"On aika karua havaita, että isä tälläytyy naista varten."

Heikki tajuaa, että ne kerrat, jolloin hän on nähnyt äitinsä heikkona ja voimattomana ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Ja nytkin hän itse on heistä kahdesta se, joka on poissa tolaltaan. Äiti on pirteä ja reipas. Käsittämättömän reipas. Pinnisteleeköhän se minun takiani? Heikki miettii. Yrittää vaikuttaa normaalilta, olla niin kuin ei mitään olisikaan.

Aila on hirvittävän kalpea. Ja Ailalta puuttuu toinen rinta. Sitä ei voi olla huomaamatta, paita näyttää roikkuvan Ailan päällä. Äidin rintasyöpä tuli Heikille täydellisenä yllätyksenä ja ilman Irmaa Heikki saattaisi olla edelleenkin asiasta täysin tietämätön. Aila ei kertonut Heikille mitään koko asiasta.

Irma tuli sairaalasta kotiin ja otti Heikkiä kädestä kiinni. Heikki luki järkytyksen Irman kasvoilta ja kuuli sen Irman äänestä. Irma kertoi vierailustaan Ailan luona. ”Heikki, sun äitis näytti niin pieneltä ja hennolta siellä sairaalahuoneessa. Ei se ollut mikään pieni naistenvaivanipsaisu, Heikki, sun äidilläs on syöpä. Ärhäkkä rintasyöpä, joka oli levinnyt imusolmukkeisiin. Aila on nyt leikattu, ja sitten sillä alkaa rankat hoidot.”

Heikin ensimmäinen reaktio oli suuttumus. Hän ponkaisi sohvalta pystyyn ja jätti kyynelsilmäisen Irman sohvalle. Hän käveli ympäri asuntoa, väisteli pahvilaatikoita ja kiroili. Välillä hän pysähtyi häkeltyneen näköisen Irman eteen ja tarkisti Irman tuomaa uutista. ”Voiks siitä selvitä? Mitä lääkärit on sanoneet? Oliks sillä kipuja? Kuoleeks se? Mitä se sanoi?”

Tietenkin Heikki oli kauhuissaan. Äiti oli viimeinen ihminen, jonka hän oli kuvitellut sairastuvan vakavasti. Heikki oli tietenkin surullinen ja hirvittävän järkyttynyt, kukapa ei olisi, jos yhtäkkiä kuulisi, että äidillä on syöpä! Mutta sen lisäksi Heikki oli raivoissaan. Hän ei voinut uskoa sitä, ettei äiti ollut kertonut hänelle yhtään mitään. Ei sanaakaan sairaudestaan omalle pojalleen, ainoalle lapselleen. Heikki ei voi käsittää äitiään. Vaikka hän kuinka yrittää, hän ei ymmärrä eikä hyväksy äidin tapaa toimia. Hänen olisi pitänyt saada tietää ensimmäisenä.

Heitä on aina ollut vain kaksi, hän ja äiti. Aila kasvatti Heikin uskomaan, että he kaksi tukevat aina toisiaan kaikissa vaikeuksissa. ”Mitä ikinä tapahtuukaan, niin minulle sinä voit aina puhua. Kaikista asioista. Sinä puhut minulle ja minä puhun sinulle. Sillä tavalla me selviydymme.”

Heikki lopetti äidilleen puhumisen murrosikäisenä. Kun äiti kyseli hänen asioistaan, Heikki vastasi mahdollisimman lyhytsanaisesti tai sitten kiertäen, vältellen, pyöristäen, toisinaan liioitellen ja joskus valehdellenkin, aivan kuten kaikki maailman teini-ikäiset tekevät. Äiti jatkoi puhumistaan ja halailuaan ja suukotteluaan aivan kuin ei muka olisi huomannut Heikin kasvaneen. Mitä lähemmäksi äiti tunki, sitä kauemmaksi Heikki liukeni. Mahtui niihin vuosiin muutamia läheisyydenkin hetkiä, mutta enimmäkseen äidin kaikkeen ulottuva kiinnostus tuntuivat Heikistä vain kiusalliselta. Eikä paluuta lapsuuden läheisyyteen ole sen jälkeen ollut. He ovat jo aikoja sitten lakanneet olemasta kahden hengen yksikkö. He ovat kaksi erillistä ihmistä, eivätkä nykyään edes kovin läheisiä.

Kun Irma kertoo Ailan sairaudesta, Heikki tuntee saavansa märästä rätistä ympäri korvia. Syyllisyys moukaroi häntä. Hän tuntee karmivaa syyllisyyttä siitä,ettei ole käynyt äidin luona eikä ole juurikaan soitellut tälle, ei vaikka äidillä ei ole hänen lisäkseen ketään muuta. Siksi hän hermostuu. Heikki ja Irma saavat aikaan ensimmäisen kunnon riitansa. Irma yrittää lohduttaa Heikkiä ja valaa tähän uskoa siitä, että Aila selviäisi, mutta Heikki alkaa huutaa ja sättiä Ailaa.

”Sun äitisi on sairas!” Irma sanoo ja Heikki heittää vastaukseksi jotakin niin tökeröä ja ilkeää, että Irma lähtee yöksi omaan asuntoonsa. Irma pitää Heikkiä sydämettömänä ja kylmänä ja hän ilmaisee sen varsin suoraan. ”Sun äitis on sairas, Heikki, se on pitäny susta huolta, mä en tajua kuinka sä voit puhua siitä tuolla tavalla!”

”Otatko kaalipiirakkaa?” äiti kysyy. ”Oli voitaikinaa pakkasessa ja kaalinpää jääkaapissa, niin ajattelin, että…”

Heikki näkee lääkepurkit tiskipöydällä. Hän istuu alas Ailaa vastapäätä, leikkaa piirakanpalan ja nostaa sen lautaselleen.

”Onks sulla kipuja?” Heikki kysyy ja Aila nyökkää. ”Vähän, mutta mulla on hyvät lääkkeet.”

Aila kertoo tulossa olevista solusalpaajahoidoista ja fysioterapeutista, jota menee tapaamaan seuraavalla viikolla. He puhuvat mahdollisesta hiustenlähdöstä ja rintaimplanteista, mutta kuolemasta he eivät puhu, vaikka sen varjo istuukin heidän kanssaan samassa pöydässä.

Heikki syö ja Aila kysyy, muistaako Heikki, kun he kerran teatterissa tapasivat ihan sattumalta Ailan nuoruudenystäviä. ”Kaksi sellaista pariskuntaa. Sinä sait siltä yhdeltä naiselta niitä pastilleja, muistatko?”

Heikki ei muista. Tai kun oikein pinnistää, niin jokin hämärä häivähdys käy hänen mielessään. Pariskuntia hän ei saa päähänsä, mutta hän muistaa suuren teatterirakennuksen ja pastillit.

”Se tummempi niistä miehistä, se on sinun isäsi.”

Tapani sytyttää kynttilän ja siirtää sen kämmenensä suojassa hautakiven vieressä olevan lyhdyn sisään ja sulkee nopeasti lyhdyn lasioven. Tuuli on kääntynyt pohjoiseen ja talvi on nyt tosiaankin tulossa. Viime päivät ovat olleet tavattoman stressaavia sekä fyysisesti että henkisesti. On mustan jään, kesärenkailla liukastelijoiden ja kolarisumien aika. Joka vuosi sama juttu. Tapani on tänä syksynä ehtinyt nähdä jo aivan liian monta kolaria ja läheltä piti -tilannetta. Kun ajaa ammatikseen autoa, näkee ihmisten piittaamattomuuden, röyhkeyden ja itsekkyyden aivan harvinaisen selvästi.

Työstressiä suurempi paine Tapanin mielessä liittyy Ailaan. Heti kun Tapani kuuli, että Aila on sairas, hän lähti Ailan luo. Aila ilahtui Tapanin näkemisestä selvästi ja Tapani järkyttyi tajutessaan kuinka sairas Aila on.

”Mikset sinä kertonut minulle? Miksi sinä et sanonut minulle mitään? Minä rakastan sinua Aila, minä haluan olla sinun kanssasi hyvinä ja huonoina päivinä ja nyt on ne huonot.”

Ailan silmissä kiilteli kyynel, kun hän puristi Tapanin kättä ja silitti tämän poskea.

”Tapani, sinun pitää keskittyä sinun tyttäreesi. Tämä on liian raskas sota sinun sodittavaksesi, minulla alkavat pitkät ja raskaat hoidot eikä minusta ole sinulle naisystäväksi nyt. Minä saatan kuolla ja Essi on menettänyt äitinsä ja sinä olet menettänyt vaimosi. Et sinä voi tehdä Essille sitä, että marssitat kuoleman takaisin teidän kotiinne. Essi on nyt herkässä iässä ja tarvitsee sinua. Ja minä tarvitsen kaikki voimani parantumiseen.”

”Tapani, minäkin rakastan sinua. Mutta meillä ei ole nyt mitään mahdollisuuksia yhteiseen elämään. Sinun elämäsi on Essin kanssa ja minun elämäni on tämän kirotun syövän kanssa. Ja Heikin. Minä olen ollut tänä syksynä sinun kanssasi onnellinen. Nyt minä käsitän miksi: ilman sitä onnea minä en jaksaisi. Jos minä selviydyn tästä, se on sinun ansiotasi.”

Essi ja Timo kävelevät pitkin rantoja. He juttelevat kuten he tapasivat tehdä silloin, kun olivat vain kavereita eivätkä vielä seurustelleet. Essi huomaa kaivanneensa Timoa. Ystäväänsä. Seurusteleminen oli älyttömintä, mitä he ovat yhdessä keksineet, se nosti kummastakin esiin kaikkein huonoimmat puolet ja sai heidät inhoamaan toisiaan. Paluu ystäviksi ei ole helppoa, mutta he ovat päättäneet yrittää. Essistä tuntuu, että hän on kasvanut muutamien viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen.

Essi kertoo Timolle vaihto-oppilasvuosisuunnitelmistaan ja Tapanin ja Ailan seurustelusta. ”Alussa se oli musta pelkästään tyhmää ja noloa ja kiusallista ja ällöttävää. Ja se, että Aila on meidän koulussa töissä, teki siitä moninkertaisesti hirveämpää…”

”On muuten aika karua havaita, että oma isä alkaa tälläytyä jotakin naista varten. Sitä rupee automaattisesti kuvittelemaan kaikkea. Niinku sitä, mitä isä tekee sen naisen kanssa. Ja ajattelin mä sitäkin, että entäs sitten jos se nainen muuttaisi meille! Mutta sitten kun isä oli niin onnellinen, kun kaikesta näki, että sillä on kivaa... Se sai harvemmin hepuleita eikä ripustautunut muhun enää niin kamalasti. Se heräs niinku henkiin. Ei sitä tajunnut aikasemmin, että se on  vaimennettu versio itsestään, mutta kun Aila tuli kuvioihin niin… tsädäm! Isästä tuli isä. Sellainen, joka se oli ennen kuin äiti kuoli.”
Timo sanoo olevansa iloinen siitä, että Essin isä on löytänyt sellaisen naisen kuin Aila. ”Mä en kyllä ihan joka päivä sano, että mä ihailen jotakin ihmistä, mutta sitä Ailaa on pikku pakko ihailla.”

”Se taitaa olla tosi vakavasti sairas”, Essi sanoo. ”Mä kuulin, kun isä puhu sen Ailan pojan kanssa puhelimessa ja itki.”

Timo seisahtuu ja katsoo Essiä. Tuuli on käynyt kylmäksi ja taivas piskoo vettä.

”Tiedätsä missä se asuu?” Timo kysyy. ”Mä vaan ajattelin… Kun se autto mua ja sun isä rakastaa sitä. Ja säkin ihan selvästi tykkäät siitä. Jos se on kerran pahasti kipeenä niin… Mennäänkö käymään sen luona?” Timo kysyy ja onnistuu yllättämään Essin jälleen kerran.

Heikki ei ole uskoa korviaan kun hän kuulee Ailalta, että hänellä on isä jossain. Että se henkilö on olemassa, eikä ole vain kokoelma vihan ja hämmennyksen sävyttämiä kuvitelmia. Miten se henkilö on voinut elää  tuolla jossain vähät välittämättä lapsestaan? 

Ja kun Heikki katsoo äitiään, hän on aivan yhtä ymmällään. Miksei Aila ole kertonut aikaisemmin, Heikki ei voi kerta kaikkiaan käsittää sitä. Miksi hänen täytyi kertoa se juuri nyt, samassa rytäkässä syövän kanssa? Tietääkö Aila kuolevansa? Sitäkö tämä on?

Heikin pulssi kiihtyy ja valtava määrä kysymyksiä sinkoilee eri suuntiin eikä hän onnistu rauhoittamaan itseään mitenkään. Hän naputtelee sormillaan pöytää.

Aila puhuu rauhallisesti. Hän on aina nähnyt Heikin läpi, tiennyt heti, jos Heikki on ajautunut vaikeuksiin tai ollut alamaissa. Se on yksi niistä syistä, miksi Heikki on halunnut pitää Ailaan etäisyyttä. Hän ei ole halunnut äidin kyselevän ja huolehtivan. Äidin toiveikkaan katseen edessä on tuntunut raskaalta selittää, että on ahdistunut, ettei näe ihmisissä paljoakaan hyvää. Sellaisia oloja Heikillä oli usein. Välillä hän oli todella synkkä. Irmaan tutustumisen jälkeen Heikin tunnelmat ovat olleet aika lailla toiset. Ja nyt he ovat muuttamassa yhteen. Nyt heistä tulee avopari. Pariskunta.

Heikki katsoo äitiään. Tämä seisoo häneen selin, ottaa lääkkeensä, holauttaa ne alas vedellä, huuhtelee lasin ja nostaa sen kuivauskaappiin. Niin kuin on opettanut Heikkiäkin tekemään. ”Sehän on vain vettä. Kun olet juonut, niin huuhtelet kunnolla ja laitat kuivumaan. Jos joka kerran vettä juodessaan ottaa uuden lasin, niin nopeasti on tiskiallas täynnä.”
Äiti ei ole asunut kenenkään miehen kanssa, Heikki tajuaa, vain minun kanssani.

Aila hakee villahuivin harteilleen ja venyttää leikatun rinnan puoleista kättään ja kertoo Heikille siitä, miksei hän ole halunnut puhua Heikin isästä aiemmin. ”Minä olin niin nuori, kun tulin raskaaksi. Kaikkien mielestä minun olisi pitänyt keskeyttää raskaus tai ainakin antaa sinut pois. Minä halusin pitää sinut, minä rakastin sinua jo ennen kuin sinä synnyit, enkä ole koskaan katunut päätöstäni. Sinä olet ihana poika Heikki, ja minä olen pahoillani, etten ole selvittänyt tätä isäasiaa aiemmin. Sinä olisit ansainnut isän, mutta kun sinun isäsi oli aivan yhtä nuori kuin minäkin, poikanen vasta. Emmekä me koskaan edes seurustelleet…”

Aila sanoo ajatelleensa heti syöpädiagnoosin saatuaan, että isäasia on hoidettava, että Heikin pitää saada tietää. Aila katsoo poikaansa, Heikki vääntelehtii tuolissaan. Pojalla on hankala olla, kyllä Aila sen näkee. Ja siksi hän ei kerrokaan kaikkea. Hän päätti ennen Heikin tuloa olla kertomatta raiskauksesta. Mitä se hyödyttäisi? Mitä Heikki sillä tiedolla tekisi? Vihaisi vain isäänsä heti kättelyssä. Vihaisi vielä enemmän kuin sitä poissaollutta ja näkymätöntä isäänsä jo entuudestaan vihaa.

Isä ja poika tapaavat, sen Aila on itselleen luvannut. He tapaavat, kaksi aikuista miestä. Eikä niiden kahden suhteella olisi mitään mahdollisuuksia, jos Heikki tietäisi, miten sai alkunsa. Eikö totuudeksi riitä se, että oli joukko nuoria, jotka olivat kaikki ympäripäissään. Myös Aila.

Aila on ajatellut asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta ja tehnyt päätöksensä. Hän ei kertoisi aivan kaikkea Heikille koskaan. Se tietohan saisi Heikin täysin tolaltaan. Aila tuntee poikansa, eikä hän halua, että Heikki kohdistaisi kaiken vihansa ja raivonsa isäänsä, ennen kuin tapaa hänet ensimmäistä kertaa. Heikki saa tavata Esan ilman tunnerasitteita, vaikka Aila vihaakin miestä sydämensä pohjasta. Tai ei edes vihaa, vaan halveksii, se on oikea sana. Esa ei ole mikään mies vaan rotta.

Esa saa itse selittää, Aila ajattelee. Esa oli laittamassa poikaa alkuun ja riisti samalla Ailalta vapauden tämän omaan ruumiiseen tehden yhden hirveimmistä asioista mitä toiselle voi tehdä.

Aila aikoo antaa Esalle vapaudet toimia niin kuin tahtoo. On aika varmaa, että totuus tulee kuitenkin selville jollain tavalla, kun he kaikki kolme istuvat saman pöydän äärellä. Millainen jännite huoneessa tulee silloin olemaan?

Heikki alkaa kysellä yksityiskohtia, mutta Aila keskeyttää ja sanoo, että on parempi, että Heikki tapaisi isänsä.

”En tiedä pystynkö mä siihen”, Heikki ähkäisee. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Karmea kasa kaikkea samaan aikaan. Sirkan kuolema ja naisen tekemä merkillinen testamentti, josta hän ei ole ehtinyt vielä puhua sen paremmin Irman kuin äitinsäkään kanssa, ja hänen ja Irman yhteenmuutto, äidin sairaus, aina poissaolleen isän ilmaantuminen kuvioihin.

”Voi Heikki, tämä on varmaan hirveän vaikeaa sulle...” Aila aloittaa ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen ”Nyt on ihan liikaa isoja asioita… Haluaisin, että kaikki olisi hyvin ja uskon siihen, että kaikki menee hyvin. Mutta siltä varalta, jos jotain sattuukin, on mun mielestä ehdottoman tärkeää, että sä tapaisit isäsi.”

”Miksi mä haluaisin tavata sen? Vaikka tapahtuisi mitä, niin mä en sitä äijää tarvitse mihinkään.”

”Ei sitä Heikki tiedä. Nyt tuntuu ehkä siltä, mutta jonakin päivänä sinä voit tarvita tietoja vaikka geeniperimästäsi, ehket itsesi takia, mutta lapsesi takia. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Me olemme aina olleet kaksin, mutta nyt tämä syöpä muistutti minua siitä, etten minä välttämättä olekaan täällä aina. Siksi minä etsin isäsi käsiini. Että sinä tietäisit, että minun lisäkseni tässä maailmassa on joku muukin, jolla on velvollisuus auttaa sinua, jos sinulla tulee tenkkapoo eteen.”

”Mä en siltä halua yhtään mitään. Enhän mä edes tunne sitä! Se on ihminen, joka on kohdellut sua ja mua niin kuin meitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. aikka mikä tulisi, niin sellaselta mulkvistilta en pyytäisi apua.”

”Heikki-kulta, sinulla on kaikki oikeus siihen vihaan ja katkeruuteen mitä käyt läpi tällä hetkellä.”

Heikki yrittää yhä kysellä, mutta ei saa mitään järkeviä lauseita muodostettua. Aila tarttuu kädestä kiinni, rauhoittaa ja kuuntelee. Heikistä tuntuu kuin Aila katsoisi hänen lävitseen ja näkisi kaikki hänen heikot kohtansa. Tilanteessa on jotain todella kaunista ja surullista samaan aikaan. He istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa.

Aila sanoo, että jos Heikki haluaa kuulla totuuden, hänen on suostuttava tapaamaan isänsä. Vaikka Aila ei tiedä mitä tästä kaikesta seuraa, hän tietää, että tämän on tapahduttava. Kaikki se raskaudenaikainen nöyryytys ja piina, jonka Aila joutui kestämään, kaikki se on nyt käsiteltävä pois.

Asia on kalvanut Ailan mieltä kaikki nämä vuosikymmenet, siitä hetkestä asti, kun hän sai raskaustestistä positiivisen tuloksen. Hän ei itsekään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Testin jälkeen Aila oli täysin ihmeissään ja hänen läheistensä hämmennys lisäsi myös hänen omaa hämmennystään.

Kotikyläläisten uteliaisuus ja paheksunta saivat Ailan rakentamaan itselleen suojamuurin. Aina kun asia tuli esille, hän jätti sen käsittelemättä. Hän piti yllä sellaista totuutta, ettei lapsella ollut mitään isää missään.

Ehkä Aila tajusikin jo alkuvaiheessa, mitä oli tapahtunut, muttei pystynyt myöntämään sitä itselleen. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että Esa oli lapsen isä. Hän oli aivan shokissa, kun hänelle valkeni, että hänet oli raiskattu, kun hän oli ollut tiedottomassa tilassa. Sellaista asiaa ei halua myöntää itselleen. Mutta Ailalle ei tullut abortti mieleenkään vaan hän päätti jo silloin, että synnyttää lapsen ja rakastaa tätä aina ja ikuisesti.

Edes puolittainen totuus on parempi kuin hirvittävän suuren salaisuuden vieminen hautaan asti.

Aila ojentaa Heikille teetä. Heikki keskittyy ajatuksiinsa ja yrittää päästä takaisin siihen iltaan, kun hän oli Ailan kanssa teatterissa. Hän yrittää muistaa, miltä se mies näytti. Onko hän tosiaan nähnyt isänsä? Miksei hän muista tätä? Hän ei ollut varmaan kuin kuuden vanha. Miksei hän saa päähänsä edes teatterirakennusta.

”Mikä se teatteri oli?”

”Tampereen Työväen Teatteri. Se oli 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Rakennus oli ehtinyt olla siellä muutaman vuoden.”
Teatterirakennus. Heikki yrittää keskittyä mutta hänen päänsä lyö tyhjää. Hän yrittää muistella. Oli pimeää ja talvi, rakennus näytti sisältä ihan uudelta ja puhtaalta…

Pikkuhiljaa hän muistaa naisen, joka antoi hänelle pastilleja lämpiössä ja nauroi. Muistaa naisen puvun rintamuksessa olleen riikinkukkokorun ja naisen punaisen huulipunan. Hän muistaa, kuinka kaikki aikuiset nauroivat. Tai ei, ne muut, ne vieraat nauroivat. He nauroivat jollekin, mitä Heikki sanoi. Mitä minä sanoin? Heikki miettii. Ailaa ei naurattanut. Hän puristi Heikkiä kädestä.

Essi ja Timo etsivät Ailan taloa melko kauan. Alueen numerointi on lievästi sanottuna epäselvä. Lopulta he kuitenkin seisovat Ailan oven takana. Essillä on suklaalevy, he ostivat sen Ailalle kulmakioskilta. Timo soittaa ovikelloa, ja ovi aukeaa hätkähdyttävästi jo ennen kuin kello vaikenee.

Essi ja Timo katsovat ovella seisovaa miestä vähintään yhtä hämmästyneinä kuin tämä katsoo heitä. Miehellä on takki päällään ja pipo päässä, hän näyttää siltä kuin olisi itkenyt. Essi saa ensimmäisenä puhekykynsä takaisin: ”Onko Aila kotona?” Essi kysyy ja esittelee samaan hengenvetoon sekä itsensä että Timon.

He kättelevät Heikin ja tämä madaltaa ääntään, kun selittää tilanteen: ”Äiti meni pitkälleen, se on aika väsynyt. Mä oon tässä just lähdössä. Mä oon muuten Heikki.”

”Vietkö tän suklaan Ailalle”, Essi kysyy. ”Sano terveisiä.”

Aila huutelee tulemaan sisään. ”En minä ole nukkumassa, ihan vaan oikaisin selkäni, älkää uskoko sitä porttivahtia, tulkaa peremmälle vaan! Minä kaipaankin jotakin piristystä! Kiva kun tulitte!”

Heikki kohauttaa olkapäitään ja ojentaa suklaan takaisin Essille. ”Sä oot muuten aika paljon Tapanin näköinen”, Heikki sanoo. ”Sano sille terveisiä. Mä soittelen sille tässä joku päivä, mulla on vähän asiaakin. Ei mitään kiireellistä, ihan vaan sellasta asuntoasiaa.”

Tapani juo kahvit rannalla olevassa kahvilassa. Kesällä se on aina täynnä, mutta nyt Tapani onnistuu saamaan ikkunapöydän. Hän soitti Essille ja yritti houkutella tyttöä kanssaan elokuviin, museoon tai kaakaolle, mutta Essi oli ulkona ystävänsä kanssa.
”Ootsä ihan surkeena?” tyttö kysyi. ”Kyllä mä voin tulla, jos sulla on yksinäistä.”

Tapani kielsi ehdottomasti. ”Sinullahan on jo tekemistä! Ole ihan rauhassa vaan. Tavataan sitten kotona. Minä käyn kaupassa.”
Tapani pysyi reippaana puhelun loppuun asti ja sitten hän taas putosi kuiluunsa. Essin niskaan hän ei voi omaa ahdistustaan kaataa. Aila on ihan oikeassa siinä, että Tapanin pitää ajatella Essiä. Essillä on monta vaikeaa vuotta takanaan. Ei ole oikein, että lapsi menettää vanhempansa ilman mitään varoitusta. Tapanin oma suru oli niin musertava, ettei hän edes muista, miten Essi surun eri vaiheissa jaksoi.

Tänä syksynä Essi kokeili seurustelua, mutta se sujui yhtä kehnosti kuin koulu. Enkä minä huomannut mitään, Tapani ajattelee. Aila on ihan oikeassa. Minun on ajateltava ennen muuta Essiä.

Tapani tuntee itsensä pohjattoman surulliseksi. Hän rakastaa tytärtään ja haluaa olla tälle hyvä isä. Mutta hän rakastaa myös Ailaa, eikä hän kestä sitä, ettei voi olla tukemassa tätä. Minä menetin Raijan ilman mitään varoitusta, Tapani ajattelee. Nyt Aila on sairas ja saattaa kuolla, enkä minä voi olla hänen kanssaan. Tapanin sydämeen koskee niin kuin sitä naulattaisiin kiinni seinään.

Heikki avaa oven ja ohjaa Irman sisään asuntoon.

”Mikä paikka tää on?” Irma kysyy.

Heikki auttaa Irman takin pois ja sanoo, ettei tämän kannata riisua kenkiä. ”Täällä ei ole siivottu.”

Asunnossa tuoksuu ummehtuneelta ja Heikki availee ikkunoita. Hänestä on kummallista olla Sirkan kodissa niin, ettei Sirkka ole paikalla. He ovat käyneet lakimiehen kanssa läpi kaikki Sirkan tavarat ja tehneet niistä luettelon. Asunto pitäisi nyt tyhjentää, mutta sitä ennen Heikki haluaa, että Irma katsoo, onko Sirkan tavaroissa jotakin sellaista, jonka Irma ajattelisi sopivan heidän kotiinsa.

”Kenen asunto tää on?” Irma kysyy. ”Jonkun sukulaisenko?”

Heikki kertoo Sirkasta niin hyvin kuin osaa. Näyttää Irmalle, missä Sirkka istui ja yrittää matkia Sirkan puhetapaa ja saa kuin saakin Irman hymyilemään.

”Se testamenttas mulle tän asunnon”, Heikki sanoo nolona. ”Se mua on tässä ahdistanut. Mä yritin kieltäytyä ottamasta tätä vastaan, mutta…”

”Mitä!” Irma huudahtaa. ”Onko tämä sinun?”

”Ei ole”, Heikki sanoo. ”Tää on meidän. Jos tämä susta olisi sellainen sopiva perheasunto. Ja jos ei ole, niin laitetaan myyntiin.”

”Ai sopiva vai?” Irma nauraa. ”Tää on täydellinen. Ihana piha. Ja tilaa vaikka kahdelle lapselle.”

Timo ja Essi juovat teetä ja Aila makoilee sängyllä. Timo pitää puhetta yllä, kertoo Ailalle kaikenlaista sellaista, mikä tulee Essillekin yllätyksenä. Niin kuin esimerkiksi sen, että Timon siskolla on syömishäiriö. Essi tuntee äkkiä Timoa kohtaan suurta hellyyttä. Hän pörröttää Timon hiuksia ja sanoo, että oikeastaan se, että he ovat taas ystäviä keskenään, on videotykin ja Ailan ansiota.

”Jos Timo ei olisi lyönyt sitä tyhmää vetoa ja pöllinyt tykkiä, niin me ei oltais jouduttu olemaan enää tekemisissä. Eikä oltais oltukaan. Kun me erottiin, mä ajattelin, etten mä puhu Timolle enää ikinä. Mutta sitten sä Aila halusit auttaa Timoa, sillon mä rupesin ajattelemaan, että Timohan on mun ystävä.”

Aila kohottautuu hymyillen istumaan ja alkaa kertoa omista kouluajoistaan. Hän kertoo omista ja ystäviensä tekemistä tyhmyyksistä. Jotkut asiat solahtivat silloin uomiin, joissa ne ovat olleet sen jälkeen vuosikymmeniä.

”Minä olin Essi sun ikäinen, kun minä tulin raskaaksi. Me olimme telttaretkellä. Joimme liikaa, kaikkea mahdollista sekaisin. Minä tulin humalaan ja voin hirveän huonosti… Ja tulin raskaaksi.”
Essi on aikeissa kysyä lisää, mutta Aila ei ole vielä lopettanut: ”Sinä aamuna kun me lähdimme Tapanin kanssa Viroon, minä maksoin yhden laskun teidän kotikoneella. Siinä oli yksi sivu auki, enkä minä aikonut lukea sitä, mutta siinä se teksti sitten vain oli. Sinä kirjoitit, että sinun kuukautisesi olivat myöhässä. Oletko sinä Essi raskaana?”

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.