Ailasta alkaa tuntua, että hän on hoitanut hommansa huolimattomasti.

Rehtori päivittää tilanteen opettajanhuoneessa poliisien lähdön jälkeen. Videotykin katoamista tutkitaan, eikä opetusvirasto ole luvannut uutta, ennen kuin asia on selvitetty.

Aila kaataa mukiinsa kahvia, lorauttaa sekaan runsaasti maitoa ja siirtyy seisomaan fläppitaulun viereen. Siihen on kirjoitettu oppitunteihin vaikuttavia tapahtumia: urheilupäivää, teatteriesitystä, virolaisen ystävyyskoulun vierailua. Osa niistä koskee Ailaakin, erityisesti häntä kiinnostaa ystävyyskoulun vierailu. Siitä hän puhuisi rehtorin kanssa heti, kun videotykkiasia on käsitelty.

Muutama opettaja on kovassa flunssassa, ja Aila tietää vanhastaan, että seuraavalla viikolla potilaita on lisää. Kun koulut alkavat, alkaa myös sairastelukierre. Suuressa joukossa taudit kiertävät tehokkaasti. Ja vaikka kaikki sen tietävät, harva pystyy jäämään kotiin siinä vaiheessa, kun on vasta kurkku hieman karkea ja alkava nuha. Vaikka juuri silloin pitäisi pysyä vuoteessa, ettei tulisi kipeäksi ja tartuttaisi muita. Mutta ihminen on pässi ja opettajakin on ihminen, Aila ajattelee.
Kukaan ei syytä Ailaa, mutta siitä huolimatta Ailasta alkaa rehtorin puhetta kuunnellessaan tuntua siltä, että hän on hoitanut hommansa jotenkin huolimattomasti. Jos videotykki voidaan varastaa noin vain, niin ei kai koulun turvallisuuskaan kovin hyvällä tolalla voi olla. Ja Ailahan se on, koulun
turvallisuusvastaava.

”Yhden oppilaan tekemisiä tutkitaan. Poika on mukana ennen joulua ensi-iltansa saavassa esityksessä, jossa käytetään ennakkomainosten mukaan viittä videotykkiä”, rehtori sanoo. Hän mainitsee pojan nimenkin, mutta Ailan mielessä se ei yhdisty kenenkään kasvoihin.

Essi pyörii kotona ja miettii, mitä laittaisi päälle. Samaan aikaan on käynnissä melkoinen määrä muitakin toimintoja: Facebookissa roikkumista, suihkussa käymistä, leipien tekemistä, kalenterin pläräämistä ja kahvin juomista.

Taas on kiire, niin kuin jokaisena kouluaamuna. Herätyskello soi aina juuri sopivaan aikaan, mutta sängystä pääsee ylös vasta muutaman torkuttamisen ja kymmenen minuutin ”lepään vielä hetken” -fiilistelyn jälkeen. Parasta on, jos ensimmäisellä heräämisellä jaksaa laittaa stereot päälle ja voi uneksia viimeiset parikymmentä minuuttia rauhallisen musan tahdissa.

Viime aikoina Essi on nähnyt paljon vahvoja unia, ja joka kerta tuntuu yhtä ikävältä herätä niistä. Todellisuudessa on sellaisia yleisiä stressinaiheita ja negatiivisia fiiliksiä, joita unissa on vaikea kokea. Hoitamattomat asiat ja ihmissuhdeongelmat eivät ole läsnä, koska et itsekään ole. Ja jos todella hyvä tuuri käy, joinain harvinaisina hetkinä pystyy myös itse kontrolloimaan uniaan.

Essi tykkää nukkua. Ja välillä tuntuu, että olisi kiva nukkua kuin koalat, yli 20 tuntia päivässä. Silloin kaiken sen ajan, minkä olisi valveilla, voisi vain keitellä kahvia, syödä, kirjoitella, piirrellä, lukea kirjoja, polttaa tupakkaa ja hoitaa tarvittavat ystävyyssuhteet poistumatta kämpästä juuri lainkaan. Mutta jos tottuu nukkumaan paljon, on sängyn pohjalta päivä päivältä vaikeampi päästä ylös.

Essi on ollut univajeessa aivan liian kauan, monta kuukautta. Se vaikuttaa yleiseen olotilaan ärsyttävän paljon. Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, ettei mikään oikein kiinnosta. Ei vain ole energiaa. Ja vaikka tiedossa olisi minkälaista tapahtumaa ja tekemistä, mieluummin jäisi vain kotiin ja loikoilisi sängyssä koko päivän. Ehkä katsoisi leffan tai pari, söisi minttusuklaajäätelöä ja ottaisi rennosti. Se on parasta ajanvietettä tähän aikaan päivästä, kun kaikki kaverit vielä ovat jossain koulun suunnalla tai muissa menoissa, eikä mitään tapahdu kuitenkaan.

Ihminen tunnistaa väsymyksen siitä, ettei enää tajua mistään mitään. Olo on kuin aivokuolleella: niin koomainen, että sen huomaa vasta, kun löytää itsensä tunkemasta hiusharjaa tai kenkiä jääkaappiin. Essi tumppaa tupakan ja venyttelee kuin kissa. Pakko kai se on lähteä hoitamaan asioita ja mennä kouluun.

Essi menee sisään, avaa koneen ja tarkistaa lukujärjestyksen. Kemiaa, ruotsia, hypäri, ruokailu, matikkaa, liikuntaa. Tänään derivoidaan, niin kuin koko loppuviikko. Sitten on orgaanisia yhdisteryhmiä, ruotsin sijamuotoja ja squashia. Mitä vielä? Turhauttavaa tuhlata aikaa sellaiseen, mikä ei kiinnosta yhtään, Essi ajattelee. Rillipäinen matikanopettaja ja derivointi alkavat tulla jo korvista ulos, eikä mikään muukaan herätä häntä horroksesta.

Essin poissaolokiintiöt täyttyivät jo ajat sitten, eivätkä opettajillekaan enää mene läpi stoorit yllättävästä syysflunssasta tai koiran hautajaisista. Kaikki selitykset on jo annettu. Lisäksi on aivan liikaa kursseja, jotka ovat jääneet kesken palauttamattomien töiden takia.

Viime viikon jokaisena aamuna Essi jaksoi aina raahautua hyvissä ajoin koulun eteen, mutta hän ei silti koskaan päässyt tunneille asti. Mikä logiikka siinäkin on? Toisaalta, kun polttaa aamun kolmatta tupakkaa ja katselee sitä vanhaa, rumaa betonirakennusta, ei voi olla miettimättä muuta kuin lähikuppilan kahvia ja omaa rauhaa.

Lukion ääni ei rohkaise eikä kutsu puoleensa. Yleissivistävää, joopa joo. Mitäköhän sellaisella yleissivistyksellä sitten tekisi? Pärjäisi tietokilpailuissa tai täyttäisi sanaristikoita? Esiintyisi muita fiksumpana? Essi on saanut lukion alkamisen jälkeen paljon uusia frendejä vanhojen lisäksi. Aina sanotaan, että ihmissuhteet ovat tärkeintä elämässä, mutta eipä niille paljoa aikaa jätetä, kun elämä on yhtä juoksemista paikasta toiseen.

Koulun lähellä oleva kahvila on Essin elämän keskipiste, seurustelun päättymisen jälkeen entistä tärkeämpi. Useimmiten siellä on muitakin aamutokkurassa olevia lukiolaisia, jotka istuvat mielellään seuraan. Yksi poika ylemmältä luokalta, Esa, istuu aina samassa nurkkapöydässä, josta on hyvät näkymät sekä kadulle että ovelle. Esan seuraan voi luottaa, ja myös siihen, että saa kuulla mitä erikoisempia tarinoita tämän perheen seikkailuista maailmalla ja mystisistä yhteensattumista kohtalon kanssa.

Esa on varmaan patologinen valehtelija, mutta toisaalta: väliäkö sillä, ovatko tarinat totta, jos ne ovat hyviä. Aika usein kahvilassa hengailee myös koulun junioreita, jotka ovat juuri aloittaneet ja aivan huumassa kaikesta ja kaikista. Vähän ärsyttäviä tyyppejä. Mutta ihan hyvää seuraa joskus, ja mieluummin niidenkin juttuja kuuntelee kuin lukee monta viikkoa vanhoja iltapäivälehtiä.

Essi saa loputtoman vaiheilun jälkeen itsensä vihdoin valmiiksi ja lähtee ulos. Hän kävelee kiireellä autotallille, jonka eteen on jättänyt pyörän. Pyörä on Tapanin edesmenneeltä isältä saatu sinivalkoinen Tunturi VIP, jossa on kolme vaihdetta ja maailman parhaat jarrut. Täydellinen kulkuväline siis.

Tänään ulkona on myös paras mahdollinen sää, ja Essi päättää ottaa ilon irti pyöräilemällä kouluun vähän pidempää reittiä muutaman metsäpolun läpi. Ei hän ensimmäisille tunneille muutenkaan kuvitellut ehtivänsä.

Ensin Heikki nuuhkii autoa ja vasta sitten hän käsittää, että auto tuoksuu Irmalle. Menee vielä tovi ennen kuin hän tajuaa, että sen täytyy olla hänen paitansa, johon Irma on tuoksunsa tartuttanut.

Jossain vaiheessa iltaa Irmalle tuli kylmä, ja Heikki lainasi hänelle villapaitaansa. Nyt Heikistä tuntuu kuin Irma istuisi hänen vieressään autossa. On niitä huonompiakin fiiliksiä ollut, Heikki ajattelee nähdessään naamansa peruutuspeilistä.

Sen takia Heikki siis ei ole soittanut eikä käynyt, Aila ajattelee penkoessaan löytötavaralaatikkoa. Heikillä on uusi naisystävä.
Luukun takana seisova, kadonnutta huiviaan etsivä tyttö on niin niukasti pukeutunut, että Ailan tekisi mieli antaa tälle laatikossa olevien vaatteiden joukosta villapaita ja tuulipuvun housut. Aila kuitenkin tietää, että tyttö ei lämpökerrastoja huolisi.  Oli niitä minihameita ja mikrosortseja Ailan nuoruudessakin, ja luultavasti aikuiset ihmettelivät silloinkin, kuinka kukaan saattoi kulkea julkisella paikalla vaatteessa, josta näytti puuttuvan puolet. Ja taisivat nuoret silloinkin yhtä vähät välittää aikuisten pukeutumisvinkeistä.   

”Ei sitä huivia kuule täällä ole”, Aila pahoittelee ja aikoo vielä jatkaa lausettaan, mutta tyttö heittää ilmaan sähähtävän pikkuveen ja häipyy. On ulkona koulusta ennen kuin Aila ehtii edes ylös tuolistaan. Aila katsoo tytön perään. Muistaa tämän kyllä, vaikka tyttö onkin ollut paljon poissa, käynyt koulussa vain kääntymässä.

Ailalle tyttö on jäänyt mieleen siitä, kun tämä heti ensimmäisellä kouluviikolla riiteli poikaystävänsä kanssa kesken päivän. Nuoret sulkeutuivat invavessaan, ja kun tyttö lopulta tuli ulos, Aila näki, että tämä oli itkenyt. Aila ei voinut estää ajatuksiaan luisumista kohti omia kouluvuosiaan. Sitä, miten hän lintsasi kemian kaksoistunnilta, juoksi apteekkiin ja teki raskaustestin. Ja kuinka hän itki nähtyään sen tuloksen: positiivinen! Aila tuijotti testipuikkoa ja näki kätensä vapisevan. Vessan haju kuvotti häntä, ja hän meni ulos. Työnsi puikon anorakkinsa taskuun ja käveli virran rantaan.

Silloin testin tulos tuntui pelkästään negatiiviselta, mutta positiivinenhan se on ollut. Lapsi, joka syntyi ilman suunnittelua, koulu, joka tuli käytyä loppuun hieman eri tavalla, ja haaveet, jotka todellisuus vaihtoi toisiksi. Heikki on parasta, mitä Ailan elämässä on ollut. Ja siksi jokainen hetki, jolloin hän käsittää olevansa Heikin elämän sisäpiirin ulkopuolella, tuntuu kummallisen kirveltävältä.

Se, että Heikillä on naisystävä, on Ailasta pelkästään mukavaa, tietenkin. Heikki on hyvä poika, ja Ailasta on ollut ihmeellistä, että tämä on aina yksin. Luulisi, että tällaisessa väkivaltaisessa ja epävarmassa maailmassa olisi kunnon miehille kysyntää. Tietenkin Aila on iloinen, että Heikillä on joku, mutta siitä huolimatta hänellä on ollut koko päivän kummallisen apea olo. Eikä sitä paranna se, ettei Heikki vastaa hänen puheluihinsa.

Vatsatautiepidemian laajuus selviää Heikille kierroksen aikana. Useampi vanhuksista epäilee saaneensa ruokamyrkytyksen ja kieltäytyy ottamasta ruoka-annostaan vastaan. Heikki soittaa Irmalle ja raportoi tilanteesta.

”Oh, shit”, Irma sanoo ja Heikki ilmaisee olevansa täysin samaa mieltä. ”Ainakin kolme on jo tiputuksessa törmäyskeskuksessa.” He kumpikin tietävät, ettei asia jää heidän välisekseen. He toivovat, että kyseessä olisi kaupunkiin rantautunut vatsatauti eikä ruokamyrkytys.  

Irma sanoo menevänsä kampaajalle töiden jälkeen ja päättäneensä leikkauttaa lyhyen poikatukan. ”Aha”, Heikki tokaisee. ”Ja sullako ei ole mitään sitä vastaan?” Irma kysyy, eikä Heikki ymmärrä. ”Mitä vastaan?” Heikki ihmettelee. ”Poikatukkaa!” Irma nauraa. ”Yleensä miehet ei halua, että naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi.”

Heikki ei käsitä, miten Irman hiusten pituus kuuluisi millään tavalla hänelle. Hän ei kuitenkaan ala keskustella asiasta sen enempää vaan yrittää saada sanotuksi jotakin kaunista puhelun lopuksi. Mutta kankeasti se käy, kun ei kauneuksien lateluun ole koulutusta.

Heikki tietää, että jotkut sanovat puhelun päätteeksi ”Pus!”, toiset ”Pusipusi” ja jotkut kolmannet toteavat rakastavansa, mutta hänestä sellainen tuntuu ylimitoitetulta heidän tilanteessaan. ”Soita sitten, kun olet vapaa”, Heikki sanoo. ”Tai jos kuulet kurakeissistä jotakin.” Irman mielestä se on ilmeisen sopiva lopetus, koska viimeinen asia, minkä Heikki kuulee ennen kuin painaa punaisen luurin kuvaa, on Irman nauru.

Heikki matelee autolla kohti Pitäjänmäen liikenneympyrää. Vihdintiellä sattuneen onnettomuuden vuoksi liikenne on ruuhkaantunut, eikä jono liiku juuri lainkaan. Pyöräilijät painelevat ohi, samoin kävelijät. Kolmen koiran kanssa kulkeva nainen puikkelehtii autojen välistä tien yli. Heikki on miettinyt koiran hankintaa jo pidempään, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Kun kotona ei ole ketään odottamassa, on helpompi tehdä, mitä huvittaa.

Puhelin piippaa viestin merkiksi. Heikki nappaa sen käteensä. Kolme viestiä vastaajassa. Heikki tietää, keneltä ne ovat. Äiti on soittanut kolme kertaa ja jättänyt takuulla joka kerta myös viestin. Vastaajassa äiti pyytää soittamaan: ”Kun ei ehditty siinä puhua oikein mitään. Mukavanoloinen se sinun naisystäväsi.” Äiti yrittää vaihtaa puheenaihetta: ”Se oli muuten hyvä filmi se tanskalainen.” Äiti selittää: ”Se minun ystäväni Tapani sanoi, että sinä vaikutit mukavalta.”

Niin varmaan sanoi joo, Heikki ajattelee sulkiessaan puhelimen. Tapani näyttää ilmaantuneen Ailan elämään suuresta tyhjyydestä. Heikki ei ole koskaan kuvitellut äitinsä käyvän ravintoloissa miesten kanssa. Eikä hän ole kyllä kuvitellut äidin tekevän mitään muutakaan miesten kanssa. Tämä on vaikuttanut immuunilta miesten huomiolle.

Joskus lapsena se harmitti Heikkiä, joka olisi mieluusti ottanut mukavan miehen mukaansa vanhempainiltoihin. Teininä isän puuttuminen oli pelkästään kätevää. Eipä ollut äijää karjumassa ovella kaljoitteluillan jälkeen. Ailan kanssa on ollut aina melko helppoa. Ärsyttävää tietenkin, ja aika ajoin äärimmäisen rasittavaa, mutta ei jatkuvaa karjalankannasta.

Ja nyt äidillä on mies, jonka kanssa tämä käy elokuvissa ja ravintolassa. Heikki ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

Tapani ajaa Helsingistä Porvoota kohti täydellä bussilla. Yleensä hän ajaa eri reittiä, mutta tänään on pakko tuurata Makea, joka on saanut syystaudin ja makaa kotona lepäämässä. Porvoo–Helsinki-reittiä on mukava ajella. Tiet ovat hyvässä kunnossa, eikä tietöitä yleensä ole. Maisematkin miellyttävät. Paljon peltoja, latoja, metsiä ja vanhaa kunnon Suomi-meininkiä.

Kilometrejä kertyy päivässä vajaat kuusisataa, ja radiosta ehtii kuulla yli sata kappaletta päivässä. Tosin Radio Helsinki ja muut paremmat kanavat kuuluvat vasta Sipoon jälkeen, joten päivittäin on pakko kuunnella myös iso määrä huonoa musiikkia. Soittolistoja Tapani ei yksinkertaisesti jaksa. Sitä ei huomaa satunnainen radion kuuntelija, mutta jos kuuntelee päivittäin monta tuntia soittolistaradioita, kuulee samat kappaleet kymmeniä kertoja päivässä. Ja harmittavan usein käy niin, että sen sijaan, että alkaisi pitää lauluista, ne alkavatkin ottaa otsaluuhun.

Syksyinen harmaus ja koleus on tänä aamuna poissa, ja ulkona on raikas ja aurinkoinen sää. Metsän tuoksun voi aistia kaikkialla. Tapanista se yksi parhaista asioista maailmassa.  Hän pitää kaupungissa asumisesta, mutta välillä on päästävä sinne, minne ihminen ei ole rakentanut lasikattoisia konttoreitaan. Bussia ajaessaan hän nuuhkii luontoa aina, kun pysähtyy ja auttaa asiakkaita matkalaukkujen kanssa. Äskeisellä pysäkillä tuli havupuiden tuulahdus ja sen jälkeen saunan tervainen tuoksu. Nämä ovat syksyn parhaita päiviä, Tapani miettii ja hymyilee.  

Ei onni tule odottelemalla, se on omin käsin tehtävä. Sellaisen lauseen Tapani muistaa jostakin lukeneensa, ja vasta nyt hän käsittää, mitä se tarkoittaa. Tapani on ylpeä itsestään: hän ylitti omat kynnyksensä ja meni kuin menikin puhumaan Ailan kanssa. Sai rykäistyä itsensä irti tapojensa liisteristä ja kysyttyä naista ruokaseurakseen. Se, että Aila vielä osoittautui vapaaksi ja halukkaaksi tutustumaan, on ällistyttävää.

Nyt Tapani on tavannut jo Ailan pojankin. Pikaisesti vain, mutta kumminkin. Eipä siinäkään vaikeuksia ollut, käsipäivää sanottiin ja silmiin katsottiin niin kuin aikuiset ainakin. Sen jälkeen Heikki esitteli heille naisystävänsä. Tapania olisi naurattanut Ailan yllättynyt ilme, mutta hän ei arvannut nauraa ääneen, kun ei Heikin huumorintajusta ollut tarkempaa tietoa.

Aila ei halunnutkaan jäädä siihen ravintolaan, käväisi vain naistenhuoneessa. Sitten he siirtyivät parin korttelin päähän. Kadulla Aila pyysi Tapanilta anteeksi suunnitelmien muutosta. ”Kiva paikkahan se oli, mutta ajattelin, ettei Heikistä vaan tunnu, että kyttään sen tekemisiä.” Tapani tajusi heti, mitä Aila tarkoitti. Jos he olisivat jääneet ravintolaan, olisi Heikille saattanut tulla sellainen olo, että hänen pitäisi pyytää heidät samaan pöytään. Aila hoiti tilanteen mallikkaasti.

Sen huomasi kyllä, että poika on Ailalle todella tärkeä. Elokuvan sijaan he puhuivatkin lapsista siellä kulmakuppilassa. Ensiksi Heikistä ja siitä, millainen tämä oli pienenä ja miten laski hiihtokilpailuissa puuta päin. Heikin koulunkäynnistä ja tyttöystävistä ja sitten Tapanin Essistä.

Tapani tunnusti suoraan olevansa välillä hyvinkin ymmällään tytön kasvamisen kanssa. Mielialat vaihtuvat ja ulkonäkö muuttuu niin kovaa vauhtia, että ei meinaa tunnistaa tyttöä siksi samaksi, jonka tekemiseen on itse aktiivisesti osallistunut.

Aila sanoi naiseksi kasvamisen myrskyjen olevan niin suuria, ettei niitä voikaan ymmärtää. ”Minä olin sinun tyttäresi ikäisenä jo raskaana. Voi hyvänen aika! Nuoruus on hankalaa. Aikuinen voi vain olla läsnä ja apuna.” Tapani suukotti Ailaa ja pyysi tätä kylään tapaamaan tytärtään. ”Tytölle tekisi hyvää tavata joku selväpäinen naisihminenkin. Kun tällaisen mörrin kanssa joutuu elämään.”

He sopivat sunnuntailounaasta, vaikka Tapani olisikin mielellään taluttanut Ailan Essin sängyn viereen siltä istumalta. Aila otti Tapania kädestä ja sanoi, että hänellä on parempi ehdotus. ”Mennään meille.”  Oli jo  myöhä, ja Tapanin olisi pitänyt mennä kotiin, mutta kuka hullu nyt järkeään kuuntelee sellaisessa tilanteessa.

Tapani sanoi soittavansa Essille ja soittikin, mutta Essi ei vastannut. Tapani arveli tytön olevan suihkussa niin kuin aina ennen nukkumaanmenoa. Tapani laittoi tyttärelleen tekstiviestin, ilmoitti menevänsä vielä kaverinsa luokse. Ja sehän oli ihan totta. Sunnuntaina Essille sitten selviäisi, minkälaisen kaverin luona isä viipyi yömyöhään.

He kävelivät käsi kädessä Ailan luo, ja Tapani ihmettelee, miten luontevasti sekin on käynyt: toisen koskettaminen. Tapani oli arvellut taitojensa sillä saralla ruostuneen pahemman kerran, mutta Aila ei näytä panevan pahakseen, vaikkei kaikki menekään niin kuin romanttisissa elokuvissa. Viulut eivät soi eivätkä tähdenlennot sinkoile, he vain sovittavat askeleensa toisen askeliin.

Mikä nainen se Aila onkaan, Tapani ajattelee nostaessaan vauvanvaunuja autoon. Hyvä keskustelukumppani ja itsenäinen ihminen, joka osaa myös olla puhumatta. Se on Tapanille helpotus, koska hän on itse varsin hiljainen kaveri. Ihmissuhteissa on tärkeää, että voi välillä pitää suunsa kiinni. Silloin säästyy suurelta määrältä ei-niin-tärkeää informaatiota, jota ei kuitenkaan ehtisi käsitellä. Toimivan parisuhteen mittari on se, että pystyy olemaan rakastamansa ihmisen kanssa samassa huoneessa tuntikausia puhumatta sanaakaan – eikä tilanteessa ole kummankaan kannalta mitään vaivaannuttavaa.

Ailan kotona paljastui sekin bonusasia, että Ailalla on hyvä maku musiikin ja elokuvien suhteen. Yllättävän paljon heillä oli yhteisiäkin lempielokuvia. Niistä oli mukava keskustella ja humaltua hiukan samalla. Joka puolella maailmaa viinipullot tyhjenevät, kun ihmiset puhuvat elokuvasta taiteenlajina. Aina tulee mieleen vielä se ja se filmi, ja keskustelua on vaikea siirtää enää muihin aiheisiin, koska elokuvista on yksinkertaisesti mukava puhua. Se on harmitonta puhetta mutta parhaimmillaan – ja pahimmillaan – myös raivokasta vaahtoamista.

Tapani ei itse ole kovin aggressiivinen väittelijä. Hän on sopeutuvainen puhuja ja myös valmis kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ajatuksiaan. Hän pysyy mieluummin taka-alalla kuin dominoi keskustelua. Aila on aika samanlainen, mutta toisaalta he ovat tunteneet vasta pari päivää. Mistä sitä tietää, millainen piru rauhallisen ulkokuoren alla asuu? Tapani naurahtaa ajatukselleen kaartaessaan pysäkille, jossa seisoo mustiin pukeutunut goottityttö. Kyllä Aila varmaan aika rauhallinen on, ja sehän sopii. Sitten meitä on kaksi.

Kiihkeiden elokuvakeskusteluiden välissä Aila ravasi vaihtamassa uutta vinyyliä soittimeensa. Hän soitti Neil Youngin ensimmäistä albumia ja Paul Simonin vanhoja soololevyjä. Todella hyvä, Tapani ajatteli. Olisi hirveää, jos nainen kuuntelisi vain kamalaa musiikkia. Kyllä musiikkimaku kertoo ihmisestä jotain, ja Tapanin mieltä lämmitti se, että Aila halusi soittaa itselleen tärkeitä levyjä.

Musiikin kuuntelun lomassa Aila loihti yöpalan, johon kuului punasipulilla, pekonilla ja timjamilla maustettua perunamuusia, keitettyjä kasviksia ja pihvit, jotka olivat kypsyysasteeltaan lähes raa’at. Tapani on raa’an ruuan ystävä, ja hän lupasi kokata Ailalle sunnuntaina tartar-pihvin kapristen ja munankeltuaisen kera. Mausta saa hyvän, jos jauhelihan muussaamisvaiheessa lisää worchester-kastiketta, mustapippuria, suolaa, sitruunaa, sipulinviipaleita ja konjakinmakuista sinappia. Täydelliset tartar-pihvit ovat yksi niistä viidestä ruokalajista, jotka Tapani osaa kokata ilman naisen apua.

Vaikka Tapani ja Aila eivät ole vielä päässeet keskusteluissaan niin syville vesille kuin mahdollisuuksia olisi, on selvää, että homma toimii. Yhden illan voi vielä teeskennellä, mutta toisena yhteensopimattomuus jo paljastuisi. Tapani tietää, että heillä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Ja kaksi iltaa on vasta hyvin vähän. Kyllä tässä ihmiselämässä on tarpeeksi aikaa tutustua. Mikä parasta, Aila on rento nainen, joka suhtautuu Tapaniin ilman ennakko-oletuksia. Ailassa korostuvat monet ominaisuudet, joita Tapani arvostaa naisessa. Ja lisäksi Ailalla on lämmin syli.

Tapanin tämän tästä Ailaan eksyvät ajatukset keskeytyvät, kun Essin opettaja soittaa ja kysyy, onko hän pahassa paikassa. ”Porvoon linja-autoasemalle juuri saavuttiin”, Tapani sanoo ja kysyy, mitä asiaa opettajalla on. Ryhmänvalvoja sanoo olevansa huolissaan Essin jatkuvista poissaoloista.

Ilma tuntuu yhtäkkiä melkein kesäiseltä, ja Aila päättää kävellä kotiin. Tai ainakin keskustaan. Heikki ei ole soittanut Ailan soittopyynnöistä huolimatta, ja hän päättää poiketa pojan luona ennen kotiinmenoa.

Siistijöiden esimies Helena, jonka kanssa Aila kävi koko edellistalven jumpassa, juoksee Ailan kiinni ja kehuu tämän uutta ulkomuotoa. Aila ei käsitä, mistä Helena puhuu. ”Grammalleen saman verran painan, eikä mitään muutakaan restauraatiota ole tehty.”

Helena ei usko Ailaa, sanoo tämän ihon hehkuvan ja uuden kampauksen tekevän Ailasta kymmenen vuotta nuoremman näköisen. Aila naurahtaa, että mistään kampauksesta ei kyllä ole tietoakaan. Hän on vain alkanut pitää hiuksiaan auki. Helena kehuu niin vuolaasti Ailan hiusten sävyä ja kiiltoa, että Ailaa alkaa melkein nolottaa. ”Höpöhöpö”, Aila huiskaisee ja kysyy, joko Helena on aloittanut kylmä­uinnin. Helena ei luovuta. ”Onko sulla joku mies kierroksessa?” hän kysyy. ”Ei ole”, Aila sanoo ennen kuin ehtii edes ajatella asiaa.

Ja kun hän sitten ajattelee, hän toteaa mielessään, ettei Tapani ole hänellä mitenkään kierroksessa. Eikä hän osaisi miehestä muutenkaan selittää Helenalle eikä kenellekään vieraalle. Ensin hän haluaa puhua Heikin kanssa, kertoa pojalleen, miten he Tapanin kanssa tapasivat ja miten iloinen hän on siitä, että hänellä on Tapanin kaltainen ystävä. Sitä, että hän on jo ehtinyt ajatella pitkälle eteenpäinkin, Aila ei sano Heikille eikä edes Tapanille. Hänet on toistuvilla pettymyksillä koulittu, ja siksi hän pitää hauraimmat haaveista itsellään.  

Essi ei usko silmiään, kun hän näkee puhelimensa näytöllä Timon nimen. Entinen poikaystävä soittaa. Essi on viikon aikana laittanut Timolle vaikka kuinka monta viestiä, mutta Timo ei ole vastannut yhteenkään.

Nyt Timo soittaa ja Essi vastaa, vaikka hänen tekisikin mieli haistattaa Timolle pitkät. ”Ne mun e-pillerit, idiootti”, Essi sanoo, ennen kuin Timo ehtii äännähtääkään. Essi on ollut syömättä pillereitä aivan liian monta päivää.

Timo lupaa tuoda ne. Sanoo voivansa tulla vaikka heti. Puolen tunnin päästä, jos Essi vain on kotona. ”Ja sit mä otan samalla sen Sampon urheilukassin, joka jäi sinne sillon, kun oltiin teillä saunomassa. Se on teidän varastossa. Siinä on Sampon jääkiekkokamppeet, ja se tarttee ne.” ”Täällä on sun vaatteitaskin”, Essi sanoo. ”Mä meinasin viedä ne jo Uffin laatikkoon. Mä haluun ne pois täältä.”

Mä oon niin voittaja, Essi ajattelee lopetettuaan puhelun. En ruvennut itkemään enkä riitelemään. Essi menee vessaan, katsoo itseään peilistä ja kaivaa meikkipussin esiin. Hän haluaa olla tyrmäävä Timon tullessa. Essi riisuu metsäretkiasusteensa ja laittaa äitinsä vanhan mekon päälle. Se on kuusikymmentäluvun Mary Quant, joka istuu Essille kuin hansikas. Hän tietää näyttävänsä hyvältä.

Essi harjaa hiuksensa, kierrättää etuhiuksista niskaa kohti menevän palmikon ja laittaa värikkään pinnin sen päälle. Sitten hän avaa vaatekaappinsa ja vetää kaikki Timon vaatteet ulos. Antaa niiden pudota lattialle, talloo niitä jalkoihinsa. Hän hakee Sampon kassin varastosta, raahaa sen huoneeseensa ja avaa vetoketjun. Hänen tarkoituksenaan on sulloa Timon vaatteet jääkiekkokamojen päälle, mutta laukussa ei olekaan luistimia. Siellä on videotykki.

Heikki on suihkussa, kun ovikello soi. Irma kietoo lakanan ympärilleen mennessään avaamaan. Oven takana seisoo Heikin äiti muovikassit käsissään. Irma on nähnyt hämmentyneitä ihmisiä aiemminkin, eikä hän jää sanattomaksi vaan pyytää Ailan sisään. ”Mä sanon Heikille, että sä tulit, ja vedän samalla vaatteet päälle. Käy sä istumaan. Meillä on lasagne uunissa. Saat ihan kohta ruokaa.”

Aila haluaisi peruuttaa takaisin käytävään, mutta eihän ihminen peruuta. Ihminen menee eteenpäin, vaikka miten olisi eksynyt hakkuualueelle, jonka alle tuttu maisema on kadonnut. Aila kävelee keittiöön, kuulee Irman naurun kylpyhuoneen ovelta, Heikin naurahduksen ja oman verensä kohinan. Aila laskee kassit lattialle ja miettii, mitä Irma mahtaa ajatella siitä, että liki kolmekymppisen miehen äiti kantaa pojalleen tarjousruokaa ja vessapaperia.

Essin puhelin on kiinni, eikä tyttö ole kotona. Keittiön pöydällä ei ole lappua. Tapani menee Essin huoneen ovelle ja katsoo sisään. Vaatteita ja roskia on pitkin lattiaa, likaisia astioita pinoina työpöydällä. Huone haisee ummehtuneelta, ja Tapani avaa ikkunan ennen kuin menee pois.

Essi on poissa koko illan. Kun kello tulee yksitoista eikä tyttö vieläkään ole kotona, Tapania alkaa ahdistaa. Jos Essille on sattunut jotakin?

Tapani ei tiedä, kenelle soittaisi ja mistä tyttöä etsisi. Hän tuntee Essin kaverit ulkonäöltä mutta ei tiedä heidän sukunimiään eikä puhelinnumeroitaan. Niinpä hän soittaa Ailalle ja kysyy, mitä hänen pitäisi tehdä. ”Sinun pitäisi vain mennä nukkumaan”, Aila sanoo. ”Mutta enhän minäkään osannut nukkua silloin, kun Heikki aloitti ne yöjuoksunsa, vaikka siihen asti olin nukkunut aina kuin tukki.”

Sitten Aila pyytää Tapania laittamaan teeveden tulelle ja ilmoittaa tulevansa Tapanin seuraksi valvomaan. ”Minä valvon täällä ja sinä valvot siellä. Koskaan en ole minnekään taksilla yöllä ajellut, mutta nyt ajattelin, että jos tilaisin pirssin tuohon, heittäisin takin yöpuvun päälle ja tulisin sinne.”
”Tule”, Tapani sanoo. ”Rakas, tule.”

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla