Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: "Kyllä tämä on tutkittava."

Tallinna on kaunis kaupunki: kävelijän kaupunki kapeine katuineen ja suurine vanhoine puistoineen. Kahviloineen ja gallerioineen, kirkkoineen ja aukioineen. Vanha eurooppalainen kulttuurikaupunki, jonka rinnalla Helsinki vaikuttaa vastarakennetulta kauppakeskukselta.

Ailan ja Tapanin matka oli täydellisen onnistunut. Tai pikemminkin uskomattoman onnistunut, kun ottaa huomioon, etteivät he ole tunteneet toisiaan kovinkaan kauan eivätkä koskaan matkustaneet yhdessä tai ylipäätään olleet toistensa seurassa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Matka olisi saattanut mennä täysin pieleenkin, muttei mennyt.  Heillä oli ihanaa.

Aila löysi rinnastaan patin juuri, kun he olivat lähdössä Tapanin kotoa. Hän päätti olla kertomatta patista ihan jo siitäkin syystä, että tunsi tarvitsevansa rentoutumista, eikä mahdollisten huonojen uutisten vatvominen vastaa Ailan käsitystä rentoutumisesta. Hän päätti, että se on rasvapatti. Tai jotain muuta vaaratonta.

Patin löytyminen vaikutti kuitenkin Ailaan enemmän kuin hän osasi Tapanin kylpyhuoneessa seistessään arvata. Aivan kuin
hänen rinnassaan oleva patti olisi ollut muistutus siitä, että onnen helmaan on osattava tarttua kiinni silloin, kun se kohdalla hulmahtaa.

Aila katsoi itseään peilistä ja otti hyllyllä olevan huulipunan
käteensä. Se oli Essin huulipuna, mutta Aila lainasi sitä. Hän veti punan metallikuoresta ja maalasi huulensa tummanpunaisiksi. Maisteli värin tasaiseksi ja painoi punan nimen mieleen: Intense
Ruby. Ehkä hän ostaisi samaa itselleenkin.

Hän suuteli Tapania jo eteisessä. Olivat he suudelleet aiemminkin, mutta jotenkin Ailan osalta se oli ollut varovaista –
pidättelyä ja tunnustelua. Eivät he vielä koskaan olleet suudelleet niin, etteivät Ailan ajatukset olisi häirinneet virtaan heittäytymistä. Vaihdettujen suudelmien aikana Aila oli ehtinyt miettiä, haisiko hänen henkensä koulussa syödyltä kaalilaatikolta ja oliko Tapanikin sellainen mies kuin Heikin isä: mies, joka inhosi kielisuudelmia.

Patin löytymisen jälkeen Aila ei miettinyt mitään vaan suuteli
Tapania niin, että myöhästyminen laivasta olisi voinut käydä hyvinkin helposti. He horjahtivat suudelman voimasta ja tömähtivät päin ovea, eikä kumpikaan heistä välittänyt, vaikka omassa huoneessaan nukkuva Essi saattoikin kuulla.

Ja suudelma oli vasta alkusoitto, ihana pieni alkusoitto sinfonialle, jonka he kaksi soittivat matkan aikana. Aila on nytkin – vetäessään naistentauteihin erikoistuneen lääkäriaseman raskaan oven auki – sitä mieltä, että ilman pattia matka olisi ollut mukava mutta patin kanssa se muuttui taivaalliseksi.

He astuivat Tapanin kanssa suhteensa eteisestä makuuhuoneeseen. Ja se kaikki, läheisin läheisyys ja toisen tuoksu ja lämpö, hiki ja nauru ja heidän yhteen kolisevat luunsa, heidän huohotuksensa ja äännähdyksensä, kaikki se tuntuu Ailan ruumiissa vieläkin.

He eivät ottaneet ainuttakaan hoitoa kylpylässä vaan pysyttelivät huoneessaan ja olivat kuin kaksi laivalla jäniksenä yli Suomenlahden matkustanutta citykania. He söivät vuoteessa ja katselivat välillä televisiota, nukahtelivat toistensa syliin ja
heräsivät toistensa kosketuksiin.

He puhelivat hiljaa, vähän ja vain välillä, kertoivat toisilleen, mitä mieleen juolahti, mitättömiä asioita ja elämää mullistaneita asioita sekaisin, pikku sattumuksia ja karmeita virheitään. He vitsailivat ja nauroivat. Ja kulkivat estottomasti alastomina huoneen ja kylpyhuoneen väliä. Kaikkine ikärenkaineen. Sitä Aila ei olisi ihan hevin itsestään uskonut.

Takaisintulomatkalla he olivat ulkona kannella, vaikka oli kylmä. He seisoivat lipan alla tuulelta suojassa kiinni toisissaan, eikä
Aila muista kokeneensa koskaan mitään niin romanttista. Ei koskaan ennen tätä, ei ikinä, ei edes nuorena, ennen raskaaksituloaan. Hänen mielestään romantiikka on aina ollut ylimainostettua, sellaista elokuvia varten keksittyä ihmisten huokailutarpeen tyydyttämistä. Ei hän ole koskaan kaivannut romantiikkaa, hän on kaivannut kumppania viemään joka toisen roskapussin.

”Aila Salminen”, lääkäri sanoo oikeastaan heti, kun Aila on
ilmoittautunut kassalla. Aila ei ehdi edes selailla naistenlehtiä. Aila olisi tietenkin voinut mennä työterveyslääkärille, mutta hän ei halunnut odottaa päivääkään.

Hän oli rakastumassa, rakastunut, hänellä oli elämässään mies, jonka syliin hän halusi juosta ja kertoa kaiken. Hän halusi itkeä
Tapanin rintaa vasten ja sanoa säikähtäneensä. ”Ajattele, mikä hullu ihminen on, että ajattelee, että nyt minua heti rankaistaan, kun olen uskaltanut ruveta olemaan onnellinen”, niin hän halusi Tapanille sanoa. Ja sitten Tapani saisi pyyhkiä hänen silmänsä, ja he voisivat yhdessä nauraa naisen mielen hupsuudelle.

”Kuinka kauan te ootte ollu yhessä?” Essi kysyy isältään, ja
Tapani naurahtaa. ”Vastahan tässä nyt ollaan tutustuttu, käyty pari kertaa ulkona ja puhuttu paljon. Ja nyt oltiin sitten kylpylälomalla…”

Essi tyhjentää tiskikonetta ja katselee voileipää tekevää isäänsä. Hän ei ole koskaan osannut ajatella isäänsä minään miehenä. Siis sellaisena, joka on jonkun naisen mielestä niin ihana, että se nainen haluaa talutella sitä miestä ulkonakin. ”Onks sekin leski?”  Essi jatkaa. ”Siis Aila, tapasitteko te jossakin leskien ryhmässä?”

Tapani räjähtää nauruun. Leivänmurut ropisevat vahakangasliinalle ja lattialle, osa eksyy väärään kurkkuunkin.
Tapani alkaa yskiä, muuttuu naamasta punaiseksi eikä meinaa
saada henkeä. Essi rientää hakkaamaan isäänsä selkään. Hän paukuttaa kämmentään Tapanin lapaluiden väliin ja käskee isänsä hengittää. Tapani nousee seisomaan, kääntää selkänsä Essille ja vetää tämän kädet omien käsiensä alta ympärilleen ja saa muodostettua sanan: ”Heimlich!”

Ja vaikka Essi onkin paniikissa, hän ei lakkaa toimimasta. Hän muistaa ensiapukurssin. Heimlichin ote. Vuosi Essin äidin kuolemasta Essi ja Tapani kävivät yhdessä ensiapukurssin. Essi suostutteli Tapanin kurssille, ja Tapani tajusi nopeasti, miksi
kurssi oli Essille niin tärkeä: Essi pelkäsi menettävänsä myös isänsä.

Kurssista on jo pitkä aika, eikä Essi ole vielä joutunut käyttämään kurssin oppeja yhtä nenäverenvuodon tukahduttamista enempää. Itse asiassa hän on kuvitellut unohtaneensa kaiken kurssilla oppimansa, mutta eipä olekaan. Tapani on paljon Essiä suurempi, mutta Essi luottaa siihen mitä kurssinvetäjä sanoi: ”Tämä on tekniikkalaji. Neljästä viiteen terävää ja nopeaa nykäisyä itseen päin, uhrin rintakehän alapuolelta ylävatsaa painaen.”

”No?” Irma kysyy.

”Mitä no?” Heikki ihmettelee.

”Mitä tykkäät?”

”Mitä tykkäät mistä?”

”Hiuksista”, Irma sanoo. ”Ihan hyvät”, Heikki nyökyttelee. Irma pudistaa päätään epäuskoisena.

”Ihan hyvät! Kaksikymmentäviisi senttiä on pituutta poissa ja väri on uusi, ja sinusta on ihan hyvät!”

”On, oikein asialliset on.”

Irma kiljaisee kuin olisi saanut sähköiskun. Sanoo, että viimeinen asia, jonka hän haluaa kuulla uusista hiuksistaan, on se, että ne ovat asialliset.

”No ei ne nyt epäasiallisetkaan ole”, Heikki yrittää keventää,
mutta Irmaa ei naurata yhtään. Hän on selvästi harmissaan, vaikka Heikki ei ihan ymmärräkään mistä.

Irma on Heikistä kaunis, vaikka Irmalla olisi mitä päällä ja vaikka Irman hiukset olisivat likaiset ja takussa kuin pahaisella peikolla, tai vaikkei Irman päässä olisi ainuttakaan hiusta.

Heikki ei välitä siitä, miten Irman hiukset ovat, kunhan hän saa lepuuttaa silmiään Irman silmissä ja korviaan Irman nopeasti nousevassa naurussa. Miten sellainen kokonaisvaltainen rakkaus ja ihailu ei muka riitä? Minkä takia sen lisäksi pitäisi vielä pystyä muodostamaan mielipide hiusten sävystä, jonka muuttumista ei normaaleilla silmillä edes huomaa?

Kaunis, entisen Miss Suomen näköinen hoitaja katsoo lähetettä ja selaa edessään olevaa kalenteria. ”Katsotaas miten täällä olisi vapaata…. Tää näyttäs menevän nyt tuonne parin viikon päähän…”

Ailalla on kuuma, häntä hikoiluttaa. Hän kaivaa jo käsilaukusta kalenteriaan, kun toinen nuori hoitaja tulee viereisestä huoneesta paperipino kädessään ja kysyy, kävisikö Ailalle mammografia saman tien. ”Kun juuri tuli peruutus tuohon viisitoista yli, ehtisittekö te jäädä siihen?”

Aila ehtii. Hän on helpottunut, että pääsee heti eikä joudu odottamaan kahta viikkoa. Vielä lääkäriin mennessään Aila kuvitteli, ettei mammografiaa tarvittaisi lainkaan, sillä hänen edellisestä kerrastaan ei ole vielä vuottakaan. Hän oli toivonut, että lääkäri olisi sanonut ääneen sen, mitä Aila itselleen hoki: ”Tämä on ihan vaaraton, luultavasti rasvapatti tai jostakin syystä tukkeutunut maitorauhanen…”

Mutta lääkäri tutki rintaa pitkään ja kysyi, milloin Aila oli patin havainnut. Hän sanoi, että on hyvä, että Aila tuli lääkäriin heti. Vasta silloin pelko jysähti päälle, ja se teki sen sellaisella voimalla, että Aila pelkäsi tuupertuvansa lattialle tutkimuspöydältä noustessaan.

”Huippaako?” lääkäri kysyi ja otti Ailan käsivarresta kiinni. ”Mennyt pari viikkoa vähällä unella”, Aila vastasi ja kuuli, kuinka hän selitti lääkärille ummet ja lammet Tapanista ja siitä, millaista on ollut alkaa tapailla miestä keski-ikäisenä. Sellaista Aila ei olisi
uskonut koskaan tekevänsä.

Lääkäri otti selostuksen asiallisesti ja alkoi kysellä seksistä, eikä Ailaa yhtään nolottanut, kun hän sanoi senkin puolen tulleen jo
kuvaan mukaan. ”Ja se on kyllä paljon parempaa nyt kuin silloin nuorena”, Aila tunnusti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa paljon muutakin, mutta onneksi lääkäri sai lähetepaperin ja maksukaavakkeen valmiiksi. Sujautettuaan ne muovitaskuun hän ojensi pumaskan Ailalle ja sanoi, että Aila voi soittaa hänen suoraan numeroonsa milloin tahansa, jos jotakin ongelmia tulee.

Huoneesta lähtiessään Aila päätti, ettei enää koskaan käy muualla tutkituttamassa jalkoväliään. Juuri tämän naislääkärin kanssa kun tulee samalla hoidettua myös yläpää.

Ailan kengät kopisevat askelten tahdissa. Tapaniin tutustuttuaan Aila on alkanut käyttää korkokenkiäkin, vaikkei ole sellaisia pitänyt oikeastaan koskaan ennen. Hän on ajatellut olevansa lättäkenkäihminen, joka ei kengillä koreile.

Ennen Tallinnan-reissua hän meni kauppaan ja teki hankintoja. Osti uusia alusvaatteita, yhden villatakin ja kengät. Hän sanoi myyjälle, että hänen jalkansa kipeytyvät korkokengissä. Myyjä
arveli, että Aila on varmaankin käyttänyt joko liian pieniä tai huonolestisiä kenkiä. ”Ne ovat ne yleisimmät syyt siihen, miksi korko¬kengät tuntuvat epämiellyttäviltä. Nykyisin kenkien mukavuuteen ja lestiin kiinnitetään ihan erityisesti huomiota.”

Sitten myyjä kiikutti Ailan eteen viidet erilaiset ja tavattoman kauniit kengät, ja kolmet niistä tuntuivat käsittämättömän hyviltä jalassa. Aila osti niistä kahdet, ja kolmansistakin hän on huomannut haaveilevansa.

Aila pitää tunteesta, jonka korkokengät antavat. Aivan kuin hänen vartalonsa mallikin olisi kenkien myötä muuttunut. Ryhti ainakin on suorempi, ja sehän vaikuttaa koko olemukseen. Ikä kiskoo kaikkia ruumiinosia kohti maata, mutta korkokengät sanovat pontevan vastalauseen periksi antamiselle ja alistumiselle. Sitä paitsi Aila pitää korkojen kopinasta: siitä, että hänestäkin lähtee ääntä, kun hän liikkuu läpi tämän hälisevän maailman.

Korkojen kastanjetteja säestävät Ailan päässä kaikuvat lääkärin sanat: ”Kyllä tämä on tutkittava.” Ailan suu on kuiva, ja kädet tuntuvat jääkylmiltä. Kyllä tämä on tutkittava, Aila ajattelee, parempi vaan, että nyt saman tien, jäisi turhaan muuten mietityttämään.

Mammografiahuone on käytävän toisessa päässä. Aila menee istumaan oven eteen. Vastapäisessä huoneessa tehdään ultraäänitutkimuksia, eikä Aila voi olla katsomatta sinne jonottavia pariskuntia, raskaana olevia naisia ja Heikkiä paljon nuoremmalta näyttäviä miehiä. Ailakin kävi Heikkiä odottaessaan kerran ultraäänessä. Se kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä, vaikka ei silloin vielä otettukaan kohdun asukkaasta valokuvia seinälle kehystettäväksi.

Aila muistaa elävästi, miltä hänestä tuntui, kun hän näki
monitorin näytöllä pienen sätkivän olennon ja kuuli tämän villiintyneen sydämen lyönnit. Sillä hetkellä Aila rakastui lapseensa, vahinkoraskaus muuttui odotukseksi ja Aila alkoi pitkän kasvunsa äidiksi. Siitä hetkestä lähtien lapsen paras meni kaiken muun edelle.

Aila laittaa Heikille tekstiviestin. Kutsuu Heikin ja tämän naisystävän kylään. ”Jos teillä ei ole mitään muita suunnitelmia, niin tulkaa syömään sunnuntaina. Vaikka kolmen kieppeillä, kävisikö se? Äiti.”

Heikki istuu autossaan ja kuuntelee radiota. Ulkona sataa. Hän on teollisuusalueen parkkipaikalla odottamassa, että Irma pääsee töistä. Onneksi on Irma, Heikki ajattelee mielessään. Onneksi on Irma.

Heikillä on hirveä olo, hänen päätänsä juimii ja niskat ovat
jumissa. Heikki yrittää venytellä puolelta toiselle mutta tietää, ettei venyttelystä ole enää tässä vaiheessa paljonkaan hyötyä. Pitää kysyä, jos Irma voisi vähän hieroa, Heikki ajattelee, ja mennä lauantaina salille pistämään liikettä lapaluihin ja käsivarsiin. Salilla käyminen on ainoa asia, joka todella auttaa hartioita ja selkää pysymään kunnossa. Ja nyt on syytä pysyä.

Heikki sai kuulla työpäivän lopuksi, että firmasta lomautetaan viisi henkilöä ensi viikolla ja saatetaan lomauttaa enemmänkin. Heikki rummuttelee rattiaan ja yrittää rauhoittua, mutta sydän vain hakkaa hakkaamistaan ja olo on kaikin puolin ahdistunut.

Heikki on varma siitä, että hän on ensimmäisten lomautettavien joukossa. Hän ei tule esimiehensä Petterin kanssa toimeen, ja tunne on molemminpuoleinen. Petteri ei voi jostain syystä sietää Heikkiä, ja aina kun he puhuvat keskenään, siitä kehkeytyy vain päänaukomista ja naljailua. Petteriä ylempänä on vielä muita esimiehiä, mutta jos Petterillä olisi suurin päätösvalta firmassa, Heikki olisi jo saanut potkut.

Irma saapuu autolle. Miten jonkun ihmisen näkeminen voikin niin ilahduttaa, Heikki ajattelee. Kun Irma kiipeää autoon, Heikki tuntee niin suurta helpotusta, että vedet nousevat silmiin ja hän joutuu peittämään liikutustaan yskänkohtauksen taakse.

”Et kai sä ole tulossa kipeäksi?” Irma kysyy huolestuneena, ja Heikki sanoo vain nielaisseensa vahingossa purukumin. ”Lapsena sanottiin, että jos nielee purkan, niin kakka tulee paketissa ulos”, Irma nauraa, suutelee Heikkiä ja he lähtevät ajamaan.

Sää on uskomattoman harmaa. Syksy on ilmoittanut tulostaan, ja pimeyden ja koleuden lisäksi kylmä tuuli säntäilee ympäri Helsingin katuja muistuttamassa ihmisiä siitä, että tämä on vasta alkusoittoa. Heikki luki ruokatauolla päivän lehdestä, että nyt on tulossa ennätyskylmä talvi. Ajatus siitä, että kolmen kuukauden päästä saattaa olla vielä tästäkin kolmekymmentä astetta kylmempää, ei saa häntä tuntemaan oloaan yhtään sen paremmaksi.

”Käydäänkö hakemassa vaikka kiinalaista?” Heikki ehdottaa.
Irmalle se sopii, ja he lähtevät autolla Itäväylää kohti. Irma pulisee tavalliseen tapaansa, eikä Heikin tee mieli pilata iltaa. Niinpä hän päättää olla kertomatta, mitä on tapahtunut, ja ryhtyy sen sijaan kyselemään Irman päivästä.

Irman päivä on ollut täynnä kiirettä ja pieniä sattumuksia. Irmaa on muun muassa onniteltu kihlauksesta, ja hän on joutunut vannomaan, etteivät he ole Heikin kanssa kihlautuneet. Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että kihlautuja onkin toinen samassa firmassa töissä oleva Irma. Irma nauraa
heleästi kertoessaan onnitteluista, pukkaa sitten Heikkiä kylkeen ja sanoo, että vaikkei hän oikein ymmärräkään, minkä takia aikuiset ihmiset menevät kihloihin, niin siinä onnittelusateessa kihlautuminen tuntui harvinaisen mukavalta ajatukselta.

Herttoniemen kohdalla Irma näyttää talon, jossa asui alivuokralaisena Helsinkiin saavuttuaan. Hän kertoo laveasti keittiön aikatauluongelmista ja eräästä erityisen ärsyttävästä soppasiskosta, kuten hän keittiöpuolen naisia nimittää. Heikki on kuuntelevinaan, vaikka hänen ajatuksena tahtovatkin eksyä ulos autosta. Kesken tarinointinsa Irma huomaa Heikin näyttävän poissaolevalta ja kysyy, onko kaikki hyvin.

”Kyllä varmaan... Mä voin kertoa sulle enemmän sitten, kun päästään meille. Olen kyllä todella väsynyt.”

”Sä näytät tosi surulliselta. Ei kai mitään ikävää ole sattunut?” Irma kysyy ja nipistää Heikkiä poskesta.

”Mutsi pyysi meitä sunnuntaina syömään”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää säteilevä hymy. ”Ja minä kun luulin, että tässä on maailmaloppu edessä… Hei, musta olis ihan kiva mennä.”

Essi istuu matikantunnilla ja piirtelee vihkoonsa perhosia ja erilaisia geometrisiä  kuvioita. Hänen jokainen koulukirjansa ja tunneilla jaettu moniste on täynnä piirustuksia, sillä Essi ei malta istua paikallaan viittä minuuttia enempää tekemättä samalla jotain muuta. Pöytien rummuttelu, kynsien pureskelu, kännykän jatkuva tarkkailu ja ponnareiden pyöritteleminen kuuluvat Essin päivään.

”Virallinen” ADHD-testi internetissä kertoi, että hänellä saattaa olla kuusi erityyppistä ADHD:ta, mutta eipä niihin testeihin ole
uskomista. Ja toisaalta, liian monta vuosikymmentä samassa koulussa olleiden ja elämäänsä katkeroituneiden opettajien kuunteleminen on raskasta kenelle tahansa.

Essi ei kuule opettajan ääntä eikä luokan yleistä hälinää, koska hän kuuntelee iPodillaan soittolistaa, jonka on tehnyt juoksulenkkejä varten. Essiä harmittaa, kun hän ei ole saanut juostuksi, vaikka haluaisi käydä lenkillä ainakin kerran viikossa. Aina kun saa kasattua itsensä ja lähdettyä juoksemaan, on tärkeää, että taustalla soi hyvä musiikki. Se ei voi olla mitä tahansa, vaan pitää ottaa huomioon muutama seikka: tunnelma, oma fiilis ja sää. Kun Töölönlahden juoksee kaksi kertaa ympäri, ehtii kuunnella ainakin yhden kokonaisen levyn iPodilta.

Viime aikoina Essi on kuunnellut paljon Tapanin vanhoja discolevyjä. Essistä tuntuu omituiselta kuvitella Tapania joraamassa Helsingin kapakoissa 70-luvulla, pillifarkut jalassa ja tukka taakse sliipattuna.

Essi on nähnyt Tapanista paljon vanhoja valokuvia, ja kaikissa
niissä isä näyttää saksalaiselta yksityisetsivältä. Tapanilla oli muutaman vuosikymmenen ajan aika miehekkään kokoiset mursuviikset, joita nykyään ei näe kenelläkään. Essin mielestä oli ihan hyvä ratkaisu, että isä päätti luopua viiksistään, ja Tapanikin ajattelee varmasti samoin. Hän ei mielellään puhu niistä ajoista.

Opettaja kävelee ovelle ja avaa sen. Sisään tulee koulun rehtori, joka kuiskailee opettajalle jotain. Essillä ei ole harmainta aavistustakaan, mistä he puhuvat. Hän jatkaa piirtelemistä ja uppoutuu musiikkiin. Rehtori lähtee, ja tunti jatkuu niin kuin aiemminkin.

Opettaja selittää juttujaan monotonisella äänellään, ja ainoastaan luokan parhaimmat oppilaat – eli koululaiskielellä hikarit – näyttävät vilpittömän kiinnostuneilta kaikesta, mitä opettaja sanoo. Derivoiminen saa heissä aikaan onnistumisen tunteen, ja he nauttivat huomiosta, jonka saavat viitatessaan. Tosiasiassa kukaan muista oppilaista ei huomioi heitä ollenkaan, eikä Essi usko, että nuolemisyritykset opettajaakaan paljoa liikuttavat.

Essin vierustoveri tönäisee häntä olkapäähän. Essi nostaa katseensa vihkosta ja huomaa, että opettaja tuijottaa häntä. Hän ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja katsoo opettajaa.

”Noniin Essi.. Voisit pitää sitä musiikkia vähän pienemmällä,
että kuulisit, kun sinua kutsutaan.”

”Joo, sori. Mitä?”

”Jäätkö tunnin jälkeen juttelemaan hetkiseksi? On asiaa liittyen tohon sun kakkoskurssin uusintakokeeseen.”

Tunnin jälkeen opettaja kertoo Essille, että rehtori haluaisi tavata hänet ja kysellä jotain. Opettaja ei tiedä asiasta sen enempää.

Aila riisuu ylävartalonsa paljaaksi, ja hoitaja pyytää häntä
astumaan koneen eteen. Pyytää anteeksi viileitä käsiään, mutta
Ailasta hoitajan kädet eivät tunnu yhtään viileiltä. ”Kun itsellä on tällaiset kylmäkallet, niin sinun kätesihän ovat niihin verrattuina ihan lämminvesipullot”, Aila sanoo, ja vertaus hymyilyttää heitä kumpaakin.

Hoitaja kertoo aikoinaan aloittaneensa avantouinnin juuri
parantaakseen ääreisverenkiertoaan, ja Ailakin sanoo käyvänsä uimassa aina kun mahdollista. ”Eikä minulla yleensä ole näin kylmät sormet, se on vaan tämä syksy, kun ei osaa aikuinen ihminen ruveta sormikkaita käyttämään, vaikka mittari näyttäisi mitä!”

Jos Ailan ja hoitajan keskustelu lähetettäisiin suorana lähetyksenä radiossa, ei kukaan voisi arvata, miksi he kaksi juuri nyt puhuvat keskenään. Kukaan ei voisi arvata, että toinen naisista seisoo rinnat paljaina mammografialaitteen edessä ja toinen asettelee hänen rintaansa levyjen väliin kuvausta varten.

Hoitaja selittää, että kun kuvat on otettu, ne menevät suoraan
koneelle, josta lääkäri näkee ne.

”Hän tutkii rinnat sitten kun on ensin nähnyt kuvat. Oliko sulla
joku erityinen syy tulla?” hoitaja kysyy.

”Minä löysin kyhmyn tuosta kainalon alta”, Aila sanoo. ”Ja lääkäri tykkäsi, että se pitää tutkia.”

”Kyllä kaikki kyhmyt on aina hyvä tutkituttaa”, hoitaja sanoo.

Aila yrittää lukea hänen kasvoistaan jotakin merkkiä suuntaan tai toiseen, mutta hoitaja pyytää Ailaa olemaan paikallaan ja menee ottamaan ensimmäisen kuvan. Rinnat kuvataan kaikilta mahdollisilta puolilta. Myös niin, että kainaloiden imusolmukkeet näkyvät.

Essi istuu rehtorin huoneessa. Seinät ovat täynnä kuvia rehtorin kalastusreissuilta eri puolelta Suomea, ja oven yläpuolella roikkuvat hirven sarvet. Rehtori huomaa Essin katseen, nappaa ilmoitustaululta valokuvan ja ojentaa. ”Katsos tätä”, rehtori sanoo ja näyttää kuvaa, jossa hänellä on iso hauki käsissään. ”Viime kesän saalis. Melkoinen vonkale, ja taisteli loppuun asti. Ykstoistakiloinen..”

Essi ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kalastustarinan kommentoiminen tuntuisi vähän teennäiseltä, ja Essi arvaa, ettei häntä kutsuttu kansliaan keskustelemaan metsästyksestä ja kalastuksesta.

”No Essi... Miten koulussa on sujunut?”

”Ihan hyvin... Tai no, hyvin ja hyvin, en mä nyt tiedä. Stressaa, ihan niin kuin useimpia muitakin. Liittyykö tää mun poissaoloihin?”

”Ei liity. Onko sinulla mitään aavistusta, miksi olet täällä?”

Essi pudistelee päätään ja miettii, miksi rehtori käyttää niin
makeaa partavettä ja miksi miehen täytyy kaataa koko pullo niskaansa aamuisin. Huoneessa on uskomaton lemu.

”Koulusta on varastettu videotykki”, rehtori sanoo, ja Essi tarttuu tuolin käsinojiin. Niinpä tietysti. Videotykki! ”Satutko tietämään siitä jotakin, oletko kuullut mitään?”

”En satu”, Essi vastaa. ”Enkä ole kuullut mitään. Miten niin? Miks te multa sitä kysytte?”

”Sinähän tunnet sen Kulmalan Timon?”

”Kuinka niin?”

Ihme kyyläystä, Essi ajattelee. Vaikka he seurustelivat monta vuotta, tuntuu silti oudolta, että Essille täysin tuntematon ihminen tietää hänen asioistaan. Tosin he ovat Timon kanssa pyörineet koulun käytävillä yhdessä, ja rehtori on varmasti kävellyt heidän ohitseen moneen kertaan.

”Timo oli muutaman ihmisen mukaan viimeinen oppilas, joka käytti videotykkiä. Ja koska te käsittääkseni seurustelette ja sinä tunnet Timon ehkä paremmin kuin kukaan meistä muista, niin tietäisit varmaan, jos hän liittyisi tähän tykin katoamiseen jollain tavalla.”

”En mä kyllä tiedä yhtään mitään”, Essi sanoo. Hän ei ikimaailmassa vasikoisi Timoa tai ketään muutakaan, joten hän jatkaa tietämättömän rooliaan.

Rehtori huokaisee ja ottaa hörpyn kahvistaan.

”Ota keksejä”, rehtori sanoo ja ojentaa dominopakettia Essille.

”Vaimo laittoi mukaan, mutta minä en kekseistä välitä. Kahvin kanssa pitää syödä korvapuusteja.”

Rehtori heittäytyy vitsikkääksi, voi luoja, Essi ajattelee.

”Kaikennäköistä sitä nykyään tapahtuu. Kouluista varastetaan tärkeitä ja kalliita tavaroita. Missään ei voi olla täysin turvassa. Ei edes omassa kodissa. Onneksi valvontaa lisätään koko ajan. Kouluissakin pitäisi olla joka puolella valvontakamerat, ettei mitään tällaista tapahtuisi. Ei silloin minun aikanani mitään videotykkejä varastettu. Eipä silloin kyllä ollut videotykkejäkään.”

Läpäläpä, Essi ajattelee, ja käpylehmillä leikittiin eikä tietokoneita ollut ja hiihtämällä mentiin kouluun! Essi haluaisi juosta ulos ovesta, hän haluaisi etsiä Timon käsiinsä ja käskeä tämän hoitaa tykkiasian heti eikä vasta viidestoista päivä. Mutta eihän hän tietenkään juokse minnekään vaan istuu paikallaan ja odottaa, että rehtori ymmärtäisi päästää hänet menemään. Hän yrittää näyttää mahdollisimman kyllästyneeltä ja haukotteleekin antaakseen rehtorille merkin, ettei häntä kiinnosta enää jatkaa keskustelua, mutta silti rehtori jatkaa:

”Sinä varmaan ymmärrät, Essi, että koulu ei voi katsoa sormien läpi tällaisia asioita. Varkaus on varkaus ja poliisi tutkiikin tätä
tapausta yhtenä rikoksena muiden tapaan. Poliisi on puhuttanut
Timoa tänään ja haluaa puhuttaa myös sinua, ja kun sinä olet vielä alaikäinen, niin luonnollisesti tästä ilmoitetaan myös sinun huoltajallesi…”

”Mistä te faijalle ilmoitatte? Ai siitä, että minä olen seurustellut pojan kanssa, jota te epäilette varkaaksi? Mitä se mun faijalle kuuluu?”

”Essi”, rehtori sanoo ärsyttävimmällä teinien rauhoitusäänellä. ”Minä pyysin sinut tänne, koska minä ajattelin sinua. Minä ajattelin, että ehkä sinä et käsitä sitä, että mikäli todetaan, että
Timo on varastanut sen tykin ja sinä olet tiennyt asiasta jotakin, niin sinä olet osallinen varkauteen. Ymmärrätkö? Sinulle tulee merkintä rikosrekisteriin, eikä se ole mikään pieni asia niin kuin
sinä varmaankin käsität. Tämä on nyt ihan sinun omaksi parhaaksesi kaikki… Minä ajattelin, että jos sinun olisi helpompi puhua minulle niin…”

”Onks se muka varma, että Timo on pöllinyt sen tykin?” Essi kysyy ja rehtori pudistaa päätään.

”Todisteet vahvasti viittaavat siihen suuntaan, mutta Suomi on
oikeusvaltio ja ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan”, rehtori sanoo.

”Epäilläänkö mua jostakin?” Essi jatkaa, ja rehtorin kasvoille leviää yltiöymmärtäväinen hymy.

”Ei, sinua ei epäillä mistään, mutta koska sinä seurustelet Timon kanssa niin…”

”En seurustele”, Essi sanoo. ”Me ollaan erottu. Monta viikkoo sitten. Voinks mä mennä?”

Rehtori on hiljaa pitkään ennen kuin sanoo mitään. Sitten hän nousee ylös, kiertää pöydän ja ojentaa Essille kätensä. ”Jos
sinulla tulee mieleen jotakin, joka voisi auttaa tässä niin… Poliisi
ottaa sinuun sitten yhteyttä.”

”Okei”, Essi sanoo ja poistuu kansliasta rehtoria kättelemättä.

Tapani on yrittänyt soittaa Ailalle monta kertaa, mutta Aila ei vastaa. Lopulta Tapani tekstaa. Kysyy, miten Aila jakselee ja sanoo ajatelleensa tätä koko päivän.

”Jopa niin, että ajoin yhden pysäkin ohi.” Tapani kysyy, haluaisiko Aila tulla illalla poikkeamaan hänen ja Essin luona. ”Essi kyseli sinusta aamulla, ja minä ajattelin, että olisi ihan mukavaa, jos te kaksi tapaisitte. Ja voisit sitten jäädä meille yöksikin. Sitä toivoo, Tapani.”

Aila makaa tutkimuspöydällä ja katselee radiologin valkotakkista selkää. Mies on tutkinut jo pitkään tietokoneen näytölle avaamiaan kuvia. Ilmastointi humisee, huone on hämärä ja hiljainen. ”Miltäs se näyttää?” Aila kysyy, kun ei enää kestä hiljaisuutta. ”Kyllä tämä rouva näyttää siltä, että täällä kasvain on”, radiologi sanoo. ”Katsotaanpa vähän ultralla vielä…”

Kasvain, Aila ajattelee, se on hyvälaatuinen, jos se olisi syöpä niin se olisi sanottu, että syöpä. Kasvain on kysta tai jokin muu,
hyvänlaatuinen, hyvänlaatuinen.

Lääkäri tutkii ensin molemmat rinnat, kainalot ja kaulan imusolmukkeet, kysyy ovatko imusolmukkeet olleet kipeät ja toteaa niiden suurentuneen. Kun rintoja ultrataan, Aila ajattelee Tapania, hän ajattelee Tapania hyräilemässä kylpyhuoneessa, Tapania heittäytymässä vuoteelle, Tapania kääntämässä yöllä kylkeä ja tarttumassa häneen kiinni. Hän ajattelee Tapanin huulia huulillaan ja Tapanin kättä, joka silittää Ailan huolista rypistyneen otsan sileäksi.

Lääkäri jää pyörittelemään ultraäänilaitetta pattirinnan päälle ikuisuuksilta tuntuviksi minuuteiksi ennen kuin sanoo: ”Siinä se on, näettekö rouva, tuossa, läpimitaltaan kolmisen senttiä. Nyt meidän on rouva otettava siitä ohutneulanäyte, mutta kyllä tässä nyt täytyy varautua huonoihin uutisiin.”

Heikki ja Irma saunovat pitkään ja hartaasti, ja saunassa Heikki saa kerrottua Irmalle lomautusuutiset. ”Se on varmaan juuri niin kun sä sanoit. Kaupunki vaihtaa firmaa, ja firma joutuu sen takia pistämään porukkaa pellolle.”

”Ei nyt heitetä kirvestä kaivoon vielä, eihän se oo sanottua, että
sinä lennät ulos.”

”Kuka tahansa sieltä lentää, niin yhtä paha se on. Monilla muilla on vielä lapsiakin elätettävänä”, Heikki sanoo.

Irma työntää hikisen kylkensä kiinni Heikin hikiseen ihoon ja
sanoo heidän kahden selviävän, vaikka mitä tapahtuisi. ”Sitä paitsi sä saat aina jotain työtä. Ja jos et saa, niin ainahan me voidaan tehdä lapsi, jota sä voisit hoitaa. Mä olen kohta kolmekymppinen ja ekan kerran elämässäni ihan valmis äidiksi.”

Heikki ei voisi yllättyä enempää. ”Ai lapsia vai?” hän ähkäisee.

”Niin.  Mä oon aina ajatellut, että pitää olla se ja se asia kunnossa ennen kuin voi ajatellakaan lapsia, mutta jos sitä lopun elämää varmistelee ja varmistelee, niin ei niitä lapsia koskaan tule hankittua. Eihän elämä ikinä ole kaikilta osiltaan kunnossa. Joten mä olen ajatellut, että jos se on kunnossa tärkeimmiltä osiltaan, niin se riittää. Ja nyt mä olen tavannut vihdoinkin sellaisen miehen, josta tulisi ihana isä mun lapsilleni. Nyt on jäljellä enää yksi kysymys: Pidätkö sä lapsista?”

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.