Uusi jatkis alkaa! Karoliinan elämässä alkaa uusi vaihe, kuten akateemisen pätkätyöläisen uralla usein aiemminkin. Hän on jättänyt taakseen pitkän rakkaussuhteen ja saanut tuoreen työprojektin, tällä kertaa yliopiston filosofian laitoksella. Uusi rakkaus ei kuulu tehtävänkuvaan eikä sille olisi kai tilaakaan – entinen miesystävä Ville kun pyörii kuvioissa tiiviimmin kuin aikoihin.

Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana

Tavallisesti suuntavaistoni oli melko hyvä. Nyt olin kuitenkin kulkenut jo puoli tuntia yliopiston pohjakartta kädessäni ja etsinyt filosofian laitosta sokkeloisilta käytäviltä. Olin päätynyt viidennen kerran samaan oleskeluaulaan. Teoriassa minun olisi pitänyt olla perillä. Käytännössä silmieni edessä oli vain pieni aula ja siitä eri suuntiin levittäytyviä käytäviä, jotka olin ehtinyt kävellä läpi.

Teoria ja käytäntö sijaitsivat elämässäni kaukana toisistaan, siinä ei ollut mitään uutta. Teoriassa minun olisi pitänyt saada yliopistovirka vuosia sitten. Teoriassa minulla ei ollut mitään syytä jättää Villeä, joka oli kaikkea, mitä hyvältä miesystävältä saattoi vaatia. Teoriassa minun olisi kuulunut nukkua edellisyö rauhallisin mielin. Ja silti vain hyppysellinen käytäntöä riitti romuttamaan täydelliset ajatusrakennelmat. Ei virkaa, ei miestä, ei unta. Vain yliopiston uumeniin piiloutunut filosofian laitos, joka minun pitäisi pelastaa, kunhan ensin kykenisin paikantamaan sen.

Aulan pienellä sohvalla pitkätukkainen opiskelijanuorukainen istua rönötti kuulokkeet korvillaan. Hänen jalkansa naputtivat. Keho eli miehen kuuleman musiikin rytmissä eikä hän itse näyttänyt olevan tietoinen ympäristöstään. Aiemmilla ohikulkukerroilla en ollut hennonut häiritä hänen loikoiluaan. Oli sääli särkeä idylliä.

Nyt hätä ei kuitenkaan enää lukenut lakia. Kokous alkaisi kymmenen minuutin kuluttua. En halunnut käynnistää ensimmäistä projektipäivääni saapumalla paikalle myöhässä.

Kävelin nuorukaista kohti, kunnes jalkani ehtivät lattian pisteeseen, johon pitkätukka tuijotti, ja hän havahtui vähitellen läsnäolooni. Katse näki ensin korkokenkäni, nousi sitten hameeseen ja jakkuun ja jatkoi kulkuaan ylöspäin. Kasvojeni kohdalla hän näytti yllättyvän kuin olisi odottanut pukeutumisen perusteella jotakin muuta. Tädiltäni peritty jakkupuku kantoi kieltämättä mukanaan jotakin tädin ankarasta olemuksesta, vaikka olin yrittänyt asustaa sitä nuorekkaaksi ja vakuuttanut itselleni, että puku oli vintagea.

Pitkätukka hymyili. Hän otti kuulokkeet korviltaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

”Etsin filosofian laitosta”, selitin.”Mun käsityksen mukaan sen pitäisi olla jossain näillä main. Osaisitko auttaa?”

Pitkätukka osoitti peukalolla taakseen. Huomasin oven, jonka silmäni olivat tähän asti sivuuttaneet. Ovi maastoutui käytävään, ja katse luokitteli sen ensisilmäyksellä siivouskopiksi.

”Kiitos”, sanoin.

”Eipä mitään”, pitkätukka vastasi.

Hänellä oli hätkähdyttävän kaunis puheääni: pehmeänkarhea, soinnikas. Pitkätukka laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen ja palasi musiikkinsa pariin. Onnellisia olivat he, jotka eivät tienneet mitään valmistumisen jälkeisestä todellisuudesta.

Kävellessäni lähemmäs ovea huomasin siihen kiinnitetyn post it -lapun. Lappuun oli kirjoitettu lyijykynällä keppikirjaimin: FILOSOFIAN LAITOS. Tein mielensisäiseen muistilistaani ensimmäisen merkinnän.

Kun astuin laitoksen käytävälle, minusta tuntui kuin olisin vaihtanut ilmanalaa. Hengitysilma oli hapetonta ja ummehtunutta, ja oli kuin käytävässä ei olisi käynyt tuulenvirettä kokonaiseen vuosisataan.

Ennen kuin ehdin etsiä lähimmän ikkunan ja työntää pääni hartioita myöten ulos, erotin kuitenkin hennon, multaisen ja vehreän tuoksun tunkkaisen ilmamassan seasta. Tuoksu voimistui kävellessäni eteenpäin, ja se ohjasi minut käytävän päätyhuoneen edustalle. Nimikyltin mukaan huone kuului Mervi Kultalalle, joka johti laitosta. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa edellisviikolla, mutten ollut vielä tavannut häntä.

Suoristin selkäni, koputin puoliksi avonaiseen oveen ja kurkistin sisään. Huoneessa puuhaili nainen, jonka kasvot muistuttivat laitoksen nettisivuilla ollutta kuvaa. Uskalsin olettaa hänet Kultalaksi. Ryhditön kukkamekko ja joka suuntaan sojottava hiuspehko viittasivat siihen, ettei Kultala ollut katsonut tarpeelliseksi siirtyä vielä kesämökkikaudesta syksyn akateemiseen elämään. Tunsin itseni välittömästi ylipukeutuneeksi.

”Aa niin”, Kultala sanoi ja irrotti otteensa ruukkukasvista, jonka multaa hän oli sormillaan tunnustellut. ”Sinunhan piti tosiaan tulla tänään. Olethan sä Karoliina?”

Nyökkäsin ja ojensin käteni Kultalaa kohti. Kultala näytti multaisia sormiaan eikä kätellyt vaan korvasi kohteliaisuuden elehtimällä
minua peremmälle.

”Haluaisitko kahvia? Tai teetä?”

”Kahvia kiitos”, tartuin helpottuneena tarjoukseen.

Uusien asioiden synnyttämä adrenaliinikaan ei tuntunut pitävän aivojani tänään riittävän hereillä.

Kultalan näprätessä kahvinkeitintään katselin ympärilleni. Työtila muistutti enemmän kasvihuonetta tai trooppista puutarhaa kuin filosofian laitoksen johtajan ajattelulle ja byrokratian pyörittämiselle omistettua pyhättöä. Joka puolella vihersi. Nahkealehtiset huonekasvit kiilsivät pölyttömyyttään, ja hyllyjen pakolliset kirjarivit näyttivät aikaa sitten hävinneen taistelun villille luonnolle.

”Me olemme tosi iloisia, kun saimme sinut tänne”, Kultala sanoi.

Hän jätti kahvinkeittimen porisemaan ja jatkoi toiveikkaasti: ”Harrastatko sattumalta puutarhanhoitoa?”

Pudistin päätäni. Joitakin viikkoja sitten olin todennut tappaneeni Villen minulle aikoinaan lahjoittaman fiikuksen, enkä ollut sen jälkeen uskaltanut kutsua häntä käymään entiseen yhteiseen kotiimme. Pelkäsin, että Ville huomaisi tyhjän tilan siinä, missä fiikus oli ollut, ja pahoittaisi mielensä.

Ville oli antanut fiikuksen minulle ensimmäisillä treffeillämme. Perinteisten ja nopeasti nuupahtavien ruusujen sijaan hän oli halunnut lahjoittaa minulle jotakin persoonallista ja pysyvää.

Niin hän oli lahjoittanutkin: persoonallisen ja pysyvän neuroosin siitä, etten pystyisi pitämään kasvia hengissä. Mitä kertoisi minusta ja suhteestamme, jos en välittäisi ensitreffiemme romanttisesta muistosta sen vertaa, että muistaisin kastella sitä kerran viikossa? Tavallaan oli tuntunut lohduttavaltakin, kun vääjäämätön oli lopulta tapahtunut eikä minun ollut enää tarvinnut stressata asiasta.

”Koskaan ei ole tietysti liian myöhäistä aloittaa”, Kultala sanoi. ”Tiedäthän, mitä ne sanovat? Ettei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito? Tämä bonsai oli esimerkiksi ihan kuolemankielissä, kun mä sain sen hoitooni. Katso, kuinka se nyt kukoistaa. Suurempaa tyydytyksen tunnetta ihminen ei voi saada. Paitsi ehkä lapsista, silloin kun ne ovat ihan pieniä eivätkä vielä puhu.”

Ihastelin Kultalan bonsaipuuta huojentuneena siitä, ettei Kultala kaikesta päätellen pitänyt minua vihollisena. Herkempi ihminen olisi ottanut palkkaamiseni viestinä siitä, että laitoksen varsinainen johtaja oli epäonnistunut työssään. Toisin kuin esimerkiksi minä, Kultala ei nähtävästi ollut taipuvainen murehtimaan turhia.

Vilkaisin kelloani.

”Eikö sen kokouksen pitäisi alkaa nyt?” kysyin.

”Minkä kokouksen?”

”Sen mistä me puhuttiin puhelimessa.”

”Niin tietysti”, Kultala henkäisi ja kävi kaatamassa meille kahvia. Hän ojensi minulle kupillisen. ”Kai mä kutsuin sen koolle?”

Kysymys antoi ymmärtää, että minä tietäisin asian Kultalaa itseään paremmin. Särvin kahvin sisääni niin nopeasti kuin juoman kuumuudelta kykenin. Ilmeisesti minun täytyisi todella herätä, jos aioin suoriutua päivästä.

”Kutsuin mä”, Kultala pohti. ”Melko varmasti mä kutsuin.”

Puoli tuntia ja neljä kahvikupillista myöhemmin sekalainen pieni seurakunta oli saatu haalituksi laitoksen kokoushuoneeseen. Huoneen perällä seisoi harmaapartainen, mahakas logiikanopettaja, joka piti käsiään uhmakkaasti puuskassa ja yritti kai pelotella minut olemuksellaan perääntymään. Paksusankaisiin laseihin sonnustautunut, keski-ikäinen tutkijamies oli suostunut istumaan pöydän ääreen. Hän oli kuiskannut minulle nimensä niin hiljaisella äänellä, ettei minulla ollut ollut toivoakaan saada siitä selvää.

Mervi Kultala istui tutkijamiehen vieressä ja katsoi minuun äidillisen kannustavasti kuin ekaluokkalaisen ensimmäistä esitelmää odottava luokanopettaja.

”Ollaanko me kaikki tässä?” kysyin. ”Koko henkilökunta?”

”Pari jatko-opiskelijaa puuttuu, ja Helke Komulainen ei käy täällä muutenkaan”, Kultala kertoi. ”Hän työskentelee kotoaan käsin, kun hän kokee, että täällä on homeongelma. Virallisestihan meillä on ihan terveen laitoksen paperit. Ei täältä ole löydetty mitään kummallista millään mittareilla. Kyllähän sitä ihmiset flunssaa sairastelevat muutenkin, varsinkin jos eivät syö tarpeeksi vitamiineja. Minä olen yrittänyt sanoa Helkelle, että toisi huoneeseensa muutaman viherkasvin. Nehän yhteyttävät. Synnyttävät happea.”

Kaadoin itselleni lisää kahvia. Join haalean kupillisen loppuun ja selvitin kurkkuani, jota enemmän tai vähemmän todellinen homeilma oli alkanut kutittaa. Yritin näyttää luotettavalta kollegalta enkä yliopistojohdon kätyriltä.

”Ehkä me sitten aloitamme”, sanoin. ”Te varmaan tiedättekin, miksi mä olen täällä.”

Muut vilkuilivat toisiaan ja Kultalaa. Mervi Kultala hymyili viattomana kuin kaikki tulisi hänelle itselleenkin yhtä uutena asiana kuin muille. Jos joku ammuttaisiin viestintuojana, Kultala osasi nähtävästi huolehtia, ettei se olisi hän itse.

”Ehkä mun kannattaa ensin kertoa muutaman asia itsestäni”, totesin.

”Mä olen Karoliina Laajasalo. Olen itsekin tämän yliopiston kasvatteja mutta tuolta kasvatustieteen puolelta. Väittelin pari vuotta sitten tohtoriksi. Mun tutkimuskohteenani oli koulutuksen tuottavuuden mittaaminen ja kehittäminen. Siinä tutkimisen yhteydessä mä olen tehnyt muutaman projektin, joilla on kehitetty yliopiston eri laitosten toimintaa. On kannustettu niitä laitoksia loistamaan.”

Puhuessani sain varmuutta ja aloin vähitellen nauttia olostani. Tiesin mitä tein, olin joku muu kuin se ihminen, joka ei ollut saanut edellisiltana unta miettiessään, kuinka tuhoaisi seuraavana päivänä maineensa, uransa ja itsekunnioituksensa.

”Mä olen varma, että täällä teidänkin laitoksellanne tehdään mielenkiintoista ja tärkeää akateemista työtä”, liioittelin niin paljon kuin suinkin kehtasin. ”Mutta noin tilastojen näkökulmasta täällä ei olla ihan siellä kärkikastissa, kun mitataan työn tuottavuutta.”

Jätin mainitsematta, että laitos jäi hännänhuipuksi sekä kyseisen yliopiston että kaikkien Suomen filosofian laitosten joukossa. Ei ollut mitään syytä herättää paniikkimielialaa. Huhuja toimintojen karsimisesta liikkui muutenkin yliopistolla enemmän kuin riittävästi.

Harmaaparta yskähti. Ilmeestä päätellen hänen kurkussaan ei ollut mitään vikaa. Päätin katsoa bluffin läpi.

”Haluaisiko joku kommentoida tässä välissä jotakin?” kysyin.

Harmaaparta ei tarttunut haasteeseen.

”Tärkeimpiä ongelmia on kaksi”, jatkoin. ”Laitoksen opiskelijat eivät valmistu, eikä henkilökunta julkaise artikkeleita. Pelkästään näihin kahteen asiaan keskittymällä saisimme aikaan merkittäviä parannuksia. Ja se tietysti vaikuttaisi ihan suoraan esimerkiksi teidän laitoksenne rahoitukseen.”

Silmälasipäinen tutkijamies nosti kätensä. Nyökkäsin.

”Ole hyvä.”

Tutkija mutisi jotakin. Hän puhui jälleen niin hiljaa, etten erottanut sanoja. Epämääräinen rohkaisu umpimähkään tuntui liian riskialttiilta, joten pyysin anteeksi ja kehotin miestä toistamaan asiansa.

”Mä kyllä julkaisen joka viikko”, mies kertoi hieman voimakkaammalla äänellä.

Piristyin.

”Niinkö? Mahtavaa, se tieto on varmaan hukkunut jossakin vaiheessa”, sanoin ja otin esiin kynän ja paperia. ”Missä julkaisussa?”

Tutkija mainitsi paikallislehden, joka putosi postiluukustani joka torstai, vaikka olin kiinnittänyt ulko-oveen Ei mainoksia -tarran.

Lehteen kirjoitetut kolumnit eivät vastanneet aivan niitä vertaisarvioituja kansainvälisiä artikkeleja, joita olin tarkoittanut.

”Ne ovat filosofisia mietelmiä”, tutkija selitti kuin olisi vaistonnut pettymykseni. Hän puhui ensimmäistä kertaa normaalilla äänenvoimakkuudella.

”Alaan liittyvää ihan ehdottomasti.”

Kirjoitin lehden nimen muodon vuoksi ylös. Huomasin sormieni vapisevan, vaikkei minua enää varsinaisesti jännittänyt. Viides kahvikupillinen oli ollut kenties liikaa.

”Mulla olisi vielä pari powerpointtia, jotka haluaisin näyttää teille, ennen kuin ryhdytään varsinaiseen työhön”, sanoin.

Avasin kokoushuoneen tietokoneen ja kytkin siihen muistitikkuni. Tiedostojeni olisi pitänyt näkyä näytöllä, mutta niin ei tapahtunut.

”Pikkuhetki. Laitetaan nämä tekniset asiat ensin kuntoon.”

Metsästin tiedostojani eri asemilta. Löysin ainoastaan vanhoja latauksia, jotka käsittelivät tiedostojen nimistä päätellen puutarhanhoitoa ja itsemurhaa. Tietokone hylki marketista ostamaani halpismuistitikkua yhtä sitkeästi kuin koko laitos uutta vuosituhatta.

”En ymmärrä mikä tässä on”, myönsin lopulta. ”Tämä ei kerta kaikkiaan nyt lue mun tiedostoja. Aioin kyllä tulla tänne aamulla katsomaan laitteet valmiiksi, mutten sitten löytänyt perille ihan ajoissa.”

Harmaaparta huokaisi äänekkäästi. Jos viimeisen lauseeni tarkoitus oli ollut herättää myötätuntoa, häneltä sitä oli nähtävästi turha odottaa.

”Mä haen Matiaksen”, Mervi Kultala sanoi ja nousi ylös. ”Jatka sä vaan. Tosi hyvin menee. Kerta kaikkiaan hienosti.”

Yritin näyttää siltä, etten tarvinnut Kultalan kannustusta niin pahasti kuin todellisuudessa kaipasin. Menin fläppitaulun luo, avasin puhtaan lehden ja nappasin kourusta tussin. Siitä ei tullut jälkeä. Heitin tussin roskiin ja yritin seuraavaa. Se kirjoitti kolme kirjainta, ja tyrehtyi sen jälkeen kokonaan. Vasta viides tussi toimi kunnolla, piirsi paperiin hentoa mutta selkeää juovaa.

Seuraavien tuokioiden aikana kittaamani kofeiini alkoi todella purra. Fläppitaulukirjoitukseni oli maailmanennätysluokkaa sekä tiheydessään että epäselvyydessään. Sain keskittyä ankarasti, etten puhuisi kaksi kertaa normaalia nopeammin, ja tuntui kuin ajatukseni olisivat olleet pikakelauksella.

Kun Kultala viittä minuuttia myöhemmin palasi, fläppitaulua kansoittivat jo yliopiston visiot ja arvot. Yliopisto on sivistyksen ja henkisen uudistumisen instituutio! Tulevaisuuden rakentaja! Edelläkävijä! Arvojamme ovat kriittisyys! Luovuus! Avoimuus! Yhteisöllisyys! Pyrkimys tietoon ja totuuteen! Vähän etäämmältä katsoen muutaman huutomerkin olisi ehkä voinut jättää väliin.

Kultalan mukana saapui aamulla sohvalta löytämäni sointuvaääninen pitkätukka.

”Karoliina Laajasalo”, esittäydyin. ”Mä en tiennytkään, että sä kuulut laitoksen väkeen.”

Pitkätukka tarttui käteeni ja puristi sitä. Hän kertoi minulle nimensä ja syventyi sitten tietokoneongelmiini.

”Matias on meidän siviilipalvelusmies”, Mervi Kultala sanoi. ”Ja entinen opiskelija.”

”Nykyinen myös”, Matias korjasi tietokoneen säätämisen lomasta. ”Mulla on vielä muutama tentti.”

Matiaksen äänellä olisi myyty mitä tahansa. Se olisi voinut tarjota Euroopan-lomasta haaveilevalle lomaosaketta Kemistä, taide-eliitille Jessica Alban tähdittämää surffauselokuvaa, golfklubin ikuisuusjäsenyyttä kenelle vain, ja ihmiset olisivat kaivaneet lompakkonsa esiin jo ennen kuin Matias olisi lakannut puhumasta. Ääni ohitti tietoisen harkinnan ja meni suoraan kuulijan selkäytimeen.

”Mä luulin, että sä valmistuit jo kolme vuotta sitten”, Kultala hämmästeli ja palautti minut takaisin maan pinnalle. ”Oletko ihan varma?”

Matias virnisti.

”Mä luulen, että mä tietäisin, jos musta olisi tullut jossain välissä maisteri. No niin, nyt pitäisi olla piuhat paikallaan.”

Lounaalla tapasin Villen yliopiston ruokalassa. Vietin hänen kanssaan tätä nykyä jopa enemmän aikaa kuin silloin, kun vielä seurustelimme.

Vaikka olimme asuneet yhdessä, Ville oli tehnyt viime vuosina pitkää päivää yhden miehen yrityksessään. Hän oli lähtenyt aamulla ennen heräämistäni ja palannut usein vasta sitten, kun olin ollut jo nukkumassa. Ellen olisi löytänyt Villen likaisia sukkia säännöllisesti olohuoneen lattialta, olisin voinut alkaa epäillä hänen olemassaoloaan.

Tänään Villen näkeminen ilahdutti minua epätavallisen paljon. Hänelle en ollut yliopistojohdon sieluton konsultti vaan tavallinen Karoliina. Ville piti minusta. Erosta huolimatta hän oli aina puolellani, ketä tahansa vastaan.

”Moi kulta”, Ville sanoi, nousi pöydästä ja suukotti poskeani.

Katsoin sekä suukkoa että hellittelynimen käyttämistä läpi sormien, koska molemmat olivat sillä hetkellä tarpeen.

”Sä näytät väsyneeltä”, Ville jatkoi.

”Niin mä olenkin”, myönsin ja laskin tarjottimeni Villeä vastapäätä. ”Mä nukuin viime yönä ehkä kolme tuntia.”

”Mitä sä tällä kertaa murehdit?”

”Niitä tavallisia. Että mä en selviydy ja jään työttömäksi. Etten saa opintolainoja maksettua. Etten muista, mitä mun piti puhua niille. Että ne vihaa mua, kun mä tulen kertomaan niille, miten niiden pitäisi hoitaa hommansa.”

Ville kohautti olkiaan.

”Mitä sitten vaikka vihaisivatkin?”

Puristin servietin ruttuun ja heitin sillä Villeä.

”Ei sun noin pidä sanoa.”

”No mitä mun pitäisi?”

”Että ei ne mua vihaa. Että mä olen ihana.”

Ville katsoi minua silmiin.

”Sä olet ihana.”

Ryhdistäydyin. Keskustelu oli selvästi ajautumassa tutuille väärille raiteille. Viisi yhteistä yötä Villen uudessa poikamiesboksissa viimeisen puolen vuoden sisään oli aivan riittävästi, viisi nostalgista rakastelukertaa täytti eronjälkeisen epäselvyyden koko kiintiön. Minä ja Ville olimme eronneet. Se tarkoitti muun muassa sitä, että oli olemassa rajoja, joita ei enää saanut ylittää. Ne lakkaisivat olemasta rajoja, jos niistä ei pitänyt huolta. Niitä täytyi tarkkailla niin kuin entisinä aikoina Neuvostoliiton ja Suomen välistä vyöhykettä mahdollisista yya-sopimuksista huolimatta.

”Miten sulla menee töissä?” kysyin niin asiallisesti kuin osasin.

Ville joi lasin maitoa kerralla loppuun. Hän söi ja joi aina niin nopeasti, etten pysynyt perässä.

Suhteemme aikoina minua oli raivostuttanut, miten Villen kanssa sai tuntea, että hänellä oli jatkuvasti odottamassa sata kiireellistä ja minua tärkeämpää asiaa. Hän ei kyennyt rauhoittumaan edes illalliselle hitaasta ja huolellisesta rakastelusta puhumattakaan.

Nykyisin Ville jäi kuitenkin lounaillamme odottamaan, kunnes minäkin olin syönyt loppuun. Saatoin välillä jopa ymmärtää, että kyse oli ainoastaan hänen rytmistään. Hän toimi nopeasti ja tehokkaasti, ei voinut estää itseään, se oli hänellä verissä.

”Tilauksia tulisi enemmän kuin mä pystyn toimittamaan”, Ville sanoi. ”Mä palkkasin yhden kundin siihen avuksi, mutta siitä ei ole mihinkään. Mä maksan sille nähtävästi lähinnä siitä, että se roikkuu Facebookissa. Se jos joku saisi mun puolestani menettää yöunensa. Musta olisi täysin kohtuullista, ettei se saisi iltaisin unta, kun se miettisi, vihaanko mä sitä. Mutta ei ne stressaa, joiden pitäisi.”

Vaikenimme hetkeksi, pohdimme elämän epäreiluutta ja söimme ruokalan kunnianhimotonta muhennosta.

”Pääsetkö sä Pimun synttäreille viikonloppuna?” Ville kysyi sitten.

”Kaikista olisi kiva nähdä sua.”

Pimu ei nimestä huolimatta ollut nuori nainen vaan kunnianarvoisa vanhus. Vaatimattomasta fyysisestä koosta ja korkeasta iästä syntynyt nimitys ’pikkumummu’ oli lyhentynyt lähisuvun suussa Pimuksi.

Eromme jälkeen en ollut välillä osannut päättää, ikävöinkö enemmän Ville vai Pimua. Pimu oli nähnyt elämässään niin paljon, ettei hän pelännyt mitään, ja silti hän oli säilyttänyt lempeytensä muita kohtaan.

Koska omat isovanhempani olivat kuolleet ennen syntymääni, Pimu oli ollut minulle lähin esimerkki siitä kokemuksesta, joka ihmisillä tavallisesti oli mummoistaan.

”Kai mä voisin tulla”, vastasin. ”Jos se ei ole susta outoa.”

”Miksi se olisi outoa?”

Toruin Villeä katseellani. En aikonut leikkiä hänen leikkiään.

”Me ollaan erottu”, sanoin. ”Yleensä siitä seuraa, ettei pyöritä enää entisen kumppanin sukujuhlissa.”

”Ollaanhan me silti ystäviä”, Ville puolustautui. ”Kaikki mun sukulaiset tykkää susta, jotkut enemmän kuin musta itsestäni. Meillä on kymmenen vuoden yhteinen historia. Mä en ymmärrä, miksi sen pitäisi kadota vain siksi, että meidän lusikat meni jakoon.”

Myönsin, että Ville oli oikeassa.

”Mä tulen mielelläni”, sanoin. ”Kiva kun pyysit. Musta on mukava nähdä Pimua pitkästä aikaa.”

Kun olin valmis, Ville otti minunkin tarjottimeni kannettavakseen. Hän kävi viemässä astiat ja palasi sitten luokseni, kaivoi taskujaan.

”Mä luulen, että mulla olisi sulle unilääkkeitä”, hän sanoi. ”Sä näytät niin kuin sä voisit nukahtaa seisaallesi.”

”Ei kiitos”, vastasin. ”Mä valvoisin sitten vain sitäkin enemmän, kun mä huolehtisin, jäänkö mä ikuisesti lääkekoukkuun.”

Ville kosketti poskeani.

”Ethän sä nyt loputtomiin voi olla nukkumatta.”

”En mä olekaan”, väistin elettä ja aloin kävellä kohti filosofian laitosta.

Ville seurasi minua.

”Vain siihen asti, että tämä projekti on valmis. Sen jälkeen mun ei tarvitse huolehtia esimerkiksi mun toimeentulosta enää koskaan. Rehtori käytännössä lupasi, että jos mä hoidan sen puljun kuntoon, se pian avautuva opintoasioiden päällikön paikka on mun. Se on pysyvä virka,
ymmärrätkö. Säännöllistä kuukausipalkkaa vuoteen 2052.”

”Mitä tapahtuu vuonna 2052?” Ville kysyi.

”Mä jään eläkkeelle.”

Ville nauroi.

”Oletko sä laskenut sen? Etkö sä ole sitä paitsi silloin 69-vuotias?”

”En mä usko, että eläkeikä pysyy näin alhaisena siihen asti. Mä täytän sinä vuonna 70. Se on haamuraja, ei ne sitä ylitä.”

Olimme perillä nopeammin kuin olisi tehnyt mieli. Olisin vielä halunnut jatkaa Villen kanssa kävelemistä ja jutella hänen kanssaan. Epäröin ja jäin hetkeksi ovelle seisomaan. Tajusin taas elävästi, kuinka minun tarvitsisi vain napsauttaa sormiani, ja Ville olisi jälleen minun. Omalla kiireisellä
tavallaan hän pitäisi minusta huolta, elättäisikin, jos tarve vaatisi. Ei huolta työttömyydestä, yöllisistä murtovarkaista, siitä löytäisinkö koskaan enää ketään. 

”Kiitos lounasseurasta”, sanoin ennen kuin toiveajatteluni ehtisi yhtään pidemmälle.

”Kiitos itsellesi”, Ville vastasi ja jäi katselemaan minua. ”Ollaanpa me nyt virallisia.”

”Eikö ollakin?” vastasin neutraalisti ja kieltäydyin huomaamasta flirttiä Villen sanojen taustalla. Jos Ville todella olisi halunnut olla kanssani, hän ei olisi odotellut ehdotustensa kanssa, että emme enää olleet yhdessä.

Sikäli kuin muistin oikein, ennen eroamme Ville oli tullut syömään luokseni yliopistolle kokonaista neljä kertaa. Muun aikaa hän oli valittanut ruokalan lounaiden heikosta tasosta ja siitä, miten kaukana yliopisto oli hänen työpaikastaan.

Laitoksella huomasin, että lounastapaaminen Villen kanssa oli joka tapauksessa valanut minuun uutta tarmoa. Paikallislehteen raapusteleva puolimykkä dosentti ja eläkepäiviään lähestyvä harmaaparta eivät minua pelottelisi. Olin nuori ja tarmokas nainen, akateeminen koulutuspolitiikan ammattilainen, pätevä ja pystyvä ja ihana.

Aiemmassa palaverissa olin sopinut henkilökunnan kanssa keskusteluaikoja. Jo tänään oli vuorossa harmaaparta, joka opetti laitoksen logiikan kursseja ja jonka uusin tieteellinen artikkeli oli ilmestynyt syntymävuonnani 1983.

Löysin harmaaparran työhuoneen käytävän varrelta ja koputin oveen. Kun en saanut vastausta kolmanteenkaan koputukseen, astuin sisään omin luvin.

Kirjahyllyt ympäröivät harmaaparran työhuoneen jokaista seinää, mutta työpöytä oli jokseenkin siisti. Pöydällä lepäsivät ainoastaan shakkilauta nappuloineen sekä harmaaparran karvainen poski, joka painautui pöytälevyä vasten kuin tyynylle. Muu ruumis nojasi polviin ja näytti olevan sikeässä unessa.

”Päivää”, sanoin ensin normaalilla äänellä ja sitten voimakkaammin. ”Hyvää päivää!”

Harmaaparta ei liikahtanut.

Pahat epäilykset täyttivät mieleni: Kuuluiko miehen ihon todella olla niin kelmeä kuin se näytti olevan? Kohosiko harmaaparran vatsakumpu lainkaan hengityksen rytmissä? Lähestyin häntä varovasti. En nähnyt edelleenkään elonmerkkejä.

”Karoliina Laajasalo tässä. Meillä oli tapaaminen. Herätys!”

Olin lukenut jostakin, että jos ihmisen suun eteen laittoi peilin, se höyrystyi, mikäli hän hengitti. Kaivoin käsilaukustani puuterirasian. Avasin sen ja asetin peilin pöydälle, mahdollisimman lähelle harmaaparran suuta.

Kului kymmenen sekuntia. Peili pysyi kirkkaana.

Otin jalat alleni. Juoksin käytävään, en saanut huudetuksi apua. Kompastelin tutkijoiden oville, mutta huoneet olivat joko tyhjillään tai lukossa.

Laitoksen ulkopuolella sivari-Matias lojui sohvalla. Tällä kertaa en kainostellut vaan tartuin kuulokkeisiin ja otin ne hänen päästään.

”Mä tarvitsen apua. Jotain on tapahtunut. Mä luulen, että se on kuollut.”

Matias ei saanut heti puheestani selvää. Häntä hymyilytti.

Korotin ääntäni.

”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, täällä on sattunut kuolemantapaus.”

Huvittunut ilme katosi Matiaksen silmistä. Hän hyppäsi jaloilleen ja kiirehti mukaani. Kävelimme käytävää rinta rinnan, tehokkaina kuin sairaalasarjan työpari sillä erotuksella, että meistä kumpikaan tuskin tietäisi, mitä potilaalle pitäisi tehdä, kun pääsisimme perille.

Saavuimme harmaaparran huoneeseen. Matias katsahti harmaapartaan yhden ainoan kerran, ja sen jälkeen vain minä olin enää ensiapuosaston päivystävä hoitaja. Matias palasi tavalliseksi itsekseen. Hän oli sivari ja vuoden N filosofian opiskelija, jolla ei ollut maailmassa murheen puolikastakaan.

”SHAKKIMATTI!” Matias karjaisi.

Harmaaparta säpsähti hereille.

”Sillä on uniapnea”, Matias sanoi minulle. ”Sille tulee välillä hengityskatkoksia.”

Kokosin itseni miten taisin ja poimin puuterirasian harmaaparran pöydältä. Sillä aikaa mies itse oli ehtinyt karistaa unen silmistään ja ojentautua koko ikänsä ja virkavuotiensa pituuteen.

”Pärjäättekö te täällä?” Matias kysyi.

”Tietysti”, sanoin ja keräsin auktoriteettini rippeet. ”Kiitos avusta.”

Harmaaparta katseli minua nenänvarttaan pitkin. Hänen silmissään olisin yhtä hyvin voinut olla opiskelija, joka oli tullut pyytämään lisäaikaa esseen palauttamiseen.

Olin aina ihmetellyt hänen kaltaisiaan ihmisiä. Miten heille oli mahdollista olla niin täysin varmoja siitä, että he olivat oikeassa ja kaikki muut väärässä? Miten he saivat itsensä vakuuttuneiksi siitä, että vain heille itselleen oli paljastettu lopullinen totuus kaikesta?

Vastasin harmaaparran katseeseen, en antanut itselleni lupaa väistää. Hänhän se oli käyttänyt työaikaansa nukkumiseen enkä minä. Niin ihailtavia kuin tuollaiset unenlahjat olivatkin, niille oli aikansa ja paikkansa.

”Jos me aloittaisimme sitten tästä sinun nykyisestä työtilanteestasi…”

Jäin odottamaan ja annoin harmaaparralle tilaa reagoida. Asiat sujuivat yleensä paremmin, jos ihmiset itse alkoivat määrittää tapaamisten sisältöä, ja minä saatoin sitten vain lempeästi ohjata heitä hyvään suuntaan.

Harmaaparta pysytteli edelleen vaiti.

”Anteeksi, odotitko että sanoisin jotakin?” hän kysyi lopulta, eikä kuulostanut lainkaan pahoittelevalta.”Erehdyin odottamaan jatkoa. Jos-lause aloittaa yleensä ehtolauseen. Jos A niin B. A implikoi B:tä. Siis jos me aloittaisimme minun nykyisestä työtilanteestani… Tapahtuisi mitä?”

Pidätin huokauksen. Aavistelin, että minun ja harmaaparran ystävystymiseen oli vielä matkaa.

I accept myself. I accept the universe. I embrace life. Youtube-unimeditaatiota tarjoavalla Toddilla ja minulla oli pitkä yhteinen historia. Minua lohdutti jo se, että näin häntä kuunnellessani meditaatiopätkän alati kasvavat latauskerrat. Eri puolilla maailmaa miljoonat kaltaiseni yrittivät päästä lempeä-äänisen Toddin taluttamana uneen.

Kuvittelin hänet mormoninuorukaisen näköiseksi pyyteettömäksi mieheksi, jolla oli hehkuvanvalkoiset hampaat ja  sielukas katse, ja välillä minusta tuntui kuin en olisi ollut sinkkunainen ollenkaan. Toddilla ja minulla oli yhteys, tosin vähän yksipuolinen, mutta yhteys siitä huolimatta.

Nykyään mieleni käänsi Toddin antamat suggestiot  automaattisesti suomeksi: Hyväksyn itseni. Hyväksyn maailmankaikkeuden. Syleilen elämää – ei kun liian imelää – otan elämän vastaan.

Tänä iltana Todd hävisi kuitenkin taistelun päivän kirveltäville muistikuville ja huomisen huolille. En saanut antauduttua sanojen vietäväksi.

Oli otettava käyttöön järeät aseet. Kaivoin yöpöydän laatikosta huolipäiväkirjani, jota olin pitänyt satunnaisesti teini-ikäisestä asti. Äitini oli neuvonut sen minulle nuoruusvuosinani, kun nukahtamisongelmani olivat alkaneet. Hän oli väittänyt, että jos kirjaisin huoleni ylös päivä päivältä, huomaisin kuukausien ja vuosien mittaan, kuinka turhien asioiden olin antanut painaa mieltäni.

Ensimmäiset huolimerkintäni olivat näyttäneet esimerkiksi tältä:
”Jos joku saa tietää, mikä friikki mä olen, mä kuolen häpeästä.”
”Jos Kaisa kertoo Miralle, että mä rakastan Samua, vaikka se lupasi ettei kerro, ja Mira kertoo Samulle, mä kuolen häpeästä.”

Lähes kaikki teiniajan huoleni päättyivät häpeään kuolemiseen. Aikuistuessani olin kylläkin oppinut, ettei häpeään kuoleminen
ollut niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ei ollut mitään fysiologista mekanismia, jonka kautta liiallinen häpeän kokeminen lakkauttaisi verenkierron sydämeen tai aivoihin.

Nyt käsissäni oli jo kymmenes huolipäiväkirjani. Olisi ollut mukavaa havaita, että huoleni olivat nykyään huomattavasti kypsempiä.Olisi ollut hienoa, jos kirja olisi kertonut, kuinka huolehdin tätä nykyä maailmaa uhkaavasta ekologisesta katastrofista, afrikkalaisten aids-orpojen tilanteesta ja globaalista epätasa-arvosta.

Mutta huolipäiväkirja ei toiminut, ellei sille ollut rehellinen.
Minun ei auttanut kuin kirjoittaa, mikä mieltäni todella painoi.

Mitä jos koko filosofian laitos piti minua idioottina ensimmäisen päivän perusteella? Mitä jos en pystyisi korjaamaan ensivaikutelmaa vaikka tekisin mitä?

Entä jos en koskaan oppisi muistamaan heidän nimiään? Minulla oli surkea nimimuisti, joka petti minut stressaavissa tilanteissa. Joutuisin ehkä kehittelemään mitä monimutkaisimpia tapoja salata, että tunsin heidät vain harmaapartana ja rillipäänä ja pitkätukkana.

Mitä jos Villen jättäminen oli suurin tekemäni erehdys? Mitä jos olin tehnyt virheen ja tajuaisin sen vasta vuosia myöhemmin, katuisin katkerasti, että olin päästänyt hänet elämästäni?

Kirjoitettuna ajatukset asettuivat joka tapauksessa parempiin mittasuhteisiin. Asiat olisivat voineet olla kurjemminkin. Olisin voinut aloittaa ensimmäisen kokoukseni pikkuhousujen pudotessa housunlahkeesta, kuten kerran vuosia sitten, tai saada paniikkikohtauksen ja menettää puhekykyni. Ville olisi voinut olla kamala entinen poikaystävä, joka vainosi eron jälkeen tai levitteli verkossa ainoata hänelle lähettämääni alastonkuvaa.

Huolien kirjaamisen jälkeen annoin Toddille toisen mahdollisuuden. Käperryin futonpatjalleni, pistin Youtube-videon päälle ja kuuntelin, miten Todd vakuutti minulle, että maailmassa oli kaikki riittävän hyvin. Samalla hän pyysi minua ystävällisesti rentouttamaan varpaankynteni ja korvalehteni.

Jossakin pisteessä minun oli täytynyt nukahtaa, koska Todd oli vaihtunut siviilipalvelusmies Matiakseksi. Miesten äänet sekoittuivat. Matias puhui englantia ja vei Toddin suggestioita huomattavasti lihallisempaan suuntaan. Olin kuitenkin Toddin jäljiltä niin puolustuskyvyttömässä, hypnoosinkaltaisessa tilassa, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ne vastaan.

I embrace life, Matias-Todd sanoi, ja niin minä todella tein.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.