Aila nielee lääkärin sanat, karvaalta maistuvan lauseen, toisen ja kolmannen.

Lääkärin huulet liikkuvat, hän puhuu ja selittää, selittää kaiken juurta jaksaen, leikkauksen tarpeen, kiireellisyyden, etäpesäkkeet kainalossa. Sanat osuvat Ailan päässä olevaan tikkatauluun, aivot laukaisevat auki lattiaan piilotetun luukun ja Aila putoaa perusturvallisuutensa läpi ja kolhii onnentunteensa äkisti teräviksi muuttuneisiin todellisuuden reunoihin.

Lääkäri puhuu, mutta Aila ei ole enää vastaanottohuoneessa. Hän on kaivon pimeydessä, hän on jääkylmässä vedessä, hän on kokonaan kohmeessa. Leikkaus, sairausloma, lääkitys, jatkohoito, hoitosuunnitelma. Aila nielee sanan kerrallaan, lääkärin rauhallisesti asetellut sanat, yhden karvaalta maistuvan lauseen, toisen ja kolmannen. Sanat ropisevat hänen ylleen kuin keskikesän raekuuro.

Ailan kädet ovat puutuneet, sormia pistelee. Hänen keuhkonsa ovat jo täynnä kylmää vettä, kohta hän ei enää hengitä, kohta hän ei enää saa ilmaa. Säästävää leikkausta ei ole mahdollista tehdä, lääkäri sanoo, on tehtävä rinnanpoisto. Aila näkee edessään alastoman Tapanin, Tapanin kylpyhuoneen ovella hammasharja suussaan. Hän itse makaa vuoteella raukeana. Hän hymyilee ja Tapani sanoo, että hän on kaunis. Rinnanpoisto, Aila ajattelee, sitten minä olen yksirintainen nainen. Sitten minä olen kuollut.

 

”Kiitti vaan kun menit vasikoimaan reksille”, Timo sihahtaa ja tarttuu Essiä käsivarresta.

”Ai!” Essi kiljahtaa. Hän pelästyy pahanpäiväisesti sillä ei ole huomannut Timoa, ennen kuin tämä pomppasi hänen eteensä. Timo on odotellut Essiä tämän kotitalon lähistöllä. Ja sinisistä huulista päätellen jo melko kauan.

”Päästä irti”, Essi sanoo. Hänen käsivarteensa sattuu.

”Tiedätsä millaseen kuseen mä sun takias jouduin! Kytät tuli meille kotiin! Mutsi meinas kuolla!” Timo karjuu.

Essi tempoo itsensä irti ja käskee Timon lopettaa, sanoo, ettei ole puhunut rehtorille yhtään mitään.

”Älä valehtele, Kinnunen näki kun sä menit sinne kansliaan.”

”Menin joo kun käskettiin mennä!” Essi huutaa ja kaivelee avaimia taskustaan.

Timo kävelee Essin eteen, pakottaa tämän pysähtymään ja lainaa rehtorin sanoja: ”Tyttöystäväsi kertoi jo kaiken, Timo me tiedämme, että sinä veit sen videonauhurin.”

Essi katsoo Timoa ja yrittää toistaa sanasta sanaan rehtorin kanssa käymänsä keskustelun. Hän sanoo moneen kertaan, ettei ole kertonut videonauhurista mitään. Timo jänkkää ja jänkkää. Vaatii Essiä kertomaan tarkalleen mitä on sanonut, ja Essi toistaa kertomuksensa. ”Mä en kertonut sille mitään, sanoin, etten tiedä mitään ja kieltäydyin siihen vedoten puhumasta koko asiasta.”

Essi on raivoissaan. Hän on vihainen Timolle, joka ei usko häntä, ja rehtorille, joka on vääristellyt Essin sanoja.

”Etteks te voi mennä koko porukka ja kertoo siitä vedonlyönnistä?”Essi ehdottaa. ”Jos pojat tulisi sun kanssa niin...”

”Kaikkia niitä muita kamoja ei oo enää jäljelläkään…” Timo torjuu ehdotuksen heti ja lisää, etteivät he aio myöntää koskaan mitään.

”Kuinka moni tietää, että sinä veit sen tykin?” Essi kysyy.

”Ne, jotka oli mukana vedossa”, Timo sanoo. ”Ja sinä.”

Essi on täysin varma, että muutkin ovat kertoneet asiasta tyttöystävilleen. ”Ja aika paljon mahdollista, että ne tyttöystävätkin on kertoneet sitä eteenpäin… Joten saattaa olla, että kuuden ihmisen sijaan sinun ja videotykin läheisestä suhteesta tietääkin puolet meidän koulusta. Tai ehkä koko koulu. Kaikki muut paitsi opettajat. Ja säkö luulet, ettei kukaan niistä puhuisi poliisille tai reksille?”

Essi avaa alaoven. Timo näyttää surkealta, mutta Essi ei jaksa tuntea myötätuntoa.

”Mun on pakko saada vietyä se takaisin kouluun”, Timo sanoo. ”Ihan millä keinolla tahansa. Tai sitten mä ajan Vantaalle ja viskaan sen Vantaanjokeen.”

Tapani kuulee Essin äänen pihalta. Hän on torkahtanut sohvalle ja jättänyt keittiön ikkunan auki ja herää siihen, kun Essi huutaa. Tapani ponkaa pystyyn ja juoksee ikkunaan, herää kunnolla vasta siinä juostessaan, käsittää, ettei Essi huutanut apua, näkee, että on päivä, että aurinko paistaa, että Essin täytyy olla kotipihalla.

Sydämellä kestää pidempään rauhoittua. Se takoo kylkiluita säikähdyksen moukarilla. Tapani vilkaisee ikkunasta alas pihaan. Essi seisoo huonoryhtisen pojan kanssa oven edessä. Essillä ei selvästikään ole mitään hätää, mutta poika näyttää niin surkealta, että Tapanin käy häntä sääli. Tuollainen finninaama hän on ollut itsekin. Hän muistaa vieläkin, miten hankalaa oli päästä tyttöjen kanssa tyhmiä vitsejä pidemmälle.

”Tulkaa sisälle! Minä keitän kahvit!” Tapani huutaa ja yllättää sekä nuoret että itsensä.

”Faija!” Essi hämmästyy ja näyttää närkästyneeltä.

”Heräsin päiväunilta ja kahvihammasta kolottaa”, Tapani jatkaa ohittaen tarkoituksella moitteeksi tarkoitetut mulkaisut.

”Timon pitää lähteä”, Essi aloittaa, mutta Timo keskeyttää hänet: ”Kyllä mä kahvikupin ennätän juoda.”

”Hienoa”, Tapani sanoo ja tarkoittaa sitä. Hänen on korkea aika päästä selville siitä, mitä Essille oikeasti kuuluu.

Tapani laittaa kahvin tippumaan ja muistaa nähneensä unta, jossa Aila soitti hänelle ja kertoi, että on jossakin sienestämässä eikä löydä metsästä pois.

On kaunis syksysunnuntai. Irma ja Heikki olivat pitkällä kävelylenkillä. Heikki ei ole koskaan harrastanut mitään kävelylenkkejä, ne kuuluvat hänen mielestään keski-ikäisille naisille ja vanhoille pariskunnille, mutta sunnuntaikävely Irman kanssa on nyt romuttanut käsityksen kertaheitolla.

He kävelivät keskustaan ja kävivät aamiaisella mukavassa pienessä kahvilassa, jossa soi käsittämättömän hyvä musiikki. He söivät kiireettömästi, lukivat päivän lehdet ja saivat aikaan kiivaan keskustelun tulevista eduskuntavaaleista ja tanssiohjelman nuorista lahjakkuuksista.

Sitten he jatkoivat lenkkiään ja kiersivät rantoja pitkin ja poikkesivat yhteen pieneen galleriaan katsomaan valokuvanäyttelyä. Joku oli kuvannut koiranulkoiluttajia ja suurentanut kuvat ja laittanut seinille. Heikillä ei olisi tullut mentyä yksinään sellaista eikä suoraan sanottuna minkäänlaista näyttelyä katsomaan. Mutta seistessään galleriassa Irman kanssa, nauraessaan vesissä silmin koirien ja isäntien yhdennäköisyydelle Heikki tajusi, että maailmassa on paljon asioita, joista hänellä ei ole hajuakaan. Ja että niiden tuntemattomien asioiden jakaminen Irman kanssa on likipitäen parasta, mitä hän tietää.

Ei hän ollut ajatellut lapsia ja niiden hankkimistakaan koskaan ennen, mutta nyt edes isäksi tulo ei tunnu mahdottomalta ajatukselta. Heikille Irman lapsiajatukset tulivat yllätyksenä eikä hän osannut heti vastata Irman kysymykseen mitään. Mutta Irma ei siitä loukkaantunut vaan selitti asian uudestaan niin, että Heikkikin pääsi kartalle. ”En mä tarkoita, että meidän pitää tehdä lapsia nyt, mutta mun pitää tietää haluatko sä lapsia vai et, ja haluatko sä lapsia mun kanssa. Mä oon kolmekymppinen. Mä en halua sitoutua ihmiseen, joka ei halua lapsia, koska mä tiedän, että mä haluan. Jos säkin haluat, niin aikataulua voidaan vielä miettiä”, Irma virnisti.

Aila valikoi vaatteita pitkään, mallailee peilin edessä erilaisia vaihtoehtoja ja huomaa laihtuneensa, sillä ennen niin napakat housut ovat selvästi löysät. Aila katselee itseään ja miettii, miltä hän mahtaa näyttää leikkauksen ja hoitojen jälkeen.
Aila sai lääkäriltä pinkan rintasyöpään ja hoitoihin liittyvää luettavaa. Hän on lukenut ne jo moneen kertaan ja lisäksi kaikkea mahdollista netistä: keskustelupalstoja ja syöpäyhdistysten sivuja. Hän tietää, että joka kymmenes suomalaisnainen sairastuu rintasyöpään; arvaa, että talossa, jossa hän asuu, saattaa olla joku muukin kohtalotoveri, samoin kuin koulussa, jossa hän on töissä.

Aila tietää, että hänellä kuten kaikilla muillakin rintasyöpään sairastuneilla on mahdollisuus selvitä muttei voi mitään sille, että ajatukset kuolemasta pyörivät hänen päässään. Hän on rullannut hiuksensa papiljoteille ja kaivanut korviinsa helmikorvakorut korurasian pohjalta. Hän ei halua näyttää ahdistustaan Heikille. Ei missään tapauksessa. Hän kertoisi kyllä, ehkä, mahdollisesti. Mutta tuskin tänään, tuskin nyt kun Heikki tuo naisystävänsä ensimmäistä kertaa kylään.

Aila ei ole tavannut Tapania diagnoosin jälkeen. Hän on joutunut keksimään selityksiä ja on kuullut ihmetyksen Tapanin äänestä, muttei ole voinut muuta. Aila on vältellyt miestä, sillä hän tietää, ettei kykenisi salaamaan asiaa Tapanilta mitenkään. Ei jos he olisivat silmäkkäin.

Aila on rakastunut Tapaniin, se on hänelle itselleen täysin selvää ja luultavasti Tapanikin sen tietää. Hän pitää Tapanista, hän haluaa Tapania ja hän kaipaa Tapania, mutta heidän suhteensa on vasta alussa ja siihen se on hyvä pysäyttääkin. Ailalla on rintasyöpä, eikä hän voi luvata Tapanille enää mitään. Leikkaus ja hoidot ovat vasta edessä, eikä kukaan voi vielä ennustaa, kuinka Aila toipuu tai toipuuko hän.

Minusta ei ole kenellekään nyt, Aila ajattelee ja kipu Tapanista luopumisesta saa hänen sydä­mensä kipristymään kasaan. Tapania ihanampaa miestä tuskin on, Aila ajattelee, kyllä minä olisin halunnut hänet pitää. Mutta Aila tietää, millaista Tapanin elämä on ollut vaimon kuoleman jälkeen, eikä hän halua, että Tapani joutuu käymään kaiken sen murheen uudestaan läpi.

Aila patistaa itseään ryhdistäytymään. Heikki ja Irma tulevat muutaman tunnin kuluttua. Hänellä on vielä paljon tehtävää ennen sitä. Aivan ensimmäiseksi pitää vastata Tapanin iltateekutsuun ja kirjoittaa, ettei ennätä tänään. Ja että ensi viikkokin on aivan hirvittävän kiireinen töiden takia.

Lenkin jälkeen Heikki ja Irma ovat käyneet yhdessä suihkussa ja päätyneet takaisin sänkyyn. Nyt kello näyttää jo puoli kolmea. Heidän on tarkoitus mennä Ailan luokse syömään alle puolen tunnin päästä.

Heikki on viimeiset pari tuntia miettinyt, pitäisikö äidille ilmoittaa suoraan, etteivät he olekaan tulossa. Heikki haluaisi kovasti jättää menemättä, mutta Irman mielestä on epäkohteliasta ensin sopia ja sitten perua viime tingassa. Toinen on varmaan jo ehtinyt valmistaa ateriankin, siivonnut ja imuroinut koko talon, pyyhkinyt kaikki pienimmätkin tahrat ja kulumat erilaisista pinnoista, ja odottanut täydessä valmiudessa monta tuntia, että pääsee pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia ainoan poikansa kanssa ja vielä tutustumaan paremmin tämän tyttöystäväänkin.

Heikki tietää, että äidille ohareiden tekeminen on ehkä tylyin juttu, mitä hän voi  tällä hetkellä tehdä, mutta hän ei silti halua eikä jaksa mennä. Lenkki oli hyvä ja rakastelu vielä parempaa, mutta nyt Heikin päässä pyörivät työasiat eikä hän saa niitä sieltä poiskaan. Eikä hän missään tapauksessa halua siirtää tuntemustensa raskasta painolastia äidilleen.

”Ollaan vaan kotona”, Heikki sanoo. ”Mua rupes ahdistamaan.” Työpaikan menettäminen ei ole koskaan ennen ollut näin lähellä.

”Soita sille äitillesi edes, tässä on alle puoli tuntia siihen kun meidän piti olla siellä”, Irma sanoo.

”No… Äiti on vähän… se on sellainen ettei se ymmärtäis kuitenkaan… Mä oon hoitanut tän jutun nyt hirveän huonosti, mä tiedän... Mutta… mä en halua aiheuttaa sille mitään ylimääräistä stressiä. On sillä omatkin ongelmat ja mä en halua olla yksi sen huolenaiheista. Miten sitä ei saa toimittua ajoissa kun pitäisi? Mut ehkä mä laitan sille kuitenkin jonkun viestin.”

”Laita. Se venailee siellä kuitenkin ruuat valmiina.”

”Miten mä aina tällä tavalla sössin”, Heikki sanoo ja huokaisee syvään ääneen.

”Ehkä sulla on äitis kanssa jotain ongelmia?”

”No ei mitään sen kummempia. Mutsi on ihan jees, mutta hirveesti se huolehtii ja… Mä vaan oon tällanen.”

”Millainen?”

”No tällainen, etten saa ikinä hoidettua mitään oikein hyvin. Nyt työpaikka menee alta ja kohta menee perhesuhteetkin.”

”Höpönlöpön, hyvinhän sä oot työsi hoitanut eikä mullakaan ole tyttöystävänä hirveesti valittamista. Nyt ei paisutella tätä asiaa. Laitat sille äidilles viestin ja sitten otetaan päiväunet.”

Irma nousee tuolistaan, menee Heikin luokse ja suutelee tätä poskelle. Heikki sanoo Irmalle rakastavansa tätä ja tajuaa samalla sen olevan totta. Miten upeaa on välittää toisesta ihmisestä niin paljon, että on aina valmis olemaan toisen puolella, mitä tahansa tapahtuisikaan. Heikistä tuntuu, että he ovat Irman kanssa yhtä, kuin oma pieni yksikkönsä, kuin tiimi, joka toimii parhaiten kahdestaan. Irma istuu Heikin syliin ja suutelee tätä suulle.

”Kaikki menee hyvin. Ja kaikki on hyvin… Sitä paitsi mikään ei ole vielä varmaa”, Irma sanoo. ”Saattaahan se olla, että sä kärräät ruokia vanhuksille lopun ikääsi.”

”Joo, saattaa saattaa. Mutta ei se silti helpota tätä oloa. Tuntuisi vaan niin turhauttavalta täytellä työvoimatoimiston sivuilla kymmeniä ja kymmeniä hakemuksia, joihin kukaan ei luultavasti vastaisi, ja päätyä työkkäriin täyttelemään kasakaupalla lomakkeita, joista ei kuitenkaan tajuaisi mitään, ja sossun luukulle ruinaamaan rahaa, kun mulla kerran on duuni, josta nautin ja jota oikeesti haluan tehdä.”

”Totta kai.”

Heikki vetää henkeä kerran ja jatkaa sitten:

”Työnhakukin on aina samanlaista esittämistä. Joka paikassa ne työnantajat haluaa kuulla samat keksityt valheet ja lukea samat jorinat joka ikisestä hakemuksesta, kuinka innovatiivinen ja oma-aloitteinen on, kuinka helposti sitä sopeutuu uusiin tilanteisiin, kuinka on valmis ottamaan haasteita vastaan ja kehittämään kykyjään ja miten hienosti sitä tulee toimeen kaikkien erilaisten ihmisten kanssa koko maailmassa. Oikeesti, vaikka hakisit töitä junien siivoojaksi, jossa ei paljon ihmisiin törmäile ja työ on aikamoista toistoa, silti ne työnantajat haluaa kuulla noi samat jutut.”

Irma pitää päätään Heikin hartioilla ja samalla katsoo seinällä olevaa Picasso-näyttelyn julistetta. Heikki näyttää maansa myyneeltä. Heikilla on kerta kaikkiaan rauhaton olo, ja hän yrittää peittää sen Irmalta kuitenkaan siinä onnistumatta. Heikki hörppäisee viimeisen tilkan kahvia muumimukinsa pohjalta ja ajattelee mielessään keskustelua, jonka he kävivät muutama päivä sitten. Se liittyi lasten hankkimiseen. Heikkiä alkaa ahdistaa. Mahtavaa, että juuri kun on löytänyt ihanan naisen, jonka kanssa niinkin kaukaiselta tuntuvaa ajatusta kuin lasten hankkimista voisi harkita, joutuu luultavasti heti työttömäksi. Toisaalta monet opiskelijat ja työttömätkin hommaavat lapsia, ja ihan hyvin niillä pyyhkii. Ja joka puolella maailmaa elää terveitä ja onnellisia lapsia katsomatta siihen mihin kulttuuriin tai sosiaaliluokkaan ne sattuvat syntymään. Heikkiä ärsyttää olla tällainen kontrollifriikki. Missä vaiheessa hänestä on tullut tällainen?

Irma nousee Heikin sylistä ja menee laittamaan lisää kahvia. Heikki kaivaa kännykkänsä esille ja alkaa naputtaa Ailalle viestiä.

Aila on laittanut kaiken valmiiksi. Nyt hän kävelee ikkunasta toiseen ja vahtaa tietä ja ajattelee sitä, että viimeiset pari viikkoa ovat olleet käsittämättömiä rakkauden ja ilon päiviä, niin kuin olisi nukkunut hunajapumpulissa. Jokaisessa Tapanin kanssa vietetyssä illassa oli niin paljon rakkautta ja välittämistä, että sitä on vaikea uskoa todeksi vieläkään.

Aila ei voi muistaa milloin olisi viimeksi ollut niin onnellinen. Varmaan silloin, kun sai Heikin. Siitäkin on jo melkein kolme vuosikymmentä, ajatella. Omituista miten nopeasti vuodet vierivät, Aila ajattelee, äsken vasta synnyin ja nyt on sitten elämä katkolla. Joskus nuorena sitä ajatteli, että elämässä on ihan loputtomasti aikaa ja ehtii tehdä ja nähdä kaikkea, käydä kaikkialla. Mutta tässä iässä kaikki mahdollisuudet tuntuvat jo hyvin rajallisilta, eikä enää vuosiin ole jaksanut keksiä mitään elämää mullistavia uusia juttuja. Ja nyt aika onkin äkkiä kortilla eikä uusille suunnitelmille enää olekaan aikaa.

Aila menee olohuoneeseen ja pakottaa itsensä istumaan. Hän katselee isoäidin peruina tullutta seinäkelloa. Ensiksi hän luulee kellon seisahtuneen, mutta sitten, pitkän odotuksen jälkeen viisari kuitenkin liikahtaa eteenpäin. Jokainen liikahdusta seuraava sekunti tuntuu edellistä pidemmältä.
Aila on pyörinyt ympäri asuntoaan koko tämän sunnuntaipäivän, siivonnut ja tehnyt ruokaa, mutta silti hänestä tuntuu, ettei hän ole saanut mitään aikaiseksi.

Aila on aina pitänyt sunnuntaista, mutta nyt hänestä tuntuu kuin tämä olisi kaikista päivistä pahin. Vielä pahempi kuin lauantai, joka meni melkein kokonaan itkiessä. Aila ei ole mikään itkijänainen. Hänen silmänsä eivät kostu, kun mainoksen koira löytää kotiin tai elokuvan vanhus saa apua pieneltä orpotytöltä. Aila ei itkeskele hormonaalisista syistä eikä juuri muutenkaan.  Hän siivoaa, leipoo, ulkoilee ja touhuaa silloin, kun alakulo alkaa kolkutella ikkunoita.

Mutta eilen hän ei jaksanut tehdä mitään. Tapani soitti aamulla ja kysyi Ailaa seurakseen torille, ja Aila valehteli sopineensa mökkireissun naapurinsa kanssa. Tapani kuulosti loukkaantuneelta, ja Ailalle tuli paha mieli. Puhelun jälkeen hän purskahti itkuun ja siinä se päivä sitten menikin. Aamulla oli sitten aivan kauheat silmäpussit, eivätkä ne tahtoneet laskea edes teehauteilla.
Aila avaa radion ja

kuuntelee juuri sopivasti alkavan säätiedotuksen. Heikki ja Irma ovat myöhässä.

Heikki ei yleensä koskaan myöhästy, Aila ajattelee, mutta ehkä se Irma on myöhästelijä. Myöhästely on Ailasta toisten ajan varastamista, ja myöhästelevä ihminen saa Ailalta pitkän miinuksen. Aika paljon täytyy olla hyviä ominaisuuksia, ennen kuin Aila alkaa katsoa myöhästelemistä läpi sormiensa. Mutta patti rinnassa on hyvä syy toivoa, että Heikin naisystävä olisi kunnon ihminen. Että Heikistä ja Irmasta tulisi ihan virallisesti pari.

Ailaa kouraisee ajatus siitä, että kuolisi ilman, että tietäisi Heikin pärjäävän. Ja se, ettei hän ehkä koskaan näe lapsenlapsiaan.
Saisivat tulla nyt, Aila ajattelee ja katsoo kelloa. Miten ne näin paljon myöhästyvät? Ettei vain olisi sattunut mitään?

Tapani pitää puhetta yllä. Hän tenttaa Timoa kuin tämä olisi työhaastattelussa. Kyselee koulusta ja siitä, minkälaisia ainevalintoja Timolla on ja millaisia suunnitelmia koulun jälkeen. Tahtoo tietää, mitä Timo harrastaa ja missä tämä asuu ja mitä tämän vanhemmat tekevät.

Essiä nolottaa. Koko tilanne on ihan kummallinen ja kaikkein kummallisin on isä. Isä ei yleensä kysele Essiltäkään juuri mitään. Tuskin osaisi luetella Essin kurssivalintoja tai tietäisi, mitä Essi aikoo tehdä koulun jälkeen. Miksi ihmeessä isän pitää kysellä Timolta niin paljon!

Tapani huomaa kyllä, että Essi haluaisi luistaa tilanteesta, mutta Tapani on päättänyt nostaa kissan ja sen pennut pöydälle nyt saman tien. Aloittaa asioiden perkaamisen Essistä ja Essin poikaystä­västä. Essillä on valtavat määrät poissaoloja.

Tapanilla on omituisen vahva tunne siitä, että asiat ovat luisumassa pois hänen hallinnastaan. On kuin märkä rätti olisi läjähtänyt vasten hänen kasvojaan ihmeellisen onnellisen ajanjakson jälkeen. Aila ei selvästikään halua tavata Tapania, eikä Tapani keksi Ailan äkisti muuttuneeseen suhtautumiseen mitään muuta syytä kuin sen, ettei Aila tunnekaan samoin kuin Tapani.

Tallinnan-matkalla Tapani tunsi sellaista läheisyyttä Ailan kanssa, ettei uskonut sellaista koskaan kokevansakaan ja sen vuoksi hän rohkaistui puhumaan rakkaudesta ja rakastamisesta ja siitä, että haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta Ailan kanssa, eikä haluaisi odottaa sitä tulevaisuutta turhan kauan vaan järjestellä elämää niin, että he voisivat muuttaa pian yhteen. ”Me olemme tämän ikäisiä ja tiedämme molemmat, että elämä on milloin mitäkin ja huuma haihtuu aina välillä ja kyllästyminen kuuluu asiaan, joten minkä takia elää erillää,n kun voitaisiin elää yhdessäkin.”

Aila sanoi silloin tuntevansa samoin, mutta nyt Tapani on alkanut ajatella, ettei Ailalle varmaankaan jäänyt siinä rakastelun tuoksinassa mitään muuta mahdollisuutta. Ehkä Tapani ei vain omalta onneltaan huomannut, että Ailan mielestä hän saattoi kiirehtiä asioiden edelle. Tallinasta paluun jälkeen Aila on käyttäytynyt pidättäytyvästi eikä ole ”ehtinyt” tavata Tapania lainkaan. Tapanilla on Ailaa ikävä ja hän on alkanut pelätä, että menettää Ailan.

Aamulla Tapani kysyi asiaa Ailalta aivan suoraan: ”Olenko minä tehnyt jotakin vai miksi sinä et halua tavata minua? Säikähditkö sinä sitä yhteenmuuttopuhetta? Ethän sinä ole lopettamassa tätä meidän suhdetta?”

Aila oli vähän liian pitkään hiljaa ennen kuin vastasi. Ja kun sitten vastasi, niin ei vastannut Tapanin kysymyksiin vaan sanoi, että Tapanin pitäisi puhua Essin kanssa. ”Sen entistä poikakaveria epäillään meidän koulussa sattuneesta varkaudesta. Keskity sinä nyt Tapani Essiin ja minä yritän saada selville, miten Heikki oikein voi. Hetken aikaa minä kuvittelin, että minä voisin vihdoinkin ajatella itseäni, mutta ei se niin mene. Lapsi on lapsi, vaikka se olisikin aikuinen. Ja me olemme kumpikin lapsiemme ainoat vanhemmat.”

”Sinua kuulemma epäillään varkaudesta siellä koulussa”, Tapani täräyttää ja Timo on pudota tuolilta. Essikin valahtaa aivan valkoiseksi ja henkäisee kauhistuneena: ”Mistä sä oot siitä kuullut?”

Aila pälyilee jatkuvasti kännykkäänsä ja katsoo, jospa Heikki olisi soittanut tai laittanut viestin. Ruudulle ei ilmesty digitaalisen kellon lisäksi mitään.

Kyllähän Aila viestintulon kuulisi, onhan kännykässä äänet, mutta istuessaan siinä odottamassa hän vasta huomaa sen, kuinka väsyneessä tilassa hän on. Niin kertakaikkisen väsyneessä, kuolemanväsyneessä. Hän ei ole nukkunut Tallinnasta paluun jälkeen kuin ehkä korkeintaan muutamia kymmenen minuutin eriä, ei välttämättä edes sitä.

Aila heijaa Heikiltä joululahjaksi saamallaan vanhalla, roskalavalta dyykatulla puisella kiikkutuolilla. Aina vähän väliä hän sulkee ja availee sitten taas silmänsä, muttei missään vaiheessa ole sataprosenttisesti hereillä eikä valveilla.

Keittiöstä leviää isoäidiltä perityn reseptin mukaisesti valmistetun smetanaisen liha-borssikeiton tuoksu, mutta sekään ei helpota oloa yhtään, koska Aila kokkasi sen Heikille ja Irmalle eikä itselleen. Kokkasi ja kattoi pöydän valmiiksi. Laittoi puhtaan liinan ja haki pöytään kukkia läheisestä kukkakaupasta, otti arkilautasten sijaan vain juhlapäivinä käytössä olevat perintöastiat ja kristallilasit. Hankasi lusikat astiapyyhkeellä oikein kiiltäviksi. Tuuletti asunnon oikein kunnolla, ettei vain tuoksu ummehtuneelta. Siksi borssikeiton tuoksu saa olon vain entistä apeammaksi.

Päiväunien jälkeen Heikki huomaa, että äiti on soittanut hänen äänettömällä olevaan puhelimeensa viisi kertaa. Ja myös sen, ettei hänen naputtamansa tekstiviesti ole lähtenytkään. Hän ei käsitä miksi, mutta yhtäkaikki kännykän näytöllä lukee: ”Viestiä ei valitettavasti voida toimittaa vastaanottajalle.”

Äiti ei siis olekaan saanut hänen naputtamaansa ”Sori mutsi, mutta ei päästäkään tulemaan, kun ollaan vähän flunssaisia molemmat eikä kummallakaan olisi nyt varaa sairastua ja olla poissa töistä” -viestiä, ja äiti on siis soittanut Heikille useammin kuin kerran! Heikkiä harmittaa. Hänen tarkoituksensa ei ollut pahoittaa äidin mieltä vaan pikemminkin päinvastoin. Pitää ilmeinen ahdistuneisuutensa äidiltä ja äidin kaiken näkeviltä silmiltä salassa.

Heikki käy vessassa, pesee käsiensä lisäksi kasvonsa ja huokaisee nähdessään synkän ilmeensä peilistä. Hänestä tuntuu, että hänen on aivan pakko lähteä omaan kotiinsa tai muuten hän pilaisi Irmankin illan. Heikki on saanut pidettyä itsensä aisoissa koko viikonlopun ajan, mutta nyt ahdistus on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se jyrää kaiken muun alleen. Heikki ei halua kaataa kaikkea kuonaa sisuksistaan Irman niskaan, mutta jos hän jäisi, hän tekisi niin.

Asunnossa soi irlantilaismusiikki. Irma on alkanut siivota vaatehuonetta tehdäkseen tilaa Heikin vaatteille. Heikki katselee Irman touhuamista pitkään ennen kuin kysyy laulajan nimeä.

Irma kiljaisee ja sanoo säikähtäneensä. ”Apua, miten mä en kuullut, että sä tulit siihen! Huuh, mähän suorastaan unohdin, että sä olet täällä, herranjestas, kuvittelin olevani yksin kotona! Hahhahah! Äsken just ajattelin, että soitan kohta sulle, että nyt on herran paidoille ja kalsareille tila raivattuna! Oon mä kanssa sekopää!”

Heikki naurahtaa olevansa paljon Irmaa pahempi sekopäisyyden mittarilla mitattuna ja kertoo sähläyksestä äidilleen kirjoittamansa tekstiviestin kanssa.

”Voi harmi!” Irma sanoo. ”On se äitis varmaan ihmetellyt… Nyt mennään käymään sen luona ja selitetään miten kävi.”

Heikki vastaa, että hänen mielestään olisi ehkä parempi, jos hän menisi yksin. ”Kun äiti on varmaan aika hermona ja… Mä luulen, että mä lähden nyt ja menen sitten kämpille yöksi. Tavataan me huomenna, jooko?”

Aila hyppää linja-autoon ja on helpottunut siitä, ettei siellä hänen lisäkseen ole kuin kaksi matkustajaa ja hekin unessa. Hän maksaa matkan ja päivittelee summaa mielessään. Miten paljon hinnat ovat nousseet! Samalla rahalla pääsisi piipahtamaan Pariisissa. Julkista liikennettä pitäisi suosia, mutta kylläpä se on tehty Suomessa vaikeaksi.

Aila ei ole käynyt lapsuudenkodissaan pitkiin aikoihin ja on sisarelleen sanonut ehtivänsä tulla aikaisintaan kesällä. Mutta kesällä saattaa posken päällä olla kaksi metriä multaa, Aila ajattelee nostaessaan kassinsa hattuhyllylle. Nyt kun vielä pääsen, niin menen. Minä haluan käydä siellä vielä. Kävellä kaikki tutut paikat ja käydä hautausmaallakin.

Illansuussa sisar soitti, ja sen puhelun aikana Aila päätti ilmoittaa töihin olevansa sairas. Hän voi olla poissa töistä muutaman päivän ennen kuin tarvitsee sairauslomapaperin, ja niin hän nyt tekee. Hänestä tuntuu, että hänen on päästävä kaupungista pois jo Tapaninkin takia. Hän joutuu odottelemaan leikkaukseen pääsyä jonkin aikaa. Hän ei ole koskaan ollut poissa ilman kunnon syytä ja muutenkin vain hyvin harvoin.

”Tuleeko sinne vielä se yöbussi?” Aila oli kysynyt ja oli kuullut linjan olevan toiminnassa vuodenvaihteeseen saakka.

”Keitätkö aamukahvit, jos hyppään siihen autoon?” Aila oli jatkanut, ja sisko oli luvannut keittää.

Essi ei tiedä miten päin olisi. Timo selittää ja selittää, mutta toistaiseksi kaikki on ollut aivan potaskaa ja Essi epäilee isän huomaavan sen hetkenä minä hyvänsä.

”Mä olen ollut koko ajan sen hissanmaikan silmätikku”, Timo sanoo. ”Se rokottaa mua joka asiasta, ihan koko ajan. Ilmeisesti mä vaan ärsytän sitä tai jotakin, en tiiä. Ihan mitä tahansa koulussa sattuu, niin se on heti mun kimpussa. Se ei saanut säädettyä sitä kuvaa tarkaksi siellä tunnilla, ja mä menin auttamaan ja lupasin sulkee sen tykin tunnin jälkeen. Niitä sellasia videotykkejä ei saa sammuttaa heti käytön jälkeen vaan se pitää niinku jäähdyttää. Eipä olis kannattanu ruveta auttelemaan, kun ämmä alkaa heti syyttää varkaaksi!”

Essi on jo muutamaan otteeseen yrittänyt antaa Timolle häipymismerkkejä, mutta Timo istuu kuin tatti Tapanin ja Essin keittiössä, eikä näytä olevan lähdössä minnekään. Ja Essin isäkin on ihmeellisen puheliaalla tuulella.

”Mun pitäs ruveta lukemaan läksyjä”, Essi yrittää ja katsoo kelloa. ”Hitsi koeviikko alkaa keskiviikkona…”

Timo sanoo, että hänellä on koe vasta perjantaina.
Idiootti, Essi ajattelee, lähde vetämään täältä nyt ja vähän äkkiä!

”Tilattasko me pitsat?” Tapani kysyy. ”Sunnuntain kunniaksi. Eikös se ole hyvä idea? Minä maksan. Essi rupea sinä vaan lukemaan läksyjä, me Timon kanssa tässä jutellaan.”

Eikä! Essi huutaa mielessään. Nyt tämä satutunti loppuu! ”Entäs Aila?” Essi kysyy. ”Eikös sen pitänyt tulla illalla meille? Etkös sä aikonut hakea sen? Sähän sanoit, että se tulee. Ootsä unohtanut sun naisystäväsi? Iskä hei, naiset ei tykkää tuommosesta. Vai onks jotakin käynyt? Eiks se tulekaan? Ootteks te riidelleet?”

Äiti ei ole kotona. Heikki näkee keittiön pöydällä olevat kukat ja juhlapöytäliinan ja tuntee olonsa entistä kurjemmaksi. Äiti on tosiaankin valmistellut heidän tulonsa takia ja varmasti loukkaantunut siitä, etteivät he ilmestyneet paikalle.

Heikki etsii paperia ja kynää ja kirjoittaa äidilleen lapun, mutta repii sen heti kirjoitettuaan. Pudottaa paperinpalat roskakoriin ja laittaa kynän takaisin puhelinpöydälle. Kaikkein viisainta olisi puhua äidin kanssa kasvotusten. Muuten äiti saattaisi kuvitella vaikka mitä. Että Irma ei ole halunnut tulla, että Heikki ja Irma ovat riidelleet, että Heikki on ruvennut juomaan… Tai jotakin vielä pahempaa. Ristiin menneet sukset on paras ottaa jalasta äidin silmien alla.

Huomenna kun saan tietää lomautuksista, Heikki ajattelee, niin sitten. Jos potkut tulee, niin pakko se on äidillekin kertoa heti. Se arvaa kumminkin, että jotakin on vinossa.

Heikki katsoo ympärilleen. Äiti on siivonnut heitä varten, nähnyt vaivaa, että kaikki olisi mahdollisimman nättiä, kun Irma tulee. Heikki päästää kirosanalitanian suustaan ja kaivaa puhelimen taskustaan. On hänen soitettava ja selitettävä jotakin. Hän kertoo sitten myöhemmin, mikä häntä on ahdistanut, mutta nyt on annettava ainakin jokin selitys. Muuten äiti alkaa syyttää Irmaa mielessään. Irman syyksi tämä muuten menee aivan varmasti.

Heikki soittaa Ailalle. ”Numero, johon soititte, ei nyt vastaa”, sanoo nainen luurista. Eikä se ole Aila.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.