He istuvat koko yön sohvalla ja odottavat, että ovi aukeaa.

Tapani ja Aila valvovat aamukolmeen asti, eikä Essistä edelleenkään kuulu mitään. Tapani tietää kyllä jossain takaraivossaan, että tytöllä on kaikki kunnossa, mutta silti hän on huolissaan.

Yleensä Essi aina ilmoittaa etukäteen, missä mennään. Varmasti Essi on jollain kaverillaan ja tältä on akku loppu, Tapani ajattelee ja yrittää rauhoittua. Mutta Essi on 17-vuotias – hän on myös aivan yhtä hyvin voinut juoda hirvittävät jurrit ja sammua johonkin. Toivottavasti ei. Ja jos niin on käynyt, niin onhan Essillä varmasti kavereita, jotka auttavat. Tapanin pitää vain pitää pää kylmänä ja olla panikoimatta.

Aila osaa heti olla Tapanin ja Essin kodissa kuin itsekin asuisi siellä. Hän ottaa keittiön haltuunsa ilman vaikeuksia, löytää kaapeista kaiken tarvitsemansa ja keittää afrikkalaista rooibos-teetä samalla, kun Tapani istuu olohuoneessa ja käy läpi vuosikymmenien varrella laajaksi kasvanutta levyvalikoimaansa. Nyt on pakko kuunnella rauhoittavaa musiikkia, että pystyy taas jotenkin kasaamaan ajatukset, Tapani tuumii ja laittaa Nat King Colen kokoelmalevyn soittimeen.

Aila tuo pannullisen teetä olohuoneeseen. He juovat monta suurta kupillista ja laittavat sekaan Ailan mukanaan tuomaa hunajaa. ”Yhden työkaverin mies on mehiläiskasvattaja. Ostan aina koko vuoden tarpeet, kun hän tuo hunajaa työpaikalle myytäväksi”, Aila sanoo.

Tapani ja Aila istuvat lähekkäin olohuoneen hämärässä valossa koko yön ja juttelevat kaikesta mahdollisesta. Se tuntuu terapeuttiselta ja keventää oloa kummasti.

Tapani arvostaa sitä, että Aila jaksoi ja halusi tulla hänen seurakseen valvomaan. Ei ole kiva tunne pelätä, että omalle lapselle on sattunut jotain. Se on labyrintti, josta ei pääse ulos. Ajatukset alkavat piinata mieltä, ja vaikka kuinka yrittäisi tehdä jotain muuta ja keskittyä käytännön asioihin, se ei yksinkertaisesti onnistu.

Tapani ei yleensä ole kovin vainoharhainen tai ylisuojelevainen Essin suhteen, mutta toisaalta hänellä ei ole ennen ollut syytä: tämä on ensimmäinen kerta, kun Essi ei ilmoita, missä on.

Kyllä tytöltä on ennenkin tullut viestejä joskus iltakymmenen jälkeen, että tämä jääkin ystävälleen yöksi, ja se on aina sopinut Tapanille. Mutta tällaista ei ole sattunut aiemmin. ”Ehkä Essi on vaan juonut vähän liikaa, ja kaverit ovat auttaneet sen luokseen nukkumaan”, Tapani sanoo, ja Aila nyökkää. Sellaista se nuoruus on, muistelepa vain omaasi.

Tapani kertoo Essin ryhmänvalvojan puhelusta ja siitä, kuinka suurena yllätyksenä hänelle tulivat Essin poissaolot. ”Joka päivä olen kysellyt koulusta, ja aina Essi on sanonut, että hyvin menee.”

Aila ottaa Tapanin suuren käden kämmentensä väliin ja silittelee sitä. Sanoo näkevänsä omassa työssään samanlaisia tapauksia melkein enemmän kuin niitä, jotka jaksavat joka päivä raahautua koulunpenkkiä kuluttamaan.

”Ei nuorena hahmota koulunkäyntiä siitä kulmasta, että tämä on nyt minun työni ja hoidan homman, vaikkei se aina maistukaan. Ja että se on minun kuukausipalkkani, että saan asua kotona ilmaiseksi ja saan ruuat ja vielä taskurahaakin. Sitä kuvittelee aikuisuuden ihan toisenlaiseksi. Kuvittelee, että kun menee töihin ja saa palkkaa, niin kaikki rahat voi huoletta panna haisemaan. Ei sitä ikinä mieti laskupinoja eikä vuokria eikä matkakortteja eikä sitä todellisuutta, että jääkaapissa on yksi sipuli.”

Tapani rutistaa Ailaa ja suutelee tämän otsaa. Kuva yhdestä jääkaapissa olevasta sipulista saa hänet hymyilemään.

He istuvat koko yön olohuoneen sohvalla ja odottavat, että ovi aukeaa tai puhelin soi. Essi ei kuitenkaan tule yön aikana eikä vielä aamullakaan. Tapani ja Aila istuvat keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaista. Aila kysyy Tapanilta, haluaako tämä myslinsä sekaan hunajaa, kun ovelta kuuluu kolinaa.

Tapani ryntää ovelle ja tulee pettyneen näköisenä takaisin aamun lehti kourassaan. Se olikin vain postimies.

Ailan ja Tapanin pitäisi lähteä jo töihin, kello näyttää kahtakymmentäneljää yli kuuden. Tapani huomaa käyneensä tupakalla jo kolme kertaa tunnin sisällä, vaikka yleensä hän ei polta aamuisin, paitsi tietyissä stressitilanteissa, joita tuppaa tulemaan harva se päivä.

Tupakointi pitäisi ja on pitänyt lopettaa jo yli vuosikymmenen ajan, ja se on joka kerta yhtä vaikeaa. Kerran Tapani onnistui lopettamaan hypnoosin avulla polttamisen vuodeksi, mutta häntä rupesi ärsyttämään tupakansavu ja -haju niin paljon, ettei hän voinut oleksia missään, missä ihmiset polttivat. Kadullakin satunnaisten ohikulkijoiden tupakoiden savu sai välillä aikaan oksennusreaktioita.

Toisin sanoen hypnoosi toimi vähän liiankin hyvin. Tapanin oli pakko aloittaa uudelleen polttamaan, koska hän muuttui ärtyneeksi ja ajautui riitoihin aivan tuntemattomienkin ihmisten kanssa, vaikka muuten ei riidellyt juuri koskaan.

Tapanilla on tänään kaksi työvuoroa, nyt aamulla yksi ja puoli kahdesta eteenpäin toinen. Ei voisi olla huonompi päivä työnteolle, hän ajattelee. Hän on tavattoman kiitollinen Ailalle yöseurasta ja tietää kestäneensä yön koettelemukset juuri siksi, että Aila jakoi ne hänen kanssaan ja puhui hänelle järjen ja kokemuksen sanoja.

Jos Ailalla olisi vapaapäivä, Tapani pyytäisi hänet mukaansa ajoreissuille, mutta sellainen ei nyt käy päinsä. Eikä Tapani ole ihan varma muutenkaan siitä, mitä Aila ajattelisi miehestä, jota täytyy pitää töissäkin kädestä kiinni…

Hetki hetkeltä Tapanin vainoharhainen olo kasvaa, ja hänen keskittymiskykynsä on nolla. Yöllä tuli nukuttua ehkä vain joitain minuutteja, tai ei varmaan edes sitä. Sellaisia puolen sekunnin mittaisia pätkiä, joista herää melkein samantien eikä tajua, mitä on tapahtunut: onko edes ollut hereillä vai unessa.

Tapani yrittää vielä miettiä, olisiko Essillä ketään, kenelle hän voisi yrittää soittaa tai kenen puhelinnumeron hän voisi saada hommattua jostakin. Essi on vasta vaihtanut koulua, eikä Tapani tunne Essin uusista ystävistä ketään. Ja kouluun on ihan turha soittaa, koska se nyt on viimeinen paikka, missä kukaan voisi tietää Essin menemisistä, ja viimeinen paikka, minne tämä eksyisi näin aikaisin aamulla.

Tapani päättää kirjoittaa lapun keittiön pöydälle. Hän ottaa käytetyn kirjekuoren ja kirjoittaa sen taakse: ”Voitko ilmoittaa minulle heti, kun luet tämän viestin. Olen töissä mutta pidän puhelinta koko ajan päällä. Toivottavasti kaikki on hyvin. Rakastan sinua. T: Isä.”

Kun he lähtevät talosta syksyiseen sadeilmaan, Aila tarttuu muitta mutkitta Tapanin käteen. Se ei häiritse Tapania lainkaan, vaikka hän tietää taloyhtiön ikkunapäivystäjien näkevän heidät.

He kävelevät käsi kädessä talon lähellä olevan ostoskeskuksen ilmaiselle parkkipaikalle, jossa Tapani yleensä säilyttää autoaan. Taloyhtiöllä ei ole omaa parkkipaikkaa, ja kadulla kaikki paikat on viety joka ikinen ilta, kun niitä tarvitsisi.

Auto on vanha Fiat, jonka tuulilasinpyyhkimien alle on laitettu lähipizzerian ja paikallisen astrologi-ihmeparantajan mainokset. Tapani ottaa ne käteensä, rypistää huolella ja käy laittamassa lähimpään roskikseen.

Tapanilla on ollut aina talvisin ongelmia auton starttaamisen kanssa, eikä lämmitin enää oikein toimi. Pitkäänhän auto on ollut käytössäkin: mittari kertoo, että sillä on ajettu jo seitsämänkymmentäviisituhatta kilometriä.

Hyvä auto se silti on kaikkine vikoineenkin, mutta Tapanilla oli tarkoituksena ostaa uusi ennen kesää ja myydä vanha pois. Vaan eipä siitä tullut mitään. Olisi pitänyt laittaa ilmoituksia kaikenmaailman lehtiin ja internet-sivustoille. Ensi vuonna sitten.

Tapani käynnistää auton, ja he lähtevät yhdessä ajamaan kohti Ailan työpaikkaa. Tapani ei ole ennen käynyt Ailan koululla, mutta Aila lupaa neuvoa tien. ”Käänny seuraavista valoista vasempaan ja sitten vaan suoraan Itäväylälle.”

Matkalla Heikki soittaa Ailalle, ja he juttelevat Irmasta ja omista jutuistaan. Tapanista tuntuu oudolta kuunnella, kun Aila puhuu poikansa kanssa. Hänelle tulee sellainen tunne, ettei hänen tarvitsisi tietää kaikkia noita asioita. Aila lopettaa puhelun, ja he puhuvat Tallinnan-risteilystä, jolle Tapani on luvannut Ailan kanssa lähteä.

Aila kysyi asiaa Tapanilta heti ensimmäisenä iltana. ”Minulla olisi lahjakortti kahden hengen Tallinnan-risteilylle. Sinä olisit parasta mahdollista matkaseuraa, lähdetkö?” Tapani ei epäröinyt hetkeäkään. Toisen kerran tavatessaan he katsoivat jo sopivat päivätkin, ja Tapani puhui Essin kanssa, että tämä olisi talonvahtina. Nyt matkaanlähtö on edessä, ja molemmat haluavat uskoa, että reissu järjestyy, että Essi tulee kotiin ennen sitä.

Tapani tajuaa oikeastaan vasta kääntyessään koulun pihaan, että on ollut siellä kerran aiemminkin: kesän alussa, kun he kävivät Essin kanssa katsomassa tämän tulevaa koulua. ”Oletko sinä täällä töissä?” Tapani kysyy, eikä Aila voi olla nauramatta Tapanin hölmistyneelle ilmeelle. ”No eilen ainakin vielä olin…” Aila sanoo.

”Tämä on Essin koulu”, Tapani tokaisee, ja nyt on Ailan vuoro hämmästyä. ”Käykö sinun tyttäresi minun kouluani?” Aila kysyy ja Tapani nyökkää. ”Ja kun tänne asti kerran tulin, niin voisin nyt samalla käydä tapaamassa sitä ryhmänvetäjää, sitä Essin opettajaa”, Tapani sanoo noustessaan autosta.

Tuuli ravistaa pihapuita, ja Aila heilauttaa kättään samaan aikaan parkkipaikalle sattuneille opettajille. Tapani harppoo koulua kohti, ja Aila joutuu ottamaan muutaman juoksuaskeleen päästäkseen miehen rinnalle.

”Siksi se lapsuudenkuva näytti niin tutulta”, Aila sanoo muistaessaan Tapanin kotona hopeanvärisissä kehyksissä olevan pienen tytön kuvan. Kun Aila nosti kuvan käteensä katsoakseen sitä tarkemmin, Tapani selitti, ettei Essistä ole tuoreempia kuvia, koska äitinsä kuoleman jälkeen Essi oli alkanut systemaattisesti kieltäytyä valokuvista.

”Essi on niin äitinsä näköinen ja kaikki aina sanoivat kuvia katsoessaan, että ihan kuin ilmetty Raija! Kun Raija vielä eli, niin Essillä oli samanlaiset pitkät hiukset kuin äidilläänkin oli ollut Essin ikäisenä. Raijan kuoleman jälkeen Essi leikkasi ja värjäsi hiuksensa niin, että muuttui ihan vieraan näköiseksi. Psykologi sanoi, että se on normaali reaktio”, Tapani selitti. Aila katsoi pientä hymyilevää tyttöä ja päätti halata tätä heti, kun tyttö ilmaantuisi kotiin.

”Minähän olen puhunutkin sinun tyttäresi kanssa jo vaikka kuinka monta kertaa”, Aila sanoo Tapanille koulun ovella. ”Viime viikolla Essiltä hävisi kaulaliina… Voi hyvänen aika miten pieni tämä kaupunki on!  Essi on kaunis tyttö. Tuliko niille lopullinen ero sen pojan kanssa?”

Tapani seisahtaa vahtimestarikopin eteen, katsoo Ailaa ja tuntee kurkkuaan kuivavan. ”Minkä pojan?” Tapani kysyy.

Heikin piirissäkin tartuntoja on toistakymmentä, ja lähes kaikissa muissa piireissä saman verran. Terveysasemat ovat täynnä ruokamyrkytyksen saaneita vanhuksia, ja syyttävä sormi osoittaa suoraan firmaan, jonka palveluksessa sekä Irma että Heikki ovat. Lokaa sataa suoraan heidän niskaansa.

Kyseessä on Suomessa sangen harvoin tavattava, shigella dysenteriae -bakteerin aiheuttama tartunta. Bakteerin alkuperää ei tiedetä varmasti, mutta viranomaisten epäilykset kohdistuvat kenialaisiin sokeriherneisiin, joita he ovat käyttäneet. Herneet tulivat heille vakuumipakkauksissa aivan asianmukaisesti, mutta Irman mukaan shigella-bakteerit selviävät hyvin hapettomassakin tilassa.

Heikki ei ole koskaan kuullutkaan moisesta bakteerista ja ihmettelee, mistä sellainen voi olla peräisin. ”Sä et halua tietää”, Irma vastaa. ”Huono käsihygienia. Jossakin kohtaa ketjua. Ei se muuta tarvitse.”

Heikki kantaa lämpöastioita autoon, ja Irma seuraa hänen perässään ulos. Irma kertoo kuulleensa jo aiemmi huhuja siitä, ettei kaupunki ole ollut tyytyväinen ruokapalveluyrittäjäänsä ja on nyt ilmeisesti aikeissa sanoa sopimuksen irti.

”Eihän ne noin vaan voi sitä tehdä”, Heikki epäilee, mutta Irma sanoo olevansa sataprosenttisen varma, että sellaisia suunnitelmia on ja että kaupungin tekemässä tilaussopimuksessa on jokin porsaanreikä. ”Mun esimies sanoi, että lähtölaskenta on jo alkanut.”

Heikki katsoo Irmaa eikä tiedä mitä ajatella. ”Pitääkö tässä ruveta miettimään alan vaihtoa vai?” Heikki puuskahtaa. Hän on tyrmistynyt. Eikö elämässä saa koskaan mennä hyvin? Pitääkö aina tulla vastoinkäymisiä heti, kun on alkanut mennä vähänkään paremmin?

Heikin elämässä ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan mitään juhlimista. Itse asiassa hänellä on pari hyvin hankalaa vuotta takanaan, ja nyt kun valo on Irman muodossa ilmestynyt tunnelin päähän… Nytkö häneltä sitten menee työpaikka alta? Eikö äidin vaihdevuosisekoilu muka riitä mustaksi pilveksi taivaalle? Pitääkö sen lisäksi olla huoli toimeentulostakin?

Heikki paiskaa auton ovet kiinni ja menee Irman luo. Irma hytisee ja näyttää ehkä siksi niin surkealta. Heikki laskee kämmenensä Irman hartioille ja vakuuttaa, että kaikki järjestyy. ”Mä en tiedä miksi, mutta mulla on sellanen tunne, että jotakin tosi ikävää tapahtuu”, Irma sanoo. ”Pahanirmanlintu”, Heikki sanoo, ja Irman kasvoille leviää pieni surkea hymy.

Essi on itkenyt niin, että hänen silmänsä ovat aivan punaiset ja kasvonsa turvoksissa. Hän ei ole nukkunut sekuntiakaan. Hän on paniikissa eikä tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Essi on Timon luona.

Timo tuli hakemaan viimeisiä tavaroitaan Essiltä, ja Essi löysi Timon jääkiekkokassista videotykin. Hän tietää, että heidän koulustaan on kadonnut sellainen, ja vaikka Essi lukeekin vain lyhyttä matematiikkaa, hän osaa laskea yhteen yksi ynnä yksi. Kassissa oleva videotykki on peräisin heidän koulustaan.

Essi seuraa Timoa autoon ja alkaa huutaa vasta, kun auto on käynnissä, autoradio päällä ja Timo kääntää kärryn pihasta. Siihen asti Essi puree huultaan. Ei siksi, ettei olisi sanottavaa, vaan naapureiden takia: hän ei halua kenenkään kuulevan sitä, mitä he Timon kanssa puhuvat. Sillä jos joku naapuri kuulisi, myös Essin isä kuulisi.

Ensin Timo väittää, ettei tiedä koko tykistä mitään. Essi ei usko sitä. ”Sä oot menny varastamaan koulun videotykin ja sitten sä tuot se mun kotiin! Ootsä hullu! Luuletsä, ettei ne muka pysty selvittämään sitä, tietenkin ne pystyy! Mitä sä oikein kuvittelit!”

Timo hermostuu, sytyttää tupakan, puree kynsiään ja sanoo, ettei kuvitellut mitään. He ovat vain lyöneet vetoa kavereiden kanssa. Kaikki kääntävät jotakin, ja kun tehtävä on suoritettu, varastetut tavarat pisteytetään sen mukaan, kuinka arvokkaita ja suuria ne ovat ja kuinka hankalasta paikasta ne on varastettu. Eikä koulusta viety videotykki voi pärjätä sellaisessa vertailussa kovinkaan huonosti.

Timo ja Timon kaverit ovat ennenkin keksineet järjettömiä tempauksia, joten Essi voi hyvin kuvitella, että he ovat keksineet myös nyysimiskilpailun. Mutta sitä hän ei voi käsittää, kuinka tyhmä Timo voi olla.

”Sä olet teidän porukasta ainoa, joka sattuu olemaan mukana esityksessä, jossa tarvitaan videotykkejä. Teidän mainokset on ollut koulun ilmoitustaululla elokuun alusta saakka, ja sä päätit siitä huolimatta varastaa just videotykin! Varmaan on poliisit jo teillä kotona odottamassa.”

Timon naamasta näki, ettei poika ollut ajatellut asiaa loppuun asti. Harvoin aikuinenkaan ajattelee, ja ne, jotka ajattelevat kaiken aina loppuun asti, istuvat ajattelemassa vielä, kun ruumisauto tulee. Mutta se ero nuoren ja aikuisen loppuunajattelemattomissa ajatusketjuissa on, että nuorena liittyy suoran toiminnan joukkoihin, kun aikuisena vain juo kupin kahvia tai tyhjentää pesukoneen.

Ei aikuinen ehkä viisaampi ole, mutta säästyy paljolta murheelta pysyessään sohvallaan. Nuori etsii kaikki seinät, mihin saattaisi päätään lyödä.

”Tajuutsä hullu! Poliisi tutkii sitä varkautta! Kaikki puhuu siitä koulussa!” Essi huusi, ja Timo pelästyi toden teolla.  Pysäytti auton keskelle tietä, puristi rattia rystyset valkoisina ja päästi suustaan hirvittävän kirousryöpyn.

”Mun on pakko lähtee nyt”, Essi sanoo. ”Pakko käydä koululla ja mennä kotiin.”  Timo vannottaa Essiä olemaan puhumatta tykistä ja vedosta kellekään mitään.

Essi ei vastaa, koska ei tiedä, mitä sanoisi. Videotykki oli heidän varastossaan, hänen kotonaan. Hän on piilotellut tietämättään varastettua tavaraa. Eipä sitä kellekään tee mieli huudella. ”Mä en aio joutua kuseen sun takias”, Essi sanoo vetäessään kenkiä jalkaan. Timo näyttää surkealta, auton yliajamalta rotalta.

Tapani tuijottaa Essin poissaololistaa. Tyttöhän on ollut koulussa vain muutaman kokonaisen päivän koko syksynä. Kun ryhmänvalvoja sanoo, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet heidän kouluunsa ja peruutuspaikoista tulee kaiken aikaa kyselyjä, Tapani nostaa kätensä pystyyn: onhan hän sentään koulussa ja muistaa vielä, että viittaaminen on tapana koulumaailmassa.

Satu Niemenmatti, Essin opettaja, katsoo Tapania kysyvästi. ”Niin? Oliko sinulla jotakin kysyttävää?”

Tapani ilmoittaa, ettei mitään kysyttävää ole, mutta sen sijaan hän haluaa huomauttaa, että Essi on päässyt todistuksensa perusteella juuri tähän lukioon, ja vaikka koulunkäynti onkin alkanut takkuisesti, ei hän Essin isänä voi mitenkään hyväksyä sitä, että opettaja ottaa välittömästi esiin sen vaihtoehdon, että kouluun olisi muitakin tulijoita.

”Essi on hyvä tyttö, ja minä oletan sinun olevan hyvä opettaja. Täytyyhän oppilaan poissaolojen olla  turhauttavia opettajien kannalta, mutta jospa säilytettäisiin nyt kuitenkin mittakaava tässä asiassa. Nuoruus on meillä kummallakin takana, mutta kyllä se siellä jossakin muistipoimuissa vielä saattaa olla säilössä. Sitä on hyvä muistella. Minä itse lopetin koulun, koska en jaksanut herätä niin aikaisin aamulla… Sinä selvästikin sait lakkisi ja jaksoit siitäkin eteenpäin. Mutta kuules, me olemme selvinneet Essin kahdestaan sen jälkeen, kun Essin äiti kuoli, ja sen savotan rinnalla koulusta pinnaaminen on pikku juttu. Me selviämme kyllä siitäkin”, Tapani sanoo ja nousee ylös.

Essin opettaja pahoittelee sanavalintaansa ja kiittää Tapania siitä, että tämä tuli piipahtamaan koululle. ”Jatkossa voisimme sopia tapaamisista etukäteen, ettei tule mitään päällekkäisyyksiä…”

Tapani sanoo töiden kutsuvan, ei jaksa alkaa selittää uudestaan sitä, miksi ilmestyi opettajanhuoneeseen sillä tavalla kesken aamukahvin. Se asiahan tuli selväksi heti kättelyssä.

Tapani ei juurikaan arvosta maailmaa, jossa naapurissa ei voi piipahtaa ilman, että asiasta on tehty kirjallinen anomus ja allekirjoitettu sopimuspaperi vähintään puolta vuotta ennen. Eikä hän arvosta sähköpostikirjeenvaihtoakaan.

Tapani havahtuu ajatuksistaan ovella, kun Essin opettaja kysyy Tapanilta Essin poikaystävästä. Äänensävystä ei voi erehtyä sellainenkaan, joka ei ole erikoistunut naisten äänensävyjen tulkitsemiseen. Satu Niemanmatin ääni kertoo sen, mitä hän ei sanoilla kehtaa sanoa: Essin poikaystävä on opettajan mielestä menetetty tapaus.

Tapania suututtaa. Häntä suututtaa se, ettei hän ole tiennyt koko poikaystävästä mitään, ja vielä enemmän se, ettei hän juuri siitä syystä pääse sanomaan opettajalle, että Essin poikaystävä on mukava poika. Vaikka olisi minkälainen oppilas, niin hyvä poika siitä huolimatta.

Ja koska Tapani ei pääse sanomaan mitään sellaista, hän sanoo näkemiin. Ja ajattelee olevansa rattijuopon kaltainen uhka liikenteessä väsymyksensä kanssa.

Vähänkö Essi säikähtää ja hämmästyykin, kun koulun vahtimestari juoksee hänet kiinni koulun pihassa. ”Essi”, vahtimestari puuskuttaa. Essi ei käsitä, mistä vahtimestari tietää hänen nimensä. Hän ei todellakaan tiedä vahti¬mestarin nimeä.

Essi pelkää, että vaksi alkaa puhua hänen kanssaan videotykistä, mutta vaksi kapsahtaakin Essin kaulaan ja sanoo olevansa iloinen, kun näkee, että Essillä on kaikki kunnossa. Essi mykistyy. Vahtimestari ei. Esittelee itsensä, sanoo olevansa Aila ja käskee Essin soittaa isälleen.

”Isäsi on hirveän huolissaan, kun et ole ennen ollut poissa kotoa. Soitapa hänelle nyt heti ja sano, että kaikki on ok. Isäsi kävi täällä koulullakin.” Miksi faija on tullut koululle! Essi ajattelee irrottautuessaan nolostuttavasta halauksesta, jota puoli koulua seuraa uteliaana.

Essi tuntee pakokauhun puristavan otteen palleassaan ja saa änkytettyä, että hänellä ei ole puhelinta mukana. Vahtimestari kaivaa heti oman puhelimensa ja ojentaa se Essille. ”Se soi jo”, nainen sanoo.

Essi kuulee puhelimen hälyttävän ja isänsä vastaavan ja tajuaa samalla hetkellä, että koulun vaksi tuoksuu samalta kuin hänen isänsä vaatekaappi. ”Haloo kulta”, Essin isä sanoo puhelimessa, ja palaset loksahtavat paikoilleen Essin päässä.

”Eikun tää on Essi. Kaikki on ookoo. Mä olin kaverilla yötä ja puhelin unohtu kotiin. Se on äänettömällä mun huoneessa.” Essi kuulee, että isä on iloinen, hirveän iloinen. ”Mä annan tän puhelimen nyt sun tyttöystävällesi”, Essi sanoo. ”Mun pitää mennä.”

Hän tuijottaa vahtimestarin hymyileviä kasvoja ojentaessaan luurin. ”Oli tosi kiva tavata. Isäsi on puhunut minulle sinusta niin paljon. Me ollaan nyt sitten samassa koulussa. Toivottavasti meistä tulee hyvät kaverit….” Aila sanoo ja jatkaa: ”Minulle sinä voit muuten aina kertoa, jos sinulla on mitä tahansa huolia. Niin ja kiitos, että olet talonvahtina ja päästät isäsi Tallinnaan. Se on reilusti tehty. Isäsi ei ole tainnut paljoa lomailla.”

Jos Essin pää oli sekaisin kouluun mennessä, niin koulusta lähtiessä se vasta sekaisin onkin.

Heikki soittaa Ailan ovikelloa. Sisältä ei kuulu ääntäkään. Heikki kaivaa avaimet taskustaan ja avaa oven.

Aiemmin äiti oli aina töiden jälkeen kotona, Heikki ajattelee painaessaan valokatkaisijaa oven oikealla puolella. Eteisessä on Ailan vaatteiden lisäksi miehen kengät ja takki. Heikki tuntee, miten alkamassa ollut päänsärky jysäyttää rautanyrkkinsä keskelle otsaa. Heikki menee keittiöön ja arvaa jo etukäteen, etteivät Aila ja mies ole siellä. Kuten eivät olekaan.

Ailan pienessä asunnossa ei ole paljoa piilopaikkoja, joten Heikki tietää kyllä, missä he ovat. Hän kolistelee tahallaan, haluaa äidin havahtuvan todellisuuteen. Tajuavan poikansa olevan oven takana ja lopettavan leikkinsä makuuhuoneessa vieraan miehen kanssa.

”Äiti”, Heikki sanoo, vaikka yleensä kutsuu Ailaa aina Ailaksi. ”Äiti, mulla on sulle asiaa.” Makuuhuoneesta ei kuulu ääntäkään. Äiti ei vastaa. Heikin päähän, päänsäryn sekaan, eksyy kauhea ajatus: Entäs jos äiti ei ole enää hengissä? Entä jos äiti on kuollut!

Heikki tempaa makuuhuoneen oven auki ja näkee heidät, Ailan ja sen miehen. He makaavat vierekkäin Ailan vuoteella, pitsisen, Ailan virkkaaman päiväpeiton päällä. He ovat kuorsauksesta päätellen sikeässä unessa. Niin sikeässä, etteivät herää, vaikka Heikki seisoo huoneessa ja katsoo heitä.

Aila ei oikein saanut nukutuksi viime yönä, sillä heidän laivansa lähtee tänään aamukymmeneltä ja ensimmäinen yhteinen matka jännittää Ailaa.

Tapani on viettänyt edeltävän illan Essin kanssa kahdestaan, mutta aamukahville Aila on tullut heidän luokseen. ”Mukavampi mennä yhdessä satamaan”, Tapani sanoi, ja Aila oli mielissään. Kahden hengen risteily on oikeastikin kahden hengen risteily!

”Tiesitkö muuten, että sinne on lyhyempi matka kuin Poriin?” Tapani kysyy yllättynyt katse kasvoillaan ja jatkaa lehden lukemista. Kello on neljääkymmentäviittä minuuttia yli kahdeksan, ja laiva lähtee kymmeneltä. Vielä ei ole kiire, mutta puolen tunnin sisällä olisi paras lähteä, koska parkkipaikan saaminen ynnä muu säätäminen vie aina aikansa.

Tapanilla pakkaaminen on vielä täysin vaiheessa, mutta hänen pitää vain yrittää saada kaikki hoidettua, ennen kuin marssii ovesta ulos. Aila kirjoittaa Tapanille listan mukaan otettavista tavaroista: lompakko, henkilöllisyystodistus, muistiinpanovälineet, hygieniatarvikkeet, lääkkeet, meikit, vaatteita ja myös jotain lämmintä vaatetta, koska iltaisin saattaa olla kylmä. Mitä vielä?

Yhtäkkiä Aila muistaa, että hän on unohtanut  maksaa jo edellispäivänä erääntyneen laskun. Hän kysyy, voisiko mitenkään saada lainata Tapanin tietokonetta. ”Maksa Essin kannettavalla, minun pöytäkone on sellainen traktori, että pankkiin sillä ei kannata mennä…” Tapani hakee Essin koneen ja nostaa sen ikkunan edessä olevalle pöydälle.

Aila kaivaa pankin tunnusluvut esiin ja avaa Essin koneen kannen. Kone ei ole kiinni. Näyttöruudulle lävähtää auki Essin Facebook- profiilisivu, eikä Aila voi olla näkemättä, mitä siinä lukee.

Tapani keräilee tavaroitaan ja katselee Ailaa sivusilmällä. Hymyilee ajatellessaan Ailan selitystä siitä, miksi on hyvä, että hän on yön ennen matkalle lähtöä omassa kodissaan.

”No ensiksikin teillä on Essin kanssa paljon puhuttavaa, ja toisekseen minulla on sellaiset omat rituaalit aina matkalle lähdettäessä. On kasteltava kasvit ja otettava kaikki elektroniset laitteet irti seinästä. Sitä on iän myötä tullut aina vain neuroottisemmaksi  tietyistä asioista. Siinä toistuu aina sama kaava: onko ovi mennyt varmasti kiinni, onko hella ja liedet pois päältä tai onko talossa mitään sellaista, joka voisi sytyttää tulipalon sillä aikaa, kun itse on poissa. Lukuisat ovat ne kerrat, kun töihin lähdettyään joutuu palaamaan takaisin kahden kilometrin matkan kotiovelle tarkistaakseen, että se ovi meni varmasti kiinni. Ja niinhän se ihme kyllä on mennyt, joka ikinen kerta…”

Tapani ei itse ole kovin paha hätäilijä, ja kiireen hetkellä hän ottaa joskus turhankin rennosti. On parempi juoda kahvit rauhassa ja istua vessassa lukemassa Aku Ankkaa kuin sännätä suoraa päätä kaiken tekemisen pariin.

Tapani on tilannut Essille Aku Ankkaa jo 11 vuotta, ja hän taitaa olla tällä hetkellä – ja pari viime vuotta – heidän taloudessaan ainoa henkilö, joka sitä lukee. Aku Ankka on kyllä paskalukemiston aatelistoa.

Aila maksaa laskun ja tyhjentää koneen välimuistin. Hänen tekisi mieli kertoa Tapanille siitä, mitä hän luki Essin tietokoneelta, mutta ei hän voi. He ovat lähdössä ensimmäistä kertaa yhdessä matkalle, ja Aila haluaa matkan onnistuvan.

Jännitys on kova. Olo on vähän sama kuin olisi lähdössä nuorena tyttönä ensitreffeille: tuntuu siltä, kuin olisi perhosia vatsassa. On oikeastaan aika yhdentekevää, minne he ovat lähdössä, mutta aina kun lähtee ensimmäistä kertaa uuden ihmisen kanssa yhteiselle matkalle, alkaa jännittää.

Toisaalta nyt ei ole kyseessä mikään Euroopan ympäri polkupyörällä -maraton tai kolmen kuukauden viidakkosamoilu Afrikassa, mutta silti on hyvä aloittaa rennosti. Toinen ihminen voi olla ihmisenä ihastuttava mutta matkakumppanina riivaava paskiainen, jos huono tuuri käy. Nyt siitä ei kuitenkaan ole pelkoa.

Aila ei tiedä vielä tarkalleen, millainen heidän kohteenaan oleva kylpylä on ja missä se sijaitsee, mutta heillä on silti jonkinlainen käsitys siitä, mitä on odotettavissa. Kylpylä kuin kylpylä, kaipa siellä rentoutuminen onnistuisi. Ja sitä tässä nyt tarvittaisiin.

Aila katsoo Tapania, joka on saanut tavaransa kasaan. Onneksi Tapani on tuollainen, Aila ajattelee. He molemmat pitävät ulkomaanreissuista, joiden tarkoituksena on unohtaa arkiset rutiinit hetkeksi ja keskittyä vain olennaiseen eli olemiseen ja rauhoittumiseen. Kylpylä sopii hyvin: siellä on vaikka minkälaisia hierontahoitoja ja muita, jotka poistavat kaikki mahdolliset juntturat kropasta.

He molemmat istuvat työ­paikallaan keskimäärin kuusi ja puoli tuntia päivässä. Jos laskee vuodesta pois vielä neljä lomaviikkoa, niin istuttuja tunteja tulee 1 560. Kolmekymmentä vuotta samassa työpaikassa tekee jo 46 800 tuntia pelkkää istumista. Joten ei ihme, että monilla istumistöitä tekevillä keski-iän ylittäneillä ihmisillä on selkä­kipuja.

Keittiön radiosta soi Topi Sorsakosken & Agentsin biisi Et Mua Saa. Tapani lauleskelee kertosäettä aamuisen käheällä, möreällä äänellään samalla, kun ajelee partaansa.

Ailan mielestä on hölmöä, että Tapani ajaa partansa lähes päivittäin, koska hänen mielestään parta tekisi Tapanista vielä astetta miehekkäämmän. Mutta ehkä nämä ovat juuri niitä asioita, joita ei kannata sanoa ennen kuin on tutustunut toiseen ihmiseen tarpeeksi hyvin. 

Kun kylpyhuone vapautuu, Aila menee sinne vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Hänen pitää aina käydä monta kertaa vessassa, varmuuden vuoksi.

Tapanin kylpyhuoneessa on valtavat määrät Essin kosmetiikkaa. Aila katselee purkkeja tax free -silmällä. He voisivat tuoda Essille tuliaisiksi jotain, josta tyttö pitää. Muutamat purkit ovat niin erikoisen näköisiä, että ne Aila muistaisi varmasti.

Hän katsoo itseään peilistä ja on tyytyväinen näkemäänsä. Hän harmittelee vain ylleen valitsemaansa angorapuseroa. Se kutittaa ikävästi. Aila rapsuttaa ensin kumpaakin kylkeä, sitten oikeaa rintaansa. Ja silloin hän tuntee sen. Rinnassa on patti, jota siinä ei ole ollut ennen.

”Onhan sulla passi tai joku henkilöllisyystodistus mukana, jos ne kysyy sitä jossain?” Tapani kysyy oven takaa.

”Kaikki on”, Aila sanoo sammuttaessaan kylpyhuoneen valot.

”Okei.. Tarvitaanko me muuten pyyhkeitä mukaan?”

”Siellä kylpylässä on ihan varmasti”, Aila sanoo ja laittaa takin päälleen.

”Se on menoa nyt”, Tapani sanoo.

”Se on menoa nyt”, Aila toistaa.