Aila nielee lääkärin sanat, karvaalta maistuvan lauseen, toisen ja kolmannen.

Lääkärin huulet liikkuvat, hän puhuu ja selittää, selittää kaiken juurta jaksaen, leikkauksen tarpeen, kiireellisyyden, etäpesäkkeet kainalossa. Sanat osuvat Ailan päässä olevaan tikkatauluun, aivot laukaisevat auki lattiaan piilotetun luukun ja Aila putoaa perusturvallisuutensa läpi ja kolhii onnentunteensa äkisti teräviksi muuttuneisiin todellisuuden reunoihin.

Lääkäri puhuu, mutta Aila ei ole enää vastaanottohuoneessa. Hän on kaivon pimeydessä, hän on jääkylmässä vedessä, hän on kokonaan kohmeessa. Leikkaus, sairausloma, lääkitys, jatkohoito, hoitosuunnitelma. Aila nielee sanan kerrallaan, lääkärin rauhallisesti asetellut sanat, yhden karvaalta maistuvan lauseen, toisen ja kolmannen. Sanat ropisevat hänen ylleen kuin keskikesän raekuuro.

Ailan kädet ovat puutuneet, sormia pistelee. Hänen keuhkonsa ovat jo täynnä kylmää vettä, kohta hän ei enää hengitä, kohta hän ei enää saa ilmaa. Säästävää leikkausta ei ole mahdollista tehdä, lääkäri sanoo, on tehtävä rinnanpoisto. Aila näkee edessään alastoman Tapanin, Tapanin kylpyhuoneen ovella hammasharja suussaan. Hän itse makaa vuoteella raukeana. Hän hymyilee ja Tapani sanoo, että hän on kaunis. Rinnanpoisto, Aila ajattelee, sitten minä olen yksirintainen nainen. Sitten minä olen kuollut.

 

”Kiitti vaan kun menit vasikoimaan reksille”, Timo sihahtaa ja tarttuu Essiä käsivarresta.

”Ai!” Essi kiljahtaa. Hän pelästyy pahanpäiväisesti sillä ei ole huomannut Timoa, ennen kuin tämä pomppasi hänen eteensä. Timo on odotellut Essiä tämän kotitalon lähistöllä. Ja sinisistä huulista päätellen jo melko kauan.

”Päästä irti”, Essi sanoo. Hänen käsivarteensa sattuu.

”Tiedätsä millaseen kuseen mä sun takias jouduin! Kytät tuli meille kotiin! Mutsi meinas kuolla!” Timo karjuu.

Essi tempoo itsensä irti ja käskee Timon lopettaa, sanoo, ettei ole puhunut rehtorille yhtään mitään.

”Älä valehtele, Kinnunen näki kun sä menit sinne kansliaan.”

”Menin joo kun käskettiin mennä!” Essi huutaa ja kaivelee avaimia taskustaan.

Timo kävelee Essin eteen, pakottaa tämän pysähtymään ja lainaa rehtorin sanoja: ”Tyttöystäväsi kertoi jo kaiken, Timo me tiedämme, että sinä veit sen videonauhurin.”

Essi katsoo Timoa ja yrittää toistaa sanasta sanaan rehtorin kanssa käymänsä keskustelun. Hän sanoo moneen kertaan, ettei ole kertonut videonauhurista mitään. Timo jänkkää ja jänkkää. Vaatii Essiä kertomaan tarkalleen mitä on sanonut, ja Essi toistaa kertomuksensa. ”Mä en kertonut sille mitään, sanoin, etten tiedä mitään ja kieltäydyin siihen vedoten puhumasta koko asiasta.”

Essi on raivoissaan. Hän on vihainen Timolle, joka ei usko häntä, ja rehtorille, joka on vääristellyt Essin sanoja.

”Etteks te voi mennä koko porukka ja kertoo siitä vedonlyönnistä?”Essi ehdottaa. ”Jos pojat tulisi sun kanssa niin...”

”Kaikkia niitä muita kamoja ei oo enää jäljelläkään…” Timo torjuu ehdotuksen heti ja lisää, etteivät he aio myöntää koskaan mitään.

”Kuinka moni tietää, että sinä veit sen tykin?” Essi kysyy.

”Ne, jotka oli mukana vedossa”, Timo sanoo. ”Ja sinä.”

Essi on täysin varma, että muutkin ovat kertoneet asiasta tyttöystävilleen. ”Ja aika paljon mahdollista, että ne tyttöystävätkin on kertoneet sitä eteenpäin… Joten saattaa olla, että kuuden ihmisen sijaan sinun ja videotykin läheisestä suhteesta tietääkin puolet meidän koulusta. Tai ehkä koko koulu. Kaikki muut paitsi opettajat. Ja säkö luulet, ettei kukaan niistä puhuisi poliisille tai reksille?”

Essi avaa alaoven. Timo näyttää surkealta, mutta Essi ei jaksa tuntea myötätuntoa.

”Mun on pakko saada vietyä se takaisin kouluun”, Timo sanoo. ”Ihan millä keinolla tahansa. Tai sitten mä ajan Vantaalle ja viskaan sen Vantaanjokeen.”

Tapani kuulee Essin äänen pihalta. Hän on torkahtanut sohvalle ja jättänyt keittiön ikkunan auki ja herää siihen, kun Essi huutaa. Tapani ponkaa pystyyn ja juoksee ikkunaan, herää kunnolla vasta siinä juostessaan, käsittää, ettei Essi huutanut apua, näkee, että on päivä, että aurinko paistaa, että Essin täytyy olla kotipihalla.

Sydämellä kestää pidempään rauhoittua. Se takoo kylkiluita säikähdyksen moukarilla. Tapani vilkaisee ikkunasta alas pihaan. Essi seisoo huonoryhtisen pojan kanssa oven edessä. Essillä ei selvästikään ole mitään hätää, mutta poika näyttää niin surkealta, että Tapanin käy häntä sääli. Tuollainen finninaama hän on ollut itsekin. Hän muistaa vieläkin, miten hankalaa oli päästä tyttöjen kanssa tyhmiä vitsejä pidemmälle.

”Tulkaa sisälle! Minä keitän kahvit!” Tapani huutaa ja yllättää sekä nuoret että itsensä.

”Faija!” Essi hämmästyy ja näyttää närkästyneeltä.

”Heräsin päiväunilta ja kahvihammasta kolottaa”, Tapani jatkaa ohittaen tarkoituksella moitteeksi tarkoitetut mulkaisut.

”Timon pitää lähteä”, Essi aloittaa, mutta Timo keskeyttää hänet: ”Kyllä mä kahvikupin ennätän juoda.”

”Hienoa”, Tapani sanoo ja tarkoittaa sitä. Hänen on korkea aika päästä selville siitä, mitä Essille oikeasti kuuluu.

Tapani laittaa kahvin tippumaan ja muistaa nähneensä unta, jossa Aila soitti hänelle ja kertoi, että on jossakin sienestämässä eikä löydä metsästä pois.

On kaunis syksysunnuntai. Irma ja Heikki olivat pitkällä kävelylenkillä. Heikki ei ole koskaan harrastanut mitään kävelylenkkejä, ne kuuluvat hänen mielestään keski-ikäisille naisille ja vanhoille pariskunnille, mutta sunnuntaikävely Irman kanssa on nyt romuttanut käsityksen kertaheitolla.

He kävelivät keskustaan ja kävivät aamiaisella mukavassa pienessä kahvilassa, jossa soi käsittämättömän hyvä musiikki. He söivät kiireettömästi, lukivat päivän lehdet ja saivat aikaan kiivaan keskustelun tulevista eduskuntavaaleista ja tanssiohjelman nuorista lahjakkuuksista.

Sitten he jatkoivat lenkkiään ja kiersivät rantoja pitkin ja poikkesivat yhteen pieneen galleriaan katsomaan valokuvanäyttelyä. Joku oli kuvannut koiranulkoiluttajia ja suurentanut kuvat ja laittanut seinille. Heikillä ei olisi tullut mentyä yksinään sellaista eikä suoraan sanottuna minkäänlaista näyttelyä katsomaan. Mutta seistessään galleriassa Irman kanssa, nauraessaan vesissä silmin koirien ja isäntien yhdennäköisyydelle Heikki tajusi, että maailmassa on paljon asioita, joista hänellä ei ole hajuakaan. Ja että niiden tuntemattomien asioiden jakaminen Irman kanssa on likipitäen parasta, mitä hän tietää.

Ei hän ollut ajatellut lapsia ja niiden hankkimistakaan koskaan ennen, mutta nyt edes isäksi tulo ei tunnu mahdottomalta ajatukselta. Heikille Irman lapsiajatukset tulivat yllätyksenä eikä hän osannut heti vastata Irman kysymykseen mitään. Mutta Irma ei siitä loukkaantunut vaan selitti asian uudestaan niin, että Heikkikin pääsi kartalle. ”En mä tarkoita, että meidän pitää tehdä lapsia nyt, mutta mun pitää tietää haluatko sä lapsia vai et, ja haluatko sä lapsia mun kanssa. Mä oon kolmekymppinen. Mä en halua sitoutua ihmiseen, joka ei halua lapsia, koska mä tiedän, että mä haluan. Jos säkin haluat, niin aikataulua voidaan vielä miettiä”, Irma virnisti.

Aila valikoi vaatteita pitkään, mallailee peilin edessä erilaisia vaihtoehtoja ja huomaa laihtuneensa, sillä ennen niin napakat housut ovat selvästi löysät. Aila katselee itseään ja miettii, miltä hän mahtaa näyttää leikkauksen ja hoitojen jälkeen.
Aila sai lääkäriltä pinkan rintasyöpään ja hoitoihin liittyvää luettavaa. Hän on lukenut ne jo moneen kertaan ja lisäksi kaikkea mahdollista netistä: keskustelupalstoja ja syöpäyhdistysten sivuja. Hän tietää, että joka kymmenes suomalaisnainen sairastuu rintasyöpään; arvaa, että talossa, jossa hän asuu, saattaa olla joku muukin kohtalotoveri, samoin kuin koulussa, jossa hän on töissä.

Aila tietää, että hänellä kuten kaikilla muillakin rintasyöpään sairastuneilla on mahdollisuus selvitä muttei voi mitään sille, että ajatukset kuolemasta pyörivät hänen päässään. Hän on rullannut hiuksensa papiljoteille ja kaivanut korviinsa helmikorvakorut korurasian pohjalta. Hän ei halua näyttää ahdistustaan Heikille. Ei missään tapauksessa. Hän kertoisi kyllä, ehkä, mahdollisesti. Mutta tuskin tänään, tuskin nyt kun Heikki tuo naisystävänsä ensimmäistä kertaa kylään.

Aila ei ole tavannut Tapania diagnoosin jälkeen. Hän on joutunut keksimään selityksiä ja on kuullut ihmetyksen Tapanin äänestä, muttei ole voinut muuta. Aila on vältellyt miestä, sillä hän tietää, ettei kykenisi salaamaan asiaa Tapanilta mitenkään. Ei jos he olisivat silmäkkäin.

Aila on rakastunut Tapaniin, se on hänelle itselleen täysin selvää ja luultavasti Tapanikin sen tietää. Hän pitää Tapanista, hän haluaa Tapania ja hän kaipaa Tapania, mutta heidän suhteensa on vasta alussa ja siihen se on hyvä pysäyttääkin. Ailalla on rintasyöpä, eikä hän voi luvata Tapanille enää mitään. Leikkaus ja hoidot ovat vasta edessä, eikä kukaan voi vielä ennustaa, kuinka Aila toipuu tai toipuuko hän.

Minusta ei ole kenellekään nyt, Aila ajattelee ja kipu Tapanista luopumisesta saa hänen sydä­mensä kipristymään kasaan. Tapania ihanampaa miestä tuskin on, Aila ajattelee, kyllä minä olisin halunnut hänet pitää. Mutta Aila tietää, millaista Tapanin elämä on ollut vaimon kuoleman jälkeen, eikä hän halua, että Tapani joutuu käymään kaiken sen murheen uudestaan läpi.

Aila patistaa itseään ryhdistäytymään. Heikki ja Irma tulevat muutaman tunnin kuluttua. Hänellä on vielä paljon tehtävää ennen sitä. Aivan ensimmäiseksi pitää vastata Tapanin iltateekutsuun ja kirjoittaa, ettei ennätä tänään. Ja että ensi viikkokin on aivan hirvittävän kiireinen töiden takia.

Lenkin jälkeen Heikki ja Irma ovat käyneet yhdessä suihkussa ja päätyneet takaisin sänkyyn. Nyt kello näyttää jo puoli kolmea. Heidän on tarkoitus mennä Ailan luokse syömään alle puolen tunnin päästä.

Heikki on viimeiset pari tuntia miettinyt, pitäisikö äidille ilmoittaa suoraan, etteivät he olekaan tulossa. Heikki haluaisi kovasti jättää menemättä, mutta Irman mielestä on epäkohteliasta ensin sopia ja sitten perua viime tingassa. Toinen on varmaan jo ehtinyt valmistaa ateriankin, siivonnut ja imuroinut koko talon, pyyhkinyt kaikki pienimmätkin tahrat ja kulumat erilaisista pinnoista, ja odottanut täydessä valmiudessa monta tuntia, että pääsee pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia ainoan poikansa kanssa ja vielä tutustumaan paremmin tämän tyttöystäväänkin.

Heikki tietää, että äidille ohareiden tekeminen on ehkä tylyin juttu, mitä hän voi  tällä hetkellä tehdä, mutta hän ei silti halua eikä jaksa mennä. Lenkki oli hyvä ja rakastelu vielä parempaa, mutta nyt Heikin päässä pyörivät työasiat eikä hän saa niitä sieltä poiskaan. Eikä hän missään tapauksessa halua siirtää tuntemustensa raskasta painolastia äidilleen.

”Ollaan vaan kotona”, Heikki sanoo. ”Mua rupes ahdistamaan.” Työpaikan menettäminen ei ole koskaan ennen ollut näin lähellä.

”Soita sille äitillesi edes, tässä on alle puoli tuntia siihen kun meidän piti olla siellä”, Irma sanoo.

”No… Äiti on vähän… se on sellainen ettei se ymmärtäis kuitenkaan… Mä oon hoitanut tän jutun nyt hirveän huonosti, mä tiedän... Mutta… mä en halua aiheuttaa sille mitään ylimääräistä stressiä. On sillä omatkin ongelmat ja mä en halua olla yksi sen huolenaiheista. Miten sitä ei saa toimittua ajoissa kun pitäisi? Mut ehkä mä laitan sille kuitenkin jonkun viestin.”

”Laita. Se venailee siellä kuitenkin ruuat valmiina.”

”Miten mä aina tällä tavalla sössin”, Heikki sanoo ja huokaisee syvään ääneen.

”Ehkä sulla on äitis kanssa jotain ongelmia?”

”No ei mitään sen kummempia. Mutsi on ihan jees, mutta hirveesti se huolehtii ja… Mä vaan oon tällanen.”

”Millainen?”

”No tällainen, etten saa ikinä hoidettua mitään oikein hyvin. Nyt työpaikka menee alta ja kohta menee perhesuhteetkin.”

”Höpönlöpön, hyvinhän sä oot työsi hoitanut eikä mullakaan ole tyttöystävänä hirveesti valittamista. Nyt ei paisutella tätä asiaa. Laitat sille äidilles viestin ja sitten otetaan päiväunet.”

Irma nousee tuolistaan, menee Heikin luokse ja suutelee tätä poskelle. Heikki sanoo Irmalle rakastavansa tätä ja tajuaa samalla sen olevan totta. Miten upeaa on välittää toisesta ihmisestä niin paljon, että on aina valmis olemaan toisen puolella, mitä tahansa tapahtuisikaan. Heikistä tuntuu, että he ovat Irman kanssa yhtä, kuin oma pieni yksikkönsä, kuin tiimi, joka toimii parhaiten kahdestaan. Irma istuu Heikin syliin ja suutelee tätä suulle.

”Kaikki menee hyvin. Ja kaikki on hyvin… Sitä paitsi mikään ei ole vielä varmaa”, Irma sanoo. ”Saattaahan se olla, että sä kärräät ruokia vanhuksille lopun ikääsi.”

”Joo, saattaa saattaa. Mutta ei se silti helpota tätä oloa. Tuntuisi vaan niin turhauttavalta täytellä työvoimatoimiston sivuilla kymmeniä ja kymmeniä hakemuksia, joihin kukaan ei luultavasti vastaisi, ja päätyä työkkäriin täyttelemään kasakaupalla lomakkeita, joista ei kuitenkaan tajuaisi mitään, ja sossun luukulle ruinaamaan rahaa, kun mulla kerran on duuni, josta nautin ja jota oikeesti haluan tehdä.”

”Totta kai.”

Heikki vetää henkeä kerran ja jatkaa sitten:

”Työnhakukin on aina samanlaista esittämistä. Joka paikassa ne työnantajat haluaa kuulla samat keksityt valheet ja lukea samat jorinat joka ikisestä hakemuksesta, kuinka innovatiivinen ja oma-aloitteinen on, kuinka helposti sitä sopeutuu uusiin tilanteisiin, kuinka on valmis ottamaan haasteita vastaan ja kehittämään kykyjään ja miten hienosti sitä tulee toimeen kaikkien erilaisten ihmisten kanssa koko maailmassa. Oikeesti, vaikka hakisit töitä junien siivoojaksi, jossa ei paljon ihmisiin törmäile ja työ on aikamoista toistoa, silti ne työnantajat haluaa kuulla noi samat jutut.”

Irma pitää päätään Heikin hartioilla ja samalla katsoo seinällä olevaa Picasso-näyttelyn julistetta. Heikki näyttää maansa myyneeltä. Heikilla on kerta kaikkiaan rauhaton olo, ja hän yrittää peittää sen Irmalta kuitenkaan siinä onnistumatta. Heikki hörppäisee viimeisen tilkan kahvia muumimukinsa pohjalta ja ajattelee mielessään keskustelua, jonka he kävivät muutama päivä sitten. Se liittyi lasten hankkimiseen. Heikkiä alkaa ahdistaa. Mahtavaa, että juuri kun on löytänyt ihanan naisen, jonka kanssa niinkin kaukaiselta tuntuvaa ajatusta kuin lasten hankkimista voisi harkita, joutuu luultavasti heti työttömäksi. Toisaalta monet opiskelijat ja työttömätkin hommaavat lapsia, ja ihan hyvin niillä pyyhkii. Ja joka puolella maailmaa elää terveitä ja onnellisia lapsia katsomatta siihen mihin kulttuuriin tai sosiaaliluokkaan ne sattuvat syntymään. Heikkiä ärsyttää olla tällainen kontrollifriikki. Missä vaiheessa hänestä on tullut tällainen?

Irma nousee Heikin sylistä ja menee laittamaan lisää kahvia. Heikki kaivaa kännykkänsä esille ja alkaa naputtaa Ailalle viestiä.

Aila on laittanut kaiken valmiiksi. Nyt hän kävelee ikkunasta toiseen ja vahtaa tietä ja ajattelee sitä, että viimeiset pari viikkoa ovat olleet käsittämättömiä rakkauden ja ilon päiviä, niin kuin olisi nukkunut hunajapumpulissa. Jokaisessa Tapanin kanssa vietetyssä illassa oli niin paljon rakkautta ja välittämistä, että sitä on vaikea uskoa todeksi vieläkään.

Aila ei voi muistaa milloin olisi viimeksi ollut niin onnellinen. Varmaan silloin, kun sai Heikin. Siitäkin on jo melkein kolme vuosikymmentä, ajatella. Omituista miten nopeasti vuodet vierivät, Aila ajattelee, äsken vasta synnyin ja nyt on sitten elämä katkolla. Joskus nuorena sitä ajatteli, että elämässä on ihan loputtomasti aikaa ja ehtii tehdä ja nähdä kaikkea, käydä kaikkialla. Mutta tässä iässä kaikki mahdollisuudet tuntuvat jo hyvin rajallisilta, eikä enää vuosiin ole jaksanut keksiä mitään elämää mullistavia uusia juttuja. Ja nyt aika onkin äkkiä kortilla eikä uusille suunnitelmille enää olekaan aikaa.

Aila menee olohuoneeseen ja pakottaa itsensä istumaan. Hän katselee isoäidin peruina tullutta seinäkelloa. Ensiksi hän luulee kellon seisahtuneen, mutta sitten, pitkän odotuksen jälkeen viisari kuitenkin liikahtaa eteenpäin. Jokainen liikahdusta seuraava sekunti tuntuu edellistä pidemmältä.
Aila on pyörinyt ympäri asuntoaan koko tämän sunnuntaipäivän, siivonnut ja tehnyt ruokaa, mutta silti hänestä tuntuu, ettei hän ole saanut mitään aikaiseksi.

Aila on aina pitänyt sunnuntaista, mutta nyt hänestä tuntuu kuin tämä olisi kaikista päivistä pahin. Vielä pahempi kuin lauantai, joka meni melkein kokonaan itkiessä. Aila ei ole mikään itkijänainen. Hänen silmänsä eivät kostu, kun mainoksen koira löytää kotiin tai elokuvan vanhus saa apua pieneltä orpotytöltä. Aila ei itkeskele hormonaalisista syistä eikä juuri muutenkaan.  Hän siivoaa, leipoo, ulkoilee ja touhuaa silloin, kun alakulo alkaa kolkutella ikkunoita.

Mutta eilen hän ei jaksanut tehdä mitään. Tapani soitti aamulla ja kysyi Ailaa seurakseen torille, ja Aila valehteli sopineensa mökkireissun naapurinsa kanssa. Tapani kuulosti loukkaantuneelta, ja Ailalle tuli paha mieli. Puhelun jälkeen hän purskahti itkuun ja siinä se päivä sitten menikin. Aamulla oli sitten aivan kauheat silmäpussit, eivätkä ne tahtoneet laskea edes teehauteilla.
Aila avaa radion ja

kuuntelee juuri sopivasti alkavan säätiedotuksen. Heikki ja Irma ovat myöhässä.

Heikki ei yleensä koskaan myöhästy, Aila ajattelee, mutta ehkä se Irma on myöhästelijä. Myöhästely on Ailasta toisten ajan varastamista, ja myöhästelevä ihminen saa Ailalta pitkän miinuksen. Aika paljon täytyy olla hyviä ominaisuuksia, ennen kuin Aila alkaa katsoa myöhästelemistä läpi sormiensa. Mutta patti rinnassa on hyvä syy toivoa, että Heikin naisystävä olisi kunnon ihminen. Että Heikistä ja Irmasta tulisi ihan virallisesti pari.

Ailaa kouraisee ajatus siitä, että kuolisi ilman, että tietäisi Heikin pärjäävän. Ja se, ettei hän ehkä koskaan näe lapsenlapsiaan.
Saisivat tulla nyt, Aila ajattelee ja katsoo kelloa. Miten ne näin paljon myöhästyvät? Ettei vain olisi sattunut mitään?

Tapani pitää puhetta yllä. Hän tenttaa Timoa kuin tämä olisi työhaastattelussa. Kyselee koulusta ja siitä, minkälaisia ainevalintoja Timolla on ja millaisia suunnitelmia koulun jälkeen. Tahtoo tietää, mitä Timo harrastaa ja missä tämä asuu ja mitä tämän vanhemmat tekevät.

Essiä nolottaa. Koko tilanne on ihan kummallinen ja kaikkein kummallisin on isä. Isä ei yleensä kysele Essiltäkään juuri mitään. Tuskin osaisi luetella Essin kurssivalintoja tai tietäisi, mitä Essi aikoo tehdä koulun jälkeen. Miksi ihmeessä isän pitää kysellä Timolta niin paljon!

Tapani huomaa kyllä, että Essi haluaisi luistaa tilanteesta, mutta Tapani on päättänyt nostaa kissan ja sen pennut pöydälle nyt saman tien. Aloittaa asioiden perkaamisen Essistä ja Essin poikaystä­västä. Essillä on valtavat määrät poissaoloja.

Tapanilla on omituisen vahva tunne siitä, että asiat ovat luisumassa pois hänen hallinnastaan. On kuin märkä rätti olisi läjähtänyt vasten hänen kasvojaan ihmeellisen onnellisen ajanjakson jälkeen. Aila ei selvästikään halua tavata Tapania, eikä Tapani keksi Ailan äkisti muuttuneeseen suhtautumiseen mitään muuta syytä kuin sen, ettei Aila tunnekaan samoin kuin Tapani.

Tallinnan-matkalla Tapani tunsi sellaista läheisyyttä Ailan kanssa, ettei uskonut sellaista koskaan kokevansakaan ja sen vuoksi hän rohkaistui puhumaan rakkaudesta ja rakastamisesta ja siitä, että haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta Ailan kanssa, eikä haluaisi odottaa sitä tulevaisuutta turhan kauan vaan järjestellä elämää niin, että he voisivat muuttaa pian yhteen. ”Me olemme tämän ikäisiä ja tiedämme molemmat, että elämä on milloin mitäkin ja huuma haihtuu aina välillä ja kyllästyminen kuuluu asiaan, joten minkä takia elää erillää,n kun voitaisiin elää yhdessäkin.”

Aila sanoi silloin tuntevansa samoin, mutta nyt Tapani on alkanut ajatella, ettei Ailalle varmaankaan jäänyt siinä rakastelun tuoksinassa mitään muuta mahdollisuutta. Ehkä Tapani ei vain omalta onneltaan huomannut, että Ailan mielestä hän saattoi kiirehtiä asioiden edelle. Tallinasta paluun jälkeen Aila on käyttäytynyt pidättäytyvästi eikä ole ”ehtinyt” tavata Tapania lainkaan. Tapanilla on Ailaa ikävä ja hän on alkanut pelätä, että menettää Ailan.

Aamulla Tapani kysyi asiaa Ailalta aivan suoraan: ”Olenko minä tehnyt jotakin vai miksi sinä et halua tavata minua? Säikähditkö sinä sitä yhteenmuuttopuhetta? Ethän sinä ole lopettamassa tätä meidän suhdetta?”

Aila oli vähän liian pitkään hiljaa ennen kuin vastasi. Ja kun sitten vastasi, niin ei vastannut Tapanin kysymyksiin vaan sanoi, että Tapanin pitäisi puhua Essin kanssa. ”Sen entistä poikakaveria epäillään meidän koulussa sattuneesta varkaudesta. Keskity sinä nyt Tapani Essiin ja minä yritän saada selville, miten Heikki oikein voi. Hetken aikaa minä kuvittelin, että minä voisin vihdoinkin ajatella itseäni, mutta ei se niin mene. Lapsi on lapsi, vaikka se olisikin aikuinen. Ja me olemme kumpikin lapsiemme ainoat vanhemmat.”

”Sinua kuulemma epäillään varkaudesta siellä koulussa”, Tapani täräyttää ja Timo on pudota tuolilta. Essikin valahtaa aivan valkoiseksi ja henkäisee kauhistuneena: ”Mistä sä oot siitä kuullut?”

Aila pälyilee jatkuvasti kännykkäänsä ja katsoo, jospa Heikki olisi soittanut tai laittanut viestin. Ruudulle ei ilmesty digitaalisen kellon lisäksi mitään.

Kyllähän Aila viestintulon kuulisi, onhan kännykässä äänet, mutta istuessaan siinä odottamassa hän vasta huomaa sen, kuinka väsyneessä tilassa hän on. Niin kertakaikkisen väsyneessä, kuolemanväsyneessä. Hän ei ole nukkunut Tallinnasta paluun jälkeen kuin ehkä korkeintaan muutamia kymmenen minuutin eriä, ei välttämättä edes sitä.

Aila heijaa Heikiltä joululahjaksi saamallaan vanhalla, roskalavalta dyykatulla puisella kiikkutuolilla. Aina vähän väliä hän sulkee ja availee sitten taas silmänsä, muttei missään vaiheessa ole sataprosenttisesti hereillä eikä valveilla.

Keittiöstä leviää isoäidiltä perityn reseptin mukaisesti valmistetun smetanaisen liha-borssikeiton tuoksu, mutta sekään ei helpota oloa yhtään, koska Aila kokkasi sen Heikille ja Irmalle eikä itselleen. Kokkasi ja kattoi pöydän valmiiksi. Laittoi puhtaan liinan ja haki pöytään kukkia läheisestä kukkakaupasta, otti arkilautasten sijaan vain juhlapäivinä käytössä olevat perintöastiat ja kristallilasit. Hankasi lusikat astiapyyhkeellä oikein kiiltäviksi. Tuuletti asunnon oikein kunnolla, ettei vain tuoksu ummehtuneelta. Siksi borssikeiton tuoksu saa olon vain entistä apeammaksi.

Päiväunien jälkeen Heikki huomaa, että äiti on soittanut hänen äänettömällä olevaan puhelimeensa viisi kertaa. Ja myös sen, ettei hänen naputtamansa tekstiviesti ole lähtenytkään. Hän ei käsitä miksi, mutta yhtäkaikki kännykän näytöllä lukee: ”Viestiä ei valitettavasti voida toimittaa vastaanottajalle.”

Äiti ei siis olekaan saanut hänen naputtamaansa ”Sori mutsi, mutta ei päästäkään tulemaan, kun ollaan vähän flunssaisia molemmat eikä kummallakaan olisi nyt varaa sairastua ja olla poissa töistä” -viestiä, ja äiti on siis soittanut Heikille useammin kuin kerran! Heikkiä harmittaa. Hänen tarkoituksensa ei ollut pahoittaa äidin mieltä vaan pikemminkin päinvastoin. Pitää ilmeinen ahdistuneisuutensa äidiltä ja äidin kaiken näkeviltä silmiltä salassa.

Heikki käy vessassa, pesee käsiensä lisäksi kasvonsa ja huokaisee nähdessään synkän ilmeensä peilistä. Hänestä tuntuu, että hänen on aivan pakko lähteä omaan kotiinsa tai muuten hän pilaisi Irmankin illan. Heikki on saanut pidettyä itsensä aisoissa koko viikonlopun ajan, mutta nyt ahdistus on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se jyrää kaiken muun alleen. Heikki ei halua kaataa kaikkea kuonaa sisuksistaan Irman niskaan, mutta jos hän jäisi, hän tekisi niin.

Asunnossa soi irlantilaismusiikki. Irma on alkanut siivota vaatehuonetta tehdäkseen tilaa Heikin vaatteille. Heikki katselee Irman touhuamista pitkään ennen kuin kysyy laulajan nimeä.

Irma kiljaisee ja sanoo säikähtäneensä. ”Apua, miten mä en kuullut, että sä tulit siihen! Huuh, mähän suorastaan unohdin, että sä olet täällä, herranjestas, kuvittelin olevani yksin kotona! Hahhahah! Äsken just ajattelin, että soitan kohta sulle, että nyt on herran paidoille ja kalsareille tila raivattuna! Oon mä kanssa sekopää!”

Heikki naurahtaa olevansa paljon Irmaa pahempi sekopäisyyden mittarilla mitattuna ja kertoo sähläyksestä äidilleen kirjoittamansa tekstiviestin kanssa.

”Voi harmi!” Irma sanoo. ”On se äitis varmaan ihmetellyt… Nyt mennään käymään sen luona ja selitetään miten kävi.”

Heikki vastaa, että hänen mielestään olisi ehkä parempi, jos hän menisi yksin. ”Kun äiti on varmaan aika hermona ja… Mä luulen, että mä lähden nyt ja menen sitten kämpille yöksi. Tavataan me huomenna, jooko?”

Aila hyppää linja-autoon ja on helpottunut siitä, ettei siellä hänen lisäkseen ole kuin kaksi matkustajaa ja hekin unessa. Hän maksaa matkan ja päivittelee summaa mielessään. Miten paljon hinnat ovat nousseet! Samalla rahalla pääsisi piipahtamaan Pariisissa. Julkista liikennettä pitäisi suosia, mutta kylläpä se on tehty Suomessa vaikeaksi.

Aila ei ole käynyt lapsuudenkodissaan pitkiin aikoihin ja on sisarelleen sanonut ehtivänsä tulla aikaisintaan kesällä. Mutta kesällä saattaa posken päällä olla kaksi metriä multaa, Aila ajattelee nostaessaan kassinsa hattuhyllylle. Nyt kun vielä pääsen, niin menen. Minä haluan käydä siellä vielä. Kävellä kaikki tutut paikat ja käydä hautausmaallakin.

Illansuussa sisar soitti, ja sen puhelun aikana Aila päätti ilmoittaa töihin olevansa sairas. Hän voi olla poissa töistä muutaman päivän ennen kuin tarvitsee sairauslomapaperin, ja niin hän nyt tekee. Hänestä tuntuu, että hänen on päästävä kaupungista pois jo Tapaninkin takia. Hän joutuu odottelemaan leikkaukseen pääsyä jonkin aikaa. Hän ei ole koskaan ollut poissa ilman kunnon syytä ja muutenkin vain hyvin harvoin.

”Tuleeko sinne vielä se yöbussi?” Aila oli kysynyt ja oli kuullut linjan olevan toiminnassa vuodenvaihteeseen saakka.

”Keitätkö aamukahvit, jos hyppään siihen autoon?” Aila oli jatkanut, ja sisko oli luvannut keittää.

Essi ei tiedä miten päin olisi. Timo selittää ja selittää, mutta toistaiseksi kaikki on ollut aivan potaskaa ja Essi epäilee isän huomaavan sen hetkenä minä hyvänsä.

”Mä olen ollut koko ajan sen hissanmaikan silmätikku”, Timo sanoo. ”Se rokottaa mua joka asiasta, ihan koko ajan. Ilmeisesti mä vaan ärsytän sitä tai jotakin, en tiiä. Ihan mitä tahansa koulussa sattuu, niin se on heti mun kimpussa. Se ei saanut säädettyä sitä kuvaa tarkaksi siellä tunnilla, ja mä menin auttamaan ja lupasin sulkee sen tykin tunnin jälkeen. Niitä sellasia videotykkejä ei saa sammuttaa heti käytön jälkeen vaan se pitää niinku jäähdyttää. Eipä olis kannattanu ruveta auttelemaan, kun ämmä alkaa heti syyttää varkaaksi!”

Essi on jo muutamaan otteeseen yrittänyt antaa Timolle häipymismerkkejä, mutta Timo istuu kuin tatti Tapanin ja Essin keittiössä, eikä näytä olevan lähdössä minnekään. Ja Essin isäkin on ihmeellisen puheliaalla tuulella.

”Mun pitäs ruveta lukemaan läksyjä”, Essi yrittää ja katsoo kelloa. ”Hitsi koeviikko alkaa keskiviikkona…”

Timo sanoo, että hänellä on koe vasta perjantaina.
Idiootti, Essi ajattelee, lähde vetämään täältä nyt ja vähän äkkiä!

”Tilattasko me pitsat?” Tapani kysyy. ”Sunnuntain kunniaksi. Eikös se ole hyvä idea? Minä maksan. Essi rupea sinä vaan lukemaan läksyjä, me Timon kanssa tässä jutellaan.”

Eikä! Essi huutaa mielessään. Nyt tämä satutunti loppuu! ”Entäs Aila?” Essi kysyy. ”Eikös sen pitänyt tulla illalla meille? Etkös sä aikonut hakea sen? Sähän sanoit, että se tulee. Ootsä unohtanut sun naisystäväsi? Iskä hei, naiset ei tykkää tuommosesta. Vai onks jotakin käynyt? Eiks se tulekaan? Ootteks te riidelleet?”

Äiti ei ole kotona. Heikki näkee keittiön pöydällä olevat kukat ja juhlapöytäliinan ja tuntee olonsa entistä kurjemmaksi. Äiti on tosiaankin valmistellut heidän tulonsa takia ja varmasti loukkaantunut siitä, etteivät he ilmestyneet paikalle.

Heikki etsii paperia ja kynää ja kirjoittaa äidilleen lapun, mutta repii sen heti kirjoitettuaan. Pudottaa paperinpalat roskakoriin ja laittaa kynän takaisin puhelinpöydälle. Kaikkein viisainta olisi puhua äidin kanssa kasvotusten. Muuten äiti saattaisi kuvitella vaikka mitä. Että Irma ei ole halunnut tulla, että Heikki ja Irma ovat riidelleet, että Heikki on ruvennut juomaan… Tai jotakin vielä pahempaa. Ristiin menneet sukset on paras ottaa jalasta äidin silmien alla.

Huomenna kun saan tietää lomautuksista, Heikki ajattelee, niin sitten. Jos potkut tulee, niin pakko se on äidillekin kertoa heti. Se arvaa kumminkin, että jotakin on vinossa.

Heikki katsoo ympärilleen. Äiti on siivonnut heitä varten, nähnyt vaivaa, että kaikki olisi mahdollisimman nättiä, kun Irma tulee. Heikki päästää kirosanalitanian suustaan ja kaivaa puhelimen taskustaan. On hänen soitettava ja selitettävä jotakin. Hän kertoo sitten myöhemmin, mikä häntä on ahdistanut, mutta nyt on annettava ainakin jokin selitys. Muuten äiti alkaa syyttää Irmaa mielessään. Irman syyksi tämä muuten menee aivan varmasti.

Heikki soittaa Ailalle. ”Numero, johon soititte, ei nyt vastaa”, sanoo nainen luurista. Eikä se ole Aila.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.