"On aika karua havaita, että isä tälläytyy naista varten."

Heikki tajuaa, että ne kerrat, jolloin hän on nähnyt äitinsä heikkona ja voimattomana ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Ja nytkin hän itse on heistä kahdesta se, joka on poissa tolaltaan. Äiti on pirteä ja reipas. Käsittämättömän reipas. Pinnisteleeköhän se minun takiani? Heikki miettii. Yrittää vaikuttaa normaalilta, olla niin kuin ei mitään olisikaan.

Aila on hirvittävän kalpea. Ja Ailalta puuttuu toinen rinta. Sitä ei voi olla huomaamatta, paita näyttää roikkuvan Ailan päällä. Äidin rintasyöpä tuli Heikille täydellisenä yllätyksenä ja ilman Irmaa Heikki saattaisi olla edelleenkin asiasta täysin tietämätön. Aila ei kertonut Heikille mitään koko asiasta.

Irma tuli sairaalasta kotiin ja otti Heikkiä kädestä kiinni. Heikki luki järkytyksen Irman kasvoilta ja kuuli sen Irman äänestä. Irma kertoi vierailustaan Ailan luona. ”Heikki, sun äitis näytti niin pieneltä ja hennolta siellä sairaalahuoneessa. Ei se ollut mikään pieni naistenvaivanipsaisu, Heikki, sun äidilläs on syöpä. Ärhäkkä rintasyöpä, joka oli levinnyt imusolmukkeisiin. Aila on nyt leikattu, ja sitten sillä alkaa rankat hoidot.”

Heikin ensimmäinen reaktio oli suuttumus. Hän ponkaisi sohvalta pystyyn ja jätti kyynelsilmäisen Irman sohvalle. Hän käveli ympäri asuntoa, väisteli pahvilaatikoita ja kiroili. Välillä hän pysähtyi häkeltyneen näköisen Irman eteen ja tarkisti Irman tuomaa uutista. ”Voiks siitä selvitä? Mitä lääkärit on sanoneet? Oliks sillä kipuja? Kuoleeks se? Mitä se sanoi?”

Tietenkin Heikki oli kauhuissaan. Äiti oli viimeinen ihminen, jonka hän oli kuvitellut sairastuvan vakavasti. Heikki oli tietenkin surullinen ja hirvittävän järkyttynyt, kukapa ei olisi, jos yhtäkkiä kuulisi, että äidillä on syöpä! Mutta sen lisäksi Heikki oli raivoissaan. Hän ei voinut uskoa sitä, ettei äiti ollut kertonut hänelle yhtään mitään. Ei sanaakaan sairaudestaan omalle pojalleen, ainoalle lapselleen. Heikki ei voi käsittää äitiään. Vaikka hän kuinka yrittää, hän ei ymmärrä eikä hyväksy äidin tapaa toimia. Hänen olisi pitänyt saada tietää ensimmäisenä.

Heitä on aina ollut vain kaksi, hän ja äiti. Aila kasvatti Heikin uskomaan, että he kaksi tukevat aina toisiaan kaikissa vaikeuksissa. ”Mitä ikinä tapahtuukaan, niin minulle sinä voit aina puhua. Kaikista asioista. Sinä puhut minulle ja minä puhun sinulle. Sillä tavalla me selviydymme.”

Heikki lopetti äidilleen puhumisen murrosikäisenä. Kun äiti kyseli hänen asioistaan, Heikki vastasi mahdollisimman lyhytsanaisesti tai sitten kiertäen, vältellen, pyöristäen, toisinaan liioitellen ja joskus valehdellenkin, aivan kuten kaikki maailman teini-ikäiset tekevät. Äiti jatkoi puhumistaan ja halailuaan ja suukotteluaan aivan kuin ei muka olisi huomannut Heikin kasvaneen. Mitä lähemmäksi äiti tunki, sitä kauemmaksi Heikki liukeni. Mahtui niihin vuosiin muutamia läheisyydenkin hetkiä, mutta enimmäkseen äidin kaikkeen ulottuva kiinnostus tuntuivat Heikistä vain kiusalliselta. Eikä paluuta lapsuuden läheisyyteen ole sen jälkeen ollut. He ovat jo aikoja sitten lakanneet olemasta kahden hengen yksikkö. He ovat kaksi erillistä ihmistä, eivätkä nykyään edes kovin läheisiä.

Kun Irma kertoo Ailan sairaudesta, Heikki tuntee saavansa märästä rätistä ympäri korvia. Syyllisyys moukaroi häntä. Hän tuntee karmivaa syyllisyyttä siitä,ettei ole käynyt äidin luona eikä ole juurikaan soitellut tälle, ei vaikka äidillä ei ole hänen lisäkseen ketään muuta. Siksi hän hermostuu. Heikki ja Irma saavat aikaan ensimmäisen kunnon riitansa. Irma yrittää lohduttaa Heikkiä ja valaa tähän uskoa siitä, että Aila selviäisi, mutta Heikki alkaa huutaa ja sättiä Ailaa.

”Sun äitisi on sairas!” Irma sanoo ja Heikki heittää vastaukseksi jotakin niin tökeröä ja ilkeää, että Irma lähtee yöksi omaan asuntoonsa. Irma pitää Heikkiä sydämettömänä ja kylmänä ja hän ilmaisee sen varsin suoraan. ”Sun äitis on sairas, Heikki, se on pitäny susta huolta, mä en tajua kuinka sä voit puhua siitä tuolla tavalla!”

”Otatko kaalipiirakkaa?” äiti kysyy. ”Oli voitaikinaa pakkasessa ja kaalinpää jääkaapissa, niin ajattelin, että…”

Heikki näkee lääkepurkit tiskipöydällä. Hän istuu alas Ailaa vastapäätä, leikkaa piirakanpalan ja nostaa sen lautaselleen.

”Onks sulla kipuja?” Heikki kysyy ja Aila nyökkää. ”Vähän, mutta mulla on hyvät lääkkeet.”

Aila kertoo tulossa olevista solusalpaajahoidoista ja fysioterapeutista, jota menee tapaamaan seuraavalla viikolla. He puhuvat mahdollisesta hiustenlähdöstä ja rintaimplanteista, mutta kuolemasta he eivät puhu, vaikka sen varjo istuukin heidän kanssaan samassa pöydässä.

Heikki syö ja Aila kysyy, muistaako Heikki, kun he kerran teatterissa tapasivat ihan sattumalta Ailan nuoruudenystäviä. ”Kaksi sellaista pariskuntaa. Sinä sait siltä yhdeltä naiselta niitä pastilleja, muistatko?”

Heikki ei muista. Tai kun oikein pinnistää, niin jokin hämärä häivähdys käy hänen mielessään. Pariskuntia hän ei saa päähänsä, mutta hän muistaa suuren teatterirakennuksen ja pastillit.

”Se tummempi niistä miehistä, se on sinun isäsi.”

Tapani sytyttää kynttilän ja siirtää sen kämmenensä suojassa hautakiven vieressä olevan lyhdyn sisään ja sulkee nopeasti lyhdyn lasioven. Tuuli on kääntynyt pohjoiseen ja talvi on nyt tosiaankin tulossa. Viime päivät ovat olleet tavattoman stressaavia sekä fyysisesti että henkisesti. On mustan jään, kesärenkailla liukastelijoiden ja kolarisumien aika. Joka vuosi sama juttu. Tapani on tänä syksynä ehtinyt nähdä jo aivan liian monta kolaria ja läheltä piti -tilannetta. Kun ajaa ammatikseen autoa, näkee ihmisten piittaamattomuuden, röyhkeyden ja itsekkyyden aivan harvinaisen selvästi.

Työstressiä suurempi paine Tapanin mielessä liittyy Ailaan. Heti kun Tapani kuuli, että Aila on sairas, hän lähti Ailan luo. Aila ilahtui Tapanin näkemisestä selvästi ja Tapani järkyttyi tajutessaan kuinka sairas Aila on.

”Mikset sinä kertonut minulle? Miksi sinä et sanonut minulle mitään? Minä rakastan sinua Aila, minä haluan olla sinun kanssasi hyvinä ja huonoina päivinä ja nyt on ne huonot.”

Ailan silmissä kiilteli kyynel, kun hän puristi Tapanin kättä ja silitti tämän poskea.

”Tapani, sinun pitää keskittyä sinun tyttäreesi. Tämä on liian raskas sota sinun sodittavaksesi, minulla alkavat pitkät ja raskaat hoidot eikä minusta ole sinulle naisystäväksi nyt. Minä saatan kuolla ja Essi on menettänyt äitinsä ja sinä olet menettänyt vaimosi. Et sinä voi tehdä Essille sitä, että marssitat kuoleman takaisin teidän kotiinne. Essi on nyt herkässä iässä ja tarvitsee sinua. Ja minä tarvitsen kaikki voimani parantumiseen.”

”Tapani, minäkin rakastan sinua. Mutta meillä ei ole nyt mitään mahdollisuuksia yhteiseen elämään. Sinun elämäsi on Essin kanssa ja minun elämäni on tämän kirotun syövän kanssa. Ja Heikin. Minä olen ollut tänä syksynä sinun kanssasi onnellinen. Nyt minä käsitän miksi: ilman sitä onnea minä en jaksaisi. Jos minä selviydyn tästä, se on sinun ansiotasi.”

Essi ja Timo kävelevät pitkin rantoja. He juttelevat kuten he tapasivat tehdä silloin, kun olivat vain kavereita eivätkä vielä seurustelleet. Essi huomaa kaivanneensa Timoa. Ystäväänsä. Seurusteleminen oli älyttömintä, mitä he ovat yhdessä keksineet, se nosti kummastakin esiin kaikkein huonoimmat puolet ja sai heidät inhoamaan toisiaan. Paluu ystäviksi ei ole helppoa, mutta he ovat päättäneet yrittää. Essistä tuntuu, että hän on kasvanut muutamien viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen.

Essi kertoo Timolle vaihto-oppilasvuosisuunnitelmistaan ja Tapanin ja Ailan seurustelusta. ”Alussa se oli musta pelkästään tyhmää ja noloa ja kiusallista ja ällöttävää. Ja se, että Aila on meidän koulussa töissä, teki siitä moninkertaisesti hirveämpää…”

”On muuten aika karua havaita, että oma isä alkaa tälläytyä jotakin naista varten. Sitä rupee automaattisesti kuvittelemaan kaikkea. Niinku sitä, mitä isä tekee sen naisen kanssa. Ja ajattelin mä sitäkin, että entäs sitten jos se nainen muuttaisi meille! Mutta sitten kun isä oli niin onnellinen, kun kaikesta näki, että sillä on kivaa... Se sai harvemmin hepuleita eikä ripustautunut muhun enää niin kamalasti. Se heräs niinku henkiin. Ei sitä tajunnut aikasemmin, että se on  vaimennettu versio itsestään, mutta kun Aila tuli kuvioihin niin… tsädäm! Isästä tuli isä. Sellainen, joka se oli ennen kuin äiti kuoli.”
Timo sanoo olevansa iloinen siitä, että Essin isä on löytänyt sellaisen naisen kuin Aila. ”Mä en kyllä ihan joka päivä sano, että mä ihailen jotakin ihmistä, mutta sitä Ailaa on pikku pakko ihailla.”

”Se taitaa olla tosi vakavasti sairas”, Essi sanoo. ”Mä kuulin, kun isä puhu sen Ailan pojan kanssa puhelimessa ja itki.”

Timo seisahtuu ja katsoo Essiä. Tuuli on käynyt kylmäksi ja taivas piskoo vettä.

”Tiedätsä missä se asuu?” Timo kysyy. ”Mä vaan ajattelin… Kun se autto mua ja sun isä rakastaa sitä. Ja säkin ihan selvästi tykkäät siitä. Jos se on kerran pahasti kipeenä niin… Mennäänkö käymään sen luona?” Timo kysyy ja onnistuu yllättämään Essin jälleen kerran.

Heikki ei ole uskoa korviaan kun hän kuulee Ailalta, että hänellä on isä jossain. Että se henkilö on olemassa, eikä ole vain kokoelma vihan ja hämmennyksen sävyttämiä kuvitelmia. Miten se henkilö on voinut elää  tuolla jossain vähät välittämättä lapsestaan? 

Ja kun Heikki katsoo äitiään, hän on aivan yhtä ymmällään. Miksei Aila ole kertonut aikaisemmin, Heikki ei voi kerta kaikkiaan käsittää sitä. Miksi hänen täytyi kertoa se juuri nyt, samassa rytäkässä syövän kanssa? Tietääkö Aila kuolevansa? Sitäkö tämä on?

Heikin pulssi kiihtyy ja valtava määrä kysymyksiä sinkoilee eri suuntiin eikä hän onnistu rauhoittamaan itseään mitenkään. Hän naputtelee sormillaan pöytää.

Aila puhuu rauhallisesti. Hän on aina nähnyt Heikin läpi, tiennyt heti, jos Heikki on ajautunut vaikeuksiin tai ollut alamaissa. Se on yksi niistä syistä, miksi Heikki on halunnut pitää Ailaan etäisyyttä. Hän ei ole halunnut äidin kyselevän ja huolehtivan. Äidin toiveikkaan katseen edessä on tuntunut raskaalta selittää, että on ahdistunut, ettei näe ihmisissä paljoakaan hyvää. Sellaisia oloja Heikillä oli usein. Välillä hän oli todella synkkä. Irmaan tutustumisen jälkeen Heikin tunnelmat ovat olleet aika lailla toiset. Ja nyt he ovat muuttamassa yhteen. Nyt heistä tulee avopari. Pariskunta.

Heikki katsoo äitiään. Tämä seisoo häneen selin, ottaa lääkkeensä, holauttaa ne alas vedellä, huuhtelee lasin ja nostaa sen kuivauskaappiin. Niin kuin on opettanut Heikkiäkin tekemään. ”Sehän on vain vettä. Kun olet juonut, niin huuhtelet kunnolla ja laitat kuivumaan. Jos joka kerran vettä juodessaan ottaa uuden lasin, niin nopeasti on tiskiallas täynnä.”
Äiti ei ole asunut kenenkään miehen kanssa, Heikki tajuaa, vain minun kanssani.

Aila hakee villahuivin harteilleen ja venyttää leikatun rinnan puoleista kättään ja kertoo Heikille siitä, miksei hän ole halunnut puhua Heikin isästä aiemmin. ”Minä olin niin nuori, kun tulin raskaaksi. Kaikkien mielestä minun olisi pitänyt keskeyttää raskaus tai ainakin antaa sinut pois. Minä halusin pitää sinut, minä rakastin sinua jo ennen kuin sinä synnyit, enkä ole koskaan katunut päätöstäni. Sinä olet ihana poika Heikki, ja minä olen pahoillani, etten ole selvittänyt tätä isäasiaa aiemmin. Sinä olisit ansainnut isän, mutta kun sinun isäsi oli aivan yhtä nuori kuin minäkin, poikanen vasta. Emmekä me koskaan edes seurustelleet…”

Aila sanoo ajatelleensa heti syöpädiagnoosin saatuaan, että isäasia on hoidettava, että Heikin pitää saada tietää. Aila katsoo poikaansa, Heikki vääntelehtii tuolissaan. Pojalla on hankala olla, kyllä Aila sen näkee. Ja siksi hän ei kerrokaan kaikkea. Hän päätti ennen Heikin tuloa olla kertomatta raiskauksesta. Mitä se hyödyttäisi? Mitä Heikki sillä tiedolla tekisi? Vihaisi vain isäänsä heti kättelyssä. Vihaisi vielä enemmän kuin sitä poissaollutta ja näkymätöntä isäänsä jo entuudestaan vihaa.

Isä ja poika tapaavat, sen Aila on itselleen luvannut. He tapaavat, kaksi aikuista miestä. Eikä niiden kahden suhteella olisi mitään mahdollisuuksia, jos Heikki tietäisi, miten sai alkunsa. Eikö totuudeksi riitä se, että oli joukko nuoria, jotka olivat kaikki ympäripäissään. Myös Aila.

Aila on ajatellut asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta ja tehnyt päätöksensä. Hän ei kertoisi aivan kaikkea Heikille koskaan. Se tietohan saisi Heikin täysin tolaltaan. Aila tuntee poikansa, eikä hän halua, että Heikki kohdistaisi kaiken vihansa ja raivonsa isäänsä, ennen kuin tapaa hänet ensimmäistä kertaa. Heikki saa tavata Esan ilman tunnerasitteita, vaikka Aila vihaakin miestä sydämensä pohjasta. Tai ei edes vihaa, vaan halveksii, se on oikea sana. Esa ei ole mikään mies vaan rotta.

Esa saa itse selittää, Aila ajattelee. Esa oli laittamassa poikaa alkuun ja riisti samalla Ailalta vapauden tämän omaan ruumiiseen tehden yhden hirveimmistä asioista mitä toiselle voi tehdä.

Aila aikoo antaa Esalle vapaudet toimia niin kuin tahtoo. On aika varmaa, että totuus tulee kuitenkin selville jollain tavalla, kun he kaikki kolme istuvat saman pöydän äärellä. Millainen jännite huoneessa tulee silloin olemaan?

Heikki alkaa kysellä yksityiskohtia, mutta Aila keskeyttää ja sanoo, että on parempi, että Heikki tapaisi isänsä.

”En tiedä pystynkö mä siihen”, Heikki ähkäisee. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Karmea kasa kaikkea samaan aikaan. Sirkan kuolema ja naisen tekemä merkillinen testamentti, josta hän ei ole ehtinyt vielä puhua sen paremmin Irman kuin äitinsäkään kanssa, ja hänen ja Irman yhteenmuutto, äidin sairaus, aina poissaolleen isän ilmaantuminen kuvioihin.

”Voi Heikki, tämä on varmaan hirveän vaikeaa sulle...” Aila aloittaa ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen ”Nyt on ihan liikaa isoja asioita… Haluaisin, että kaikki olisi hyvin ja uskon siihen, että kaikki menee hyvin. Mutta siltä varalta, jos jotain sattuukin, on mun mielestä ehdottoman tärkeää, että sä tapaisit isäsi.”

”Miksi mä haluaisin tavata sen? Vaikka tapahtuisi mitä, niin mä en sitä äijää tarvitse mihinkään.”

”Ei sitä Heikki tiedä. Nyt tuntuu ehkä siltä, mutta jonakin päivänä sinä voit tarvita tietoja vaikka geeniperimästäsi, ehket itsesi takia, mutta lapsesi takia. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Me olemme aina olleet kaksin, mutta nyt tämä syöpä muistutti minua siitä, etten minä välttämättä olekaan täällä aina. Siksi minä etsin isäsi käsiini. Että sinä tietäisit, että minun lisäkseni tässä maailmassa on joku muukin, jolla on velvollisuus auttaa sinua, jos sinulla tulee tenkkapoo eteen.”

”Mä en siltä halua yhtään mitään. Enhän mä edes tunne sitä! Se on ihminen, joka on kohdellut sua ja mua niin kuin meitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. aikka mikä tulisi, niin sellaselta mulkvistilta en pyytäisi apua.”

”Heikki-kulta, sinulla on kaikki oikeus siihen vihaan ja katkeruuteen mitä käyt läpi tällä hetkellä.”

Heikki yrittää yhä kysellä, mutta ei saa mitään järkeviä lauseita muodostettua. Aila tarttuu kädestä kiinni, rauhoittaa ja kuuntelee. Heikistä tuntuu kuin Aila katsoisi hänen lävitseen ja näkisi kaikki hänen heikot kohtansa. Tilanteessa on jotain todella kaunista ja surullista samaan aikaan. He istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa.

Aila sanoo, että jos Heikki haluaa kuulla totuuden, hänen on suostuttava tapaamaan isänsä. Vaikka Aila ei tiedä mitä tästä kaikesta seuraa, hän tietää, että tämän on tapahduttava. Kaikki se raskaudenaikainen nöyryytys ja piina, jonka Aila joutui kestämään, kaikki se on nyt käsiteltävä pois.

Asia on kalvanut Ailan mieltä kaikki nämä vuosikymmenet, siitä hetkestä asti, kun hän sai raskaustestistä positiivisen tuloksen. Hän ei itsekään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Testin jälkeen Aila oli täysin ihmeissään ja hänen läheistensä hämmennys lisäsi myös hänen omaa hämmennystään.

Kotikyläläisten uteliaisuus ja paheksunta saivat Ailan rakentamaan itselleen suojamuurin. Aina kun asia tuli esille, hän jätti sen käsittelemättä. Hän piti yllä sellaista totuutta, ettei lapsella ollut mitään isää missään.

Ehkä Aila tajusikin jo alkuvaiheessa, mitä oli tapahtunut, muttei pystynyt myöntämään sitä itselleen. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että Esa oli lapsen isä. Hän oli aivan shokissa, kun hänelle valkeni, että hänet oli raiskattu, kun hän oli ollut tiedottomassa tilassa. Sellaista asiaa ei halua myöntää itselleen. Mutta Ailalle ei tullut abortti mieleenkään vaan hän päätti jo silloin, että synnyttää lapsen ja rakastaa tätä aina ja ikuisesti.

Edes puolittainen totuus on parempi kuin hirvittävän suuren salaisuuden vieminen hautaan asti.

Aila ojentaa Heikille teetä. Heikki keskittyy ajatuksiinsa ja yrittää päästä takaisin siihen iltaan, kun hän oli Ailan kanssa teatterissa. Hän yrittää muistaa, miltä se mies näytti. Onko hän tosiaan nähnyt isänsä? Miksei hän muista tätä? Hän ei ollut varmaan kuin kuuden vanha. Miksei hän saa päähänsä edes teatterirakennusta.

”Mikä se teatteri oli?”

”Tampereen Työväen Teatteri. Se oli 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Rakennus oli ehtinyt olla siellä muutaman vuoden.”
Teatterirakennus. Heikki yrittää keskittyä mutta hänen päänsä lyö tyhjää. Hän yrittää muistella. Oli pimeää ja talvi, rakennus näytti sisältä ihan uudelta ja puhtaalta…

Pikkuhiljaa hän muistaa naisen, joka antoi hänelle pastilleja lämpiössä ja nauroi. Muistaa naisen puvun rintamuksessa olleen riikinkukkokorun ja naisen punaisen huulipunan. Hän muistaa, kuinka kaikki aikuiset nauroivat. Tai ei, ne muut, ne vieraat nauroivat. He nauroivat jollekin, mitä Heikki sanoi. Mitä minä sanoin? Heikki miettii. Ailaa ei naurattanut. Hän puristi Heikkiä kädestä.

Essi ja Timo etsivät Ailan taloa melko kauan. Alueen numerointi on lievästi sanottuna epäselvä. Lopulta he kuitenkin seisovat Ailan oven takana. Essillä on suklaalevy, he ostivat sen Ailalle kulmakioskilta. Timo soittaa ovikelloa, ja ovi aukeaa hätkähdyttävästi jo ennen kuin kello vaikenee.

Essi ja Timo katsovat ovella seisovaa miestä vähintään yhtä hämmästyneinä kuin tämä katsoo heitä. Miehellä on takki päällään ja pipo päässä, hän näyttää siltä kuin olisi itkenyt. Essi saa ensimmäisenä puhekykynsä takaisin: ”Onko Aila kotona?” Essi kysyy ja esittelee samaan hengenvetoon sekä itsensä että Timon.

He kättelevät Heikin ja tämä madaltaa ääntään, kun selittää tilanteen: ”Äiti meni pitkälleen, se on aika väsynyt. Mä oon tässä just lähdössä. Mä oon muuten Heikki.”

”Vietkö tän suklaan Ailalle”, Essi kysyy. ”Sano terveisiä.”

Aila huutelee tulemaan sisään. ”En minä ole nukkumassa, ihan vaan oikaisin selkäni, älkää uskoko sitä porttivahtia, tulkaa peremmälle vaan! Minä kaipaankin jotakin piristystä! Kiva kun tulitte!”

Heikki kohauttaa olkapäitään ja ojentaa suklaan takaisin Essille. ”Sä oot muuten aika paljon Tapanin näköinen”, Heikki sanoo. ”Sano sille terveisiä. Mä soittelen sille tässä joku päivä, mulla on vähän asiaakin. Ei mitään kiireellistä, ihan vaan sellasta asuntoasiaa.”

Tapani juo kahvit rannalla olevassa kahvilassa. Kesällä se on aina täynnä, mutta nyt Tapani onnistuu saamaan ikkunapöydän. Hän soitti Essille ja yritti houkutella tyttöä kanssaan elokuviin, museoon tai kaakaolle, mutta Essi oli ulkona ystävänsä kanssa.
”Ootsä ihan surkeena?” tyttö kysyi. ”Kyllä mä voin tulla, jos sulla on yksinäistä.”

Tapani kielsi ehdottomasti. ”Sinullahan on jo tekemistä! Ole ihan rauhassa vaan. Tavataan sitten kotona. Minä käyn kaupassa.”
Tapani pysyi reippaana puhelun loppuun asti ja sitten hän taas putosi kuiluunsa. Essin niskaan hän ei voi omaa ahdistustaan kaataa. Aila on ihan oikeassa siinä, että Tapanin pitää ajatella Essiä. Essillä on monta vaikeaa vuotta takanaan. Ei ole oikein, että lapsi menettää vanhempansa ilman mitään varoitusta. Tapanin oma suru oli niin musertava, ettei hän edes muista, miten Essi surun eri vaiheissa jaksoi.

Tänä syksynä Essi kokeili seurustelua, mutta se sujui yhtä kehnosti kuin koulu. Enkä minä huomannut mitään, Tapani ajattelee. Aila on ihan oikeassa. Minun on ajateltava ennen muuta Essiä.

Tapani tuntee itsensä pohjattoman surulliseksi. Hän rakastaa tytärtään ja haluaa olla tälle hyvä isä. Mutta hän rakastaa myös Ailaa, eikä hän kestä sitä, ettei voi olla tukemassa tätä. Minä menetin Raijan ilman mitään varoitusta, Tapani ajattelee. Nyt Aila on sairas ja saattaa kuolla, enkä minä voi olla hänen kanssaan. Tapanin sydämeen koskee niin kuin sitä naulattaisiin kiinni seinään.

Heikki avaa oven ja ohjaa Irman sisään asuntoon.

”Mikä paikka tää on?” Irma kysyy.

Heikki auttaa Irman takin pois ja sanoo, ettei tämän kannata riisua kenkiä. ”Täällä ei ole siivottu.”

Asunnossa tuoksuu ummehtuneelta ja Heikki availee ikkunoita. Hänestä on kummallista olla Sirkan kodissa niin, ettei Sirkka ole paikalla. He ovat käyneet lakimiehen kanssa läpi kaikki Sirkan tavarat ja tehneet niistä luettelon. Asunto pitäisi nyt tyhjentää, mutta sitä ennen Heikki haluaa, että Irma katsoo, onko Sirkan tavaroissa jotakin sellaista, jonka Irma ajattelisi sopivan heidän kotiinsa.

”Kenen asunto tää on?” Irma kysyy. ”Jonkun sukulaisenko?”

Heikki kertoo Sirkasta niin hyvin kuin osaa. Näyttää Irmalle, missä Sirkka istui ja yrittää matkia Sirkan puhetapaa ja saa kuin saakin Irman hymyilemään.

”Se testamenttas mulle tän asunnon”, Heikki sanoo nolona. ”Se mua on tässä ahdistanut. Mä yritin kieltäytyä ottamasta tätä vastaan, mutta…”

”Mitä!” Irma huudahtaa. ”Onko tämä sinun?”

”Ei ole”, Heikki sanoo. ”Tää on meidän. Jos tämä susta olisi sellainen sopiva perheasunto. Ja jos ei ole, niin laitetaan myyntiin.”

”Ai sopiva vai?” Irma nauraa. ”Tää on täydellinen. Ihana piha. Ja tilaa vaikka kahdelle lapselle.”

Timo ja Essi juovat teetä ja Aila makoilee sängyllä. Timo pitää puhetta yllä, kertoo Ailalle kaikenlaista sellaista, mikä tulee Essillekin yllätyksenä. Niin kuin esimerkiksi sen, että Timon siskolla on syömishäiriö. Essi tuntee äkkiä Timoa kohtaan suurta hellyyttä. Hän pörröttää Timon hiuksia ja sanoo, että oikeastaan se, että he ovat taas ystäviä keskenään, on videotykin ja Ailan ansiota.

”Jos Timo ei olisi lyönyt sitä tyhmää vetoa ja pöllinyt tykkiä, niin me ei oltais jouduttu olemaan enää tekemisissä. Eikä oltais oltukaan. Kun me erottiin, mä ajattelin, etten mä puhu Timolle enää ikinä. Mutta sitten sä Aila halusit auttaa Timoa, sillon mä rupesin ajattelemaan, että Timohan on mun ystävä.”

Aila kohottautuu hymyillen istumaan ja alkaa kertoa omista kouluajoistaan. Hän kertoo omista ja ystäviensä tekemistä tyhmyyksistä. Jotkut asiat solahtivat silloin uomiin, joissa ne ovat olleet sen jälkeen vuosikymmeniä.

”Minä olin Essi sun ikäinen, kun minä tulin raskaaksi. Me olimme telttaretkellä. Joimme liikaa, kaikkea mahdollista sekaisin. Minä tulin humalaan ja voin hirveän huonosti… Ja tulin raskaaksi.”
Essi on aikeissa kysyä lisää, mutta Aila ei ole vielä lopettanut: ”Sinä aamuna kun me lähdimme Tapanin kanssa Viroon, minä maksoin yhden laskun teidän kotikoneella. Siinä oli yksi sivu auki, enkä minä aikonut lukea sitä, mutta siinä se teksti sitten vain oli. Sinä kirjoitit, että sinun kuukautisesi olivat myöhässä. Oletko sinä Essi raskaana?”