Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: "Kyllä tämä on tutkittava."

Tallinna on kaunis kaupunki: kävelijän kaupunki kapeine katuineen ja suurine vanhoine puistoineen. Kahviloineen ja gallerioineen, kirkkoineen ja aukioineen. Vanha eurooppalainen kulttuurikaupunki, jonka rinnalla Helsinki vaikuttaa vastarakennetulta kauppakeskukselta.

Ailan ja Tapanin matka oli täydellisen onnistunut. Tai pikemminkin uskomattoman onnistunut, kun ottaa huomioon, etteivät he ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauan eivätkä koskaan matkustaneet yhdessä tai ylipäätään olleet toistensa seurassa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Matka olisi saattanut mennä täysin pieleenkin, muttei mennyt.  Heillä oli ihanaa.

Aila löysi rinnastaan patin juuri, kun he olivat lähdössä Tapanin kotoa. Hän päätti olla kertomatta patista ihan jo siitäkin syystä, että tunsi tarvitsevansa rentoutumista, eikä mahdollisten huonojen uutisten vatvominen vastaa Ailan käsitystä rentoutumisesta. Hän päätti, että se on rasvapatti. Tai jotain muuta vaaratonta.

Patin löytyminen vaikutti kuitenkin Ailaan enemmän kuin hän osasi Tapanin kylpyhuoneessa seistessään arvata. Aivan kuin
hänen rinnassaan oleva patti olisi ollut muistutus siitä, että onnen helmaan on osattava tarttua kiinni silloin, kun se kohdalla hulmahtaa.

Aila katsoi itseään peilistä ja otti hyllyllä olevan huulipunan
käteensä. Se oli Essin huulipuna, mutta Aila lainasi sitä. Hän veti punan metallikuoresta ja maalasi huulensa tummanpunaisiksi. Maisteli värin tasaiseksi ja painoi punan nimen mieleen: Intense
Ruby. Ehkä hän ostaisi samaa itselleenkin.

Hän suuteli Tapania jo eteisessä. Olivat he suudelleet aiemminkin, mutta jotenkin Ailan osalta se oli ollut varovaista –
pidättelyä ja tunnustelua. Eivät he vielä koskaan olleet suudelleet niin, etteivät Ailan ajatukset olisi häirinneet virtaan heittäytymistä. Vaihdettujen suudelmien aikana Aila oli ehtinyt miettiä, haisiko hänen henkensä koulussa syödyltä kaalilaatikolta ja oliko Tapanikin sellainen mies kuin Heikin isä: mies, joka inhosi kielisuudelmia.

Patin löytymisen jälkeen Aila ei miettinyt mitään vaan suuteli
Tapania niin, että myöhästyminen laivasta olisi voinut käydä hyvinkin helposti. He horjahtivat suudelman voimasta ja tömähtivät päin ovea, eikä kumpikaan heistä välittänyt, vaikka omassa huoneessaan nukkuva Essi saattoikin kuulla.

Ja suudelma oli vasta alkusoitto, ihana pieni alkusoitto sinfonialle, jonka he kaksi soittivat matkan aikana. Aila on nytkin – vetäessään naistentauteihin erikoistuneen lääkäriaseman raskaan oven auki – sitä mieltä, että ilman pattia matka olisi ollut mukava mutta patin kanssa se muuttui taivaalliseksi.

He astuivat Tapanin kanssa suhteensa eteisestä makuuhuoneeseen. Ja se kaikki, läheisin läheisyys ja toisen tuoksu ja lämpö, hiki ja nauru ja heidän yhteen kolisevat luunsa, heidän huohotuksensa ja äännähdyksensä, kaikki se tuntuu Ailan ruumiissa vieläkin.

He eivät ottaneet ainuttakaan hoitoa kylpylässä vaan pysyttelivät huoneessaan ja olivat kuin kaksi laivalla jäniksenä yli Suomenlahden matkustanutta citykania. He söivät vuoteessa ja katselivat välillä televisiota, nukahtelivat toistensa syliin ja
heräsivät toistensa kosketuksiin.

He puhelivat hiljaa, vähän ja vain välillä, kertoivat toisilleen, mitä mieleen juolahti, mitättömiä asioita ja elämää mullistaneita asioita sekaisin, pikku sattumuksia ja karmeita virheitään. He vitsailivat ja nauroivat. Ja kulkivat estottomasti alastomina huoneen ja kylpyhuoneen väliä. Kaikkine ikärenkaineen. Sitä Aila ei olisi ihan hevin itsestään uskonut.

Takaisintulomatkalla he olivat ulkona kannella, vaikka oli kylmä. He seisoivat lipan alla tuulelta suojassa kiinni toisissaan, eikä
Aila muista kokeneensa koskaan mitään niin romanttista. Ei koskaan ennen tätä, ei ikinä, ei edes nuorena, ennen raskaaksituloaan. Hänen mielestään romantiikka on aina ollut ylimainostettua, sellaista elokuvia varten keksittyä ihmisten huokailutarpeen tyydyttämistä. Ei hän ole koskaan kaivannut romantiikkaa, hän on kaivannut kumppania viemään joka toisen roskapussin.

”Aila Salminen”, lääkäri sanoo oikeastaan heti, kun Aila on
ilmoittautunut kassalla. Aila ei ehdi edes selailla naistenlehtiä. Aila olisi tietenkin voinut mennä työterveyslääkärille, mutta hän ei halunnut odottaa päivääkään.

Hän oli rakastumassa, rakastunut, hänellä oli elämässään mies, jonka syliin hän halusi juosta ja kertoa kaiken. Hän halusi itkeä
Tapanin rintaa vasten ja sanoa säikähtäneensä. ”Ajattele, mikä hullu ihminen on, että ajattelee, että nyt minua heti rankaistaan, kun olen uskaltanut ruveta olemaan onnellinen”, niin hän halusi Tapanille sanoa. Ja sitten Tapani saisi pyyhkiä hänen silmänsä, ja he voisivat yhdessä nauraa naisen mielen hupsuudelle.

”Kuinka kauan te ootte ollu yhessä?” Essi kysyy isältään, ja
Tapani naurahtaa. ”Vastahan tässä nyt ollaan tutustuttu, käyty pari kertaa ulkona ja puhuttu paljon. Ja nyt oltiin sitten kylpylälomalla…”

Essi tyhjentää tiskikonetta ja katselee voileipää tekevää isäänsä. Hän ei ole koskaan osannut ajatella isäänsä minään miehenä. Siis sellaisena, joka on jonkun naisen mielestä niin ihana, että se nainen haluaa talutella sitä miestä ulkonakin. ”Onks sekin leski?”  Essi jatkaa. ”Siis Aila, tapasitteko te jossakin leskien ryhmässä?”

Tapani räjähtää nauruun. Leivänmurut ropisevat vahakangasliinalle ja lattialle, osa eksyy väärään kurkkuunkin.
Tapani alkaa yskiä, muuttuu naamasta punaiseksi eikä meinaa
saada henkeä. Essi rientää hakkaamaan isäänsä selkään. Hän paukuttaa kämmentään Tapanin lapaluiden väliin ja käskee isänsä hengittää. Tapani nousee seisomaan, kääntää selkänsä Essille ja vetää tämän kädet omien käsiensä alta ympärilleen ja saa muodostettua sanan: ”Heimlich!”

Ja vaikka Essi onkin paniikissa, hän ei lakkaa toimimasta. Hän muistaa ensiapukurssin. Heimlichin ote. Vuosi Essin äidin kuolemasta Essi ja Tapani kävivät yhdessä ensiapukurssin. Essi suostutteli Tapanin kurssille, ja Tapani tajusi nopeasti, miksi
kurssi oli Essille niin tärkeä: Essi pelkäsi menettävänsä myös isänsä.

Kurssista on jo pitkä aika, eikä Essi ole vielä joutunut käyttämään kurssin oppeja yhtä nenäverenvuodon tukahduttamista enempää. Itse asiassa hän on kuvitellut unohtaneensa kaiken kurssilla oppimansa, mutta eipä olekaan. Tapani on paljon Essiä suurempi, mutta Essi luottaa siihen mitä kurssinvetäjä sanoi: ”Tämä on tekniikkalaji. Neljästä viiteen terävää ja nopeaa nykäisyä itseen päin, uhrin rintakehän alapuolelta ylävatsaa painaen.”

”No?” Irma kysyy.

”Mitä no?” Heikki ihmettelee.

”Mitä tykkäät?”

”Mitä tykkäät mistä?”

”Hiuksista”, Irma sanoo. ”Ihan hyvät”, Heikki nyökyttelee. Irma pudistaa päätään epäuskoisena.

”Ihan hyvät! Kaksikymmentäviisi senttiä on pituutta poissa ja väri on uusi, ja sinusta on ihan hyvät!”

”On, oikein asialliset on.”

Irma kiljaisee kuin olisi saanut sähköiskun. Sanoo, että viimeinen asia, jonka hän haluaa kuulla uusista hiuksistaan, on se, että ne ovat asialliset.

”No ei ne nyt epäasiallisetkaan ole”, Heikki yrittää keventää,
mutta Irmaa ei naurata yhtään. Hän on selvästi harmissaan, vaikka Heikki ei ihan ymmärräkään mistä.

Irma on Heikistä kaunis, vaikka Irmalla olisi mitä päällä ja vaikka Irman hiukset olisivat likaiset ja takussa kuin pahaisella peikolla, tai vaikkei Irman päässä olisi ainuttakaan hiusta.

Heikki ei välitä siitä, miten Irman hiukset ovat, kunhan hän saa lepuuttaa silmiään Irman silmissä ja korviaan Irman nopeasti nousevassa naurussa. Miten sellainen kokonaisvaltainen rakkaus ja ihailu ei muka riitä? Minkä takia sen lisäksi pitäisi vielä pystyä muodostamaan mielipide hiusten sävystä, jonka muuttumista ei normaaleilla silmillä edes huomaa?

Kaunis, entisen Miss Suomen näköinen hoitaja katsoo lähetettä ja selaa edessään olevaa kalenteria. ”Katsotaas miten täällä olisi vapaata…. Tää näyttäs menevän nyt tuonne parin viikon päähän…”

Ailalla on kuuma, häntä hikoiluttaa. Hän kaivaa jo käsilaukusta kalenteriaan, kun toinen nuori hoitaja tulee viereisestä huoneesta paperipino kädessään ja kysyy, kävisikö Ailalle mammografia saman tien. ”Kun juuri tuli peruutus tuohon viisitoista yli, ehtisittekö te jäädä siihen?”

Aila ehtii. Hän on helpottunut, että pääsee heti eikä joudu odottamaan kahta viikkoa. Vielä lääkäriin mennessään Aila kuvitteli, ettei mammografiaa tarvittaisi lainkaan, sillä hänen edellisestä kerrastaan ei ole vielä vuottakaan. Hän oli toivonut, että lääkäri olisi sanonut ääneen sen, mitä Aila itselleen hoki: ”Tämä on ihan vaaraton, luultavasti rasvapatti tai jostakin syystä tukkeutunut maitorauhanen…”

Mutta lääkäri tutki rintaa pitkään ja kysyi, milloin Aila oli patin havainnut. Hän sanoi, että on hyvä, että Aila tuli lääkäriin heti. Vasta silloin pelko jysähti päälle, ja se teki sen sellaisella voimalla, että Aila pelkäsi tuupertuvansa lattialle tutkimuspöydältä noustessaan.

”Huippaako?” lääkäri kysyi ja otti Ailan käsivarresta kiinni. ”Mennyt pari viikkoa vähällä unella”, Aila vastasi ja kuuli, kuinka hän selitti lääkärille ummet ja lammet Tapanista ja siitä, millaista on ollut alkaa tapailla miestä keski-ikäisenä. Sellaista Aila ei olisi
uskonut koskaan tekevänsä.

Lääkäri otti selostuksen asiallisesti ja alkoi kysellä seksistä, eikä Ailaa yhtään nolottanut, kun hän sanoi senkin puolen tulleen jo
kuvaan mukaan. ”Ja se on kyllä paljon parempaa nyt kuin silloin nuorena”, Aila tunnusti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa paljon muutakin, mutta onneksi lääkäri sai lähetepaperin ja maksukaavakkeen valmiiksi. Sujautettuaan ne muovitaskuun hän ojensi pumaskan Ailalle ja sanoi, että Aila voi soittaa hänen suoraan numeroonsa milloin tahansa, jos jotakin ongelmia tulee.

Huoneesta lähtiessään Aila päätti, ettei enää koskaan käy muualla tutkituttamassa jalkoväliään. Juuri tämän naislääkärin kanssa kun tulee samalla hoidettua myös yläpää.

Ailan kengät kopisevat askelten tahdissa. Tapaniin tutustuttuaan Aila on alkanut käyttää korkokenkiäkin, vaikkei ole sellaisia pitänyt oikeastaan koskaan ennen. Hän on ajatellut olevansa lättäkenkäihminen, joka ei kengillä koreile.

Ennen Tallinnan-reissua hän meni kauppaan ja teki hankintoja. Osti uusia alusvaatteita, yhden villatakin ja kengät. Hän sanoi myyjälle, että hänen jalkansa kipeytyvät korkokengissä. Myyjä
arveli, että Aila on varmaankin käyttänyt joko liian pieniä tai huonolestisiä kenkiä. ”Ne ovat ne yleisimmät syyt siihen, miksi korko¬kengät tuntuvat epämiellyttäviltä. Nykyisin kenkien mukavuuteen ja lestiin kiinnitetään ihan erityisesti huomiota.”

Sitten myyjä kiikutti Ailan eteen viidet erilaiset ja tavattoman kauniit kengät, ja kolmet niistä tuntuivat käsittämättömän hyviltä jalassa. Aila osti niistä kahdet, ja kolmansistakin hän on huomannut haaveilevansa.

Aila pitää tunteesta, jonka korkokengät antavat. Aivan kuin hänen vartalonsa mallikin olisi kenkien myötä muuttunut. Ryhti ainakin on suorempi, ja sehän vaikuttaa koko olemukseen. Ikä kiskoo kaikkia ruumiinosia kohti maata, mutta korkokengät sanovat pontevan vastalauseen periksi antamiselle ja alistumiselle. Sitä paitsi Aila pitää korkojen kopinasta: siitä, että hänestäkin lähtee ääntä, kun hän liikkuu läpi tämän hälisevän maailman.

Korkojen kastanjetteja säestävät Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: ”Kyllä tämä on tutkittava.” Ailan suu on kuiva, ja kädet tuntuvat jääkylmiltä. Kyllä tämä on tutkittava, Aila ajattelee, parempi vaan, että nyt saman tien, jäisi turhaan muuten mietityttämään.

Mammografiahuone on käytävän toisessa päässä. Aila menee istumaan oven eteen. Vastapäisessä huoneessa tehdään ultraäänitutkimuksia, eikä Aila voi olla katsomatta sinne jonottavia pariskuntia, raskaana olevia naisia ja Heikkiä paljon nuoremmalta näyttäviä miehiä. Ailakin kävi Heikkiä odottaessaan kerran ultraäänessä. Se kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä, vaikka ei silloin vielä otettukaan kohdun asukkaasta valokuvia seinälle kehystettäväksi.

Aila muistaa elävästi, miltä hänestä tuntui, kun hän näki
monitorin näytöllä pienen sätkivän olennon ja kuuli tämän villiintyneen sydämen lyönnit. Sillä hetkellä Aila rakastui lapseensa, vahinkoraskaus muuttui odotukseksi ja Aila alkoi pitkän kasvunsa äidiksi. Siitä hetkestä lähtien lapsen paras meni kaiken muun edelle.

Aila laittaa Heikille tekstiviestin. Kutsuu Heikin ja tämän naisystävän kylään. ”Jos teillä ei ole mitään muita suunnitelmia, niin tulkaa syömään sunnuntaina. Vaikka kolmen kieppeillä, kävisikö se? Äiti.”

Heikki istuu autossaan ja kuuntelee radiota. Ulkona sataa. Hän on teollisuusalueen parkkipaikalla odottamassa, että Irma pääsee töistä. Onneksi on Irma, Heikki ajattelee mielessään. Onneksi on Irma.

Heikillä on hirveä olo, hänen päätänsä juimii ja niskat ovat
jumissa. Heikki yrittää venytellä puolelta toiselle mutta tietää, ettei venyttelystä ole enää tässä vaiheessa paljonkaan hyötyä. Pitää kysyä, jos Irma voisi vähän hieroa, Heikki ajattelee, ja mennä lauantaina salille pistämään liikettä lapaluihin ja käsivarsiin. Salilla käyminen on ainoa asia, joka todella auttaa hartioita ja selkää pysymään kunnossa. Ja nyt on syytä pysyä.

Heikki sai kuulla työpäivän lopuksi, että firmasta lomautetaan viisi henkilöä ensi viikolla ja saatetaan lomauttaa enemmänkin. Heikki rummuttelee rattiaan ja yrittää rauhoittua, mutta sydän vain hakkaa hakkaamistaan ja olo on kaikin puolin ahdistunut.

Heikki on varma siitä, että hän on ensimmäisten lomautettavien joukossa. Hän ei tule esimiehensä Petterin kanssa toimeen, ja tunne on molemminpuoleinen. Petteri ei voi jostain syystä sietää Heikkiä, ja aina kun he puhuvat keskenään, siitä kehkeytyy vain päänaukomista ja naljailua. Petteriä ylempänä on vielä muita esimiehiä, mutta jos Petterillä olisi suurin päätösvalta firmassa, Heikki olisi jo saanut potkut.

Irma saapuu autolle. Miten jonkun ihmisen näkeminen voikin niin ilahduttaa, Heikki ajattelee. Kun Irma kiipeää autoon, Heikki tuntee niin suurta helpotusta, että vedet nousevat silmiin ja hän joutuu peittämään liikutustaan yskänkohtauksen taakse.

”Et kai sä ole tulossa kipeäksi?” Irma kysyy huolestuneena, ja Heikki sanoo vain nielaisseensa vahingossa purukumin. ”Lapsena sanottiin, että jos nielee purkan, niin kakka tulee paketissa ulos”, Irma nauraa, suutelee Heikkiä ja he lähtevät ajamaan.

Sää on uskomattoman harmaa. Syksy on ilmoittanut tulostaan, ja pimeyden ja koleuden lisäksi kylmä tuuli säntäilee ympäri Helsingin katuja muistuttamassa ihmisiä siitä, että tämä on vasta alkusoittoa. Heikki luki ruokatauolla päivän lehdestä, että nyt on tulossa ennätyskylmä talvi. Ajatus siitä, että kolmen kuukauden päästä saattaa olla vielä tästäkin kolmekymmentä astetta kylmempää, ei saa häntä tuntemaan oloaan yhtään sen paremmaksi.

”Käydäänkö hakemassa vaikka kiinalaista?” Heikki ehdottaa.
Irmalle se sopii, ja he lähtevät autolla Itäväylää kohti. Irma pulisee tavalliseen tapaansa, eikä Heikin tee mieli pilata iltaa. Niinpä hän päättää olla kertomatta, mitä on tapahtunut, ja ryhtyy sen sijaan kyselemään Irman päivästä.

Irman päivä on ollut täynnä kiirettä ja pieniä sattumuksia. Irmaa on muun muassa onniteltu kihlauksesta, ja hän on joutunut vannomaan, etteivät he ole Heikin kanssa kihlautuneet. Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että kihlautuja onkin toinen samassa firmassa töissä oleva Irma. Irma nauraa
heleästi kertoessaan onnitteluista, pukkaa sitten Heikkiä kylkeen ja sanoo, että vaikkei hän oikein ymmärräkään, minkä takia aikuiset ihmiset menevät kihloihin, niin siinä onnittelusateessa kihlautuminen tuntui harvinaisen mukavalta ajatukselta.

Herttoniemen kohdalla Irma näyttää talon, jossa asui alivuokralaisena Helsinkiin saavuttuaan. Hän kertoo laveasti keittiön aikatauluongelmista ja eräästä erityisen ärsyttävästä soppasiskosta, kuten hän keittiöpuolen naisia nimittää. Heikki on kuuntelevinaan, vaikka hänen ajatuksena tahtovatkin eksyä ulos autosta. Kesken tarinointinsa Irma huomaa Heikin näyttävän poissaolevalta ja kysyy, onko kaikki hyvin.

”Kyllä varmaan... Mä voin kertoa sulle enemmän sitten, kun päästään meille. Olen kyllä todella väsynyt.”

”Sä näytät tosi surulliselta. Ei kai mitään ikävää ole sattunut?” Irma kysyy ja nipistää Heikkiä poskesta.

”Mutsi pyysi meitä sunnuntaina syömään”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää säteilevä hymy. ”Ja minä kun luulin, että tässä on maailmaloppu edessä… Hei, musta olis ihan kiva mennä.”

Essi istuu matikantunnilla ja piirtelee vihkoonsa perhosia ja erilaisia geometrisiä  kuvioita. Hänen jokainen koulukirjansa ja tunneilla jaettu moniste on täynnä piirustuksia, sillä Essi ei malta istua paikallaan viittä minuuttia enempää tekemättä samalla jotain muuta. Pöytien rummuttelu, kynsien pureskelu, kännykän jatkuva tarkkailu ja ponnareiden pyöritteleminen kuuluvat Essin päivään.

”Virallinen” ADHD-testi internetissä kertoi, että hänellä saattaa olla kuusi erityyppistä ADHD:ta, mutta eipä niihin testeihin ole
uskomista. Ja toisaalta, liian monta vuosikymmentä samassa koulussa olleiden ja elämäänsä katkeroituneiden opettajien kuunteleminen on raskasta kenelle tahansa.

Essi ei kuule opettajan ääntä eikä luokan yleistä hälinää, koska hän kuuntelee iPodillaan soittolistaa, jonka on tehnyt juoksulenkkejä varten. Essiä harmittaa, kun hän ei ole saanut juostuksi, vaikka haluaisi käydä lenkillä ainakin kerran viikossa. Aina kun saa kasattua itsensä ja lähdettyä juoksemaan, on tärkeää, että taustalla soi hyvä musiikki. Se ei voi olla mitä tahansa, vaan pitää ottaa huomioon muutama seikka: tunnelma, oma fiilis ja sää. Kun Töölönlahden juoksee kaksi kertaa ympäri, ehtii kuunnella ainakin yhden kokonaisen levyn iPodilta.

Viime aikoina Essi on kuunnellut paljon Tapanin vanhoja discolevyjä. Essistä tuntuu omituiselta kuvitella Tapania joraamassa Helsingin kapakoissa 70-luvulla, pillifarkut jalassa ja tukka taakse sliipattuna.

Essi on nähnyt Tapanista paljon vanhoja valokuvia, ja kaikissa
niissä isä näyttää saksalaiselta yksityisetsivältä. Tapanilla oli muutaman vuosikymmenen ajan aika miehekkään kokoiset mursuviikset, joita nykyään ei näe kenelläkään. Essin mielestä oli ihan hyvä ratkaisu, että isä päätti luopua viiksistään, ja Tapanikin ajattelee varmasti samoin. Hän ei mielellään puhu niistä ajoista.

Opettaja kävelee ovelle ja avaa sen. Sisään tulee koulun rehtori, joka kuiskailee opettajalle jotain. Essillä ei ole harmainta aavistustakaan, mistä he puhuvat. Hän jatkaa piirtelemistä ja uppoutuu musiikkiin. Rehtori lähtee, ja tunti jatkuu niin kuin aiemminkin.

Opettaja selittää juttujaan monotonisella äänellään, ja ainoastaan luokan parhaimmat oppilaat – eli koululaiskielellä hikarit – näyttävät vilpittömän kiinnostuneilta kaikesta, mitä opettaja sanoo. Derivoiminen saa heissä aikaan onnistumisen tunteen, ja he nauttivat huomiosta, jonka saavat viitatessaan. Tosiasiassa kukaan muista oppilaista ei huomioi heitä ollenkaan, eikä Essi usko, että nuolemisyritykset opettajaakaan paljoa liikuttavat.

Essin vierustoveri tönäisee häntä olkapäähän. Essi nostaa katseensa vihkosta ja huomaa, että opettaja tuijottaa häntä. Hän ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja katsoo opettajaa.

”Noniin Essi.. Voisit pitää sitä musiikkia vähän pienemmällä,
että kuulisit, kun sinua kutsutaan.”

”Joo, sori. Mitä?”

”Jäätkö tunnin jälkeen juttelemaan hetkiseksi? On asiaa liittyen tohon sun kakkoskurssin uusintakokeeseen.”

Tunnin jälkeen opettaja kertoo Essille, että rehtori haluaisi tavata hänet ja kysellä jotain. Opettaja ei tiedä asiasta sen enempää.

Aila riisuu ylävartalonsa paljaaksi, ja hoitaja pyytää häntä
astumaan koneen eteen. Pyytää anteeksi viileitä käsiään, mutta
Ailasta hoitajan kädet eivät tunnu yhtään viileiltä. ”Kun itsellä on tällaiset kylmäkallet, niin sinun kätesihän ovat niihin verrattuina ihan lämminvesipullot”, Aila sanoo, ja vertaus hymyilyttää heitä kumpaakin.

Hoitaja kertoo aikoinaan aloittaneensa avantouinnin juuri
parantaakseen ääreisverenkiertoaan, ja Ailakin sanoo käyvänsä uimassa aina kun mahdollista. ”Eikä minulla yleensä ole näin kylmät sormet, se on vaan tämä syksy, kun ei osaa aikuinen ihminen ruveta sormikkaita käyttämään, vaikka mittari näyttäisi mitä!”

Jos Ailan ja hoitajan keskustelu lähetettäisiin suorana lähetyksenä radiossa, ei kukaan voisi arvata, miksi he kaksi juuri nyt puhuvat keskenään. Kukaan ei voisi arvata, että toinen naisista seisoo rinnat paljaina mammografialaitteen edessä ja toinen asettelee hänen rintaansa levyjen väliin kuvausta varten.

Hoitaja selittää, että kun kuvat on otettu, ne menevät suoraan
koneelle, josta lääkäri näkee ne.

”Hän tutkii rinnat sitten kun on ensin nähnyt kuvat. Oliko sulla
joku erityinen syy tulla?” hoitaja kysyy.

”Minä löysin kyhmyn tuosta kainalon alta”, Aila sanoo. ”Ja lääkäri tykkäsi, että se pitää tutkia.”

”Kyllä kaikki kyhmyt on aina hyvä tutkituttaa”, hoitaja sanoo.

Aila yrittää lukea hänen kasvoistaan jotakin merkkiä suuntaan tai toiseen, mutta hoitaja pyytää Ailaa olemaan paikallaan ja menee ottamaan ensimmäisen kuvan. Rinnat kuvataan kaikilta mahdollisilta puolilta. Myös niin, että kainaloiden imusolmukkeet näkyvät.

Essi istuu rehtorin huoneessa. Seinät ovat täynnä kuvia rehtorin kalastusreissuilta eri puolelta Suomea, ja oven yläpuolella roikkuvat hirven sarvet. Rehtori huomaa Essin katseen, nappaa ilmoitustaululta valokuvan ja ojentaa. ”Katsos tätä”, rehtori sanoo ja näyttää kuvaa, jossa hänellä on iso hauki käsissään. ”Viime kesän saalis. Melkoinen vonkale, ja taisteli loppuun asti. Ykstoistakiloinen..”

Essi ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kalastustarinan kommentoiminen tuntuisi vähän teennäiseltä, ja Essi arvaa, ettei häntä kutsuttu kansliaan keskustelemaan metsästyksestä ja kalastuksesta.

”No Essi... Miten koulussa on sujunut?”

”Ihan hyvin... Tai no, hyvin ja hyvin, en mä nyt tiedä. Stressaa, ihan niin kuin useimpia muitakin. Liittyykö tää mun poissaoloihin?”

”Ei liity. Onko sinulla mitään aavistusta, miksi olet täällä?”

Essi pudistelee päätään ja miettii, miksi rehtori käyttää niin
makeaa partavettä ja miksi miehen täytyy kaataa koko pullo niskaansa aamuisin. Huoneessa on uskomaton lemu.

”Koulusta on varastettu videotykki”, rehtori sanoo, ja Essi tarttuu tuolin käsinojiin. Niinpä tietysti. Videotykki! ”Satutko tietämään siitä jotakin, oletko kuullut mitään?”

”En satu”, Essi vastaa. ”Enkä ole kuullut mitään. Miten niin? Miks te multa sitä kysytte?”

”Sinähän tunnet sen Kulmalan Timon?”

”Kuinka niin?”

Ihme kyyläystä, Essi ajattelee. Vaikka he seurustelivat monta vuotta, tuntuu silti oudolta, että Essille täysin tuntematon ihminen tietää hänen asioistaan. Tosin he ovat Timon kanssa pyörineet koulun käytävillä yhdessä, ja rehtori on varmasti kävellyt heidän ohitseen moneen kertaan.

”Timo oli muutaman ihmisen mukaan viimeinen oppilas, joka käytti videotykkiä. Ja koska te käsittääkseni seurustelette ja sinä tunnet Timon ehkä paremmin kuin kukaan meistä muista, niin tietäisit varmaan, jos hän liittyisi tähän tykin katoamiseen jollain tavalla.”

”En mä kyllä tiedä yhtään mitään”, Essi sanoo. Hän ei ikimaailmassa vasikoisi Timoa tai ketään muutakaan, joten hän jatkaa tietämättömän rooliaan.

Rehtori huokaisee ja ottaa hörpyn kahvistaan.

”Ota keksejä”, rehtori sanoo ja ojentaa dominopakettia Essille.

”Vaimo laittoi mukaan, mutta minä en kekseistä välitä. Kahvin kanssa pitää syödä korvapuusteja.”

Rehtori heittäytyy vitsikkääksi, voi luoja, Essi ajattelee.

”Kaikennäköistä sitä nykyään tapahtuu. Kouluista varastetaan tärkeitä ja kalliita tavaroita. Missään ei voi olla täysin turvassa. Ei edes omassa kodissa. Onneksi valvontaa lisätään koko ajan. Kouluissakin pitäisi olla joka puolella valvontakamerat, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Ei silloin minun aikanani mitään videotykkejä varastettu. Eipä silloin kyllä ollut videotykkejäkään.”

Läpäläpä, Essi ajattelee, ja käpylehmillä leikittiin eikä tietokoneita ollut ja hiihtämällä mentiin kouluun! Essi haluaisi juosta ulos ovesta, hän haluaisi etsiä Timon käsiinsä ja käskeä tämän hoitaa tykkiasian heti eikä vasta viidestoista päivä. Mutta eihän hän tietenkään juokse minnekään vaan istuu paikallaan ja odottaa, että rehtori ymmärtäisi päästää hänet menemään. Hän yrittää näyttää mahdollisimman kyllästyneeltä ja haukotteleekin antaakseen rehtorille merkin, ettei häntä kiinnosta enää jatkaa keskustelua, mutta silti rehtori jatkaa:

”Sinä varmaan ymmärrät, Essi, että koulu ei voi katsoa sormien läpi tällaisia asioita. Varkaus on varkaus ja poliisi tutkiikin tätä
tapausta yhtenä rikoksena muiden tapaan. Poliisi on puhuttanut
Timoa tänään ja haluaa puhuttaa myös sinua, ja kun sinä olet vielä alaikäinen, niin luonnollisesti tästä ilmoitetaan myös sinun huoltajallesi…”

”Mistä te faijalle ilmoitatte? Ai siitä, että minä olen seurustellut pojan kanssa, jota te epäilette varkaaksi? Mitä se mun faijalle kuuluu?”

”Essi”, rehtori sanoo ärsyttävimmällä teinien rauhoitusäänellä. ”Minä pyysin sinut tänne, koska minä ajattelin sinua. Minä ajattelin, että ehkä sinä et käsitä sitä, että mikäli todetaan, että
Timo on varastanut sen tykin ja sinä olet tiennyt asiasta jotakin, niin sinä olet osallinen varkauteen. Ymmärrätkö? Sinulle tulee merkintä rikosrekisteriin, eikä se ole mikään pieni asia niin kuin
sinä varmaankin käsität. Tämä on nyt ihan sinun omaksi parhaaksesi kaikki… Minä ajattelin, että jos sinun olisi helpompi puhua minulle niin…”

”Onks se muka varma, että Timo on pöllinyt sen tykin?” Essi kysyy ja rehtori pudistaa päätään.

”Todisteet vahvasti viittaavat siihen suuntaan, mutta Suomi on
oikeusvaltio ja ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan”, rehtori sanoo.

”Epäilläänkö mua jostakin?” Essi jatkaa, ja rehtorin kasvoille leviää yltiöymmärtäväinen hymy.

”Ei, sinua ei epäillä mistään, mutta koska sinä seurustelet Timon kanssa niin…”

”En seurustele”, Essi sanoo. ”Me ollaan erottu. Monta viikkoo sitten. Voinks mä mennä?”

Rehtori on hiljaa pitkään ennen kuin sanoo mitään. Sitten hän nousee ylös, kiertää pöydän ja ojentaa Essille kätensä. ”Jos
sinulla tulee mieleen jotakin, joka voisi auttaa tässä niin… Poliisi
ottaa sinuun sitten yhteyttä.”

”Okei”, Essi sanoo ja poistuu kansliasta rehtoria kättelemättä.

Tapani on yrittänyt soittaa Ailalle monta kertaa, mutta Aila ei vastaa. Lopulta Tapani tekstaa. Kysyy, miten Aila jakselee ja sanoo ajatelleensa tätä koko päivän.

”Jopa niin, että ajoin yhden pysäkin ohi.” Tapani kysyy, haluaisiko Aila tulla illalla poikkeamaan hänen ja Essin luona. ”Essi kyseli sinusta aamulla, ja minä ajattelin, että olisi ihan mukavaa, jos te kaksi tapaisitte. Ja voisit sitten jäädä meille yöksikin. Sitä toivoo, Tapani.”

Aila makaa tutkimuspöydällä ja katselee radiologin valkotakkista selkää. Mies on tutkinut jo pitkään tietokoneen näytölle avaamiaan kuvia. Ilmastointi humisee, huone on hämärä ja hiljainen. ”Miltäs se näyttää?” Aila kysyy, kun ei enää kestä hiljaisuutta. ”Kyllä tämä rouva näyttää siltä, että täällä kasvain on”, radiologi sanoo. ”Katsotaanpa vähän ultralla vielä…”

Kasvain, Aila ajattelee, se on hyvälaatuinen, jos se olisi syöpä niin se olisi sanottu, että syöpä. Kasvain on kysta tai jokin muu,
hyvänlaatuinen, hyvänlaatuinen.

Lääkäri tutkii ensin molemmat rinnat, kainalot ja kaulan imusolmukkeet, kysyy ovatko imusolmukkeet olleet kipeät ja toteaa niiden suurentuneen. Kun rintoja ultrataan, Aila ajattelee Tapania, hän ajattelee Tapania hyräilemässä kylpyhuoneessa, Tapania heittäytymässä vuoteelle, Tapania kääntämässä yöllä kylkeä ja tarttumassa häneen kiinni. Hän ajattelee Tapanin huulia huulillaan ja Tapanin kättä, joka silittää Ailan huolista rypistyneen otsan sileäksi.

Lääkäri jää pyörittelemään ultraäänilaitetta pattirinnan päälle ikuisuuksilta tuntuviksi minuuteiksi ennen kuin sanoo: ”Siinä se on, näettekö rouva, tuossa, läpimitaltaan kolmisen senttiä. Nyt meidän on rouva otettava siitä ohutneulanäyte, mutta kyllä tässä nyt täytyy varautua huonoihin uutisiin.”

Heikki ja Irma saunovat pitkään ja hartaasti, ja saunassa Heikki saa kerrottua Irmalle lomautusuutiset. ”Se on varmaan juuri niin kun sä sanoit. Kaupunki vaihtaa firmaa, ja firma joutuu sen takia pistämään porukkaa pellolle.”

”Ei nyt heitetä kirvestä kaivoon vielä, eihän se oo sanottua, että
sinä lennät ulos.”

”Kuka tahansa sieltä lentää, niin yhtä paha se on. Monilla muilla on vielä lapsiakin elätettävänä”, Heikki sanoo.

Irma työntää hikisen kylkensä kiinni Heikin hikiseen ihoon ja
sanoo heidän kahden selviävän, vaikka mitä tapahtuisi. ”Sitä paitsi sä saat aina jotain työtä. Ja jos et saa, niin ainahan me voidaan tehdä lapsi, jota sä voisit hoitaa. Mä olen kohta kolmekymppinen ja ekan kerran elämässäni ihan valmis äidiksi.”

Heikki ei voisi yllättyä enempää. ”Ai lapsia vai?” hän ähkäisee.

”Niin.  Mä oon aina ajatellut, että pitää olla se ja se asia kunnossa ennen kuin voi ajatellakaan lapsia, mutta jos sitä lopun elämää varmistelee ja varmistelee, niin ei niitä lapsia koskaan tule hankittua. Eihän elämä ikinä ole kaikilta osiltaan kunnossa. Joten mä olen ajatellut, että jos se on kunnossa tärkeimmiltä osiltaan, niin se riittää. Ja nyt mä olen tavannut vihdoinkin sellaisen miehen, josta tulisi ihana isä mun lapsilleni. Nyt on jäljellä enää yksi kysymys: Pidätkö sä lapsista?”

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla