"On aika karua havaita, että isä tälläytyy naista varten."

Heikki tajuaa, että ne kerrat, jolloin hän on nähnyt äitinsä heikkona ja voimattomana ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Ja nytkin hän itse on heistä kahdesta se, joka on poissa tolaltaan. Äiti on pirteä ja reipas. Käsittämättömän reipas. Pinnisteleeköhän se minun takiani? Heikki miettii. Yrittää vaikuttaa normaalilta, olla niin kuin ei mitään olisikaan.

Aila on hirvittävän kalpea. Ja Ailalta puuttuu toinen rinta. Sitä ei voi olla huomaamatta, paita näyttää roikkuvan Ailan päällä. Äidin rintasyöpä tuli Heikille täydellisenä yllätyksenä ja ilman Irmaa Heikki saattaisi olla edelleenkin asiasta täysin tietämätön. Aila ei kertonut Heikille mitään koko asiasta.

Irma tuli sairaalasta kotiin ja otti Heikkiä kädestä kiinni. Heikki luki järkytyksen Irman kasvoilta ja kuuli sen Irman äänestä. Irma kertoi vierailustaan Ailan luona. ”Heikki, sun äitis näytti niin pieneltä ja hennolta siellä sairaalahuoneessa. Ei se ollut mikään pieni naistenvaivanipsaisu, Heikki, sun äidilläs on syöpä. Ärhäkkä rintasyöpä, joka oli levinnyt imusolmukkeisiin. Aila on nyt leikattu, ja sitten sillä alkaa rankat hoidot.”

Heikin ensimmäinen reaktio oli suuttumus. Hän ponkaisi sohvalta pystyyn ja jätti kyynelsilmäisen Irman sohvalle. Hän käveli ympäri asuntoa, väisteli pahvilaatikoita ja kiroili. Välillä hän pysähtyi häkeltyneen näköisen Irman eteen ja tarkisti Irman tuomaa uutista. ”Voiks siitä selvitä? Mitä lääkärit on sanoneet? Oliks sillä kipuja? Kuoleeks se? Mitä se sanoi?”

Tietenkin Heikki oli kauhuissaan. Äiti oli viimeinen ihminen, jonka hän oli kuvitellut sairastuvan vakavasti. Heikki oli tietenkin surullinen ja hirvittävän järkyttynyt, kukapa ei olisi, jos yhtäkkiä kuulisi, että äidillä on syöpä! Mutta sen lisäksi Heikki oli raivoissaan. Hän ei voinut uskoa sitä, ettei äiti ollut kertonut hänelle yhtään mitään. Ei sanaakaan sairaudestaan omalle pojalleen, ainoalle lapselleen. Heikki ei voi käsittää äitiään. Vaikka hän kuinka yrittää, hän ei ymmärrä eikä hyväksy äidin tapaa toimia. Hänen olisi pitänyt saada tietää ensimmäisenä.

Heitä on aina ollut vain kaksi, hän ja äiti. Aila kasvatti Heikin uskomaan, että he kaksi tukevat aina toisiaan kaikissa vaikeuksissa. ”Mitä ikinä tapahtuukaan, niin minulle sinä voit aina puhua. Kaikista asioista. Sinä puhut minulle ja minä puhun sinulle. Sillä tavalla me selviydymme.”

Heikki lopetti äidilleen puhumisen murrosikäisenä. Kun äiti kyseli hänen asioistaan, Heikki vastasi mahdollisimman lyhytsanaisesti tai sitten kiertäen, vältellen, pyöristäen, toisinaan liioitellen ja joskus valehdellenkin, aivan kuten kaikki maailman teini-ikäiset tekevät. Äiti jatkoi puhumistaan ja halailuaan ja suukotteluaan aivan kuin ei muka olisi huomannut Heikin kasvaneen. Mitä lähemmäksi äiti tunki, sitä kauemmaksi Heikki liukeni. Mahtui niihin vuosiin muutamia läheisyydenkin hetkiä, mutta enimmäkseen äidin kaikkeen ulottuva kiinnostus tuntuivat Heikistä vain kiusalliselta. Eikä paluuta lapsuuden läheisyyteen ole sen jälkeen ollut. He ovat jo aikoja sitten lakanneet olemasta kahden hengen yksikkö. He ovat kaksi erillistä ihmistä, eivätkä nykyään edes kovin läheisiä.

Kun Irma kertoo Ailan sairaudesta, Heikki tuntee saavansa märästä rätistä ympäri korvia. Syyllisyys moukaroi häntä. Hän tuntee karmivaa syyllisyyttä siitä,ettei ole käynyt äidin luona eikä ole juurikaan soitellut tälle, ei vaikka äidillä ei ole hänen lisäkseen ketään muuta. Siksi hän hermostuu. Heikki ja Irma saavat aikaan ensimmäisen kunnon riitansa. Irma yrittää lohduttaa Heikkiä ja valaa tähän uskoa siitä, että Aila selviäisi, mutta Heikki alkaa huutaa ja sättiä Ailaa.

”Sun äitisi on sairas!” Irma sanoo ja Heikki heittää vastaukseksi jotakin niin tökeröä ja ilkeää, että Irma lähtee yöksi omaan asuntoonsa. Irma pitää Heikkiä sydämettömänä ja kylmänä ja hän ilmaisee sen varsin suoraan. ”Sun äitis on sairas, Heikki, se on pitäny susta huolta, mä en tajua kuinka sä voit puhua siitä tuolla tavalla!”

”Otatko kaalipiirakkaa?” äiti kysyy. ”Oli voitaikinaa pakkasessa ja kaalinpää jääkaapissa, niin ajattelin, että…”

Heikki näkee lääkepurkit tiskipöydällä. Hän istuu alas Ailaa vastapäätä, leikkaa piirakanpalan ja nostaa sen lautaselleen.

”Onks sulla kipuja?” Heikki kysyy ja Aila nyökkää. ”Vähän, mutta mulla on hyvät lääkkeet.”

Aila kertoo tulossa olevista solusalpaajahoidoista ja fysioterapeutista, jota menee tapaamaan seuraavalla viikolla. He puhuvat mahdollisesta hiustenlähdöstä ja rintaimplanteista, mutta kuolemasta he eivät puhu, vaikka sen varjo istuukin heidän kanssaan samassa pöydässä.

Heikki syö ja Aila kysyy, muistaako Heikki, kun he kerran teatterissa tapasivat ihan sattumalta Ailan nuoruudenystäviä. ”Kaksi sellaista pariskuntaa. Sinä sait siltä yhdeltä naiselta niitä pastilleja, muistatko?”

Heikki ei muista. Tai kun oikein pinnistää, niin jokin hämärä häivähdys käy hänen mielessään. Pariskuntia hän ei saa päähänsä, mutta hän muistaa suuren teatterirakennuksen ja pastillit.

”Se tummempi niistä miehistä, se on sinun isäsi.”

Tapani sytyttää kynttilän ja siirtää sen kämmenensä suojassa hautakiven vieressä olevan lyhdyn sisään ja sulkee nopeasti lyhdyn lasioven. Tuuli on kääntynyt pohjoiseen ja talvi on nyt tosiaankin tulossa. Viime päivät ovat olleet tavattoman stressaavia sekä fyysisesti että henkisesti. On mustan jään, kesärenkailla liukastelijoiden ja kolarisumien aika. Joka vuosi sama juttu. Tapani on tänä syksynä ehtinyt nähdä jo aivan liian monta kolaria ja läheltä piti -tilannetta. Kun ajaa ammatikseen autoa, näkee ihmisten piittaamattomuuden, röyhkeyden ja itsekkyyden aivan harvinaisen selvästi.

Työstressiä suurempi paine Tapanin mielessä liittyy Ailaan. Heti kun Tapani kuuli, että Aila on sairas, hän lähti Ailan luo. Aila ilahtui Tapanin näkemisestä selvästi ja Tapani järkyttyi tajutessaan kuinka sairas Aila on.

”Mikset sinä kertonut minulle? Miksi sinä et sanonut minulle mitään? Minä rakastan sinua Aila, minä haluan olla sinun kanssasi hyvinä ja huonoina päivinä ja nyt on ne huonot.”

Ailan silmissä kiilteli kyynel, kun hän puristi Tapanin kättä ja silitti tämän poskea.

”Tapani, sinun pitää keskittyä sinun tyttäreesi. Tämä on liian raskas sota sinun sodittavaksesi, minulla alkavat pitkät ja raskaat hoidot eikä minusta ole sinulle naisystäväksi nyt. Minä saatan kuolla ja Essi on menettänyt äitinsä ja sinä olet menettänyt vaimosi. Et sinä voi tehdä Essille sitä, että marssitat kuoleman takaisin teidän kotiinne. Essi on nyt herkässä iässä ja tarvitsee sinua. Ja minä tarvitsen kaikki voimani parantumiseen.”

”Tapani, minäkin rakastan sinua. Mutta meillä ei ole nyt mitään mahdollisuuksia yhteiseen elämään. Sinun elämäsi on Essin kanssa ja minun elämäni on tämän kirotun syövän kanssa. Ja Heikin. Minä olen ollut tänä syksynä sinun kanssasi onnellinen. Nyt minä käsitän miksi: ilman sitä onnea minä en jaksaisi. Jos minä selviydyn tästä, se on sinun ansiotasi.”

Essi ja Timo kävelevät pitkin rantoja. He juttelevat kuten he tapasivat tehdä silloin, kun olivat vain kavereita eivätkä vielä seurustelleet. Essi huomaa kaivanneensa Timoa. Ystäväänsä. Seurusteleminen oli älyttömintä, mitä he ovat yhdessä keksineet, se nosti kummastakin esiin kaikkein huonoimmat puolet ja sai heidät inhoamaan toisiaan. Paluu ystäviksi ei ole helppoa, mutta he ovat päättäneet yrittää. Essistä tuntuu, että hän on kasvanut muutamien viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen.

Essi kertoo Timolle vaihto-oppilasvuosisuunnitelmistaan ja Tapanin ja Ailan seurustelusta. ”Alussa se oli musta pelkästään tyhmää ja noloa ja kiusallista ja ällöttävää. Ja se, että Aila on meidän koulussa töissä, teki siitä moninkertaisesti hirveämpää…”

”On muuten aika karua havaita, että oma isä alkaa tälläytyä jotakin naista varten. Sitä rupee automaattisesti kuvittelemaan kaikkea. Niinku sitä, mitä isä tekee sen naisen kanssa. Ja ajattelin mä sitäkin, että entäs sitten jos se nainen muuttaisi meille! Mutta sitten kun isä oli niin onnellinen, kun kaikesta näki, että sillä on kivaa... Se sai harvemmin hepuleita eikä ripustautunut muhun enää niin kamalasti. Se heräs niinku henkiin. Ei sitä tajunnut aikasemmin, että se on  vaimennettu versio itsestään, mutta kun Aila tuli kuvioihin niin… tsädäm! Isästä tuli isä. Sellainen, joka se oli ennen kuin äiti kuoli.”
Timo sanoo olevansa iloinen siitä, että Essin isä on löytänyt sellaisen naisen kuin Aila. ”Mä en kyllä ihan joka päivä sano, että mä ihailen jotakin ihmistä, mutta sitä Ailaa on pikku pakko ihailla.”

”Se taitaa olla tosi vakavasti sairas”, Essi sanoo. ”Mä kuulin, kun isä puhu sen Ailan pojan kanssa puhelimessa ja itki.”

Timo seisahtuu ja katsoo Essiä. Tuuli on käynyt kylmäksi ja taivas piskoo vettä.

”Tiedätsä missä se asuu?” Timo kysyy. ”Mä vaan ajattelin… Kun se autto mua ja sun isä rakastaa sitä. Ja säkin ihan selvästi tykkäät siitä. Jos se on kerran pahasti kipeenä niin… Mennäänkö käymään sen luona?” Timo kysyy ja onnistuu yllättämään Essin jälleen kerran.

Heikki ei ole uskoa korviaan kun hän kuulee Ailalta, että hänellä on isä jossain. Että se henkilö on olemassa, eikä ole vain kokoelma vihan ja hämmennyksen sävyttämiä kuvitelmia. Miten se henkilö on voinut elää  tuolla jossain vähät välittämättä lapsestaan? 

Ja kun Heikki katsoo äitiään, hän on aivan yhtä ymmällään. Miksei Aila ole kertonut aikaisemmin, Heikki ei voi kerta kaikkiaan käsittää sitä. Miksi hänen täytyi kertoa se juuri nyt, samassa rytäkässä syövän kanssa? Tietääkö Aila kuolevansa? Sitäkö tämä on?

Heikin pulssi kiihtyy ja valtava määrä kysymyksiä sinkoilee eri suuntiin eikä hän onnistu rauhoittamaan itseään mitenkään. Hän naputtelee sormillaan pöytää.

Aila puhuu rauhallisesti. Hän on aina nähnyt Heikin läpi, tiennyt heti, jos Heikki on ajautunut vaikeuksiin tai ollut alamaissa. Se on yksi niistä syistä, miksi Heikki on halunnut pitää Ailaan etäisyyttä. Hän ei ole halunnut äidin kyselevän ja huolehtivan. Äidin toiveikkaan katseen edessä on tuntunut raskaalta selittää, että on ahdistunut, ettei näe ihmisissä paljoakaan hyvää. Sellaisia oloja Heikillä oli usein. Välillä hän oli todella synkkä. Irmaan tutustumisen jälkeen Heikin tunnelmat ovat olleet aika lailla toiset. Ja nyt he ovat muuttamassa yhteen. Nyt heistä tulee avopari. Pariskunta.

Heikki katsoo äitiään. Tämä seisoo häneen selin, ottaa lääkkeensä, holauttaa ne alas vedellä, huuhtelee lasin ja nostaa sen kuivauskaappiin. Niin kuin on opettanut Heikkiäkin tekemään. ”Sehän on vain vettä. Kun olet juonut, niin huuhtelet kunnolla ja laitat kuivumaan. Jos joka kerran vettä juodessaan ottaa uuden lasin, niin nopeasti on tiskiallas täynnä.”
Äiti ei ole asunut kenenkään miehen kanssa, Heikki tajuaa, vain minun kanssani.

Aila hakee villahuivin harteilleen ja venyttää leikatun rinnan puoleista kättään ja kertoo Heikille siitä, miksei hän ole halunnut puhua Heikin isästä aiemmin. ”Minä olin niin nuori, kun tulin raskaaksi. Kaikkien mielestä minun olisi pitänyt keskeyttää raskaus tai ainakin antaa sinut pois. Minä halusin pitää sinut, minä rakastin sinua jo ennen kuin sinä synnyit, enkä ole koskaan katunut päätöstäni. Sinä olet ihana poika Heikki, ja minä olen pahoillani, etten ole selvittänyt tätä isäasiaa aiemmin. Sinä olisit ansainnut isän, mutta kun sinun isäsi oli aivan yhtä nuori kuin minäkin, poikanen vasta. Emmekä me koskaan edes seurustelleet…”

Aila sanoo ajatelleensa heti syöpädiagnoosin saatuaan, että isäasia on hoidettava, että Heikin pitää saada tietää. Aila katsoo poikaansa, Heikki vääntelehtii tuolissaan. Pojalla on hankala olla, kyllä Aila sen näkee. Ja siksi hän ei kerrokaan kaikkea. Hän päätti ennen Heikin tuloa olla kertomatta raiskauksesta. Mitä se hyödyttäisi? Mitä Heikki sillä tiedolla tekisi? Vihaisi vain isäänsä heti kättelyssä. Vihaisi vielä enemmän kuin sitä poissaollutta ja näkymätöntä isäänsä jo entuudestaan vihaa.

Isä ja poika tapaavat, sen Aila on itselleen luvannut. He tapaavat, kaksi aikuista miestä. Eikä niiden kahden suhteella olisi mitään mahdollisuuksia, jos Heikki tietäisi, miten sai alkunsa. Eikö totuudeksi riitä se, että oli joukko nuoria, jotka olivat kaikki ympäripäissään. Myös Aila.

Aila on ajatellut asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta ja tehnyt päätöksensä. Hän ei kertoisi aivan kaikkea Heikille koskaan. Se tietohan saisi Heikin täysin tolaltaan. Aila tuntee poikansa, eikä hän halua, että Heikki kohdistaisi kaiken vihansa ja raivonsa isäänsä, ennen kuin tapaa hänet ensimmäistä kertaa. Heikki saa tavata Esan ilman tunnerasitteita, vaikka Aila vihaakin miestä sydämensä pohjasta. Tai ei edes vihaa, vaan halveksii, se on oikea sana. Esa ei ole mikään mies vaan rotta.

Esa saa itse selittää, Aila ajattelee. Esa oli laittamassa poikaa alkuun ja riisti samalla Ailalta vapauden tämän omaan ruumiiseen tehden yhden hirveimmistä asioista mitä toiselle voi tehdä.

Aila aikoo antaa Esalle vapaudet toimia niin kuin tahtoo. On aika varmaa, että totuus tulee kuitenkin selville jollain tavalla, kun he kaikki kolme istuvat saman pöydän äärellä. Millainen jännite huoneessa tulee silloin olemaan?

Heikki alkaa kysellä yksityiskohtia, mutta Aila keskeyttää ja sanoo, että on parempi, että Heikki tapaisi isänsä.

”En tiedä pystynkö mä siihen”, Heikki ähkäisee. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Karmea kasa kaikkea samaan aikaan. Sirkan kuolema ja naisen tekemä merkillinen testamentti, josta hän ei ole ehtinyt vielä puhua sen paremmin Irman kuin äitinsäkään kanssa, ja hänen ja Irman yhteenmuutto, äidin sairaus, aina poissaolleen isän ilmaantuminen kuvioihin.

”Voi Heikki, tämä on varmaan hirveän vaikeaa sulle...” Aila aloittaa ja kyyneleet alkavat valua hänen poskilleen ”Nyt on ihan liikaa isoja asioita… Haluaisin, että kaikki olisi hyvin ja uskon siihen, että kaikki menee hyvin. Mutta siltä varalta, jos jotain sattuukin, on mun mielestä ehdottoman tärkeää, että sä tapaisit isäsi.”

”Miksi mä haluaisin tavata sen? Vaikka tapahtuisi mitä, niin mä en sitä äijää tarvitse mihinkään.”

”Ei sitä Heikki tiedä. Nyt tuntuu ehkä siltä, mutta jonakin päivänä sinä voit tarvita tietoja vaikka geeniperimästäsi, ehket itsesi takia, mutta lapsesi takia. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Me olemme aina olleet kaksin, mutta nyt tämä syöpä muistutti minua siitä, etten minä välttämättä olekaan täällä aina. Siksi minä etsin isäsi käsiini. Että sinä tietäisit, että minun lisäkseni tässä maailmassa on joku muukin, jolla on velvollisuus auttaa sinua, jos sinulla tulee tenkkapoo eteen.”

”Mä en siltä halua yhtään mitään. Enhän mä edes tunne sitä! Se on ihminen, joka on kohdellut sua ja mua niin kuin meitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. aikka mikä tulisi, niin sellaselta mulkvistilta en pyytäisi apua.”

”Heikki-kulta, sinulla on kaikki oikeus siihen vihaan ja katkeruuteen mitä käyt läpi tällä hetkellä.”

Heikki yrittää yhä kysellä, mutta ei saa mitään järkeviä lauseita muodostettua. Aila tarttuu kädestä kiinni, rauhoittaa ja kuuntelee. Heikistä tuntuu kuin Aila katsoisi hänen lävitseen ja näkisi kaikki hänen heikot kohtansa. Tilanteessa on jotain todella kaunista ja surullista samaan aikaan. He istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa.

Aila sanoo, että jos Heikki haluaa kuulla totuuden, hänen on suostuttava tapaamaan isänsä. Vaikka Aila ei tiedä mitä tästä kaikesta seuraa, hän tietää, että tämän on tapahduttava. Kaikki se raskaudenaikainen nöyryytys ja piina, jonka Aila joutui kestämään, kaikki se on nyt käsiteltävä pois.

Asia on kalvanut Ailan mieltä kaikki nämä vuosikymmenet, siitä hetkestä asti, kun hän sai raskaustestistä positiivisen tuloksen. Hän ei itsekään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Testin jälkeen Aila oli täysin ihmeissään ja hänen läheistensä hämmennys lisäsi myös hänen omaa hämmennystään.

Kotikyläläisten uteliaisuus ja paheksunta saivat Ailan rakentamaan itselleen suojamuurin. Aina kun asia tuli esille, hän jätti sen käsittelemättä. Hän piti yllä sellaista totuutta, ettei lapsella ollut mitään isää missään.

Ehkä Aila tajusikin jo alkuvaiheessa, mitä oli tapahtunut, muttei pystynyt myöntämään sitä itselleen. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että Esa oli lapsen isä. Hän oli aivan shokissa, kun hänelle valkeni, että hänet oli raiskattu, kun hän oli ollut tiedottomassa tilassa. Sellaista asiaa ei halua myöntää itselleen. Mutta Ailalle ei tullut abortti mieleenkään vaan hän päätti jo silloin, että synnyttää lapsen ja rakastaa tätä aina ja ikuisesti.

Edes puolittainen totuus on parempi kuin hirvittävän suuren salaisuuden vieminen hautaan asti.

Aila ojentaa Heikille teetä. Heikki keskittyy ajatuksiinsa ja yrittää päästä takaisin siihen iltaan, kun hän oli Ailan kanssa teatterissa. Hän yrittää muistaa, miltä se mies näytti. Onko hän tosiaan nähnyt isänsä? Miksei hän muista tätä? Hän ei ollut varmaan kuin kuuden vanha. Miksei hän saa päähänsä edes teatterirakennusta.

”Mikä se teatteri oli?”

”Tampereen Työväen Teatteri. Se oli 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Rakennus oli ehtinyt olla siellä muutaman vuoden.”
Teatterirakennus. Heikki yrittää keskittyä mutta hänen päänsä lyö tyhjää. Hän yrittää muistella. Oli pimeää ja talvi, rakennus näytti sisältä ihan uudelta ja puhtaalta…

Pikkuhiljaa hän muistaa naisen, joka antoi hänelle pastilleja lämpiössä ja nauroi. Muistaa naisen puvun rintamuksessa olleen riikinkukkokorun ja naisen punaisen huulipunan. Hän muistaa, kuinka kaikki aikuiset nauroivat. Tai ei, ne muut, ne vieraat nauroivat. He nauroivat jollekin, mitä Heikki sanoi. Mitä minä sanoin? Heikki miettii. Ailaa ei naurattanut. Hän puristi Heikkiä kädestä.

Essi ja Timo etsivät Ailan taloa melko kauan. Alueen numerointi on lievästi sanottuna epäselvä. Lopulta he kuitenkin seisovat Ailan oven takana. Essillä on suklaalevy, he ostivat sen Ailalle kulmakioskilta. Timo soittaa ovikelloa, ja ovi aukeaa hätkähdyttävästi jo ennen kuin kello vaikenee.

Essi ja Timo katsovat ovella seisovaa miestä vähintään yhtä hämmästyneinä kuin tämä katsoo heitä. Miehellä on takki päällään ja pipo päässä, hän näyttää siltä kuin olisi itkenyt. Essi saa ensimmäisenä puhekykynsä takaisin: ”Onko Aila kotona?” Essi kysyy ja esittelee samaan hengenvetoon sekä itsensä että Timon.

He kättelevät Heikin ja tämä madaltaa ääntään, kun selittää tilanteen: ”Äiti meni pitkälleen, se on aika väsynyt. Mä oon tässä just lähdössä. Mä oon muuten Heikki.”

”Vietkö tän suklaan Ailalle”, Essi kysyy. ”Sano terveisiä.”

Aila huutelee tulemaan sisään. ”En minä ole nukkumassa, ihan vaan oikaisin selkäni, älkää uskoko sitä porttivahtia, tulkaa peremmälle vaan! Minä kaipaankin jotakin piristystä! Kiva kun tulitte!”

Heikki kohauttaa olkapäitään ja ojentaa suklaan takaisin Essille. ”Sä oot muuten aika paljon Tapanin näköinen”, Heikki sanoo. ”Sano sille terveisiä. Mä soittelen sille tässä joku päivä, mulla on vähän asiaakin. Ei mitään kiireellistä, ihan vaan sellasta asuntoasiaa.”

Tapani juo kahvit rannalla olevassa kahvilassa. Kesällä se on aina täynnä, mutta nyt Tapani onnistuu saamaan ikkunapöydän. Hän soitti Essille ja yritti houkutella tyttöä kanssaan elokuviin, museoon tai kaakaolle, mutta Essi oli ulkona ystävänsä kanssa.
”Ootsä ihan surkeena?” tyttö kysyi. ”Kyllä mä voin tulla, jos sulla on yksinäistä.”

Tapani kielsi ehdottomasti. ”Sinullahan on jo tekemistä! Ole ihan rauhassa vaan. Tavataan sitten kotona. Minä käyn kaupassa.”
Tapani pysyi reippaana puhelun loppuun asti ja sitten hän taas putosi kuiluunsa. Essin niskaan hän ei voi omaa ahdistustaan kaataa. Aila on ihan oikeassa siinä, että Tapanin pitää ajatella Essiä. Essillä on monta vaikeaa vuotta takanaan. Ei ole oikein, että lapsi menettää vanhempansa ilman mitään varoitusta. Tapanin oma suru oli niin musertava, ettei hän edes muista, miten Essi surun eri vaiheissa jaksoi.

Tänä syksynä Essi kokeili seurustelua, mutta se sujui yhtä kehnosti kuin koulu. Enkä minä huomannut mitään, Tapani ajattelee. Aila on ihan oikeassa. Minun on ajateltava ennen muuta Essiä.

Tapani tuntee itsensä pohjattoman surulliseksi. Hän rakastaa tytärtään ja haluaa olla tälle hyvä isä. Mutta hän rakastaa myös Ailaa, eikä hän kestä sitä, ettei voi olla tukemassa tätä. Minä menetin Raijan ilman mitään varoitusta, Tapani ajattelee. Nyt Aila on sairas ja saattaa kuolla, enkä minä voi olla hänen kanssaan. Tapanin sydämeen koskee niin kuin sitä naulattaisiin kiinni seinään.

Heikki avaa oven ja ohjaa Irman sisään asuntoon.

”Mikä paikka tää on?” Irma kysyy.

Heikki auttaa Irman takin pois ja sanoo, ettei tämän kannata riisua kenkiä. ”Täällä ei ole siivottu.”

Asunnossa tuoksuu ummehtuneelta ja Heikki availee ikkunoita. Hänestä on kummallista olla Sirkan kodissa niin, ettei Sirkka ole paikalla. He ovat käyneet lakimiehen kanssa läpi kaikki Sirkan tavarat ja tehneet niistä luettelon. Asunto pitäisi nyt tyhjentää, mutta sitä ennen Heikki haluaa, että Irma katsoo, onko Sirkan tavaroissa jotakin sellaista, jonka Irma ajattelisi sopivan heidän kotiinsa.

”Kenen asunto tää on?” Irma kysyy. ”Jonkun sukulaisenko?”

Heikki kertoo Sirkasta niin hyvin kuin osaa. Näyttää Irmalle, missä Sirkka istui ja yrittää matkia Sirkan puhetapaa ja saa kuin saakin Irman hymyilemään.

”Se testamenttas mulle tän asunnon”, Heikki sanoo nolona. ”Se mua on tässä ahdistanut. Mä yritin kieltäytyä ottamasta tätä vastaan, mutta…”

”Mitä!” Irma huudahtaa. ”Onko tämä sinun?”

”Ei ole”, Heikki sanoo. ”Tää on meidän. Jos tämä susta olisi sellainen sopiva perheasunto. Ja jos ei ole, niin laitetaan myyntiin.”

”Ai sopiva vai?” Irma nauraa. ”Tää on täydellinen. Ihana piha. Ja tilaa vaikka kahdelle lapselle.”

Timo ja Essi juovat teetä ja Aila makoilee sängyllä. Timo pitää puhetta yllä, kertoo Ailalle kaikenlaista sellaista, mikä tulee Essillekin yllätyksenä. Niin kuin esimerkiksi sen, että Timon siskolla on syömishäiriö. Essi tuntee äkkiä Timoa kohtaan suurta hellyyttä. Hän pörröttää Timon hiuksia ja sanoo, että oikeastaan se, että he ovat taas ystäviä keskenään, on videotykin ja Ailan ansiota.

”Jos Timo ei olisi lyönyt sitä tyhmää vetoa ja pöllinyt tykkiä, niin me ei oltais jouduttu olemaan enää tekemisissä. Eikä oltais oltukaan. Kun me erottiin, mä ajattelin, etten mä puhu Timolle enää ikinä. Mutta sitten sä Aila halusit auttaa Timoa, sillon mä rupesin ajattelemaan, että Timohan on mun ystävä.”

Aila kohottautuu hymyillen istumaan ja alkaa kertoa omista kouluajoistaan. Hän kertoo omista ja ystäviensä tekemistä tyhmyyksistä. Jotkut asiat solahtivat silloin uomiin, joissa ne ovat olleet sen jälkeen vuosikymmeniä.

”Minä olin Essi sun ikäinen, kun minä tulin raskaaksi. Me olimme telttaretkellä. Joimme liikaa, kaikkea mahdollista sekaisin. Minä tulin humalaan ja voin hirveän huonosti… Ja tulin raskaaksi.”
Essi on aikeissa kysyä lisää, mutta Aila ei ole vielä lopettanut: ”Sinä aamuna kun me lähdimme Tapanin kanssa Viroon, minä maksoin yhden laskun teidän kotikoneella. Siinä oli yksi sivu auki, enkä minä aikonut lukea sitä, mutta siinä se teksti sitten vain oli. Sinä kirjoitit, että sinun kuukautisesi olivat myöhässä. Oletko sinä Essi raskaana?”

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla