Ailasta alkaa tuntua, että hän on hoitanut hommansa huolimattomasti.

Rehtori päivittää tilanteen opettajanhuoneessa poliisien lähdön jälkeen. Videotykin katoamista tutkitaan, eikä opetusvirasto ole luvannut uutta, ennen kuin asia on selvitetty.

Aila kaataa mukiinsa kahvia, lorauttaa sekaan runsaasti maitoa ja siirtyy seisomaan fläppitaulun viereen. Siihen on kirjoitettu oppitunteihin vaikuttavia tapahtumia: urheilupäivää, teatteriesitystä, virolaisen ystävyyskoulun vierailua. Osa niistä koskee Ailaakin, erityisesti häntä kiinnostaa ystävyyskoulun vierailu. Siitä hän puhuisi rehtorin kanssa heti, kun videotykkiasia on käsitelty.

Muutama opettaja on kovassa flunssassa, ja Aila tietää vanhastaan, että seuraavalla viikolla potilaita on lisää. Kun koulut alkavat, alkaa myös sairastelukierre. Suuressa joukossa taudit kiertävät tehokkaasti. Ja vaikka kaikki sen tietävät, harva pystyy jäämään kotiin siinä vaiheessa, kun on vasta kurkku hieman karkea ja alkava nuha. Vaikka juuri silloin pitäisi pysyä vuoteessa, ettei tulisi kipeäksi ja tartuttaisi muita. Mutta ihminen on pässi ja opettajakin on ihminen, Aila ajattelee.
Kukaan ei syytä Ailaa, mutta siitä huolimatta Ailasta alkaa rehtorin puhetta kuunnellessaan tuntua siltä, että hän on hoitanut hommansa jotenkin huolimattomasti. Jos videotykki voidaan varastaa noin vain, niin ei kai koulun turvallisuuskaan kovin hyvällä tolalla voi olla. Ja Ailahan se on, koulun
turvallisuusvastaava.

”Yhden oppilaan tekemisiä tutkitaan. Poika on mukana ennen joulua ensi-iltansa saavassa esityksessä, jossa käytetään ennakkomainosten mukaan viittä videotykkiä”, rehtori sanoo. Hän mainitsee pojan nimenkin, mutta Ailan mielessä se ei yhdisty kenenkään kasvoihin.

Essi pyörii kotona ja miettii, mitä laittaisi päälle. Samaan aikaan on käynnissä melkoinen määrä muitakin toimintoja: Facebookissa roikkumista, suihkussa käymistä, leipien tekemistä, kalenterin pläräämistä ja kahvin juomista.

Taas on kiire, niin kuin jokaisena kouluaamuna. Herätyskello soi aina juuri sopivaan aikaan, mutta sängystä pääsee ylös vasta muutaman torkuttamisen ja kymmenen minuutin ”lepään vielä hetken” -fiilistelyn jälkeen. Parasta on, jos ensimmäisellä heräämisellä jaksaa laittaa stereot päälle ja voi uneksia viimeiset parikymmentä minuuttia rauhallisen musan tahdissa.

Viime aikoina Essi on nähnyt paljon vahvoja unia, ja joka kerta tuntuu yhtä ikävältä herätä niistä. Todellisuudessa on sellaisia yleisiä stressinaiheita ja negatiivisia fiiliksiä, joita unissa on vaikea kokea. Hoitamattomat asiat ja ihmissuhdeongelmat eivät ole läsnä, koska et itsekään ole. Ja jos todella hyvä tuuri käy, joinain harvinaisina hetkinä pystyy myös itse kontrolloimaan uniaan.

Essi tykkää nukkua. Ja välillä tuntuu, että olisi kiva nukkua kuin koalat, yli 20 tuntia päivässä. Silloin kaiken sen ajan, minkä olisi valveilla, voisi vain keitellä kahvia, syödä, kirjoitella, piirrellä, lukea kirjoja, polttaa tupakkaa ja hoitaa tarvittavat ystävyyssuhteet poistumatta kämpästä juuri lainkaan. Mutta jos tottuu nukkumaan paljon, on sängyn pohjalta päivä päivältä vaikeampi päästä ylös.

Essi on ollut univajeessa aivan liian kauan, monta kuukautta. Se vaikuttaa yleiseen olotilaan ärsyttävän paljon. Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, ettei mikään oikein kiinnosta. Ei vain ole energiaa. Ja vaikka tiedossa olisi minkälaista tapahtumaa ja tekemistä, mieluummin jäisi vain kotiin ja loikoilisi sängyssä koko päivän. Ehkä katsoisi leffan tai pari, söisi minttusuklaajäätelöä ja ottaisi rennosti. Se on parasta ajanvietettä tähän aikaan päivästä, kun kaikki kaverit vielä ovat jossain koulun suunnalla tai muissa menoissa, eikä mitään tapahdu kuitenkaan.

Ihminen tunnistaa väsymyksen siitä, ettei enää tajua mistään mitään. Olo on kuin aivokuolleella: niin koomainen, että sen huomaa vasta, kun löytää itsensä tunkemasta hiusharjaa tai kenkiä jääkaappiin. Essi tumppaa tupakan ja venyttelee kuin kissa. Pakko kai se on lähteä hoitamaan asioita ja mennä kouluun.

Essi menee sisään, avaa koneen ja tarkistaa lukujärjestyksen. Kemiaa, ruotsia, hypäri, ruokailu, matikkaa, liikuntaa. Tänään derivoidaan, niin kuin koko loppuviikko. Sitten on orgaanisia yhdisteryhmiä, ruotsin sijamuotoja ja squashia. Mitä vielä? Turhauttavaa tuhlata aikaa sellaiseen, mikä ei kiinnosta yhtään, Essi ajattelee. Rillipäinen matikanopettaja ja derivointi alkavat tulla jo korvista ulos, eikä mikään muukaan herätä häntä horroksesta.

Essin poissaolokiintiöt täyttyivät jo ajat sitten, eivätkä opettajillekaan enää mene läpi stoorit yllättävästä syysflunssasta tai koiran hautajaisista. Kaikki selitykset on jo annettu. Lisäksi on aivan liikaa kursseja, jotka ovat jääneet kesken palauttamattomien töiden takia.

Viime viikon jokaisena aamuna Essi jaksoi aina raahautua hyvissä ajoin koulun eteen, mutta hän ei silti koskaan päässyt tunneille asti. Mikä logiikka siinäkin on? Toisaalta, kun polttaa aamun kolmatta tupakkaa ja katselee sitä vanhaa, rumaa betonirakennusta, ei voi olla miettimättä muuta kuin lähikuppilan kahvia ja omaa rauhaa.

Lukion ääni ei rohkaise eikä kutsu puoleensa. Yleissivistävää, joopa joo. Mitäköhän sellaisella yleissivistyksellä sitten tekisi? Pärjäisi tietokilpailuissa tai täyttäisi sanaristikoita? Esiintyisi muita fiksumpana? Essi on saanut lukion alkamisen jälkeen paljon uusia frendejä vanhojen lisäksi. Aina sanotaan, että ihmissuhteet ovat tärkeintä elämässä, mutta eipä niille paljoa aikaa jätetä, kun elämä on yhtä juoksemista paikasta toiseen.

Koulun lähellä oleva kahvila on Essin elämän keskipiste, seurustelun päättymisen jälkeen entistä tärkeämpi. Useimmiten siellä on muitakin aamutokkurassa olevia lukiolaisia, jotka istuvat mielellään seuraan. Yksi poika ylemmältä luokalta, Esa, istuu aina samassa nurkkapöydässä, josta on hyvät näkymät sekä kadulle että ovelle. Esan seuraan voi luottaa, ja myös siihen, että saa kuulla mitä erikoisempia tarinoita tämän perheen seikkailuista maailmalla ja mystisistä yhteensattumista kohtalon kanssa.

Esa on varmaan patologinen valehtelija, mutta toisaalta: väliäkö sillä, ovatko tarinat totta, jos ne ovat hyviä. Aika usein kahvilassa hengailee myös koulun junioreita, jotka ovat juuri aloittaneet ja aivan huumassa kaikesta ja kaikista. Vähän ärsyttäviä tyyppejä. Mutta ihan hyvää seuraa joskus, ja mieluummin niidenkin juttuja kuuntelee kuin lukee monta viikkoa vanhoja iltapäivälehtiä.

Essi saa loputtoman vaiheilun jälkeen itsensä vihdoin valmiiksi ja lähtee ulos. Hän kävelee kiireellä autotallille, jonka eteen on jättänyt pyörän. Pyörä on Tapanin edesmenneeltä isältä saatu sinivalkoinen Tunturi VIP, jossa on kolme vaihdetta ja maailman parhaat jarrut. Täydellinen kulkuväline siis.

Tänään ulkona on myös paras mahdollinen sää, ja Essi päättää ottaa ilon irti pyöräilemällä kouluun vähän pidempää reittiä muutaman metsäpolun läpi. Ei hän ensimmäisille tunneille muutenkaan kuvitellut ehtivänsä.

Ensin Heikki nuuhkii autoa ja vasta sitten hän käsittää, että auto tuoksuu Irmalle. Menee vielä tovi ennen kuin hän tajuaa, että sen täytyy olla hänen paitansa, johon Irma on tuoksunsa tartuttanut.

Jossain vaiheessa iltaa Irmalle tuli kylmä, ja Heikki lainasi hänelle villapaitaansa. Nyt Heikistä tuntuu kuin Irma istuisi hänen vieressään autossa. On niitä huonompiakin fiiliksiä ollut, Heikki ajattelee nähdessään naamansa peruutuspeilistä.

Sen takia Heikki siis ei ole soittanut eikä käynyt, Aila ajattelee penkoessaan löytötavaralaatikkoa. Heikillä on uusi naisystävä.
Luukun takana seisova, kadonnutta huiviaan etsivä tyttö on niin niukasti pukeutunut, että Ailan tekisi mieli antaa tälle laatikossa olevien vaatteiden joukosta villapaita ja tuulipuvun housut. Aila kuitenkin tietää, että tyttö ei lämpökerrastoja huolisi.  Oli niitä minihameita ja mikrosortseja Ailan nuoruudessakin, ja luultavasti aikuiset ihmettelivät silloinkin, kuinka kukaan saattoi kulkea julkisella paikalla vaatteessa, josta näytti puuttuvan puolet. Ja taisivat nuoret silloinkin yhtä vähät välittää aikuisten pukeutumisvinkeistä.   

”Ei sitä huivia kuule täällä ole”, Aila pahoittelee ja aikoo vielä jatkaa lausettaan, mutta tyttö heittää ilmaan sähähtävän pikkuveen ja häipyy. On ulkona koulusta ennen kuin Aila ehtii edes ylös tuolistaan. Aila katsoo tytön perään. Muistaa tämän kyllä, vaikka tyttö onkin ollut paljon poissa, käynyt koulussa vain kääntymässä.

Ailalle tyttö on jäänyt mieleen siitä, kun tämä heti ensimmäisellä kouluviikolla riiteli poikaystävänsä kanssa kesken päivän. Nuoret sulkeutuivat invavessaan, ja kun tyttö lopulta tuli ulos, Aila näki, että tämä oli itkenyt. Aila ei voinut estää ajatuksiaan luisumista kohti omia kouluvuosiaan. Sitä, miten hän lintsasi kemian kaksoistunnilta, juoksi apteekkiin ja teki raskaustestin. Ja kuinka hän itki nähtyään sen tuloksen: positiivinen! Aila tuijotti testipuikkoa ja näki kätensä vapisevan. Vessan haju kuvotti häntä, ja hän meni ulos. Työnsi puikon anorakkinsa taskuun ja käveli virran rantaan.

Silloin testin tulos tuntui pelkästään negatiiviselta, mutta positiivinenhan se on ollut. Lapsi, joka syntyi ilman suunnittelua, koulu, joka tuli käytyä loppuun hieman eri tavalla, ja haaveet, jotka todellisuus vaihtoi toisiksi. Heikki on parasta, mitä Ailan elämässä on ollut. Ja siksi jokainen hetki, jolloin hän käsittää olevansa Heikin elämän sisäpiirin ulkopuolella, tuntuu kummallisen kirveltävältä.

Se, että Heikillä on naisystävä, on Ailasta pelkästään mukavaa, tietenkin. Heikki on hyvä poika, ja Ailasta on ollut ihmeellistä, että tämä on aina yksin. Luulisi, että tällaisessa väkivaltaisessa ja epävarmassa maailmassa olisi kunnon miehille kysyntää. Tietenkin Aila on iloinen, että Heikillä on joku, mutta siitä huolimatta hänellä on ollut koko päivän kummallisen apea olo. Eikä sitä paranna se, ettei Heikki vastaa hänen puheluihinsa.

Vatsatautiepidemian laajuus selviää Heikille kierroksen aikana. Useampi vanhuksista epäilee saaneensa ruokamyrkytyksen ja kieltäytyy ottamasta ruoka-annostaan vastaan. Heikki soittaa Irmalle ja raportoi tilanteesta.

”Oh, shit”, Irma sanoo ja Heikki ilmaisee olevansa täysin samaa mieltä. ”Ainakin kolme on jo tiputuksessa törmäyskeskuksessa.” He kumpikin tietävät, ettei asia jää heidän välisekseen. He toivovat, että kyseessä olisi kaupunkiin rantautunut vatsatauti eikä ruokamyrkytys.  

Irma sanoo menevänsä kampaajalle töiden jälkeen ja päättäneensä leikkauttaa lyhyen poikatukan. ”Aha”, Heikki tokaisee. ”Ja sullako ei ole mitään sitä vastaan?” Irma kysyy, eikä Heikki ymmärrä. ”Mitä vastaan?” Heikki ihmettelee. ”Poikatukkaa!” Irma nauraa. ”Yleensä miehet ei halua, että naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi.”

Heikki ei käsitä, miten Irman hiusten pituus kuuluisi millään tavalla hänelle. Hän ei kuitenkaan ala keskustella asiasta sen enempää vaan yrittää saada sanotuksi jotakin kaunista puhelun lopuksi. Mutta kankeasti se käy, kun ei kauneuksien lateluun ole koulutusta.

Heikki tietää, että jotkut sanovat puhelun päätteeksi ”Pus!”, toiset ”Pusipusi” ja jotkut kolmannet toteavat rakastavansa, mutta hänestä sellainen tuntuu ylimitoitetulta heidän tilanteessaan. ”Soita sitten, kun olet vapaa”, Heikki sanoo. ”Tai jos kuulet kurakeissistä jotakin.” Irman mielestä se on ilmeisen sopiva lopetus, koska viimeinen asia, minkä Heikki kuulee ennen kuin painaa punaisen luurin kuvaa, on Irman nauru.

Heikki matelee autolla kohti Pitäjänmäen liikenneympyrää. Vihdintiellä sattuneen onnettomuuden vuoksi liikenne on ruuhkaantunut, eikä jono liiku juuri lainkaan. Pyöräilijät painelevat ohi, samoin kävelijät. Kolmen koiran kanssa kulkeva nainen puikkelehtii autojen välistä tien yli. Heikki on miettinyt koiran hankintaa jo pidempään, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Kun kotona ei ole ketään odottamassa, on helpompi tehdä, mitä huvittaa.

Puhelin piippaa viestin merkiksi. Heikki nappaa sen käteensä. Kolme viestiä vastaajassa. Heikki tietää, keneltä ne ovat. Äiti on soittanut kolme kertaa ja jättänyt takuulla joka kerta myös viestin. Vastaajassa äiti pyytää soittamaan: ”Kun ei ehditty siinä puhua oikein mitään. Mukavanoloinen se sinun naisystäväsi.” Äiti yrittää vaihtaa puheenaihetta: ”Se oli muuten hyvä filmi se tanskalainen.” Äiti selittää: ”Se minun ystäväni Tapani sanoi, että sinä vaikutit mukavalta.”

Niin varmaan sanoi joo, Heikki ajattelee sulkiessaan puhelimen. Tapani näyttää ilmaantuneen Ailan elämään suuresta tyhjyydestä. Heikki ei ole koskaan kuvitellut äitinsä käyvän ravintoloissa miesten kanssa. Eikä hän ole kyllä kuvitellut äidin tekevän mitään muutakaan miesten kanssa. Tämä on vaikuttanut immuunilta miesten huomiolle.

Joskus lapsena se harmitti Heikkiä, joka olisi mieluusti ottanut mukavan miehen mukaansa vanhempainiltoihin. Teininä isän puuttuminen oli pelkästään kätevää. Eipä ollut äijää karjumassa ovella kaljoitteluillan jälkeen. Ailan kanssa on ollut aina melko helppoa. Ärsyttävää tietenkin, ja aika ajoin äärimmäisen rasittavaa, mutta ei jatkuvaa karjalankannasta.

Ja nyt äidillä on mies, jonka kanssa tämä käy elokuvissa ja ravintolassa. Heikki ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

Tapani ajaa Helsingistä Porvoota kohti täydellä bussilla. Yleensä hän ajaa eri reittiä, mutta tänään on pakko tuurata Makea, joka on saanut syystaudin ja makaa kotona lepäämässä. Porvoo–Helsinki-reittiä on mukava ajella. Tiet ovat hyvässä kunnossa, eikä tietöitä yleensä ole. Maisematkin miellyttävät. Paljon peltoja, latoja, metsiä ja vanhaa kunnon Suomi-meininkiä.

Kilometrejä kertyy päivässä vajaat kuusisataa, ja radiosta ehtii kuulla yli sata kappaletta päivässä. Tosin Radio Helsinki ja muut paremmat kanavat kuuluvat vasta Sipoon jälkeen, joten päivittäin on pakko kuunnella myös iso määrä huonoa musiikkia. Soittolistoja Tapani ei yksinkertaisesti jaksa. Sitä ei huomaa satunnainen radion kuuntelija, mutta jos kuuntelee päivittäin monta tuntia soittolistaradioita, kuulee samat kappaleet kymmeniä kertoja päivässä. Ja harmittavan usein käy niin, että sen sijaan, että alkaisi pitää lauluista, ne alkavatkin ottaa otsaluuhun.

Syksyinen harmaus ja koleus on tänä aamuna poissa, ja ulkona on raikas ja aurinkoinen sää. Metsän tuoksun voi aistia kaikkialla. Tapanista se yksi parhaista asioista maailmassa.  Hän pitää kaupungissa asumisesta, mutta välillä on päästävä sinne, minne ihminen ei ole rakentanut lasikattoisia konttoreitaan. Bussia ajaessaan hän nuuhkii luontoa aina, kun pysähtyy ja auttaa asiakkaita matkalaukkujen kanssa. Äskeisellä pysäkillä tuli havupuiden tuulahdus ja sen jälkeen saunan tervainen tuoksu. Nämä ovat syksyn parhaita päiviä, Tapani miettii ja hymyilee.  

Ei onni tule odottelemalla, se on omin käsin tehtävä. Sellaisen lauseen Tapani muistaa jostakin lukeneensa, ja vasta nyt hän käsittää, mitä se tarkoittaa. Tapani on ylpeä itsestään: hän ylitti omat kynnyksensä ja meni kuin menikin puhumaan Ailan kanssa. Sai rykäistyä itsensä irti tapojensa liisteristä ja kysyttyä naista ruokaseurakseen. Se, että Aila vielä osoittautui vapaaksi ja halukkaaksi tutustumaan, on ällistyttävää.

Nyt Tapani on tavannut jo Ailan pojankin. Pikaisesti vain, mutta kumminkin. Eipä siinäkään vaikeuksia ollut, käsipäivää sanottiin ja silmiin katsottiin niin kuin aikuiset ainakin. Sen jälkeen Heikki esitteli heille naisystävänsä. Tapania olisi naurattanut Ailan yllättynyt ilme, mutta hän ei arvannut nauraa ääneen, kun ei Heikin huumorintajusta ollut tarkempaa tietoa.

Aila ei halunnutkaan jäädä siihen ravintolaan, käväisi vain naistenhuoneessa. Sitten he siirtyivät parin korttelin päähän. Kadulla Aila pyysi Tapanilta anteeksi suunnitelmien muutosta. ”Kiva paikkahan se oli, mutta ajattelin, ettei Heikistä vaan tunnu, että kyttään sen tekemisiä.” Tapani tajusi heti, mitä Aila tarkoitti. Jos he olisivat jääneet ravintolaan, olisi Heikille saattanut tulla sellainen olo, että hänen pitäisi pyytää heidät samaan pöytään. Aila hoiti tilanteen mallikkaasti.

Sen huomasi kyllä, että poika on Ailalle todella tärkeä. Elokuvan sijaan he puhuivatkin lapsista siellä kulmakuppilassa. Ensiksi Heikistä ja siitä, millainen tämä oli pienenä ja miten laski hiihtokilpailuissa puuta päin. Heikin koulunkäynnistä ja tyttöystävistä ja sitten Tapanin Essistä.

Tapani tunnusti suoraan olevansa välillä hyvinkin ymmällään tytön kasvamisen kanssa. Mielialat vaihtuvat ja ulkonäkö muuttuu niin kovaa vauhtia, että ei meinaa tunnistaa tyttöä siksi samaksi, jonka tekemiseen on itse aktiivisesti osallistunut.

Aila sanoi naiseksi kasvamisen myrskyjen olevan niin suuria, ettei niitä voikaan ymmärtää. ”Minä olin sinun tyttäresi ikäisenä jo raskaana. Voi hyvänen aika! Nuoruus on hankalaa. Aikuinen voi vain olla läsnä ja apuna.” Tapani suukotti Ailaa ja pyysi tätä kylään tapaamaan tytärtään. ”Tytölle tekisi hyvää tavata joku selväpäinen naisihminenkin. Kun tällaisen mörrin kanssa joutuu elämään.”

He sopivat sunnuntailounaasta, vaikka Tapani olisikin mielellään taluttanut Ailan Essin sängyn viereen siltä istumalta. Aila otti Tapania kädestä ja sanoi, että hänellä on parempi ehdotus. ”Mennään meille.”  Oli jo  myöhä, ja Tapanin olisi pitänyt mennä kotiin, mutta kuka hullu nyt järkeään kuuntelee sellaisessa tilanteessa.

Tapani sanoi soittavansa Essille ja soittikin, mutta Essi ei vastannut. Tapani arveli tytön olevan suihkussa niin kuin aina ennen nukkumaanmenoa. Tapani laittoi tyttärelleen tekstiviestin, ilmoitti menevänsä vielä kaverinsa luokse. Ja sehän oli ihan totta. Sunnuntaina Essille sitten selviäisi, minkälaisen kaverin luona isä viipyi yömyöhään.

He kävelivät käsi kädessä Ailan luo, ja Tapani ihmettelee, miten luontevasti sekin on käynyt: toisen koskettaminen. Tapani oli arvellut taitojensa sillä saralla ruostuneen pahemman kerran, mutta Aila ei näytä panevan pahakseen, vaikkei kaikki menekään niin kuin romanttisissa elokuvissa. Viulut eivät soi eivätkä tähdenlennot sinkoile, he vain sovittavat askeleensa toisen askeliin.

Mikä nainen se Aila onkaan, Tapani ajattelee nostaessaan vauvanvaunuja autoon. Hyvä keskustelukumppani ja itsenäinen ihminen, joka osaa myös olla puhumatta. Se on Tapanille helpotus, koska hän on itse varsin hiljainen kaveri. Ihmissuhteissa on tärkeää, että voi välillä pitää suunsa kiinni. Silloin säästyy suurelta määrältä ei-niin-tärkeää informaatiota, jota ei kuitenkaan ehtisi käsitellä. Toimivan parisuhteen mittari on se, että pystyy olemaan rakastamansa ihmisen kanssa samassa huoneessa tuntikausia puhumatta sanaakaan – eikä tilanteessa ole kummankaan kannalta mitään vaivaannuttavaa.

Ailan kotona paljastui sekin bonusasia, että Ailalla on hyvä maku musiikin ja elokuvien suhteen. Yllättävän paljon heillä oli yhteisiäkin lempielokuvia. Niistä oli mukava keskustella ja humaltua hiukan samalla. Joka puolella maailmaa viinipullot tyhjenevät, kun ihmiset puhuvat elokuvasta taiteenlajina. Aina tulee mieleen vielä se ja se filmi, ja keskustelua on vaikea siirtää enää muihin aiheisiin, koska elokuvista on yksinkertaisesti mukava puhua. Se on harmitonta puhetta mutta parhaimmillaan – ja pahimmillaan – myös raivokasta vaahtoamista.

Tapani ei itse ole kovin aggressiivinen väittelijä. Hän on sopeutuvainen puhuja ja myös valmis kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ajatuksiaan. Hän pysyy mieluummin taka-alalla kuin dominoi keskustelua. Aila on aika samanlainen, mutta toisaalta he ovat tunteneet vasta pari päivää. Mistä sitä tietää, millainen piru rauhallisen ulkokuoren alla asuu? Tapani naurahtaa ajatukselleen kaartaessaan pysäkille, jossa seisoo mustiin pukeutunut goottityttö. Kyllä Aila varmaan aika rauhallinen on, ja sehän sopii. Sitten meitä on kaksi.

Kiihkeiden elokuvakeskusteluiden välissä Aila ravasi vaihtamassa uutta vinyyliä soittimeensa. Hän soitti Neil Youngin ensimmäistä albumia ja Paul Simonin vanhoja soololevyjä. Todella hyvä, Tapani ajatteli. Olisi hirveää, jos nainen kuuntelisi vain kamalaa musiikkia. Kyllä musiikkimaku kertoo ihmisestä jotain, ja Tapanin mieltä lämmitti se, että Aila halusi soittaa itselleen tärkeitä levyjä.

Musiikin kuuntelun lomassa Aila loihti yöpalan, johon kuului punasipulilla, pekonilla ja timjamilla maustettua perunamuusia, keitettyjä kasviksia ja pihvit, jotka olivat kypsyysasteeltaan lähes raa’at. Tapani on raa’an ruuan ystävä, ja hän lupasi kokata Ailalle sunnuntaina tartar-pihvin kapristen ja munankeltuaisen kera. Mausta saa hyvän, jos jauhelihan muussaamisvaiheessa lisää worchester-kastiketta, mustapippuria, suolaa, sitruunaa, sipulinviipaleita ja konjakinmakuista sinappia. Täydelliset tartar-pihvit ovat yksi niistä viidestä ruokalajista, jotka Tapani osaa kokata ilman naisen apua.

Vaikka Tapani ja Aila eivät ole vielä päässeet keskusteluissaan niin syville vesille kuin mahdollisuuksia olisi, on selvää, että homma toimii. Yhden illan voi vielä teeskennellä, mutta toisena yhteensopimattomuus jo paljastuisi. Tapani tietää, että heillä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Ja kaksi iltaa on vasta hyvin vähän. Kyllä tässä ihmiselämässä on tarpeeksi aikaa tutustua. Mikä parasta, Aila on rento nainen, joka suhtautuu Tapaniin ilman ennakko-oletuksia. Ailassa korostuvat monet ominaisuudet, joita Tapani arvostaa naisessa. Ja lisäksi Ailalla on lämmin syli.

Tapanin tämän tästä Ailaan eksyvät ajatukset keskeytyvät, kun Essin opettaja soittaa ja kysyy, onko hän pahassa paikassa. ”Porvoon linja-autoasemalle juuri saavuttiin”, Tapani sanoo ja kysyy, mitä asiaa opettajalla on. Ryhmänvalvoja sanoo olevansa huolissaan Essin jatkuvista poissaoloista.

Ilma tuntuu yhtäkkiä melkein kesäiseltä, ja Aila päättää kävellä kotiin. Tai ainakin keskustaan. Heikki ei ole soittanut Ailan soittopyynnöistä huolimatta, ja hän päättää poiketa pojan luona ennen kotiinmenoa.

Siistijöiden esimies Helena, jonka kanssa Aila kävi koko edellistalven jumpassa, juoksee Ailan kiinni ja kehuu tämän uutta ulkomuotoa. Aila ei käsitä, mistä Helena puhuu. ”Grammalleen saman verran painan, eikä mitään muutakaan restauraatiota ole tehty.”

Helena ei usko Ailaa, sanoo tämän ihon hehkuvan ja uuden kampauksen tekevän Ailasta kymmenen vuotta nuoremman näköisen. Aila naurahtaa, että mistään kampauksesta ei kyllä ole tietoakaan. Hän on vain alkanut pitää hiuksiaan auki. Helena kehuu niin vuolaasti Ailan hiusten sävyä ja kiiltoa, että Ailaa alkaa melkein nolottaa. ”Höpöhöpö”, Aila huiskaisee ja kysyy, joko Helena on aloittanut kylmä­uinnin. Helena ei luovuta. ”Onko sulla joku mies kierroksessa?” hän kysyy. ”Ei ole”, Aila sanoo ennen kuin ehtii edes ajatella asiaa.

Ja kun hän sitten ajattelee, hän toteaa mielessään, ettei Tapani ole hänellä mitenkään kierroksessa. Eikä hän osaisi miehestä muutenkaan selittää Helenalle eikä kenellekään vieraalle. Ensin hän haluaa puhua Heikin kanssa, kertoa pojalleen, miten he Tapanin kanssa tapasivat ja miten iloinen hän on siitä, että hänellä on Tapanin kaltainen ystävä. Sitä, että hän on jo ehtinyt ajatella pitkälle eteenpäinkin, Aila ei sano Heikille eikä edes Tapanille. Hänet on toistuvilla pettymyksillä koulittu, ja siksi hän pitää hauraimmat haaveista itsellään.  

Essi ei usko silmiään, kun hän näkee puhelimensa näytöllä Timon nimen. Entinen poikaystävä soittaa. Essi on viikon aikana laittanut Timolle vaikka kuinka monta viestiä, mutta Timo ei ole vastannut yhteenkään.

Nyt Timo soittaa ja Essi vastaa, vaikka hänen tekisikin mieli haistattaa Timolle pitkät. ”Ne mun e-pillerit, idiootti”, Essi sanoo, ennen kuin Timo ehtii äännähtääkään. Essi on ollut syömättä pillereitä aivan liian monta päivää.

Timo lupaa tuoda ne. Sanoo voivansa tulla vaikka heti. Puolen tunnin päästä, jos Essi vain on kotona. ”Ja sit mä otan samalla sen Sampon urheilukassin, joka jäi sinne sillon, kun oltiin teillä saunomassa. Se on teidän varastossa. Siinä on Sampon jääkiekkokamppeet, ja se tarttee ne.” ”Täällä on sun vaatteitaskin”, Essi sanoo. ”Mä meinasin viedä ne jo Uffin laatikkoon. Mä haluun ne pois täältä.”

Mä oon niin voittaja, Essi ajattelee lopetettuaan puhelun. En ruvennut itkemään enkä riitelemään. Essi menee vessaan, katsoo itseään peilistä ja kaivaa meikkipussin esiin. Hän haluaa olla tyrmäävä Timon tullessa. Essi riisuu metsäretkiasusteensa ja laittaa äitinsä vanhan mekon päälle. Se on kuusikymmentäluvun Mary Quant, joka istuu Essille kuin hansikas. Hän tietää näyttävänsä hyvältä.

Essi harjaa hiuksensa, kierrättää etuhiuksista niskaa kohti menevän palmikon ja laittaa värikkään pinnin sen päälle. Sitten hän avaa vaatekaappinsa ja vetää kaikki Timon vaatteet ulos. Antaa niiden pudota lattialle, talloo niitä jalkoihinsa. Hän hakee Sampon kassin varastosta, raahaa sen huoneeseensa ja avaa vetoketjun. Hänen tarkoituksenaan on sulloa Timon vaatteet jääkiekkokamojen päälle, mutta laukussa ei olekaan luistimia. Siellä on videotykki.

Heikki on suihkussa, kun ovikello soi. Irma kietoo lakanan ympärilleen mennessään avaamaan. Oven takana seisoo Heikin äiti muovikassit käsissään. Irma on nähnyt hämmentyneitä ihmisiä aiemminkin, eikä hän jää sanattomaksi vaan pyytää Ailan sisään. ”Mä sanon Heikille, että sä tulit, ja vedän samalla vaatteet päälle. Käy sä istumaan. Meillä on lasagne uunissa. Saat ihan kohta ruokaa.”

Aila haluaisi peruuttaa takaisin käytävään, mutta eihän ihminen peruuta. Ihminen menee eteenpäin, vaikka miten olisi eksynyt hakkuualueelle, jonka alle tuttu maisema on kadonnut. Aila kävelee keittiöön, kuulee Irman naurun kylpyhuoneen ovelta, Heikin naurahduksen ja oman verensä kohinan. Aila laskee kassit lattialle ja miettii, mitä Irma mahtaa ajatella siitä, että liki kolmekymppisen miehen äiti kantaa pojalleen tarjousruokaa ja vessapaperia.

Essin puhelin on kiinni, eikä tyttö ole kotona. Keittiön pöydällä ei ole lappua. Tapani menee Essin huoneen ovelle ja katsoo sisään. Vaatteita ja roskia on pitkin lattiaa, likaisia astioita pinoina työpöydällä. Huone haisee ummehtuneelta, ja Tapani avaa ikkunan ennen kuin menee pois.

Essi on poissa koko illan. Kun kello tulee yksitoista eikä tyttö vieläkään ole kotona, Tapania alkaa ahdistaa. Jos Essille on sattunut jotakin?

Tapani ei tiedä, kenelle soittaisi ja mistä tyttöä etsisi. Hän tuntee Essin kaverit ulkonäöltä mutta ei tiedä heidän sukunimiään eikä puhelinnumeroitaan. Niinpä hän soittaa Ailalle ja kysyy, mitä hänen pitäisi tehdä. ”Sinun pitäisi vain mennä nukkumaan”, Aila sanoo. ”Mutta enhän minäkään osannut nukkua silloin, kun Heikki aloitti ne yöjuoksunsa, vaikka siihen asti olin nukkunut aina kuin tukki.”

Sitten Aila pyytää Tapania laittamaan teeveden tulelle ja ilmoittaa tulevansa Tapanin seuraksi valvomaan. ”Minä valvon täällä ja sinä valvot siellä. Koskaan en ole minnekään taksilla yöllä ajellut, mutta nyt ajattelin, että jos tilaisin pirssin tuohon, heittäisin takin yöpuvun päälle ja tulisin sinne.”
”Tule”, Tapani sanoo. ”Rakas, tule.”

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.