"Miksi juuri minä?" Heikki ajattelee.

Saunassa on juuri oikeanlainen lämpö, ei liian kuuma, vaan ihanasti ­hikoiluttava ja tarpeeksi kostea. Aila on istunut löylyssä jo vaikka ­kuinka pitkään. Hän on käynyt kaksi kertaa järvessäkin. Vesi on kylmää niin kuin se pienissä järvissä aina on ­heti yöpakkasten alettua.

Ilmakin on paljon kylmempi kuin etelässä. Yöbussista noustessaan Aila tajusi lähteneensä matkaan kuin mikäkin turisti, pitkän maan lämpötilaerot ja nuoruu­tensa syksyt täysin unohtaneena. Mittari oli laskenut kuuteen pakkasasteeseen ja pienellä linja-autoasemalla kaikki muut olivat varustautuneet talvitakein, kaulaliinoin ja hansikkain. Ailan takki oli aivan liian ohut, ja farkkujen ­alla olisi pitänyt olla sukkahousut.
Ailan sisar oli  yllättynyt, mutta iloinen Ailan spontaanista kyläilyreissusta. Aila rutisti sis­koaan pitkään ja sanoi kaivanneensa tätä ja irtiottoa elämästään.

”Eihän Heikille ole käynyt ­mitään?” sisko kysyi, ja Aila sai ­selittää pitkään, ennen kuin sisko uskoi, että Heikin elämässä asiat ovat paremmin kuin hyvin.

”Sillä on vakityö ja mukavan tuntuinen naisystävä. Mitä sitä muuta äiti voisi lapselleen toivoa?”

Siskolle ja tämän miehelle tuli ero viitisen vuotta sitten, kun siskon mies löysi uuden ja tuoreemman. Silloin Aila oli edellisen kerran viettänyt pidemmän pätkän sisarensa luona. Sisko asui silloin mukavassa ja viimeisen päälle ­remontoidussa rivitalo-osak­keessa kaupungin keskustassa mutta ­tiesi jo, ettei voisi pitää sitä yksinään. Entinen mies halusi osuutensa ja osake meni myyntiin. Vierailunsa aikana Aila luopui osuudestaan lapsuudenkotiinsa ja sisko päätti mennä sinne asumaan. Aila tiesi, ettei hän itse koskaan muuttaisi ­taloon, ja kesämökiksi se sijaitsi hänen kannaltaan aivan väärässä paikassa. Eikä talosta ­olisi saanut myymällä paljoakaan.

”Aila! Oletko sinä nukahtanut sinne?” sisko huutelee puku­huoneesta. ”Tulehan iltakahville!”

Aila huikkaa, ettei juo kahvia ­iltaisin, ja sisko lupaa laittaa tee­veden liedelle.

”Hiippailen jo talon puolelle. ­Etkä sitten mene enää uimaan.”

Pakko kai se on hyväksyä, ­Tapani ajattelee, ettei Aila halua enää tavata, eikä edes puhua puhelimessa. Mutta sitä en suostu ­hyväksymään, että hyvässä nousukiidossa ollut suhteemme loppuu ilman mitään selityksiä. Aila on ­minulle sen velkaa, että sanoo ­asiat päin naamaa. Eihän tässä nyt ­mitään Shakespearen nuoria ­rakastavaisia olla vaan tanakasti keski-ikäisiä, Tapani miettii.

Pahojakin takaiskuja on elä­mässä tullut eteen ja myös se kaikista pahin: rakastetun kuolema. Joten luulisi, ettei nyt kirveltäisi näin kovasti. Mutta kun kirvelee niin perhanasti. Ja koskee ihan fyysisestikin. Ailan ottama etäisyys tuntuu paitsi käsittämättömältä, myös niin suurelta pettymykseltä, ettei Tapani tiedä miten päin olisi. Hän on soittanut ja tekstaillut, muttei ole saanut Ailasta mitään irti. Ja pariin viimeiseen Tapanin viestiin Aila ei ole edes vastannut.

Käyn Ailan luona, Tapani päättää. Menen sinne ja sanon, että nyt puhutaan. Enkä lähde pois ennen kuin asia on kaivettu perustuksia myöten puhtaaksi.

”Kuule, antaisitko minulle tuon puurasian hyllyltä”, Sirkka-rouva sanoo Heikille. Heikki on kierroksensa lopussa, eikä hänellä ole enää tulenpalavaa kiirettä.

”Onpa hieno”, Heikki sanoo ojentaessaan kukin koristeltua ­rasiaa nojatuolissaan istuvalle vanhukselle.

”Minun mieheni teki tämän ­sodan aikana, puhdetöinä kor­sussa”, Sirkka-rouva sanoo hymyillen. Hän kaivaa laatikosta esiin ­valokuvan ja ojentaa sen Heikille. Kuvassa on jonkinlaisella pöydällä oleva pieni valkea arkku. Sen vierellä seisoo kaunis nuori nainen. Mustissa vaatteissa.

”Minun lapseni on siinä ­arkussa. Oli niin heiveröinen eikä jaksanut elää. Kovasti sitä lasta odotettiin. Eikä saatu toista.”
Heikki istuu Sirkan viereen. Ei ehdi sanoa mitään kun nainen jatkaa: ”Ei ole sisaruksiakaan eikä ­ketään lähisukulaisia. Ei mies­vainajankaan puolella. Naapurin Helinä sanoi, että testamenttaa seurakunnalle kaikki, mutta en ­minä ole mitään seurakunnalta saanut. Kun ei ole omaisia niin kaikki menee valtiolle. Jollei sitten testamenttaa jollekin muulle. Ajattelin, että antaisin kaiken sinulle.”

Heikki nousee ylös. ”Ei”, hän ­sanoo. ”Ei missään tapauksessa.”

Essi kävelee koulun hiljaisilla käytävillä. Rakennuksessa on omituinen tunnelma. Ihan kuin jotain vakavaa olisi sattunut. Essi muistaa, että viime kerran oli näin ­kolkko ilmapiiri, kun yksi koulun oppilaista oli tehnyt itsemurhan. Tänäänkin kaikki ovat tavallista hiljaisempia.

Toisaalta ehkä se on vain tämä syksy. Aamulla herätyskellon soidessa oli vielä pimeää. Vasta kahden kahvikupillisen, facebookkaamisen ja meikkausprosessin jälkeen alkoi kirkastua. Juuri tällainen päivä muistuttaa siitä, että nyt otetaan ensimmäinen askel jokavuotisessa taistossa pimeyttä ja ­koleutta vastaan. 

Essi menee suoraan vahtimestarin kopille, mutta Ailaa ei näy. Sen sijaan toinen vahtimestareista on siellä, nostelee pahvilaatikoita nokkakärryyn. Essi koputtaa ikkunaan ja Muhammed laskee laatikon käsistään ja avaa lasiluukun. Essi kysyy Ailaa, ja Muhammed esittää heti vastakysymyksen:

”Voisinko minä auttaa?´”

”Ei kun mulla on Ailalle asiaa”, Essi sanoo ja saa kuulla, ettei Aila ole koulussa lainkaan. Ei koko päivänä. Eikä koko viikolla.

”Onks se kipee vai?”Essi kysyy ja Muhammed pahoittelee, ettei ­tiedä asiasta enempää.

”Sä et vaan saa sanoo”, Essi töksäyttää. ”Mutta et sä kyllä osaa ­valehdella yhtään. Sun naamasta näkee, että sä fuulaat. Että tää vaan tiedoks jatkoa varten.”

Essi työntää pienen pienet kuulokkeet korviinsa ja lampsii portaikkoon. Missä ihmeessä Aila on, Essi miettii. Hän on kuullut ­kuinka Tapani on soitellut Ailalle. Ei vain kerran vaan monta kertaa, ja Essi näkee, että isä kierii kovaa vauhtia alas siltä onnenkukkulalta, jonne oli leiriytynyt Ailan tavattuaan. ­Essiä ottaa suuresti päähän. Hän ei suoraan sanoen ollut mitenkään ­innoissaan siitä, että isällä on joku naisystävä ja vielä vähemmän ­innoissaan hän oli tajutessaan, ­että se nainen on heidän koulunsa ­vahtimestari. Mutta kun tunnelma kotona muuttui iloisemmaksi ja isä alkoi hymyillä enemmän, niin ­pakko kai Essinkin oli myöntää,­­ ­että naisystävä saattoi olla ihan ­hyväkin juttu.

Aamulla isä tarjoutui heittämään Essin kouluun ja Essi arvasi heti miksi: isä olisi halunnut ­nähdä Ailaa. Kun Essi kieltäytyi, isä meni surkean näköiseksi ja pyysi sanomaan Ailalle terveisiä. Luulisi, että keski-ikäisten seurustelu olisi ­jotenkin järkevämpää, Essi ajattelee, mutta ei, ihan samanlaista säätämistä se näköjään on!

Essi on vihainen isänsä puolesta. Ja hän on vihainen omasta puolestaan. Mitä Aila oikein pelleilee? ­Onko se tullut katumapäälle? ­Tapahtuiko niiden Tallinnan-reissulla jotakin ikävää? Ja minkä takia Aila meni selittämään Tapanille ­Timosta ja siitä, että tätä epäillään varkaudesta. Miksi ihmeessä niiden on ollut pakko puhua Timosta keskenään? Mikä ihmeen keski-iän ylittäneiden juoruseura niillä on ­oikein ollut meneillään?

Onhan Aila voinut ihan normaalisti kertoa Tapanille työpäivänsä kulusta. Videotykistä on ehkä tullut sivulauseessa puhetta, ja Aila on maininnut myös sen, että ryöstöstä epäillään koulun oppilasta. Tapani on normaalin uteliaaseen tapaansa kysellyt lisää, ja Aila on vain heittänyt Timon nimen.

Mutta oliko tosiaan aivan pakko kertoa? Eikö vahtimestarin ammatissa ole mitään salassapitovelvollisuutta? Jos Aila tiesi, että Essi ja Timo ovat seurustelleet, mutta eronneet, miksi hän meni kertomaan Tapanille yhtään mitään…

Toisaalta miksi edes vaivata asialla päätään. Onhan se Timo aika kusipää ja sille oli ihan oikein, että Tapani pisti sen tiukoille. Jos ­tilanne ei olisi ollut niin nolo, ­Essiä olisi saattanut jopa naurattaa ­Timon hätääntynyt katse, kun ­Tapani otti videotykin puheeksi. Omatpahan ovat sotkunsa ja ­ongelmansa, Essi ajattelee, ­onneksi en ole niihin osallisena. Muttei hänkään haluaisi, että vieraat ihmiset kertovat hänen henkilökohtaisesta elämästään asioita. Ja Aila on vieras. Ei ehkä Tapanille, mutta ­Essille. Eiväthän he ole tavanneetkaan kuin ihan ohimennen.

Mutta silti Essi olisi toivonut, että hän olisi nähnyt Ailan tänään ja päässyt sanomaan ja kysymään asioita suoraan. Ainakin video­tykistä Essi olisi Ailan kanssa ­puhunut ja siitä, miksei Aila ole ­pitänyt Tapaniin yhteyttä.

Essi valuu muiden perässä luokkaan. Hänen tekisi mieli kääntyä ovelta pois, mutta hän on tehnyt Tapanin kanssa sopimuksen kurssien suorittamisesta ja yrittää pitää lupauksestaan kiinni.

Istuessaan alas Essi huomaa, että hänestä tuntuu aika oudolta se, että hän tosiaankin välittää siitä, että hänen isäänsä kohdellaan asianmukai­sesti parisuhteessa. Mikä ihme se sellainen nainen on, joka ei enää vastaile puhelimeen ja vain yht­äkkiä häippäisee paikalta sano­matta sanaakaan? 

Yleensä Essi ja Tapani eivät puhu juuri mistään, varsinkaan mistään  vakavista asioista, mutta ­silti heidän välillään on hyvin vahva ­yhteys. Sitä ei ehkä ulkopuolinen heti havaitse, mutta Essi tietää, ­että heistä kumpikin tahtoo aina toisen voivan hyvin.

Tapani käy ostamassa kukat ­ruokatunnilla ja pyytää myyjää laittamaan niihin kosteutta, että ne kestäisivät paketissa iltaan saakka. Myyjä kehuu Tapanin kukka­valintaa. Sanoo liljojen olevan näyttäviä ja kestävän kauan. Se on selvä keskustelunavaus, ja tavallisesti Tapani alkaisikin rupatella myyjän kanssa, mutta tänään hän ei ole juttutuulella. Töissä on ­pakko pinnistää, koska mykkä, sulkeutunut ja huonotuulinen linja-autonkuljettaja on pelottava ilmestys. Vaimonsa kuoleman jälkeenkin Tapani jaksoi hymyillä töissä, ­vaikka muuten oli aivan murtunut.

Nyt kukaan ei ole kuollut, joten toivoa on aivan toisella tavalla kuin silloin. Mitenkä sitä hautajaisistakaan selvisi, Tapani ajattelee. Lapsen kanssa seistiin sateen piekseminä. Lapsi pudotti ruusun kädestään arkun päälle. Itki kovasti. Huusi äitiä. Sieltä haudan ääreltä ollaan tänne asti rämmitty…
Myyjä ojentaa puketin Tapanille ja kysyy, tarvitseeko tämä kanervia tai callunoita parvekkeelle tai oven pieleen.
”Haudalle voisin laittaa”, ­Tapani vastaa hetken harkittuaan. ”Tuommoisen valkoisen. Vaimo tykkäsi valkeista kukista.”

Heikki istuu autossa, kun Sirkka soittaa ja sanoo haluavansa selittää. ”Kun jäi se asia kesken, kun sinun piti lähteä.”
Heikki on vaivaantunut, hän ­sanoo suoraan, että keskustelun­aihe on hänelle hankala. ”Minä en voi ihan totta ottaa sinulta vastaan yhtään mitään. Minä olen katso töissä sellaisessa yrityksessä, että helposti pääsisi iltapäivälehden kanteen tällaisella. Ruokakuski vei vanhuksen omaisuuden, semmoisia otsikkoja ne siitä repisivät.”

Sirkka käskee Heikin olla hetken aikaa hiljaa ja kuunnella mitä ­hänellä on sanottavanaan: ”Minä pidän sinusta, on niin mukava aina kun tulet. Sinä olet ainoa, joka jaksaa tällaista vanhusta vielä käydä tapaamassa.”

”Se on oikein kaunis ajatus, mutta se ei vaan nyt käy päinsä. En minä voi sinun asuntoasi ja tavaroitasi ottaa. Testamenttaa ne hyväntekeväisyyteen.”

”Ne on sellasia huijareita kaikki ne kolehtien keräilijät! Joka vuosi saa uutisista kuulla, että taas on ­joku pomo vetänyt järjestöjen rahat välistä. Ei ne varmaan melkein ­ikinä mene sinne kohteeseen. Minä en sellaiseen lähde. Ei niihin voi luottaa, kun ei pääse näkemään, mihin ne rahat oikeasti laitetaan.”

”Kyllä niitä on ihan luotettavia järjestöjäkin...”

”Ainakaan minä en ole sellai­sesta kuullut. Sinä olet kyllä sellainen ihminen keneen minä voisin luottaa, Heikki. Minä haluaisin ­että sinä huolehtisit kaikesta... Hautajaisista ja muista. Kuka ­nekään järjestää, kun minulla ei ole ketään? Kyllä ihminen ansaitsisi ­oikeat hautajaiset, muistotilaisuudet ja muut. Ei mitään suurta, ­mutta kahvia ja kakkua ja pari ­sanaa. Eikä ne sellaiset järjestöt ­tule minua muistelemaan… Sinä voisit pyytää ystäviäsi ja kertoa niille, että tällainenkin mummo on täällä maan päällä joskus ollut.”

”Älä nyt hölmöjä puhu! Tuohan kuulostaa siltä kuin olisit kuolemassa jo viikossa. Ei pidä maalata piruja seinille, Sirkka. Sinähän olet todella hyvässä kunnossa.”

”Minä olen vanha ja yksinäinen. Ei minulla ole ketään kuka minusta oikeasti välittäisi ja jaksaisi käydä katsomassa. Tytär kuoli ennen kuin ehti syntyäkään, kun oli niin pieni, niin kamalan pieni. Ja ukko aloitti ryyppäämisen melkein heti lapsen hautajaisten jälkeen. Viinahan sen miehen vei.”

”Aika rankkaa.”

”Niin, en minä niitä aikoja ainakaan haikaillen muistele.”

”Ymmärrän.”

”Onko sinulla Heikki juoppoja suvussa?”

”Kyllä.”

”No sitten varmaan tiedät millaisia ne tuppaavat olemaan. Varsinkin silloin, kun se viina loppuu ja sitä ei enää saa lisää, kun kaikki kaupat on jo kiinni tai rahat on ­juotu tai pelattu. Sitten ne saattaa muuttua väkivaltaisiksi ja arvaamattomiksi...”
”Niin…”

Sirkka ei ole koskaan ennen soittanut Heikille. Heikki muistaa, kuinka hän kirjoitti numeronsa ­lapulle ja teippasi sen puhelinpöydän edessä olevaan peiliin. Sanoi, että jos tulee hätä, niin soittaa saa. Nyt se hätä tuli, Heikki ajattelee. Sirkka haluaa tietää, että joku hoitaa hänet kunnialla hautaan. Kyllä minä voin luvata, että hoidan hautajaiset, mutta rahaa en voi ottaa.

Kuolema on pyörinyt Sirkan ­puheissa aiemminkin, mutta kenties syksy ja pimeys ovat saaneet vanhuksen ahdistumaan asiasta vielä enemmän. Tilanne saa Heikin tuntemaan olonsa vaivaantu­neeksi, vaikka hän yleensä kuunteleekin Sirkan juttuja kiinnostuneena. ­Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu ­siltä, että jokin omituinen ruokakuskin ja ruokakuskin asiakkaan välinen raja, jota ei kannattaisi ylittää, olisi ylitetty.

Miksi juuri minä? Heikki ajattelee ja miettii erilaisia vaihtoehtoja, miten hän voisi kieltäytyä kohte­liaasti ja auttaa Sirkkaa niin, ettei tämä pahoittaisi mieltään.

Tällaiset tilanteet ovat ehdottomasti tämän duunin haastavimpia puolia, Heikki ajattelee. Helpointa olisi, jos vain osaisi kovettaa ­itsensä, ohittaa kaikki tunteet ja nähdä asiakkaat asiakkaina eikä ­ihmisinä. Mutta edistäisikö sellainen toimintatapa mitään?

”Poliisiauto on tuossa takana, minun pitäisi lopettaa…” Heikki ­sanoo. ”Ei ole handsfreetä.”

”Onko sinulla veljiä tai siskoja?” Sirkka kysyy.

”Ei ole, olen ainoa lapsi… Joskus ihan pienenä sitä oli kateellinen muille, kun kaikilla tuntui olevan niin paljon siskoja ja veljiä, mutta ihan hyvin se meni näinkin.”

”Minulla oli kaksi siskoa ja yksi veli, kaikki vanhempia kuin minä. Muuttivat kotoota pois, kun olin ihan pieni. Nyt ne on kaikki haudassa jo. Sellaista se elämä on...”

”Niin..”

”Ja kuolemasta... Minä tiedän, Heikki, että Jumala ottaa minut taivaaseen vastaan. Kaipa se kuolemaan suhtautuminenkin on näiden vuosien myötä muuttunut, kun se ei enää pelota.”

”Se on hienoa, ettei se pelota.”

”Niin kai. Tämä on hyvä asunto. Myyt sitten, jos et itse halua tänne muuttaa.”

”Voin kyllä Sirkka auttaa sinua etsimään jonkin luotettavan järjestön ja auttaa kaikessa muussakin, mutta asuntoasi ja mitään sinun ­tavaroistasi en voi ottaa. Se on edelleen todella kauniisti ajateltu, mutta en minä vaan voi. Se olisi…”

Kesken lauseen puhelimesta ­alkaa kuulua koputus. Heikki vilkaisee näyttöä. Ruudulla näkyy Heikin pomon nimi. Totuuden­hetki on koittanut, Heikki ajattelee. Nyt se sitten selviää, onko ­minulle mitään käyttöä vaiko ei.

”Sori Sirkka. Nyt tulee toinen puhelu, joka minun on aivan pakko ottaa. Pomo soittaa.”

”Heihei Heikki, tule sitten taas”, Sirkka lopettaa.

Aila kävelee metsässä. Etsii sitä paikkaa, jossa tuli raskaaksi, mutta metsä näyttää kokonaan vieraalta, ja Ailan on vaikea hahmottaa maisemaa. Puut ovat yhtäällä kasvaneet, toisaalla kaadettu. Hakkuualueilla on hankala kävellä. Kumma kun kukaan ei siivoa hakkuiden jälkiä, Aila ajattelee. Ennen metsät siivottiin, risut kasoiksi, hakkuujätteet polttopuiksi.

Äkkiä melkein umpeen kasvanut joentapainen on siinä, aivan edessä. Aila seisahtaa ja hakee suurta kiveä, näkee sen kutistuneen vuosien saatteessa, mutta tunnistaa yhä samaksi.

Siinä hän seisoo ja putoaa muistojensa sudenkuoppaan. He olivat telttaretkellä tyttöjen kanssa. Joivat omenaviiniä ja kuuntelivat ­musiikkia. Kasettiradio kiven ­päällä. Tanssivat paljain jaloin sammalikossa. Kävivät joessa ­pesulla. Virpi-Maija oli kutsunut poikia grillaamaan. Pojat toivat mukanaan lisää juomia. He olivat humalassa kaikki. Grilli ei tahtonut ensin syttyä ja sitten se oli polttaa koko metsän. He saivat tulen sammumaan, nauroivat hysteerisesti, halailivat toisiaan. Virpi-Maija ja Esa hävisivät jonnekin, ja Kaisa ja Sakari tanssivat hitaita toisiinsa kietoutuneina. Jarmo piti Ailaa pystyssä, kun Aila oksensi, tuli hirvittävän huonovointiseksi. Kaatui teltan naruihin. Pääsi juuri ja juuri sisälle telttaan. Ja sammui sinne.

Ailan isä huusi ja raivosi, käski Ailaa sanomaan pojan nimen. ”Kuka se on se lurjus, kuka se on se retku, ala sanoa, nimi tiskiin ja ­heti paikalla. Minä väännän siltä omin käsin niskat nurin!”

Aila istui sängyn laidalla, ei ­sanonut mitään. Isä näytti siltä, ­että löisi, mutta sai jotenkin hillittyä itsensä, ei lyönyt, vaikka varmasti mieli teki antaa Ailalle ­ympäri korvia. Isä huusi, äiti itki, itki ja itki. Maanitteli kertomaan, vuoroin ­rukoili, vuoroin uhkaili. Maalasi eteen ­Ailan tulevaisuudenkuvan, kuinka Aila eläisi jossakin kellarinluu­kussa köyhänä ja ilman työtä sairaan lapsen kanssa. ”Päätä olisi ­sinulla vaikka mihin, mutta jos sen lapsen pidät, niin kaikelle saat sanoa ­hyvästit.”

Koskaan Aila ei ole lapsen isää selvittänyt, eikä kukaan ole koskaan tullut isäksi tarjoutumaan. Ei silloin, eikä myöhemmin. Virpi-Maijan ja Kaisan kanssa Aila olisi voinut puhua, heiltä hän olisi voinut kysyä, mutta jokin esti, kaiketi häpeä siitä, ettei hän itse muistanut koko yöstä mitään.

Sen koommin ei ole selvittelylle ollut tarvetta, Aila ajattelee, ei ­minulla. Minulle on riittänyt se, ­että ollaan Heikin kanssa kahdestaan pärjätty. Mutta Heikin kannalta se ei ole ehkä ollut oikea ratkaisu. Poika on kohta kolmekymmentä, enkä minä ole saanut tällaista asiaa sille kerrottua. Nyt on aika tehdä asialle jotakin.

Aila tietää, että ainakin Virpi-Maija asuu kylällä. On perhepäivähoitaja ja naimisissa seurakunnan kanttorin kanssa. Lainaan siskon pyörää ja poljen käväisemään ­Virpi-Maijan luona, Aila päättää. He kaksi eivät ole nähneet toisiaan pariinkymmeneen vuoteen.

Tapani kuulee askeleet oven ­takaa ja ehtii jo ilahtua, mutta sitten Heikki avaakin oven. Miehet tuijottavat toisiaan ja Tapani nostaa kukkapaketin heidän väliinsä.

”Ei äitis ole kotona?” Tapani ­kysyy. ”Olis kukkalähetys.”

”Ei ole”, Heikki vastaa ja tarkoittaa, ettei Aila ole kotona, mutta T­apani tulkitsee Heikin tarkoittavan kukkalähetystä ja kiirehtii korjaamaan, ettei kyseessä varsinaisesti olekaan mikään lähetys. Hänkään ei tietenkään ole lähettipoika vaan tuli ohikulkiessaan tervehtimään Ailaa.

”Tästä on kyllä paha kulkea ohi, kun on tämmöinen rysänperä”, Heikki lohkaisee. Tapani on jo kääntymässä kannoillaan, kun Heikki jatkaa: ”Tulit äitiä tapaamaan. En tiedä missä se on. ­Haluutko sä kahvia, mulla on ­tuolla valmiina, jos maistuu…”

Tapani ojentaa naurahtaen ­kukat Heikille. ”Vassokuu”, Tapani sanoo. ”Tack så mycket”, Heikki vastaa, ja Tapani seuraa tämän ­perässä sisälle Ailan asuntoon. Heikki nostaa kaapista mukin ja kysyy, käyttääkö Tapani maitoa ja lisää, ettei sitä valitettavasti ole. ”Äidin jääkaapissa on aina maitoa. Se on varmaan kaupungista poissa, kun maitoakaan ei ole.”

Tapani sanoo saavansa kahvin alas mustanakin. Heikki ojentaa mukin ja mikrossa sulattamansa pullat Tapanin eteen. Hän kolistelee kaappeja auki, etsii kukille maljakkoa, ihmettelee ääneen, minne Aila on ne työntänyt. Kun maljakkoa ei löydy, Heikki ottaa yläkaapista suuren lasipurkin ja täyttää sen vedellä. Repii paketin auki, asettelee liljat purkkiin ja nostaa keskelle pöytää.

Täytettyään vielä oman kahvimukinsa Heikki istuu alas Tapania vastapäätä.

”Tyttöystävä sai tänään kenkää”, Heikki sanoo ja Tapani näkee, ettei itku ole kaukana. ”Ja se on ­aivan romuna.”

Tapani alkaa heti kysellä, tiedustelee Irman ikää ja koulutusta ja sitä, kuinka kauan tämä on ollut saman työnantajan palveluksessa. Heikki kertoo minkä tietää. Puhuu hiljaisella äänellä, sanoo olevansa huolissaan. ”Kun Irmalla ei ollut käynyt mielessäkään, että se voisi olla sillä listalla…”

Heikki lisää olleensa aivan ­varma siitä, että joutuu itse pois ja sanoo ihmettelevänsä sitä, miten kellään on varaa laittaa Irman kaltainen kova työihminen ulos. ­Tapani vastaa että se, joka joutuu tekemään päätökset, ei voi koskaan nähdä koko kuvaa. Ei se voi niitä ihmisiä ruveta ajattelemaan sen tarkemmin, koska jos ajattelisi, ei voisi antaa lopputiliä. ”Onhan niitä sellaisiakin esimiehiä jossakin, ­jotka valvovat yönsä alaistensa ­takia. Ennen pitkää sitten nekin siirretään muihin tehtäviin. En ­haluaisi itse sellaiseen asemaan, j­umalaksi. Paljon mieluummin ­minä ajan bussia.”

Heikki ja Tapani juovat kahvia ja syövät Ailan leipomia pullia. Heikki kysyy, onko Tapanilla kiire, ja Tapani sanoo, ettei minkään­lainen. ”Tytär menee luokan ­kanssa teatteriin.”

”Irmalla on jumppa eikä se ­halunnut perua sitä. Sanoi, että nyt sen vasta pitääkin niitä vatsalihaksia tehdä.”

Heikki juoksee lähikauppaan hakemaan maitoa. Sillä aikaa Tapani kävelee Ailan asunnossa ja katselee Ailan hyllyssä olevia ­kirjoja, Ailan seinillään pitämiä tauluja, ja viherkasveja, jotka täyttävät ikkunalaudat ja näyttävät voivan käsittämättömän hyvin.

Heikki ottaa pakkasesta Ailan leipomia pasteijoita ja lämmittää ne mikrossa. Maidon lisäksi hän on tuonut muutaman oluen.

”Mulle riittää kiitos ihan vaan lasillinen, kun mulla on auto ­tuossa pihassa”, Tapani sanoo.

”Ja ohikulkiessasi sitten päätit piipahtaa äitiä tapaamassa”, ­Heikki nauraa.

Virpi-Maija halaa Ailaa lämpimästi ja pyytää anteeksi sotkuista kotiaan.

”Minunhan tässä anteeksi pitää pyytää. Tällä lailla säntään oven taakse, mitään ilmoittamatta. Tai taisinhan minä silloin reilut kaksikymmentä vuotta sitten luvata, ­että tulen”, Aila sanoo.
He nauravat kumpikin. Virpi-Maija kertoo talon remontin vieneen hänestä mehut niin, että siivoaminen on jäänyt vähälle. Talo on seitsemänkymmentäluvun laatikko, juuri sellainen, jollaisista ­Aila ei ole koskaan pitänyt. Siksi hän yllättyykin kun astuu taloon sisälle. Ulkonäkö tosiaan pettää, Aila ajattelee. Talo on viihtyisä. Suuret ikkunat ja avarat tilat.

Eteisessä Aila tunnistaa pienen ja siron puusohvan samaksi, joka oli aikoinaan Virpi-Maijan kotona harvoin käytetyssä vierashuo­neessa. Silloin sohvan istuinosa ja selkänoja olivat tunkkaisen vihreät ja käsinojat ja jalat tumman­ruskeat. Nyt sohva näyttää karamellilta valkeine jalkoineen ja punavalko­raidallisine kankaineen.

Aila ihastelee sohvaa ja asunnon iloista ja kodikasta ilmettä. Virpi-Maija sanoo harrastavansa sisustuslehtien lukemista ja sohvalla makaamista. ”Minä olen sellainen, mikä se nyt on se, miksi ne niitä sanoo, se, se… Downshiftaaja.”

Ailalla ei ole hajuakaan, mistä Virpi-Maija puhuu, ja Virpi-Maija näkee sen. ”Siis sellainen, joka ­valitsee palkankorotuksen sijaan lisää vapaa-aikaa. Ikkunoitakaan en ole koko syksynä pessyt!”
”Ei se mitään”, Aila sanoo. ­”Minulla on syöpä.”

Essi istuu teatterissa. Timo on vaihtanut jonkun kanssa lipun niin, että on päässyt Essin viereen. Ensiksi se ärsytti Essiä, mutta sitten hän päätti ettei anna minkään pilata iltaansa. Essi ei ole ollut paljoakaan teatterissa äitinsä kuoleman jälkeen. Äiti rakasti teatteria ja otti Essinkin mukaan.

Kun katsomovalot sammuvat, Essi kysyy Timolta, onko tämän kännykkä varmasti kiinni.

”Äänettömällä”, Timo kuiskaa.

”Laita se kokonaan kiinni. On maailman ärsyttävintä, kun kännykät alkaa surista kesken hiljaisen kohtauksen.”

”Mikä tää on tää juttu?” Timo kysyy. ”Tiedätsä?”

Essin tekee mieli aloittaa esi­telmä siitä, että jos ei ole kuunnellut äidinkielen opettajan puhetta tunnilla, niin näytelmän käsiohjelmasta voi saada yhtä ja toista sel­ville. Mutta sen sijaan hän kumartuu Timon puoleen ja kuiskaa ­tämän korvaan: ”Tää kertoo rakkaudesta. Siitä miten vaikeeta se on ja siitä, että ilman sitä ei voi elää.”

Tapani heittää Heikin Irman luo. Heikki kysyy, haluaisiko ­Tapani tulla vielä Irmaakin tervehtimään, mutta Tapani kiittää kutsusta ja sanoo käyvänsä hautausmaalla ennen kuin menee Essiä vastaan teatterille.

”Luulen vähän, että Irmalla saattaa olla nyt lähihoitajan tarvetta. Sano terveisiä. Kyllä se siitä. Ihan varmasti. Elämästä selviää elä­mällä, ei muuten. Tavataan sitten joskus toiste.”
He kättelevät, ja Heikki lupaa soittaa Tapanille heti, kun kuulee Ailasta jotakin. ”Mä luulen, että se on mennyt käymään Tampereella asuvan ystävänsä luona. Äiti on sen Leenan tytön kummi, ja se tyttö asuu Singaporessa. Kun se tulee käymään, niin ne hälyttää aina mutsin tapaamaan sitä.”

Tapani haluaa uskoa Heikin keksimään selitykseen. Mutta jostakin syystä hänellä on omituinen tunne, ettei kyse ole nyt kummitytön ­Suomen-vierailusta.

Virpi-Maija on halannut Ailaa ainakin kymmenen kertaa. Silittää selkää ja puristaa kädestä. Pyyhkii silmiään ja pyytää anteeksi ­itkuaan.

”Minunhan se pitää anteeksi pyytää, kun tulen tänne sinua ­itkettämään”, Aila yrittää keventää.

Ailaakin itkettää. Se tulee ­yhtenä sekavana ryöppynä ulos hänestä, kaikki se pelko ja huoli ja ahdistus. Kuolemanpelko, Tapanin menettämisen pelko, Heikin pärjäämisen pelko.
Ja ne muistot. Virpi-Maija kuuntelee, osaa kuunnella, on aina osannut, eikä Aila ymmärrä, miksei ­puhunut silloin vuosikymmeniä sitten, miksei silloin jo puhunut ja kysynyt ja itkenyt. Miten sen kaiken silloin nielaisi ja antoi koteloitua sisään.

”Tuliko se Jarmo sinne telttaan?” Aila kysyy ja Virpi-Maija katsoo ­Ailaan niin, että Aila näkee, miten hänen tietämättömyytensä ja hätänsä selviävät ystävälle siinä ­silmänräpäyksessä.

”Ei Jarmo”, Virpi-Maija kuiskaa. ”Sehän lähti kotiin heti, kun sinä tulit huonovointiseksi. Mutta Esa tuli, se oli käynyt ensiapukurssin ja sanoi, että sen on katsottava, ettet sinä tukehdu oksennukseen… Minä etsin Kaisaa ja Sakaria sieltä metsästä sillä aikaa…”

”Onko se vielä hengissä?” Aila kysyy. ”Se on Heikin isä.”

Reija ymmärtää pelänneensä arjen jakamista Ilkan kanssa, mutta tajuaa viimein, että se on juuri se, mitä hän kaipaa. Testiajo on tullut päätökseen.

Hiplasin koristetyynyn tupsuja. Aika oli kulkenut toisin kuin kotona. Työt eivät olleet käyneet mielessäkään, mutta yhdeksäntenä matkapäivänä arkiaamujen touhut alkoivat tunkea mieleen. Herätys puoli seitsemältä, asukokonaisuuden hätäinen valitseminen – iso ponnistus aamun kiireessä ja vain koska en ikinä ole oppinut päättämään tulevan päivän vaatetuksesta edellisenä iltana – pikainen työmeikki, hiusten sähköisyyden taltuttaminen… miten kuormittavalta se kaikki nyt tuntuikaan.

Lojuin paksulla silkkipeitolla enkä oikein käsittänyt, kuinka viikon kuluttua osaisin suittuna solahtaa takaisin organisaatiomuutosten, tiedotteiden ja embargojen maailmaan.

Ei auttanut, uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Ahdisti kun mietin sitä istumisen ylimäärää, joka taas kohta piinaisi lonkkiani ja selkääni.

Selailin lähistöllä sijaitsevan kylpylän esitettä. Ehkä sivuilta löytyisi reitti toiseen todellisuuteen. Massaggio corpo e mente… Hieronta voisi tehdä hyvää. Jotain erityistä pitäisi vielä keksiä. Rentoutumiselle omistettu päivä tai pari ennen ajoa läpi Euroopan saattaisi olla suurenmoinen juttu, jos kylpylässä osasivat hommansa. Kulmatkin voisi hoidattaa. Ja kädet ja jalat, polvet myös. Voisi häätää orastavan kaulaheltan, antaa rasvasoluille kyytiä, hiotuttaa känsät tiehensä… Löysin lisää sopivia hoitoja esitteen jokaiselta sivulta.

”Mitä ihmettä on watsu?” kysyin Ilkalta.

”Ei aavistustakaan.”

”Soitanko ja kysytään?”

Puheluun vastasi ujosti englantia tapaileva nuori mies, joka selitti, että watsu on shiatsua vedessä. Koska luonnehdinta ei selventänyt toiminnan luonnetta meille juurikaan, päätimme kokeilla. Ajanvarauskirjan rapinaa seurasi ilmoitus, että kolmen vartin kuluttua olisi vapaa aika.

 

Uimapuvut oli äkkiä pakattu, pyyhkeet saisimme kylpylästä. Taas kerran kiipesimme kiemuraisia porraskujia Sasso Barisanosta Civitaan. Läähätimme kuumissamme kun saavuimme hoitolaitokseen, joka vaikutti niin hillityn tasokkaalta, ettei valmiiksi hikinen olemuksemme oikein sopinut tyyliin. Lukuisat kynttilät valaisivat muinaisia kellaritiloja. Puuskutuksen lomassa henkäisin ihastuksesta.

Uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Suorastaan prameassa pukuhuoneessa sain vetää ylleni paksun kylpytakin ja sujauttaa jalkaan tossut, joita koristivat vaaleanpunaiset kimallerusetit. Kun värivalosuihkun jälkeen astuin kallioon louhittuun aulaan, Ilkka jo odotti siellä. Hänen varustuksensa oli muuten samanlainen kuin omani, mutta tossuihin oli vaaleanpunaisen rusetin paikalle kiinnitetty asiallinen tummansininen kangaskaistale.

Pura tässä nyt sitten luutuneita rooleja! Verenpaineeni kihahti. Samalla tajusin, että itse odotin kylpyläkäynniltämme nimenomaan romantiikkaa, hyvin perinteistä romantiikka pienellä twistillä. Ei minua lihasten hyvinvointi kiinnostanut ja rentoutuminenkin vain toisen syliin sulamisena. Miksi pitikin ihmisen rakentua niin ristiriitaisista paloista!

Rauhoituin. En jaksanut alkaa vaahtoamaan sukupuolitetuista tohveleista.

Kaksi nuorta hyvin kaunista naista nouti meidät aulasta ja ohjasi yhä syvemmälle luolastoon. Hiihtelimme tohveleissamme hoitajien perässä kunnes pidemmälle ei enää päässyt. Perimmäinen luolaosasto oli kokonaan allasta, vain tuikkujen levyinen reunus kiersi vettä. Tila muistutti jättiläismäistä kylpyammetta – tai sarkofagia, kuten Ilkka huomautti. Vaikka kivi oli vaaleaa, sen ja kynttilöiden paljous kieltämättä toi mieleen goottilaisen hautakammionäyn.

Meille selitettiin, että laskeutuisimme veteen, johon on liuotettu runsaasti magnesiumsuoloja kellumisen helpottamiseksi. Veden koostumuksen ansiosta pysyisimme pinnalla ilman apuja, mutta siitä huolimatta meitä myös kellutettaisiin, liikuteltaisiin tuettuina hellästi ympäri allasta, jotta saisimme tuntea veden virtauksen iholla. Välillä tehtäisiin kevyitä venytyksiä. Kaiken aikaa saisimme pitää silmät kiinni, unohtaa ulkopuolisen maailman ja lillua kuin sikiö lapsivedessä.

Olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli "vain" ystävyyttä.

Laskeuduimme altaaseen. Jos ei aivan sikiöksi niin kuitenkin vauvaksi oli vaivatonta taantua. Lämmin vesi kannatteli, ja varmemmaksi vakuudeksi kellunta-avustaja tuki niskaa ja päätä samalla otteella, jolla olin itse aikoinani pidellyt Iiristä vauva-ammeessa. Olisin halunnut kertoa sen Ilkalle, mutta puhuminen ei tuntunut sopivan konseptiin. Jättäydyin vieraiden käsien varaan, annoin korvien täyttyä vedellä ja kelluin vaiti.

 

En tänä päivänäkään osaa täysin selittää, mitä watsussa tapahtui. Aivan kuin olisin ollut upotettuna ajattelua kirkastavaan ja rauhoittavaan nesteeseen. Käsitin, että kaiken muun ohessa olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli ”vain” ystävyyttä. Yhtä aikaa ymmärsin, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Meitä kannatteli halu jakaa, halu kohdata uusia tilanteita yhdessä. Olin pelännyt arjen jakamista, mutta vedessä ymmärsin kaipaavani sitä ja pystyväni siihen. Erillisyys oli mahdollista mutta niin oli yhteisyyskin.

Ilkkaa liikuteltiin altaassa uskoakseni samalla tavoin kuin minua. Silloin tällöin tunsin virtauksen, jonka hänen liikkeensä aiheutti. Kahdesti meidän annettiin ajautua hiljaa toistemme kylkeen. Ne olivat lämpimiä ja pehmeitä törmäyksiä. Voisin oppia jakamaan pelot siinä kuin ilotkin.

 

Pukuhuoneessa olin hidas. En olisi tahtonut nousta altaasta. Kuivan maan tavalliset ihmistoimet tuntuivat vierailta. Istuin kylpytakissa ja mietin muodonmuutostani. Muuksi en osannut sitä nimittää. Alle tunnissa olin alkanut tuntea veden varsinaiseksi elementikseni, josta en kaivannut ollenkaan pois. Olin varmaan liian sopeutuvainen.

Hätkähdin kun käteni täysin automaattiohjauksella hakeutui kohti kassini sivutaskua, jossa puhelin odotti äänettömänä. Miten kummalliselta tuntui tarttua puhelimeen ja avata se, turhaltakin.

Kun kapula kuitenkin oli käsissäni, päätin käyttää sitä johonkin hyvään ja tarpeelliseen. Pikainen viestittely Minnan kanssa (onko kaikki ok? – on – onko sulla? – on – paljon kerrottavaa – kahvit? – heti kun rantaudutaan!) kevensi mieltäni. Tuntui äkkiä käsittämättömän ja mittaamattoman luopiomaiselta kaikki se, mitä olin ennättänyt kuvitella Minnan ja Kimmon välille. Päätin, että kun saisin tilanteen asettumaan Ilkan kanssa ja oppisin pitämään Kimmon pois näkökenttäni reuna-alueiltakin, satsaisin Minnaan ja ystävyyteemme. Se oli ollut hapertumisvaarassa pitkään, emmekä tainneet kumpikaan aivan ymmärtää, miksi.

Kellunnan jälkeen olimme Ilkan kanssa nauttineet yrttiteet aulassa. Kun nyt mietiskelin elämänmenoa yksikseni pukuhuoneessa, teetä seurannut jälkihiki alkoi viimein asettua ja pystyin ajattelemaan pukeutumistakin.

Ilmeisesti lilluminen magnesiumsuoloissa lisäsi aineenvaihduntaa. Olin samaan aikaan hyvin virkeä ja aivan uupunut. Ilkka kertoili samankaltaisista tuntemuksista, kun kävelimme kohti piazza Vittorio Venetoa, jonka halki kuljimme useita kertoja päivässä. Siitä oli viikossa muodostunut kaikkien reittiemme leikkauspiste.

Pysähdyimme lepäilemään penkeille. ”Pitäisikö tuolla käydä?” Ilkka kysyi ja osoitti maanalaisiin käytäviin. Roomalaisaikaisista vesivarastoista oli kai kyse. Ajatus kylmänkosteista luolista lämpimän kylpyläkäynnin perään oli minusta erittäin häiritsevä, mutta en protestoinut. Kaupungin vesihuolto oli kiinnostanut Ilkkaa alusta saakka.

Infotaulu lupasi seuraavan opastetun kierroksen alkavan tunnin kuluttua. Ostimme liput ja asetuimme raukeina odottelemaan kivipenkeille, jotka olivat imeneet auringon lämpöä jo tuntuvasti. Kivet olivat kuluneet aaltoisiksi ja sileiksi. Hymyilytti kun ajattelin penkkejä kiillottaneita ja hioneita takamussukupolvia.

Vieressämme istui vanha mies, joka hyräili hiljaa itsekseen ja katsoi meitä uteliaan kiinnostuneena. Hymyilimme toisillemme. Mies otti sen keskustelunavauksena ja alkoi kertoa menneistä ajoista. Se oli enemmän kuin nostalgiaa. Se oli aikamatka. Hän, aito materano, kovan työn kuluttama, olisi halunnut yhä elää entisaikojen arkea. Hän kaipasi raskaan työnteon yhteisöllisyyttä ja yhteisiä rentoutumistapoja. Häntä ei häirinnyt, että vesi oli pitänyt joko kerätä sateesta tai noutaa yhteiskaivoista. Ilkka toivoi, että olisin kysynyt kaupungin sadevedenkeräysjärjestelmästä, mutta kielitaitoni ei riittänyt insinööritieteisiin.

Pistin merkille, että tarinankertojan suussa oli säilynyt vain kolme hammasta. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen sain murteesta selvää, että mies ei valitellut menetettyä terveyttään eikä surrut köyhyyttään tai menetettyjä hampaitaan. Mies suri laulun ja soiton loppumista ja aasien katoamista. Ja kun hän sitten alkoi laulaa vikkelästi kieppuvaa, elämää ikiajat rytmittänyttä piirilaulua, näin hänet luola-asumuksen edustalla, kuulin kärrynpyörien kolinan epätasaisella kiveyksellä ja haistoin avotulelta nousevat ruoan tuoksut. Mies tanssitti sormiaan ilmassa. Kyyneleet nousivat laulajan silmiin ja jostain ne löysivät tiensä myös minun poskilleni.

Olin unohtanut kääntää miehen repliikit Ilkalle. Se ei haitannut. Ilkka istui vieressä ja tuntui ymmärtävän kohtaamisesta tärkeimmän ilman minun aukkoista tulkkaamistanikin.

Olin niin onnellinen kaikesta, hampaattomasta miehestä, hänen laulustaan ja tanssivista käsistään, Ilkasta ja yhteisestä kellumisestamme, etten tiennyt kuinka päin olla. Hyväksyin tilani, olin hiljaa ja uskoin siinä hetkessä tavoittaneeni matkamme todellisen annin. Se oli paljon suurempi kuin Kimmon varjosta vapautuminen – mikä oli tietysti ilo sekin.

Mieleni oli muuttunut, mutta minä en ollut muuttanut mieltäni. Siinä se oli, metamorfoosini perimmäinen luonne, johon sisältyi vielä sekin helpotus, että kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse. Ilkka ei yrittänyt lumota minua intensiivisellä katseella tai muilla hurmaustoimilla ja muovata sitten mieleisekseen. Ilkka hengitti samaa ilmaa kanssani, katsoi maailmaa rinnallani ja viihtyi.

Kättelimme vanhan miehen, jonka eloisien käsien iho oli ruskeaa ja paksua kuin parkittu nahka. Meidän oli aika laskeutua vesijärjestelmän uumeniin.

Kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse.

Olin käsittänyt koko vesiasian aivan väärin – tai pikemminkin kuvitellut, sillä en ollut perehtynyt aiheeseen ennalta yhtään. Rooman valtakunnan vesi-insinöörien taidonnäytteet ovat tavallinen ihmetyksen aihe, mutta roomalaisten rakentamista luolista ei Palombaro Lungossa ole kysymys. Kapusimme vesivarastorakennelmassa, jota oli alettu rakentaa vasta 1500-luvulla. Verkostoa oli laajennettu siitedes 1800-luvun lopulle saakka, ja vielä pitkälle 1900-luvulle kaupunkilaiset nostivat kesäisin vetensä piazzan alta. Talvisaikaan monelle sen sijaan riitti sadeveden kerääminen tai Gravinan virta.

Salaperäisiä reittejä tihkunutta pohjavettä oli varastoitu aivan kaupungin keskustan alle viisi miljoonaa litraa. Luolat olivat valtavia, kuusitoista metriä korkeimmillaan. Seinissä aivan lähellä kattoa näkyi yhä veden ylin raja. Muutamat pudonneiden ämpäreiden aiheuttamat ruosteympyrät kuvioivat kattoa. Piazzalla olivat yhä tallessa kaivojen paikat ja myös ne näkyivät katossa.

”En osaa edes kuvitella, miten suurta vaivannäköä eläminen täällä on vaatinut”, sanoin Ilkalle.

”Näin tämä on syntynyt koko kaupunki”, Ilkka sanoi. ”Ei riitä, että kaivaa. Jokaisen louhoksen jokainen kivi on rahdattu rakennusmateriaaliksi maan pinnalle.”

”Käsivoimin varmaan.”

”Käsivoimin. Ei kai täällä ollut sähköäkään ennen 50-lukua.”

”Eikö vesivoimaa olisi voinut valjastaa? Onhan se puro nyt kuitenkin joki.”

”Niin, osan vuotta”, sanoi Ilkka. ”Ei riitä veden määrä, en usko.”

Hetken mielijohteesta loikkasin tulevaisuuden energiaratkaisuihin: ”Milloin fuusiovoima saadaan käyttöön?”

”Ytimiä rakentamaan haluaisit?” Ilkka kysyi yllättyneenä.

”Eikö se olisi turvallisempaa kuin niiden halkominen?” sanoin ja otin Ilkkaa kädestä kiinni.

”Se siinä on ajatus. Ja tehokkuudenkin olisi tarkoitus olla suurempi. Joskus. Vielä ei osata.”

”Milloin osataan?”

”Ainakin muutama kymmenen vuotta menee vielä, että saadaan fuusio rauhanomaiseen käyttöön”, Ilkka kertoi valistuneen arvauksensa.

Ytimien hallittu yhdistyminen… Kaikki tuntui sinä päivänä liittyvän kaikkeen. Oliko meillä niin paljon aikaa? Muutamia kymmeniä vuosia?

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Miehen kasvojen yli kulki hallitsematon reaktio. Kysymykseni putosi kuin vetypommi. Mistä se tuli, en tiedä. Asiasta ei ollut puhuttu tavuakaan.

”Ihan sama”, Ilkka sanoi.

Just. Ihan sama. Pitikin mennä mokaamaan. Taas.

Katselin varpaitani vaivaantuneena. Ne olivat samassa asennossa kuin ennenkin. Tietysti. Mitä minä olin odottanut, muodonmuutosta, hah!

”Ihan sama”, Ilkka toisti, ”ihan herttaisen yksi ja sama, miten se tapahtuu, kunhan vain tapahtuu.”

Uskalsin nostaa katseeni. Ilkan kasvot loistivat. Oi hyvänen aika! Mieshän halusi naimisiin!

”Suloinen mies”, minä sanoin enkä hihkunut yhtään, ajattelin vain, että minun mieheni se siinä ja viimeinkin yksikössä. Siinä se kulkee rinnalla, suloinen mieheni. Viimeinkin!

”Seuraavaa matkaa varten perustetaan yhteinen tili”, Ilkka sanoi.

Kukaan ei koskaan ollut ehdottanut minulle mitään yhtä romanttista.

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Palasimme perusteellisesti uuvutettuina asuntoomme. Luolat ja kaikki ihmeelliset tulevaisuudennäkymät, jotka olivat yllättäen piirtyneet eteemme – se kävi suuresta myllerryksestä meille molemmille. Ilkka rojahti lepäämään, mutta minä tunnistin väsyneenäkin itsessäni levottomuuden, joka vaati toimintaa. Kaivoin matkalaukun esiin. En ollut pitänyt villapuseroita kertaakaan. Ehkä niitä vielä paluumatkalla tarvittaisiin. Lumet olivat varmasti sulamaan päin jo kotonakin, mutta maa huokuisi kylmää vielä pitkään. Tanskaan asti luulisi kuitenkin olevan toisenlaista.

Villapuseroita viikatessa se syntyi, ajatus reitistä: Ilkan pitäisi päästä Bastogneen. Olin ajatellut, että jokin konkreettinen kädenojennus olisi vielä tarpeen kaiken Kimmo-säädön jälkeen. Bastogne tarjosi mahdollisuuden.

”Sinulla ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, jos paluumatkalla pysähdyttäisiin Bastognessa?” kysyin tunnustellen.

”Ei taida olla aikaa”, Ilkka sanoi eikä edes irrottanut katsettaan kirjasta.

En aikonut antaa hänen sivuuttaa suunnitelmaa noin vain. Minun piti näyttää, että kykenin ajattelemaan hänenkin tarpeitaan. Joutuisimme joka tapauksessa lähtemään viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos noudattaisimme alkuperäistä aikataulua, pitäisi ajaa suorinta tietä kotiin, mutta mikäpä meitä Materassa pidätteli, voisimme hyvin lähteä aiemmin.

Ilkka oli halunnut Bastogneen tullessa, Ilkka pääsisi Bastogneen palatessa.

”Lähdetään jo huomenna, sitten on aikaa”, sanoin. ”Voidaan yöpyä siellä.”

Ilkka ei kuunnellut, örähti vain. Eikö hän voinut vähemmällä ymmärtää, että yritin hyvittää kaiken? Kiepaus Bastognen kautta oli kädenojennus, se olisi suhteemme seuraavan asteen ensimmäinen askel, se oli –

Pysähdyin. Eihän minun itseäni tarvinnut suunnitelmasta vakuuttaa vaan Ilkka. Siirryin suorempaan toimintaan:

”Ilkka, minä täten juhlallisesti lupaan sinulle yhden asian: testiajo on nyt suoritettu. Uskallatko pidentää ajomatkaa kanssani?”

”Olenko kamala?” kysyin. ”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

Villapaitojen viikkaamisesta olin edennyt kenkälaatikoiden lajitteluun. Niitä oli kaksi enemmän kuin alun perin.

Jutteluni oli saanut Ilkan nousemaan sängyltä. Hän oli kaivautunut jääkaapin uumeniin. Nyt mies kohottautui sieltä samppanjapullon kanssa.

”Pakataanpa sitten”, hän sanoi ja kääntyi varomattomasti. Kenkämuurini sortui. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä – Reija, monetko näitä oikein on?”

”Muutamat on Iirikselle. Tuliaisia”, väistin.

Ilkka iski silmää. En tiennyt, että hän osasi.

”Olenko kamala?” kysyin.

”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

 

Ilkka on nyt valaissut elämääni jo vuosia. Ei hän ole ritari eikä muusakaan, kunhan vain kumppani ja luullakseni sopivin mahdollinen. Hän luo arkeeni valoa, mutta ei hänkään olisi siihen kyennyt, ellen itse olisi sitä mahdollistanut.

Vielä emme ole ehtineet naimisiin. Meillä on loppuelämä aikaa.

Taipaleemme alkoi huterasta kävelystä kapeilla kujilla ja jyrkänteen reunalla noina keväisinä päivinä Materassa. Siellä me viimeisenä iltanamme kävelimme taas rinnatusten, Ilkka ja minä, vierellämme kaikki kummituksiksi hiutuneet exät, mutta enää ei yksikään välissä. Välissämme ei ollut mitään, ei pyörää, ei tietokonetta, ei salkkua. Tavarat oli jo rahdattu autoon.

Tartuin Ilkan käteen. Ele oli arkinen, helppo ja lämmin, ele, jonka halusin toistuvan päivittäin.

Ilkka katsoi Gravinan kaivamia karuja rinteitä ja sanoi: ”Ihminen nyt kokeilee kaikenlaista.”

Vielä kerran minun piti irrottaa otteeni ja pudota epäilyyn. ”Mitä yrität sanoa?” kysyin. ”Olenko minä vielä kokeilussa?”

”Minä en tee kokeita”, Ilkka sanoi naamalla, josta en ole vielä tänä päivänäkään oppinut tietämään, onko se vakava vai hymyilevä. ”Muista, että olen teoreettinen fyysikko. Ja teoriassa meillä menee minusta oikein hyvin.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”

”Käytännössä en tiedä, mutta teoriassa tätä”, Ilkka sanoi ja suuteli minua jyrkänteen laidalla.

Meitä ei uhannut mikään. Laakso oli vehreä. Haukat kirkuivat iloisesti.

Jatkokertomus päättyy.

 

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Reija ymmärtää olevansa Kimmon jäljiltä niin rikki, että hänen on vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan. Uusi kohtaaminen Kimmon kanssa avaa Reijan silmät.

Se yö oli koko matkallamme ensimmäinen, joka aidosti tuntui rakastavaisten yöltä. Myös uni oli syvää ja hyvää.

Aamulla peilistä minua tarkkaili kirkastunut katse. Ensi kertaa pistin merkille sisustuksesta muutakin kuin Ikea-kalustuksen. Miten olin saattanutkin olla huomaamatta! Keittiön pöytä oli hurmaava, satoja vuosia vanhaa tammea, tummaksi patinoitunut. Pöytälevy aaltoili. Entisten ruokailijoiden kyynärvarret olivat jättäneet painaumat kovaan puuhun. Tunsin heidän lämpönsä.

Olimme suunnitelleet päivän ohjelmaksi reippailua ja kulttuuria heti aamusta saakka, mutta päätimme, että tuhatvuotiset kirkot kyllä odottavat, ja palasimme aamiaisen jälkeen sänkyyn. Ihminen tarvitsee myös aikaa tuijotella kattoon. Tai jonnekin.

Kun silmäni suostuivat taas tarkentamaan muuallekin kuin Ilkan sänkeen, huomioni kiinnittyi nimenomaan kattoon. ”Ruuvejako tuolla on?” Osoitin kahdeksan metrin korkeuteen. ”Eihän noista ole järkeä mitään roikottaa, ei tuonne kukaan kiipeä.”

”No ei”, Ilkka myönsi ja jäi tuijottamaan hänkin. Aloin hätääntyä. Olin kertonut Ilkalle hämähäkkikammostani ja nyt arvasin miehen mittailevan tummia täpliä mahdollisina araknofoobikon uhkina.

”Liikkuvatko ne sinusta?” kysyin.

”Ehkä”, Ilkka empi, ”mutta eivät ne 8-jalkaisia ole, älä pelkää.”

Totta kai pelkäsin, ja pelko lukitsi katseeni kattoon. Tarkkailin vaaraa. Tummentumat alkoivat kuitenkin muuttua silmissäni ruuvinkannoista vähemmän uhkaaviksi Tudor-ruusuiksi. ”Ei kai Materalla mitään ruusujen sodan kanssa ole voinut olla…”, ihmettelin. Mietteeni keskeytyivät, kun yksi täplä putosi kopsahtaen lattialle ja oikeni.

Se oli tuhatjalkainen.

”Kappas”, sanoi Ilkka.

Katossa vietti aikaansa ainakin kolmekymmentä punaruskeaa tuhatjalkaista. Suurin osa niistä oli kiertynyt somasti kerälle, osa vietti aikaansa vääntyneenä J:n muotoon.

Huokaisin helpottuneena. Ilkka katsoi minuun ihmetellen: ”Ne voivat olla myrkyllisiä.”

”Ihan sama kunhan eivät ole hämähäkkejä”, sanoin ja pomppasin sängystä viileälle kivilattialle harvinaisen valmiina päivän seikkailuihin.

 

Kun reippailumme aluksi kapusimme Via Sette Doloria ylös, kujan kärsimyksentäyteinen nimi ja pakomatkani sitä alas unohtuivat, niin valoisa oli päivä. Suuntasimme kohti Möykkykirkkoa. Se oli meiltä edelleen sisältä näkemättä, vaikka itse möykky osui silmiin joka päivä. Emme olleet onnistuneet selvittämään, oliko Möykyksi puhuttelemani kukkula aito maastonmuoto vai ihmisen tekoa.

Koska kirkko oli ulkoapäin niin merkillinen, olin odottanut sisätiloilta jotain aivan erityistä. Sisus oli tavallaan pettymys: rapautuneilta freskoseiniltä tuijottivat vastaan samat Bysantin ikonikasvoiset pyhimykset, joihin uskoin törmänneeni jo lukuisat kerrat muualla. En oppinut erottamaan miehiä toisistaan. Vain museossa olin tavannut mieleen iskostuneen pyhimyksen: miehen päässä sojotti kirves.

Jatkoimme möykyn alapuolelle kirkkoon, joka oli rakennettu aivan rotkon reunalle. Pyhätön nimeksi paljastui San Pietro Caveoso, mikä oli hyvin hyödyllinen tieto, sillä viimeinkin aloin hahmottaa, mikä osa Materasta tarkalleen oli Sasso Caveosoa, mikä Barisanoa ja mihin väliin Civita asettui.

”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

Alttarin edessä koristeellisen kirjatelineen päällä lepäsi avoinna arkinen kansio, sisällään paksu nippu kuluneita muovitaskuja. Pysähdymme lehteilemään sivuja ja kohta ymmärsin: pyhimyskalenteri. Lähes joka päivälle oli pyhimys tai muutama. Kaikkien pyhien päivät eivät kuitenkaan ole juhlapyhiä. Vähäisemmät pyhimykset saavat tyytyä muistopäiviin. ”Miten mahtaa olla muistamisen kanssa…”, Ilkka mutisi.

Siirryin kuorista sivummalle tutkimaan seinämaalauksia ja nyt viimeinkin näin tuoreudessaan pysäyttävän pyhimyskuvan: ”Vain italialaiset pystyvät tuohon”, sanoin ja osoitin isoa freskoa.

”Mihin?”

”Et huomaa?” nauroin. Minun piti melkein piirtää ääriviivat kädelläni ennen kuin Ilkka pisti merkille mitään outoa seinän kokoisessa Mariassa, joka perinteiseen ja monesti kuvattuun tapaan kantoi Jeesus-lasta käsivarrellaan.

Vähemmän perinteiseen tapaan Pyhän Äidin toisessa kädessä roikkui käsilaukku.

”Mitä voi madonna kantaa käsilaukussa? Vapahtajan vaippoja ehkä?” Ilkka mietti.

Miehen hymy oli äkkiä niin täynnä valoa, että se toi mieleeni Iiriksen ensihymyn. Minun lapseni, minun vauvani… ja ennen kuin ehdin estää, suustani pullahti: ”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

”Kai tuo on retorinen kysymys?”

”Ei ole. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys.”

Se oli. Ilkka voisi haluta lapsia. Hänellä oli kaksi poikaa, hän voisi haluta lisää. Emme olleet keskustelleet aiheesta, en halunnut keskustelua ja silti olin avannut suuni. Olin aivan yliherkässä tilassa.

Ilkka ymmärsi olla jatkamatta. (Nyt tiedän, että koko aihetta ei hänelle edes ollut.) Sen sijaan hän muotoili huolellisesti: ”Nyt ehkä utelen, anteeksi jos liikaa, mutta onko mahdollisesti niin, että olet joskus joutunut, tai ehkä pikemminkin päätynyt, elämään arkeasi sellaisessa todellisuudessa, joka ei ole sopinut sinulle?”

Mitä minä olisin voinut vastata?

”Niin”, sanoi Ilkka, ei yhtään enempää. Siinä oli kaikki.

Nielaisin. Lämpö ja ymmärrys koskettivat. Voiko olla, että edessäni seisova mies tuotti vain hyviä yllätyksiä? En olisi ollut oma itseni, ellei seuraava ajatukseni olisi kiirehtinyt varoittamaan: liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen.

Astuimme ulos kirkosta. Aurinko paistoi aukion kiveykseen niin että heijastus häikäisi kuin maalishanget. Kuivasin silmäni ja samalla pyyhin liikutuksen loitommalle. Paljon oli vielä selvitettävää ennen kuin antaisin itselleni luvan rentoutua.

 

Kirkon turvallisen kyljen vierestä – sen, jonka alla ei suoraan ammottanut rotko – alkoi nauhoilla eristetty alue, jossa luola-asumukset olivat selvästi jääneet huolenpitoa vaille. Alue oli suljettu luultavasti sortumisvaaran vuoksi. Raunioituneet asumukset kiinnostivat minua. Ilkka olisi tyytynyt nojailemaan aitaan ja katselemaan, miten linnut heittäytyivät jyrkänteen laidalta siivilleen, mutta minä halusin pois tavallisilta poluilta. Halusin myös karkottaa pois Kimmon herättämän pelon. Olisi kiusallista, jos kohtaamisen sivutuotteena kehittäisin vielä korkeanpaikankammonkin.

Muovinauha oli helposti alitettu. Alueella kulki polku, mistä päättelin, ettei maa heti voinut olla sortumassa. Tarkoitukseni oli kurkistaa muutamaan laitimmaisista luolista, koska en halunnut, että Ilkka joutuisi odottelemaan, mutta jo ensimmäistä lähestyessäni olin valmis kääntymään saman tien takaisin. Nenä kertoi, että joku tai jokin käytti aluetta vessanaan.

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa.

Samassa takaa kuului Ilkan iloinen huikkaus. Kielletty maasto oli alkanut kiinnostaa häntäkin. Jatkoin syvemmälle löyhkäävän alueen poluille ja oikeastaan vastoin tahtoani. Tunsin ärtymyksen liikahduksen, samanlaisen, jota aiheuttivat elämän pienet riesat, kadonneen hansikkaan etsiminen tai avaimien jahtaaminen aamun kiireessä. Nyt tosin ensin tulvahti ilo – Kiva, Ilkka tulee seuraksi! – mutta heti perään nosti päätään tympeä väsymys: Miksi en saa olla hetkeäkään rauhassa. Kannoilla seurasi kokonaisempi ajatus, äärimmäisen hankala ja rasittava eikä valitettavasti aivan uusi. Se oli vaivannut minua jo kotona pakatessani: Miksi minä suostun tähän?

Totta kai kaikki nykyiset analyysini ja pohdintani ovat jälkiviisautta. Toimin tuolloin tavoilla, joita en enää käsitä. Olin kuin pahan loitsun kahlitsema. Luultavasti olin vain ylikuormittunut. Joka tapauksessa pääsi tapahtumaan seuraavasti: Ilkka ojensi kätensä tueksi kun laskeuduin korkealta terassitasolta takaisin polulle. Minä onneton en suinkaan tarttunut käteen vaan kivahdin: ”Lakkaa hyysäämästä!”

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa. Vaikka käsitin välittömästi, että nyt syntyi korjattavaa (taas), en malttanut lopettaa: ”Minä pärjään! En ole mitenkään heikko ja vajavainen ilman sinua!” Kun kiivastuneena tuijotin hämmentynyttä miestä alaspäin askelmaltani, osui katseeni hänen jalkoihinsa. Huomasin, että Ilkka oli kompuroinut ja rikkonut housujensa oikean polven. Ei hän epäillyt minun selviytymistäni, hän kehotti varovaisuuteen.

Havainto sai aikaiseksi vain sen, että hyppäsin polulle ja mutisin nolon anteeksipyynnön. Kuljimme takaisin hiljaisuudessa. En jaksanut selittää mitään enkä edes ymmärtänyt, mitä olisin voinut selittää. Ilkka vaikutti melko lyödyltä.

 

Ilkka jäi asuntoon lueskelemaan, kun läksin kaupungille selvittämään ajatuksiani. Ilma tuntui ohuelta ja valo sirisi silmissä. Olin ajatellut väärin, se oli selvää. En vain käsittänyt, missä kaikessa menin vikaan. Ei minun tarvinnut osoittaa Ilkalle mitään. Ilkan mielessä tuskin oli käynyt, että minä olisin jotenkin vajavainen ilman miehen väkevää kättä.

Itsenäisyyteni oli ja on minulle tärkeä, selvä se. Jostain syystä olin luisunut vaalimaan riippumattomuuttani kuin se olisi suurenkin uhan alla. Ja olihan se ollut. Viimeksi edellispäivänä Kimmo oli kirjaimellisesti yrittänyt riippua minussa. Mutta Kimmon häiritsevä ja rikollinen käytös ei tarkoittanut, että varuillaanolon pitäisi olla normaalitila. Järjellä ymmärsin Kimmon julmuuden poikkeukseksi, mutta niin rikki olin, että oli vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan.

Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan.

Kuljeskelin ostoskaduilla päämäärättä. Pysähdyin pohtimaan hansikastilannettani; harkitsin jäätelön maistelemista; punnitsin, jaksaisinko sovitella rintaliivejä. Lopulta seisahduin tuijottamaan neulepuodin ikkunasta sisään. Pieni näyteikkuna oli ahdettu täyteen itse tehtyjä villapaitoja ja -liivejä, jotka näyttivät muutaman vuosikymmenen takaisilta. Tekijän käsiala oli epätasainen, mitä reikäisinkään pitsineulemalli ei pystynyt peittämään. Arvosteluni lakkasi, kun valo äkkiä muuttui niin, etten nähnytkään enää liikkeeseen sisään vaan heijastuin ikkunasta itse.

Se oli oivalluksen hetki, niin klassinen, että aloin nauraa peilikuvalle: Hassu tyttö, täydellistä itseään täynnä ja kyvytön luottamaan kehenkään! Kömpelön ikkunasomistuksen neuleet vetivät vinoon, koko kaupunki kenotti vinossa, minä yksin olin haluton ja kyvytön suvaitsemaan minkäänlaista vinoutta itsessäni. Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan, ritariksi tai enkeliksi, ja silti, kaikesta silottelusta huolimatta, olin kykenemätön luottamaan häneen.

Niin sekaisin en ollut, ettenkö olisi ymmärtänyt, että kykyni luottaa oli kärsinyt kolhuja. Kun tapasin Ilkan, en välttämättä uskonut parempaan, mutta halusin yrittää. Ainakin halusin yrittää unohtaa Kimmon. Muistin Ilkan muutamaan kertaan melko epätoivoisena vakuuttaneen, että hän ON luotettava. Muistin myös nihkeän torjuntani, että ei sitä nyt tarvitse noin vakuutella. Siinä oli junnattu: Ilkka vakuuttelemassa, että tulisin kyllä huomaamaan hänen luotettavuutensa ja minä juuttuneena kantaani (lausuinko sen ääneen vai ajattelinko vain, en onneksi enää muista), että nuo nimenomaiset vakuuttelut olen kuullut ennenkin eikä niihin ole ollut luottamista.

Jo riitti! Hymyilin heijastukselleni voitonriemuisesti ja käännyin niiltä sijoiltani takaisin. En ymmärtänyt, miksi, mutta siinä hetkessä tunsin itseni täysin vapaaksi. Minun ei tarvitsisi pelätä Kimmoa, ei kostaa hänelle, ei varoittaa hänen uutta kumppaniaan eikä etenkään rankaista itseäni. Yritys seurustella Kimmon kanssa oli minun mittapuullani niin äärimmäinen hölmöys, että sen takia en ollut voinut uskoa onnistuvani enää kenenkään kanssa. Nyt uskoin osaavani lopettaa itseni soimaamisen.

Kävelin majapaikkaamme ikionnellisena siitä, että olin mielestäni oppinut jotain. Innoissani julistin Ilkalle heti ovelta: ”Sinun kanssasi minä jaksan itseäni!”

Ilkka hiipi kirja kädessä eteisaulaan. ”Mennään illalliselle”, hän sanoi.

 

Kevät oli päivän aikana ottanut aimo harppauksen kohti kesää. Sujautin jalkaani nudet avokkaat – eivätpä olleet tulleet turhaan mukaan nekään. Ahtauduin kuristaviin alusvaatteisiin ja pujottauduin pitkähihaiseen kellertävään silkkimekkoon. Kaiken rotkoissa resuamisen jälkeen oli virkistävää piirtää kasvot ja laittautua siistiksi. Koko komeuden päälle vedin haalean aprikoosin värisen kevättakin. Etelän kevääseen se sopi, Suomessa olin palellut siinä muutaman vapun.

Emme etsineet muodollista ravintolaa, eikä Materassa sellaista olisi ehkä vastaan tullutkaan. Pienen tallustelun jälkeen päädyimme taverna La Focagnaan. Isäntä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja johdatti liinattomaan pöytään.

”Onkohan tämä…” Ilkka aloitti, ja arvasin, mikä häntä mietitytti. Juuri remontoitu ravintola oli kuin skandityylin showroom, puuta ja selkeitä linjoja. Ehkä ympäristö ei ollut ideaali meille, mutta vakuutin Ilkalle, että proseccot ja pieni purtava auttaisivat.

Niin kävikin. Viini pirskautti aurinkoiset mineraalinsa, pienet oliivit eivät olleet purkkia nähneetkään ja ruokalista vaikutti kelvolliselta. Liian tuttu sisustustyyli unohtui kokonaan, kun viereiseen pöytään asettui kaksi hyvin suittua nuorta miestä. Millin tai parin vahvuiset partakoukerot kuvioivat miesten hymyttömiä kasvoja kuin puupiirroksen viivat. He istuivat harmillisen lähellä, niin lähellä, etten voinut häpeilemättä tuijottaa.

”Ilkka, nyt ei käytetä mitään kansainvälisiä sanoja, äläkä etenkään katso”, pyysin ja vältin huolellisesti viittaamasta saapujiin, ”mutta haluaisin puhua näiden nuorten miesten olemuksesta. Kauanko aamuisin menee jos pitää huoltaa tuollaiset viikset?”

Totta kai Ilkka käänsi päänsä katsoakseen. Minä varoittelemaan: ”Älä nyt tuijota, juttele jotain, kehu vaikka säätä, mutta vastaa sitten, minua kiinnostaa. Katso noita tauluja, samalla näet par- viikset.”

Nyt Ilkka oli juonessa mukana. Hän höpötteli pikkutuulihaukoista ja kaupunkilinnunpöntöistä ja kysyi paljonko viime puhelinlaskuni oli ollut, kunhan tuotti kotoperäisiä pitkiä sanoja, joista ei voinut saada kiinni ilman hyvää suomen kielen taitoa.

”Minulla menisi viikko”, hän sitten naurahti, ”mutta nuo ovat luultavasti harjoitelleet paremmin.”

Pöytään saapui kolmas mies, jonkin verran vanhempi kuin partataiturit. Karskit nuoret miehet kohentautuivat tuoleillaan. Jokin ryhmän dynamiikassa muuttui.

Kun seurueeseen liittyi vielä neljäskin mies, selvästi vanhin, kuvio täydentyi. Aistin tunnelmassa valta-asetelman ja jotain pidäteltyä. Ehkä vain kuvittelin, mutta tänä päivänäkin olen sitä mieltä, että osuin oikeaan. Sanoin Ilkalle: ”Älä sano ääneen sitä kaikkien tuntemaa rosvosanaa joka alkaa ämmällä, se kaikkien tunnetuin, mutta oletko samaa mieltä, että tässä saatamme istua järjestäytyneen rikollisuuden naapureina?”

Ilkka katsoi minua hetken kysyvästi. Kun sitten ymmärrys syttyi hänen katseeseensa, jatkoin: ”Katso tuota miestä, tai älä katso, katso ravintolan isäntää, katso miten liian kohtelias hän on, suorastaan matelevainen.”

”Ei tuo ole kohteliaisuutta vaan pelkoa”, Ilkka sanoi. Isäntä oli kiirehtinyt pöytään kun vanhin mies saapui. Tuntui kummalliselta, että hän naurahteli hermostuneesti.

”Wau, mikä ilmiö, tässä on käynnissä jotain, kaikilla pelokas kunnioitus tai inho, vaikea sanoa kumpi”, selitin innoissani.

Ilkka kertoi, kuinka hän oli lauantaina pistänyt merkille, että kaupunkiin oli lipunut useita suuria mustia autoja, maastomallia, näyttivät luodinkestäviltä. Takapenkille ei nähnyt. Kuljettajilla oli kultaketjut kaulassa, aurinkolasit silmillä ja puvut päällä. Tarkkailemamme ravintola-asiakkaat eivät olleet kuljettajia. He olivat korkeammalla. Tavallisemmissa vaatteissa.

Koko ravintolasali oli hiljentynyt neljännen miehen asettuessa pöytään. Tiesin kyllä, että meillä, Ilkalla ja minulla, oli muitakin asioita käsiteltävänä kuin Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus, lähinnä minun säikkyyteni ja edellisen suhteeni vaikutus siihen, mutta ehkä pelko ja sen aiheuttama jähmettyminen oli juuri se teema, josta minun kannatti tehdä havaintoja. Saattoi olla niinkin, että pelkuruuttani pelasin yhä aikaa: mafiapomoista keskusteleminen kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja käyttäen oli toimiva viivytystaktiikka.

 

Niin kiinnostavia kuin hahmotonta uhkaa tihkuneet miehet olivatkin, emme oikein pitäneet muutoksesta, jonka heidän läsnäolonsa aiheutti ravintolan tunnelmassa. Siksi pyysimme laskun ja päätimme sammuttaa nälän vastapäisessä jäätelöbaarissa, jonka punakirjavaa mosaiikkilattiaa ei voinut olla huomaamatta. Väri houkutteli asiakkaita. Paikkaan oli aina jono.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä.

Jos olisin osannut katsoa ovensuusta ja herkullisesta lattiasta yhtään peremmälle, jäätelöt olisivat mitä todennäköisimmin saaneet jäädä. Kun hetken jonotuksen jälkeen pääsimme astumaan sisään pieneen myymälään, erottui vasemman takanurkan varjoista teehyllyn äärestä tuttu siluetti: Kimmo poninhäntineen. Hänen käsipuolessaan Vappu.

Väistäminen kävi mielessä.

Torjuin halun väistää.

Ilkka näki samat hahmot kuin minäkin, mutta toisin silmin. Hän nyökkäsi Vapulle tervehdykseksi, kohteliaasti mutta epätietoisena siitä muistettiinko hänet.

En halunnut yhtään lisää draamaa. Painotin itselleni, että Ilkka ja Vappu olivat vain kaksi ohikulkijaa, jotka olivat sattuneet juomaan kahvit.

Sitten Ilkka näki Kimmon ensi kertaa. Hän rypisti otsaansa hienoisen kysyvästi, kuin ei olisi ymmärtänyt. Ja silloin minäkin näin: sivullamme seisoi sammunut, lysähtänyt ihminen, joka yritti ulosmitata elämältä jotain, mitä ei voinut saada.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä. Silti olin helpottunut, että baarissa ei ollut vapaita asiakaspaikkoja. Kolmen maun tötteröt käsissämme sovittauduimme Corson vilinää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.