Uusi jatkis alkaa! Suomalainen Iria on eroamassa italialaisesta miehestään Marcosta, koska tämä on pannut uransa politiikassa etu­sijalle. Miehen hassahtanut suku ei haluaisi päästää irti Iriasta, joka huomaa joutuvansa keskelle hengenvaarallista perintökiistaa. Irian täytyy oppia erottamaan sudet lampaista ja sammakot prinsseistä.


– Sinä kuolet pian, hutsu!

Kuiskaus kaikui pimeässä kuin huuto. Yritin pitää paniikin poissa ja keskityin liikkumaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Tunnustelin käsilläni ympäröivää pimeyttä. Pelkäsin koko ajan, että koskettaisin vahingossa hyökkääjää. Vaikka kuljin varoen, kompastuin johonkin kovaan. Murhanhimoinen mielipuoli kuuli kompurointini.

– Lausu viimeinen rukouksesi.

Konttasin ovea kohti niin nopeasti kuin kykenin. Juuri ajoissa, sillä lattiaan paukahtava kolaus paljasti hullun iskeneen sinne, missä olin ollut vain muutamaa sekuntia aikaisemmin. Pelkoni alkoi väistyä, ja tilalle oli saapumassa raivo.

Minun oli vain vaikea päättää, olinko vihaisempi hyökkääjälle vai  itselleni. Jotenkin oli tyypillistä, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä olin päätynyt veren­himoisen psykopaatin kynsiin.

Saatoin kuvitella useammankin ihmisen nyökyttelemään tietäväisen näköisenä hautani äärelle: mieli­puolen käsittelyssä kohdattu kuolema oli sovelias loppu kaltaiselleni heitukalle, joka ei ollut ymmärtänyt perustaa ajoissa perhettä eikä saada edes opintojaan päätökseen. Tosin edellisestä syytin kyllä enemmän aviomiestäni, tai siis pian ex-aviomiestäni, olisihan avioero pian voimassa. Myönnetään, en ollut elänyt säntillisintä elämää. Mutta olinko siltikään ansainnut kuolla suu vaahdossa kähisevän hullun kynsissä?

Kun konttasin lattialla, näin elämäni vilisevän elokuvana mielessäni. Totta se on: kun loppu on lähellä, tehdyt asiat juoksevat silmien edessä kuin b-luokan tv-leffa, jonka pääosaan on saatu huijattua joku uransa loppupuolella oleva, elähtänyt Hollywood-tähti. Pahinta on, etteivät ajatukset suinkaan keskity elämän parhaisiin paloihin, vaan mieleen juolahtaa enimmäkseen niitä noloja ja kiusallisia tilanteita, joita on yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Ja jostain syystä mieleeni tulvi nimenomaan edeltävien viikkojen tapahtumia, eikä vähiten illalta, jolloin kaikki oli saanut alkunsa.

Niin minä siis konttasin polvet hellinä ja mietin iltaa, jolloin olin kutsunut pian ex-etuliitteen saavan aviomieheni käymään. Iltaa, josta käynnistyneen tapahtumaketjun seurauksena olin pimeässä huoneessa kannoillani mielipuoli, jonka ainoa päämäärä oli minun listimiseni hengiltä.

Päivä oli kääntymässä iltaan, mutta koko päivän Rooman katuja paahtaneen auringon lämpö väreili yhä ilmassa. Laulukaskaat eivät näyttäneet huomaavan alkavaa hämärää. Niiden sointi rytmitti yhä kiihkeänä askeliani, kun palasin työpaikaltani eläinsuojelu­yhdistyksestä kotia kohti. Rakastan historiallisessa keskustassa sijaitsevaa, 1500-luvulla rakennettua palazzoa, jossa asun. Sen pitäisi olla poltetun sienan värinen, mutta auringon ja talvisten rankka­sateiden vaikutuksesta se on haalistunut paikoin pahasti.

Yhtä seinää peittää huumaavasti tuoksuva valko­nuppuinen jasmiini, toista voimakkaan purppuraisena hehkuva ihmeköynnös. Talvisin palazzo on kostea ja viileä, kesällä liiankin kuuma. Sen ränsistyneessä kauneudessa pelkistyy kuitenkin kaikki se, jonka vuoksi rakastuin Roomaan muutettuani tänne Suomesta seitsemän vuotta sitten.

Kotona heitin hikiset vaatteet pyykkikoriin ja ryntäsin suihkuun. En vaivautunut pukemaan ylleni lyhyttä kylpytakkia kummempaa, ja hiukset yhä märkinä siirryin keittiöön laittamaan ruokaa. Marco oli luvannut käväistä kahdeksan maissa. Vain viisi minuuttia, hänellä oli menoa. Ei minulla pitkää asiaa ollutkaan, olin vakuutellut puhelimessa aviomiehelleni, joka lopulta oli myöntynyt. Virallinen tekosyy kutsuun oli Marcon iso­tädille hankittavassa syntymä­päivälahjassa. Olimme eläneet asumuserossa viimeiset kolme vuotta, mutta osallistuimme yhä yhdessä kaikkiin mieheni suvun tilaisuuksiin. Myös lahjat hankimme yhdessä. Siis minä ostin ne, ja Marco allekirjoitti onnittelukortin.

Lahjojen lisäksi meillä oli muitakin rutiineja. Niihin tämäniltainen haluni nähdä Marcoa itse asiassa liittyi. Olin lopettanut viimeisimmän poikaystäväkokelaan tapailun kuukautta aikaisemmin, ja nyt oli taas koittanut se aika, jolloin lipsahdus Marcon suhteen ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi. Näistä lipsahduksista oli muodostunut jo varsin kunnioitettava traditio kolmen vuoden asumuseron aikana. Aina silloin, kun kumpikaan ei tapaillut aktiivisesti ketään muuta, tapailimme toisiamme. Muutamaan otteeseen olimme lipsahtaneet todella pahasti. Jopa siihen pisteeseen, että Marco oli käytännössä jälleen asunut luonani.

Mutta viime kuukausina olin saanut taas muistutuksen siitä, miksi erinomaisesti toimiva sänkysuhde ei riittänyt pitämään avioliittoamme koossa. Muistutuksen nimi oli anoppi – luojalle kiitos, pian ex-anoppi. Jos anoppi oli jotain kautta saanut tietää meidän palanneen yhteen, hän oli pitänyt huolen siitä, että käämini paloivat äitinsä puutteille sokeaan Marcoon alta aikayksikön.

Anopilla oli keinonsa, ja minulla syitä hermostua. Kerran hän järjesti illalliset, joille oli kutsuttu minun sijastani joku anopille mieleisempi sinkkunainen. Toisen kerran mieheni katosi kesken syntymäpäiväjuhlani, koska hänen äidillään oli jälleen yksi luulotautikohtauksistaan. Pahinta oli kuitenkin ollut Marcon haluttomuus hankkia lapsia, koska hänen mammansa mielestä minä en ollut kypsä äidiksi. Viimeinen huomautus oli totta puhuen se kuuluisa viimeinen tippa, joka neljän vuoden avioliiton jälkeen oli saanut minut marssimaan asianajajani toimistoon ja aloittamaan avioeroprosessin.

Mutta kuukauden täydellisen romantiikan puutteen jälkeen olin taas siinä pisteessä, että anopista huolimatta olin huomannut miettiväni Marcoa vähäpukeisena ja aktiivisena sängyssä. Mielestäni lipsahduksessa ei ollut moraalisesti mitään epäilyttävää, palvelihan se kummankin tarpeita. Ainakin omiani, ja niin kiihkeästi, etten edes pysähtynyt ajattelemaan, kuinka tiukalta Marco oli kuulostanut puhuessaan kiireistään. 

Tiesin, että Marco ei voinut vastustaa minun pasta al fornoani. Turvauduin reseptiin lähinnä silloin, kun arvelin miehen kaipaavan erityistä pehmittämistä. Lautasellinen salsiccian eli tuoremakkaran ja herkkutattien maustamaa uunipastaa, ja mies oli yleensä jo ilman paitaa syleilemässä minua takaapäin. Jos Marco jostain syystä alkoi saarnata suhteemme keikahteluista intohimon ja mököttämisen välillä, vedin esiin tiramisun. Sitä ei tarvittu monta lusikallista, kun Marco jo unohti vaatimuksensa pelisäännöistä, ja kisa oli edennyt finaaliin eli sänkyyn saakka. Tai ruokapöydälle, kylpyammeeseen, terassin sohvalle. Kiire ei katso paikkaa oli mottomme sekä avioliiton että lipsahdustemme aikana.

Paistoin pannulla herkkutatteja valkosipulilla ja persiljalla maustetussa oliiviöljyssä. Maistoin tilkan avaamastani Barolo-pullosta ja kaadoin punaviiniä myös pannulle. Aloin kypsentää lihakauppiaan paloittelemaa tuoremakkaraa ja lisättyäni paseeratun tomaattikastikkeen huumaava tuoksu täytti keittiön. Mielialani kohosi, eikä ainoastaan naukkailemani Barolon vuoksi. Sekoitin kastikkeen al denteksi keittämiini tagliatelleihin, lisäsin joukkoon parmesaanilla ja muskottipähkinällä maustetun valkokastikkeen ja ripotin runsaasti päälle parmesaaniraastetta. Vuoka uuniin, ja olin valmis valitsemaan asun iltaa varten. Jotain viettelevää toki, vaikka tärkeintä olikin saada vaate pois päältä nopeasti.

Marco oli ajoissa, niin kuin aina. Minun olisi suomalaisena pitänyt olla kaiken järjen mukaan suhteemme täsmällisempi osapuoli, mutta juuri luonteeni suurpiirteisyyden vuoksi minä viihdyin Italiassa. Tietenkin minun oli pitänyt rakastua siihen ainoaan roomalaiseen, jonka piti olla aina ajoissa tai pikemminkin etuajassa. Tämäkin oli ikuinen riitelynaihe. Biologinen kelloni tosin toimi liiankin hyvin, kun taas Marcoon sama tik tak ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta. Periaatteessa saattoi sanoa eromme johtuneen täsmällisyyttä koskevista erimielisyyksistä.

Avasin oven Marcolle. Silmien turkoosi sävy teki minuun aina säväyksen, mutta hänen tumma, taipuisa tukkansa oli leikattu konservatiivisen lyhyeksi. Hänellä oli yllään tumma puku, eikä hän ollut löysännyt edes kravattiaan. Siltikään en osannut aavistaa mitään. Toki Marco tiesi, että pidin hänestä enemmän farkuissa ja t-paidassa, paljastivathan ne treenatun kropan. Puku muistutti aivan liikaa eromme syytä numero kaksi. Marco oli havainnut itsessään kunnian­himon politiikkaan pari vuotta häidemme jälkeen. Tai pitäisi kai sanoa, että viheliäs ex-anoppini oli herättänyt kunnianhimon hänessä.

Olin mennyt naimisiin vähä­varaisten oikeusaputoimiston perustamisesta haaveilleen miehen kanssa, ja eräänä kauniina aamuna olin herännyt poliitikon vierestä. Mutta minusta ei todellakaan ollut poliitikon vaimoksi. Myös Marcon äiti oli tehnyt sen varsin selväksi alusta lähtien. Hän oli kaavaillut kultapojulilleen pääministerin uraa siitä lähtien, kun Marco oli yksivuotiaana päässyt eroon vaipoista. 

Boheemi, katukissoja hyysäävä suomalaisblondi ei ollut anopin mielestä ihanteellinen tuki italialaisen politiikan kavalassa maailmassa. Siinä hän oli aivan oikeassa.

Marcon mukaan olematon tukeni hänen poliittisella urallaan ei vastannut hänen käsitystään myötä- ja vastoinkäymisistä. Minä olin terävälle kielelleni tyypilliseen tapaan luvannut tulla käymään vankilassa, kun Marco ja hänen etuja kähmivät poliitikkokollegansa olisi sinne tuomittu. Myötämäessä hän saisi viilettää yksin, sillä minua ei nähtäisi kissanristiäisissä hymyilemässä.

Totta kai olin epäreilu verratessani Marcoa korruptiorahoja taskuihinsa ujuttaviin poliitikkoihin. Tiesin, että Marco oli jopa suomalaisen mittapuun mukaan niin rehellinen kuin asianajaja ja poliitikko vain voi olla. Hän ei tarvinnut korruptio­rahoja, kiitos ökyrikkaan perheensä. Mutta en silti hyväksynyt mieheni ihanteiden muuttumista hädän­alaisten avustamisesta turhantärkeissä kokouksissa istumiseksi.

– Ciao, sanoin ja annoin miehelleni kaksi poskisuukkoa.

Marco astui sisään eteiseen aivan kuin ei olisi edes huomannut, ettei minulla ollut ohuen sifonkimekon alla lainkaan alusvaatteita. Jos myös Marcolla olisi ollut pidempi kuiva kausi takanaan, poskisuukoista olisi päästy kunnon suudelmiin jo eteisessä, mutta nyt hän näytti leikkivän vaikeasti tavoiteltavaa. Minä en kuitenkaan lannistunut. Marcoa  ärsytti välillä suunnattomasti, että kiersin hänet halutessani pikkusormeni ympärille, oli kyse sitten hehku­lampun vaihtamisesta, huomattavan summan lahjoittamisesta valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen – tai päätymisestä sänkyyn, vaikka edellisen riidan jälkeen kumpikin oli taas vannonut sekstailun päättyneen lopullisesti. 

Marco oli niitä miehiä, joille oli tärkeää pitää ohjakset käsissään. Hänkään ei kuitenkaan valittanut aloitteellisuudestani enää sitten, kun olimme päässeet itse asiaan. Riidat alkoivat vasta kulloisenkin ensihuuman jälkeen, kun Marcolla olikin kokous tai tapaamisia taidenäyttelyn tai yksinkertaisen koti-illan sijaan. Tai jos minä en päässyt johonkin tuiki tärkeään äänestäjien mielistelygaalaan, koska minun piti tuurata jotakuta kodittomien kissojen hoitopaikassa. 

Viimeisen vuoden aikana en ollut jaksanut edes leikkiä pariskuntaa. Leffaseuraa olin hakenut muista miehistä. Marco oli kuitenkin sängyssä parempi korvike kuin yhden illan jutut. En ollut pyhimys, mutta seksi vieraiden kanssa ei tuntunut samalta kuin miehen, joka tiesi tasan tarkkaan, mikä toimi kohdallani sängyssä ja mikä ei.

– Laitoin lempiruokaasi, pasta al fornoa, sanoin.

Menin keittiöön ja annoin mekon olkaimen lipua alas aivan kuin huomaamatta. Marco tuli perässäni, mutta sen sijaan, että olisi alkanut riisua mekkoa yltäni, hän katsoi kelloaan.

– Olen pahoillani, minulla ei ole aikaa jäädä illalliselle.

Käännyin katsomaan häntä, ällis­tyksen täytyi näkyä kasvoiltani.

– Minulla on vain viisi minuuttia.

Päätin leikkiä coolia. Ehkä Marcolla oli se aika kuukaudesta, jolloin hänen piti vahvistaa miehistä itsetuntoaan näyttämällä, kuka sanoi viimeisen sanan. Toki hän saattoi tapaillakin jotakuta. Ei hän sitä koskaan kertonut, mutta jos hän joskus oli kieltäytynyt vierailusta, olin päätellyt syyn itse.

– Puhutaan sitten nopeasti, sanoin. – Kyse on isotäti Annan lahjasta. Ajattelin ostaa jotain suomalaista muotoilua. Tiedäthän, kuinka hän rakastaa Suomea.

Isotäti Anna oli pikemminkin Marcon iso-isotätipuoli tai jotain sen suuntaista. Marcon isänpuoleinen suku oli laaja, mutta yhteys oli tiivistä kaukaisimpienkin sukulaisten välillä. Näin minäkin olin päässyt tutustumaan suvun matriarkkana pidettyyn isotätiin, jonka omaisuutta kaikki sukulaiset kärkkyivät itselleen. Marco oli ollut yksi isotädin suosikeista, ja minuun hän oli ihastunut suunnattomasti kuultuaan, että olin Suomesta. Isotädillä oli ollut aikoinaan suomalainen kihlattu, joka oli kaatunut jatkosodassa. Täti ei ollut koskaan mennyt naimisiin ja ajatteli edelleen kaiholla sulhastaan.

Marcon päätös ryhtyä poliitikoksi ei ollut miellyttänyt tätiä, mutta hän oli niin mieltynyt suomalaiseen suoraselkäisyyteeni, että oli katsonut Marcon hairahdusta sormien läpi. Me emme olleet paljastaneet isotädille asumuseroamme, jonka piti italialaisittain kestää kolme vuotta ennen kuin saattoi pyytää asumuseron muuttamista lopulliseksi avioeroksi.

Teeskentely oli ollut helppoa. Marcon isänpuoleinen suku jumaloi minua, ja olimme yhä käyneet suvun juhlissa pariskuntana.

– Itse asiassa minun on pitänyt soittaa sinulle. Jo monta kertaa. Kyse on isotädin juhlista. Ja lahjasta. Ja muustakin, Marco vastasi.

En ollut nähnyt häntä yhtä kiusaantuneen näköisenä sen jälkeen, kun olin odottanut häntä kotona Pretty Womanista ottamani esimerkin mukaisesti pelkkä kravatti ylläni. Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli päättänyt tuoda illalliselle myös yllätysvieraan, eli puolueen puheenjohtajan. Minä olin toki käynyt pukemassa ylleni sen jälkeen, kun olin ensin kävellyt suu auki toljottaneiden miesten ohi makuuhuoneen puolelle.

Puheenjohtaja oli puhunut sekavia koko illan. Toisaalta sekavuustila ja kaihoisat silmäykset suuntaani johtivat siihen, että Marco teki rakettimaisen nousun noviisista puolueen varapääsihteeriksi.

– Niin? kysyin ja hymyilin.

– Asia on tuota sillä lailla, että. Niin siis nyt on sellainen tilanne...

– ...että? jatkoin.

– On parempi, ettemme enää osta sukulaisilleni lahjoja yhdessä.

Katsoin Marcoa hämmentyneenä. Oli kuin hän olisi paiskannut lasillisen kylmää vettä kasvoilleni.

– Miksi? huuliltani karkasi, ennen kuin muistin, että minun oli tarkoitus leikkiä coolia.

– Minä seurustelen. Vakavasti.

Ok, nyt tuntui siltä kuin olisin saanut päähäni sangollisen vettä. Jääkylmää vettä. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain miestäni. Tai siis pian tulevaa ex-miestäni.

– Me hankimme lahjan yhdessä Chiaran kanssa. Hänkin tulee juhliin.

Ex-mieheni oli näemmä päättänyt hukuttaa minut kerralla jäiseen avantoon. Ensimmäistä kertaa tajusin, että pian lähestyvä avioeromme oli lopullinen. Eikä se tarkoittanut eroa ainoastaan Marcosta, vaan myös hänen hullusta suvustaan, johon ymmärsin vasta nyt kiintyneeni aivan liikaa.

Ei tule kuuloonkaan. Ei todellakaan. En edes harkitse asiaa.

Minusta ääneni kuulosti hyvinkin päättäväiseltä, mutta minulle soittaneen appiukon mielestä kaipasin vain lisää maanittelua. Siis ex-appiukon. Minun kannatti opetella uudet, täsmälliset käsitteet jo hyvissä ajoin, etten sitten eron jälkeen sortuisi kömmähdyksiin.

– Ole kiltti, Iria. Sinun on pakko tulla isotädin juhliin. Kaikki odottavat tapaamistasi. Olet juhlien liima, ainoa tekijä, joka pitää meidät kaikki sivistyneissä väleissä sen sijaan, että ryntäisimme toistemme kurkkuun. Älä särje vanhan miehen sydäntä.

– Carlo, kaikella kunnioituksella, mutta minä en enää kuulu sukuun. Teidän on paras ymmärtää, että me eroamme Marcon kanssa.

Jätin mainitsematta, että aivan ensisijaisesti minun itseni oli sisäistettävä uusi tilanne. Ei enää hiprakassa soitettuja puheluita keskiyöllä miehelleni. Lamput joutuisin vaihtamaan itse. Tai joutuisin palkkaamaan jonkun hieltä haisevan handymanin, joka jättäisi likaisista kengistään tahrat olohuoneeni valkoiselle matolle. Värisin. Tulevaisuus vaikutti julmalta.

Carlo oli hetken hiljaa. Saatoin lähes kuulla, kuinka vanhan ketun aivot raksuttivat. Carlo ei ollut ansainnut omaisuuttaan tyhmyydellä.

Ollaksemme rehellisiä hän oli ansainnut sen syntymällä oikeaan sukuun. Mutta älykkyydellään hän oli saanut sen poikimaan niin, ettei esi-isien tarvinnut kääntyillä haudassaan häpeän vuoksi. Mutta yrittipä appiukko mitä tahansa, minua hän ei kyennyt yllättämään. Seitsemässä vuodessa olin oppinut tuntemaan hänen temppunsa.

– Minua pelottaa, Iria.

Hyvä on, Carlon kaikkia temppuja en näemmä tuntenut.

– Mikä ihme sinua pelottaa?

– Minä tapaan juhlissa ensimmäistä kertaa Marcon uuden naisystävän. Ja minua pelottaa. Minä tarvitsen sinua. Matildekin on tulossa. Et kai jätä minua kohtaamaan yksin sekä Matildea että Marcon uutta naisystävää?

Huokaisin. Marcon isä oli aina ollut heikko kohtani. Carlo oli hyväksynyt minut yhtä varauksettomasti ja lämpimästi perheeseensä kuin Marcon äiti ja Carlon ex-vaimo Matilde oli minua inhonnut. Carlon ja Matilden erosta oli kaksikymmentä vuotta, mutta välit olivat yhä jäätävät. Jääkalikasta huokui enemmän lämpöä kuin ex-anopistani. Toisaalta epäilin, että Carlo oli aloittanut playboyn uransa jo ennen avioeroa, joten ehkä Matildellakin oli omat, painavat syynsä inhota ex-miestään. Minun oli helppo nauraa Carlon Peter Pan -olemukselle ja jatkuvalle flirttailulle, mutta hänen ex-vaimolleen ja pojalleen aihe oli kipeämpi.

– Mitä Matilde siellä tekee?

Ex-anoppini ei juuri käynyt Carlon suvun juhlissa.

– Isotäti Anna kutsui hänet. Kyllähän sinä Annan tiedät. Intiaanit karanneet kanootista jo kauan sitten, vanhuus ei tule yksin. Matilde hyväksyi kutsun. Kai hänkin on tulossa kärkkymään perintöä.

Huokaisin uudelleen. Perintö. Oli totta, kun Carlo oli sanonut, että minä kevensin sukujuhlien tunnelmaa. Marco oli aina sanonut samaa. Marcon sukulaisten mukaan minä olin kaikin puolin virkistävä poikkeus. Todennäköisesti siksi, etten puhunut ainoastaan rahasta, niin kuin muut. Tai isotäti Annan perinnöstä. Kukaan ei tarkalleen tiennyt isotädin omaisuuden määrää, mutta suuri se oli. Ja kaikki yrittivät olla isotädille mieliksi siinä toivossa, että tämä muistaisi heitä testamentissaan. Myös Matilde pakotti huulilleen hymyn ja hänen äänensä tihkui hunajaa, kun isotäti oli lähistöllä.

Saman tien tajusin jotain.

– Sinä haluat minut paikalle, koska pelkäät, että isotäti suuttuu. Tiedät, että isotäti pitää minusta suomalaisuuteni vuoksi, ja sinä pelkäät, että jos en ole paikalla, hän jättää perinnöttömäksi puoli sukua. Tai ainakin sinut ja Marcon.

Nyt oli Carlon vuoro huokaista.

– Tyttöseni, olet aina nähnyt lävitseni. Se oli ensimmäinen asia, jonka sanoin, kun Marco toi sinut kotiini: "Poika, olet löytänyt itseäsi älykkäämmän naisen."

– Itse asiassa puhuit jotain hemaisevasta blondista ennen kuin tajusit minun ymmärtävän jonkin verran italiaa, muistutin.

– Kyllähän sinussa silmä yhä lepää, en minä sitä kielläkään, Carlo sanoi. – Mutta pääasiallisesti arvostan hellää sydäntäsi. Tiedän, ettet antaisi itsellesi anteeksi, jos koko isotädin perintö menisi sivu suun vain siksi, että poikani ei osaa valita järkevämpää hetkeä uuden heilan esittelyyn. En minä rahoista välitä, mutta Toscanan huvilalla on minulle tunnearvoa. Isotäti pitää minua muutenkin yhdentekevänä playboyna, ja jos en onnistu pitämään sinua suvun piirissä, hän pitää minua vain yhdentekevänä. Tarjoan sinulle hyvitykseksi lomamatkan haluamaasi kohteeseen.

– En minä ole hieromassa asiasta kauppoja, vastasin.

Todellisuudessa laskeskelin jo mielessäni hyötyjä ja haittoja. Oliko julkinen nöyryytys Marcon suvun edessä niin kauheaa? Kuvittelin muiden säälivät ilmeet. Olisihan se. Mutta jos hinta oli tarpeeksi korkea, kaikesta voitiin neuvotella. Oli tiettyjä asioita, joiden eteen olin valmis kärsimään.

– Eläinsuojeluyhdistys tarvitsee jatkuvasti rahaa. Kustannat seuraavien kahdensadan kulkukissan kastraatioleikkauksen ja yhdistyksen kissanruuat vuodeksi.

– Vuodeksi? Nehän ovat lihavia kuin mitkä, Largo di Torre Argentinan katit. Ne syövät minut peri­katoon, Carlo voihkaisi mutta lisäsi pienen tauon jälkeen: – Sata leikkausta ja ruuat puolelle vuodelle.

– Sovittu, sanoin ja suljin puhelun ennen kuin jompikumpi meistä tajuaisi tulleensa huijatuksi.

Carlo tuli hakemaan minua limusiinin ja autonkuljettajan kera. Appiukolla oli tyyliä. Hän kaatoi minulle samppanjaa ja yritti kaikin puolin korvata minulle sen, ettei seuralaiseni ollut hänen poikansa.

Appiukon kanssa minulla oli kyllä aina hauskaa. Carlon hulvaton vitsailu ja häpeämättömän flirttaileva käytöksensä iskivät omaan huumorintajuuni täydellisesti. Ei hänen hauskuutensa korvannut kuitenkaan treffejä Marcon kanssa.

Jos exäni olisi hakenut minut juhliin, hän olisi ajanut itse autoa. Lähes poikkeuksetta olisimme tehneet ylimääräisen pysähdyksen jonkun puiston varjoihin silläkin uhalla, että partioiva poliisi olisi antanut meille sakot siveettömästä käytöksestä. Huokaisin uudelleen. Helpon seksin ajat olivat ohitse. Olisin pian eronnut nainen ja kamppailisin vapaista miehistä kaikkien muiden sinkkunaisten kanssa. Ja mitä todennäköisemmin joutuisin tyytymään yhden illan juttuihin, koska en löytäisi ketään, jonka kanssa jakaa arki ja erityisesti Largo di Torre Argentinan kissat.

Itsesäälissä rypeminen keskeytyi, kun saavuimme isotäti Annan julmetun isolle villalle Rooman pohjoispuolella. Kun astuimme taloon, isotäti liihotteli luokseni yhtenä hymynä. Yhtä sydämellisesti hän ei tervehtinyt Carloa.

– Poikasi toi tänne jonkun uuden naisen. Etkö tee mitään asialle?

Isotädin äänensävy sai aikaan lapsellisen ilonläikähdyksen sisälläni. Kaikki Marcon sukulaiset eivät olleet valmiita heivaamaan minua välittömästi yli laidan.

Isotäti lähti kävelemään edellämme antiikkihuonekaluin sisustettuun salonkiin, jossa muu suku näytti jo odottavan. Suurimman osan tunsin entuudestaan, mutta joukossa oli myös pari uutta ihmistä. Kun minut esiteltiin pitkälle, leveäharteiselle Antoniolle, mahani teki pienen voltin. En ollut tiennyt, että Marcon pikkuserkuista löytyi sellaista potentiaalia.

Marco tuli tervehtimään ikäiseni naisen kanssa. Chiara oli mallityyppiä: pitkä, vihattavan hoikka vartalo, virheettömät piirteet ja paksu, symmetrisesti leikattu tumma polkkatukka. Neiti Täydellisyys. Tai Neiti Täydellinen Vastakohtani.

– Iria – Chiara, Marco esitteli.

Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään. Mitä he odottivat? Että läimäytän naista? Tai pillahdan itkuun? Tai kumpaakin?

Minulla ei ollut aikomusta järjestää show'ta, joten tyydyin hymyilemään niin falskisti kuin osasin.

Carlo oli oma itsensä, kun Marco esitteli Chiaran myös hänelle. Pelkän kättelyn sijaan hän suuteli naista suurieleisesti kädelle.

– Hauska tutustua, Carlo sanoi. – Ja rakas poikani, salli minun esitellä uusi kihlattuni: Iria tulee Suomesta. Eikö ihanaa, että olen löytänyt sinulle uuden äitipuolen?

Minä hymyilin herttaisesti, mutta Marcoa vitsi ei näyttänyt huvittavan, kuten ei hänen äitiäänkään, joka seisoi lähistöllä. Ex-anoppini oli selvästi ottanut missiokseen tappaa minut pelkillä katseilla. Olisin voinut vannoa, että hänellä oli käsilaukussaan minua esittävä voodoonukke, jota hän pistelisi haarukalla läpi aterian.

– Loistavaa, kunhan saadaan Iria pysymään suvussa, Marcon setä Pasquale sanoi tervehtiessään minua ja veljeään. – Jos minulla ei olisi palloa jalassa, naisin Irian itse.

– Luigista saat erinomaisen aviomiehen, Mirella-täti keskeytti miehensä puheet ja suukotti minua poskille.

– Täti, kaikki tietävät, että olen homo, sanoi minua tervehtimään tullut Luigi, mutta Mirella-täti vain kohautti olkiaan.

– Luoja auttakoon syntisiä, huokaisi Luigin äiti Laura ja teki ristinmerkin.

– Kyllä me kummallekin prinssin löydämme, Maria-serkku sanoi.

Minä ja Luigi huokaisimme.

Sukulaisten elämän tarkoitus oli suvun sinkkujäsenten naittaminen. Ainoat kriteerit mahdollisille kumppaneille olivat lihava pankkitili ja pysyminen hengissä vihki­seremoniaan saakka. Olin saanut olla aiemmin rauhassa, mutta Marcon ja tämän naisystävän esittely suvulle oli tehnyt minusta vapaata riistaa. Jokaisella suvun jäsenellä näytti olevan mielessä minulle joku läheinen tai kaukainen sukulainen, jonka naimalla kuuluisin sukuun edes heikon lenkin kautta.

Minulle pikkuserkkuna esiteltyä Antoniota epätoivoni näytti huvittavan. Siniset silmät ja vahvaa leukaa peittävä parransänki saivat minut antamaan anteeksi hänen naureskelunsa. Vilkaisin isotäti Annaa ja mietin, mitä hän ajatteli. Oliko hän itse pyytänyt paikalle kaukaisetkin sukulaiset, vai oliko Antoniokin tullut kärkkymään hänen perintöään itse?

Kun kaikki olivat saaneet käsiinsä hovimestarin tarjoaman kuohuviinilasillisen, isotäti piti puheen.

– Rakkaat sukulaiset, isotäti aloitti. – Kiitos kun olette tulleet tänne juhlimaan syntymäpäiviäni. Vuodet vierivät, ja olen ymmärtänyt, ettei minulla olekaan seitsemää elämää kuten rakkailla kissoillani. Siksi olette kaikki kutsuttuja Toscanan huvilalleni ensi viikonloppuna. Minulla on siellä tärkeä ilmoitus tehtävänäni.

Isotäti Anna piti dramaattisen tauon ja jatkoi: – Kerron, kenestä tulee omaisuuteni pää­perijä, kun minusta aika jättää.

Alkoi välitön puheensorina.

Isotäti katseli hämmennystämme tyytyväisen näköisenä. Hovimestari kiersi kaatamassa lisää samppanjaa, ja sitä totisesti tarvitsinkin. Olin saanut juuri kumottua toisen lasillisen, kun valot sammuivat.

Kuului hermostunutta hihitystä, joku kyseli oliko kyse sähkökatkoksesta, toinen kyseli hovimestarilta taskulamppua, muutamat supattivat jotain keskenään. Vajaan minuutin kuluttua hovimestari sai valot taas päälle. Kaikki katselivat toisiaan pimeyden rikkoneesta valosta häikäistyneinä. Minun katseeni oli kiinnittynyt Marcoon ja hänen naisystäväänsä. Marco näytti hämilliseltä, kun taas Chiara hymyili maireasti. Kun huomasin huulipunatahran Marcon suupielessä, ymmärsin mitä he olivat tehneet sähkökatkoksen aikana. Exäni moraalittomuudesta närkästyneet mietteeni keskeytyivät äkilliseen kiljuntaan. Mirella-täti kirkui suoraa huutoa ja osoitti kädellään lattialle, jossa isotäti Anna makasi liikkumattomana.

– Joku on murhannut isotädin!

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.