"Miksi juuri minä?" Heikki ajattelee.

Saunassa on juuri oikeanlainen lämpö, ei liian kuuma, vaan ihanasti ­hikoiluttava ja tarpeeksi kostea. Aila on istunut löylyssä jo vaikka ­kuinka pitkään. Hän on käynyt kaksi kertaa järvessäkin. Vesi on kylmää niin kuin se pienissä järvissä aina on ­heti yöpakkasten alettua.

Ilmakin on paljon kylmempi kuin etelässä. Yöbussista noustessaan Aila tajusi lähteneensä matkaan kuin mikäkin turisti, pitkän maan lämpötilaerot ja nuoruu­tensa syksyt täysin unohtaneena. Mittari oli laskenut kuuteen pakkasasteeseen ja pienellä linja-autoasemalla kaikki muut olivat varustautuneet talvitakein, kaulaliinoin ja hansikkain. Ailan takki oli aivan liian ohut, ja farkkujen ­alla olisi pitänyt olla sukkahousut.
Ailan sisar oli  yllättynyt, mutta iloinen Ailan spontaanista kyläilyreissusta. Aila rutisti sis­koaan pitkään ja sanoi kaivanneensa tätä ja irtiottoa elämästään.

”Eihän Heikille ole käynyt ­mitään?” sisko kysyi, ja Aila sai ­selittää pitkään, ennen kuin sisko uskoi, että Heikin elämässä asiat ovat paremmin kuin hyvin.

”Sillä on vakityö ja mukavan tuntuinen naisystävä. Mitä sitä muuta äiti voisi lapselleen toivoa?”

Siskolle ja tämän miehelle tuli ero viitisen vuotta sitten, kun siskon mies löysi uuden ja tuoreemman. Silloin Aila oli edellisen kerran viettänyt pidemmän pätkän sisarensa luona. Sisko asui silloin mukavassa ja viimeisen päälle ­remontoidussa rivitalo-osak­keessa kaupungin keskustassa mutta ­tiesi jo, ettei voisi pitää sitä yksinään. Entinen mies halusi osuutensa ja osake meni myyntiin. Vierailunsa aikana Aila luopui osuudestaan lapsuudenkotiinsa ja sisko päätti mennä sinne asumaan. Aila tiesi, ettei hän itse koskaan muuttaisi ­taloon, ja kesämökiksi se sijaitsi hänen kannaltaan aivan väärässä paikassa. Eikä talosta ­olisi saanut myymällä paljoakaan.

”Aila! Oletko sinä nukahtanut sinne?” sisko huutelee puku­huoneesta. ”Tulehan iltakahville!”

Aila huikkaa, ettei juo kahvia ­iltaisin, ja sisko lupaa laittaa tee­veden liedelle.

”Hiippailen jo talon puolelle. ­Etkä sitten mene enää uimaan.”

Pakko kai se on hyväksyä, ­Tapani ajattelee, ettei Aila halua enää tavata, eikä edes puhua puhelimessa. Mutta sitä en suostu ­hyväksymään, että hyvässä nousukiidossa ollut suhteemme loppuu ilman mitään selityksiä. Aila on ­minulle sen velkaa, että sanoo ­asiat päin naamaa. Eihän tässä nyt ­mitään Shakespearen nuoria ­rakastavaisia olla vaan tanakasti keski-ikäisiä, Tapani miettii.

Pahojakin takaiskuja on elä­mässä tullut eteen ja myös se kaikista pahin: rakastetun kuolema. Joten luulisi, ettei nyt kirveltäisi näin kovasti. Mutta kun kirvelee niin perhanasti. Ja koskee ihan fyysisestikin. Ailan ottama etäisyys tuntuu paitsi käsittämättömältä, myös niin suurelta pettymykseltä, ettei Tapani tiedä miten päin olisi. Hän on soittanut ja tekstaillut, muttei ole saanut Ailasta mitään irti. Ja pariin viimeiseen Tapanin viestiin Aila ei ole edes vastannut.

Käyn Ailan luona, Tapani päättää. Menen sinne ja sanon, että nyt puhutaan. Enkä lähde pois ennen kuin asia on kaivettu perustuksia myöten puhtaaksi.

”Kuule, antaisitko minulle tuon puurasian hyllyltä”, Sirkka-rouva sanoo Heikille. Heikki on kierroksensa lopussa, eikä hänellä ole enää tulenpalavaa kiirettä.

”Onpa hieno”, Heikki sanoo ojentaessaan kukin koristeltua ­rasiaa nojatuolissaan istuvalle vanhukselle.

”Minun mieheni teki tämän ­sodan aikana, puhdetöinä kor­sussa”, Sirkka-rouva sanoo hymyillen. Hän kaivaa laatikosta esiin ­valokuvan ja ojentaa sen Heikille. Kuvassa on jonkinlaisella pöydällä oleva pieni valkea arkku. Sen vierellä seisoo kaunis nuori nainen. Mustissa vaatteissa.

”Minun lapseni on siinä ­arkussa. Oli niin heiveröinen eikä jaksanut elää. Kovasti sitä lasta odotettiin. Eikä saatu toista.”
Heikki istuu Sirkan viereen. Ei ehdi sanoa mitään kun nainen jatkaa: ”Ei ole sisaruksiakaan eikä ­ketään lähisukulaisia. Ei mies­vainajankaan puolella. Naapurin Helinä sanoi, että testamenttaa seurakunnalle kaikki, mutta en ­minä ole mitään seurakunnalta saanut. Kun ei ole omaisia niin kaikki menee valtiolle. Jollei sitten testamenttaa jollekin muulle. Ajattelin, että antaisin kaiken sinulle.”

Heikki nousee ylös. ”Ei”, hän ­sanoo. ”Ei missään tapauksessa.”

Essi kävelee koulun hiljaisilla käytävillä. Rakennuksessa on omituinen tunnelma. Ihan kuin jotain vakavaa olisi sattunut. Essi muistaa, että viime kerran oli näin ­kolkko ilmapiiri, kun yksi koulun oppilaista oli tehnyt itsemurhan. Tänäänkin kaikki ovat tavallista hiljaisempia.

Toisaalta ehkä se on vain tämä syksy. Aamulla herätyskellon soidessa oli vielä pimeää. Vasta kahden kahvikupillisen, facebookkaamisen ja meikkausprosessin jälkeen alkoi kirkastua. Juuri tällainen päivä muistuttaa siitä, että nyt otetaan ensimmäinen askel jokavuotisessa taistossa pimeyttä ja ­koleutta vastaan. 

Essi menee suoraan vahtimestarin kopille, mutta Ailaa ei näy. Sen sijaan toinen vahtimestareista on siellä, nostelee pahvilaatikoita nokkakärryyn. Essi koputtaa ikkunaan ja Muhammed laskee laatikon käsistään ja avaa lasiluukun. Essi kysyy Ailaa, ja Muhammed esittää heti vastakysymyksen:

”Voisinko minä auttaa?´”

”Ei kun mulla on Ailalle asiaa”, Essi sanoo ja saa kuulla, ettei Aila ole koulussa lainkaan. Ei koko päivänä. Eikä koko viikolla.

”Onks se kipee vai?”Essi kysyy ja Muhammed pahoittelee, ettei ­tiedä asiasta enempää.

”Sä et vaan saa sanoo”, Essi töksäyttää. ”Mutta et sä kyllä osaa ­valehdella yhtään. Sun naamasta näkee, että sä fuulaat. Että tää vaan tiedoks jatkoa varten.”

Essi työntää pienen pienet kuulokkeet korviinsa ja lampsii portaikkoon. Missä ihmeessä Aila on, Essi miettii. Hän on kuullut ­kuinka Tapani on soitellut Ailalle. Ei vain kerran vaan monta kertaa, ja Essi näkee, että isä kierii kovaa vauhtia alas siltä onnenkukkulalta, jonne oli leiriytynyt Ailan tavattuaan. ­Essiä ottaa suuresti päähän. Hän ei suoraan sanoen ollut mitenkään ­innoissaan siitä, että isällä on joku naisystävä ja vielä vähemmän ­innoissaan hän oli tajutessaan, ­että se nainen on heidän koulunsa ­vahtimestari. Mutta kun tunnelma kotona muuttui iloisemmaksi ja isä alkoi hymyillä enemmän, niin ­pakko kai Essinkin oli myöntää,­­ ­että naisystävä saattoi olla ihan ­hyväkin juttu.

Aamulla isä tarjoutui heittämään Essin kouluun ja Essi arvasi heti miksi: isä olisi halunnut ­nähdä Ailaa. Kun Essi kieltäytyi, isä meni surkean näköiseksi ja pyysi sanomaan Ailalle terveisiä. Luulisi, että keski-ikäisten seurustelu olisi ­jotenkin järkevämpää, Essi ajattelee, mutta ei, ihan samanlaista säätämistä se näköjään on!

Essi on vihainen isänsä puolesta. Ja hän on vihainen omasta puolestaan. Mitä Aila oikein pelleilee? ­Onko se tullut katumapäälle? ­Tapahtuiko niiden Tallinnan-reissulla jotakin ikävää? Ja minkä takia Aila meni selittämään Tapanille ­Timosta ja siitä, että tätä epäillään varkaudesta. Miksi ihmeessä niiden on ollut pakko puhua Timosta keskenään? Mikä ihmeen keski-iän ylittäneiden juoruseura niillä on ­oikein ollut meneillään?

Onhan Aila voinut ihan normaalisti kertoa Tapanille työpäivänsä kulusta. Videotykistä on ehkä tullut sivulauseessa puhetta, ja Aila on maininnut myös sen, että ryöstöstä epäillään koulun oppilasta. Tapani on normaalin uteliaaseen tapaansa kysellyt lisää, ja Aila on vain heittänyt Timon nimen.

Mutta oliko tosiaan aivan pakko kertoa? Eikö vahtimestarin ammatissa ole mitään salassapitovelvollisuutta? Jos Aila tiesi, että Essi ja Timo ovat seurustelleet, mutta eronneet, miksi hän meni kertomaan Tapanille yhtään mitään…

Toisaalta miksi edes vaivata asialla päätään. Onhan se Timo aika kusipää ja sille oli ihan oikein, että Tapani pisti sen tiukoille. Jos ­tilanne ei olisi ollut niin nolo, ­Essiä olisi saattanut jopa naurattaa ­Timon hätääntynyt katse, kun ­Tapani otti videotykin puheeksi. Omatpahan ovat sotkunsa ja ­ongelmansa, Essi ajattelee, ­onneksi en ole niihin osallisena. Muttei hänkään haluaisi, että vieraat ihmiset kertovat hänen henkilökohtaisesta elämästään asioita. Ja Aila on vieras. Ei ehkä Tapanille, mutta ­Essille. Eiväthän he ole tavanneetkaan kuin ihan ohimennen.

Mutta silti Essi olisi toivonut, että hän olisi nähnyt Ailan tänään ja päässyt sanomaan ja kysymään asioita suoraan. Ainakin video­tykistä Essi olisi Ailan kanssa ­puhunut ja siitä, miksei Aila ole ­pitänyt Tapaniin yhteyttä.

Essi valuu muiden perässä luokkaan. Hänen tekisi mieli kääntyä ovelta pois, mutta hän on tehnyt Tapanin kanssa sopimuksen kurssien suorittamisesta ja yrittää pitää lupauksestaan kiinni.

Istuessaan alas Essi huomaa, että hänestä tuntuu aika oudolta se, että hän tosiaankin välittää siitä, että hänen isäänsä kohdellaan asianmukai­sesti parisuhteessa. Mikä ihme se sellainen nainen on, joka ei enää vastaile puhelimeen ja vain yht­äkkiä häippäisee paikalta sano­matta sanaakaan? 

Yleensä Essi ja Tapani eivät puhu juuri mistään, varsinkaan mistään  vakavista asioista, mutta ­silti heidän välillään on hyvin vahva ­yhteys. Sitä ei ehkä ulkopuolinen heti havaitse, mutta Essi tietää, ­että heistä kumpikin tahtoo aina toisen voivan hyvin.

Tapani käy ostamassa kukat ­ruokatunnilla ja pyytää myyjää laittamaan niihin kosteutta, että ne kestäisivät paketissa iltaan saakka. Myyjä kehuu Tapanin kukka­valintaa. Sanoo liljojen olevan näyttäviä ja kestävän kauan. Se on selvä keskustelunavaus, ja tavallisesti Tapani alkaisikin rupatella myyjän kanssa, mutta tänään hän ei ole juttutuulella. Töissä on ­pakko pinnistää, koska mykkä, sulkeutunut ja huonotuulinen linja-autonkuljettaja on pelottava ilmestys. Vaimonsa kuoleman jälkeenkin Tapani jaksoi hymyillä töissä, ­vaikka muuten oli aivan murtunut.

Nyt kukaan ei ole kuollut, joten toivoa on aivan toisella tavalla kuin silloin. Mitenkä sitä hautajaisistakaan selvisi, Tapani ajattelee. Lapsen kanssa seistiin sateen piekseminä. Lapsi pudotti ruusun kädestään arkun päälle. Itki kovasti. Huusi äitiä. Sieltä haudan ääreltä ollaan tänne asti rämmitty…
Myyjä ojentaa puketin Tapanille ja kysyy, tarvitseeko tämä kanervia tai callunoita parvekkeelle tai oven pieleen.
”Haudalle voisin laittaa”, ­Tapani vastaa hetken harkittuaan. ”Tuommoisen valkoisen. Vaimo tykkäsi valkeista kukista.”

Heikki istuu autossa, kun Sirkka soittaa ja sanoo haluavansa selittää. ”Kun jäi se asia kesken, kun sinun piti lähteä.”
Heikki on vaivaantunut, hän ­sanoo suoraan, että keskustelun­aihe on hänelle hankala. ”Minä en voi ihan totta ottaa sinulta vastaan yhtään mitään. Minä olen katso töissä sellaisessa yrityksessä, että helposti pääsisi iltapäivälehden kanteen tällaisella. Ruokakuski vei vanhuksen omaisuuden, semmoisia otsikkoja ne siitä repisivät.”

Sirkka käskee Heikin olla hetken aikaa hiljaa ja kuunnella mitä ­hänellä on sanottavanaan: ”Minä pidän sinusta, on niin mukava aina kun tulet. Sinä olet ainoa, joka jaksaa tällaista vanhusta vielä käydä tapaamassa.”

”Se on oikein kaunis ajatus, mutta se ei vaan nyt käy päinsä. En minä voi sinun asuntoasi ja tavaroitasi ottaa. Testamenttaa ne hyväntekeväisyyteen.”

”Ne on sellasia huijareita kaikki ne kolehtien keräilijät! Joka vuosi saa uutisista kuulla, että taas on ­joku pomo vetänyt järjestöjen rahat välistä. Ei ne varmaan melkein ­ikinä mene sinne kohteeseen. Minä en sellaiseen lähde. Ei niihin voi luottaa, kun ei pääse näkemään, mihin ne rahat oikeasti laitetaan.”

”Kyllä niitä on ihan luotettavia järjestöjäkin...”

”Ainakaan minä en ole sellai­sesta kuullut. Sinä olet kyllä sellainen ihminen keneen minä voisin luottaa, Heikki. Minä haluaisin ­että sinä huolehtisit kaikesta... Hautajaisista ja muista. Kuka ­nekään järjestää, kun minulla ei ole ketään? Kyllä ihminen ansaitsisi ­oikeat hautajaiset, muistotilaisuudet ja muut. Ei mitään suurta, ­mutta kahvia ja kakkua ja pari ­sanaa. Eikä ne sellaiset järjestöt ­tule minua muistelemaan… Sinä voisit pyytää ystäviäsi ja kertoa niille, että tällainenkin mummo on täällä maan päällä joskus ollut.”

”Älä nyt hölmöjä puhu! Tuohan kuulostaa siltä kuin olisit kuolemassa jo viikossa. Ei pidä maalata piruja seinille, Sirkka. Sinähän olet todella hyvässä kunnossa.”

”Minä olen vanha ja yksinäinen. Ei minulla ole ketään kuka minusta oikeasti välittäisi ja jaksaisi käydä katsomassa. Tytär kuoli ennen kuin ehti syntyäkään, kun oli niin pieni, niin kamalan pieni. Ja ukko aloitti ryyppäämisen melkein heti lapsen hautajaisten jälkeen. Viinahan sen miehen vei.”

”Aika rankkaa.”

”Niin, en minä niitä aikoja ainakaan haikaillen muistele.”

”Ymmärrän.”

”Onko sinulla Heikki juoppoja suvussa?”

”Kyllä.”

”No sitten varmaan tiedät millaisia ne tuppaavat olemaan. Varsinkin silloin, kun se viina loppuu ja sitä ei enää saa lisää, kun kaikki kaupat on jo kiinni tai rahat on ­juotu tai pelattu. Sitten ne saattaa muuttua väkivaltaisiksi ja arvaamattomiksi...”
”Niin…”

Sirkka ei ole koskaan ennen soittanut Heikille. Heikki muistaa, kuinka hän kirjoitti numeronsa ­lapulle ja teippasi sen puhelinpöydän edessä olevaan peiliin. Sanoi, että jos tulee hätä, niin soittaa saa. Nyt se hätä tuli, Heikki ajattelee. Sirkka haluaa tietää, että joku hoitaa hänet kunnialla hautaan. Kyllä minä voin luvata, että hoidan hautajaiset, mutta rahaa en voi ottaa.

Kuolema on pyörinyt Sirkan ­puheissa aiemminkin, mutta kenties syksy ja pimeys ovat saaneet vanhuksen ahdistumaan asiasta vielä enemmän. Tilanne saa Heikin tuntemaan olonsa vaivaantu­neeksi, vaikka hän yleensä kuunteleekin Sirkan juttuja kiinnostuneena. ­Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu ­siltä, että jokin omituinen ruokakuskin ja ruokakuskin asiakkaan välinen raja, jota ei kannattaisi ylittää, olisi ylitetty.

Miksi juuri minä? Heikki ajattelee ja miettii erilaisia vaihtoehtoja, miten hän voisi kieltäytyä kohte­liaasti ja auttaa Sirkkaa niin, ettei tämä pahoittaisi mieltään.

Tällaiset tilanteet ovat ehdottomasti tämän duunin haastavimpia puolia, Heikki ajattelee. Helpointa olisi, jos vain osaisi kovettaa ­itsensä, ohittaa kaikki tunteet ja nähdä asiakkaat asiakkaina eikä ­ihmisinä. Mutta edistäisikö sellainen toimintatapa mitään?

”Poliisiauto on tuossa takana, minun pitäisi lopettaa…” Heikki ­sanoo. ”Ei ole handsfreetä.”

”Onko sinulla veljiä tai siskoja?” Sirkka kysyy.

”Ei ole, olen ainoa lapsi… Joskus ihan pienenä sitä oli kateellinen muille, kun kaikilla tuntui olevan niin paljon siskoja ja veljiä, mutta ihan hyvin se meni näinkin.”

”Minulla oli kaksi siskoa ja yksi veli, kaikki vanhempia kuin minä. Muuttivat kotoota pois, kun olin ihan pieni. Nyt ne on kaikki haudassa jo. Sellaista se elämä on...”

”Niin..”

”Ja kuolemasta... Minä tiedän, Heikki, että Jumala ottaa minut taivaaseen vastaan. Kaipa se kuolemaan suhtautuminenkin on näiden vuosien myötä muuttunut, kun se ei enää pelota.”

”Se on hienoa, ettei se pelota.”

”Niin kai. Tämä on hyvä asunto. Myyt sitten, jos et itse halua tänne muuttaa.”

”Voin kyllä Sirkka auttaa sinua etsimään jonkin luotettavan järjestön ja auttaa kaikessa muussakin, mutta asuntoasi ja mitään sinun ­tavaroistasi en voi ottaa. Se on edelleen todella kauniisti ajateltu, mutta en minä vaan voi. Se olisi…”

Kesken lauseen puhelimesta ­alkaa kuulua koputus. Heikki vilkaisee näyttöä. Ruudulla näkyy Heikin pomon nimi. Totuuden­hetki on koittanut, Heikki ajattelee. Nyt se sitten selviää, onko ­minulle mitään käyttöä vaiko ei.

”Sori Sirkka. Nyt tulee toinen puhelu, joka minun on aivan pakko ottaa. Pomo soittaa.”

”Heihei Heikki, tule sitten taas”, Sirkka lopettaa.

Aila kävelee metsässä. Etsii sitä paikkaa, jossa tuli raskaaksi, mutta metsä näyttää kokonaan vieraalta, ja Ailan on vaikea hahmottaa maisemaa. Puut ovat yhtäällä kasvaneet, toisaalla kaadettu. Hakkuualueilla on hankala kävellä. Kumma kun kukaan ei siivoa hakkuiden jälkiä, Aila ajattelee. Ennen metsät siivottiin, risut kasoiksi, hakkuujätteet polttopuiksi.

Äkkiä melkein umpeen kasvanut joentapainen on siinä, aivan edessä. Aila seisahtaa ja hakee suurta kiveä, näkee sen kutistuneen vuosien saatteessa, mutta tunnistaa yhä samaksi.

Siinä hän seisoo ja putoaa muistojensa sudenkuoppaan. He olivat telttaretkellä tyttöjen kanssa. Joivat omenaviiniä ja kuuntelivat ­musiikkia. Kasettiradio kiven ­päällä. Tanssivat paljain jaloin sammalikossa. Kävivät joessa ­pesulla. Virpi-Maija oli kutsunut poikia grillaamaan. Pojat toivat mukanaan lisää juomia. He olivat humalassa kaikki. Grilli ei tahtonut ensin syttyä ja sitten se oli polttaa koko metsän. He saivat tulen sammumaan, nauroivat hysteerisesti, halailivat toisiaan. Virpi-Maija ja Esa hävisivät jonnekin, ja Kaisa ja Sakari tanssivat hitaita toisiinsa kietoutuneina. Jarmo piti Ailaa pystyssä, kun Aila oksensi, tuli hirvittävän huonovointiseksi. Kaatui teltan naruihin. Pääsi juuri ja juuri sisälle telttaan. Ja sammui sinne.

Ailan isä huusi ja raivosi, käski Ailaa sanomaan pojan nimen. ”Kuka se on se lurjus, kuka se on se retku, ala sanoa, nimi tiskiin ja ­heti paikalla. Minä väännän siltä omin käsin niskat nurin!”

Aila istui sängyn laidalla, ei ­sanonut mitään. Isä näytti siltä, ­että löisi, mutta sai jotenkin hillittyä itsensä, ei lyönyt, vaikka varmasti mieli teki antaa Ailalle ­ympäri korvia. Isä huusi, äiti itki, itki ja itki. Maanitteli kertomaan, vuoroin ­rukoili, vuoroin uhkaili. Maalasi eteen ­Ailan tulevaisuudenkuvan, kuinka Aila eläisi jossakin kellarinluu­kussa köyhänä ja ilman työtä sairaan lapsen kanssa. ”Päätä olisi ­sinulla vaikka mihin, mutta jos sen lapsen pidät, niin kaikelle saat sanoa ­hyvästit.”

Koskaan Aila ei ole lapsen isää selvittänyt, eikä kukaan ole koskaan tullut isäksi tarjoutumaan. Ei silloin, eikä myöhemmin. Virpi-Maijan ja Kaisan kanssa Aila olisi voinut puhua, heiltä hän olisi voinut kysyä, mutta jokin esti, kaiketi häpeä siitä, ettei hän itse muistanut koko yöstä mitään.

Sen koommin ei ole selvittelylle ollut tarvetta, Aila ajattelee, ei ­minulla. Minulle on riittänyt se, ­että ollaan Heikin kanssa kahdestaan pärjätty. Mutta Heikin kannalta se ei ole ehkä ollut oikea ratkaisu. Poika on kohta kolmekymmentä, enkä minä ole saanut tällaista asiaa sille kerrottua. Nyt on aika tehdä asialle jotakin.

Aila tietää, että ainakin Virpi-Maija asuu kylällä. On perhepäivähoitaja ja naimisissa seurakunnan kanttorin kanssa. Lainaan siskon pyörää ja poljen käväisemään ­Virpi-Maijan luona, Aila päättää. He kaksi eivät ole nähneet toisiaan pariinkymmeneen vuoteen.

Tapani kuulee askeleet oven ­takaa ja ehtii jo ilahtua, mutta sitten Heikki avaakin oven. Miehet tuijottavat toisiaan ja Tapani nostaa kukkapaketin heidän väliinsä.

”Ei äitis ole kotona?” Tapani ­kysyy. ”Olis kukkalähetys.”

”Ei ole”, Heikki vastaa ja tarkoittaa, ettei Aila ole kotona, mutta T­apani tulkitsee Heikin tarkoittavan kukkalähetystä ja kiirehtii korjaamaan, ettei kyseessä varsinaisesti olekaan mikään lähetys. Hänkään ei tietenkään ole lähettipoika vaan tuli ohikulkiessaan tervehtimään Ailaa.

”Tästä on kyllä paha kulkea ohi, kun on tämmöinen rysänperä”, Heikki lohkaisee. Tapani on jo kääntymässä kannoillaan, kun Heikki jatkaa: ”Tulit äitiä tapaamaan. En tiedä missä se on. ­Haluutko sä kahvia, mulla on ­tuolla valmiina, jos maistuu…”

Tapani ojentaa naurahtaen ­kukat Heikille. ”Vassokuu”, Tapani sanoo. ”Tack så mycket”, Heikki vastaa, ja Tapani seuraa tämän ­perässä sisälle Ailan asuntoon. Heikki nostaa kaapista mukin ja kysyy, käyttääkö Tapani maitoa ja lisää, ettei sitä valitettavasti ole. ”Äidin jääkaapissa on aina maitoa. Se on varmaan kaupungista poissa, kun maitoakaan ei ole.”

Tapani sanoo saavansa kahvin alas mustanakin. Heikki ojentaa mukin ja mikrossa sulattamansa pullat Tapanin eteen. Hän kolistelee kaappeja auki, etsii kukille maljakkoa, ihmettelee ääneen, minne Aila on ne työntänyt. Kun maljakkoa ei löydy, Heikki ottaa yläkaapista suuren lasipurkin ja täyttää sen vedellä. Repii paketin auki, asettelee liljat purkkiin ja nostaa keskelle pöytää.

Täytettyään vielä oman kahvimukinsa Heikki istuu alas Tapania vastapäätä.

”Tyttöystävä sai tänään kenkää”, Heikki sanoo ja Tapani näkee, ettei itku ole kaukana. ”Ja se on ­aivan romuna.”

Tapani alkaa heti kysellä, tiedustelee Irman ikää ja koulutusta ja sitä, kuinka kauan tämä on ollut saman työnantajan palveluksessa. Heikki kertoo minkä tietää. Puhuu hiljaisella äänellä, sanoo olevansa huolissaan. ”Kun Irmalla ei ollut käynyt mielessäkään, että se voisi olla sillä listalla…”

Heikki lisää olleensa aivan ­varma siitä, että joutuu itse pois ja sanoo ihmettelevänsä sitä, miten kellään on varaa laittaa Irman kaltainen kova työihminen ulos. ­Tapani vastaa että se, joka joutuu tekemään päätökset, ei voi koskaan nähdä koko kuvaa. Ei se voi niitä ihmisiä ruveta ajattelemaan sen tarkemmin, koska jos ajattelisi, ei voisi antaa lopputiliä. ”Onhan niitä sellaisiakin esimiehiä jossakin, ­jotka valvovat yönsä alaistensa ­takia. Ennen pitkää sitten nekin siirretään muihin tehtäviin. En ­haluaisi itse sellaiseen asemaan, j­umalaksi. Paljon mieluummin ­minä ajan bussia.”

Heikki ja Tapani juovat kahvia ja syövät Ailan leipomia pullia. Heikki kysyy, onko Tapanilla kiire, ja Tapani sanoo, ettei minkään­lainen. ”Tytär menee luokan ­kanssa teatteriin.”

”Irmalla on jumppa eikä se ­halunnut perua sitä. Sanoi, että nyt sen vasta pitääkin niitä vatsalihaksia tehdä.”

Heikki juoksee lähikauppaan hakemaan maitoa. Sillä aikaa Tapani kävelee Ailan asunnossa ja katselee Ailan hyllyssä olevia ­kirjoja, Ailan seinillään pitämiä tauluja, ja viherkasveja, jotka täyttävät ikkunalaudat ja näyttävät voivan käsittämättömän hyvin.

Heikki ottaa pakkasesta Ailan leipomia pasteijoita ja lämmittää ne mikrossa. Maidon lisäksi hän on tuonut muutaman oluen.

”Mulle riittää kiitos ihan vaan lasillinen, kun mulla on auto ­tuossa pihassa”, Tapani sanoo.

”Ja ohikulkiessasi sitten päätit piipahtaa äitiä tapaamassa”, ­Heikki nauraa.

Virpi-Maija halaa Ailaa lämpimästi ja pyytää anteeksi sotkuista kotiaan.

”Minunhan tässä anteeksi pitää pyytää. Tällä lailla säntään oven taakse, mitään ilmoittamatta. Tai taisinhan minä silloin reilut kaksikymmentä vuotta sitten luvata, ­että tulen”, Aila sanoo.
He nauravat kumpikin. Virpi-Maija kertoo talon remontin vieneen hänestä mehut niin, että siivoaminen on jäänyt vähälle. Talo on seitsemänkymmentäluvun laatikko, juuri sellainen, jollaisista ­Aila ei ole koskaan pitänyt. Siksi hän yllättyykin kun astuu taloon sisälle. Ulkonäkö tosiaan pettää, Aila ajattelee. Talo on viihtyisä. Suuret ikkunat ja avarat tilat.

Eteisessä Aila tunnistaa pienen ja siron puusohvan samaksi, joka oli aikoinaan Virpi-Maijan kotona harvoin käytetyssä vierashuo­neessa. Silloin sohvan istuinosa ja selkänoja olivat tunkkaisen vihreät ja käsinojat ja jalat tumman­ruskeat. Nyt sohva näyttää karamellilta valkeine jalkoineen ja punavalko­raidallisine kankaineen.

Aila ihastelee sohvaa ja asunnon iloista ja kodikasta ilmettä. Virpi-Maija sanoo harrastavansa sisustuslehtien lukemista ja sohvalla makaamista. ”Minä olen sellainen, mikä se nyt on se, miksi ne niitä sanoo, se, se… Downshiftaaja.”

Ailalla ei ole hajuakaan, mistä Virpi-Maija puhuu, ja Virpi-Maija näkee sen. ”Siis sellainen, joka ­valitsee palkankorotuksen sijaan lisää vapaa-aikaa. Ikkunoitakaan en ole koko syksynä pessyt!”
”Ei se mitään”, Aila sanoo. ­”Minulla on syöpä.”

Essi istuu teatterissa. Timo on vaihtanut jonkun kanssa lipun niin, että on päässyt Essin viereen. Ensiksi se ärsytti Essiä, mutta sitten hän päätti ettei anna minkään pilata iltaansa. Essi ei ole ollut paljoakaan teatterissa äitinsä kuoleman jälkeen. Äiti rakasti teatteria ja otti Essinkin mukaan.

Kun katsomovalot sammuvat, Essi kysyy Timolta, onko tämän kännykkä varmasti kiinni.

”Äänettömällä”, Timo kuiskaa.

”Laita se kokonaan kiinni. On maailman ärsyttävintä, kun kännykät alkaa surista kesken hiljaisen kohtauksen.”

”Mikä tää on tää juttu?” Timo kysyy. ”Tiedätsä?”

Essin tekee mieli aloittaa esi­telmä siitä, että jos ei ole kuunnellut äidinkielen opettajan puhetta tunnilla, niin näytelmän käsiohjelmasta voi saada yhtä ja toista sel­ville. Mutta sen sijaan hän kumartuu Timon puoleen ja kuiskaa ­tämän korvaan: ”Tää kertoo rakkaudesta. Siitä miten vaikeeta se on ja siitä, että ilman sitä ei voi elää.”

Tapani heittää Heikin Irman luo. Heikki kysyy, haluaisiko ­Tapani tulla vielä Irmaakin tervehtimään, mutta Tapani kiittää kutsusta ja sanoo käyvänsä hautausmaalla ennen kuin menee Essiä vastaan teatterille.

”Luulen vähän, että Irmalla saattaa olla nyt lähihoitajan tarvetta. Sano terveisiä. Kyllä se siitä. Ihan varmasti. Elämästä selviää elä­mällä, ei muuten. Tavataan sitten joskus toiste.”
He kättelevät, ja Heikki lupaa soittaa Tapanille heti, kun kuulee Ailasta jotakin. ”Mä luulen, että se on mennyt käymään Tampereella asuvan ystävänsä luona. Äiti on sen Leenan tytön kummi, ja se tyttö asuu Singaporessa. Kun se tulee käymään, niin ne hälyttää aina mutsin tapaamaan sitä.”

Tapani haluaa uskoa Heikin keksimään selitykseen. Mutta jostakin syystä hänellä on omituinen tunne, ettei kyse ole nyt kummitytön ­Suomen-vierailusta.

Virpi-Maija on halannut Ailaa ainakin kymmenen kertaa. Silittää selkää ja puristaa kädestä. Pyyhkii silmiään ja pyytää anteeksi ­itkuaan.

”Minunhan se pitää anteeksi pyytää, kun tulen tänne sinua ­itkettämään”, Aila yrittää keventää.

Ailaakin itkettää. Se tulee ­yhtenä sekavana ryöppynä ulos hänestä, kaikki se pelko ja huoli ja ahdistus. Kuolemanpelko, Tapanin menettämisen pelko, Heikin pärjäämisen pelko.
Ja ne muistot. Virpi-Maija kuuntelee, osaa kuunnella, on aina osannut, eikä Aila ymmärrä, miksei ­puhunut silloin vuosikymmeniä sitten, miksei silloin jo puhunut ja kysynyt ja itkenyt. Miten sen kaiken silloin nielaisi ja antoi koteloitua sisään.

”Tuliko se Jarmo sinne telttaan?” Aila kysyy ja Virpi-Maija katsoo ­Ailaan niin, että Aila näkee, miten hänen tietämättömyytensä ja hätänsä selviävät ystävälle siinä ­silmänräpäyksessä.

”Ei Jarmo”, Virpi-Maija kuiskaa. ”Sehän lähti kotiin heti, kun sinä tulit huonovointiseksi. Mutta Esa tuli, se oli käynyt ensiapukurssin ja sanoi, että sen on katsottava, ettet sinä tukehdu oksennukseen… Minä etsin Kaisaa ja Sakaria sieltä metsästä sillä aikaa…”

”Onko se vielä hengissä?” Aila kysyy. ”Se on Heikin isä.”