Essi pelkää, että Ailan nähdessään hän raivostuu.

Ailan ottaa vastaan ­tuttu hoitaja. He kaksi tapasivat jo silloin, kun Aila kävi osastolla leikkausta edeltävissä tutkimuksissa ja haastatteluissa. Helena, Aila ajattelee, oliko hän Helena vaiko Hannele?

”Huomenta”, Helena sanoo ­hymyillen. ”Mitenkäs jakselet?”
Aila kertoo jaksavansa hyvin ja lisää virkistyneensä kovasti, kun oli sisarensa luona kyläilemässä. ”Nukkunutkin olen ihan hyvin, paitsi viime yönä. Heräilin monta kertaa, katsoin kelloa tunnin ­välein.”

”Jännittääkö sinua?” Helena ­kysyy ja Aila vastaa, ettei häntä jännitä, mutta hän vain on sellainen, että heräilee monta kertaa ­aina kun on aamulla jonnekin ­lähtö. Helena sanoo epäilevänsä, että on itsekin vähän samaa sorttia. ”Vaikka aina veljen kanssa naureskeltiinkin, kun äiti sanoi ­lomalle lähtiessä, että taas menee koko loma nukkuessa, kun yöllä ­piti alituiseen katsoa kelloa.”

Hoitaja lähtee Ailan mukaan ja he ottavat Ailalle kaapista sairaalavaatteet. Leikkauspaidan ja vaaleanpunaisen pyjaman yötä varten. Aila on aina ollut sitä ­mieltä, että elämässä on otettava asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat, ei niitä auta ruveta toiseksi vääntämään ja muuksi muuttamaan, kauniiksi somistamaan ja kaikin keinoin koristamaan. Rinta­syöpä on rintasyöpä eikä ­mikään mahdollisuus kasvaa henkisesti. Leikkaus on leikkaus eikä mikään pysähtymisen paikka. Pysähtymisen paikka on punai­sissa valoissa.

”Tässä on sinun huoneesi, tämä on sinun vuoteesi ja tuohon kaappiin voit riisua vaatteesi”, Helena sanoo ja lupaa tulla laittamaan esilääkityksen hetken kuluttua.

Se on neljän hengen huone, mutta kaikki muut vuoteet ovat tyhjinä. On niissä asukit, Aila ajattelee, kun kerran yöpöydillä on ­laseja ja kukkia ja yhdellä naistenlehtipino.

”Ota kaikki korutkin pois”, ­Helena muistuttaa ja vetää verhon Ailan vuoteen ja viereisen vuoteen väliin huoneesta lähtiessään.

Kun ovi sulkeutuu, Aila seisoo hiljaisessa huoneessa liikkumatta. Hän muistaa hyvin sen ainoan kerran, jolloin on tätä ennen ollut sairaalassa. Huoneessa oleva tuoksu sen tekee. Sairaalan tuoksu on kuin lamauttava hermomyrkky, vaarallinen parfyymi, joka tekee terveistä sairaita ja sairaista kuolleita. Aila ajattelee poikaansa Heikkiä ja sitä, kuinka sulhaset ja aviomiehet ­kävivät katsomassa kaikkia muita synnytysosastolla samaan aikaan hänen kanssaan ­olleita naisia. Sitä kuinka hänen vanhempansa eivät käyneet kertaakaan, mutta sisko kävi. Tuli silloisen poikaystävänsä kanssa joka päivä ja oli koko vierastunnin.

Pitää laittaa sille tekstiviesti ja kiittää siitä, että kävi, Aila ajattelee, kun ei ole koskaan tullut kiitettyä. Sisko oli eronsa jälkeen ­ahdistunut, mutta nyt kun Aila ­kävi siskon luona, hänelle vasta selvisi, että sisko ja siskon mies olivat olleet hedelmöityshoidoissa useita vuosia, koska eivät onnistuneet saamaan lasta luomumenetelmällä. Kun Aila kysyi, miksei sisko ollut koskaan kertonut hänelle ­mitään lapsensaantiongelmistaan, sisko sanoi, ettei tiennyt, miten kertoisi sellaisesta ilman että huolestuttaisi Ailaa. ”Sinulla on ollut ihan tarpeeksi omiakin huolia, ja minä ajattelin, ettei sinun tarvitse vielä näitä minunkin murheitani mukanasi raahata.”

Viimeisenä iltana sisko kertoi laittaneensa adoptiopaperit vetämään jo vuosia sitten ja on nyt, pitkän odotuksen jälkeen, saa­massa pienen tytön Kiinasta.

Aila oli ajatellut kertovansa Heikin isästä ja syövästä ja edessä olevasta leikkauksesta sinä samana iltana, mutta uutinen pienestä kiinalaistytöstä esti häntä. Sisko odottaa lasta. Lasta Kiinasta.

Kun uutinen Ailan raskaudesta aikoinaan levisi, kukaan ei onnitellut. Kaikki kauhistelivat ja päivittelivät, mutta kenestäkään se ei ollut iloinen asia. Nyt Aila onnitteli siskoaan. Rutisti lujaa ja toisti moneen kertaan sen, että on ­onnellinen siskon puolesta. Ja piti omat asiansa omina asioinaan.

Lapsen saaminen on iso asia, se muuttaa sinut, halusit tai et, se muuttaa. Et ole vain sinä, vaan olet lapsen saapumisesta lähtien äiti. Olet äiti aina siitä eteenpäin, kuolemaasi saakka. Ja kuoltuasikin olet äiti, Aila ajattelee, kuollut äiti.
 

Kotiinpaluunsa jälkeen ­Aila oli tavannut Heikin. Hän ­soitti tietysti jo reissunpäältä, kertoi että oli ­siskolikkaa moikkaamassa, muttei sanonut puheli­messa muuta. Ajatteli, että puhuu kun näkevät. Puhelimessa ei ­parane pahoja asioita kertoa. Sellaiset on sanottava kasvotusten. Niin voi pitää samalla vahtia asioiden annostelun kanssa: kun näkee miten toinen ottaa asiat vastaan, tietää myös, minkä verran saattaa antaa tälle kannettavaksi.

Aila oli suunnitellut kaiken, sen miten he istuvat juomassa kahvia ja miten hän kertoo ensin Heikin isästä ja sitten siitä, miksi haki miehen käsiinsä vasta nyt. Aloitusrepliikkiä myöten kaikki oli valmiina: ”Oletko sinä vielä miettinyt sitä, kuka sinun isäsi on?”

Mutta Heikki tulikin Irman kanssa. Irma oli jäänyt työttö­mäksi, ja kun Heikki tukeutui ­kerran ­äitiinsä niin, että toi selvästi alakuloisen naisystävänsä kylään, ei kai Aila voinut siinä ryhtyä omaa asiaansa puhumaan. Kun ­Irma­ ­kävi vessassa, Aila vain supsutti Hei­kille nopeasti, ­että joutuu naistenvaivojen takia pieneen operaatioon.

”Onko se vakavaa?” Heikki ­kysyi heti ja Aila huitaisi kädellä ilmaa ja sanoi, ettei ole.

”Ihan mitätön pikku juttu vaan.”

”No huhhuh, ehdin jo pelästyä”, Heikki sanoi.

Kun Aila on vaihtanut vaatteet ja päässyt pitkälleen sängylle Helena tulee antamaan esilääkityksen. ”Kohta tulevat sitten hakemaan leikkaussaliin.”

Essi kävelee koulun tupakkapaikalle ja näkee sattumalta ystävänsä Jennin. He polttavat tupakat yhdessä ja puhelevat koulujuttuja. Jenni kertoo stressaavansa tulevaa koeviikkoa ja Essi kuuntelee puolikkaalla korvalla. Tänään hänen on ollut harvinaisen vaikea keskittyä muihin ihmisiin ja heidän asioihinsa. Ehkä se on tätä syksyä tai jotain muuta, mutta tällä hetkellä ajatus ei oikein kulje ja Essillä on poissaoleva olo.

Vielä kuukausi sitten hän oli jo heti aamusta virkeä, valmiina menemään ja tekemään juttuja, mutta mitä pimeämmäksi päivät ovat tulleet, sitä vaikeampaa on ollut herätä kunnolla. Sitä on kummallisen pöhnäinen ja väsynyt olo koko ajan, vähän kuin olisi ­tulossa kipeäksi. Kurkkuunkin sattuu. Ruuan nieleminen ottaa kitalakeen. Essi päättää ehdottaa Tapanille myöhemmin tänään, että ikkunoiden tiivisteet voisi vaihtaa, sillä hänen huoneessaan vetää. Viikko sitten yöt menivät miinusasteiden puolelle, ja Essillä on ­ollut siitä lähtien kuumeinen olo heti herättyään. 

Essi juttelee Jennin kanssa vielä kymmenen minuuttia. Puheenaihe vaihtuu jossain vaiheessa koulun henkilökuntaan ja opettajiin. ­Jenni mainitsee Essille jonkin lauseen välissä kuulleensa, että kouluun olisi palkattu uusi vahtimestari ja tämä aiotaan pitää talossa pidemmän aikaa, ehkä jopa monta kuukautta.

Essin kiinnostus herää heti ­saman tien, sillä hän on jo pitkään halunnut tavata Ailan ja vaihtaa tämän kanssa muutaman valitun sanan kasvotusten. Ei mitään tönkköjä välivaiheita tai vaivaantunutta hiljaisuutta vaan suoraa puhetta naiselta naiselle.

Tavallaan Essi on myös pelännyt, että nähdessään Ailan hän saattaisi raivostua niin, että huutaisi jotain typerää tai sopimatonta, ehkä jopa vahingossa saattaisi huoritella ­tätä.

Mutta Essiä ottaa päähän, ­että joku kohtelee hänen isäänsä noin huonosti, sillä kukaan ei ole koskaan kohdellut Tapania tuolla tavalla. Essi haluaisi kertoa Ailalle isänsä tuntemuksista, koska ei ole ikinä nähnyt isäänsä näin alakuloisena sen jälkeen kun Essin äiti kuoli.

Essillä on kuitenkin sellainen hyvä ominaisuus, että hän osaa olla rauhallinen juuri oikean­laisissa tilanteissa. Toimia rationaalisesti ja olla menettämättä malttiaan. Se on aivan varmasti hänen isänsä peruja, sillä Tapanin vihanhallinta on Suomen top-kymmenen parhaan luokkaa. 

”Siis ottiko se Aila loparit ja ­lähti vaan lätkimään vai mitä tapahtui?”

”En mä tiedä... Mitä väliä? Miks sua edes kiinnostaa?”

”No... Mä tykkäsin siitä ­Ailasta”, Essi keksii päästään. ”Se ei ikinä narauttanut mua kun ­kävin D-rakennuksen isossa vammaisten vessassa röökillä. Tai sitten se ei vaan ikinä haistanut ­mitään.”

”Ai siksi sä pidit siitä?”

”Joo.”

Jenni alkaa nauraa räkätysnaurua ja Essi liittyy nauruun. Samaan aikaan koulun kellot soivat ja etuovista astelee laumoittain lukiolaisia, jotka lähtevät kaikki valumaan eri suuntiin. Lukiolaisia on kahdenlaisia, tai ainakin ulkonäön ­perusteella ne voidaan kategorisoida kahteen eri ryhmään. Toiset näyttävät siltä, että ovat hukassa.Toisilla taas on hyvin vahva fyysinen habitus siitä, että he tietävät tasan tarkkaan mitä ovat tekemässä ja minne ovat menossa.

Kello näyttää viittä minuuttia vaille kahta ja ruokailun jälkeiset tuplatunnit ovat juuri loppuneet. Essi panee merkille, että kaikki ­ihmiset näyttävät siltä kuin olisivat kylmissään. Samaan aikaan hän yllättyy huomatessaan, että jaloista on melkein mennyt tunto. Miten ihmeessä voi olla niin ­kylmä, vaikka on vasta lokakuu?

”Mun pitää lähteä tanssitreeneihin”, Jenni sanoo.

”Okei.”

”Vois soitella illalla, jos kävis vaikka jossain?”

”En tiedä jaksanko, kun on ollut vähän kipee olo. Ajattelin varmaan vaan olla kotona.”

”Niin siis kahvilla.”

”Okei, ehkä.”

”Älä oo tollanen. Nähään. Moikka!”

Jenni lähtee kävelemään kohti bussipysäkkiä ja Essi suuntaa suoraa päätä vahtimestarin kopille. Uusi vahtimestari ei ole paikalla, mutta kopin ikkunassa on puhelinnumero. Essi ottaa kännyk­känsä esiin ja soittaa numeroon. Vahtimestari sanoo olevansa säätämässä videotykkiä kolmosessa, mutta tulevansa tuossa tuokiossa. Essiä kuumottaa. Videotykki! ­Onko se uusi vai onko Timo ­palauttanut sen takaisin kouluun? Olisiko se voinut tehdä niin?

Essi odottelee vahtimestarin kopin vieressä olevan kulman ­takana ja laittaa kuulokkeet korvilleen. Kulma on hyvä suojainen paikka, sillä hän ei juuri tällä hetkellä haluaisi törmätä opettajiin, joiden tunnit skippasi paria tuntia aikaisemmin. Ne ovat aina aika vaivaannuttavia kohtaamisia. Mitä siinä voi oikein sanoa? ”Aaa... Katsos, historianopettaja! Moi... Mä olin tossa viereisessä kahvi­lassa istumassa sun tuntien ­aikana, kun en enää jaksanut ­Napoleonia ja ­sitä muuta potaskaa.”

Vahtimestari saapuu vihdoin kopilleen ja Essin tekisi mieli ­kysyä videotykistä, mutta hän ­kysyy vain, tietääkö mies Ailasta mitään. Vahtimestari vastaa, että Aila on sairaslomalla ehkä pidemmänkin aikaa, ja hänet on palkattu tuuraamaan tätä sen ajan.

Sairaslomalla. Sairasloma. ­Sairas. Lomalla. Essi pyörittelee sanaa mielessään ympäri ja jää ­jumittamaan ajatuksiinsa. Hänelle tulee sellainen olo, että Ailalla ei ole kaikki hyvin ja että tälle on käynyt jotain ikävää. Erityisen ­pahalta kuulosti se, että Aila on poissa pidemmän aikaa. Mitä ­ihmettä Ailalle on tapahtunut?

Kello on 08.00 aamulla. ­Tapani pyörii kotonaan ja siivoaa. Hullunmoinen siivousinto iskee kerran kahdessa kuukaudessa ja pelkästään mieltä ylikuormittavissa ­tilanteissa. Stressaavina hetkinä on vain joskus pakko tarttua harjanvarteen ja puhdistaa kaikki ­pölyt ja pyyhkiä tasot. Kai se auttaa ahdistukseen, että tekee jotain konkreettista ja käytännöllistä, joka vaatii kuitenkin sen verran keskittymistä, että ikävät ajatukset pysyvät poissa.

Puolentoista tunnin puunaamisen jälkeen Tapanin ja Essin kotona tuoksuu viideltä eri puhdistusaineelta ja kaikki näyttää uudelta. Tapani heittää siivousvaatteensa suoraan pesukoneeseen sängyistä repimiensä lakanoiden seuraksi ja laittaa koneen pyörimään. Sitten hän käy suihkussa ja vetää päivävaatteet ylleen.

Tapanilla on tänään iltavuoro ja hän aikoo hoitaa kaikki maksamattomat laskut ja muut kasautuneet hommat. Mutta sitä ennen hän soittaisi yhden puhelun. Kahtakymmentä vaille kymmenen. Heikki saattaisi olla jo hereillä. Vaikka viettääkin vapaapäivää.

Leikkaussalissa on oikea vastaanottokomitea. Ailaa huvittaa. Ei hän tiedä, mitä hän oikein ­kuvitteli! Että paikalla olisi vain leikkaava kirurgi? Että tämäkin olisi eräänlainen yksityisvastaanotto. Mutta porukkaa onkin kuin markkinoilla. Ei ole meikäläisen rintaa koskaan ennen näin moni ihminen tuijottanut, Aila ajattelee.

Kaikki esittelevät Ailalle itsensä ja kertovat samalla, mitä he leikkauksen aikana tekevät. Tunnelma on samaan aikaan sekä rauhallinen että touhukas. Lääkkeet ovat alkaneet jo vaikuttaa ja Ailalla alkaa olla rento olo. Kun leikkaava ­kirurgi tulee Ailan viereen ja kertoo operaation kulusta, Aila nostaa tippaneulan rei’ittämän ­kätensä ja tarttuu sillä lääkärin ­käteen ja käskee tämän tehdä parhaansa.

”Aina”, nuori mies sanoo ja ­puristaa Ailan kättä. Aila katsoo lääkärin silmiin ja näkee kyllä, että tämä tarkoittaa mitä sanoo. Aivan kuten Timokin, Tapanin Essin ­entinen poikaystävä, tarkoitti ­mitä sanoi, kun Aila soitti tälle ja ilmoitti tulevansa hakemaan ­videotykin tämän luota ja meni myös. Meni Timon kotiin ja poika ojensi Ailalle kassin, jonka sisällä tykki oli.

”Minä vien tämän nyt kouluun ja sinä lupaat lopettaa tulella leikkimisen”, Aila sanoi, ja Timo sanoi tekevänsä mitä tahansa, jos Aila auttaisi häntä.

”Ei sinun mitä tahansa pidä tehdä eikä ikinä luvatakaan tehdä mitä tahansa. Mutta vaikeuksia ei tarvitse etsiä, ne löytävät sinut kyllä. Hoidat vaan koulusi ja olet kiltti äidillesi ja Essille, se riittää.”

Timo katsoi Ailaa kuin maallikkosaarnaajaa ja lupasi kättä päälle tehdä niin. Ja Aila otti tykin ja ajoi oven edessä odottavalla taksilla suoraan kouluun. Hän kertoi rehtorille ensin syövästään ja sai ­tämän myötätunnon puolelleen. Aila odotti, että rehtori ensin itkeä ­tirautti. Tämä halasi Ailaa moneen kertaan, valoi taisteluhenkeä ja ­lupasi lähettää Ailalle paranemisvoimia, jotakin kuivattua vehnän­orasta ja jonkun rintasyövästä parantuneen naisen kirjoittaman kirjan tämän maailmanympärimatkalta.

Kun tuo kaikki oli ohi, vasta sitten Aila nosti videotykkikassin rehtorin pöydälle ja käski tämän soittaa poliiseille, että tykki on löytynyt. ”Eikä sitä ollut varas­tettu eikä siitä rangaista ketään. Jos jotakin pitää syyttää, niin syyttäkää minua.”

On Ailan elämässä ollut muutamia muitakin hetkiä, jotka hän ­olisi halunnut katsella jälkikäteen kasetilta tai dvd:ltä, mutta erityisesti tämän: rehtori oli kuin koomikko suoraan englantilaisesta komediasarjasta.

Koululla käytyään Aila kirjoitti kirjeen Tapanille ja kortin Essille ja kävi saman tien pudottamassa ne postilaatikkoon, koska olisi muuten repinyt ne. Sitten hän soitti Heikin isälle. Hän oli pyöritellyt Esan osoitetta ja puhelin­numeroa käsissään monta päivää. Miettinyt mitä sanoisi ja miltä Esan äänen kuuleminen hänestä tuntuisi. Kun hän lopulta soitti, hän ei antanut Esalle juurikaan suunvuoroa vaan lateli vain tosiasiat tämän korvaan.

”Sinä olet ollut ainoa, joka on tiennyt totuuden kaikki nämä vuodet. Edes minä en tiennyt, ­kuka on minun lapseni isä, mutta sinä tiesit. Sinä raiskasit minut ja minä tulin raskaaksi. Minä olin koko kaupungin hampaissa. Etkä sinä sanonut mitään. Et silloin, ­etkä myöhemmin. Nyt saat sanoa. Sinä tulet tapaamaan minua ja Heikkiä tai minä kerron kaiken ­heti sinun vaimollesi. Ja ole huo­leti, minä kerron joka tapauksessa, mutta annan sinulle vähän aikaa totu­tella ajatukseen.”

Anestesialääkäri tulee Ailan toiselle puolelle ja sanoo aloittavansa nukuttamisen ja tapaavansa Ailan sitten heräämössä.

”Yhtä rintaa köyhempänä”, Aila naurahtaa.

”Ei vaan kasvaimesta luopu­neena”, anestesialääkäri sanoo lempeästi ja niihin sanoihin on ­Ailan hyvä nukahtaa.

Irma pakkaa tavaroita laatikoihin. He ovat päättäneet Heikin kanssa muuttaa yhteen ja pakkaamista on paljon. Samassa yhteydessä on hyvä käydä läpi tavaroita, joista voi luopua. Ja niitä on kummallakin, ja paljon. Irma on luvannut hoitaa pakkaamisruljanssin, sillä kuultuaan irtisanomisestaan Irma otti kaikki säästössä olevat lomapäivänsä ja lähti heti.

Heikki ja Irma ovat puhuneet kaikesta, he ovat puhuneet ja ­puhuneet. He haluavat elää ­yhdessä ja heille kummallekin on selvää, että se ei tule olemaan helppoa.

”Minun seurustelusuhteeni ­eivät ole koskaan kestäneet kovin pitkään”, Heikki sanoi. ”Ja minä olen tätä ennen asunut vain äitini kanssa. Eikä sitä voida laskea ­kovinkaan suureksi suositukseksi, minähän olen kuin mikäkin mammanpoika.”

Irma puolestaan sanoi aikaisempien seurustelusuhteidensa päättyneen suurimmaksi osaksi hänen määräävän luonteensa vuoksi. ”Eikä sitäkään voi varsinaisena suosituksena pitää.”

Mutta he kumpikin lupasivat yrittää. Ja heistä kummastakin tuntui kuin se keskustelu olisi vihkinyt heidät liittoon toistensa kanssa. Heikki kaappasi Irman kainaloonsa ja alkoi laulaa vanhaa polskaa Hattulasta, laulua jota ­Ailalla oli aina Heikin lapsuudessa tapana laulaa: ”Niin kauan kuin elän, ei sydämeni läiky kenellekään muulle. Olipa kuinka kaunis tai hyvä, urhea, luja, rikas tai hellämielinen tahansa. Olen valintani tehnyt, enkä halua ketään toista.”

He ovat paitsi huimapäisiä myös järkeviä. Onhan aivan järjetöntä maksaa kahta asuntoa, kun he kuitenkin ovat koko ajan jommankumman luona ja yhdessä.

Kummankaan asuntoon ei ­mahdu kahta, joten he laittavat Irman asunnon myyntiin ja luopuvat Heikin vuokra-asunnosta ja muuttavat Irman löytämään ­mukavaan kolmioon. Aluksi vuokralle. ­Heikki ei ole vielä lainkaan varma siitä, että haluaa omistaa asunnon. Irma on täsmälleen päinvastaista mieltä. Hänen mielestään on silkkaa hulluutta maksaa vuokraa, kun samalla rahalla voisi maksaa itselleen asuntoa.

Mutta Irma antaa vastoin tapojaan nopeasti periksi, sillä Heikillä on enemmän sulateltavia asioita kuin hänellä. Hän on jo pitkään ­etsinyt miestä, jonka kanssa ­perustaa perhe, Heikillä taas ei ole ollut mitään perheenperustamishaaveita. Irma on asunut iät ja ajat omistusasunnossa, Heikki taas ­aina vuokralla.

”Omistaminen tekee ihmisistä ylivarovaisia ja ahneita”, Heikki sanoi. ”Ne alkavat vain vahtia sitä, ettei niiden omaisuudelle käy ­mitään.”

Irma yllättyi kuinka helppo ­hänen oli antaa periksi. Hän ­päätti laittaa suurimman osan asuntonsa myynnistä saatavista rahoista korkeakorkoiselle säästötilille. Ainakin vuodeksi.

Heikki kävelee Irman taakse ja suutelee tämän niskaa. Irma havahtuu ajatuksistaan ja parahtaa haisevansa hielle.

”Mä tykkään hikisistä naisista”, Heikki sanoo.

”Mitä se Tapani?” Irma kysyy.

”Kyseli äidistä. Mä en tiedä, ­mitä se mutsi oikein säätää. ­Tapani sanoi, että äiti ei halua enää tavata sitä. Ei se Aila suoraan ole niin ­sanonut, mutta Tapanista tuntuu siltä, kun mutsi ei enää tekstaile eikä soittele sille ja on aina muka niin kiireinen.”

”Ehkä äidilles on vaan tullut tunne, että ne etenee liian ­nopeesti”, Irma sanoo. ”Äitis on kuitenkin ollut yksin koko ikänsä. Tai ei yksin, mutta ilman miestä.”

”Mutsi ihan hehku siellä baa­rissa sillon, muistatsä, kun ne yhtäkkiä oli siellä Tapanin kanssa. Ja se näyttikin ihan toisen näköseltä, jotenkin tosi… kauniilta. En mä ­tiedä, ehkä ne on ne naistenvaivat mitkä sitä riivaa.”

Irma pukkaa Heikkiä mahaan ja nauraa. ”Naistenvaivat! Ai tarkoitatko sä, että äidilläsi olisi alkanut vaihdevuodet vai? Sehän on nuori vielä! Ei viittäkymmentäkään!”

Heikki puolustautuu. Hän kertoo Irmalle sen, mitä Aila kuis­kutti hänelle viimeksi tavatessa.

”Okei”, Irma sanoo. ”No sitten. Mä voisin käydä katsomassa sitä sairaalassa ja kertoa sille, että ­Tapani on ihan onneton. Se vois olla ­hyvä. Ihan muina naisina vaan. Sitä paitsi musta olis kiva tavata sun ­äitiä ihan kahden keskenkin. Missä sairaalassa se muuten on?”

Tapani istuu maksamassa laskuja, kun Essi tulee kotiin. Essi heittää repun sohvalle ja rutistaa isäänsä. Tapani on mielissään tyttärensä yllättävästä hellyydenosoituksesta.

”Mitenkä koulussa meni?” ­Tapani kysyy ja Essi kertoo käyneensä sopimassa opettajien ­kanssa ylimääräisistä esseistä, ­jotka hän kirjoittaa saadakseen edes osan ensimmäisen jakson kursseista suoritettua. Tapani ­sanoo olevansa ylpeä siitä, että ­Essi on ottanut itseään niskasta kiinni.

”Kun se on sinun koulusi ja sinun tulevaisuutesi enkä minä voi sitä sinun puolestasi käydä.”

Essi suukottaa isäänsä ja sanoo, että voi vaikka vannoa, että kypsyy kouluun miljoonasti ja lintsaakin vielä monta kertaa ennen kuin ylioppilaslakki on päässä. ”Mut mä aion käydä sen koulun loppuun.”

Tapani nostaa peukkuaan, ja ­Essi alkaa kysellä isän päivästä. Tapani kertoo siivonneensa ja Essi nauraa huomaavansa sen.

”Mutta miten sä voit? Miltä tuntuu? Onko ollut yhtään parempi päivä?”

Tapani katsoo tytärtään. Hän on kuvitellut, ettei Essi ole huomannut mitään. Kuvitellut toimineensa kuten ennenkin, olleensa isänä ­kuten aina, kuvitellut kätkeneensä murheensa tyttären silmiltä. Mutta tytär onkin nähnyt hänen lävitseen.
Essin tarkkanäköisyys ja huolenpito liikuttavat Tapania niin, ettei hän saa hetkeen sanottua ­mitään. Hän nieleksii ja nieleksii, ja kun Essi silittää hänen poskeaan ja sanoo hellimmällä mahdollisella tytönäänellään ”itke vaan isi, se helpottaa”, pettymys ja epäonnistumisen tunne alkavat valua pitkin Tapanin poskia. Essi ojentaa ­talouspaperia ja istuu isänsä viereen. ”Sitä Ailaako sä suret? ­Meniks teillä jotenkin sukset ristiin? Luuletsä, että se johtuu susta? Kuvitteletsä, että sä oot tehnyt ­jotakin? Kuule isä mä luulen, ettei sillä oo mitään tekemistä sun kanssa. Aila on sairauslomalla, se on poissa töistä ja ­ilmeisesti aika pitkään.”

Sanat menevät hitaasti perille, Tapani ei itke enää, hän lakkaa säälimästä itseään siinä silmän­räpäyksessä. Aila on sairas, Tapani ajattelee niistäessään. Aila ei ole jättänyt häntä, ei ole lakannut ­tapailemasta Tapania siksi, että olisi kyllästynyt heihin kahteen, siksi, ettei olisikaan rakastunut Tapaniin tai siksi, että Tapani olisi ollut miehenä Ailalle pettymys.

”Mikä Ailalla on? Mistä sinä tiedät, että Aila on sairas? Heikki, Ailan poika, sanoi, että Ailalla on jotakin naistenvaivoja…”

”Ei se mikään pikku juttu ole. Ne on palkanneet Ailalle sijaisen, joka sanoi, että Aila on pitkään poissa.”

”Voi minun kultaani!” Tapani henkäisee. ”Se on joutunut kantamaan yksin kaiken… Essi kuule, isäsi on typerä, itsekeskeinen ­aasi”, Tapani kuiskaa. ”Aila on sairas ja minä olen käyttäytynyt kuin mikäkin keskenkasvuinen, lou­kattu Romeo.”

Aila avaa silmänsä. Hänen suutaan kuivaa. Hänestä tuntuu kuin hänellä olisi hirvittävä kankkunen. Hetkeen hän ei käsitä, ­missä hän on. Hän katsoo katossa olevia lamppuja ja kuuntelee hurinaa, jota huone pitää. Ikkunat ovat katon ­rajassa, pitkä rivi kapeita ­ikkunoita. Valo siivilöityy peh­meänä kaihdinten ja verhojen ­takaa. Tippateline seisoo Ailan vieressä kuin yövartija. Ailan päässä soi se yksi radiosta tuttu renkutus: ”Rakasta rintani ruhjeille. Rakasta vielä kun voit. Rakasta rintani ruhjeille. Rakkaus sydämen teloi.” Lääkitys sen tekee, Aila ajattelee, lääkityksestä sen täytyy johtua.

Hoitaja huomaa Ailan heränneen ja tulee viereen. Kyselee vointia ja sitä onko Ailalla kipuja.

”Ei ole kipuja, mutta on vähän huono olo. Tuntuu, että vatsa kääntyisi ympäri.”

Hoitaja sanoo hakevansa heti pahoinvointilääkettä. ”Ja soitan osastolle, että tulevat hakemaan. Lääkäri tulee sinne sitten sinua katsomaan.”

Aila saa lääkkeen, juo tilkan ­vettä ja sulkee silmänsä. Hän on uupunut. Hän on tavattoman ­uupunut. Hänet haetaan osastolle, häntä työnnetään pitkin käytäviä, hänelle puhutaan, häntä jututetaan, ja hän vastaileekin jotakin. Hän ajaa hoitaja Helenan kanssa hissillä, kuulee ovien avautuvan ja sulkeutuvan, ihmisten puhuvan, puhelimien soivan.

Aila on hereillä, hän on hen­gissä, hänet on leikattu, ommeltu, lääkitty. Häntä hoidetaan ja hän on kiitollinen siitä, sillä juuri nyt hän ei jaksaisi mitään. Ei yhtään mitään.

Heikkiä pyydetään käymään Asianajotoimisto Virta&Virrassa eikä Heikki voi käsittää miksi.

”Jos se liittyy sun isääs. Sähän et tiedä kuka se on. Entäs jos se on kuollut ja jättänyt sulle miljoonaomaisuuden?”Irma kysyy.

”No hehheh. Tasan on”, Heikki sanoo. ”Lapsena mä kaipasin isää niin, että mulla oli aina vatsa kipeänä ennen kaikkia kevät- ja joulujuhlia. Kaikkien muitten isät oli siellä, mutta mulla oli vaan ­Aila. Mutta nykysin mä en enää mieti sitä. Ja jos joku äijä, jota mä en oo koskaan eläessäni nähnyt, ja joka ei ole vaivautunut koskaan ­etsimään mua käsiinsä, jättäiskin mulle omaisuutensa, niin mä en tiedä mitä mä tekisin…”

”Sä ottasit ne rahat ja tekisit niillä mitä sä ikinä oot halunnut tehdä”, Irma hymyilee. ”Lähtisit vaikka mun kanssa ulkomaille vuodeksi tai pariksi.”

Heikki suutelee Irmaa ja lähtee keskustaan. Irma lupaa hakea muuttokaljat ja pitsat tullessaan sairaalasta Ailaa katsomasta.

”Ja sitten istutaan pahvilaatikoiden keskellä ja katsotaan joku leffa”, Irma kaavailee.

”Mulle käy kaikki”, Heikki ­lupaa ja heittää takin niskaansa. Irma kävelee eteiseen Heikin ­perään.

”Onks mahdollista, että sulla olis joku lapsi jossakin?” Irma kysyy. ”Että jos tää onkin joku sellainen juttu tää asianajotoimisto.”

Heikki menee hiljaiseksi. Hän katsoo Irmaa, joka näyttää kau­niilta ja lempeältä. Irmaa, joka ­sanoo, että mikäli sellainen yllätyslapsi ilmaantuisi jostakin, se ei olisi hänelle mikään ongelma.

Lapsi? Heikki ajattelee, että mulla olisi jo lapsi. Sellainen ei ole käynyt mielen vieressäkään. ­Heikki miettii kaikkia naissuhteitaan. Olisiko mahdollista, että hän olisi isä? Olisiko joku voinut tulla raskaaksi ilman, että hän olisi saanut tietää siitä mitään.

”Onhan se teoriassa mahdol­lista”, Heikki sanoo. ”On mulla ollut joitakin yhden yön suhteita, sellaisia joissa tyttö on sanonut syö­vänsä pillereitä…”

Irma kietoo kaulaliinan Heikin kaulaan ja sanoo rakastavansa Heikkiä. ”Ja mä lupaan rakastaa sitä lastakin, jos sellainen sattuisi tänään ilmestymään meidän elämäämme.”

Heikki sanoo soittavansa heti, kun tietää mitä asia koskee.

”Jos mä en vastaa, niin mä oon siellä sairaalassa, sun äitiäs katsomassa”, Irma muistuttaa. ”Sairaalassa ei varmaankaan saa pitää ­puhelinta auki, ei ainakaan osastoilla. Sanonko äidilles terveisiä?”

”Sano”, Heikki kuiskaa ja ottaa Irman kasvot käsiensä väliin. ”Sä oot Irma mun rakas.”

Heikin puhelin on kiinni, eikä Tapani voi muuta kuin odottaa. Tapani arvaa, että Aila on kieltänyt Heikkiä kertomasta Tapanille ­mitään, mutta nyt Tapani tietää jo, eikä hän odota Heikiltä muuta kuin sitä, että tämä täydentää ­hänen tietonsa.

Tapanin on saatava tietää, mikä Ailalla on ja missä Aila on. Missä ikinä Aila onkin, Tapani menee ­hänen luokseen. Aila on sairas, mutta miten, sitä Tapani ei tiedä. Jos Aila on saanut hermoromahduksen, Tapani menee hänen luokseen. Jos Aila on vaipunut ­masennukseen, Tapani menee ­hänen luokseen.

Aila on joutunut elämässään tsemppaamaan ja tsemppaamaan, Tapani ajattelee. Ei olisi mikään ihme, jos voimat loppuisivat. Sitä Aila vain ei tiennyt, että minä kestän kyllä. Minun seurassani saa olla heikkokin.

Irma ostaa kimpun gerbe­roita, vaaleanpunaisia. Ensiksi hän ajatteli moniväristä kimppua, mutta sitten  hän tulee toisiin ajatuksiin. Irma itse pitää monivärisistä kukkakimpuista, mutta Aila ei välttämättä olekaan sellainen. Vaaleanpunainen on varma ­valinta. Naisellinen ja kaunis.

Irma menee Naistenklinikan ovesta sisään ja astelee suoraan neuvontaan.

”Aila Salmista olen menossa katsomaan, anoppiani, mistäs ­minä hänet löydän? Naistentaudeista, mutta miltä osastolta?”

”Salminen, Aila”, kiharatukkainen hoitaja sanoo ja naputtelee ­nimen tietokoneelle ja rypistää ­otsaansa. ”Olihan se Aila?” hoitaja kysyy ja Irma nyökkää. ”Oletko varma, että on täällä meillä? ­Meillä on kyllä täällä muutama Salminen, mutta he ovat synnytysosastolla ja syntyneet seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla…”

”Kyllä mun mies sanoi, että Aila on täällä. Haartmaninkatu 4, niin se sanoi, eikö tosiaan löydy?” Irma kysyy. Hoitaja sanoo, että he ovat nyt Haartmaninkatu 2:ssa.

”Syöpäklinikka on nelosessa. Sun pitäis mennä takaisin kohti Töölöntoria. Se on tuolla mäen päällä.”

Mangnus Reinberg selittää Heikille kaiken vielä toistamiseen. Rouva Sirkka Lähteenvirta on kuollut ja hänen pankkilokerostaan löytyi kesällä päivätty testamentti, jolla hän määrää kaiken omaisuutensa Heikki Salmiselle.

Heikki pudistaa päätään. ”Me puhuttiin lokakuun alussa tästä Sirkan kanssa. Vasta silloin Sirkka kysyi minulta, mitä minä sanoisin, jos hän antaisi minulle jotakin, ja minä sanoin, ettei se käy.”

Magnus Reinberg ojentaa paperin Heikille. ”Tämä on kyllä päivätty juhannuksen jälkeen ja allekirjoitettu pankissa todistajien l­äsnäollessa. Että tässä ei ole ­mitään epäselvää. Eihän tässä nyt mistään miljoonaomaisuudesta ole kyse, pieni asunto ja hieman säästöjä. Ja Sirkka Lähteenvirran irtain omaisuus. Kun perintövero maksetaan, jää tästä pieni pesämuna. Mutta mukava sellainen…”

Heikki kuulee asianajajan ­puheen, mutta hän ajattelee juhannusaattoa, sitä miten kuuma oli ja miten hän kävi Sirkka-rouvan luona. Ja miten hän talutti naisen ulos pihamaalle ja jäi siihen syreenipensaan alle istuskelemaan hetkeksi, sillä hän halusi nakittaa naisen sisään auttamisen jollekin talossa asuvalle ihmiselle. Halusi päästä itse helpolla.
 

Syöpätautien klinikka, ­lukee sairaalan edessä olevassa isossa opaskyltissä. Irma seisahtaa niille sijoilleen ja tuijottaa kylttiä.
Syöpätautien klinikka, Irma ­lukee, kerran, toisen ja kolmannen. Haartmaninkatu 4.

Irmalla on outo olo. Olisiko Heikki voinut jotenkin sotkea? Muistaa tai ymmärtää väärin?

Tapani kääntää auton moottoritielle. Hän odottaa Heikin soittoa ja ajattelee Essin kanssa käymäänsä keskustelua. Hän ajattelee Ailaa ja sitä mitä Essi kertoi kuulleensa. Hän ajattelee Essin huolehtivaisuutta ja tytön aikuistumista ja sitä, että Essi sanoi haaveilevansa ulkomaille lähtemisestä.

”Mä haluaisin mennä vaihto-oppilaaksi ensi vuodeksi. Mä tiedän, että se maksaa kamalasti, mutta voisinko mä saada käyttää niitä äidin henkivakuutusrahoja siihen? Mä tiedän, että mulle tulis kamala ikävä sua ja että sun olis kamalan vaikea päästää mua lähtemään, mutta olisko se iskä silti ­hyvä meille molemmille?”

Neuvonnasta ohjataan vuodeosasto kuutoselle ja ­Irma ajaa hissillä yläkertaan. ­Aulassa ­istuu kaksi sairaalan ­aamutakeissa olevaa naista. Toinen heistä itkee hiljaa.

Irma pesee kätensä käsidesillä ja astelee sisälle lasiovista. Osaston kanslia on käytävän ­oikealla puolella. Irma koputtaa kanslian oveen ja tiedustelee Ailan huo­netta ja hänelle osoitetaan kans­liaa vinosti vastapäätä olevaa ovea.

Kun Irma näkee Ailan vuo­teessa, hän tietää heti, ettei ­kyseessä ole mikään pieni naistenvaiva.

”Aila”, Irma kuiskaa. ”Irma ­tässä. Tulin kattomaan sua. Heikiltä terveisiä.”

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla