Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: "Kyllä tämä on tutkittava."

Tallinna on kaunis kaupunki: kävelijän kaupunki kapeine katuineen ja suurine vanhoine puistoineen. Kahviloineen ja gallerioineen, kirkkoineen ja aukioineen. Vanha eurooppalainen kulttuurikaupunki, jonka rinnalla Helsinki vaikuttaa vastarakennetulta kauppakeskukselta.

Ailan ja Tapanin matka oli täydellisen onnistunut. Tai pikemminkin uskomattoman onnistunut, kun ottaa huomioon, etteivät he ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauan eivätkä koskaan matkustaneet yhdessä tai ylipäätään olleet toistensa seurassa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Matka olisi saattanut mennä täysin pieleenkin, muttei mennyt.  Heillä oli ihanaa.

Aila löysi rinnastaan patin juuri, kun he olivat lähdössä Tapanin kotoa. Hän päätti olla kertomatta patista ihan jo siitäkin syystä, että tunsi tarvitsevansa rentoutumista, eikä mahdollisten huonojen uutisten vatvominen vastaa Ailan käsitystä rentoutumisesta. Hän päätti, että se on rasvapatti. Tai jotain muuta vaaratonta.

Patin löytyminen vaikutti kuitenkin Ailaan enemmän kuin hän osasi Tapanin kylpyhuoneessa seistessään arvata. Aivan kuin
hänen rinnassaan oleva patti olisi ollut muistutus siitä, että onnen helmaan on osattava tarttua kiinni silloin, kun se kohdalla hulmahtaa.

Aila katsoi itseään peilistä ja otti hyllyllä olevan huulipunan
käteensä. Se oli Essin huulipuna, mutta Aila lainasi sitä. Hän veti punan metallikuoresta ja maalasi huulensa tummanpunaisiksi. Maisteli värin tasaiseksi ja painoi punan nimen mieleen: Intense
Ruby. Ehkä hän ostaisi samaa itselleenkin.

Hän suuteli Tapania jo eteisessä. Olivat he suudelleet aiemminkin, mutta jotenkin Ailan osalta se oli ollut varovaista –
pidättelyä ja tunnustelua. Eivät he vielä koskaan olleet suudelleet niin, etteivät Ailan ajatukset olisi häirinneet virtaan heittäytymistä. Vaihdettujen suudelmien aikana Aila oli ehtinyt miettiä, haisiko hänen henkensä koulussa syödyltä kaalilaatikolta ja oliko Tapanikin sellainen mies kuin Heikin isä: mies, joka inhosi kielisuudelmia.

Patin löytymisen jälkeen Aila ei miettinyt mitään vaan suuteli
Tapania niin, että myöhästyminen laivasta olisi voinut käydä hyvinkin helposti. He horjahtivat suudelman voimasta ja tömähtivät päin ovea, eikä kumpikaan heistä välittänyt, vaikka omassa huoneessaan nukkuva Essi saattoikin kuulla.

Ja suudelma oli vasta alkusoitto, ihana pieni alkusoitto sinfonialle, jonka he kaksi soittivat matkan aikana. Aila on nytkin – vetäessään naistentauteihin erikoistuneen lääkäriaseman raskaan oven auki – sitä mieltä, että ilman pattia matka olisi ollut mukava mutta patin kanssa se muuttui taivaalliseksi.

He astuivat Tapanin kanssa suhteensa eteisestä makuuhuoneeseen. Ja se kaikki, läheisin läheisyys ja toisen tuoksu ja lämpö, hiki ja nauru ja heidän yhteen kolisevat luunsa, heidän huohotuksensa ja äännähdyksensä, kaikki se tuntuu Ailan ruumiissa vieläkin.

He eivät ottaneet ainuttakaan hoitoa kylpylässä vaan pysyttelivät huoneessaan ja olivat kuin kaksi laivalla jäniksenä yli Suomenlahden matkustanutta citykania. He söivät vuoteessa ja katselivat välillä televisiota, nukahtelivat toistensa syliin ja
heräsivät toistensa kosketuksiin.

He puhelivat hiljaa, vähän ja vain välillä, kertoivat toisilleen, mitä mieleen juolahti, mitättömiä asioita ja elämää mullistaneita asioita sekaisin, pikku sattumuksia ja karmeita virheitään. He vitsailivat ja nauroivat. Ja kulkivat estottomasti alastomina huoneen ja kylpyhuoneen väliä. Kaikkine ikärenkaineen. Sitä Aila ei olisi ihan hevin itsestään uskonut.

Takaisintulomatkalla he olivat ulkona kannella, vaikka oli kylmä. He seisoivat lipan alla tuulelta suojassa kiinni toisissaan, eikä
Aila muista kokeneensa koskaan mitään niin romanttista. Ei koskaan ennen tätä, ei ikinä, ei edes nuorena, ennen raskaaksituloaan. Hänen mielestään romantiikka on aina ollut ylimainostettua, sellaista elokuvia varten keksittyä ihmisten huokailutarpeen tyydyttämistä. Ei hän ole koskaan kaivannut romantiikkaa, hän on kaivannut kumppania viemään joka toisen roskapussin.

”Aila Salminen”, lääkäri sanoo oikeastaan heti, kun Aila on
ilmoittautunut kassalla. Aila ei ehdi edes selailla naistenlehtiä. Aila olisi tietenkin voinut mennä työterveyslääkärille, mutta hän ei halunnut odottaa päivääkään.

Hän oli rakastumassa, rakastunut, hänellä oli elämässään mies, jonka syliin hän halusi juosta ja kertoa kaiken. Hän halusi itkeä
Tapanin rintaa vasten ja sanoa säikähtäneensä. ”Ajattele, mikä hullu ihminen on, että ajattelee, että nyt minua heti rankaistaan, kun olen uskaltanut ruveta olemaan onnellinen”, niin hän halusi Tapanille sanoa. Ja sitten Tapani saisi pyyhkiä hänen silmänsä, ja he voisivat yhdessä nauraa naisen mielen hupsuudelle.

”Kuinka kauan te ootte ollu yhessä?” Essi kysyy isältään, ja
Tapani naurahtaa. ”Vastahan tässä nyt ollaan tutustuttu, käyty pari kertaa ulkona ja puhuttu paljon. Ja nyt oltiin sitten kylpylälomalla…”

Essi tyhjentää tiskikonetta ja katselee voileipää tekevää isäänsä. Hän ei ole koskaan osannut ajatella isäänsä minään miehenä. Siis sellaisena, joka on jonkun naisen mielestä niin ihana, että se nainen haluaa talutella sitä miestä ulkonakin. ”Onks sekin leski?”  Essi jatkaa. ”Siis Aila, tapasitteko te jossakin leskien ryhmässä?”

Tapani räjähtää nauruun. Leivänmurut ropisevat vahakangasliinalle ja lattialle, osa eksyy väärään kurkkuunkin.
Tapani alkaa yskiä, muuttuu naamasta punaiseksi eikä meinaa
saada henkeä. Essi rientää hakkaamaan isäänsä selkään. Hän paukuttaa kämmentään Tapanin lapaluiden väliin ja käskee isänsä hengittää. Tapani nousee seisomaan, kääntää selkänsä Essille ja vetää tämän kädet omien käsiensä alta ympärilleen ja saa muodostettua sanan: ”Heimlich!”

Ja vaikka Essi onkin paniikissa, hän ei lakkaa toimimasta. Hän muistaa ensiapukurssin. Heimlichin ote. Vuosi Essin äidin kuolemasta Essi ja Tapani kävivät yhdessä ensiapukurssin. Essi suostutteli Tapanin kurssille, ja Tapani tajusi nopeasti, miksi
kurssi oli Essille niin tärkeä: Essi pelkäsi menettävänsä myös isänsä.

Kurssista on jo pitkä aika, eikä Essi ole vielä joutunut käyttämään kurssin oppeja yhtä nenäverenvuodon tukahduttamista enempää. Itse asiassa hän on kuvitellut unohtaneensa kaiken kurssilla oppimansa, mutta eipä olekaan. Tapani on paljon Essiä suurempi, mutta Essi luottaa siihen mitä kurssinvetäjä sanoi: ”Tämä on tekniikkalaji. Neljästä viiteen terävää ja nopeaa nykäisyä itseen päin, uhrin rintakehän alapuolelta ylävatsaa painaen.”

”No?” Irma kysyy.

”Mitä no?” Heikki ihmettelee.

”Mitä tykkäät?”

”Mitä tykkäät mistä?”

”Hiuksista”, Irma sanoo. ”Ihan hyvät”, Heikki nyökyttelee. Irma pudistaa päätään epäuskoisena.

”Ihan hyvät! Kaksikymmentäviisi senttiä on pituutta poissa ja väri on uusi, ja sinusta on ihan hyvät!”

”On, oikein asialliset on.”

Irma kiljaisee kuin olisi saanut sähköiskun. Sanoo, että viimeinen asia, jonka hän haluaa kuulla uusista hiuksistaan, on se, että ne ovat asialliset.

”No ei ne nyt epäasiallisetkaan ole”, Heikki yrittää keventää,
mutta Irmaa ei naurata yhtään. Hän on selvästi harmissaan, vaikka Heikki ei ihan ymmärräkään mistä.

Irma on Heikistä kaunis, vaikka Irmalla olisi mitä päällä ja vaikka Irman hiukset olisivat likaiset ja takussa kuin pahaisella peikolla, tai vaikkei Irman päässä olisi ainuttakaan hiusta.

Heikki ei välitä siitä, miten Irman hiukset ovat, kunhan hän saa lepuuttaa silmiään Irman silmissä ja korviaan Irman nopeasti nousevassa naurussa. Miten sellainen kokonaisvaltainen rakkaus ja ihailu ei muka riitä? Minkä takia sen lisäksi pitäisi vielä pystyä muodostamaan mielipide hiusten sävystä, jonka muuttumista ei normaaleilla silmillä edes huomaa?

Kaunis, entisen Miss Suomen näköinen hoitaja katsoo lähetettä ja selaa edessään olevaa kalenteria. ”Katsotaas miten täällä olisi vapaata…. Tää näyttäs menevän nyt tuonne parin viikon päähän…”

Ailalla on kuuma, häntä hikoiluttaa. Hän kaivaa jo käsilaukusta kalenteriaan, kun toinen nuori hoitaja tulee viereisestä huoneesta paperipino kädessään ja kysyy, kävisikö Ailalle mammografia saman tien. ”Kun juuri tuli peruutus tuohon viisitoista yli, ehtisittekö te jäädä siihen?”

Aila ehtii. Hän on helpottunut, että pääsee heti eikä joudu odottamaan kahta viikkoa. Vielä lääkäriin mennessään Aila kuvitteli, ettei mammografiaa tarvittaisi lainkaan, sillä hänen edellisestä kerrastaan ei ole vielä vuottakaan. Hän oli toivonut, että lääkäri olisi sanonut ääneen sen, mitä Aila itselleen hoki: ”Tämä on ihan vaaraton, luultavasti rasvapatti tai jostakin syystä tukkeutunut maitorauhanen…”

Mutta lääkäri tutki rintaa pitkään ja kysyi, milloin Aila oli patin havainnut. Hän sanoi, että on hyvä, että Aila tuli lääkäriin heti. Vasta silloin pelko jysähti päälle, ja se teki sen sellaisella voimalla, että Aila pelkäsi tuupertuvansa lattialle tutkimuspöydältä noustessaan.

”Huippaako?” lääkäri kysyi ja otti Ailan käsivarresta kiinni. ”Mennyt pari viikkoa vähällä unella”, Aila vastasi ja kuuli, kuinka hän selitti lääkärille ummet ja lammet Tapanista ja siitä, millaista on ollut alkaa tapailla miestä keski-ikäisenä. Sellaista Aila ei olisi
uskonut koskaan tekevänsä.

Lääkäri otti selostuksen asiallisesti ja alkoi kysellä seksistä, eikä Ailaa yhtään nolottanut, kun hän sanoi senkin puolen tulleen jo
kuvaan mukaan. ”Ja se on kyllä paljon parempaa nyt kuin silloin nuorena”, Aila tunnusti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa paljon muutakin, mutta onneksi lääkäri sai lähetepaperin ja maksukaavakkeen valmiiksi. Sujautettuaan ne muovitaskuun hän ojensi pumaskan Ailalle ja sanoi, että Aila voi soittaa hänen suoraan numeroonsa milloin tahansa, jos jotakin ongelmia tulee.

Huoneesta lähtiessään Aila päätti, ettei enää koskaan käy muualla tutkituttamassa jalkoväliään. Juuri tämän naislääkärin kanssa kun tulee samalla hoidettua myös yläpää.

Ailan kengät kopisevat askelten tahdissa. Tapaniin tutustuttuaan Aila on alkanut käyttää korkokenkiäkin, vaikkei ole sellaisia pitänyt oikeastaan koskaan ennen. Hän on ajatellut olevansa lättäkenkäihminen, joka ei kengillä koreile.

Ennen Tallinnan-reissua hän meni kauppaan ja teki hankintoja. Osti uusia alusvaatteita, yhden villatakin ja kengät. Hän sanoi myyjälle, että hänen jalkansa kipeytyvät korkokengissä. Myyjä
arveli, että Aila on varmaankin käyttänyt joko liian pieniä tai huonolestisiä kenkiä. ”Ne ovat ne yleisimmät syyt siihen, miksi korko¬kengät tuntuvat epämiellyttäviltä. Nykyisin kenkien mukavuuteen ja lestiin kiinnitetään ihan erityisesti huomiota.”

Sitten myyjä kiikutti Ailan eteen viidet erilaiset ja tavattoman kauniit kengät, ja kolmet niistä tuntuivat käsittämättömän hyviltä jalassa. Aila osti niistä kahdet, ja kolmansistakin hän on huomannut haaveilevansa.

Aila pitää tunteesta, jonka korkokengät antavat. Aivan kuin hänen vartalonsa mallikin olisi kenkien myötä muuttunut. Ryhti ainakin on suorempi, ja sehän vaikuttaa koko olemukseen. Ikä kiskoo kaikkia ruumiinosia kohti maata, mutta korkokengät sanovat pontevan vastalauseen periksi antamiselle ja alistumiselle. Sitä paitsi Aila pitää korkojen kopinasta: siitä, että hänestäkin lähtee ääntä, kun hän liikkuu läpi tämän hälisevän maailman.

Korkojen kastanjetteja säestävät Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: ”Kyllä tämä on tutkittava.” Ailan suu on kuiva, ja kädet tuntuvat jääkylmiltä. Kyllä tämä on tutkittava, Aila ajattelee, parempi vaan, että nyt saman tien, jäisi turhaan muuten mietityttämään.

Mammografiahuone on käytävän toisessa päässä. Aila menee istumaan oven eteen. Vastapäisessä huoneessa tehdään ultraäänitutkimuksia, eikä Aila voi olla katsomatta sinne jonottavia pariskuntia, raskaana olevia naisia ja Heikkiä paljon nuoremmalta näyttäviä miehiä. Ailakin kävi Heikkiä odottaessaan kerran ultraäänessä. Se kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä, vaikka ei silloin vielä otettukaan kohdun asukkaasta valokuvia seinälle kehystettäväksi.

Aila muistaa elävästi, miltä hänestä tuntui, kun hän näki
monitorin näytöllä pienen sätkivän olennon ja kuuli tämän villiintyneen sydämen lyönnit. Sillä hetkellä Aila rakastui lapseensa, vahinkoraskaus muuttui odotukseksi ja Aila alkoi pitkän kasvunsa äidiksi. Siitä hetkestä lähtien lapsen paras meni kaiken muun edelle.

Aila laittaa Heikille tekstiviestin. Kutsuu Heikin ja tämän naisystävän kylään. ”Jos teillä ei ole mitään muita suunnitelmia, niin tulkaa syömään sunnuntaina. Vaikka kolmen kieppeillä, kävisikö se? Äiti.”

Heikki istuu autossaan ja kuuntelee radiota. Ulkona sataa. Hän on teollisuusalueen parkkipaikalla odottamassa, että Irma pääsee töistä. Onneksi on Irma, Heikki ajattelee mielessään. Onneksi on Irma.

Heikillä on hirveä olo, hänen päätänsä juimii ja niskat ovat
jumissa. Heikki yrittää venytellä puolelta toiselle mutta tietää, ettei venyttelystä ole enää tässä vaiheessa paljonkaan hyötyä. Pitää kysyä, jos Irma voisi vähän hieroa, Heikki ajattelee, ja mennä lauantaina salille pistämään liikettä lapaluihin ja käsivarsiin. Salilla käyminen on ainoa asia, joka todella auttaa hartioita ja selkää pysymään kunnossa. Ja nyt on syytä pysyä.

Heikki sai kuulla työpäivän lopuksi, että firmasta lomautetaan viisi henkilöä ensi viikolla ja saatetaan lomauttaa enemmänkin. Heikki rummuttelee rattiaan ja yrittää rauhoittua, mutta sydän vain hakkaa hakkaamistaan ja olo on kaikin puolin ahdistunut.

Heikki on varma siitä, että hän on ensimmäisten lomautettavien joukossa. Hän ei tule esimiehensä Petterin kanssa toimeen, ja tunne on molemminpuoleinen. Petteri ei voi jostain syystä sietää Heikkiä, ja aina kun he puhuvat keskenään, siitä kehkeytyy vain päänaukomista ja naljailua. Petteriä ylempänä on vielä muita esimiehiä, mutta jos Petterillä olisi suurin päätösvalta firmassa, Heikki olisi jo saanut potkut.

Irma saapuu autolle. Miten jonkun ihmisen näkeminen voikin niin ilahduttaa, Heikki ajattelee. Kun Irma kiipeää autoon, Heikki tuntee niin suurta helpotusta, että vedet nousevat silmiin ja hän joutuu peittämään liikutustaan yskänkohtauksen taakse.

”Et kai sä ole tulossa kipeäksi?” Irma kysyy huolestuneena, ja Heikki sanoo vain nielaisseensa vahingossa purukumin. ”Lapsena sanottiin, että jos nielee purkan, niin kakka tulee paketissa ulos”, Irma nauraa, suutelee Heikkiä ja he lähtevät ajamaan.

Sää on uskomattoman harmaa. Syksy on ilmoittanut tulostaan, ja pimeyden ja koleuden lisäksi kylmä tuuli säntäilee ympäri Helsingin katuja muistuttamassa ihmisiä siitä, että tämä on vasta alkusoittoa. Heikki luki ruokatauolla päivän lehdestä, että nyt on tulossa ennätyskylmä talvi. Ajatus siitä, että kolmen kuukauden päästä saattaa olla vielä tästäkin kolmekymmentä astetta kylmempää, ei saa häntä tuntemaan oloaan yhtään sen paremmaksi.

”Käydäänkö hakemassa vaikka kiinalaista?” Heikki ehdottaa.
Irmalle se sopii, ja he lähtevät autolla Itäväylää kohti. Irma pulisee tavalliseen tapaansa, eikä Heikin tee mieli pilata iltaa. Niinpä hän päättää olla kertomatta, mitä on tapahtunut, ja ryhtyy sen sijaan kyselemään Irman päivästä.

Irman päivä on ollut täynnä kiirettä ja pieniä sattumuksia. Irmaa on muun muassa onniteltu kihlauksesta, ja hän on joutunut vannomaan, etteivät he ole Heikin kanssa kihlautuneet. Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että kihlautuja onkin toinen samassa firmassa töissä oleva Irma. Irma nauraa
heleästi kertoessaan onnitteluista, pukkaa sitten Heikkiä kylkeen ja sanoo, että vaikkei hän oikein ymmärräkään, minkä takia aikuiset ihmiset menevät kihloihin, niin siinä onnittelusateessa kihlautuminen tuntui harvinaisen mukavalta ajatukselta.

Herttoniemen kohdalla Irma näyttää talon, jossa asui alivuokralaisena Helsinkiin saavuttuaan. Hän kertoo laveasti keittiön aikatauluongelmista ja eräästä erityisen ärsyttävästä soppasiskosta, kuten hän keittiöpuolen naisia nimittää. Heikki on kuuntelevinaan, vaikka hänen ajatuksena tahtovatkin eksyä ulos autosta. Kesken tarinointinsa Irma huomaa Heikin näyttävän poissaolevalta ja kysyy, onko kaikki hyvin.

”Kyllä varmaan... Mä voin kertoa sulle enemmän sitten, kun päästään meille. Olen kyllä todella väsynyt.”

”Sä näytät tosi surulliselta. Ei kai mitään ikävää ole sattunut?” Irma kysyy ja nipistää Heikkiä poskesta.

”Mutsi pyysi meitä sunnuntaina syömään”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää säteilevä hymy. ”Ja minä kun luulin, että tässä on maailmaloppu edessä… Hei, musta olis ihan kiva mennä.”

Essi istuu matikantunnilla ja piirtelee vihkoonsa perhosia ja erilaisia geometrisiä  kuvioita. Hänen jokainen koulukirjansa ja tunneilla jaettu moniste on täynnä piirustuksia, sillä Essi ei malta istua paikallaan viittä minuuttia enempää tekemättä samalla jotain muuta. Pöytien rummuttelu, kynsien pureskelu, kännykän jatkuva tarkkailu ja ponnareiden pyöritteleminen kuuluvat Essin päivään.

”Virallinen” ADHD-testi internetissä kertoi, että hänellä saattaa olla kuusi erityyppistä ADHD:ta, mutta eipä niihin testeihin ole
uskomista. Ja toisaalta, liian monta vuosikymmentä samassa koulussa olleiden ja elämäänsä katkeroituneiden opettajien kuunteleminen on raskasta kenelle tahansa.

Essi ei kuule opettajan ääntä eikä luokan yleistä hälinää, koska hän kuuntelee iPodillaan soittolistaa, jonka on tehnyt juoksulenkkejä varten. Essiä harmittaa, kun hän ei ole saanut juostuksi, vaikka haluaisi käydä lenkillä ainakin kerran viikossa. Aina kun saa kasattua itsensä ja lähdettyä juoksemaan, on tärkeää, että taustalla soi hyvä musiikki. Se ei voi olla mitä tahansa, vaan pitää ottaa huomioon muutama seikka: tunnelma, oma fiilis ja sää. Kun Töölönlahden juoksee kaksi kertaa ympäri, ehtii kuunnella ainakin yhden kokonaisen levyn iPodilta.

Viime aikoina Essi on kuunnellut paljon Tapanin vanhoja discolevyjä. Essistä tuntuu omituiselta kuvitella Tapania joraamassa Helsingin kapakoissa 70-luvulla, pillifarkut jalassa ja tukka taakse sliipattuna.

Essi on nähnyt Tapanista paljon vanhoja valokuvia, ja kaikissa
niissä isä näyttää saksalaiselta yksityisetsivältä. Tapanilla oli muutaman vuosikymmenen ajan aika miehekkään kokoiset mursuviikset, joita nykyään ei näe kenelläkään. Essin mielestä oli ihan hyvä ratkaisu, että isä päätti luopua viiksistään, ja Tapanikin ajattelee varmasti samoin. Hän ei mielellään puhu niistä ajoista.

Opettaja kävelee ovelle ja avaa sen. Sisään tulee koulun rehtori, joka kuiskailee opettajalle jotain. Essillä ei ole harmainta aavistustakaan, mistä he puhuvat. Hän jatkaa piirtelemistä ja uppoutuu musiikkiin. Rehtori lähtee, ja tunti jatkuu niin kuin aiemminkin.

Opettaja selittää juttujaan monotonisella äänellään, ja ainoastaan luokan parhaimmat oppilaat – eli koululaiskielellä hikarit – näyttävät vilpittömän kiinnostuneilta kaikesta, mitä opettaja sanoo. Derivoiminen saa heissä aikaan onnistumisen tunteen, ja he nauttivat huomiosta, jonka saavat viitatessaan. Tosiasiassa kukaan muista oppilaista ei huomioi heitä ollenkaan, eikä Essi usko, että nuolemisyritykset opettajaakaan paljoa liikuttavat.

Essin vierustoveri tönäisee häntä olkapäähän. Essi nostaa katseensa vihkosta ja huomaa, että opettaja tuijottaa häntä. Hän ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja katsoo opettajaa.

”Noniin Essi.. Voisit pitää sitä musiikkia vähän pienemmällä,
että kuulisit, kun sinua kutsutaan.”

”Joo, sori. Mitä?”

”Jäätkö tunnin jälkeen juttelemaan hetkiseksi? On asiaa liittyen tohon sun kakkoskurssin uusintakokeeseen.”

Tunnin jälkeen opettaja kertoo Essille, että rehtori haluaisi tavata hänet ja kysellä jotain. Opettaja ei tiedä asiasta sen enempää.

Aila riisuu ylävartalonsa paljaaksi, ja hoitaja pyytää häntä
astumaan koneen eteen. Pyytää anteeksi viileitä käsiään, mutta
Ailasta hoitajan kädet eivät tunnu yhtään viileiltä. ”Kun itsellä on tällaiset kylmäkallet, niin sinun kätesihän ovat niihin verrattuina ihan lämminvesipullot”, Aila sanoo, ja vertaus hymyilyttää heitä kumpaakin.

Hoitaja kertoo aikoinaan aloittaneensa avantouinnin juuri
parantaakseen ääreisverenkiertoaan, ja Ailakin sanoo käyvänsä uimassa aina kun mahdollista. ”Eikä minulla yleensä ole näin kylmät sormet, se on vaan tämä syksy, kun ei osaa aikuinen ihminen ruveta sormikkaita käyttämään, vaikka mittari näyttäisi mitä!”

Jos Ailan ja hoitajan keskustelu lähetettäisiin suorana lähetyksenä radiossa, ei kukaan voisi arvata, miksi he kaksi juuri nyt puhuvat keskenään. Kukaan ei voisi arvata, että toinen naisista seisoo rinnat paljaina mammografialaitteen edessä ja toinen asettelee hänen rintaansa levyjen väliin kuvausta varten.

Hoitaja selittää, että kun kuvat on otettu, ne menevät suoraan
koneelle, josta lääkäri näkee ne.

”Hän tutkii rinnat sitten kun on ensin nähnyt kuvat. Oliko sulla
joku erityinen syy tulla?” hoitaja kysyy.

”Minä löysin kyhmyn tuosta kainalon alta”, Aila sanoo. ”Ja lääkäri tykkäsi, että se pitää tutkia.”

”Kyllä kaikki kyhmyt on aina hyvä tutkituttaa”, hoitaja sanoo.

Aila yrittää lukea hänen kasvoistaan jotakin merkkiä suuntaan tai toiseen, mutta hoitaja pyytää Ailaa olemaan paikallaan ja menee ottamaan ensimmäisen kuvan. Rinnat kuvataan kaikilta mahdollisilta puolilta. Myös niin, että kainaloiden imusolmukkeet näkyvät.

Essi istuu rehtorin huoneessa. Seinät ovat täynnä kuvia rehtorin kalastusreissuilta eri puolelta Suomea, ja oven yläpuolella roikkuvat hirven sarvet. Rehtori huomaa Essin katseen, nappaa ilmoitustaululta valokuvan ja ojentaa. ”Katsos tätä”, rehtori sanoo ja näyttää kuvaa, jossa hänellä on iso hauki käsissään. ”Viime kesän saalis. Melkoinen vonkale, ja taisteli loppuun asti. Ykstoistakiloinen..”

Essi ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kalastustarinan kommentoiminen tuntuisi vähän teennäiseltä, ja Essi arvaa, ettei häntä kutsuttu kansliaan keskustelemaan metsästyksestä ja kalastuksesta.

”No Essi... Miten koulussa on sujunut?”

”Ihan hyvin... Tai no, hyvin ja hyvin, en mä nyt tiedä. Stressaa, ihan niin kuin useimpia muitakin. Liittyykö tää mun poissaoloihin?”

”Ei liity. Onko sinulla mitään aavistusta, miksi olet täällä?”

Essi pudistelee päätään ja miettii, miksi rehtori käyttää niin
makeaa partavettä ja miksi miehen täytyy kaataa koko pullo niskaansa aamuisin. Huoneessa on uskomaton lemu.

”Koulusta on varastettu videotykki”, rehtori sanoo, ja Essi tarttuu tuolin käsinojiin. Niinpä tietysti. Videotykki! ”Satutko tietämään siitä jotakin, oletko kuullut mitään?”

”En satu”, Essi vastaa. ”Enkä ole kuullut mitään. Miten niin? Miks te multa sitä kysytte?”

”Sinähän tunnet sen Kulmalan Timon?”

”Kuinka niin?”

Ihme kyyläystä, Essi ajattelee. Vaikka he seurustelivat monta vuotta, tuntuu silti oudolta, että Essille täysin tuntematon ihminen tietää hänen asioistaan. Tosin he ovat Timon kanssa pyörineet koulun käytävillä yhdessä, ja rehtori on varmasti kävellyt heidän ohitseen moneen kertaan.

”Timo oli muutaman ihmisen mukaan viimeinen oppilas, joka käytti videotykkiä. Ja koska te käsittääkseni seurustelette ja sinä tunnet Timon ehkä paremmin kuin kukaan meistä muista, niin tietäisit varmaan, jos hän liittyisi tähän tykin katoamiseen jollain tavalla.”

”En mä kyllä tiedä yhtään mitään”, Essi sanoo. Hän ei ikimaailmassa vasikoisi Timoa tai ketään muutakaan, joten hän jatkaa tietämättömän rooliaan.

Rehtori huokaisee ja ottaa hörpyn kahvistaan.

”Ota keksejä”, rehtori sanoo ja ojentaa dominopakettia Essille.

”Vaimo laittoi mukaan, mutta minä en kekseistä välitä. Kahvin kanssa pitää syödä korvapuusteja.”

Rehtori heittäytyy vitsikkääksi, voi luoja, Essi ajattelee.

”Kaikennäköistä sitä nykyään tapahtuu. Kouluista varastetaan tärkeitä ja kalliita tavaroita. Missään ei voi olla täysin turvassa. Ei edes omassa kodissa. Onneksi valvontaa lisätään koko ajan. Kouluissakin pitäisi olla joka puolella valvontakamerat, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Ei silloin minun aikanani mitään videotykkejä varastettu. Eipä silloin kyllä ollut videotykkejäkään.”

Läpäläpä, Essi ajattelee, ja käpylehmillä leikittiin eikä tietokoneita ollut ja hiihtämällä mentiin kouluun! Essi haluaisi juosta ulos ovesta, hän haluaisi etsiä Timon käsiinsä ja käskeä tämän hoitaa tykkiasian heti eikä vasta viidestoista päivä. Mutta eihän hän tietenkään juokse minnekään vaan istuu paikallaan ja odottaa, että rehtori ymmärtäisi päästää hänet menemään. Hän yrittää näyttää mahdollisimman kyllästyneeltä ja haukotteleekin antaakseen rehtorille merkin, ettei häntä kiinnosta enää jatkaa keskustelua, mutta silti rehtori jatkaa:

”Sinä varmaan ymmärrät, Essi, että koulu ei voi katsoa sormien läpi tällaisia asioita. Varkaus on varkaus ja poliisi tutkiikin tätä
tapausta yhtenä rikoksena muiden tapaan. Poliisi on puhuttanut
Timoa tänään ja haluaa puhuttaa myös sinua, ja kun sinä olet vielä alaikäinen, niin luonnollisesti tästä ilmoitetaan myös sinun huoltajallesi…”

”Mistä te faijalle ilmoitatte? Ai siitä, että minä olen seurustellut pojan kanssa, jota te epäilette varkaaksi? Mitä se mun faijalle kuuluu?”

”Essi”, rehtori sanoo ärsyttävimmällä teinien rauhoitusäänellä. ”Minä pyysin sinut tänne, koska minä ajattelin sinua. Minä ajattelin, että ehkä sinä et käsitä sitä, että mikäli todetaan, että
Timo on varastanut sen tykin ja sinä olet tiennyt asiasta jotakin, niin sinä olet osallinen varkauteen. Ymmärrätkö? Sinulle tulee merkintä rikosrekisteriin, eikä se ole mikään pieni asia niin kuin
sinä varmaankin käsität. Tämä on nyt ihan sinun omaksi parhaaksesi kaikki… Minä ajattelin, että jos sinun olisi helpompi puhua minulle niin…”

”Onks se muka varma, että Timo on pöllinyt sen tykin?” Essi kysyy ja rehtori pudistaa päätään.

”Todisteet vahvasti viittaavat siihen suuntaan, mutta Suomi on
oikeusvaltio ja ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan”, rehtori sanoo.

”Epäilläänkö mua jostakin?” Essi jatkaa, ja rehtorin kasvoille leviää yltiöymmärtäväinen hymy.

”Ei, sinua ei epäillä mistään, mutta koska sinä seurustelet Timon kanssa niin…”

”En seurustele”, Essi sanoo. ”Me ollaan erottu. Monta viikkoo sitten. Voinks mä mennä?”

Rehtori on hiljaa pitkään ennen kuin sanoo mitään. Sitten hän nousee ylös, kiertää pöydän ja ojentaa Essille kätensä. ”Jos
sinulla tulee mieleen jotakin, joka voisi auttaa tässä niin… Poliisi
ottaa sinuun sitten yhteyttä.”

”Okei”, Essi sanoo ja poistuu kansliasta rehtoria kättelemättä.

Tapani on yrittänyt soittaa Ailalle monta kertaa, mutta Aila ei vastaa. Lopulta Tapani tekstaa. Kysyy, miten Aila jakselee ja sanoo ajatelleensa tätä koko päivän.

”Jopa niin, että ajoin yhden pysäkin ohi.” Tapani kysyy, haluaisiko Aila tulla illalla poikkeamaan hänen ja Essin luona. ”Essi kyseli sinusta aamulla, ja minä ajattelin, että olisi ihan mukavaa, jos te kaksi tapaisitte. Ja voisit sitten jäädä meille yöksikin. Sitä toivoo, Tapani.”

Aila makaa tutkimuspöydällä ja katselee radiologin valkotakkista selkää. Mies on tutkinut jo pitkään tietokoneen näytölle avaamiaan kuvia. Ilmastointi humisee, huone on hämärä ja hiljainen. ”Miltäs se näyttää?” Aila kysyy, kun ei enää kestä hiljaisuutta. ”Kyllä tämä rouva näyttää siltä, että täällä kasvain on”, radiologi sanoo. ”Katsotaanpa vähän ultralla vielä…”

Kasvain, Aila ajattelee, se on hyvälaatuinen, jos se olisi syöpä niin se olisi sanottu, että syöpä. Kasvain on kysta tai jokin muu,
hyvänlaatuinen, hyvänlaatuinen.

Lääkäri tutkii ensin molemmat rinnat, kainalot ja kaulan imusolmukkeet, kysyy ovatko imusolmukkeet olleet kipeät ja toteaa niiden suurentuneen. Kun rintoja ultrataan, Aila ajattelee Tapania, hän ajattelee Tapania hyräilemässä kylpyhuoneessa, Tapania heittäytymässä vuoteelle, Tapania kääntämässä yöllä kylkeä ja tarttumassa häneen kiinni. Hän ajattelee Tapanin huulia huulillaan ja Tapanin kättä, joka silittää Ailan huolista rypistyneen otsan sileäksi.

Lääkäri jää pyörittelemään ultraäänilaitetta pattirinnan päälle ikuisuuksilta tuntuviksi minuuteiksi ennen kuin sanoo: ”Siinä se on, näettekö rouva, tuossa, läpimitaltaan kolmisen senttiä. Nyt meidän on rouva otettava siitä ohutneulanäyte, mutta kyllä tässä nyt täytyy varautua huonoihin uutisiin.”

Heikki ja Irma saunovat pitkään ja hartaasti, ja saunassa Heikki saa kerrottua Irmalle lomautusuutiset. ”Se on varmaan juuri niin kun sä sanoit. Kaupunki vaihtaa firmaa, ja firma joutuu sen takia pistämään porukkaa pellolle.”

”Ei nyt heitetä kirvestä kaivoon vielä, eihän se oo sanottua, että
sinä lennät ulos.”

”Kuka tahansa sieltä lentää, niin yhtä paha se on. Monilla muilla on vielä lapsiakin elätettävänä”, Heikki sanoo.

Irma työntää hikisen kylkensä kiinni Heikin hikiseen ihoon ja
sanoo heidän kahden selviävän, vaikka mitä tapahtuisi. ”Sitä paitsi sä saat aina jotain työtä. Ja jos et saa, niin ainahan me voidaan tehdä lapsi, jota sä voisit hoitaa. Mä olen kohta kolmekymppinen ja ekan kerran elämässäni ihan valmis äidiksi.”

Heikki ei voisi yllättyä enempää. ”Ai lapsia vai?” hän ähkäisee.

”Niin.  Mä oon aina ajatellut, että pitää olla se ja se asia kunnossa ennen kuin voi ajatellakaan lapsia, mutta jos sitä lopun elämää varmistelee ja varmistelee, niin ei niitä lapsia koskaan tule hankittua. Eihän elämä ikinä ole kaikilta osiltaan kunnossa. Joten mä olen ajatellut, että jos se on kunnossa tärkeimmiltä osiltaan, niin se riittää. Ja nyt mä olen tavannut vihdoinkin sellaisen miehen, josta tulisi ihana isä mun lapsilleni. Nyt on jäljellä enää yksi kysymys: Pidätkö sä lapsista?”