti meille huolta seikkailemalla myös Torre Argentinan raunioiden ulkopuolella. Se oli jatkuvasti vaarassa jäädä hulluna pyörivän liikenteen jalkoihin. 

– Loistavia uutisia! Se saksalainen rouva, joka kävi täällä viime viikolla, on päättänyt adoptoida Magnolian. Hän vie sen kotiinsa.

Olin vilpittömän iloinen, vaikka tiesinkin, että minun tulisi kattiriepua ikävä. Sekä kissojen varsinaiset adoptiot että etäadoptio olivat yksi vapaaehtoistyömme päämääristä. Mitä enemmän katukissoja saatiin pois kadulta, sitä tyytyväisempiä kaikki olivat.

– Loistojuttu, että olet mukana toiminnassa, Giorgia sanoi, kun jaoimme ateriaa jaloissamme kiehnääville kissoille. Kun avasin kissanruokapurkin, tuntui kuin joukko hyrrääviä moottoreita olisi käynnistynyt.

– Niin minäkin. Hyviä uutisia, sain appiukkoni tekemään mittavan lahjoituksen meille.

– Kukaan ei ole järjestänyt varainkeruuta yhtä tehokkaasti kuin sinä, Giorgia kehui.

Hän oli oikeassa. En ollut erityisen säntillinen opiskelija enkä sopinut hyvin myöskään toimistotöihin, mutta eläinsuojeluyhdistyksen gaalailtojen ja muiden hyväntekeväisyystempausten järjestäjänä olin omaa luokkaani. Marco oli useaan kertaan huokaissut, että jos olisin auttanut häntä samalla tavoin vaalikampanjassa, hän olisi ollut ministeri jo aikapäiviä sitten.

– Tytöt, minulla on uutisia!

Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Emanuele kiirehti luoksemme tohkeissaan. Hän kävi yhdyskunnassa vain harvoin keskellä päivää, joten uutisten täytyi todellakin olla tärkeitä.

– Mitä nyt? kysyin. – Joku amerikkalainen eukko on kupsahtanut ja jättänyt omaisuutensa kissoille?

Emanuele puisteli päätään.

– Tulen pormestarin asettaman kulttuurilautakunnan kokouksesta. Siellä käsiteltiin Kulttuuriministeriön tekemää valitusta tiloistamme.

Eläinsuojeluyhdistyksemme pieni, alun perin laittomasti rakennettu nurkkaus oli aivan Torre Argentinan arkeologisen kaivausalueen reunassa. Kulttuuri-ihmiset olivat valittaneet maisemaa rumentavasta, kissanruokien annosteluun ja kissojen pieniin hoitotoimenpiteisiin varatusta tilastamme niin usein, että vuosien jahkailun jälkeen ministeriö oli antanut ukaasin, jonka mukaan meidän piti siirtää yhdyskunnan tilat jonnekin muualle. Olimme tehneet vetoomuksia eri tahoille, mutta kukaan ei ollut näyttänyt välittävän Torre Argentinan kissojen kohtalosta. Olimme valmistautuneet häätöön, vaikka olimmekin toivoneet, että olisimme saaneet venytettyä taistelua vielä edes vuoden verran.

– Milloin meidän on lähdettävä? kysyin.

– Ei ehkä milloinkaan, Emanuele myhäili tyytyväisenä. – Näyttää siltä, että miehesi vetoomus kissojen arvosta Rooman nähtävyyksiin kuuluvana olennaisena osana on tehnyt vaikutuksen itseensä pormestariin. Pormestari on luvannut ottaa meidät henkilökohtaiseen suojelukseensa.

Giorgia alkoi kiljahdella riemusta, ja aina hillitty Emanuelekin innostui halaamaan meitä kumpaakin. Minä katsoin heitä hämmentyneenä.

– Onko Marco vedonnut kissojen puolesta pormestariin?

Minulla oli vaikeuksia ymmärtää kuulemaani. Olin toki kertonut asiasta Marcolle useampaan otteeseen, mutta aivan kuten kaikki muutkin kissoja koskevat asiat, myös häätömme oli näyttänyt menevän yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

– Sinulla on ihana mies, Giorgia sanoi.

– Sinun on syytä kiittää häntä aivan erityisellä tavalla tänä iltana, Emanuele sanoi ja iski silmää.

Minä nyökkäsin, enkä jaksanut selittää, että minulla oli korkeintaan ihana ex-mies. Marco halusi selvästi hyvittää tosiasian, että hän oli mennyt elämässään eteenpäin oikeaan suuntaan, kun taas minä olin valinnut risteyksessä tien, jonka päätepysäkkinä oli muuttuminen Crazy Cat Ladyksi isotäti Annan tapaan. Aioin kyllä kiittää häntä illalla, kun tapaisimme Luigi-serkun taidenäyttelyn yhteydessä, tosin huomattavasti siveellisemmällä tavalla kuin Emanuele likaisessa mielikuvituksessaan ehdotti.

Valmistauduin iltaan huolella. Arvasin, että Marco pistäytyisi onnittelemassa serkkuaan näyttelyn avajaisista. Mukana tulisi mitä todennäköisemmin pisteliäs Neiti Täydellinen, enkä minä halunnut näyttää junasta jääneeltä, rupsahtaneelta ex-vaimolta. Lopputulos ei ollut hullumpi, ja vannoin mielessäni, että meikkaisin tästä lähin useammin. Iltaan sopiva tumma silmämeikki ja huulipuna saivat minut näyttämään suorastaan kohtalokkaalta. Tiesin unohtavani meikkauspäätöksen jo seuraavana aamuna, mutta nyt aioin vain nauttia kaikesta mahdollisesta huomiosta, jota laittautumiseni ja vartalonmyötäinen pikkumusta minulle toisivat.

Menin Trasteveressä sijaitsevaan taidegalleriaan taksilla. Jäin pois pienellä kadulla kaupunginosan sydämessä. Katutasossa sijaitsevan gallerian ovet olivat selällään, ja ulos saakka kuului aasialaistyylinen musiikki ja naurunpurskahdusten värittämä puheensorina. Seisoin hetken näyttelytiloiksi muutetun huoneiston ovella ja yritin päättää, joutuako paniikkiin vai ei. Hilpeä väkijoukko näytti tekevän uutta maailman ennätystä pienimpään mahdolliseen tilaan ahtautuneista, mahdollisimman kovaäänisistä ihmisistä. Luigi huomasi minut kuitenkin ennen kuin ehdin paeta.

– Serkkutyttö, tule tänne, Luigi sanoi ja alkoi esitellä minua tuttavilleen. Parinkymmenen ensimmäisen poskisuukkotervehdyksen jälkeen tunsin kaipaavani drinkkiä. Nappasin ohikulkevalta tarjoilijalta kaksi samppanjalasia ja join toisen yhdellä kulauksella. Etsin paikkaa tyhjälle lasille, kun huomasin tutun turkoosin silmäparin katselevan minua. Marcon ja Luigin pikkuserkku ei edes yrittänyt peittää huvittuneisuuttaan.

– Ciao kissanainen, Antonio sanoi ja otti tyhjän samppanjalasin vain vaihtaakseen sen täyteen ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta. – Haluatko uuden? hän kysyi ja tarjosi minulle samppanjalasillista.

– Kiitos, tämä riittää kyllä, sanoin ja kohotin minulle jäänyttä juomaa. Olin ylpeä siitä, etten ollut punastunut. Ehkä minusta oli pikkuhiljaa tulossa cool. – Minun nimeni on muuten Iria, jos olet unohtanut.

– Sinua on mahdotonta unohtaa, Antonio vastasi pehmeällä äänellä.

Se cooliudesta, ajattelin ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni.

– En vain oikein ymmärtänyt sukulaissuussuhdettasi Luigiin tai isotäti Annaan, Antonio jatkoi.

– Et ole ainoa, vastasin. Katsoin parhaakseni selittää: – Oikeastaan en ole edes sukua, tai en ainakaan parin viikon kuluttua, kun avioero Marcon kanssa astuu voimaan.

Odotin mieheltä kiusaantuneena mutistua osanottoa myttyyn menneen avioliiton vuoksi, mutta hän virnistikin ja iski silmää.

– Kiinnostavaa, oli hänen ainoa kommenttinsa.

Kieltämättä ajatus avioerosta oli alkoi vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta myös minun mielestäni. Oli vain vaikea päättää, oliko syynä Antonion silmien sinisyys vai samppanja, joka nousi päähän yllättävän nopeasti.

– Mikä on niin kiinnostavaa?

Säpsähdin kuullessani mieheni, tai siis ex-mieheni äänen. Marco käveli luoksemme uusi heila käsikynkässään. Chiara näytti muotinäytöksen tähdeltä, mutta Antonion vierellä en jostain syystä kokenut sellaista alemmuudentunnetta kuin olin kuvitellut.

– Luigin taide tietenkin, vastasin ja heilautin kädelläni tauluja kohti.

Muiden katse seurasi kättäni, ja oikeastaan vasta nyt kiinnitin itsekin huomion Marcon serkun aikaansaannoksiin. Useimmista tauluista oli vaikea saada selvää, esittivätkö ne ihmisiä vai ektoplasmaa. Vilkaisin lähempää yhtä taulua, jonka nimi oli "Ihmisyys on seksiä". Siinä kaksi verihyytymän näköistä pallukkaa näytti yhtyvän toisiinsa. Hintapyyntö oli toista tuhatta euroa. Toivoin, ettei Luigi ollut vielä luopunut hammaslääkärin praktiikastaan. Taide tuskin elättäisi häntä vielä pitkään aikaan. Chiara näytti siltä, että alkaisi tenttiä minulta tarkempaa mielipidettä tauluihin läntätyistä limanuljaskoista, mutta onneksi joku taiteen­ystävä lyöttäytyi seuraamme.

– Mitä mieltä olette näiden teosten ilmaisemasta ristiriidasta nihilismin ja moraalisuuden välillä?

Nainen ei varsinaisesti odottanut vastausta vaan alkoi papattaa konekiväärin rytmillä Antoniolle tehden keskustelun muille mahdottomaksi. Marco ja Chiara livahtivat pian muualle, ja hetken aikaa tunsin oloni vain tyhmäksi, kun yritin seurata Antonion ja naisen keskustelua. Niinä harvoina kertoina, kun Antonio sai puheenvuoron, hän katsoi minua kuin yrittäen saada minut mukaan keskusteluun. Seuraamme tunkeutunut hipsteri vaikutti kuitenkin niin ärsyttävältä, että teeskentelin nähneeni omia ystäviäni ihmisten joukossa ja liukenin paikalta.

Kulautin toisenkin samppanjalasillisen kurkkuuni ja päätin jatkaa muualle. Luigin näyttely oli täynnä niitä ihmisiä, joiden seuraa en ollut sietänyt myöskään Marcon poliitikon uran kannalta tärkeillä cocktailkutsuilla: rikkaita, statussymboleillaan brassailevia idiootteja, jotka eivät todellisuudessa erottaneet Picasson sinistä kautta vaaleanpunaisesta. Hyvästelin kuitenkin Luigin kohteliaasti ennen kuin poistuin galleriasta.

Ovella pysähdyin hetkeksi. Ulkona oli jo pimeää, mutta Trasteveren katulamput loivat pehmeää, romanttista hämyä. Rakennuksen seinää pitkin kasvavan sinisadeköynnöksen violetit kukat levittivät makean puuterimaista tuoksua. Isommilta kaduilta kuului Rooman vilkkaan iltaelämän ääniä, Tiberjokea tukikohtanaan pitävä lokki kirkaisi lentäessään kattojen yllä. Huokaisin.

Rakastin öistä Roomaa, mutta se olisi ollut parempi kokea käsi­kädessä jonkun kanssa eikä yksin. Päätin käydä ostamassa itselleni seuraksi kilon verran jäätelöä kotini lähellä sijaitsevasta gelateriasta. Lohdullisen päätöksen voimalla jaksoin lähteä kävelemään kotia kohti. Ehdin ottaa muutaman askeleen eteenpäin, kun piikkikorkoni takertui katua päällystävien, neliskanttisten sampietrino-kivien väliin. Tyypillistä. Suutuin ja riuhdoin kenkää niin, että korko irtosi. Kiroilin läpi koko suomen- ja italiankielisen arsenaalini. Olisi pirullista nilkuttaa kotiin korkopuolena. Taksia en löytäisi tähän hätään mistään.

– Voin viedä Tuhkimon kotiin. Autonkin pitäisi toimia ainakin keskiyöhön saakka.

Marcon ääni kuului aivan takaani, ja siinä oli avoimen huvittunut sävy. Minun teki mieli kirota lisää.

– Minne Chiara jäi? Muuttui kurpitsaksi, vai?

– Hän päivystää ja joutui lähtemään töihin. Hän on lääkärinä Fate bene fratellin sairaalassa.

Niinpä tietysti. Totta kai Marcon uusi naisystävä oli lääkäri ja vielä ihmisiä hoitava sellainen, kun taas minä opiskelin yhä marsujen ruuansulatusta. Olisin mieluusti kävellyt niskojani nakellen pois paikalta, mutta linkuttaminen ilman toisen kengän korkoa tuskin olisi tehnyt haluamaani vaikutusta.

– Hyvä on, sanoin. – Kyyti olisi kiva.

Jäin odottamaan gallerian eteen, kun Marco lähti hakemaan kauemmas parkkeerattua autoaan. Olin ollut yksikseni vain minuutin, kun näin Antonion tulevan ulos galleriasta. Siirsin piikkikorkoa vaivihkaa taakseni, vaikka Antonion korotonta kenkää tuijottavan katseen perusteella peittelyni oli turhaa.

– Oletko jo lähdössä?

Antonion pettynyt ilme oli mannaa haavoittuneelle sielulleni.

– Tuota, ehdin sanoa, kun Marcon auto pysähtyi eteemme.

– Näköjään. Marco antaa minulle kyydin, sanoin ja näytin selitykseksi kengän korkoa.

– Harmi, Antonio sanoi. – Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? hän kysyi.

Ujuttauduin parhaillaan Marcon urheiluauton etupenkille. Olisin halunnut kirota lisää. Mikään ei ole tyylittömämpää kuin ahtautua lyhyessä hameessa pienen auton pelkääjänpaikalle.

– Harkitsen asiaa, sanoin, mutta kun näin miehen kasvoille syttyvän hymyn, tiesin jo tehneeni päätöksen.

Marco katsoi kallista rannekelloaan, kun jahkailin auton oven sulkemisessa. Vilkutin hyvästiksi Antoniolle. Kun olin saanut oven kiinni, Marco ampaisi matkaan. Hän tuskin arvasi, kuinka paljon hänen eleensä oli minua ärsyttänyt. Se ei ollut ainoastaan epäkohtelias tapa saada minut lopettamaan juttelu ainoan hiukankaan kiinnostavan miehen kanssa, vaan minua ärsytti ylipäätään koko öykkäröivä kultakello.

Sellaiset eivät olleet kiinnostaneet, kun olimme aloittaneet seurustelumme. Perheen varakkuus oli saanut Marcossa aikaan jokseenkin päinvastaisen reaktion kuin nuorissa yleensä: hän oli tuntunut jollain tavoin häpeilevän taustaansa. Olimme tavanneet aikoinaan vapaaehtoistyössä Etelä-Italiassa, jossa oli kunnostettu vanhaa orpokotia. Marco oli ollut yksi ahkerimmista työntekijöistä, aivan kuin hänen ilmaiseksi saamansa etu­oikeudet olisivat velvoittaneet hänet auttamaan muita kaksin verroin. Mietin, missä vaiheessa mieheni oli vaihtanut ihanteensa kultaiseen sveitsiläiskelloon. Aivan läpimätä Marco ei kuitenkaan vielä ollut, se minun täytyi myöntää. Siksi en alkanut naputtaa yli­nopeudesta, jolla hän puikkelehti keskustan kaduilla.

– Kiitos, kun puhuit puolestamme pormestarille. On iso juttu meille ja kissoille, että saamme pitää tilamme tutussa paikassa. Saat varmasti eläinten ystävät miettimään äänestämistäsi seuraavissa parlamenttivaaleissa.

Marco hymyili vinosti.

– Sinun mielessäsi ei tietenkään voi käydä, että olisin halunnut auttaa ilman hyötymistarkoitusta.

Kohautin harteitani.

– Muutama vuosi sitten olisin pitänyt auttamishaluasi itsestäänselvyytenä. Mutta olemme tainneet muuttua kumpikin vuosien varrella.

– Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin.

Marcon suusta kuultuna toteamus ei kuulostanut kohteliaisuudelta. En kuitenkaan takertunut siihen. Olipa Marcon motiivi ollut mikä tahansa, apu oli ollut tarpeen ja olin siitä kiitollinen.

– Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? Marco vaihtoi puheenaihetta, kun en vastannut mitään.

– Itse asiassa ajattelin tulla, miten niin?

Marcon ilme oli nyt vakava.

– Minun tekisi mieli pyytää sinua olemaan tulematta. Sinut tuntien kielto saisi sinut kuitenkin tulemaan sinne vaikka kontaten, joten pyydän sinua olemaan vain varovainen.

Naurahdin epäuskoisena.

– Varovainen? Mitä minun pitäisi muka varoa?

– Minulla on outo tunne, että jotain on tapahtumassa. Jotain, joka liittyy isotäti Annaan. Ja sinuun. En osaa selittää sitä. Sinähän se aina käsket minun kuunnella vaistojani pelkän järkeilyn sijaan. Järjellä ajatellen kaikki on kunnossa, mutta vaistoni hälyttää.

– Sattuuko vaistosi varoittamaan minua tutustumasta paremmin erääseen vaaleaan valokuvaajaan? Siitäkö on kysymys? Sinun kyllä sopii seurustella ja tuoda uusi tyttöystäväsi mukaan suvun tilaisuuksiin, mutta minun pitäisi ymmärtää häipyä taka-alalle nöyränä ja hiljaisena.

–  En minä ole mustasukkainen, Marco vastasi ja naurahti.

Hänen huvittuneisuutensa sai minut tuntemaan itseni naurettavaksi. Miksi ex-mieheni olisikaan ollut minusta mustasukkainen?

–  Jotain vain on tekeillä, jotain outoa. Ja kyllä, jos totta puhutaan, niin myös Antonion ilmestyminen kuvioihin juuri nyt on omituista. Kukaan ei ole kuullutkaan hänestä. Antonio sanoo syntyneensä ja kasvaneensa Ranskassa. Miksi hän ei ole koskaan ollut missään yhteydessä sukuun ennen kuin nyt?

–  Minusta tilanteessa ei ole mitään omituista. Naurettavaa sen sijaan on pelkosi suvun alfauroksen paikan menetyksestä, kun näköpiiriin on ilmestynyt komea ja kaikin puolin miellyttävä sukulainen. Nähdään viikonloppuna Toscanassa!

Marco kaasutti pois paikalta heti, kun olin noussut autosta ja läimäyttänyt oven kiinni. Varma merkki siitä, että itsepäisyyteni oli muistuttanut hänelle elävästi, miksi olimme eroamassa.

Toscanassa paistoi odotetusti aurinko, kun jäin pois Grosseton asemalla. Isotäti Anna oli lähettänyt kuljettajansa minua vastaan. Päätin olla miettimättä Marcon varoituksia, vaikka ne olivat kylväneet omaankin mieleni epäilyksen siemenen. Olinko aivan viisas, kun tuppauduin yhä Marcon suvun joukkoon?

Isotädin huvilalle tullessa epäilykseni hälvenivät. Astuin ulos autosta ja huokaisin ihastuksesta. Huvila oli vähättelyä, pikemminkin olisi pitänyt puhua linnasta. Suuren, kaksikerroksisen rakennuksen toisessa päässä oli jopa torni, ja koko komeutta ympäröi puistomainen puutarha. Etuterassilta oli näkymä muutaman sadan metrin päässä kohisevaan Välimereen, takana taas oli iso uima-allas. Rentouttava lomaviikonloppu oli juuri mitä kaipasin. Varsinkin, jos rentoutuminen tapahtuisi miellyttävässä seurassa. Antonion ilmaantuminen pihalle vaikutti ainakin lupaavalta. Annoin hänen kantaa matkatavarani huoneeseen autonkuljettajan sijaan.

– Tavataan puolen tunnin kuluttua aperitiivilla terassilla, Antonio sanoi ennen kuin jätti minut vaihtamaan vaatteet. Ehdin käydä suihkussa ja meikatakin. Oloni oli mitä mainioin, kun laskeuduin alakertaan ja kävelin terassille. Isotäti Anna tervehti minua ilahtuneen näköisenä.

– Tule Iria, minun pitää kertoa sinulle jotain ennen kuin muut tulevat.

Isotäti Anna otti minua kädestä ja ohjasi hetkeksi puutarhaan.

– Onpa täti salaperäinen, sanoin.

Anna pysähtyi valkoisena kukkivan magnolian alle ja hymyili.

– Iria, kuten tiedät, olen hyvin kiintynyt sinuun. Olin äärimmäisen iloinen, kun menitte Marcon kanssa naimisiin. Marco on sentään kunnollisempi kuin isänsä.

Isotäti Annan kasvot synkistyivät, kun hän mainitsi playboyna tunnetun ex-appiukkoni.

– Carlo on... hiukan vallaton, vastasin. – Hän ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa.

– Hampuusi hän on. Marco on vakavamielinen, mutta häneltä oli typerää päästää käsistään sinun kaltaisesi aarre.

– Täti, jos tarkoituksenne on saada meidät harkitsemaan avioeroa uudelleen, niin voin sanoa, että se on vain ajanhukkaa.

Isotäti heilautti kättään ja naurahti. – Pöh, jos haluatte erota, se on teidän asianne, eikä kuulu muille. En minä sen takia sinun kanssasi halunnut puhua. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa. Olen juuri tehnyt uuden testamenttini, ja sinusta tulee pääperijäni. Eikö ole mahtavaa? Nappaat perintöni ahnaiden sukulaisteni edestä!

Jatkuu ensi viikolla.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla