He istuvat koko yön sohvalla ja odottavat, että ovi aukeaa.

Tapani ja Aila valvovat aamukolmeen asti, eikä Essistä edelleenkään kuulu mitään. Tapani tietää kyllä jossain takaraivossaan, että tytöllä on kaikki kunnossa, mutta silti hän on huolissaan.

Yleensä Essi aina ilmoittaa etukäteen, missä mennään. Varmasti Essi on jollain kaverillaan ja tältä on akku loppu, Tapani ajattelee ja yrittää rauhoittua. Mutta Essi on 17-vuotias – hän on myös aivan yhtä hyvin voinut juoda hirvittävät jurrit ja sammua johonkin. Toivottavasti ei. Ja jos niin on käynyt, niin onhan Essillä varmasti kavereita, jotka auttavat. Tapanin pitää vain pitää pää kylmänä ja olla panikoimatta.

Aila osaa heti olla Tapanin ja Essin kodissa kuin itsekin asuisi siellä. Hän ottaa keittiön haltuunsa ilman vaikeuksia, löytää kaapeista kaiken tarvitsemansa ja keittää afrikkalaista rooibos-teetä samalla, kun Tapani istuu olohuoneessa ja käy läpi vuosikymmenien varrella laajaksi kasvanutta levyvalikoimaansa. Nyt on pakko kuunnella rauhoittavaa musiikkia, että pystyy taas jotenkin kasaamaan ajatukset, Tapani tuumii ja laittaa Nat King Colen kokoelmalevyn soittimeen.

Aila tuo pannullisen teetä olohuoneeseen. He juovat monta suurta kupillista ja laittavat sekaan Ailan mukanaan tuomaa hunajaa. ”Yhden työkaverin mies on mehiläiskasvattaja. Ostan aina koko vuoden tarpeet, kun hän tuo hunajaa työpaikalle myytäväksi”, Aila sanoo.

Tapani ja Aila istuvat lähekkäin olohuoneen hämärässä valossa koko yön ja juttelevat kaikesta mahdollisesta. Se tuntuu terapeuttiselta ja keventää oloa kummasti.

Tapani arvostaa sitä, että Aila jaksoi ja halusi tulla hänen seurakseen valvomaan. Ei ole kiva tunne pelätä, että omalle lapselle on sattunut jotain. Se on labyrintti, josta ei pääse ulos. Ajatukset alkavat piinata mieltä, ja vaikka kuinka yrittäisi tehdä jotain muuta ja keskittyä käytännön asioihin, se ei yksinkertaisesti onnistu.

Tapani ei yleensä ole kovin vainoharhainen tai ylisuojelevainen Essin suhteen, mutta toisaalta hänellä ei ole ennen ollut syytä: tämä on ensimmäinen kerta, kun Essi ei ilmoita, missä on.

Kyllä tytöltä on ennenkin tullut viestejä joskus iltakymmenen jälkeen, että tämä jääkin ystävälleen yöksi, ja se on aina sopinut Tapanille. Mutta tällaista ei ole sattunut aiemmin. ”Ehkä Essi on vaan juonut vähän liikaa, ja kaverit ovat auttaneet sen luokseen nukkumaan”, Tapani sanoo, ja Aila nyökkää. Sellaista se nuoruus on, muistelepa vain omaasi.

Tapani kertoo Essin ryhmänvalvojan puhelusta ja siitä, kuinka suurena yllätyksenä hänelle tulivat Essin poissaolot. ”Joka päivä olen kysellyt koulusta, ja aina Essi on sanonut, että hyvin menee.”

Aila ottaa Tapanin suuren käden kämmentensä väliin ja silittelee sitä. Sanoo näkevänsä omassa työssään samanlaisia tapauksia melkein enemmän kuin niitä, jotka jaksavat joka päivä raahautua koulunpenkkiä kuluttamaan.

”Ei nuorena hahmota koulunkäyntiä siitä kulmasta, että tämä on nyt minun työni ja hoidan homman, vaikkei se aina maistukaan. Ja että se on minun kuukausipalkkani, että saan asua kotona ilmaiseksi ja saan ruuat ja vielä taskurahaakin. Sitä kuvittelee aikuisuuden ihan toisenlaiseksi. Kuvittelee, että kun menee töihin ja saa palkkaa, niin kaikki rahat voi huoletta panna haisemaan. Ei sitä ikinä mieti laskupinoja eikä vuokria eikä matkakortteja eikä sitä todellisuutta, että jääkaapissa on yksi sipuli.”

Tapani rutistaa Ailaa ja suutelee tämän otsaa. Kuva yhdestä jääkaapissa olevasta sipulista saa hänet hymyilemään.

He istuvat koko yön olohuoneen sohvalla ja odottavat, että ovi aukeaa tai puhelin soi. Essi ei kuitenkaan tule yön aikana eikä vielä aamullakaan. Tapani ja Aila istuvat keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaista. Aila kysyy Tapanilta, haluaako tämä myslinsä sekaan hunajaa, kun ovelta kuuluu kolinaa.

Tapani ryntää ovelle ja tulee pettyneen näköisenä takaisin aamun lehti kourassaan. Se olikin vain postimies.

Ailan ja Tapanin pitäisi lähteä jo töihin, kello näyttää kahtakymmentäneljää yli kuuden. Tapani huomaa käyneensä tupakalla jo kolme kertaa tunnin sisällä, vaikka yleensä hän ei polta aamuisin, paitsi tietyissä stressitilanteissa, joita tuppaa tulemaan harva se päivä.

Tupakointi pitäisi ja on pitänyt lopettaa jo yli vuosikymmenen ajan, ja se on joka kerta yhtä vaikeaa. Kerran Tapani onnistui lopettamaan hypnoosin avulla polttamisen vuodeksi, mutta häntä rupesi ärsyttämään tupakansavu ja -haju niin paljon, ettei hän voinut oleksia missään, missä ihmiset polttivat. Kadullakin satunnaisten ohikulkijoiden tupakoiden savu sai välillä aikaan oksennusreaktioita.

Toisin sanoen hypnoosi toimi vähän liiankin hyvin. Tapanin oli pakko aloittaa uudelleen polttamaan, koska hän muuttui ärtyneeksi ja ajautui riitoihin aivan tuntemattomienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten ei riidellyt juuri koskaan.

Tapanilla on tänään kaksi työvuoroa, nyt aamulla yksi ja puoli kahdesta eteenpäin toinen. Ei voisi olla huonompi päivä työnteolle, hän ajattelee. Hän on tavattoman kiitollinen Ailalle yöseurasta ja tietää kestäneensä yön koettelemukset juuri siksi, että Aila jakoi ne hänen kanssaan ja puhui hänelle järjen ja kokemuksen sanoja.

Jos Ailalla olisi vapaapäivä, Tapani pyytäisi hänet mukaansa ajoreissuille, mutta sellainen ei nyt käy päinsä. Eikä Tapani ole ihan varma muutenkaan siitä, mitä Aila ajattelisi miehestä, jota täytyy pitää töissäkin kädestä kiinni…

Hetki hetkeltä Tapanin vainoharhainen olo kasvaa, ja hänen keskittymiskykynsä on nolla. Yöllä tuli nukuttua ehkä vain joitain minuutteja, tai ei varmaan edes sitä. Sellaisia puolen sekunnin mittaisia pätkiä, joista herää melkein samantien eikä tajua, mitä on tapahtunut: onko edes ollut hereillä vai unessa.

Tapani yrittää vielä miettiä, olisiko Essillä ketään, kenelle hän voisi yrittää soittaa tai kenen puhelinnumeron hän voisi saada hommattua jostakin. Essi on vasta vaihtanut koulua, eikä Tapani tunne Essin uusista ystävistä ketään. Ja kouluun on ihan turha soittaa, koska se nyt on viimeinen paikka, missä kukaan voisi tietää Essin menemisistä, ja viimeinen paikka, minne tämä eksyisi näin aikaisin aamulla.

Tapani päättää kirjoittaa lapun keittiön pöydälle. Hän ottaa käytetyn kirjekuoren ja kirjoittaa sen taakse: ”Voitko ilmoittaa minulle heti, kun luet tämän viestin. Olen töissä mutta pidän puhelinta koko ajan päällä. Toivottavasti kaikki on hyvin. Rakastan sinua. T: Isä.”

Kun he lähtevät talosta syksyiseen sadeilmaan, Aila tarttuu muitta mutkitta Tapanin käteen. Se ei häiritse Tapania lainkaan, vaikka hän tietää taloyhtiön ikkunapäivystäjien näkevän heidät.

He kävelevät käsi kädessä talon lähellä olevan ostoskeskuksen ilmaiselle parkkipaikalle, jossa Tapani yleensä säilyttää autoaan. Taloyhtiöllä ei ole omaa parkkipaikkaa, ja kadulla kaikki paikat on viety joka ikinen ilta, kun niitä tarvitsisi.

Auto on vanha Fiat, jonka tuulilasinpyyhkimien alle on laitettu lähipizzerian ja paikallisen astrologi-ihmeparantajan mainokset. Tapani ottaa ne käteensä, rypistää huolella ja käy laittamassa lähimpään roskikseen.

Tapanilla on ollut aina talvisin ongelmia auton starttaamisen kanssa, eikä lämmitin enää oikein toimi. Pitkäänhän auto on ollut käytössäkin: mittari kertoo, että sillä on ajettu jo seitsämänkymmentäviisituhatta kilometriä.

Hyvä auto se silti on kaikkine vikoineenkin, mutta Tapanilla oli tarkoituksena ostaa uusi ennen kesää ja myydä vanha pois. Vaan eipä siitä tullut mitään. Olisi pitänyt laittaa ilmoituksia kaikenmaailman lehtiin ja internet-sivustoille. Ensi vuonna sitten.

Tapani käynnistää auton, ja he lähtevät yhdessä ajamaan kohti Ailan työpaikkaa. Tapani ei ole ennen käynyt Ailan koululla, mutta Aila lupaa neuvoa tien. ”Käänny seuraavista valoista vasempaan ja sitten vaan suoraan Itäväylälle.”

Matkalla Heikki soittaa Ailalle, ja he juttelevat Irmasta ja omista jutuistaan. Tapanista tuntuu oudolta kuunnella, kun Aila puhuu poikansa kanssa. Hänelle tulee sellainen tunne, ettei hänen tarvitsisi tietää kaikkia noita asioita. Aila lopettaa puhelun, ja he puhuvat Tallinnan-risteilystä, jolle Tapani on luvannut Ailan kanssa lähteä.

Aila kysyi asiaa Tapanilta heti ensimmäisenä iltana. ”Minulla olisi lahjakortti kahden hengen Tallinnan-risteilylle. Sinä olisit parasta mahdollista matkaseuraa, lähdetkö?” Tapani ei epäröinyt hetkeäkään. Toisen kerran tavatessaan he katsoivat jo sopivat päivätkin, ja Tapani puhui Essin kanssa, että tämä olisi talonvahtina. Nyt matkaanlähtö on edessä, ja molemmat haluavat uskoa, että reissu järjestyy, että Essi tulee kotiin ennen sitä.

Tapani tajuaa oikeastaan vasta kääntyessään koulun pihaan, että on ollut siellä kerran aiemminkin: kesän alussa, kun he kävivät Essin kanssa katsomassa tämän tulevaa koulua. ”Oletko sinä täällä töissä?” Tapani kysyy, eikä Aila voi olla nauramatta Tapanin hölmistyneelle ilmeelle. ”No eilen ainakin vielä olin…” Aila sanoo.

”Tämä on Essin koulu”, Tapani tokaisee, ja nyt on Ailan vuoro hämmästyä. ”Käykö sinun tyttäresi minun kouluani?” Aila kysyy ja Tapani nyökkää. ”Ja kun tänne asti kerran tulin, niin voisin nyt samalla käydä tapaamassa sitä ryhmänvetäjää, sitä Essin opettajaa”, Tapani sanoo noustessaan autosta.

Tuuli ravistaa pihapuita, ja Aila heilauttaa kättään samaan aikaan parkkipaikalle sattuneille opettajille. Tapani harppoo koulua kohti, ja Aila joutuu ottamaan muutaman juoksuaskeleen päästäkseen miehen rinnalle.

”Siksi se lapsuudenkuva näytti niin tutulta”, Aila sanoo muistaessaan Tapanin kotona hopeanvärisissä kehyksissä olevan pienen tytön kuvan. Kun Aila nosti kuvan käteensä katsoakseen sitä tarkemmin, Tapani selitti, ettei Essistä ole tuoreempia kuvia, koska äitinsä kuoleman jälkeen Essi oli alkanut systemaattisesti kieltäytyä valokuvista.

”Essi on niin äitinsä näköinen ja kaikki aina sanoivat kuvia katsoessaan, että ihan kuin ilmetty Raija! Kun Raija vielä eli, niin Essillä oli samanlaiset pitkät hiukset kuin äidilläänkin oli ollut Essin ikäisenä. Raijan kuoleman jälkeen Essi leikkasi ja värjäsi hiuksensa niin, että muuttui ihan vieraan näköiseksi. Psykologi sanoi, että se on normaali reaktio”, Tapani selitti. Aila katsoi pientä hymyilevää tyttöä ja päätti halata tätä heti, kun tyttö ilmaantuisi kotiin.

”Minähän olen puhunutkin sinun tyttäresi kanssa jo vaikka kuinka monta kertaa”, Aila sanoo Tapanille koulun ovella. ”Viime viikolla Essiltä hävisi kaulaliina… Voi hyvänen aika miten pieni tämä kaupunki on!  Essi on kaunis tyttö. Tuliko niille lopullinen ero sen pojan kanssa?”

Tapani seisahtaa vahtimestarikopin eteen, katsoo Ailaa ja tuntee kurkkuaan kuivavan. ”Minkä pojan?” Tapani kysyy.

Heikin piirissäkin tartuntoja on toistakymmentä, ja lähes kaikissa muissa piireissä saman verran. Terveysasemat ovat täynnä ruokamyrkytyksen saaneita vanhuksia, ja syyttävä sormi osoittaa suoraan firmaan, jonka palveluksessa sekä Irma että Heikki ovat. Lokaa sataa suoraan heidän niskaansa.

Kyseessä on Suomessa sangen harvoin tavattava, shigella dysenteriae -bakteerin aiheuttama tartunta. Bakteerin alkuperää ei tiedetä varmasti, mutta viranomaisten epäilykset kohdistuvat kenialaisiin sokeriherneisiin, joita he ovat käyttäneet. Herneet tulivat heille vakuumipakkauksissa aivan asianmukaisesti, mutta Irman mukaan shigella-bakteerit selviävät hyvin hapettomassakin tilassa.

Heikki ei ole koskaan kuullutkaan moisesta bakteerista ja ihmettelee, mistä sellainen voi olla peräisin. ”Sä et halua tietää”, Irma vastaa. ”Huono käsihygienia. Jossakin kohtaa ketjua. Ei se muuta tarvitse.”

Heikki kantaa lämpöastioita autoon, ja Irma seuraa hänen perässään ulos. Irma kertoo kuulleensa jo aiemmi huhuja siitä, ettei kaupunki ole ollut tyytyväinen ruokapalveluyrittäjäänsä ja on nyt ilmeisesti aikeissa sanoa sopimuksen irti.

”Eihän ne noin vaan voi sitä tehdä”, Heikki epäilee, mutta Irma sanoo olevansa sataprosenttisen varma, että sellaisia suunnitelmia on ja että kaupungin tekemässä tilaussopimuksessa on jokin porsaanreikä. ”Mun esimies sanoi, että lähtölaskenta on jo alkanut.”

Heikki katsoo Irmaa eikä tiedä mitä ajatella. ”Pitääkö tässä ruveta miettimään alan vaihtoa vai?” Heikki puuskahtaa. Hän on tyrmistynyt. Eikö elämässä saa koskaan mennä hyvin? Pitääkö aina tulla vastoinkäymisiä heti, kun on alkanut mennä vähänkään paremmin?

Heikin elämässä ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan mitään juhlimista. Itse asiassa hänellä on pari hyvin hankalaa vuotta takanaan, ja nyt kun valo on Irman muodossa ilmestynyt tunnelin päähän… Nytkö häneltä sitten menee työpaikka alta? Eikö äidin vaihdevuosisekoilu muka riitä mustaksi pilveksi taivaalle? Pitääkö sen lisäksi olla huoli toimeentulostakin?

Heikki paiskaa auton ovet kiinni ja menee Irman luo. Irma hytisee ja näyttää ehkä siksi niin surkealta. Heikki laskee kämmenensä Irman hartioille ja vakuuttaa, että kaikki järjestyy. ”Mä en tiedä miksi, mutta mulla on sellanen tunne, että jotakin tosi ikävää tapahtuu”, Irma sanoo. ”Pahanirmanlintu”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää pieni surkea hymy.

Essi on itkenyt niin, että hänen silmänsä ovat aivan punaiset ja kasvonsa turvoksissa. Hän ei ole nukkunut sekuntiakaan. Hän on paniikissa eikä tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Essi on Timon luona.

Timo tuli hakemaan viimeisiä tavaroitaan Essiltä, ja Essi löysi Timon jääkiekkokassista videotykin. Hän tietää, että heidän koulustaan on kadonnut sellainen, ja vaikka Essi lukeekin vain lyhyttä matematiikkaa, hän osaa laskea yhteen yksi ynnä yksi. Kassissa oleva videotykki on peräisin heidän koulustaan.

Essi seuraa Timoa autoon ja alkaa huutaa vasta, kun auto on käynnissä, autoradio päällä ja Timo kääntää kärryn pihasta. Siihen asti Essi puree huultaan. Ei siksi, ettei olisi sanottavaa, vaan naapureiden takia: hän ei halua kenenkään kuulevan sitä, mitä he Timon kanssa puhuvat. Sillä jos joku naapuri kuulisi, myös Essin isä kuulisi.

Ensin Timo väittää, ettei tiedä koko tykistä mitään. Essi ei usko sitä. ”Sä oot menny varastamaan koulun videotykin ja sitten sä tuot se mun kotiin! Ootsä hullu! Luuletsä, ettei ne muka pysty selvittämään sitä, tietenkin ne pystyy! Mitä sä oikein kuvittelit!”

Timo hermostuu, sytyttää tupakan, puree kynsiään ja sanoo, ettei kuvitellut mitään. He ovat vain lyöneet vetoa kavereiden kanssa. Kaikki kääntävät jotakin, ja kun tehtävä on suoritettu, varastetut tavarat pisteytetään sen mukaan, kuinka arvokkaita ja suuria ne ovat ja kuinka hankalasta paikasta ne on varastettu. Eikä koulusta viety videotykki voi pärjätä sellaisessa vertailussa kovinkaan huonosti.

Timo ja Timon kaverit ovat ennenkin keksineet järjettömiä tempauksia, joten Essi voi hyvin kuvitella, että he ovat keksineet myös nyysimiskilpailun. Mutta sitä hän ei voi käsittää, kuinka tyhmä Timo voi olla.

”Sä olet teidän porukasta ainoa, joka sattuu olemaan mukana esityksessä, jossa tarvitaan videotykkejä. Teidän mainokset on ollut koulun ilmoitustaululla elokuun alusta saakka, ja sä päätit siitä huolimatta varastaa just videotykin! Varmaan on poliisit jo teillä kotona odottamassa.”

Timon naamasta näki, ettei poika ollut ajatellut asiaa loppuun asti. Harvoin aikuinenkaan ajattelee, ja ne, jotka ajattelevat kaiken aina loppuun asti, istuvat ajattelemassa vielä, kun ruumisauto tulee. Mutta se ero nuoren ja aikuisen loppuunajattelemattomissa ajatusketjuissa on, että nuorena liittyy suoran toiminnan joukkoihin, kun aikuisena vain juo kupin kahvia tai tyhjentää pesukoneen.

Ei aikuinen ehkä viisaampi ole, mutta säästyy paljolta murheelta pysyessään sohvallaan. Nuori etsii kaikki seinät, mihin saattaisi päätään lyödä.

”Tajuutsä hullu! Poliisi tutkii sitä varkautta! Kaikki puhuu siitä koulussa!” Essi huusi, ja Timo pelästyi toden teolla.  Pysäytti auton keskelle tietä, puristi rattia rystyset valkoisina ja päästi suustaan hirvittävän kirousryöpyn.

”Mun on pakko lähtee nyt”, Essi sanoo. ”Pakko käydä koululla ja mennä kotiin.”  Timo vannottaa Essiä olemaan puhumatta tykistä ja vedosta kellekään mitään.

Essi ei vastaa, koska ei tiedä, mitä sanoisi. Videotykki oli heidän varastossaan, hänen kotonaan. Hän on piilotellut tietämättään varastettua tavaraa. Eipä sitä kellekään tee mieli huudella. ”Mä en aio joutua kuseen sun takias”, Essi sanoo vetäessään kenkiä jalkaan. Timo näyttää surkealta, auton yliajamalta rotalta.

Tapani tuijottaa Essin poissaololistaa. Tyttöhän on ollut koulussa vain muutaman kokonaisen päivän koko syksynä. Kun ryhmänvalvoja sanoo, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet heidän kouluunsa ja peruutuspaikoista tulee kaiken aikaa kyselyjä, Tapani nostaa kätensä pystyyn: onhan hän sentään koulussa ja muistaa vielä, että viittaaminen on tapana koulumaailmassa.

Satu Niemenmatti, Essin opettaja, katsoo Tapania kysyvästi. ”Niin? Oliko sinulla jotakin kysyttävää?”

Tapani ilmoittaa, ettei mitään kysyttävää ole, mutta sen sijaan hän haluaa huomauttaa, että Essi on päässyt todistuksensa perusteella juuri tähän lukioon, ja vaikka koulunkäynti onkin alkanut takkuisesti, ei hän Essin isänä voi mitenkään hyväksyä sitä, että opettaja ottaa välittömästi esiin sen vaihtoehdon, että kouluun olisi muitakin tulijoita.

”Essi on hyvä tyttö, ja minä oletan sinun olevan hyvä opettaja. Täytyyhän oppilaan poissaolojen olla  turhauttavia opettajien kannalta, mutta jospa säilytettäisiin nyt kuitenkin mittakaava tässä asiassa. Nuoruus on meillä kummallakin takana, mutta kyllä se siellä jossakin muistipoimuissa vielä saattaa olla säilössä. Sitä on hyvä muistella. Minä itse lopetin koulun, koska en jaksanut herätä niin aikaisin aamulla… Sinä selvästikin sait lakkisi ja jaksoit siitäkin eteenpäin. Mutta kuules, me olemme selvinneet Essin kahdestaan sen jälkeen, kun Essin äiti kuoli, ja sen savotan rinnalla koulusta pinnaaminen on pikku juttu. Me selviämme kyllä siitäkin”, Tapani sanoo ja nousee ylös.

Essin opettaja pahoittelee sanavalintaansa ja kiittää Tapania siitä, että tämä tuli piipahtamaan koululle. ”Jatkossa voisimme sopia tapaamisista etukäteen, ettei tule mitään päällekkäisyyksiä…”

Tapani sanoo töiden kutsuvan, ei jaksa alkaa selittää uudestaan sitä, miksi ilmestyi opettajanhuoneeseen sillä tavalla kesken aamukahvin. Se asiahan tuli selväksi heti kättelyssä.

Tapani ei juurikaan arvosta maailmaa, jossa naapurissa ei voi piipahtaa ilman, että asiasta on tehty kirjallinen anomus ja allekirjoitettu sopimuspaperi vähintään puolta vuotta ennen. Eikä hän arvosta sähköpostikirjeenvaihtoakaan.

Tapani havahtuu ajatuksistaan ovella, kun Essin opettaja kysyy Tapanilta Essin poikaystävästä. Äänensävystä ei voi erehtyä sellainenkaan, joka ei ole erikoistunut naisten äänensävyjen tulkitsemiseen. Satu Niemanmatin ääni kertoo sen, mitä hän ei sanoilla kehtaa sanoa: Essin poikaystävä on opettajan mielestä menetetty tapaus.

Tapania suututtaa. Häntä suututtaa se, ettei hän ole tiennyt koko poikaystävästä mitään, ja vielä enemmän se, ettei hän juuri siitä syystä pääse sanomaan opettajalle, että Essin poikaystävä on mukava poika. Vaikka olisi minkälainen oppilas, niin hyvä poika siitä huolimatta.

Ja koska Tapani ei pääse sanomaan mitään sellaista, hän sanoo näkemiin. Ja ajattelee olevansa rattijuopon kaltainen uhka liikenteessä väsymyksensä kanssa.

Vähänkö Essi säikähtää ja hämmästyykin, kun koulun vahtimestari juoksee hänet kiinni koulun pihassa. ”Essi”, vahtimestari puuskuttaa. Essi ei käsitä, mistä vahtimestari tietää hänen nimensä. Hän ei todellakaan tiedä vahti¬mestarin nimeä.

Essi pelkää, että vaksi alkaa puhua hänen kanssaan videotykistä, mutta vaksi kapsahtaakin Essin kaulaan ja sanoo olevansa iloinen, kun näkee, että Essillä on kaikki kunnossa. Essi mykistyy. Vahtimestari ei. Esittelee itsensä, sanoo olevansa Aila ja käskee Essin soittaa isälleen.

”Isäsi on hirveän huolissaan, kun et ole ennen ollut poissa kotoa. Soitapa hänelle nyt heti ja sano, että kaikki on ok. Isäsi kävi täällä koulullakin.” Miksi faija on tullut koululle! Essi ajattelee irrottautuessaan nolostuttavasta halauksesta, jota puoli koulua seuraa uteliaana.

Essi tuntee pakokauhun puristavan otteen palleassaan ja saa änkytettyä, että hänellä ei ole puhelinta mukana. Vahtimestari kaivaa heti oman puhelimensa ja ojentaa se Essille. ”Se soi jo”, nainen sanoo.

Essi kuulee puhelimen hälyttävän ja isänsä vastaavan ja tajuaa samalla hetkellä, että koulun vaksi tuoksuu samalta kuin hänen isänsä vaatekaappi. ”Haloo kulta”, Essin isä sanoo puhelimessa, ja palaset loksahtavat paikoilleen Essin päässä.

”Eikun tää on Essi. Kaikki on ookoo. Mä olin kaverilla yötä ja puhelin unohtu kotiin. Se on äänettömällä mun huoneessa.” Essi kuulee, että isä on iloinen, hirveän iloinen. ”Mä annan tän puhelimen nyt sun tyttöystävällesi”, Essi sanoo. ”Mun pitää mennä.”

Hän tuijottaa vahtimestarin hymyileviä kasvoja ojentaessaan luurin. ”Oli tosi kiva tavata. Isäsi on puhunut minulle sinusta niin paljon. Me ollaan nyt sitten samassa koulussa. Toivottavasti meistä tulee hyvät kaverit….” Aila sanoo ja jatkaa: ”Minulle sinä voit muuten aina kertoa, jos sinulla on mitä tahansa huolia. Niin ja kiitos, että olet talonvahtina ja päästät isäsi Tallinnaan. Se on reilusti tehty. Isäsi ei ole tainnut paljoa lomailla.”

Jos Essin pää oli sekaisin kouluun mennessä, niin koulusta lähtiessä se vasta sekaisin onkin.

Heikki soittaa Ailan ovikelloa. Sisältä ei kuulu ääntäkään. Heikki kaivaa avaimet taskustaan ja avaa oven.

Aiemmin äiti oli aina töiden jälkeen kotona, Heikki ajattelee painaessaan valokatkaisijaa oven oikealla puolella. Eteisessä on Ailan vaatteiden lisäksi miehen kengät ja takki. Heikki tuntee, miten alkamassa ollut päänsärky jysäyttää rautanyrkkinsä keskelle otsaa. Heikki menee keittiöön ja arvaa jo etukäteen, etteivät Aila ja mies ole siellä. Kuten eivät olekaan.

Ailan pienessä asunnossa ei ole paljoa piilopaikkoja, joten Heikki tietää kyllä, missä he ovat. Hän kolistelee tahallaan, haluaa äidin havahtuvan todellisuuteen. Tajuavan poikansa olevan oven takana ja lopettavan leikkinsä makuuhuoneessa vieraan miehen kanssa.

”Äiti”, Heikki sanoo, vaikka yleensä kutsuu Ailaa aina Ailaksi. ”Äiti, mulla on sulle asiaa.” Makuuhuoneesta ei kuulu ääntäkään. Äiti ei vastaa. Heikin päähän, päänsäryn sekaan, eksyy kauhea ajatus: Entäs jos äiti ei ole enää hengissä? Entä jos äiti on kuollut!

Heikki tempaa makuuhuoneen oven auki ja näkee heidät, Ailan ja sen miehen. He makaavat vierekkäin Ailan vuoteella, pitsisen, Ailan virkkaaman päiväpeiton päällä. He ovat kuorsauksesta päätellen sikeässä unessa. Niin sikeässä, etteivät herää, vaikka Heikki seisoo huoneessa ja katsoo heitä.

Aila ei oikein saanut nukutuksi viime yönä, sillä heidän laivansa lähtee tänään aamukymmeneltä ja ensimmäinen yhteinen matka jännittää Ailaa.

Tapani on viettänyt edeltävän illan Essin kanssa kahdestaan, mutta aamukahville Aila on tullut heidän luokseen. ”Mukavampi mennä yhdessä satamaan”, Tapani sanoi, ja Aila oli mielissään. Kahden hengen risteily on oikeastikin kahden hengen risteily!

”Tiesitkö muuten, että sinne on lyhyempi matka kuin Poriin?” Tapani kysyy yllättynyt katse kasvoillaan ja jatkaa lehden lukemista. Kello on neljääkymmentäviittä minuuttia yli kahdeksan, ja laiva lähtee kymmeneltä. Vielä ei ole kiire, mutta puolen tunnin sisällä olisi paras lähteä, koska parkkipaikan saaminen ynnä muu säätäminen vie aina aikansa.

Tapanilla pakkaaminen on vielä täysin vaiheessa, mutta hänen pitää vain yrittää saada kaikki hoidettua, ennen kuin marssii ovesta ulos. Aila kirjoittaa Tapanille listan mukaan otettavista tavaroista: lompakko, henkilöllisyystodistus, muistiinpanovälineet, hygieniatarvikkeet, lääkkeet, meikit, vaatteita ja myös jotain lämmintä vaatetta, koska iltaisin saattaa olla kylmä. Mitä vielä?

Yhtäkkiä Aila muistaa, että hän on unohtanut  maksaa jo edellispäivänä erääntyneen laskun. Hän kysyy, voisiko mitenkään saada lainata Tapanin tietokonetta. ”Maksa Essin kannettavalla, minun pöytäkone on sellainen traktori, että pankkiin sillä ei kannata mennä…” Tapani hakee Essin koneen ja nostaa sen ikkunan edessä olevalle pöydälle.

Aila kaivaa pankin tunnusluvut esiin ja avaa Essin koneen kannen. Kone ei ole kiinni. Näyttöruudulle lävähtää auki Essin Facebook- profiilisivu, eikä Aila voi olla näkemättä, mitä siinä lukee.

Tapani keräilee tavaroitaan ja katselee Ailaa sivusilmällä. Hymyilee ajatellessaan Ailan selitystä siitä, miksi on hyvä, että hän on yön ennen matkalle lähtöä omassa kodissaan.

”No ensiksikin teillä on Essin kanssa paljon puhuttavaa, ja toisekseen minulla on sellaiset omat rituaalit aina matkalle lähdettäessä. On kasteltava kasvit ja otettava kaikki elektroniset laitteet irti seinästä. Sitä on iän myötä tullut aina vain neuroottisemmaksi  tietyistä asioista. Siinä toistuu aina sama kaava: onko ovi mennyt varmasti kiinni, onko hella ja liedet pois päältä tai onko talossa mitään sellaista, joka voisi sytyttää tulipalon sillä aikaa, kun itse on poissa. Lukuisat ovat ne kerrat, kun töihin lähdettyään joutuu palaamaan takaisin kahden kilometrin matkan kotiovelle tarkistaakseen, että se ovi meni varmasti kiinni. Ja niinhän se ihme kyllä on mennyt, joka ikinen kerta…”

Tapani ei itse ole kovin paha hätäilijä, ja kiireen hetkellä hän ottaa joskus turhankin rennosti. On parempi juoda kahvit rauhassa ja istua vessassa lukemassa Aku Ankkaa kuin sännätä suoraa päätä kaiken tekemisen pariin.

Tapani on tilannut Essille Aku Ankkaa jo 11 vuotta, ja hän taitaa olla tällä hetkellä – ja pari viime vuotta – heidän taloudessaan ainoa henkilö, joka sitä lukee. Aku Ankka on kyllä paskalukemiston aatelistoa.

Aila maksaa laskun ja tyhjentää koneen välimuistin. Hänen tekisi mieli kertoa Tapanille siitä, mitä hän luki Essin tietokoneelta, mutta ei hän voi. He ovat lähdössä ensimmäistä kertaa yhdessä matkalle, ja Aila haluaa matkan onnistuvan.

Jännitys on kova. Olo on vähän sama kuin olisi lähdössä nuorena tyttönä ensitreffeille: tuntuu siltä, kuin olisi perhosia vatsassa. On oikeastaan aika yhdentekevää, minne he ovat lähdössä, mutta aina kun lähtee ensimmäistä kertaa uuden ihmisen kanssa yhteiselle matkalle, alkaa jännittää.

Toisaalta nyt ei ole kyseessä mikään Euroopan ympäri polkupyörällä -maraton tai kolmen kuukauden viidakkosamoilu Afrikassa, mutta silti on hyvä aloittaa rennosti. Toinen ihminen voi olla ihmisenä ihastuttava mutta matkakumppanina riivaava paskiainen, jos huono tuuri käy. Nyt siitä ei kuitenkaan ole pelkoa.

Aila ei tiedä vielä tarkalleen, millainen heidän kohteenaan oleva kylpylä on ja missä se sijaitsee, mutta heillä on silti jonkinlainen käsitys siitä, mitä on odotettavissa. Kylpylä kuin kylpylä, kaipa siellä rentoutuminen onnistuisi. Ja sitä tässä nyt tarvittaisiin.

Aila katsoo Tapania, joka on saanut tavaransa kasaan. Onneksi Tapani on tuollainen, Aila ajattelee. He molemmat pitävät ulkomaanreissuista, joiden tarkoituksena on unohtaa arkiset rutiinit hetkeksi ja keskittyä vain olennaiseen eli olemiseen ja rauhoittumiseen. Kylpylä sopii hyvin: siellä on vaikka minkälaisia hierontahoitoja ja muita, jotka poistavat kaikki mahdolliset juntturat kropasta.

He molemmat istuvat työ­paikallaan keskimäärin kuusi ja puoli tuntia päivässä. Jos laskee vuodesta pois vielä neljä lomaviikkoa, niin istuttuja tunteja tulee 1 560. Kolmekymmentä vuotta samassa työpaikassa tekee jo 46 800 tuntia pelkkää istumista. Joten ei ihme, että monilla istumistöitä tekevillä keski-iän ylittäneillä ihmisillä on selkä­kipuja.

Keittiön radiosta soi Topi Sorsakosken & Agentsin biisi Et Mua Saa. Tapani lauleskelee kertosäettä aamuisen käheällä, möreällä äänellään samalla, kun ajelee partaansa.

Ailan mielestä on hölmöä, että Tapani ajaa partansa lähes päivittäin, koska hänen mielestään parta tekisi Tapanista vielä astetta miehekkäämmän. Mutta ehkä nämä ovat juuri niitä asioita, joita ei kannata sanoa ennen kuin on tutustunut toiseen ihmiseen tarpeeksi hyvin. 

Kun kylpyhuone vapautuu, Aila menee sinne vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Hänen pitää aina käydä monta kertaa vessassa, varmuuden vuoksi.

Tapanin kylpyhuoneessa on valtavat määrät Essin kosmetiikkaa. Aila katselee purkkeja tax free -silmällä. He voisivat tuoda Essille tuliaisiksi jotain, josta tyttö pitää. Muutamat purkit ovat niin erikoisen näköisiä, että ne Aila muistaisi varmasti.

Hän katsoo itseään peilistä ja on tyytyväinen näkemäänsä. Hän harmittelee vain ylleen valitsemaansa angorapuseroa. Se kutittaa ikävästi. Aila rapsuttaa ensin kumpaakin kylkeä, sitten oikeaa rintaansa. Ja silloin hän tuntee sen. Rinnassa on patti, jota siinä ei ole ollut ennen.

”Onhan sulla passi tai joku henkilöllisyystodistus mukana, jos ne kysyy sitä jossain?” Tapani kysyy oven takaa.

”Kaikki on”, Aila sanoo sammuttaessaan kylpyhuoneen valot.

”Okei.. Tarvitaanko me muuten pyyhkeitä mukaan?”

”Siellä kylpylässä on ihan varmasti”, Aila sanoo ja laittaa takin päälleen.

”Se on menoa nyt”, Tapani sanoo.

”Se on menoa nyt”, Aila toistaa.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.