He istuvat koko yön sohvalla ja odottavat, että ovi aukeaa.

Tapani ja Aila valvovat aamukolmeen asti, eikä Essistä edelleenkään kuulu mitään. Tapani tietää kyllä jossain takaraivossaan, että tytöllä on kaikki kunnossa, mutta silti hän on huolissaan.

Yleensä Essi aina ilmoittaa etukäteen, missä mennään. Varmasti Essi on jollain kaverillaan ja tältä on akku loppu, Tapani ajattelee ja yrittää rauhoittua. Mutta Essi on 17-vuotias – hän on myös aivan yhtä hyvin voinut juoda hirvittävät jurrit ja sammua johonkin. Toivottavasti ei. Ja jos niin on käynyt, niin onhan Essillä varmasti kavereita, jotka auttavat. Tapanin pitää vain pitää pää kylmänä ja olla panikoimatta.

Aila osaa heti olla Tapanin ja Essin kodissa kuin itsekin asuisi siellä. Hän ottaa keittiön haltuunsa ilman vaikeuksia, löytää kaapeista kaiken tarvitsemansa ja keittää afrikkalaista rooibos-teetä samalla, kun Tapani istuu olohuoneessa ja käy läpi vuosikymmenien varrella laajaksi kasvanutta levyvalikoimaansa. Nyt on pakko kuunnella rauhoittavaa musiikkia, että pystyy taas jotenkin kasaamaan ajatukset, Tapani tuumii ja laittaa Nat King Colen kokoelmalevyn soittimeen.

Aila tuo pannullisen teetä olohuoneeseen. He juovat monta suurta kupillista ja laittavat sekaan Ailan mukanaan tuomaa hunajaa. ”Yhden työkaverin mies on mehiläiskasvattaja. Ostan aina koko vuoden tarpeet, kun hän tuo hunajaa työpaikalle myytäväksi”, Aila sanoo.

Tapani ja Aila istuvat lähekkäin olohuoneen hämärässä valossa koko yön ja juttelevat kaikesta mahdollisesta. Se tuntuu terapeuttiselta ja keventää oloa kummasti.

Tapani arvostaa sitä, että Aila jaksoi ja halusi tulla hänen seurakseen valvomaan. Ei ole kiva tunne pelätä, että omalle lapselle on sattunut jotain. Se on labyrintti, josta ei pääse ulos. Ajatukset alkavat piinata mieltä, ja vaikka kuinka yrittäisi tehdä jotain muuta ja keskittyä käytännön asioihin, se ei yksinkertaisesti onnistu.

Tapani ei yleensä ole kovin vainoharhainen tai ylisuojelevainen Essin suhteen, mutta toisaalta hänellä ei ole ennen ollut syytä: tämä on ensimmäinen kerta, kun Essi ei ilmoita, missä on.

Kyllä tytöltä on ennenkin tullut viestejä joskus iltakymmenen jälkeen, että tämä jääkin ystävälleen yöksi, ja se on aina sopinut Tapanille. Mutta tällaista ei ole sattunut aiemmin. ”Ehkä Essi on vaan juonut vähän liikaa, ja kaverit ovat auttaneet sen luokseen nukkumaan”, Tapani sanoo, ja Aila nyökkää. Sellaista se nuoruus on, muistelepa vain omaasi.

Tapani kertoo Essin ryhmänvalvojan puhelusta ja siitä, kuinka suurena yllätyksenä hänelle tulivat Essin poissaolot. ”Joka päivä olen kysellyt koulusta, ja aina Essi on sanonut, että hyvin menee.”

Aila ottaa Tapanin suuren käden kämmentensä väliin ja silittelee sitä. Sanoo näkevänsä omassa työssään samanlaisia tapauksia melkein enemmän kuin niitä, jotka jaksavat joka päivä raahautua koulunpenkkiä kuluttamaan.

”Ei nuorena hahmota koulunkäyntiä siitä kulmasta, että tämä on nyt minun työni ja hoidan homman, vaikkei se aina maistukaan. Ja että se on minun kuukausipalkkani, että saan asua kotona ilmaiseksi ja saan ruuat ja vielä taskurahaakin. Sitä kuvittelee aikuisuuden ihan toisenlaiseksi. Kuvittelee, että kun menee töihin ja saa palkkaa, niin kaikki rahat voi huoletta panna haisemaan. Ei sitä ikinä mieti laskupinoja eikä vuokria eikä matkakortteja eikä sitä todellisuutta, että jääkaapissa on yksi sipuli.”

Tapani rutistaa Ailaa ja suutelee tämän otsaa. Kuva yhdestä jääkaapissa olevasta sipulista saa hänet hymyilemään.

He istuvat koko yön olohuoneen sohvalla ja odottavat, että ovi aukeaa tai puhelin soi. Essi ei kuitenkaan tule yön aikana eikä vielä aamullakaan. Tapani ja Aila istuvat keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaista. Aila kysyy Tapanilta, haluaako tämä myslinsä sekaan hunajaa, kun ovelta kuuluu kolinaa.

Tapani ryntää ovelle ja tulee pettyneen näköisenä takaisin aamun lehti kourassaan. Se olikin vain postimies.

Ailan ja Tapanin pitäisi lähteä jo töihin, kello näyttää kahtakymmentäneljää yli kuuden. Tapani huomaa käyneensä tupakalla jo kolme kertaa tunnin sisällä, vaikka yleensä hän ei polta aamuisin, paitsi tietyissä stressitilanteissa, joita tuppaa tulemaan harva se päivä.

Tupakointi pitäisi ja on pitänyt lopettaa jo yli vuosikymmenen ajan, ja se on joka kerta yhtä vaikeaa. Kerran Tapani onnistui lopettamaan hypnoosin avulla polttamisen vuodeksi, mutta häntä rupesi ärsyttämään tupakansavu ja -haju niin paljon, ettei hän voinut oleksia missään, missä ihmiset polttivat. Kadullakin satunnaisten ohikulkijoiden tupakoiden savu sai välillä aikaan oksennusreaktioita.

Toisin sanoen hypnoosi toimi vähän liiankin hyvin. Tapanin oli pakko aloittaa uudelleen polttamaan, koska hän muuttui ärtyneeksi ja ajautui riitoihin aivan tuntemattomienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten ei riidellyt juuri koskaan.

Tapanilla on tänään kaksi työvuoroa, nyt aamulla yksi ja puoli kahdesta eteenpäin toinen. Ei voisi olla huonompi päivä työnteolle, hän ajattelee. Hän on tavattoman kiitollinen Ailalle yöseurasta ja tietää kestäneensä yön koettelemukset juuri siksi, että Aila jakoi ne hänen kanssaan ja puhui hänelle järjen ja kokemuksen sanoja.

Jos Ailalla olisi vapaapäivä, Tapani pyytäisi hänet mukaansa ajoreissuille, mutta sellainen ei nyt käy päinsä. Eikä Tapani ole ihan varma muutenkaan siitä, mitä Aila ajattelisi miehestä, jota täytyy pitää töissäkin kädestä kiinni…

Hetki hetkeltä Tapanin vainoharhainen olo kasvaa, ja hänen keskittymiskykynsä on nolla. Yöllä tuli nukuttua ehkä vain joitain minuutteja, tai ei varmaan edes sitä. Sellaisia puolen sekunnin mittaisia pätkiä, joista herää melkein samantien eikä tajua, mitä on tapahtunut: onko edes ollut hereillä vai unessa.

Tapani yrittää vielä miettiä, olisiko Essillä ketään, kenelle hän voisi yrittää soittaa tai kenen puhelinnumeron hän voisi saada hommattua jostakin. Essi on vasta vaihtanut koulua, eikä Tapani tunne Essin uusista ystävistä ketään. Ja kouluun on ihan turha soittaa, koska se nyt on viimeinen paikka, missä kukaan voisi tietää Essin menemisistä, ja viimeinen paikka, minne tämä eksyisi näin aikaisin aamulla.

Tapani päättää kirjoittaa lapun keittiön pöydälle. Hän ottaa käytetyn kirjekuoren ja kirjoittaa sen taakse: ”Voitko ilmoittaa minulle heti, kun luet tämän viestin. Olen töissä mutta pidän puhelinta koko ajan päällä. Toivottavasti kaikki on hyvin. Rakastan sinua. T: Isä.”

Kun he lähtevät talosta syksyiseen sadeilmaan, Aila tarttuu muitta mutkitta Tapanin käteen. Se ei häiritse Tapania lainkaan, vaikka hän tietää taloyhtiön ikkunapäivystäjien näkevän heidät.

He kävelevät käsi kädessä talon lähellä olevan ostoskeskuksen ilmaiselle parkkipaikalle, jossa Tapani yleensä säilyttää autoaan. Taloyhtiöllä ei ole omaa parkkipaikkaa, ja kadulla kaikki paikat on viety joka ikinen ilta, kun niitä tarvitsisi.

Auto on vanha Fiat, jonka tuulilasinpyyhkimien alle on laitettu lähipizzerian ja paikallisen astrologi-ihmeparantajan mainokset. Tapani ottaa ne käteensä, rypistää huolella ja käy laittamassa lähimpään roskikseen.

Tapanilla on ollut aina talvisin ongelmia auton starttaamisen kanssa, eikä lämmitin enää oikein toimi. Pitkäänhän auto on ollut käytössäkin: mittari kertoo, että sillä on ajettu jo seitsämänkymmentäviisituhatta kilometriä.

Hyvä auto se silti on kaikkine vikoineenkin, mutta Tapanilla oli tarkoituksena ostaa uusi ennen kesää ja myydä vanha pois. Vaan eipä siitä tullut mitään. Olisi pitänyt laittaa ilmoituksia kaikenmaailman lehtiin ja internet-sivustoille. Ensi vuonna sitten.

Tapani käynnistää auton, ja he lähtevät yhdessä ajamaan kohti Ailan työpaikkaa. Tapani ei ole ennen käynyt Ailan koululla, mutta Aila lupaa neuvoa tien. ”Käänny seuraavista valoista vasempaan ja sitten vaan suoraan Itäväylälle.”

Matkalla Heikki soittaa Ailalle, ja he juttelevat Irmasta ja omista jutuistaan. Tapanista tuntuu oudolta kuunnella, kun Aila puhuu poikansa kanssa. Hänelle tulee sellainen tunne, ettei hänen tarvitsisi tietää kaikkia noita asioita. Aila lopettaa puhelun, ja he puhuvat Tallinnan-risteilystä, jolle Tapani on luvannut Ailan kanssa lähteä.

Aila kysyi asiaa Tapanilta heti ensimmäisenä iltana. ”Minulla olisi lahjakortti kahden hengen Tallinnan-risteilylle. Sinä olisit parasta mahdollista matkaseuraa, lähdetkö?” Tapani ei epäröinyt hetkeäkään. Toisen kerran tavatessaan he katsoivat jo sopivat päivätkin, ja Tapani puhui Essin kanssa, että tämä olisi talonvahtina. Nyt matkaanlähtö on edessä, ja molemmat haluavat uskoa, että reissu järjestyy, että Essi tulee kotiin ennen sitä.

Tapani tajuaa oikeastaan vasta kääntyessään koulun pihaan, että on ollut siellä kerran aiemminkin: kesän alussa, kun he kävivät Essin kanssa katsomassa tämän tulevaa koulua. ”Oletko sinä täällä töissä?” Tapani kysyy, eikä Aila voi olla nauramatta Tapanin hölmistyneelle ilmeelle. ”No eilen ainakin vielä olin…” Aila sanoo.

”Tämä on Essin koulu”, Tapani tokaisee, ja nyt on Ailan vuoro hämmästyä. ”Käykö sinun tyttäresi minun kouluani?” Aila kysyy ja Tapani nyökkää. ”Ja kun tänne asti kerran tulin, niin voisin nyt samalla käydä tapaamassa sitä ryhmänvetäjää, sitä Essin opettajaa”, Tapani sanoo noustessaan autosta.

Tuuli ravistaa pihapuita, ja Aila heilauttaa kättään samaan aikaan parkkipaikalle sattuneille opettajille. Tapani harppoo koulua kohti, ja Aila joutuu ottamaan muutaman juoksuaskeleen päästäkseen miehen rinnalle.

”Siksi se lapsuudenkuva näytti niin tutulta”, Aila sanoo muistaessaan Tapanin kotona hopeanvärisissä kehyksissä olevan pienen tytön kuvan. Kun Aila nosti kuvan käteensä katsoakseen sitä tarkemmin, Tapani selitti, ettei Essistä ole tuoreempia kuvia, koska äitinsä kuoleman jälkeen Essi oli alkanut systemaattisesti kieltäytyä valokuvista.

”Essi on niin äitinsä näköinen ja kaikki aina sanoivat kuvia katsoessaan, että ihan kuin ilmetty Raija! Kun Raija vielä eli, niin Essillä oli samanlaiset pitkät hiukset kuin äidilläänkin oli ollut Essin ikäisenä. Raijan kuoleman jälkeen Essi leikkasi ja värjäsi hiuksensa niin, että muuttui ihan vieraan näköiseksi. Psykologi sanoi, että se on normaali reaktio”, Tapani selitti. Aila katsoi pientä hymyilevää tyttöä ja päätti halata tätä heti, kun tyttö ilmaantuisi kotiin.

”Minähän olen puhunutkin sinun tyttäresi kanssa jo vaikka kuinka monta kertaa”, Aila sanoo Tapanille koulun ovella. ”Viime viikolla Essiltä hävisi kaulaliina… Voi hyvänen aika miten pieni tämä kaupunki on!  Essi on kaunis tyttö. Tuliko niille lopullinen ero sen pojan kanssa?”

Tapani seisahtaa vahtimestarikopin eteen, katsoo Ailaa ja tuntee kurkkuaan kuivavan. ”Minkä pojan?” Tapani kysyy.

Heikin piirissäkin tartuntoja on toistakymmentä, ja lähes kaikissa muissa piireissä saman verran. Terveysasemat ovat täynnä ruokamyrkytyksen saaneita vanhuksia, ja syyttävä sormi osoittaa suoraan firmaan, jonka palveluksessa sekä Irma että Heikki ovat. Lokaa sataa suoraan heidän niskaansa.

Kyseessä on Suomessa sangen harvoin tavattava, shigella dysenteriae -bakteerin aiheuttama tartunta. Bakteerin alkuperää ei tiedetä varmasti, mutta viranomaisten epäilykset kohdistuvat kenialaisiin sokeriherneisiin, joita he ovat käyttäneet. Herneet tulivat heille vakuumipakkauksissa aivan asianmukaisesti, mutta Irman mukaan shigella-bakteerit selviävät hyvin hapettomassakin tilassa.

Heikki ei ole koskaan kuullutkaan moisesta bakteerista ja ihmettelee, mistä sellainen voi olla peräisin. ”Sä et halua tietää”, Irma vastaa. ”Huono käsihygienia. Jossakin kohtaa ketjua. Ei se muuta tarvitse.”

Heikki kantaa lämpöastioita autoon, ja Irma seuraa hänen perässään ulos. Irma kertoo kuulleensa jo aiemmi huhuja siitä, ettei kaupunki ole ollut tyytyväinen ruokapalveluyrittäjäänsä ja on nyt ilmeisesti aikeissa sanoa sopimuksen irti.

”Eihän ne noin vaan voi sitä tehdä”, Heikki epäilee, mutta Irma sanoo olevansa sataprosenttisen varma, että sellaisia suunnitelmia on ja että kaupungin tekemässä tilaussopimuksessa on jokin porsaanreikä. ”Mun esimies sanoi, että lähtölaskenta on jo alkanut.”

Heikki katsoo Irmaa eikä tiedä mitä ajatella. ”Pitääkö tässä ruveta miettimään alan vaihtoa vai?” Heikki puuskahtaa. Hän on tyrmistynyt. Eikö elämässä saa koskaan mennä hyvin? Pitääkö aina tulla vastoinkäymisiä heti, kun on alkanut mennä vähänkään paremmin?

Heikin elämässä ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan mitään juhlimista. Itse asiassa hänellä on pari hyvin hankalaa vuotta takanaan, ja nyt kun valo on Irman muodossa ilmestynyt tunnelin päähän… Nytkö häneltä sitten menee työpaikka alta? Eikö äidin vaihdevuosisekoilu muka riitä mustaksi pilveksi taivaalle? Pitääkö sen lisäksi olla huoli toimeentulostakin?

Heikki paiskaa auton ovet kiinni ja menee Irman luo. Irma hytisee ja näyttää ehkä siksi niin surkealta. Heikki laskee kämmenensä Irman hartioille ja vakuuttaa, että kaikki järjestyy. ”Mä en tiedä miksi, mutta mulla on sellanen tunne, että jotakin tosi ikävää tapahtuu”, Irma sanoo. ”Pahanirmanlintu”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää pieni surkea hymy.

Essi on itkenyt niin, että hänen silmänsä ovat aivan punaiset ja kasvonsa turvoksissa. Hän ei ole nukkunut sekuntiakaan. Hän on paniikissa eikä tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Essi on Timon luona.

Timo tuli hakemaan viimeisiä tavaroitaan Essiltä, ja Essi löysi Timon jääkiekkokassista videotykin. Hän tietää, että heidän koulustaan on kadonnut sellainen, ja vaikka Essi lukeekin vain lyhyttä matematiikkaa, hän osaa laskea yhteen yksi ynnä yksi. Kassissa oleva videotykki on peräisin heidän koulustaan.

Essi seuraa Timoa autoon ja alkaa huutaa vasta, kun auto on käynnissä, autoradio päällä ja Timo kääntää kärryn pihasta. Siihen asti Essi puree huultaan. Ei siksi, ettei olisi sanottavaa, vaan naapureiden takia: hän ei halua kenenkään kuulevan sitä, mitä he Timon kanssa puhuvat. Sillä jos joku naapuri kuulisi, myös Essin isä kuulisi.

Ensin Timo väittää, ettei tiedä koko tykistä mitään. Essi ei usko sitä. ”Sä oot menny varastamaan koulun videotykin ja sitten sä tuot se mun kotiin! Ootsä hullu! Luuletsä, ettei ne muka pysty selvittämään sitä, tietenkin ne pystyy! Mitä sä oikein kuvittelit!”

Timo hermostuu, sytyttää tupakan, puree kynsiään ja sanoo, ettei kuvitellut mitään. He ovat vain lyöneet vetoa kavereiden kanssa. Kaikki kääntävät jotakin, ja kun tehtävä on suoritettu, varastetut tavarat pisteytetään sen mukaan, kuinka arvokkaita ja suuria ne ovat ja kuinka hankalasta paikasta ne on varastettu. Eikä koulusta viety videotykki voi pärjätä sellaisessa vertailussa kovinkaan huonosti.

Timo ja Timon kaverit ovat ennenkin keksineet järjettömiä tempauksia, joten Essi voi hyvin kuvitella, että he ovat keksineet myös nyysimiskilpailun. Mutta sitä hän ei voi käsittää, kuinka tyhmä Timo voi olla.

”Sä olet teidän porukasta ainoa, joka sattuu olemaan mukana esityksessä, jossa tarvitaan videotykkejä. Teidän mainokset on ollut koulun ilmoitustaululla elokuun alusta saakka, ja sä päätit siitä huolimatta varastaa just videotykin! Varmaan on poliisit jo teillä kotona odottamassa.”

Timon naamasta näki, ettei poika ollut ajatellut asiaa loppuun asti. Harvoin aikuinenkaan ajattelee, ja ne, jotka ajattelevat kaiken aina loppuun asti, istuvat ajattelemassa vielä, kun ruumisauto tulee. Mutta se ero nuoren ja aikuisen loppuunajattelemattomissa ajatusketjuissa on, että nuorena liittyy suoran toiminnan joukkoihin, kun aikuisena vain juo kupin kahvia tai tyhjentää pesukoneen.

Ei aikuinen ehkä viisaampi ole, mutta säästyy paljolta murheelta pysyessään sohvallaan. Nuori etsii kaikki seinät, mihin saattaisi päätään lyödä.

”Tajuutsä hullu! Poliisi tutkii sitä varkautta! Kaikki puhuu siitä koulussa!” Essi huusi, ja Timo pelästyi toden teolla.  Pysäytti auton keskelle tietä, puristi rattia rystyset valkoisina ja päästi suustaan hirvittävän kirousryöpyn.

”Mun on pakko lähtee nyt”, Essi sanoo. ”Pakko käydä koululla ja mennä kotiin.”  Timo vannottaa Essiä olemaan puhumatta tykistä ja vedosta kellekään mitään.

Essi ei vastaa, koska ei tiedä, mitä sanoisi. Videotykki oli heidän varastossaan, hänen kotonaan. Hän on piilotellut tietämättään varastettua tavaraa. Eipä sitä kellekään tee mieli huudella. ”Mä en aio joutua kuseen sun takias”, Essi sanoo vetäessään kenkiä jalkaan. Timo näyttää surkealta, auton yliajamalta rotalta.

Tapani tuijottaa Essin poissaololistaa. Tyttöhän on ollut koulussa vain muutaman kokonaisen päivän koko syksynä. Kun ryhmänvalvoja sanoo, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet heidän kouluunsa ja peruutuspaikoista tulee kaiken aikaa kyselyjä, Tapani nostaa kätensä pystyyn: onhan hän sentään koulussa ja muistaa vielä, että viittaaminen on tapana koulumaailmassa.

Satu Niemenmatti, Essin opettaja, katsoo Tapania kysyvästi. ”Niin? Oliko sinulla jotakin kysyttävää?”

Tapani ilmoittaa, ettei mitään kysyttävää ole, mutta sen sijaan hän haluaa huomauttaa, että Essi on päässyt todistuksensa perusteella juuri tähän lukioon, ja vaikka koulunkäynti onkin alkanut takkuisesti, ei hän Essin isänä voi mitenkään hyväksyä sitä, että opettaja ottaa välittömästi esiin sen vaihtoehdon, että kouluun olisi muitakin tulijoita.

”Essi on hyvä tyttö, ja minä oletan sinun olevan hyvä opettaja. Täytyyhän oppilaan poissaolojen olla  turhauttavia opettajien kannalta, mutta jospa säilytettäisiin nyt kuitenkin mittakaava tässä asiassa. Nuoruus on meillä kummallakin takana, mutta kyllä se siellä jossakin muistipoimuissa vielä saattaa olla säilössä. Sitä on hyvä muistella. Minä itse lopetin koulun, koska en jaksanut herätä niin aikaisin aamulla… Sinä selvästikin sait lakkisi ja jaksoit siitäkin eteenpäin. Mutta kuules, me olemme selvinneet Essin kahdestaan sen jälkeen, kun Essin äiti kuoli, ja sen savotan rinnalla koulusta pinnaaminen on pikku juttu. Me selviämme kyllä siitäkin”, Tapani sanoo ja nousee ylös.

Essin opettaja pahoittelee sanavalintaansa ja kiittää Tapania siitä, että tämä tuli piipahtamaan koululle. ”Jatkossa voisimme sopia tapaamisista etukäteen, ettei tule mitään päällekkäisyyksiä…”

Tapani sanoo töiden kutsuvan, ei jaksa alkaa selittää uudestaan sitä, miksi ilmestyi opettajanhuoneeseen sillä tavalla kesken aamukahvin. Se asiahan tuli selväksi heti kättelyssä.

Tapani ei juurikaan arvosta maailmaa, jossa naapurissa ei voi piipahtaa ilman, että asiasta on tehty kirjallinen anomus ja allekirjoitettu sopimuspaperi vähintään puolta vuotta ennen. Eikä hän arvosta sähköpostikirjeenvaihtoakaan.

Tapani havahtuu ajatuksistaan ovella, kun Essin opettaja kysyy Tapanilta Essin poikaystävästä. Äänensävystä ei voi erehtyä sellainenkaan, joka ei ole erikoistunut naisten äänensävyjen tulkitsemiseen. Satu Niemanmatin ääni kertoo sen, mitä hän ei sanoilla kehtaa sanoa: Essin poikaystävä on opettajan mielestä menetetty tapaus.

Tapania suututtaa. Häntä suututtaa se, ettei hän ole tiennyt koko poikaystävästä mitään, ja vielä enemmän se, ettei hän juuri siitä syystä pääse sanomaan opettajalle, että Essin poikaystävä on mukava poika. Vaikka olisi minkälainen oppilas, niin hyvä poika siitä huolimatta.

Ja koska Tapani ei pääse sanomaan mitään sellaista, hän sanoo näkemiin. Ja ajattelee olevansa rattijuopon kaltainen uhka liikenteessä väsymyksensä kanssa.

Vähänkö Essi säikähtää ja hämmästyykin, kun koulun vahtimestari juoksee hänet kiinni koulun pihassa. ”Essi”, vahtimestari puuskuttaa. Essi ei käsitä, mistä vahtimestari tietää hänen nimensä. Hän ei todellakaan tiedä vahti¬mestarin nimeä.

Essi pelkää, että vaksi alkaa puhua hänen kanssaan videotykistä, mutta vaksi kapsahtaakin Essin kaulaan ja sanoo olevansa iloinen, kun näkee, että Essillä on kaikki kunnossa. Essi mykistyy. Vahtimestari ei. Esittelee itsensä, sanoo olevansa Aila ja käskee Essin soittaa isälleen.

”Isäsi on hirveän huolissaan, kun et ole ennen ollut poissa kotoa. Soitapa hänelle nyt heti ja sano, että kaikki on ok. Isäsi kävi täällä koulullakin.” Miksi faija on tullut koululle! Essi ajattelee irrottautuessaan nolostuttavasta halauksesta, jota puoli koulua seuraa uteliaana.

Essi tuntee pakokauhun puristavan otteen palleassaan ja saa änkytettyä, että hänellä ei ole puhelinta mukana. Vahtimestari kaivaa heti oman puhelimensa ja ojentaa se Essille. ”Se soi jo”, nainen sanoo.

Essi kuulee puhelimen hälyttävän ja isänsä vastaavan ja tajuaa samalla hetkellä, että koulun vaksi tuoksuu samalta kuin hänen isänsä vaatekaappi. ”Haloo kulta”, Essin isä sanoo puhelimessa, ja palaset loksahtavat paikoilleen Essin päässä.

”Eikun tää on Essi. Kaikki on ookoo. Mä olin kaverilla yötä ja puhelin unohtu kotiin. Se on äänettömällä mun huoneessa.” Essi kuulee, että isä on iloinen, hirveän iloinen. ”Mä annan tän puhelimen nyt sun tyttöystävällesi”, Essi sanoo. ”Mun pitää mennä.”

Hän tuijottaa vahtimestarin hymyileviä kasvoja ojentaessaan luurin. ”Oli tosi kiva tavata. Isäsi on puhunut minulle sinusta niin paljon. Me ollaan nyt sitten samassa koulussa. Toivottavasti meistä tulee hyvät kaverit….” Aila sanoo ja jatkaa: ”Minulle sinä voit muuten aina kertoa, jos sinulla on mitä tahansa huolia. Niin ja kiitos, että olet talonvahtina ja päästät isäsi Tallinnaan. Se on reilusti tehty. Isäsi ei ole tainnut paljoa lomailla.”

Jos Essin pää oli sekaisin kouluun mennessä, niin koulusta lähtiessä se vasta sekaisin onkin.

Heikki soittaa Ailan ovikelloa. Sisältä ei kuulu ääntäkään. Heikki kaivaa avaimet taskustaan ja avaa oven.

Aiemmin äiti oli aina töiden jälkeen kotona, Heikki ajattelee painaessaan valokatkaisijaa oven oikealla puolella. Eteisessä on Ailan vaatteiden lisäksi miehen kengät ja takki. Heikki tuntee, miten alkamassa ollut päänsärky jysäyttää rautanyrkkinsä keskelle otsaa. Heikki menee keittiöön ja arvaa jo etukäteen, etteivät Aila ja mies ole siellä. Kuten eivät olekaan.

Ailan pienessä asunnossa ei ole paljoa piilopaikkoja, joten Heikki tietää kyllä, missä he ovat. Hän kolistelee tahallaan, haluaa äidin havahtuvan todellisuuteen. Tajuavan poikansa olevan oven takana ja lopettavan leikkinsä makuuhuoneessa vieraan miehen kanssa.

”Äiti”, Heikki sanoo, vaikka yleensä kutsuu Ailaa aina Ailaksi. ”Äiti, mulla on sulle asiaa.” Makuuhuoneesta ei kuulu ääntäkään. Äiti ei vastaa. Heikin päähän, päänsäryn sekaan, eksyy kauhea ajatus: Entäs jos äiti ei ole enää hengissä? Entä jos äiti on kuollut!

Heikki tempaa makuuhuoneen oven auki ja näkee heidät, Ailan ja sen miehen. He makaavat vierekkäin Ailan vuoteella, pitsisen, Ailan virkkaaman päiväpeiton päällä. He ovat kuorsauksesta päätellen sikeässä unessa. Niin sikeässä, etteivät herää, vaikka Heikki seisoo huoneessa ja katsoo heitä.

Aila ei oikein saanut nukutuksi viime yönä, sillä heidän laivansa lähtee tänään aamukymmeneltä ja ensimmäinen yhteinen matka jännittää Ailaa.

Tapani on viettänyt edeltävän illan Essin kanssa kahdestaan, mutta aamukahville Aila on tullut heidän luokseen. ”Mukavampi mennä yhdessä satamaan”, Tapani sanoi, ja Aila oli mielissään. Kahden hengen risteily on oikeastikin kahden hengen risteily!

”Tiesitkö muuten, että sinne on lyhyempi matka kuin Poriin?” Tapani kysyy yllättynyt katse kasvoillaan ja jatkaa lehden lukemista. Kello on neljääkymmentäviittä minuuttia yli kahdeksan, ja laiva lähtee kymmeneltä. Vielä ei ole kiire, mutta puolen tunnin sisällä olisi paras lähteä, koska parkkipaikan saaminen ynnä muu säätäminen vie aina aikansa.

Tapanilla pakkaaminen on vielä täysin vaiheessa, mutta hänen pitää vain yrittää saada kaikki hoidettua, ennen kuin marssii ovesta ulos. Aila kirjoittaa Tapanille listan mukaan otettavista tavaroista: lompakko, henkilöllisyystodistus, muistiinpanovälineet, hygieniatarvikkeet, lääkkeet, meikit, vaatteita ja myös jotain lämmintä vaatetta, koska iltaisin saattaa olla kylmä. Mitä vielä?

Yhtäkkiä Aila muistaa, että hän on unohtanut  maksaa jo edellispäivänä erääntyneen laskun. Hän kysyy, voisiko mitenkään saada lainata Tapanin tietokonetta. ”Maksa Essin kannettavalla, minun pöytäkone on sellainen traktori, että pankkiin sillä ei kannata mennä…” Tapani hakee Essin koneen ja nostaa sen ikkunan edessä olevalle pöydälle.

Aila kaivaa pankin tunnusluvut esiin ja avaa Essin koneen kannen. Kone ei ole kiinni. Näyttöruudulle lävähtää auki Essin Facebook- profiilisivu, eikä Aila voi olla näkemättä, mitä siinä lukee.

Tapani keräilee tavaroitaan ja katselee Ailaa sivusilmällä. Hymyilee ajatellessaan Ailan selitystä siitä, miksi on hyvä, että hän on yön ennen matkalle lähtöä omassa kodissaan.

”No ensiksikin teillä on Essin kanssa paljon puhuttavaa, ja toisekseen minulla on sellaiset omat rituaalit aina matkalle lähdettäessä. On kasteltava kasvit ja otettava kaikki elektroniset laitteet irti seinästä. Sitä on iän myötä tullut aina vain neuroottisemmaksi  tietyistä asioista. Siinä toistuu aina sama kaava: onko ovi mennyt varmasti kiinni, onko hella ja liedet pois päältä tai onko talossa mitään sellaista, joka voisi sytyttää tulipalon sillä aikaa, kun itse on poissa. Lukuisat ovat ne kerrat, kun töihin lähdettyään joutuu palaamaan takaisin kahden kilometrin matkan kotiovelle tarkistaakseen, että se ovi meni varmasti kiinni. Ja niinhän se ihme kyllä on mennyt, joka ikinen kerta…”

Tapani ei itse ole kovin paha hätäilijä, ja kiireen hetkellä hän ottaa joskus turhankin rennosti. On parempi juoda kahvit rauhassa ja istua vessassa lukemassa Aku Ankkaa kuin sännätä suoraa päätä kaiken tekemisen pariin.

Tapani on tilannut Essille Aku Ankkaa jo 11 vuotta, ja hän taitaa olla tällä hetkellä – ja pari viime vuotta – heidän taloudessaan ainoa henkilö, joka sitä lukee. Aku Ankka on kyllä paskalukemiston aatelistoa.

Aila maksaa laskun ja tyhjentää koneen välimuistin. Hänen tekisi mieli kertoa Tapanille siitä, mitä hän luki Essin tietokoneelta, mutta ei hän voi. He ovat lähdössä ensimmäistä kertaa yhdessä matkalle, ja Aila haluaa matkan onnistuvan.

Jännitys on kova. Olo on vähän sama kuin olisi lähdössä nuorena tyttönä ensitreffeille: tuntuu siltä, kuin olisi perhosia vatsassa. On oikeastaan aika yhdentekevää, minne he ovat lähdössä, mutta aina kun lähtee ensimmäistä kertaa uuden ihmisen kanssa yhteiselle matkalle, alkaa jännittää.

Toisaalta nyt ei ole kyseessä mikään Euroopan ympäri polkupyörällä -maraton tai kolmen kuukauden viidakkosamoilu Afrikassa, mutta silti on hyvä aloittaa rennosti. Toinen ihminen voi olla ihmisenä ihastuttava mutta matkakumppanina riivaava paskiainen, jos huono tuuri käy. Nyt siitä ei kuitenkaan ole pelkoa.

Aila ei tiedä vielä tarkalleen, millainen heidän kohteenaan oleva kylpylä on ja missä se sijaitsee, mutta heillä on silti jonkinlainen käsitys siitä, mitä on odotettavissa. Kylpylä kuin kylpylä, kaipa siellä rentoutuminen onnistuisi. Ja sitä tässä nyt tarvittaisiin.

Aila katsoo Tapania, joka on saanut tavaransa kasaan. Onneksi Tapani on tuollainen, Aila ajattelee. He molemmat pitävät ulkomaanreissuista, joiden tarkoituksena on unohtaa arkiset rutiinit hetkeksi ja keskittyä vain olennaiseen eli olemiseen ja rauhoittumiseen. Kylpylä sopii hyvin: siellä on vaikka minkälaisia hierontahoitoja ja muita, jotka poistavat kaikki mahdolliset juntturat kropasta.

He molemmat istuvat työ­paikallaan keskimäärin kuusi ja puoli tuntia päivässä. Jos laskee vuodesta pois vielä neljä lomaviikkoa, niin istuttuja tunteja tulee 1 560. Kolmekymmentä vuotta samassa työpaikassa tekee jo 46 800 tuntia pelkkää istumista. Joten ei ihme, että monilla istumistöitä tekevillä keski-iän ylittäneillä ihmisillä on selkä­kipuja.

Keittiön radiosta soi Topi Sorsakosken & Agentsin biisi Et Mua Saa. Tapani lauleskelee kertosäettä aamuisen käheällä, möreällä äänellään samalla, kun ajelee partaansa.

Ailan mielestä on hölmöä, että Tapani ajaa partansa lähes päivittäin, koska hänen mielestään parta tekisi Tapanista vielä astetta miehekkäämmän. Mutta ehkä nämä ovat juuri niitä asioita, joita ei kannata sanoa ennen kuin on tutustunut toiseen ihmiseen tarpeeksi hyvin. 

Kun kylpyhuone vapautuu, Aila menee sinne vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Hänen pitää aina käydä monta kertaa vessassa, varmuuden vuoksi.

Tapanin kylpyhuoneessa on valtavat määrät Essin kosmetiikkaa. Aila katselee purkkeja tax free -silmällä. He voisivat tuoda Essille tuliaisiksi jotain, josta tyttö pitää. Muutamat purkit ovat niin erikoisen näköisiä, että ne Aila muistaisi varmasti.

Hän katsoo itseään peilistä ja on tyytyväinen näkemäänsä. Hän harmittelee vain ylleen valitsemaansa angorapuseroa. Se kutittaa ikävästi. Aila rapsuttaa ensin kumpaakin kylkeä, sitten oikeaa rintaansa. Ja silloin hän tuntee sen. Rinnassa on patti, jota siinä ei ole ollut ennen.

”Onhan sulla passi tai joku henkilöllisyystodistus mukana, jos ne kysyy sitä jossain?” Tapani kysyy oven takaa.

”Kaikki on”, Aila sanoo sammuttaessaan kylpyhuoneen valot.

”Okei.. Tarvitaanko me muuten pyyhkeitä mukaan?”

”Siellä kylpylässä on ihan varmasti”, Aila sanoo ja laittaa takin päälleen.

”Se on menoa nyt”, Tapani sanoo.

”Se on menoa nyt”, Aila toistaa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla