Essi pelkää, että Ailan nähdessään hän raivostuu.

Ailan ottaa vastaan ­tuttu hoitaja. He kaksi tapasivat jo silloin, kun Aila kävi osastolla leikkausta edeltävissä tutkimuksissa ja haastatteluissa. Helena, Aila ajattelee, oliko hän Helena vaiko Hannele?

”Huomenta”, Helena sanoo ­hymyillen. ”Mitenkäs jakselet?”
Aila kertoo jaksavansa hyvin ja lisää virkistyneensä kovasti, kun oli sisarensa luona kyläilemässä. ”Nukkunutkin olen ihan hyvin, paitsi viime yönä. Heräilin monta kertaa, katsoin kelloa tunnin ­välein.”

”Jännittääkö sinua?” Helena ­kysyy ja Aila vastaa, ettei häntä jännitä, mutta hän vain on sellainen, että heräilee monta kertaa ­aina kun on aamulla jonnekin ­lähtö. Helena sanoo epäilevänsä, että on itsekin vähän samaa sorttia. ”Vaikka aina veljen kanssa naureskeltiinkin, kun äiti sanoi ­lomalle lähtiessä, että taas menee koko loma nukkuessa, kun yöllä ­piti alituiseen katsoa kelloa.”

Hoitaja lähtee Ailan mukaan ja he ottavat Ailalle kaapista sairaalavaatteet. Leikkauspaidan ja vaaleanpunaisen pyjaman yötä varten. Aila on aina ollut sitä ­mieltä, että elämässä on otettava asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat, ei niitä auta ruveta toiseksi vääntämään ja muuksi muuttamaan, kauniiksi somistamaan ja kaikin keinoin koristamaan. Rinta­syöpä on rintasyöpä eikä ­mikään mahdollisuus kasvaa henkisesti. Leikkaus on leikkaus eikä mikään pysähtymisen paikka. Pysähtymisen paikka on punai­sissa valoissa.

”Tässä on sinun huoneesi, tämä on sinun vuoteesi ja tuohon kaappiin voit riisua vaatteesi”, Helena sanoo ja lupaa tulla laittamaan esilääkityksen hetken kuluttua.

Se on neljän hengen huone, mutta kaikki muut vuoteet ovat tyhjinä. On niissä asukit, Aila ajattelee, kun kerran yöpöydillä on ­laseja ja kukkia ja yhdellä naistenlehtipino.

”Ota kaikki korutkin pois”, ­Helena muistuttaa ja vetää verhon Ailan vuoteen ja viereisen vuoteen väliin huoneesta lähtiessään.

Kun ovi sulkeutuu, Aila seisoo hiljaisessa huoneessa liikkumatta. Hän muistaa hyvin sen ainoan kerran, jolloin on tätä ennen ollut sairaalassa. Huoneessa oleva tuoksu sen tekee. Sairaalan tuoksu on kuin lamauttava hermomyrkky, vaarallinen parfyymi, joka tekee terveistä sairaita ja sairaista kuolleita. Aila ajattelee poikaansa Heikkiä ja sitä, kuinka sulhaset ja aviomiehet ­kävivät katsomassa kaikkia muita synnytysosastolla samaan aikaan hänen kanssaan ­olleita naisia. Sitä kuinka hänen vanhempansa eivät käyneet kertaakaan, mutta sisko kävi. Tuli silloisen poikaystävänsä kanssa joka päivä ja oli koko vierastunnin.

Pitää laittaa sille tekstiviesti ja kiittää siitä, että kävi, Aila ajattelee, kun ei ole koskaan tullut kiitettyä. Sisko oli eronsa jälkeen ­ahdistunut, mutta nyt kun Aila ­kävi siskon luona, hänelle vasta selvisi, että sisko ja siskon mies olivat olleet hedelmöityshoidoissa useita vuosia, koska eivät onnistuneet saamaan lasta luomumenetelmällä. Kun Aila kysyi, miksei sisko ollut koskaan kertonut hänelle ­mitään lapsensaantiongelmistaan, sisko sanoi, ettei tiennyt, miten kertoisi sellaisesta ilman että huolestuttaisi Ailaa. ”Sinulla on ollut ihan tarpeeksi omiakin huolia, ja minä ajattelin, ettei sinun tarvitse vielä näitä minunkin murheitani mukanasi raahata.”

Viimeisenä iltana sisko kertoi laittaneensa adoptiopaperit vetämään jo vuosia sitten ja on nyt, pitkän odotuksen jälkeen, saa­massa pienen tytön Kiinasta.

Aila oli ajatellut kertovansa Heikin isästä ja syövästä ja edessä olevasta leikkauksesta sinä samana iltana, mutta uutinen pienestä kiinalaistytöstä esti häntä. Sisko odottaa lasta. Lasta Kiinasta.

Kun uutinen Ailan raskaudesta aikoinaan levisi, kukaan ei onnitellut. Kaikki kauhistelivat ja päivittelivät, mutta kenestäkään se ei ollut iloinen asia. Nyt Aila onnitteli siskoaan. Rutisti lujaa ja toisti moneen kertaan sen, että on ­onnellinen siskon puolesta. Ja piti omat asiansa omina asioinaan.

Lapsen saaminen on iso asia, se muuttaa sinut, halusit tai et, se muuttaa. Et ole vain sinä, vaan olet lapsen saapumisesta lähtien äiti. Olet äiti aina siitä eteenpäin, kuolemaasi saakka. Ja kuoltuasikin olet äiti, Aila ajattelee, kuollut äiti.
 

Kotiinpaluunsa jälkeen ­Aila oli tavannut Heikin. Hän ­soitti tietysti jo reissunpäältä, kertoi että oli ­siskolikkaa moikkaamassa, muttei sanonut puheli­messa muuta. Ajatteli, että puhuu kun näkevät. Puhelimessa ei ­parane pahoja asioita kertoa. Sellaiset on sanottava kasvotusten. Niin voi pitää samalla vahtia asioiden annostelun kanssa: kun näkee miten toinen ottaa asiat vastaan, tietää myös, minkä verran saattaa antaa tälle kannettavaksi.

Aila oli suunnitellut kaiken, sen miten he istuvat juomassa kahvia ja miten hän kertoo ensin Heikin isästä ja sitten siitä, miksi haki miehen käsiinsä vasta nyt. Aloitusrepliikkiä myöten kaikki oli valmiina: ”Oletko sinä vielä miettinyt sitä, kuka sinun isäsi on?”

Mutta Heikki tulikin Irman kanssa. Irma oli jäänyt työttö­mäksi, ja kun Heikki tukeutui ­kerran ­äitiinsä niin, että toi selvästi alakuloisen naisystävänsä kylään, ei kai Aila voinut siinä ryhtyä omaa asiaansa puhumaan. Kun ­Irma­ ­kävi vessassa, Aila vain supsutti Hei­kille nopeasti, ­että joutuu naistenvaivojen takia pieneen operaatioon.

”Onko se vakavaa?” Heikki ­kysyi heti ja Aila huitaisi kädellä ilmaa ja sanoi, ettei ole.

”Ihan mitätön pikku juttu vaan.”

”No huhhuh, ehdin jo pelästyä”, Heikki sanoi.

Kun Aila on vaihtanut vaatteet ja päässyt pitkälleen sängylle Helena tulee antamaan esilääkityksen. ”Kohta tulevat sitten hakemaan leikkaussaliin.”

Essi kävelee koulun tupakkapaikalle ja näkee sattumalta ystävänsä Jennin. He polttavat tupakat yhdessä ja puhelevat koulujuttuja. Jenni kertoo stressaavansa tulevaa koeviikkoa ja Essi kuuntelee puolikkaalla korvalla. Tänään hänen on ollut harvinaisen vaikea keskittyä muihin ihmisiin ja heidän asioihinsa. Ehkä se on tätä syksyä tai jotain muuta, mutta tällä hetkellä ajatus ei oikein kulje ja Essillä on poissaoleva olo.

Vielä kuukausi sitten hän oli jo heti aamusta virkeä, valmiina menemään ja tekemään juttuja, mutta mitä pimeämmäksi päivät ovat tulleet, sitä vaikeampaa on ollut herätä kunnolla. Sitä on kummallisen pöhnäinen ja väsynyt olo koko ajan, vähän kuin olisi ­tulossa kipeäksi. Kurkkuunkin sattuu. Ruuan nieleminen ottaa kitalakeen. Essi päättää ehdottaa Tapanille myöhemmin tänään, että ikkunoiden tiivisteet voisi vaihtaa, sillä hänen huoneessaan vetää. Viikko sitten yöt menivät miinusasteiden puolelle, ja Essillä on ­ollut siitä lähtien kuumeinen olo heti herättyään. 

Essi juttelee Jennin kanssa vielä kymmenen minuuttia. Puheenaihe vaihtuu jossain vaiheessa koulun henkilökuntaan ja opettajiin. ­Jenni mainitsee Essille jonkin lauseen välissä kuulleensa, että kouluun olisi palkattu uusi vahtimestari ja tämä aiotaan pitää talossa pidemmän aikaa, ehkä jopa monta kuukautta.

Essin kiinnostus herää heti ­saman tien, sillä hän on jo pitkään halunnut tavata Ailan ja vaihtaa tämän kanssa muutaman valitun sanan kasvotusten. Ei mitään tönkköjä välivaiheita tai vaivaantunutta hiljaisuutta vaan suoraa puhetta naiselta naiselle.

Tavallaan Essi on myös pelännyt, että nähdessään Ailan hän saattaisi raivostua niin, että huutaisi jotain typerää tai sopimatonta, ehkä jopa vahingossa saattaisi huoritella ­tätä.

Mutta Essiä ottaa päähän, ­että joku kohtelee hänen isäänsä noin huonosti, sillä kukaan ei ole koskaan kohdellut Tapania tuolla tavalla. Essi haluaisi kertoa Ailalle isänsä tuntemuksista, koska ei ole ikinä nähnyt isäänsä näin alakuloisena sen jälkeen kun Essin äiti kuoli.

Essillä on kuitenkin sellainen hyvä ominaisuus, että hän osaa olla rauhallinen juuri oikean­laisissa tilanteissa. Toimia rationaalisesti ja olla menettämättä malttiaan. Se on aivan varmasti hänen isänsä peruja, sillä Tapanin vihanhallinta on Suomen top-kymmenen parhaan luokkaa. 

”Siis ottiko se Aila loparit ja ­lähti vaan lätkimään vai mitä tapahtui?”

”En mä tiedä... Mitä väliä? Miks sua edes kiinnostaa?”

”No... Mä tykkäsin siitä ­Ailasta”, Essi keksii päästään. ”Se ei ikinä narauttanut mua kun ­kävin D-rakennuksen isossa vammaisten vessassa röökillä. Tai sitten se ei vaan ikinä haistanut ­mitään.”

”Ai siksi sä pidit siitä?”

”Joo.”

Jenni alkaa nauraa räkätysnaurua ja Essi liittyy nauruun. Samaan aikaan koulun kellot soivat ja etuovista astelee laumoittain lukiolaisia, jotka lähtevät kaikki valumaan eri suuntiin. Lukiolaisia on kahdenlaisia, tai ainakin ulkonäön ­perusteella ne voidaan kategorisoida kahteen eri ryhmään. Toiset näyttävät siltä, että ovat hukassa.Toisilla taas on hyvin vahva fyysinen habitus siitä, että he tietävät tasan tarkkaan mitä ovat tekemässä ja minne ovat menossa.

Kello näyttää viittä minuuttia vaille kahta ja ruokailun jälkeiset tuplatunnit ovat juuri loppuneet. Essi panee merkille, että kaikki ­ihmiset näyttävät siltä kuin olisivat kylmissään. Samaan aikaan hän yllättyy huomatessaan, että jaloista on melkein mennyt tunto. Miten ihmeessä voi olla niin ­kylmä, vaikka on vasta lokakuu?

”Mun pitää lähteä tanssitreeneihin”, Jenni sanoo.

”Okei.”

”Vois soitella illalla, jos kävis vaikka jossain?”

”En tiedä jaksanko, kun on ollut vähän kipee olo. Ajattelin varmaan vaan olla kotona.”

”Niin siis kahvilla.”

”Okei, ehkä.”

”Älä oo tollanen. Nähään. Moikka!”

Jenni lähtee kävelemään kohti bussipysäkkiä ja Essi suuntaa suoraa päätä vahtimestarin kopille. Uusi vahtimestari ei ole paikalla, mutta kopin ikkunassa on puhelinnumero. Essi ottaa kännyk­känsä esiin ja soittaa numeroon. Vahtimestari sanoo olevansa säätämässä videotykkiä kolmosessa, mutta tulevansa tuossa tuokiossa. Essiä kuumottaa. Videotykki! ­Onko se uusi vai onko Timo ­palauttanut sen takaisin kouluun? Olisiko se voinut tehdä niin?

Essi odottelee vahtimestarin kopin vieressä olevan kulman ­takana ja laittaa kuulokkeet korvilleen. Kulma on hyvä suojainen paikka, sillä hän ei juuri tällä hetkellä haluaisi törmätä opettajiin, joiden tunnit skippasi paria tuntia aikaisemmin. Ne ovat aina aika vaivaannuttavia kohtaamisia. Mitä siinä voi oikein sanoa? ”Aaa... Katsos, historianopettaja! Moi... Mä olin tossa viereisessä kahvi­lassa istumassa sun tuntien ­aikana, kun en enää jaksanut ­Napoleonia ja ­sitä muuta potaskaa.”

Vahtimestari saapuu vihdoin kopilleen ja Essin tekisi mieli ­kysyä videotykistä, mutta hän ­kysyy vain, tietääkö mies Ailasta mitään. Vahtimestari vastaa, että Aila on sairaslomalla ehkä pidemmänkin aikaa, ja hänet on palkattu tuuraamaan tätä sen ajan.

Sairaslomalla. Sairasloma. ­Sairas. Lomalla. Essi pyörittelee sanaa mielessään ympäri ja jää ­jumittamaan ajatuksiinsa. Hänelle tulee sellainen olo, että Ailalla ei ole kaikki hyvin ja että tälle on käynyt jotain ikävää. Erityisen ­pahalta kuulosti se, että Aila on poissa pidemmän aikaa. Mitä ­ihmettä Ailalle on tapahtunut?

Kello on 08.00 aamulla. ­Tapani pyörii kotonaan ja siivoaa. Hullunmoinen siivousinto iskee kerran kahdessa kuukaudessa ja pelkästään mieltä ylikuormittavissa ­tilanteissa. Stressaavina hetkinä on vain joskus pakko tarttua harjanvarteen ja puhdistaa kaikki ­pölyt ja pyyhkiä tasot. Kai se auttaa ahdistukseen, että tekee jotain konkreettista ja käytännöllistä, joka vaatii kuitenkin sen verran keskittymistä, että ikävät ajatukset pysyvät poissa.

Puolentoista tunnin puunaamisen jälkeen Tapanin ja Essin kotona tuoksuu viideltä eri puhdistusaineelta ja kaikki näyttää uudelta. Tapani heittää siivousvaatteensa suoraan pesukoneeseen sängyistä repimiensä lakanoiden seuraksi ja laittaa koneen pyörimään. Sitten hän käy suihkussa ja vetää päivävaatteet ylleen.

Tapanilla on tänään iltavuoro ja hän aikoo hoitaa kaikki maksamattomat laskut ja muut kasautuneet hommat. Mutta sitä ennen hän soittaisi yhden puhelun. Kahtakymmentä vaille kymmenen. Heikki saattaisi olla jo hereillä. Vaikka viettääkin vapaapäivää.

Leikkaussalissa on oikea vastaanottokomitea. Ailaa huvittaa. Ei hän tiedä, mitä hän oikein ­kuvitteli! Että paikalla olisi vain leikkaava kirurgi? Että tämäkin olisi eräänlainen yksityisvastaanotto. Mutta porukkaa onkin kuin markkinoilla. Ei ole meikäläisen rintaa koskaan ennen näin moni ihminen tuijottanut, Aila ajattelee.

Kaikki esittelevät Ailalle itsensä ja kertovat samalla, mitä he leikkauksen aikana tekevät. Tunnelma on samaan aikaan sekä rauhallinen että touhukas. Lääkkeet ovat alkaneet jo vaikuttaa ja Ailalla alkaa olla rento olo. Kun leikkaava ­kirurgi tulee Ailan viereen ja kertoo operaation kulusta, Aila nostaa tippaneulan rei’ittämän ­kätensä ja tarttuu sillä lääkärin ­käteen ja käskee tämän tehdä parhaansa.

”Aina”, nuori mies sanoo ja ­puristaa Ailan kättä. Aila katsoo lääkärin silmiin ja näkee kyllä, että tämä tarkoittaa mitä sanoo. Aivan kuten Timokin, Tapanin Essin ­entinen poikaystävä, tarkoitti ­mitä sanoi, kun Aila soitti tälle ja ilmoitti tulevansa hakemaan ­videotykin tämän luota ja meni myös. Meni Timon kotiin ja poika ojensi Ailalle kassin, jonka sisällä tykki oli.

”Minä vien tämän nyt kouluun ja sinä lupaat lopettaa tulella leikkimisen”, Aila sanoi, ja Timo sanoi tekevänsä mitä tahansa, jos Aila auttaisi häntä.

”Ei sinun mitä tahansa pidä tehdä eikä ikinä luvatakaan tehdä mitä tahansa. Mutta vaikeuksia ei tarvitse etsiä, ne löytävät sinut kyllä. Hoidat vaan koulusi ja olet kiltti äidillesi ja Essille, se riittää.”

Timo katsoi Ailaa kuin maallikkosaarnaajaa ja lupasi kättä päälle tehdä niin. Ja Aila otti tykin ja ajoi oven edessä odottavalla taksilla suoraan kouluun. Hän kertoi rehtorille ensin syövästään ja sai ­tämän myötätunnon puolelleen. Aila odotti, että rehtori ensin itkeä ­tirautti. Tämä halasi Ailaa moneen kertaan, valoi taisteluhenkeä ja ­lupasi lähettää Ailalle paranemisvoimia, jotakin kuivattua vehnän­orasta ja jonkun rintasyövästä parantuneen naisen kirjoittaman kirjan tämän maailmanympärimatkalta.

Kun tuo kaikki oli ohi, vasta sitten Aila nosti videotykkikassin rehtorin pöydälle ja käski tämän soittaa poliiseille, että tykki on löytynyt. ”Eikä sitä ollut varas­tettu eikä siitä rangaista ketään. Jos jotakin pitää syyttää, niin syyttäkää minua.”

On Ailan elämässä ollut muutamia muitakin hetkiä, jotka hän ­olisi halunnut katsella jälkikäteen kasetilta tai dvd:ltä, mutta erityisesti tämän: rehtori oli kuin koomikko suoraan englantilaisesta komediasarjasta.

Koululla käytyään Aila kirjoitti kirjeen Tapanille ja kortin Essille ja kävi saman tien pudottamassa ne postilaatikkoon, koska olisi muuten repinyt ne. Sitten hän soitti Heikin isälle. Hän oli pyöritellyt Esan osoitetta ja puhelin­numeroa käsissään monta päivää. Miettinyt mitä sanoisi ja miltä Esan äänen kuuleminen hänestä tuntuisi. Kun hän lopulta soitti, hän ei antanut Esalle juurikaan suunvuoroa vaan lateli vain tosiasiat tämän korvaan.

”Sinä olet ollut ainoa, joka on tiennyt totuuden kaikki nämä vuodet. Edes minä en tiennyt, ­kuka on minun lapseni isä, mutta sinä tiesit. Sinä raiskasit minut ja minä tulin raskaaksi. Minä olin koko kaupungin hampaissa. Etkä sinä sanonut mitään. Et silloin, ­etkä myöhemmin. Nyt saat sanoa. Sinä tulet tapaamaan minua ja Heikkiä tai minä kerron kaiken ­heti sinun vaimollesi. Ja ole huo­leti, minä kerron joka tapauksessa, mutta annan sinulle vähän aikaa totu­tella ajatukseen.”

Anestesialääkäri tulee Ailan toiselle puolelle ja sanoo aloittavansa nukuttamisen ja tapaavansa Ailan sitten heräämössä.

”Yhtä rintaa köyhempänä”, Aila naurahtaa.

”Ei vaan kasvaimesta luopu­neena”, anestesialääkäri sanoo lempeästi ja niihin sanoihin on ­Ailan hyvä nukahtaa.

Irma pakkaa tavaroita laatikoihin. He ovat päättäneet Heikin kanssa muuttaa yhteen ja pakkaamista on paljon. Samassa yhteydessä on hyvä käydä läpi tavaroita, joista voi luopua. Ja niitä on kummallakin, ja paljon. Irma on luvannut hoitaa pakkaamisruljanssin, sillä kuultuaan irtisanomisestaan Irma otti kaikki säästössä olevat lomapäivänsä ja lähti heti.

Heikki ja Irma ovat puhuneet kaikesta, he ovat puhuneet ja ­puhuneet. He haluavat elää ­yhdessä ja heille kummallekin on selvää, että se ei tule olemaan helppoa.

”Minun seurustelusuhteeni ­eivät ole koskaan kestäneet kovin pitkään”, Heikki sanoi. ”Ja minä olen tätä ennen asunut vain äitini kanssa. Eikä sitä voida laskea ­kovinkaan suureksi suositukseksi, minähän olen kuin mikäkin mammanpoika.”

Irma puolestaan sanoi aikaisempien seurustelusuhteidensa päättyneen suurimmaksi osaksi hänen määräävän luonteensa vuoksi. ”Eikä sitäkään voi varsinaisena suosituksena pitää.”

Mutta he kumpikin lupasivat yrittää. Ja heistä kummastakin tuntui kuin se keskustelu olisi vihkinyt heidät liittoon toistensa kanssa. Heikki kaappasi Irman kainaloonsa ja alkoi laulaa vanhaa polskaa Hattulasta, laulua jota ­Ailalla oli aina Heikin lapsuudessa tapana laulaa: ”Niin kauan kuin elän, ei sydämeni läiky kenellekään muulle. Olipa kuinka kaunis tai hyvä, urhea, luja, rikas tai hellämielinen tahansa. Olen valintani tehnyt, enkä halua ketään toista.”

He ovat paitsi huimapäisiä myös järkeviä. Onhan aivan järjetöntä maksaa kahta asuntoa, kun he kuitenkin ovat koko ajan jommankumman luona ja yhdessä.

Kummankaan asuntoon ei ­mahdu kahta, joten he laittavat Irman asunnon myyntiin ja luopuvat Heikin vuokra-asunnosta ja muuttavat Irman löytämään ­mukavaan kolmioon. Aluksi vuokralle. ­Heikki ei ole vielä lainkaan varma siitä, että haluaa omistaa asunnon. Irma on täsmälleen päinvastaista mieltä. Hänen mielestään on silkkaa hulluutta maksaa vuokraa, kun samalla rahalla voisi maksaa itselleen asuntoa.

Mutta Irma antaa vastoin tapojaan nopeasti periksi, sillä Heikillä on enemmän sulateltavia asioita kuin hänellä. Hän on jo pitkään ­etsinyt miestä, jonka kanssa ­perustaa perhe, Heikillä taas ei ole ollut mitään perheenperustamishaaveita. Irma on asunut iät ja ajat omistusasunnossa, Heikki taas ­aina vuokralla.

”Omistaminen tekee ihmisistä ylivarovaisia ja ahneita”, Heikki sanoi. ”Ne alkavat vain vahtia sitä, ettei niiden omaisuudelle käy ­mitään.”

Irma yllättyi kuinka helppo ­hänen oli antaa periksi. Hän ­päätti laittaa suurimman osan asuntonsa myynnistä saatavista rahoista korkeakorkoiselle säästötilille. Ainakin vuodeksi.

Heikki kävelee Irman taakse ja suutelee tämän niskaa. Irma havahtuu ajatuksistaan ja parahtaa haisevansa hielle.

”Mä tykkään hikisistä naisista”, Heikki sanoo.

”Mitä se Tapani?” Irma kysyy.

”Kyseli äidistä. Mä en tiedä, ­mitä se mutsi oikein säätää. ­Tapani sanoi, että äiti ei halua enää tavata sitä. Ei se Aila suoraan ole niin ­sanonut, mutta Tapanista tuntuu siltä, kun mutsi ei enää tekstaile eikä soittele sille ja on aina muka niin kiireinen.”

”Ehkä äidilles on vaan tullut tunne, että ne etenee liian ­nopeesti”, Irma sanoo. ”Äitis on kuitenkin ollut yksin koko ikänsä. Tai ei yksin, mutta ilman miestä.”

”Mutsi ihan hehku siellä baa­rissa sillon, muistatsä, kun ne yhtäkkiä oli siellä Tapanin kanssa. Ja se näyttikin ihan toisen näköseltä, jotenkin tosi… kauniilta. En mä ­tiedä, ehkä ne on ne naistenvaivat mitkä sitä riivaa.”

Irma pukkaa Heikkiä mahaan ja nauraa. ”Naistenvaivat! Ai tarkoitatko sä, että äidilläsi olisi alkanut vaihdevuodet vai? Sehän on nuori vielä! Ei viittäkymmentäkään!”

Heikki puolustautuu. Hän kertoo Irmalle sen, mitä Aila kuis­kutti hänelle viimeksi tavatessa.

”Okei”, Irma sanoo. ”No sitten. Mä voisin käydä katsomassa sitä sairaalassa ja kertoa sille, että ­Tapani on ihan onneton. Se vois olla ­hyvä. Ihan muina naisina vaan. Sitä paitsi musta olis kiva tavata sun ­äitiä ihan kahden keskenkin. Missä sairaalassa se muuten on?”

Tapani istuu maksamassa laskuja, kun Essi tulee kotiin. Essi heittää repun sohvalle ja rutistaa isäänsä. Tapani on mielissään tyttärensä yllättävästä hellyydenosoituksesta.

”Mitenkä koulussa meni?” ­Tapani kysyy ja Essi kertoo käyneensä sopimassa opettajien ­kanssa ylimääräisistä esseistä, ­jotka hän kirjoittaa saadakseen edes osan ensimmäisen jakson kursseista suoritettua. Tapani ­sanoo olevansa ylpeä siitä, että ­Essi on ottanut itseään niskasta kiinni.

”Kun se on sinun koulusi ja sinun tulevaisuutesi enkä minä voi sitä sinun puolestasi käydä.”

Essi suukottaa isäänsä ja sanoo, että voi vaikka vannoa, että kypsyy kouluun miljoonasti ja lintsaakin vielä monta kertaa ennen kuin ylioppilaslakki on päässä. ”Mut mä aion käydä sen koulun loppuun.”

Tapani nostaa peukkuaan, ja ­Essi alkaa kysellä isän päivästä. Tapani kertoo siivonneensa ja Essi nauraa huomaavansa sen.

”Mutta miten sä voit? Miltä tuntuu? Onko ollut yhtään parempi päivä?”

Tapani katsoo tytärtään. Hän on kuvitellut, ettei Essi ole huomannut mitään. Kuvitellut toimineensa kuten ennenkin, olleensa isänä ­kuten aina, kuvitellut kätkeneensä murheensa tyttären silmiltä. Mutta tytär onkin nähnyt hänen lävitseen.
Essin tarkkanäköisyys ja huolenpito liikuttavat Tapania niin, ettei hän saa hetkeen sanottua ­mitään. Hän nieleksii ja nieleksii, ja kun Essi silittää hänen poskeaan ja sanoo hellimmällä mahdollisella tytönäänellään ”itke vaan isi, se helpottaa”, pettymys ja epäonnistumisen tunne alkavat valua pitkin Tapanin poskia. Essi ojentaa ­talouspaperia ja istuu isänsä viereen. ”Sitä Ailaako sä suret? ­Meniks teillä jotenkin sukset ristiin? Luuletsä, että se johtuu susta? Kuvitteletsä, että sä oot tehnyt ­jotakin? Kuule isä mä luulen, ettei sillä oo mitään tekemistä sun kanssa. Aila on sairauslomalla, se on poissa töistä ja ­ilmeisesti aika pitkään.”

Sanat menevät hitaasti perille, Tapani ei itke enää, hän lakkaa säälimästä itseään siinä silmän­räpäyksessä. Aila on sairas, Tapani ajattelee niistäessään. Aila ei ole jättänyt häntä, ei ole lakannut ­tapailemasta Tapania siksi, että olisi kyllästynyt heihin kahteen, siksi, ettei olisikaan rakastunut Tapaniin tai siksi, että Tapani olisi ollut miehenä Ailalle pettymys.

”Mikä Ailalla on? Mistä sinä tiedät, että Aila on sairas? Heikki, Ailan poika, sanoi, että Ailalla on jotakin naistenvaivoja…”

”Ei se mikään pikku juttu ole. Ne on palkanneet Ailalle sijaisen, joka sanoi, että Aila on pitkään poissa.”

”Voi minun kultaani!” Tapani henkäisee. ”Se on joutunut kantamaan yksin kaiken… Essi kuule, isäsi on typerä, itsekeskeinen ­aasi”, Tapani kuiskaa. ”Aila on sairas ja minä olen käyttäytynyt kuin mikäkin keskenkasvuinen, lou­kattu Romeo.”

Aila avaa silmänsä. Hänen suutaan kuivaa. Hänestä tuntuu kuin hänellä olisi hirvittävä kankkunen. Hetkeen hän ei käsitä, ­missä hän on. Hän katsoo katossa olevia lamppuja ja kuuntelee hurinaa, jota huone pitää. Ikkunat ovat katon ­rajassa, pitkä rivi kapeita ­ikkunoita. Valo siivilöityy peh­meänä kaihdinten ja verhojen ­takaa. Tippateline seisoo Ailan vieressä kuin yövartija. Ailan päässä soi se yksi radiosta tuttu renkutus: ”Rakasta rintani ruhjeille. Rakasta vielä kun voit. Rakasta rintani ruhjeille. Rakkaus sydämen teloi.” Lääkitys sen tekee, Aila ajattelee, lääkityksestä sen täytyy johtua.

Hoitaja huomaa Ailan heränneen ja tulee viereen. Kyselee vointia ja sitä onko Ailalla kipuja.

”Ei ole kipuja, mutta on vähän huono olo. Tuntuu, että vatsa kääntyisi ympäri.”

Hoitaja sanoo hakevansa heti pahoinvointilääkettä. ”Ja soitan osastolle, että tulevat hakemaan. Lääkäri tulee sinne sitten sinua katsomaan.”

Aila saa lääkkeen, juo tilkan ­vettä ja sulkee silmänsä. Hän on uupunut. Hän on tavattoman ­uupunut. Hänet haetaan osastolle, häntä työnnetään pitkin käytäviä, hänelle puhutaan, häntä jututetaan, ja hän vastaileekin jotakin. Hän ajaa hoitaja Helenan kanssa hissillä, kuulee ovien avautuvan ja sulkeutuvan, ihmisten puhuvan, puhelimien soivan.

Aila on hereillä, hän on hen­gissä, hänet on leikattu, ommeltu, lääkitty. Häntä hoidetaan ja hän on kiitollinen siitä, sillä juuri nyt hän ei jaksaisi mitään. Ei yhtään mitään.

Heikkiä pyydetään käymään Asianajotoimisto Virta&Virrassa eikä Heikki voi käsittää miksi.

”Jos se liittyy sun isääs. Sähän et tiedä kuka se on. Entäs jos se on kuollut ja jättänyt sulle miljoonaomaisuuden?”Irma kysyy.

”No hehheh. Tasan on”, Heikki sanoo. ”Lapsena mä kaipasin isää niin, että mulla oli aina vatsa kipeänä ennen kaikkia kevät- ja joulujuhlia. Kaikkien muitten isät oli siellä, mutta mulla oli vaan ­Aila. Mutta nykysin mä en enää mieti sitä. Ja jos joku äijä, jota mä en oo koskaan eläessäni nähnyt, ja joka ei ole vaivautunut koskaan ­etsimään mua käsiinsä, jättäiskin mulle omaisuutensa, niin mä en tiedä mitä mä tekisin…”

”Sä ottasit ne rahat ja tekisit niillä mitä sä ikinä oot halunnut tehdä”, Irma hymyilee. ”Lähtisit vaikka mun kanssa ulkomaille vuodeksi tai pariksi.”

Heikki suutelee Irmaa ja lähtee keskustaan. Irma lupaa hakea muuttokaljat ja pitsat tullessaan sairaalasta Ailaa katsomasta.

”Ja sitten istutaan pahvilaatikoiden keskellä ja katsotaan joku leffa”, Irma kaavailee.

”Mulle käy kaikki”, Heikki ­lupaa ja heittää takin niskaansa. Irma kävelee eteiseen Heikin ­perään.

”Onks mahdollista, että sulla olis joku lapsi jossakin?” Irma kysyy. ”Että jos tää onkin joku sellainen juttu tää asianajotoimisto.”

Heikki menee hiljaiseksi. Hän katsoo Irmaa, joka näyttää kau­niilta ja lempeältä. Irmaa, joka ­sanoo, että mikäli sellainen yllätyslapsi ilmaantuisi jostakin, se ei olisi hänelle mikään ongelma.

Lapsi? Heikki ajattelee, että mulla olisi jo lapsi. Sellainen ei ole käynyt mielen vieressäkään. ­Heikki miettii kaikkia naissuhteitaan. Olisiko mahdollista, että hän olisi isä? Olisiko joku voinut tulla raskaaksi ilman, että hän olisi saanut tietää siitä mitään.

”Onhan se teoriassa mahdol­lista”, Heikki sanoo. ”On mulla ollut joitakin yhden yön suhteita, sellaisia joissa tyttö on sanonut syö­vänsä pillereitä…”

Irma kietoo kaulaliinan Heikin kaulaan ja sanoo rakastavansa Heikkiä. ”Ja mä lupaan rakastaa sitä lastakin, jos sellainen sattuisi tänään ilmestymään meidän elämäämme.”

Heikki sanoo soittavansa heti, kun tietää mitä asia koskee.

”Jos mä en vastaa, niin mä oon siellä sairaalassa, sun äitiäs katsomassa”, Irma muistuttaa. ”Sairaalassa ei varmaankaan saa pitää ­puhelinta auki, ei ainakaan osastoilla. Sanonko äidilles terveisiä?”

”Sano”, Heikki kuiskaa ja ottaa Irman kasvot käsiensä väliin. ”Sä oot Irma mun rakas.”

Heikin puhelin on kiinni, eikä Tapani voi muuta kuin odottaa. Tapani arvaa, että Aila on kieltänyt Heikkiä kertomasta Tapanille ­mitään, mutta nyt Tapani tietää jo, eikä hän odota Heikiltä muuta kuin sitä, että tämä täydentää ­hänen tietonsa.

Tapanin on saatava tietää, mikä Ailalla on ja missä Aila on. Missä ikinä Aila onkin, Tapani menee ­hänen luokseen. Aila on sairas, mutta miten, sitä Tapani ei tiedä. Jos Aila on saanut hermoromahduksen, Tapani menee hänen luokseen. Jos Aila on vaipunut ­masennukseen, Tapani menee ­hänen luokseen.

Aila on joutunut elämässään tsemppaamaan ja tsemppaamaan, Tapani ajattelee. Ei olisi mikään ihme, jos voimat loppuisivat. Sitä Aila vain ei tiennyt, että minä kestän kyllä. Minun seurassani saa olla heikkokin.

Irma ostaa kimpun gerbe­roita, vaaleanpunaisia. Ensiksi hän ajatteli moniväristä kimppua, mutta sitten  hän tulee toisiin ajatuksiin. Irma itse pitää monivärisistä kukkakimpuista, mutta Aila ei välttämättä olekaan sellainen. Vaaleanpunainen on varma ­valinta. Naisellinen ja kaunis.

Irma menee Naistenklinikan ovesta sisään ja astelee suoraan neuvontaan.

”Aila Salmista olen menossa katsomaan, anoppiani, mistäs ­minä hänet löydän? Naistentaudeista, mutta miltä osastolta?”

”Salminen, Aila”, kiharatukkainen hoitaja sanoo ja naputtelee ­nimen tietokoneelle ja rypistää ­otsaansa. ”Olihan se Aila?” hoitaja kysyy ja Irma nyökkää. ”Oletko varma, että on täällä meillä? ­Meillä on kyllä täällä muutama Salminen, mutta he ovat synnytysosastolla ja syntyneet seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla…”

”Kyllä mun mies sanoi, että Aila on täällä. Haartmaninkatu 4, niin se sanoi, eikö tosiaan löydy?” Irma kysyy. Hoitaja sanoo, että he ovat nyt Haartmaninkatu 2:ssa.

”Syöpäklinikka on nelosessa. Sun pitäis mennä takaisin kohti Töölöntoria. Se on tuolla mäen päällä.”

Mangnus Reinberg selittää Heikille kaiken vielä toistamiseen. Rouva Sirkka Lähteenvirta on kuollut ja hänen pankkilokerostaan löytyi kesällä päivätty testamentti, jolla hän määrää kaiken omaisuutensa Heikki Salmiselle.

Heikki pudistaa päätään. ”Me puhuttiin lokakuun alussa tästä Sirkan kanssa. Vasta silloin Sirkka kysyi minulta, mitä minä sanoisin, jos hän antaisi minulle jotakin, ja minä sanoin, ettei se käy.”

Magnus Reinberg ojentaa paperin Heikille. ”Tämä on kyllä päivätty juhannuksen jälkeen ja allekirjoitettu pankissa todistajien l­äsnäollessa. Että tässä ei ole ­mitään epäselvää. Eihän tässä nyt mistään miljoonaomaisuudesta ole kyse, pieni asunto ja hieman säästöjä. Ja Sirkka Lähteenvirran irtain omaisuus. Kun perintövero maksetaan, jää tästä pieni pesämuna. Mutta mukava sellainen…”

Heikki kuulee asianajajan ­puheen, mutta hän ajattelee juhannusaattoa, sitä miten kuuma oli ja miten hän kävi Sirkka-rouvan luona. Ja miten hän talutti naisen ulos pihamaalle ja jäi siihen syreenipensaan alle istuskelemaan hetkeksi, sillä hän halusi nakittaa naisen sisään auttamisen jollekin talossa asuvalle ihmiselle. Halusi päästä itse helpolla.
 

Syöpätautien klinikka, ­lukee sairaalan edessä olevassa isossa opaskyltissä. Irma seisahtaa niille sijoilleen ja tuijottaa kylttiä.
Syöpätautien klinikka, Irma ­lukee, kerran, toisen ja kolmannen. Haartmaninkatu 4.

Irmalla on outo olo. Olisiko Heikki voinut jotenkin sotkea? Muistaa tai ymmärtää väärin?

Tapani kääntää auton moottoritielle. Hän odottaa Heikin soittoa ja ajattelee Essin kanssa käymäänsä keskustelua. Hän ajattelee Ailaa ja sitä mitä Essi kertoi kuulleensa. Hän ajattelee Essin huolehtivaisuutta ja tytön aikuistumista ja sitä, että Essi sanoi haaveilevansa ulkomaille lähtemisestä.

”Mä haluaisin mennä vaihto-oppilaaksi ensi vuodeksi. Mä tiedän, että se maksaa kamalasti, mutta voisinko mä saada käyttää niitä äidin henkivakuutusrahoja siihen? Mä tiedän, että mulle tulis kamala ikävä sua ja että sun olis kamalan vaikea päästää mua lähtemään, mutta olisko se iskä silti ­hyvä meille molemmille?”

Neuvonnasta ohjataan vuodeosasto kuutoselle ja ­Irma ajaa hissillä yläkertaan. ­Aulassa ­istuu kaksi sairaalan ­aamutakeissa olevaa naista. Toinen heistä itkee hiljaa.

Irma pesee kätensä käsidesillä ja astelee sisälle lasiovista. Osaston kanslia on käytävän ­oikealla puolella. Irma koputtaa kanslian oveen ja tiedustelee Ailan huo­netta ja hänelle osoitetaan kans­liaa vinosti vastapäätä olevaa ovea.

Kun Irma näkee Ailan vuo­teessa, hän tietää heti, ettei ­kyseessä ole mikään pieni naistenvaiva.

”Aila”, Irma kuiskaa. ”Irma ­tässä. Tulin kattomaan sua. Heikiltä terveisiä.”

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.