Roomaan muuttanut Iria on eroamassa miehestään Marcosta. Hän osallistuu kuitenkin tämän rikkaan isotädin järjestämiin sukujuhliin, jonne Marcokin tulee uuden naisystävänsä kanssa. Isotäti Anna joutuu outoon onnettomuuteen heti, kun on kertonut sukulaisille aikovansa muuttaa testamenttiaan. Iriaa askarruttaa sekä Annan onnettomuus että Marcon sukulaismiehen kiehtovan siniset silmät.

Kaikki tuijottivat mahallaan makaavaa isotätiä Annaa. Marcon lääkäriserkku Maria ryntäsi isotädin luo ensimmäisenä. Maria kosketti tämän kaulavaltimoa.

– Hän on hengissä.

Isotäti alkoi liikahdella. Entinen appiukkoni Carlo ja Pasquale-setä auttoivat kääntämään hänet ympäri.

– Taisin kompastua yhteen kissoista, isotäti sanoi ja piteli takaraivoaan.

Maria pyysi hovimestaria tuomaan jäitä, ja pian isotädin päähän kasvanutta kuhmua vilvoiteltiin jääpussilla. Kaikki alkoivat voivotella yhteen ääneen sähkökatkosta ja sen aiheuttamaa onnettomuutta. Kukaan ei pohtinut ääneen, kuinka kummassa isotädillä oli kuhmu takaraivossaan, jos hän kerran oli kaatunut maahan mahalleen. Minäkään en halunnut miettiä, miksi tädin onnettomuus oli sattunut heti sen jälkeen, kun hän ilmoitti haluavansa muuttaa testamenttiaan, jonka edunsaaja oli siihen saakka ollut kaikille tuntematon.

Isotäti Anna vakuutti, että sukulaisten hössötys oli täysin turhaa. Hän halusi jatkaa illallista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä istuin jättimäisen ruokapöydän päädyssä isotädin oikealla puolella. Alistuen hyväksyin kunniapaikan. Tunsin sielujen sympatiaa vanhaapiikaa kohtaan: avioeron jälkeen olisin pian itse samanlainen. Isotäti Anna oli gattaran eli Rooman puistoissa kissoja ruokkivien mummeleiden irvikuva. Hänellä oli aina sekalainen seurakunta erirotuisia kissoja talossaan, ja minä olin hyvää vauhtia matkalla samoihin omituisuussfääreihin. 

Tein vapaaehtoistyötä Largo di Torre Argentinan kissayhteiskunnassa niin ahkerasti, että Marco oli usein avioliittomme aikana väittänyt minun rakastavan katteja enemmän kuin häntä. Se ei tietenkään ollut totta, mutta saattoi selittää, miksi Marco oli alkanut viettää aina vain enemmän aikaa erilaisissa poliittisissa kuppikunnissa. Olisin toki voinut hellittää työtahtiani. Kissojen hoitaminen oli kuitenkin antanut elämääni sisältöä silloin, kun muuten olin tuskaillut vauvakuumeessa. Vauvakuumeessa, jota Marco ei ollut jakanut. Sitäkin innokkaammin hän oli jakanut äitinsä mieli­piteen siitä, että hänen piti keskittyä ensin poliittiseen uraansa ja miettiä lapsia vasta myöhemmin. Ex-anoppini oli varmasti laskeskellut, että näin Marco innostuisi lastenhankinnasta sitten, kun minulla olisi mahdollisuus kärsiä aamupahoinvoinnin sijaan vain kuumista aalloista. Kuin aavistaen alkavan itsesäälini kolme kissaa tuli kiehnäämään jalkoihini.

– Ave Caesar, tervehdin niistä yhtä. – Ciao Caligula. Mitä kuuluu, Augustus?

– Totta kai minun lempityttöni muistaa kaikkien kullannuppujeni nimet, isotäti Anna sanoi ja hymyili tyytyväisenä. – Kissani tunnistavat kunnon ihmiset, ja heidänkin ansiostaan tiedän, että sinuun voi luottaa, hän jatkoi selittämättä sen tarkemmin, missä asiassa hän kaipasi apuani.

– Kerrohan Iria, kuinka työt sujuvat? Pasquale-sedän vaimo Mirella kysyi minulta samalla, kun maistelin Barolo-kastikkeessa haudutettua vasikanpaistia. Se oli täydellisen mureaa, ja söin sen suuhuni öljyä tihkuvien lohkoperunoiden kera, vaikka jo eturuokana tarjottu herkkutattirisotto oli tuntunut täyttävältä.

– Rooman kaupunki yrittää saada Largo di Torre Argentinan kissayhdyskuntaa muuttamaan pois arkeologisesti arvokkaalta alueelta. Me olemme yrittäneet vedota päättäjiin, mutta pahalta näyttää, vastasin suupalojen välissä.

– Naurettavaa, isotäti Anna sanoi ja antoi paististaan palan syliinsä asettuneelle Caligulalle.

–Kissathan ovat Rooman suosituin nähtävyys. Turistit valittavat, jos kissat katoavat raunioilta.

Kaikki myöntelivät ja vakuuttivat tädin havainnon olevan viisas. Samaa ajatusta myös eläinsuojeluyhdistys oli korostanut lobatessaan tilojen säilyttämistä keskellä arkeologisia kaivauksia. Sukulaisten mielipidettä tosin ohjasi tieto isotädin aikeista valita huomattavalle omaisuudelleen pääperijä.

– Eikö eläinsuojeluyhdistys olekaan vapaaehtoistyötä? Käsittääkseni sinä olet virallisesti Marcon isän palkkalistoilla?

Marcon uuden naisystävän huomautus aiheutti äkillisen hiljaisuuden. Kaikki katsoivat minua ja punaisena helottavaa naamaani. Marco katsoi kiusaantuneena väliin minua, väliin Chiaraa.

– Toki, vietän kissojen parissa yleensä vain vapaa-aikaani. Työkseni vastaan Carlon yrityksen sponsorihankkeista. Käytännössä valitsen hyväntekeväisyyskohteet ja huolehdin siitä, että yrityksemme saa ansaitsemansa huomion lahjoitustensa ansiosta. Juuri nyt yritys on päättänyt avustaa Largo di Torre Argentinan kissoja.

Hymyilin sydämellisesti, vaikka olisin mielelläni käskenyt Chiaraa keskittymään omiin asioihinsa. En kuitenkaan halunnut antaa Marcolle tyydytystä huomata, kuinka erinomaisen valinnan hän oli tehnyt vaihtaessaan tahdittoman ex-vaimonsa Neiti Täydellisyyteen.

Kun huomasin Marcon äidin ilmeen, ymmärsin, keneltä Chiara oli todennäköisesti saanut kehotuksen ahdistella minua epämukavilla kysymyksillä. Matilde katsoi minua tavallistakin ylimielisemmin. Hän oli sanonut moneen kertaan mielipiteensä "suojatyöpaikasta", jonka Carlo oli perustanut varta vasten minua vasten. Ideana oli ollut, että vaivoihin nähden varsin anteliaan palkan turvin olin voinut jatkaa leppoisaa opiskelutahtiani eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja viettää päivät siellä, missä eniten halusin, eli eläinsuojeluyhdistyksen eri projekteissa.

– Aivan niin, mitäpä emme tekisi Rooman ihanien kisulien pelastamiseksi, Carlo vakuutteli huomatessaan otollisen hetken isotädin mielistelylle.

– Carlolla on yleensä erilaiset mirrit mielessään. 

Pasquale-setä hymyili niin kaksi­mielisesti kuin lääkkeettömien petihommien yläikärajan ylittänyt vain voi hymyillä. Isotäti Anna katsoi meitä vaiti. Hänen ilmeestään oli mahdotonta päätellä, mitä hän ajatteli hullusta suvustaan. Muistutin itseäni, että kysyisin häneltä myöhemmin, mihin hän oikein tarvitsi apuani.

Loppuillallinen sujui ilman suurempia kömmähdyksiä. Huomasin katseeni eksyvän turhankin usein Marcon pikkuserkkuna esiteltyyn Antonioon, joka istui ruokapöydän toisessa päässä. Hän vaikutti miellyttävältä seuramieheltä olematta liian puhelias. Pari kertaa hän oli katsonut minua juuri, kun olin tuijottanut häntä arvatenkin kuola suupielestä valuen. Saatoin vain toivoa, että mies piti minua pikemminkin likinäköisenä kuin potentiaalisena stalkkerina.

– Olet kutsunut kaukaisempiakin sukulaisia paikalle, sanoin isotäti Annalle, kun lusikoin marengista, mansikoista ja mansikkasorbetista tehtyä jälkiruokaa. – Ainakin pikkuserkku on aivan uusi tuttavuus minulle.

Isotäti Anna katsoi Antoniota, joka nauroi jollekin Luigi-serkun jutulle. Antoniolla oli kaunis hymy, valkoiset hampaat näyttivät hyvältä ruskettunutta ihoa vasten. Silmät olivat juuri sitä turkoosiin vivahtavaa sävyä, johon olin ihastunut aikoinaan Marcon katseessa. Muuten mies olikin väreiltään tumman exäni vastakohta. Hetkeksi unohduin miettimään, mahtoiko Antonio olla kropaltaan yhtä treenattu kuin Marco. Onneksi isotäti Anna ei voinut tietää, kuinka korkealentoisia ajatukseni olivat.

– Antonio ei ole tarkalleen ottaen Marcon pikkuserkku, kaukaista sukua kuitenkin. Hän on minun pikkuserkkuni Sabrinan poika. Valokuvaaja, työskennellyt kuulemma kuuluisille ulkomaisille lehdille. Asunut vuosikausia ulkomailla. Otti yhteyttä muutama kuukausi sitten, kun muutti Roomaan. Hän toivoi tutustuvansa paremmin sukuun, joten kutsuin hänet mukaan. Oikein hauska nuori mies.

Katsoin Antoniota uudelleen. Silmien väriä lukuunottamatta hän ei vaaleudessaan juuri muistuttanut muuta sukua. Oliko mies todellakin niin sukurakas kuin väitti, vai oliko hän halunnut lähestyä sukua ja ennen kaikkea isotätiä muista syistä?

Samassa Antonio vilkaisi suoraan minuun. Poskiani alkoi kuumottaa, mutta varsinainen punastumisen aalto iski vasta, kun huomasin Marcon tuijottavan minua nyrpeän näköisenä. Tyypillistä Marcoa. Hän oli toki vapaa tuomaan uuden naisystävänsä juhliin, mutta minun olisi pitänyt ripotella tuhkaa ylleni ja piiloutua luostariin häpeämään niin kuin muutkin huonot vaimot. Saatoin vain toivoa, ettei kukaan muu ollut huomannut niin helposti kiinnostustani uutta sukulaista kohtaan. Muussa tapauksessa piru olisi merrassa, kun kaikki hösäisivät suhdettamme eteenpäin saaden aikaan korkeintaan katastrofin. Jos olin oppinut Marcosta jotain, niin ainakin sen, että parisuhteessa ei ollut tilaa italialaiselle suvulle.

Rooman historiallisen keskustan kadut tuntuivat kiehuvan keski päivän auringossa, kun seuraavana päivänä kävelin kohti Largo di Torre Argentinaa. Melkein kaikki paikalliset olivat vetäytyneet ikkunaluukkujen pimentämiin asuntoihin siestaa viettämään. Vain minä ja turistit olimme niin hulluja, että kävelimme nestehukkaa uhmaten kuumuudesta pehmenneellä asfaltilla.

– Ciao bellissima!

Giorgia tervehti minua poskisuukoin. Hän oli minun laillani yksi kissayhdyskunnan vapaaehtoistyöntekijöistä. Giorgia oli valmistumassa eläinlääkäriksi ja oli harjoittelijana päässyt jo tekemään kissoille kastraatioleikkauksia.

Katukissojen leikkaaminen oli vapaaehtoistyömme tärkein päämäärä. Saimme lisäksi lahjoituksina kissoille ruokaa ja peitteitä ja erilaisia lääkekuureja, joita jaoimme myös muille ympäri Roomaa sijaitseville, vähemmän suosituille eläinsuojeluyhdistyksille. Välillä kulutimme aikaamme hoivaamalla ja hellimällä kissoja, joista iso osa oli sokeita tai vammautuneita, eikä olisi selvinnyt kovasta katuelämästä ilman ihmisten apua.

– Kuinka menee? Onko Magnoliaa näkynyt?

Magnolia oli toisen takajalkansa menettänyt valkokarvainen ikäneito, joka aiheutti meille huolta seikkailemalla myös Torre Argentinan raunioiden ulkopuolella. Se oli jatkuvasti vaarassa jäädä hulluna pyörivän liikenteen jalkoihin. 

– Loistavia uutisia! Se saksalainen rouva, joka kävi täällä viime viikolla, on päättänyt adoptoida Magnolian. Hän vie sen kotiinsa.

Olin vilpittömän iloinen, vaikka tiesinkin, että minun tulisi kattiriepua ikävä. Sekä kissojen varsinaiset adoptiot että etäadoptio olivat yksi vapaaehtoistyömme päämääristä. Mitä enemmän katukissoja saatiin pois kadulta, sitä tyytyväisempiä kaikki olivat.

– Loistojuttu, että olet mukana toiminnassa, Giorgia sanoi, kun jaoimme ateriaa jaloissamme kiehnääville kissoille. Kun avasin kissanruokapurkin, tuntui kuin joukko hyrrääviä moottoreita olisi käynnistynyt.

– Niin minäkin. Hyviä uutisia, sain appiukkoni tekemään mittavan lahjoituksen meille.

– Kukaan ei ole järjestänyt varainkeruuta yhtä tehokkaasti kuin sinä, Giorgia kehui.

Hän oli oikeassa. En ollut erityisen säntillinen opiskelija enkä sopinut hyvin myöskään toimistotöihin, mutta eläinsuojeluyhdistyksen gaalailtojen ja muiden hyväntekeväisyystempausten järjestäjänä olin omaa luokkaani. Marco oli useaan kertaan huokaissut, että jos olisin auttanut häntä samalla tavoin vaalikampanjassa, hän olisi ollut ministeri jo aikapäiviä sitten.

– Tytöt, minulla on uutisia!

Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Emanuele kiirehti luoksemme tohkeissaan. Hän kävi yhdyskunnassa vain harvoin keskellä päivää, joten uutisten täytyi todellakin olla tärkeitä.

– Mitä nyt? kysyin. – Joku amerikkalainen eukko on kupsahtanut ja jättänyt omaisuutensa kissoille?

Emanuele puisteli päätään.

– Tulen pormestarin asettaman kulttuurilautakunnan kokouksesta. Siellä käsiteltiin Kulttuuriministeriön tekemää valitusta tiloistamme.

Eläinsuojeluyhdistyksemme pieni, alun perin laittomasti rakennettu nurkkaus oli aivan Torre Argentinan arkeologisen kaivausalueen reunassa. Kulttuuri-ihmiset olivat valittaneet maisemaa rumentavasta, kissanruokien annosteluun ja kissojen pieniin hoitotoimenpiteisiin varatusta tilastamme niin usein, että vuosien jahkailun jälkeen ministeriö oli antanut ukaasin, jonka mukaan meidän piti siirtää yhdyskunnan tilat jonnekin muualle. Olimme tehneet vetoomuksia eri tahoille, mutta kukaan ei ollut näyttänyt välittävän Torre Argentinan kissojen kohtalosta. Olimme valmistautuneet häätöön, vaikka olimmekin toivoneet, että olisimme saaneet venytettyä taistelua vielä edes vuoden verran.

– Milloin meidän on lähdettävä? kysyin.

– Ei ehkä milloinkaan, Emanuele myhäili tyytyväisenä. – Näyttää siltä, että miehesi vetoomus kissojen arvosta Rooman nähtävyyksiin kuuluvana olennaisena osana on tehnyt vaikutuksen itseensä pormestariin. Pormestari on luvannut ottaa meidät henkilökohtaiseen suojelukseensa.

Giorgia alkoi kiljahdella riemusta, ja aina hillitty Emanuelekin innostui halaamaan meitä kumpaakin. Minä katsoin heitä hämmentyneenä.

– Onko Marco vedonnut kissojen puolesta pormestariin?

Minulla oli vaikeuksia ymmärtää kuulemaani. Olin toki kertonut asiasta Marcolle useampaan otteeseen, mutta aivan kuten kaikki muutkin kissoja koskevat asiat, myös häätömme oli näyttänyt menevän yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

– Sinulla on ihana mies, Giorgia sanoi.

– Sinun on syytä kiittää häntä aivan erityisellä tavalla tänä iltana, Emanuele sanoi ja iski silmää.

Minä nyökkäsin, enkä jaksanut selittää, että minulla oli korkeintaan ihana ex-mies. Marco halusi selvästi hyvittää tosiasian, että hän oli mennyt elämässään eteenpäin oikeaan suuntaan, kun taas minä olin valinnut risteyksessä tien, jonka päätepysäkkinä oli muuttuminen Crazy Cat Ladyksi isotäti Annan tapaan. Aioin kyllä kiittää häntä illalla, kun tapaisimme Luigi-serkun taidenäyttelyn yhteydessä, tosin huomattavasti siveellisemmällä tavalla kuin Emanuele likaisessa mielikuvituksessaan ehdotti.

Valmistauduin iltaan huolella. Arvasin, että Marco pistäytyisi onnittelemassa serkkuaan näyttelyn avajaisista. Mukana tulisi mitä todennäköisemmin pisteliäs Neiti Täydellinen, enkä minä halunnut näyttää junasta jääneeltä, rupsahtaneelta ex-vaimolta. Lopputulos ei ollut hullumpi, ja vannoin mielessäni, että meikkaisin tästä lähin useammin. Iltaan sopiva tumma silmämeikki ja huulipuna saivat minut näyttämään suorastaan kohtalokkaalta. Tiesin unohtavani meikkauspäätöksen jo seuraavana aamuna, mutta nyt aioin vain nauttia kaikesta mahdollisesta huomiosta, jota laittautumiseni ja vartalonmyötäinen pikkumusta minulle toisivat.

Menin Trasteveressä sijaitsevaan taidegalleriaan taksilla. Jäin pois pienellä kadulla kaupunginosan sydämessä. Katutasossa sijaitsevan gallerian ovet olivat selällään, ja ulos saakka kuului aasialaistyylinen musiikki ja naurunpurskahdusten värittämä puheensorina. Seisoin hetken näyttelytiloiksi muutetun huoneiston ovella ja yritin päättää, joutuako paniikkiin vai ei. Hilpeä väkijoukko näytti tekevän uutta maailman ennätystä pienimpään mahdolliseen tilaan ahtautuneista, mahdollisimman kovaäänisistä ihmisistä. Luigi huomasi minut kuitenkin ennen kuin ehdin paeta.

– Serkkutyttö, tule tänne, Luigi sanoi ja alkoi esitellä minua tuttavilleen. Parinkymmenen ensimmäisen poskisuukkotervehdyksen jälkeen tunsin kaipaavani drinkkiä. Nappasin ohikulkevalta tarjoilijalta kaksi samppanjalasia ja join toisen yhdellä kulauksella. Etsin paikkaa tyhjälle lasille, kun huomasin tutun turkoosin silmäparin katselevan minua. Marcon ja Luigin pikkuserkku ei edes yrittänyt peittää huvittuneisuuttaan.

– Ciao kissanainen, Antonio sanoi ja otti tyhjän samppanjalasin vain vaihtaakseen sen täyteen ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta. – Haluatko uuden? hän kysyi ja tarjosi minulle samppanjalasillista.

– Kiitos, tämä riittää kyllä, sanoin ja kohotin minulle jäänyttä juomaa. Olin ylpeä siitä, etten ollut punastunut. Ehkä minusta oli pikkuhiljaa tulossa cool. – Minun nimeni on muuten Iria, jos olet unohtanut.

– Sinua on mahdotonta unohtaa, Antonio vastasi pehmeällä äänellä.

Se cooliudesta, ajattelin ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni.

– En vain oikein ymmärtänyt sukulaissuussuhdettasi Luigiin tai isotäti Annaan, Antonio jatkoi.

– Et ole ainoa, vastasin. Katsoin parhaakseni selittää: – Oikeastaan en ole edes sukua, tai en ainakaan parin viikon kuluttua, kun avioero Marcon kanssa astuu voimaan.

Odotin mieheltä kiusaantuneena mutistua osanottoa myttyyn menneen avioliiton vuoksi, mutta hän virnistikin ja iski silmää.

– Kiinnostavaa, oli hänen ainoa kommenttinsa.

Kieltämättä ajatus avioerosta oli alkoi vaikuttaa aina vain kiinnostavammalta myös minun mielestäni. Oli vain vaikea päättää, oliko syynä Antonion silmien sinisyys vai samppanja, joka nousi päähän yllättävän nopeasti.

– Mikä on niin kiinnostavaa?

Säpsähdin kuullessani mieheni, tai siis ex-mieheni äänen. Marco käveli luoksemme uusi heila käsikynkässään. Chiara näytti muotinäytöksen tähdeltä, mutta Antonion vierellä en jostain syystä kokenut sellaista alemmuudentunnetta kuin olin kuvitellut.

– Luigin taide tietenkin, vastasin ja heilautin kädelläni tauluja kohti.

Muiden katse seurasi kättäni, ja oikeastaan vasta nyt kiinnitin itsekin huomion Marcon serkun aikaansaannoksiin. Useimmista tauluista oli vaikea saada selvää, esittivätkö ne ihmisiä vai ektoplasmaa. Vilkaisin lähempää yhtä taulua, jonka nimi oli "Ihmisyys on seksiä". Siinä kaksi verihyytymän näköistä pallukkaa näytti yhtyvän toisiinsa. Hintapyyntö oli toista tuhatta euroa. Toivoin, ettei Luigi ollut vielä luopunut hammaslääkärin praktiikastaan. Taide tuskin elättäisi häntä vielä pitkään aikaan. Chiara näytti siltä, että alkaisi tenttiä minulta tarkempaa mielipidettä tauluihin läntätyistä limanuljaskoista, mutta onneksi joku taiteen­ystävä lyöttäytyi seuraamme.

– Mitä mieltä olette näiden teosten ilmaisemasta ristiriidasta nihilismin ja moraalisuuden välillä?

Nainen ei varsinaisesti odottanut vastausta vaan alkoi papattaa konekiväärin rytmillä Antoniolle tehden keskustelun muille mahdottomaksi. Marco ja Chiara livahtivat pian muualle, ja hetken aikaa tunsin oloni vain tyhmäksi, kun yritin seurata Antonion ja naisen keskustelua. Niinä harvoina kertoina, kun Antonio sai puheenvuoron, hän katsoi minua kuin yrittäen saada minut mukaan keskusteluun. Seuraamme tunkeutunut hipsteri vaikutti kuitenkin niin ärsyttävältä, että teeskentelin nähneeni omia ystäviäni ihmisten joukossa ja liukenin paikalta.

Kulautin toisenkin samppanjalasillisen kurkkuuni ja päätin jatkaa muualle. Luigin näyttely oli täynnä niitä ihmisiä, joiden seuraa en ollut sietänyt myöskään Marcon poliitikon uran kannalta tärkeillä cocktailkutsuilla: rikkaita, statussymboleillaan brassailevia idiootteja, jotka eivät todellisuudessa erottaneet Picasson sinistä kautta vaaleanpunaisesta. Hyvästelin kuitenkin Luigin kohteliaasti ennen kuin poistuin galleriasta.

Ovella pysähdyin hetkeksi. Ulkona oli jo pimeää, mutta Trasteveren katulamput loivat pehmeää, romanttista hämyä. Rakennuksen seinää pitkin kasvavan sinisadeköynnöksen violetit kukat levittivät makean puuterimaista tuoksua. Isommilta kaduilta kuului Rooman vilkkaan iltaelämän ääniä, Tiberjokea tukikohtanaan pitävä lokki kirkaisi lentäessään kattojen yllä. Huokaisin.

Rakastin öistä Roomaa, mutta se olisi ollut parempi kokea käsi­kädessä jonkun kanssa eikä yksin. Päätin käydä ostamassa itselleni seuraksi kilon verran jäätelöä kotini lähellä sijaitsevasta gelateriasta. Lohdullisen päätöksen voimalla jaksoin lähteä kävelemään kotia kohti. Ehdin ottaa muutaman askeleen eteenpäin, kun piikkikorkoni takertui katua päällystävien, neliskanttisten sampietrino-kivien väliin. Tyypillistä. Suutuin ja riuhdoin kenkää niin, että korko irtosi. Kiroilin läpi koko suomen- ja italiankielisen arsenaalini. Olisi pirullista nilkuttaa kotiin korkopuolena. Taksia en löytäisi tähän hätään mistään.

– Voin viedä Tuhkimon kotiin. Autonkin pitäisi toimia ainakin keskiyöhön saakka.

Marcon ääni kuului aivan takaani, ja siinä oli avoimen huvittunut sävy. Minun teki mieli kirota lisää.

– Minne Chiara jäi? Muuttui kurpitsaksi, vai?

– Hän päivystää ja joutui lähtemään töihin. Hän on lääkärinä Fate bene fratellin sairaalassa.

Niinpä tietysti. Totta kai Marcon uusi naisystävä oli lääkäri ja vielä ihmisiä hoitava sellainen, kun taas minä opiskelin yhä marsujen ruuansulatusta. Olisin mieluusti kävellyt niskojani nakellen pois paikalta, mutta linkuttaminen ilman toisen kengän korkoa tuskin olisi tehnyt haluamaani vaikutusta.

– Hyvä on, sanoin. – Kyyti olisi kiva.

Jäin odottamaan gallerian eteen, kun Marco lähti hakemaan kauemmas parkkeerattua autoaan. Olin ollut yksikseni vain minuutin, kun näin Antonion tulevan ulos galleriasta. Siirsin piikkikorkoa vaivihkaa taakseni, vaikka Antonion korotonta kenkää tuijottavan katseen perusteella peittelyni oli turhaa.

– Oletko jo lähdössä?

Antonion pettynyt ilme oli mannaa haavoittuneelle sielulleni.

– Tuota, ehdin sanoa, kun Marcon auto pysähtyi eteemme.

– Näköjään. Marco antaa minulle kyydin, sanoin ja näytin selitykseksi kengän korkoa.

– Harmi, Antonio sanoi. – Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? hän kysyi.

Ujuttauduin parhaillaan Marcon urheiluauton etupenkille. Olisin halunnut kirota lisää. Mikään ei ole tyylittömämpää kuin ahtautua lyhyessä hameessa pienen auton pelkääjänpaikalle.

– Harkitsen asiaa, sanoin, mutta kun näin miehen kasvoille syttyvän hymyn, tiesin jo tehneeni päätöksen.

Marco katsoi kallista rannekelloaan, kun jahkailin auton oven sulkemisessa. Vilkutin hyvästiksi Antoniolle. Kun olin saanut oven kiinni, Marco ampaisi matkaan. Hän tuskin arvasi, kuinka paljon hänen eleensä oli minua ärsyttänyt. Se ei ollut ainoastaan epäkohtelias tapa saada minut lopettamaan juttelu ainoan hiukankaan kiinnostavan miehen kanssa, vaan minua ärsytti ylipäätään koko öykkäröivä kultakello.

Sellaiset eivät olleet kiinnostaneet, kun olimme aloittaneet seurustelumme. Perheen varakkuus oli saanut Marcossa aikaan jokseenkin päinvastaisen reaktion kuin nuorissa yleensä: hän oli tuntunut jollain tavoin häpeilevän taustaansa. Olimme tavanneet aikoinaan vapaaehtoistyössä Etelä-Italiassa, jossa oli kunnostettu vanhaa orpokotia. Marco oli ollut yksi ahkerimmista työntekijöistä, aivan kuin hänen ilmaiseksi saamansa etu­oikeudet olisivat velvoittaneet hänet auttamaan muita kaksin verroin. Mietin, missä vaiheessa mieheni oli vaihtanut ihanteensa kultaiseen sveitsiläiskelloon. Aivan läpimätä Marco ei kuitenkaan vielä ollut, se minun täytyi myöntää. Siksi en alkanut naputtaa yli­nopeudesta, jolla hän puikkelehti keskustan kaduilla.

– Kiitos, kun puhuit puolestamme pormestarille. On iso juttu meille ja kissoille, että saamme pitää tilamme tutussa paikassa. Saat varmasti eläinten ystävät miettimään äänestämistäsi seuraavissa parlamenttivaaleissa.

Marco hymyili vinosti.

– Sinun mielessäsi ei tietenkään voi käydä, että olisin halunnut auttaa ilman hyötymistarkoitusta.

Kohautin harteitani.

– Muutama vuosi sitten olisin pitänyt auttamishaluasi itsestäänselvyytenä. Mutta olemme tainneet muuttua kumpikin vuosien varrella.

– Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin.

Marcon suusta kuultuna toteamus ei kuulostanut kohteliaisuudelta. En kuitenkaan takertunut siihen. Olipa Marcon motiivi ollut mikä tahansa, apu oli ollut tarpeen ja olin siitä kiitollinen.

– Oletko tulossa isotäti Annan huvilalle viikonloppuna? Marco vaihtoi puheenaihetta, kun en vastannut mitään.

– Itse asiassa ajattelin tulla, miten niin?

Marcon ilme oli nyt vakava.

– Minun tekisi mieli pyytää sinua olemaan tulematta. Sinut tuntien kielto saisi sinut kuitenkin tulemaan sinne vaikka kontaten, joten pyydän sinua olemaan vain varovainen.

Naurahdin epäuskoisena.

– Varovainen? Mitä minun pitäisi muka varoa?

– Minulla on outo tunne, että jotain on tapahtumassa. Jotain, joka liittyy isotäti Annaan. Ja sinuun. En osaa selittää sitä. Sinähän se aina käsket minun kuunnella vaistojani pelkän järkeilyn sijaan. Järjellä ajatellen kaikki on kunnossa, mutta vaistoni hälyttää.

– Sattuuko vaistosi varoittamaan minua tutustumasta paremmin erääseen vaaleaan valokuvaajaan? Siitäkö on kysymys? Sinun kyllä sopii seurustella ja tuoda uusi tyttöystäväsi mukaan suvun tilaisuuksiin, mutta minun pitäisi ymmärtää häipyä taka-alalle nöyränä ja hiljaisena.

–  En minä ole mustasukkainen, Marco vastasi ja naurahti.

Hänen huvittuneisuutensa sai minut tuntemaan itseni naurettavaksi. Miksi ex-mieheni olisikaan ollut minusta mustasukkainen?

–  Jotain vain on tekeillä, jotain outoa. Ja kyllä, jos totta puhutaan, niin myös Antonion ilmestyminen kuvioihin juuri nyt on omituista. Kukaan ei ole kuullutkaan hänestä. Antonio sanoo syntyneensä ja kasvaneensa Ranskassa. Miksi hän ei ole koskaan ollut missään yhteydessä sukuun ennen kuin nyt?

–  Minusta tilanteessa ei ole mitään omituista. Naurettavaa sen sijaan on pelkosi suvun alfauroksen paikan menetyksestä, kun näköpiiriin on ilmestynyt komea ja kaikin puolin miellyttävä sukulainen. Nähdään viikonloppuna Toscanassa!

Marco kaasutti pois paikalta heti, kun olin noussut autosta ja läimäyttänyt oven kiinni. Varma merkki siitä, että itsepäisyyteni oli muistuttanut hänelle elävästi, miksi olimme eroamassa.

Toscanassa paistoi odotetusti aurinko, kun jäin pois Grosseton asemalla. Isotäti Anna oli lähettänyt kuljettajansa minua vastaan. Päätin olla miettimättä Marcon varoituksia, vaikka ne olivat kylväneet omaankin mieleni epäilyksen siemenen. Olinko aivan viisas, kun tuppauduin yhä Marcon suvun joukkoon?

Isotädin huvilalle tullessa epäilykseni hälvenivät. Astuin ulos autosta ja huokaisin ihastuksesta. Huvila oli vähättelyä, pikemminkin olisi pitänyt puhua linnasta. Suuren, kaksikerroksisen rakennuksen toisessa päässä oli jopa torni, ja koko komeutta ympäröi puistomainen puutarha. Etuterassilta oli näkymä muutaman sadan metrin päässä kohisevaan Välimereen, takana taas oli iso uima-allas. Rentouttava lomaviikonloppu oli juuri mitä kaipasin. Varsinkin, jos rentoutuminen tapahtuisi miellyttävässä seurassa. Antonion ilmaantuminen pihalle vaikutti ainakin lupaavalta. Annoin hänen kantaa matkatavarani huoneeseen autonkuljettajan sijaan.

– Tavataan puolen tunnin kuluttua aperitiivilla terassilla, Antonio sanoi ennen kuin jätti minut vaihtamaan vaatteet. Ehdin käydä suihkussa ja meikatakin. Oloni oli mitä mainioin, kun laskeuduin alakertaan ja kävelin terassille. Isotäti Anna tervehti minua ilahtuneen näköisenä.

– Tule Iria, minun pitää kertoa sinulle jotain ennen kuin muut tulevat.

Isotäti Anna otti minua kädestä ja ohjasi hetkeksi puutarhaan.

– Onpa täti salaperäinen, sanoin.

Anna pysähtyi valkoisena kukkivan magnolian alle ja hymyili.

– Iria, kuten tiedät, olen hyvin kiintynyt sinuun. Olin äärimmäisen iloinen, kun menitte Marcon kanssa naimisiin. Marco on sentään kunnollisempi kuin isänsä.

Isotäti Annan kasvot synkistyivät, kun hän mainitsi playboyna tunnetun ex-appiukkoni.

– Carlo on... hiukan vallaton, vastasin. – Hän ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa.

– Hampuusi hän on. Marco on vakavamielinen, mutta häneltä oli typerää päästää käsistään sinun kaltaisesi aarre.

– Täti, jos tarkoituksenne on saada meidät harkitsemaan avioeroa uudelleen, niin voin sanoa, että se on vain ajanhukkaa.

Isotäti heilautti kättään ja naurahti. – Pöh, jos haluatte erota, se on teidän asianne, eikä kuulu muille. En minä sen takia sinun kanssasi halunnut puhua. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa. Olen juuri tehnyt uuden testamenttini, ja sinusta tulee pääperijäni. Eikö ole mahtavaa? Nappaat perintöni ahnaiden sukulaisteni edestä!

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.