Uusi jatkis alkaa! Suomalainen Iria on eroamassa italialaisesta miehestään Marcosta, koska tämä on pannut uransa politiikassa etu­sijalle. Miehen hassahtanut suku ei haluaisi päästää irti Iriasta, joka huomaa joutuvansa keskelle hengenvaarallista perintökiistaa. Irian täytyy oppia erottamaan sudet lampaista ja sammakot prinsseistä.


– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni ympäröivää pimeyttä. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin. Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo.

Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai  itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt veren­himoisen psykopaatin kynsiin.

Saatoin kuvitella useammankin ihmisen nyökyttelemään tietäväisen näköisenä hautani äärelle: mieli­puolen käsittelyssä kohdattu kuolema oli sovelias loppu kaltaiselleni heitukalle, joka ei ollut ymmärtänyt perustaa ajoissa perhettä eikä saada edes opintojaan päätökseen. Tosin edellisestä syytin kyllä enemmän aviomiestäni, tai siis pian ex-aviomiestäni, olisihan avioero pian voimassa. Myönnetään, en ollut elänyt säntillisintä elämää. Mutta olinko siltikään ansainnut kuolla suu vaahdossa kähisevän hullun kynsissä?

Kun konttasin lattialla, näin elämäni vilisevän elokuvana mielessäni. Totta se on: kun loppu on lähellä, tehdyt asiat juoksevat silmien edessä kuin b-luokan tv-leffa, jonka pääosaan on saatu huijattua joku uransa loppupuolella oleva, elähtänyt Hollywood-tähti. Pahinta on, etteivät ajatukset suinkaan keskity elämän parhaisiin paloihin, vaan mieleen juolahtaa enimmäkseen niitä noloja ja kiusallisia tilanteita, joita on yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Ja jostain syystä mieleeni tulvi nimenomaan edeltävien viikkojen tapahtumia, eikä vähiten illalta, jolloin kaikki oli saanut alkunsa.

Niin minä siis konttasin polvet hellinä ja mietin iltaa, jolloin olin kutsunut pian ex-etuliitteen saavan aviomieheni käymään. Iltaa, josta käynnistyneen tapahtumaketjun seurauksena olin pimeässä huoneessa kannoillani mielipuoli, jonka ainoa päämäärä oli minun listimiseni hengiltä.

Päivä oli kääntymässä iltaan, mutta koko päivän Rooman katuja paahtaneen auringon lämpö väreili yhä ilmassa. Laulukaskaat eivät näyttäneet huomaavan alkavaa hämärää. Niiden sointi rytmitti yhä kiihkeänä askeliani, kun palasin työpaikaltani eläinsuojelu­yhdistyksestä kotia kohti. Rakastan historiallisessa keskustassa sijaitsevaa, 1500-luvulla rakennettua palazzoa, jossa asun. Sen pitäisi olla poltetun sienan värinen, mutta auringon ja talvisten rankka­sateiden vaikutuksesta se on haalistunut paikoin pahasti.

Yhtä seinää peittää huumaavasti tuoksuva valko­nuppuinen jasmiini, toista voimakkaan purppuraisena hehkuva ihmeköynnös. Talvisin palazzo on kostea ja viileä, kesällä liiankin kuuma. Sen ränsistyneessä kauneudessa pelkistyy kuitenkin kaikki se, jonka vuoksi rakastuin Roomaan muutettuani tänne Suomesta seitsemän vuotta sitten.

Kotona heitin hikiset vaatteet pyykkikoriin ja ryntäsin suihkuun. En vaivautunut pukemaan ylleni lyhyttä kylpytakkia kummempaa, ja hiukset yhä märkinä siirryin keittiöön laittamaan ruokaa. Marco oli luvannut käväistä kahdeksan maissa. Vain viisi minuuttia, hänellä oli menoa. Ei minulla pitkää asiaa ollutkaan, olin vakuutellut puhelimessa aviomiehelleni, joka lopulta oli myöntynyt. Virallinen tekosyy kutsuun oli Marcon iso­tädille hankittavassa syntymä­päivälahjassa. Olimme eläneet asumuserossa viimeiset kolme vuotta, mutta osallistuimme yhä yhdessä kaikkiin mieheni suvun tilaisuuksiin. Myös lahjat hankimme yhdessä. Siis minä ostin ne, ja Marco allekirjoitti onnittelukortin.

Lahjojen lisäksi meillä oli muitakin rutiineja. Niihin tämäniltainen haluni nähdä Marcoa itse asiassa liittyi. Olin lopettanut viimeisimmän poikaystäväkokelaan tapailun kuukautta aikaisemmin, ja nyt oli taas koittanut se aika, jolloin lipsahdus Marcon suhteen ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi. Näistä lipsahduksista oli muodostunut jo varsin kunnioitettava traditio kolmen vuoden asumuseron aikana. Aina silloin, kun kumpikaan ei tapaillut aktiivisesti ketään muuta, tapailimme toisiamme. Muutamaan otteeseen olimme lipsahtaneet todella pahasti. Jopa siihen pisteeseen, että Marco oli käytännössä jälleen asunut luonani.

Mutta viime kuukausina olin saanut taas muistutuksen siitä, miksi erinomaisesti toimiva sänkysuhde ei riittänyt pitämään avioliittoamme koossa. Muistutuksen nimi oli anoppi – luojalle kiitos, pian ex-anoppi. Jos anoppi oli jotain kautta saanut tietää meidän palanneen yhteen, hän oli pitänyt huolen siitä, että käämini paloivat äitinsä puutteille sokeaan Marcoon alta aikayksikön.

Anopilla oli keinonsa, ja minulla syitä hermostua. Kerran hän järjesti illalliset, joille oli kutsuttu minun sijastani joku anopille mieleisempi sinkkunainen. Toisen kerran mieheni katosi kesken syntymäpäiväjuhlani, koska hänen äidillään oli jälleen yksi luulotautikohtauksistaan. Pahinta oli kuitenkin ollut Marcon haluttomuus hankkia lapsia, koska hänen mammansa mielestä minä en ollut kypsä äidiksi. Viimeinen huomautus oli totta puhuen se kuuluisa viimeinen tippa, joka neljän vuoden avioliiton jälkeen oli saanut minut marssimaan asianajajani toimistoon ja aloittamaan avioeroprosessin.

Mutta kuukauden täydellisen romantiikan puutteen jälkeen olin taas siinä pisteessä, että anopista huolimatta olin huomannut miettiväni Marcoa vähäpukeisena ja aktiivisena sängyssä. Mielestäni lipsahduksessa ei ollut moraalisesti mitään epäilyttävää, palvelihan se kummankin tarpeita. Ainakin omiani, ja niin kiihkeästi, etten edes pysähtynyt ajattelemaan, kuinka tiukalta Marco oli kuulostanut puhuessaan kiireistään. 

Tiesin, että Marco ei voinut vastustaa minun pasta al fornoani. Turvauduin reseptiin lähinnä silloin, kun arvelin miehen kaipaavan erityistä pehmittämistä. Lautasellinen salsiccian eli tuoremakkaran ja herkkutattien maustamaa uunipastaa, ja mies oli yleensä jo ilman paitaa syleilemässä minua takaapäin. Jos Marco jostain syystä alkoi saarnata suhteemme keikahteluista intohimon ja mököttämisen välillä, vedin esiin tiramisun. Sitä ei tarvittu monta lusikallista, kun Marco jo unohti vaatimuksensa pelisäännöistä, ja kisa oli edennyt finaaliin eli sänkyyn saakka. Tai ruokapöydälle, kylpyammeeseen, terassin sohvalle. Kiire ei katso paikkaa oli mottomme sekä avioliiton että lipsahdustemme aikana.

Paistoin pannulla herkkutatteja valkosipulilla ja persiljalla maustetussa oliiviöljyssä. Maistoin tilkan avaamastani Barolo-pullosta ja kaadoin punaviiniä myös pannulle. Aloin kypsentää lihakauppiaan paloittelemaa tuoremakkaraa ja lisättyäni paseeratun tomaattikastikkeen huumaava tuoksu täytti keittiön. Mielialani kohosi, eikä ainoastaan naukkailemani Barolon vuoksi. Sekoitin kastikkeen al denteksi keittämiini tagliatelleihin, lisäsin joukkoon parmesaanilla ja muskottipähkinällä maustetun valkokastikkeen ja ripotin runsaasti päälle parmesaaniraastetta. Vuoka uuniin, ja olin valmis valitsemaan asun iltaa varten. Jotain viettelevää toki, vaikka tärkeintä olikin saada vaate pois päältä nopeasti.

Marco oli ajoissa, niin kuin aina. Minun olisi suomalaisena pitänyt olla kaiken järjen mukaan suhteemme täsmällisempi osapuoli, mutta juuri luonteeni suurpiirteisyyden vuoksi minä viihdyin Italiassa. Tietenkin minun oli pitänyt rakastua siihen ainoaan roomalaiseen, jonka piti olla aina ajoissa tai pikemminkin etuajassa. Tämäkin oli ikuinen riitelynaihe. Biologinen kelloni tosin toimi liiankin hyvin, kun taas Marcoon sama tik tak ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Periaatteessa saattoi sanoa eromme johtuneen täsmällisyyttä koskevista erimielisyyksistä.

Avasin oven Marcolle. Silmien turkoosi sävy teki minuun aina säväyksen, mutta hänen tumma, taipuisa tukkansa oli leikattu konservatiivisen lyhyeksi. Hänellä oli yllään tumma puku, eikä hän ollut löysännyt edes kravattiaan. Siltikään en osannut aavistaa mitään. Toki Marco tiesi, että pidin hänestä enemmän farkuissa ja t-paidassa, paljastivathan ne treenatun kropan. Puku muistutti aivan liikaa eromme syytä numero kaksi. Marco oli havainnut itsessään kunnian­himon politiikkaan pari vuotta häidemme jälkeen. Tai pitäisi kai sanoa, että viheliäs ex-anoppini oli herättänyt kunnianhimon hänessä.

Olin mennyt naimisiin vähä­varaisten oikeusaputoimiston perustamisesta haaveilleen miehen kanssa, ja eräänä kauniina aamuna olin herännyt poliitikon vierestä. Mutta minusta ei todellakaan ollut poliitikon vaimoksi. Myös Marcon äiti oli tehnyt sen varsin selväksi alusta lähtien. Hän oli kaavaillut kultapojulilleen pääministerin uraa siitä lähtien, kun Marco oli yksivuotiaana päässyt eroon vaipoista. 

Boheemi, katukissoja hyysäävä suomalaisblondi ei ollut anopin mielestä ihanteellinen tuki italialaisen politiikan kavalassa maailmassa. Siinä hän oli aivan oikeassa.

Marcon mukaan olematon tukeni hänen poliittisella urallaan ei vastannut hänen käsitystään myötä- ja vastoinkäymisistä. Minä olin terävälle kielelleni tyypilliseen tapaan luvannut tulla käymään vankilassa, kun Marco ja hänen etuja kähmivät poliitikkokollegansa olisi sinne tuomittu. Myötämäessä hän saisi viilettää yksin, sillä minua ei nähtäisi kissanristiäisissä hymyilemässä.

Totta kai olin epäreilu verratessani Marcoa korruptiorahoja taskuihinsa ujuttaviin poliitikkoihin. Tiesin, että Marco oli jopa suomalaisen mittapuun mukaan niin rehellinen kuin asianajaja ja poliitikko vain voi olla. Hän ei tarvinnut korruptio­rahoja, kiitos ökyrikkaan perheensä. Mutta en silti hyväksynyt mieheni ihanteiden muuttumista hädän­alaisten avustamisesta turhantärkeissä kokouksissa istumiseksi.

– Ciao, sanoin ja annoin miehelleni kaksi poskisuukkoa.

Marco astui sisään eteiseen aivan kuin ei olisi edes huomannut, ettei minulla ollut ohuen sifonkimekon alla lainkaan alusvaatteita. Jos myös Marcolla olisi ollut pidempi kuiva kausi takanaan, poskisuukoista olisi päästy kunnon suudelmiin jo eteisessä, mutta nyt hän näytti leikkivän vaikeasti tavoiteltavaa. Minä en kuitenkaan lannistunut. Marcoa  ärsytti välillä suunnattomasti, että kiersin hänet halutessani pikkusormeni ympärille, oli kyse sitten hehku­lampun vaihtamisesta, huomattavan summan lahjoittamisesta valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen – tai päätymisestä sänkyyn, vaikka edellisen riidan jälkeen kumpikin oli taas vannonut sekstailun päättyneen lopullisesti. 

Marco oli niitä miehiä, joille oli tärkeää pitää ohjakset käsissään. Hänkään ei kuitenkaan valittanut aloitteellisuudestani enää sitten, kun olimme päässeet itse asiaan. Riidat alkoivat vasta kulloisenkin ensihuuman jälkeen, kun Marcolla olikin kokous tai tapaamisia taidenäyttelyn tai yksinkertaisen koti-illan sijaan. Tai jos minä en päässyt johonkin tuiki tärkeään äänestäjien mielistelygaalaan, koska minun piti tuurata jotakuta kodittomien kissojen hoitopaikassa. 

Viimeisen vuoden aikana en ollut jaksanut edes leikkiä pariskuntaa. Leffaseuraa olin hakenut muista miehistä. Marco oli kuitenkin sängyssä parempi korvike kuin yhden illan jutut. En ollut pyhimys, mutta seksi vieraiden kanssa ei tuntunut samalta kuin miehen, joka tiesi tasan tarkkaan, mikä toimi kohdallani sängyssä ja mikä ei.

– Laitoin lempiruokaasi, pasta al fornoa, sanoin.

Menin keittiöön ja annoin mekon olkaimen lipua alas aivan kuin huomaamatta. Marco tuli perässäni, mutta sen sijaan, että olisi alkanut riisua mekkoa yltäni, hän katsoi kelloaan.

– Olen pahoillani, minulla ei ole aikaa jäädä illalliselle.

Käännyin katsomaan häntä, ällis­tyksen täytyi näkyä kasvoiltani.

– Minulla on vain viisi minuuttia.

Päätin leikkiä coolia. Ehkä Marcolla oli se aika kuukaudesta, jolloin hänen piti vahvistaa miehistä itsetuntoaan näyttämällä, kuka sanoi viimeisen sanan. Toki hän saattoi tapaillakin jotakuta. Ei hän sitä koskaan kertonut, mutta jos hän joskus oli kieltäytynyt vierailusta, olin päätellyt syyn itse.

– Puhutaan sitten nopeasti, sanoin. – Kyse on isotäti Annan lahjasta. Ajattelin ostaa jotain suomalaista muotoilua. Tiedäthän, kuinka hän rakastaa Suomea.

Isotäti Anna oli pikemminkin Marcon iso-isotätipuoli tai jotain sen suuntaista. Marcon isänpuoleinen suku oli laaja, mutta yhteys oli tiivistä kaukaisimpienkin sukulaisten välillä. Näin minäkin olin päässyt tutustumaan suvun matriarkkana pidettyyn isotätiin, jonka omaisuutta kaikki sukulaiset kärkkyivät itselleen. Marco oli ollut yksi isotädin suosikeista, ja minuun hän oli ihastunut suunnattomasti kuultuaan, että olin Suomesta. Isotädillä oli ollut aikoinaan suomalainen kihlattu, joka oli kaatunut jatkosodassa. Täti ei ollut koskaan mennyt naimisiin ja ajatteli edelleen kaiholla sulhastaan.

Marcon päätös ryhtyä poliitikoksi ei ollut miellyttänyt tätiä, mutta hän oli niin mieltynyt suomalaiseen suoraselkäisyyteeni, että oli katsonut Marcon hairahdusta sormien läpi. Me emme olleet paljastaneet isotädille asumuseroamme, jonka piti italialaisittain kestää kolme vuotta ennen kuin saattoi pyytää asumuseron muuttamista lopulliseksi avioeroksi.

Teeskentely oli ollut helppoa. Marcon isänpuoleinen suku jumaloi minua, ja olimme yhä käyneet suvun juhlissa pariskuntana.

– Itse asiassa minun on pitänyt soittaa sinulle. Jo monta kertaa. Kyse on isotädin juhlista. Ja lahjasta. Ja muustakin, Marco vastasi.

En ollut nähnyt häntä yhtä kiusaantuneen näköisenä sen jälkeen, kun olin odottanut häntä kotona Pretty Womanista ottamani esimerkin mukaisesti pelkkä kravatti ylläni. Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli päättänyt tuoda illalliselle myös yllätysvieraan, eli puolueen puheenjohtajan. Minä olin toki käynyt pukemassa ylleni sen jälkeen, kun olin ensin kävellyt suu auki toljottaneiden miesten ohi makuuhuoneen puolelle.

Puheenjohtaja oli puhunut sekavia koko illan. Toisaalta sekavuustila ja kaihoisat silmäykset suuntaani johtivat siihen, että Marco teki rakettimaisen nousun noviisista puolueen varapääsihteeriksi.

– Niin? kysyin ja hymyilin.

– Asia on tuota sillä lailla, että. Niin siis nyt on sellainen tilanne...

– ...että? jatkoin.

– On parempi, ettemme enää osta sukulaisilleni lahjoja yhdessä.

Katsoin Marcoa hämmentyneenä. Oli kuin hän olisi paiskannut lasillisen kylmää vettä kasvoilleni.

– Miksi? huuliltani karkasi, ennen kuin muistin, että minun oli tarkoitus leikkiä coolia.

– Minä seurustelen. Vakavasti.

Ok, nyt tuntui siltä kuin olisin saanut päähäni sangollisen vettä. Jääkylmää vettä. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain miestäni. Tai siis pian tulevaa ex-miestäni.

– Me hankimme lahjan yhdessä Chiaran kanssa. Hänkin tulee juhliin.

Ex-mieheni oli näemmä päättänyt hukuttaa minut kerralla jäiseen avantoon. Ensimmäistä kertaa tajusin, että pian lähestyvä avioeromme oli lopullinen. Eikä se tarkoittanut eroa ainoastaan Marcosta, vaan myös hänen hullusta suvustaan, johon ymmärsin vasta nyt kiintyneeni aivan liikaa.

Ei tule kuuloonkaan. Ei todellakaan. En edes harkitse asiaa.

Minusta ääneni kuulosti hyvinkin päättäväiseltä, mutta minulle soittaneen appiukon mielestä kaipasin vain lisää maanittelua. Siis ex-appiukon. Minun kannatti opetella uudet, täsmälliset käsitteet jo hyvissä ajoin, etten sitten eron jälkeen sortuisi kömmähdyksiin.

– Ole kiltti, Iria. Sinun on pakko tulla isotädin juhliin. Kaikki odottavat tapaamistasi. Olet juhlien liima, ainoa tekijä, joka pitää meidät kaikki sivistyneissä väleissä sen sijaan, että ryntäisimme toistemme kurkkuun. Älä särje vanhan miehen sydäntä.

– Carlo, kaikella kunnioituksella, mutta minä en enää kuulu sukuun. Teidän on paras ymmärtää, että me eroamme Marcon kanssa.

Jätin mainitsematta, että aivan ensisijaisesti minun itseni oli sisäistettävä uusi tilanne. Ei enää hiprakassa soitettuja puheluita keskiyöllä miehelleni. Lamput joutuisin vaihtamaan itse. Tai joutuisin palkkaamaan jonkun hieltä haisevan handymanin, joka jättäisi likaisista kengistään tahrat olohuoneeni valkoiselle matolle. Värisin. Tulevaisuus vaikutti julmalta.

Carlo oli hetken hiljaa. Saatoin lähes kuulla, kuinka vanhan ketun aivot raksuttivat. Carlo ei ollut ansainnut omaisuuttaan tyhmyydellä.

Ollaksemme rehellisiä hän oli ansainnut sen syntymällä oikeaan sukuun. Mutta älykkyydellään hän oli saanut sen poikimaan niin, ettei esi-isien tarvinnut kääntyillä haudassaan häpeän vuoksi. Mutta yrittipä appiukko mitä tahansa, minua hän ei kyennyt yllättämään. Seitsemässä vuodessa olin oppinut tuntemaan hänen temppunsa.

– Minua pelottaa, Iria.

Hyvä on, Carlon kaikkia temppuja en näemmä tuntenut.

– Mikä ihme sinua pelottaa?

– Minä tapaan juhlissa ensimmäistä kertaa Marcon uuden naisystävän. Ja minua pelottaa. Minä tarvitsen sinua. Matildekin on tulossa. Et kai jätä minua kohtaamaan yksin sekä Matildea että Marcon uutta naisystävää?

Huokaisin. Marcon isä oli aina ollut heikko kohtani. Carlo oli hyväksynyt minut yhtä varauksettomasti ja lämpimästi perheeseensä kuin Marcon äiti ja Carlon ex-vaimo Matilde oli minua inhonnut. Carlon ja Matilden erosta oli kaksikymmentä vuotta, mutta välit olivat yhä jäätävät. Jääkalikasta huokui enemmän lämpöä kuin ex-anopistani. Toisaalta epäilin, että Carlo oli aloittanut playboyn uransa jo ennen avioeroa, joten ehkä Matildellakin oli omat, painavat syynsä inhota ex-miestään. Minun oli helppo nauraa Carlon Peter Pan -olemukselle ja jatkuvalle flirttailulle, mutta hänen ex-vaimolleen ja pojalleen aihe oli kipeämpi.

– Mitä Matilde siellä tekee?

Ex-anoppini ei juuri käynyt Carlon suvun juhlissa.

– Isotäti Anna kutsui hänet. Kyllähän sinä Annan tiedät. Intiaanit karanneet kanootista jo kauan sitten, vanhuus ei tule yksin. Matilde hyväksyi kutsun. Kai hänkin on tulossa kärkkymään perintöä.

Huokaisin uudelleen. Perintö. Oli totta, kun Carlo oli sanonut, että minä kevensin sukujuhlien tunnelmaa. Marco oli aina sanonut samaa. Marcon sukulaisten mukaan minä olin kaikin puolin virkistävä poikkeus. Todennäköisesti siksi, etten puhunut ainoastaan rahasta, niin kuin muut. Tai isotäti Annan perinnöstä. Kukaan ei tarkalleen tiennyt isotädin omaisuuden määrää, mutta suuri se oli. Ja kaikki yrittivät olla isotädille mieliksi siinä toivossa, että tämä muistaisi heitä testamentissaan. Myös Matilde pakotti huulilleen hymyn ja hänen äänensä tihkui hunajaa, kun isotäti oli lähistöllä.

Saman tien tajusin jotain.

– Sinä haluat minut paikalle, koska pelkäät, että isotäti suuttuu. Tiedät, että isotäti pitää minusta suomalaisuuteni vuoksi, ja sinä pelkäät, että jos en ole paikalla, hän jättää perinnöttömäksi puoli sukua. Tai ainakin sinut ja Marcon.

Nyt oli Carlon vuoro huokaista.

– Tyttöseni, olet aina nähnyt lävitseni. Se oli ensimmäinen asia, jonka sanoin, kun Marco toi sinut kotiini: "Poika, olet löytänyt itseäsi älykkäämmän naisen."

– Itse asiassa puhuit jotain hemaisevasta blondista ennen kuin tajusit minun ymmärtävän jonkin verran italiaa, muistutin.

– Kyllähän sinussa silmä yhä lepää, en minä sitä kielläkään, Carlo sanoi. – Mutta pääasiallisesti arvostan hellää sydäntäsi. Tiedän, ettet antaisi itsellesi anteeksi, jos koko isotädin perintö menisi sivu suun vain siksi, että poikani ei osaa valita järkevämpää hetkeä uuden heilan esittelyyn. En minä rahoista välitä, mutta Toscanan huvilalla on minulle tunnearvoa. Isotäti pitää minua muutenkin yhdentekevänä playboyna, ja jos en onnistu pitämään sinua suvun piirissä, hän pitää minua vain yhdentekevänä. Tarjoan sinulle hyvitykseksi lomamatkan haluamaasi kohteeseen.

– En minä ole hieromassa asiasta kauppoja, vastasin.

Todellisuudessa laskeskelin jo mielessäni hyötyjä ja haittoja. Oliko julkinen nöyryytys Marcon suvun edessä niin kauheaa? Kuvittelin muiden säälivät ilmeet. Olisihan se. Mutta jos hinta oli tarpeeksi korkea, kaikesta voitiin neuvotella. Oli tiettyjä asioita, joiden eteen olin valmis kärsimään.

– Eläinsuojeluyhdistys tarvitsee jatkuvasti rahaa. Kustannat seuraavien kahdensadan kulkukissan kastraatioleikkauksen ja yhdistyksen kissanruuat vuodeksi.

– Vuodeksi? Nehän ovat lihavia kuin mitkä, Largo di Torre Argentinan katit. Ne syövät minut peri­katoon, Carlo voihkaisi mutta lisäsi pienen tauon jälkeen: – Sata leikkausta ja ruuat puolelle vuodelle.

– Sovittu, sanoin ja suljin puhelun ennen kuin jompikumpi meistä tajuaisi tulleensa huijatuksi.

Carlo tuli hakemaan minua limusiinin ja autonkuljettajan kera. Appiukolla oli tyyliä. Hän kaatoi minulle samppanjaa ja yritti kaikin puolin korvata minulle sen, ettei seuralaiseni ollut hänen poikansa.

Appiukon kanssa minulla oli kyllä aina hauskaa. Carlon hulvaton vitsailu ja häpeämättömän flirttaileva käytöksensä iskivät omaan huumorintajuuni täydellisesti. Ei hänen hauskuutensa korvannut kuitenkaan treffejä Marcon kanssa.

Jos exäni olisi hakenut minut juhliin, hän olisi ajanut itse autoa. Lähes poikkeuksetta olisimme tehneet ylimääräisen pysähdyksen jonkun puiston varjoihin silläkin uhalla, että partioiva poliisi olisi antanut meille sakot siveettömästä käytöksestä. Huokaisin uudelleen. Helpon seksin ajat olivat ohitse. Olisin pian eronnut nainen ja kamppailisin vapaista miehistä kaikkien muiden sinkkunaisten kanssa. Ja mitä todennäköisemmin joutuisin tyytymään yhden illan juttuihin, koska en löytäisi ketään, jonka kanssa jakaa arki ja erityisesti Largo di Torre Argentinan kissat.

Itsesäälissä rypeminen keskeytyi, kun saavuimme isotäti Annan julmetun isolle villalle Rooman pohjoispuolella. Kun astuimme taloon, isotäti liihotteli luokseni yhtenä hymynä. Yhtä sydämellisesti hän ei tervehtinyt Carloa.

– Poikasi toi tänne jonkun uuden naisen. Etkö tee mitään asialle?

Isotädin äänensävy sai aikaan lapsellisen ilonläikähdyksen sisälläni. Kaikki Marcon sukulaiset eivät olleet valmiita heivaamaan minua välittömästi yli laidan.

Isotäti lähti kävelemään edellämme antiikkihuonekaluin sisustettuun salonkiin, jossa muu suku näytti jo odottavan. Suurimman osan tunsin entuudestaan, mutta joukossa oli myös pari uutta ihmistä. Kun minut esiteltiin pitkälle, leveäharteiselle Antoniolle, mahani teki pienen voltin. En ollut tiennyt, että Marcon pikkuserkuista löytyi sellaista potentiaalia.

Marco tuli tervehtimään ikäiseni naisen kanssa. Chiara oli mallityyppiä: pitkä, vihattavan hoikka vartalo, virheettömät piirteet ja paksu, symmetrisesti leikattu tumma polkkatukka. Neiti Täydellisyys. Tai Neiti Täydellinen Vastakohtani.

– Iria – Chiara, Marco esitteli.

Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään. Mitä he odottivat? Että läimäytän naista? Tai pillahdan itkuun? Tai kumpaakin?

Minulla ei ollut aikomusta järjestää show'ta, joten tyydyin hymyilemään niin falskisti kuin osasin.

Carlo oli oma itsensä, kun Marco esitteli Chiaran myös hänelle. Pelkän kättelyn sijaan hän suuteli naista suurieleisesti kädelle.

– Hauska tutustua, Carlo sanoi. – Ja rakas poikani, salli minun esitellä uusi kihlattuni: Iria tulee Suomesta. Eikö ihanaa, että olen löytänyt sinulle uuden äitipuolen?

Minä hymyilin herttaisesti, mutta Marcoa vitsi ei näyttänyt huvittavan, kuten ei hänen äitiäänkään, joka seisoi lähistöllä. Ex-anoppini oli selvästi ottanut missiokseen tappaa minut pelkillä katseilla. Olisin voinut vannoa, että hänellä oli käsilaukussaan minua esittävä voodoonukke, jota hän pistelisi haarukalla läpi aterian.

– Loistavaa, kunhan saadaan Iria pysymään suvussa, Marcon setä Pasquale sanoi tervehtiessään minua ja veljeään. – Jos minulla ei olisi palloa jalassa, naisin Irian itse.

– Luigista saat erinomaisen aviomiehen, Mirella-täti keskeytti miehensä puheet ja suukotti minua poskille.

– Täti, kaikki tietävät, että olen homo, sanoi minua tervehtimään tullut Luigi, mutta Mirella-täti vain kohautti olkiaan.

– Luoja auttakoon syntisiä, huokaisi Luigin äiti Laura ja teki ristinmerkin.

– Kyllä me kummallekin prinssin löydämme, Maria-serkku sanoi.

Minä ja Luigi huokaisimme.

Sukulaisten elämän tarkoitus oli suvun sinkkujäsenten naittaminen. Ainoat kriteerit mahdollisille kumppaneille olivat lihava pankkitili ja pysyminen hengissä vihki­seremoniaan saakka. Olin saanut olla aiemmin rauhassa, mutta Marcon ja tämän naisystävän esittely suvulle oli tehnyt minusta vapaata riistaa. Jokaisella suvun jäsenellä näytti olevan mielessä minulle joku läheinen tai kaukainen sukulainen, jonka naimalla kuuluisin sukuun edes heikon lenkin kautta.

Minulle pikkuserkkuna esiteltyä Antoniota epätoivoni näytti huvittavan. Siniset silmät ja vahvaa leukaa peittävä parransänki saivat minut antamaan anteeksi hänen naureskelunsa. Vilkaisin isotäti Annaa ja mietin, mitä hän ajatteli. Oliko hän itse pyytänyt paikalle kaukaisetkin sukulaiset, vai oliko Antoniokin tullut kärkkymään hänen perintöään itse?

Kun kaikki olivat saaneet käsiinsä hovimestarin tarjoaman kuohuviinilasillisen, isotäti piti puheen.

– Rakkaat sukulaiset, isotäti aloitti. – Kiitos kun olette tulleet tänne juhlimaan syntymäpäiviäni. Vuodet vierivät, ja olen ymmärtänyt, ettei minulla olekaan seitsemää elämää kuten rakkailla kissoillani. Siksi olette kaikki kutsuttuja Toscanan huvilalleni ensi viikonloppuna. Minulla on siellä tärkeä ilmoitus tehtävänäni.

Isotäti Anna piti dramaattisen tauon ja jatkoi: – Kerron, kenestä tulee omaisuuteni pää­perijä, kun minusta aika jättää.

Alkoi välitön puheensorina.

Isotäti katseli hämmennystämme tyytyväisen näköisenä. Hovimestari kiersi kaatamassa lisää samppanjaa, ja sitä totisesti tarvitsinkin. Olin saanut juuri kumottua toisen lasillisen, kun valot sammuivat.

Kuului hermostunutta hihitystä, joku kyseli oliko kyse sähkökatkoksesta, toinen kyseli hovimestarilta taskulamppua, muutamat supattivat jotain keskenään. Vajaan minuutin kuluttua hovimestari sai valot taas päälle. Kaikki katselivat toisiaan pimeyden rikkoneesta valosta häikäistyneinä. Minun katseeni oli kiinnittynyt Marcoon ja hänen naisystäväänsä. Marco näytti hämilliseltä, kun taas Chiara hymyili maireasti. Kun huomasin huulipunatahran Marcon suupielessä, ymmärsin mitä he olivat tehneet sähkökatkoksen aikana. Exäni moraalittomuudesta närkästyneet mietteeni keskeytyivät äkilliseen kiljuntaan. Mirella-täti kirkui suoraa huutoa ja osoitti kädellään lattialle, jossa isotäti Anna makasi liikkumattomana.

– Joku on murhannut isotädin!

Jatkuu ensi viikolla.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.