Ailasta alkaa tuntua, että hän on hoitanut hommansa huolimattomasti.

Rehtori päivittää tilanteen opettajanhuoneessa poliisien lähdön jälkeen. Videotykin katoamista tutkitaan, eikä opetusvirasto ole luvannut uutta, ennen kuin asia on selvitetty.

Aila kaataa mukiinsa kahvia, lorauttaa sekaan runsaasti maitoa ja siirtyy seisomaan fläppitaulun viereen. Siihen on kirjoitettu oppitunteihin vaikuttavia tapahtumia: urheilupäivää, teatteriesitystä, virolaisen ystävyyskoulun vierailua. Osa niistä koskee Ailaakin, erityisesti häntä kiinnostaa ystävyyskoulun vierailu. Siitä hän puhuisi rehtorin kanssa heti, kun videotykkiasia on käsitelty.

Muutama opettaja on kovassa flunssassa, ja Aila tietää vanhastaan, että seuraavalla viikolla potilaita on lisää. Kun koulut alkavat, alkaa myös sairastelukierre. Suuressa joukossa taudit kiertävät tehokkaasti. Ja vaikka kaikki sen tietävät, harva pystyy jäämään kotiin siinä vaiheessa, kun on vasta kurkku hieman karkea ja alkava nuha. Vaikka juuri silloin pitäisi pysyä vuoteessa, ettei tulisi kipeäksi ja tartuttaisi muita. Mutta ihminen on pässi ja opettajakin on ihminen, Aila ajattelee.
Kukaan ei syytä Ailaa, mutta siitä huolimatta Ailasta alkaa rehtorin puhetta kuunnellessaan tuntua siltä, että hän on hoitanut hommansa jotenkin huolimattomasti. Jos videotykki voidaan varastaa noin vain, niin ei kai koulun turvallisuuskaan kovin hyvällä tolalla voi olla. Ja Ailahan se on, koulun
turvallisuusvastaava.

”Yhden oppilaan tekemisiä tutkitaan. Poika on mukana ennen joulua ensi-iltansa saavassa esityksessä, jossa käytetään ennakkomainosten mukaan viittä videotykkiä”, rehtori sanoo. Hän mainitsee pojan nimenkin, mutta Ailan mielessä se ei yhdisty kenenkään kasvoihin.

Essi pyörii kotona ja miettii, mitä laittaisi päälle. Samaan aikaan on käynnissä melkoinen määrä muitakin toimintoja: Facebookissa roikkumista, suihkussa käymistä, leipien tekemistä, kalenterin pläräämistä ja kahvin juomista.

Taas on kiire, niin kuin jokaisena kouluaamuna. Herätyskello soi aina juuri sopivaan aikaan, mutta sängystä pääsee ylös vasta muutaman torkuttamisen ja kymmenen minuutin ”lepään vielä hetken” -fiilistelyn jälkeen. Parasta on, jos ensimmäisellä heräämisellä jaksaa laittaa stereot päälle ja voi uneksia viimeiset parikymmentä minuuttia rauhallisen musan tahdissa.

Viime aikoina Essi on nähnyt paljon vahvoja unia, ja joka kerta tuntuu yhtä ikävältä herätä niistä. Todellisuudessa on sellaisia yleisiä stressinaiheita ja negatiivisia fiiliksiä, joita unissa on vaikea kokea. Hoitamattomat asiat ja ihmissuhdeongelmat eivät ole läsnä, koska et itsekään ole. Ja jos todella hyvä tuuri käy, joinain harvinaisina hetkinä pystyy myös itse kontrolloimaan uniaan.

Essi tykkää nukkua. Ja välillä tuntuu, että olisi kiva nukkua kuin koalat, yli 20 tuntia päivässä. Silloin kaiken sen ajan, minkä olisi valveilla, voisi vain keitellä kahvia, syödä, kirjoitella, piirrellä, lukea kirjoja, polttaa tupakkaa ja hoitaa tarvittavat ystävyyssuhteet poistumatta kämpästä juuri lainkaan. Mutta jos tottuu nukkumaan paljon, on sängyn pohjalta päivä päivältä vaikeampi päästä ylös.

Essi on ollut univajeessa aivan liian kauan, monta kuukautta. Se vaikuttaa yleiseen olotilaan ärsyttävän paljon. Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, ettei mikään oikein kiinnosta. Ei vain ole energiaa. Ja vaikka tiedossa olisi minkälaista tapahtumaa ja tekemistä, mieluummin jäisi vain kotiin ja loikoilisi sängyssä koko päivän. Ehkä katsoisi leffan tai pari, söisi minttusuklaajäätelöä ja ottaisi rennosti. Se on parasta ajanvietettä tähän aikaan päivästä, kun kaikki kaverit vielä ovat jossain koulun suunnalla tai muissa menoissa, eikä mitään tapahdu kuitenkaan.

Ihminen tunnistaa väsymyksen siitä, ettei enää tajua mistään mitään. Olo on kuin aivokuolleella: niin koomainen, että sen huomaa vasta, kun löytää itsensä tunkemasta hiusharjaa tai kenkiä jääkaappiin. Essi tumppaa tupakan ja venyttelee kuin kissa. Pakko kai se on lähteä hoitamaan asioita ja mennä kouluun.

Essi menee sisään, avaa koneen ja tarkistaa lukujärjestyksen. Kemiaa, ruotsia, hypäri, ruokailu, matikkaa, liikuntaa. Tänään derivoidaan, niin kuin koko loppuviikko. Sitten on orgaanisia yhdisteryhmiä, ruotsin sijamuotoja ja squashia. Mitä vielä? Turhauttavaa tuhlata aikaa sellaiseen, mikä ei kiinnosta yhtään, Essi ajattelee. Rillipäinen matikanopettaja ja derivointi alkavat tulla jo korvista ulos, eikä mikään muukaan herätä häntä horroksesta.

Essin poissaolokiintiöt täyttyivät jo ajat sitten, eivätkä opettajillekaan enää mene läpi stoorit yllättävästä syysflunssasta tai koiran hautajaisista. Kaikki selitykset on jo annettu. Lisäksi on aivan liikaa kursseja, jotka ovat jääneet kesken palauttamattomien töiden takia.

Viime viikon jokaisena aamuna Essi jaksoi aina raahautua hyvissä ajoin koulun eteen, mutta hän ei silti koskaan päässyt tunneille asti. Mikä logiikka siinäkin on? Toisaalta, kun polttaa aamun kolmatta tupakkaa ja katselee sitä vanhaa, rumaa betonirakennusta, ei voi olla miettimättä muuta kuin lähikuppilan kahvia ja omaa rauhaa.

Lukion ääni ei rohkaise eikä kutsu puoleensa. Yleissivistävää, joopa joo. Mitäköhän sellaisella yleissivistyksellä sitten tekisi? Pärjäisi tietokilpailuissa tai täyttäisi sanaristikoita? Esiintyisi muita fiksumpana? Essi on saanut lukion alkamisen jälkeen paljon uusia frendejä vanhojen lisäksi. Aina sanotaan, että ihmissuhteet ovat tärkeintä elämässä, mutta eipä niille paljoa aikaa jätetä, kun elämä on yhtä juoksemista paikasta toiseen.

Koulun lähellä oleva kahvila on Essin elämän keskipiste, seurustelun päättymisen jälkeen entistä tärkeämpi. Useimmiten siellä on muitakin aamutokkurassa olevia lukiolaisia, jotka istuvat mielellään seuraan. Yksi poika ylemmältä luokalta, Esa, istuu aina samassa nurkkapöydässä, josta on hyvät näkymät sekä kadulle että ovelle. Esan seuraan voi luottaa, ja myös siihen, että saa kuulla mitä erikoisempia tarinoita tämän perheen seikkailuista maailmalla ja mystisistä yhteensattumista kohtalon kanssa.

Esa on varmaan patologinen valehtelija, mutta toisaalta: väliäkö sillä, ovatko tarinat totta, jos ne ovat hyviä. Aika usein kahvilassa hengailee myös koulun junioreita, jotka ovat juuri aloittaneet ja aivan huumassa kaikesta ja kaikista. Vähän ärsyttäviä tyyppejä. Mutta ihan hyvää seuraa joskus, ja mieluummin niidenkin juttuja kuuntelee kuin lukee monta viikkoa vanhoja iltapäivälehtiä.

Essi saa loputtoman vaiheilun jälkeen itsensä vihdoin valmiiksi ja lähtee ulos. Hän kävelee kiireellä autotallille, jonka eteen on jättänyt pyörän. Pyörä on Tapanin edesmenneeltä isältä saatu sinivalkoinen Tunturi VIP, jossa on kolme vaihdetta ja maailman parhaat jarrut. Täydellinen kulkuväline siis.

Tänään ulkona on myös paras mahdollinen sää, ja Essi päättää ottaa ilon irti pyöräilemällä kouluun vähän pidempää reittiä muutaman metsäpolun läpi. Ei hän ensimmäisille tunneille muutenkaan kuvitellut ehtivänsä.

Ensin Heikki nuuhkii autoa ja vasta sitten hän käsittää, että auto tuoksuu Irmalle. Menee vielä tovi ennen kuin hän tajuaa, että sen täytyy olla hänen paitansa, johon Irma on tuoksunsa tartuttanut.

Jossain vaiheessa iltaa Irmalle tuli kylmä, ja Heikki lainasi hänelle villapaitaansa. Nyt Heikistä tuntuu kuin Irma istuisi hänen vieressään autossa. On niitä huonompiakin fiiliksiä ollut, Heikki ajattelee nähdessään naamansa peruutuspeilistä.

Sen takia Heikki siis ei ole soittanut eikä käynyt, Aila ajattelee penkoessaan löytötavaralaatikkoa. Heikillä on uusi naisystävä.
Luukun takana seisova, kadonnutta huiviaan etsivä tyttö on niin niukasti pukeutunut, että Ailan tekisi mieli antaa tälle laatikossa olevien vaatteiden joukosta villapaita ja tuulipuvun housut. Aila kuitenkin tietää, että tyttö ei lämpökerrastoja huolisi.  Oli niitä minihameita ja mikrosortseja Ailan nuoruudessakin, ja luultavasti aikuiset ihmettelivät silloinkin, kuinka kukaan saattoi kulkea julkisella paikalla vaatteessa, josta näytti puuttuvan puolet. Ja taisivat nuoret silloinkin yhtä vähät välittää aikuisten pukeutumisvinkeistä.   

”Ei sitä huivia kuule täällä ole”, Aila pahoittelee ja aikoo vielä jatkaa lausettaan, mutta tyttö heittää ilmaan sähähtävän pikkuveen ja häipyy. On ulkona koulusta ennen kuin Aila ehtii edes ylös tuolistaan. Aila katsoo tytön perään. Muistaa tämän kyllä, vaikka tyttö onkin ollut paljon poissa, käynyt koulussa vain kääntymässä.

Ailalle tyttö on jäänyt mieleen siitä, kun tämä heti ensimmäisellä kouluviikolla riiteli poikaystävänsä kanssa kesken päivän. Nuoret sulkeutuivat invavessaan, ja kun tyttö lopulta tuli ulos, Aila näki, että tämä oli itkenyt. Aila ei voinut estää ajatuksiaan luisumista kohti omia kouluvuosiaan. Sitä, miten hän lintsasi kemian kaksoistunnilta, juoksi apteekkiin ja teki raskaustestin. Ja kuinka hän itki nähtyään sen tuloksen: positiivinen! Aila tuijotti testipuikkoa ja näki kätensä vapisevan. Vessan haju kuvotti häntä, ja hän meni ulos. Työnsi puikon anorakkinsa taskuun ja käveli virran rantaan.

Silloin testin tulos tuntui pelkästään negatiiviselta, mutta positiivinenhan se on ollut. Lapsi, joka syntyi ilman suunnittelua, koulu, joka tuli käytyä loppuun hieman eri tavalla, ja haaveet, jotka todellisuus vaihtoi toisiksi. Heikki on parasta, mitä Ailan elämässä on ollut. Ja siksi jokainen hetki, jolloin hän käsittää olevansa Heikin elämän sisäpiirin ulkopuolella, tuntuu kummallisen kirveltävältä.

Se, että Heikillä on naisystävä, on Ailasta pelkästään mukavaa, tietenkin. Heikki on hyvä poika, ja Ailasta on ollut ihmeellistä, että tämä on aina yksin. Luulisi, että tällaisessa väkivaltaisessa ja epävarmassa maailmassa olisi kunnon miehille kysyntää. Tietenkin Aila on iloinen, että Heikillä on joku, mutta siitä huolimatta hänellä on ollut koko päivän kummallisen apea olo. Eikä sitä paranna se, ettei Heikki vastaa hänen puheluihinsa.

Vatsatautiepidemian laajuus selviää Heikille kierroksen aikana. Useampi vanhuksista epäilee saaneensa ruokamyrkytyksen ja kieltäytyy ottamasta ruoka-annostaan vastaan. Heikki soittaa Irmalle ja raportoi tilanteesta.

”Oh, shit”, Irma sanoo ja Heikki ilmaisee olevansa täysin samaa mieltä. ”Ainakin kolme on jo tiputuksessa törmäyskeskuksessa.” He kumpikin tietävät, ettei asia jää heidän välisekseen. He toivovat, että kyseessä olisi kaupunkiin rantautunut vatsatauti eikä ruokamyrkytys.  

Irma sanoo menevänsä kampaajalle töiden jälkeen ja päättäneensä leikkauttaa lyhyen poikatukan. ”Aha”, Heikki tokaisee. ”Ja sullako ei ole mitään sitä vastaan?” Irma kysyy, eikä Heikki ymmärrä. ”Mitä vastaan?” Heikki ihmettelee. ”Poikatukkaa!” Irma nauraa. ”Yleensä miehet ei halua, että naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi.”

Heikki ei käsitä, miten Irman hiusten pituus kuuluisi millään tavalla hänelle. Hän ei kuitenkaan ala keskustella asiasta sen enempää vaan yrittää saada sanotuksi jotakin kaunista puhelun lopuksi. Mutta kankeasti se käy, kun ei kauneuksien lateluun ole koulutusta.

Heikki tietää, että jotkut sanovat puhelun päätteeksi ”Pus!”, toiset ”Pusipusi” ja jotkut kolmannet toteavat rakastavansa, mutta hänestä sellainen tuntuu ylimitoitetulta heidän tilanteessaan. ”Soita sitten, kun olet vapaa”, Heikki sanoo. ”Tai jos kuulet kurakeissistä jotakin.” Irman mielestä se on ilmeisen sopiva lopetus, koska viimeinen asia, minkä Heikki kuulee ennen kuin painaa punaisen luurin kuvaa, on Irman nauru.

Heikki matelee autolla kohti Pitäjänmäen liikenneympyrää. Vihdintiellä sattuneen onnettomuuden vuoksi liikenne on ruuhkaantunut, eikä jono liiku juuri lainkaan. Pyöräilijät painelevat ohi, samoin kävelijät. Kolmen koiran kanssa kulkeva nainen puikkelehtii autojen välistä tien yli. Heikki on miettinyt koiran hankintaa jo pidempään, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Kun kotona ei ole ketään odottamassa, on helpompi tehdä, mitä huvittaa.

Puhelin piippaa viestin merkiksi. Heikki nappaa sen käteensä. Kolme viestiä vastaajassa. Heikki tietää, keneltä ne ovat. Äiti on soittanut kolme kertaa ja jättänyt takuulla joka kerta myös viestin. Vastaajassa äiti pyytää soittamaan: ”Kun ei ehditty siinä puhua oikein mitään. Mukavanoloinen se sinun naisystäväsi.” Äiti yrittää vaihtaa puheenaihetta: ”Se oli muuten hyvä filmi se tanskalainen.” Äiti selittää: ”Se minun ystäväni Tapani sanoi, että sinä vaikutit mukavalta.”

Niin varmaan sanoi joo, Heikki ajattelee sulkiessaan puhelimen. Tapani näyttää ilmaantuneen Ailan elämään suuresta tyhjyydestä. Heikki ei ole koskaan kuvitellut äitinsä käyvän ravintoloissa miesten kanssa. Eikä hän ole kyllä kuvitellut äidin tekevän mitään muutakaan miesten kanssa. Tämä on vaikuttanut immuunilta miesten huomiolle.

Joskus lapsena se harmitti Heikkiä, joka olisi mieluusti ottanut mukavan miehen mukaansa vanhempainiltoihin. Teininä isän puuttuminen oli pelkästään kätevää. Eipä ollut äijää karjumassa ovella kaljoitteluillan jälkeen. Ailan kanssa on ollut aina melko helppoa. Ärsyttävää tietenkin, ja aika ajoin äärimmäisen rasittavaa, mutta ei jatkuvaa karjalankannasta.

Ja nyt äidillä on mies, jonka kanssa tämä käy elokuvissa ja ravintolassa. Heikki ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

Tapani ajaa Helsingistä Porvoota kohti täydellä bussilla. Yleensä hän ajaa eri reittiä, mutta tänään on pakko tuurata Makea, joka on saanut syystaudin ja makaa kotona lepäämässä. Porvoo–Helsinki-reittiä on mukava ajella. Tiet ovat hyvässä kunnossa, eikä tietöitä yleensä ole. Maisematkin miellyttävät. Paljon peltoja, latoja, metsiä ja vanhaa kunnon Suomi-meininkiä.

Kilometrejä kertyy päivässä vajaat kuusisataa, ja radiosta ehtii kuulla yli sata kappaletta päivässä. Tosin Radio Helsinki ja muut paremmat kanavat kuuluvat vasta Sipoon jälkeen, joten päivittäin on pakko kuunnella myös iso määrä huonoa musiikkia. Soittolistoja Tapani ei yksinkertaisesti jaksa. Sitä ei huomaa satunnainen radion kuuntelija, mutta jos kuuntelee päivittäin monta tuntia soittolistaradioita, kuulee samat kappaleet kymmeniä kertoja päivässä. Ja harmittavan usein käy niin, että sen sijaan, että alkaisi pitää lauluista, ne alkavatkin ottaa otsaluuhun.

Syksyinen harmaus ja koleus on tänä aamuna poissa, ja ulkona on raikas ja aurinkoinen sää. Metsän tuoksun voi aistia kaikkialla. Tapanista se yksi parhaista asioista maailmassa.  Hän pitää kaupungissa asumisesta, mutta välillä on päästävä sinne, minne ihminen ei ole rakentanut lasikattoisia konttoreitaan. Bussia ajaessaan hän nuuhkii luontoa aina, kun pysähtyy ja auttaa asiakkaita matkalaukkujen kanssa. Äskeisellä pysäkillä tuli havupuiden tuulahdus ja sen jälkeen saunan tervainen tuoksu. Nämä ovat syksyn parhaita päiviä, Tapani miettii ja hymyilee.  

Ei onni tule odottelemalla, se on omin käsin tehtävä. Sellaisen lauseen Tapani muistaa jostakin lukeneensa, ja vasta nyt hän käsittää, mitä se tarkoittaa. Tapani on ylpeä itsestään: hän ylitti omat kynnyksensä ja meni kuin menikin puhumaan Ailan kanssa. Sai rykäistyä itsensä irti tapojensa liisteristä ja kysyttyä naista ruokaseurakseen. Se, että Aila vielä osoittautui vapaaksi ja halukkaaksi tutustumaan, on ällistyttävää.

Nyt Tapani on tavannut jo Ailan pojankin. Pikaisesti vain, mutta kumminkin. Eipä siinäkään vaikeuksia ollut, käsipäivää sanottiin ja silmiin katsottiin niin kuin aikuiset ainakin. Sen jälkeen Heikki esitteli heille naisystävänsä. Tapania olisi naurattanut Ailan yllättynyt ilme, mutta hän ei arvannut nauraa ääneen, kun ei Heikin huumorintajusta ollut tarkempaa tietoa.

Aila ei halunnutkaan jäädä siihen ravintolaan, käväisi vain naistenhuoneessa. Sitten he siirtyivät parin korttelin päähän. Kadulla Aila pyysi Tapanilta anteeksi suunnitelmien muutosta. ”Kiva paikkahan se oli, mutta ajattelin, ettei Heikistä vaan tunnu, että kyttään sen tekemisiä.” Tapani tajusi heti, mitä Aila tarkoitti. Jos he olisivat jääneet ravintolaan, olisi Heikille saattanut tulla sellainen olo, että hänen pitäisi pyytää heidät samaan pöytään. Aila hoiti tilanteen mallikkaasti.

Sen huomasi kyllä, että poika on Ailalle todella tärkeä. Elokuvan sijaan he puhuivatkin lapsista siellä kulmakuppilassa. Ensiksi Heikistä ja siitä, millainen tämä oli pienenä ja miten laski hiihtokilpailuissa puuta päin. Heikin koulunkäynnistä ja tyttöystävistä ja sitten Tapanin Essistä.

Tapani tunnusti suoraan olevansa välillä hyvinkin ymmällään tytön kasvamisen kanssa. Mielialat vaihtuvat ja ulkonäkö muuttuu niin kovaa vauhtia, että ei meinaa tunnistaa tyttöä siksi samaksi, jonka tekemiseen on itse aktiivisesti osallistunut.

Aila sanoi naiseksi kasvamisen myrskyjen olevan niin suuria, ettei niitä voikaan ymmärtää. ”Minä olin sinun tyttäresi ikäisenä jo raskaana. Voi hyvänen aika! Nuoruus on hankalaa. Aikuinen voi vain olla läsnä ja apuna.” Tapani suukotti Ailaa ja pyysi tätä kylään tapaamaan tytärtään. ”Tytölle tekisi hyvää tavata joku selväpäinen naisihminenkin. Kun tällaisen mörrin kanssa joutuu elämään.”

He sopivat sunnuntailounaasta, vaikka Tapani olisikin mielellään taluttanut Ailan Essin sängyn viereen siltä istumalta. Aila otti Tapania kädestä ja sanoi, että hänellä on parempi ehdotus. ”Mennään meille.”  Oli jo  myöhä, ja Tapanin olisi pitänyt mennä kotiin, mutta kuka hullu nyt järkeään kuuntelee sellaisessa tilanteessa.

Tapani sanoi soittavansa Essille ja soittikin, mutta Essi ei vastannut. Tapani arveli tytön olevan suihkussa niin kuin aina ennen nukkumaanmenoa. Tapani laittoi tyttärelleen tekstiviestin, ilmoitti menevänsä vielä kaverinsa luokse. Ja sehän oli ihan totta. Sunnuntaina Essille sitten selviäisi, minkälaisen kaverin luona isä viipyi yömyöhään.

He kävelivät käsi kädessä Ailan luo, ja Tapani ihmettelee, miten luontevasti sekin on käynyt: toisen koskettaminen. Tapani oli arvellut taitojensa sillä saralla ruostuneen pahemman kerran, mutta Aila ei näytä panevan pahakseen, vaikkei kaikki menekään niin kuin romanttisissa elokuvissa. Viulut eivät soi eivätkä tähdenlennot sinkoile, he vain sovittavat askeleensa toisen askeliin.

Mikä nainen se Aila onkaan, Tapani ajattelee nostaessaan vauvanvaunuja autoon. Hyvä keskustelukumppani ja itsenäinen ihminen, joka osaa myös olla puhumatta. Se on Tapanille helpotus, koska hän on itse varsin hiljainen kaveri. Ihmissuhteissa on tärkeää, että voi välillä pitää suunsa kiinni. Silloin säästyy suurelta määrältä ei-niin-tärkeää informaatiota, jota ei kuitenkaan ehtisi käsitellä. Toimivan parisuhteen mittari on se, että pystyy olemaan rakastamansa ihmisen kanssa samassa huoneessa tuntikausia puhumatta sanaakaan – eikä tilanteessa ole kummankaan kannalta mitään vaivaannuttavaa.

Ailan kotona paljastui sekin bonusasia, että Ailalla on hyvä maku musiikin ja elokuvien suhteen. Yllättävän paljon heillä oli yhteisiäkin lempielokuvia. Niistä oli mukava keskustella ja humaltua hiukan samalla. Joka puolella maailmaa viinipullot tyhjenevät, kun ihmiset puhuvat elokuvasta taiteenlajina. Aina tulee mieleen vielä se ja se filmi, ja keskustelua on vaikea siirtää enää muihin aiheisiin, koska elokuvista on yksinkertaisesti mukava puhua. Se on harmitonta puhetta mutta parhaimmillaan – ja pahimmillaan – myös raivokasta vaahtoamista.

Tapani ei itse ole kovin aggressiivinen väittelijä. Hän on sopeutuvainen puhuja ja myös valmis kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ajatuksiaan. Hän pysyy mieluummin taka-alalla kuin dominoi keskustelua. Aila on aika samanlainen, mutta toisaalta he ovat tunteneet vasta pari päivää. Mistä sitä tietää, millainen piru rauhallisen ulkokuoren alla asuu? Tapani naurahtaa ajatukselleen kaartaessaan pysäkille, jossa seisoo mustiin pukeutunut goottityttö. Kyllä Aila varmaan aika rauhallinen on, ja sehän sopii. Sitten meitä on kaksi.

Kiihkeiden elokuvakeskusteluiden välissä Aila ravasi vaihtamassa uutta vinyyliä soittimeensa. Hän soitti Neil Youngin ensimmäistä albumia ja Paul Simonin vanhoja soololevyjä. Todella hyvä, Tapani ajatteli. Olisi hirveää, jos nainen kuuntelisi vain kamalaa musiikkia. Kyllä musiikkimaku kertoo ihmisestä jotain, ja Tapanin mieltä lämmitti se, että Aila halusi soittaa itselleen tärkeitä levyjä.

Musiikin kuuntelun lomassa Aila loihti yöpalan, johon kuului punasipulilla, pekonilla ja timjamilla maustettua perunamuusia, keitettyjä kasviksia ja pihvit, jotka olivat kypsyysasteeltaan lähes raa’at. Tapani on raa’an ruuan ystävä, ja hän lupasi kokata Ailalle sunnuntaina tartar-pihvin kapristen ja munankeltuaisen kera. Mausta saa hyvän, jos jauhelihan muussaamisvaiheessa lisää worchester-kastiketta, mustapippuria, suolaa, sitruunaa, sipulinviipaleita ja konjakinmakuista sinappia. Täydelliset tartar-pihvit ovat yksi niistä viidestä ruokalajista, jotka Tapani osaa kokata ilman naisen apua.

Vaikka Tapani ja Aila eivät ole vielä päässeet keskusteluissaan niin syville vesille kuin mahdollisuuksia olisi, on selvää, että homma toimii. Yhden illan voi vielä teeskennellä, mutta toisena yhteensopimattomuus jo paljastuisi. Tapani tietää, että heillä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Ja kaksi iltaa on vasta hyvin vähän. Kyllä tässä ihmiselämässä on tarpeeksi aikaa tutustua. Mikä parasta, Aila on rento nainen, joka suhtautuu Tapaniin ilman ennakko-oletuksia. Ailassa korostuvat monet ominaisuudet, joita Tapani arvostaa naisessa. Ja lisäksi Ailalla on lämmin syli.

Tapanin tämän tästä Ailaan eksyvät ajatukset keskeytyvät, kun Essin opettaja soittaa ja kysyy, onko hän pahassa paikassa. ”Porvoon linja-autoasemalle juuri saavuttiin”, Tapani sanoo ja kysyy, mitä asiaa opettajalla on. Ryhmänvalvoja sanoo olevansa huolissaan Essin jatkuvista poissaoloista.

Ilma tuntuu yhtäkkiä melkein kesäiseltä, ja Aila päättää kävellä kotiin. Tai ainakin keskustaan. Heikki ei ole soittanut Ailan soittopyynnöistä huolimatta, ja hän päättää poiketa pojan luona ennen kotiinmenoa.

Siistijöiden esimies Helena, jonka kanssa Aila kävi koko edellistalven jumpassa, juoksee Ailan kiinni ja kehuu tämän uutta ulkomuotoa. Aila ei käsitä, mistä Helena puhuu. ”Grammalleen saman verran painan, eikä mitään muutakaan restauraatiota ole tehty.”

Helena ei usko Ailaa, sanoo tämän ihon hehkuvan ja uuden kampauksen tekevän Ailasta kymmenen vuotta nuoremman näköisen. Aila naurahtaa, että mistään kampauksesta ei kyllä ole tietoakaan. Hän on vain alkanut pitää hiuksiaan auki. Helena kehuu niin vuolaasti Ailan hiusten sävyä ja kiiltoa, että Ailaa alkaa melkein nolottaa. ”Höpöhöpö”, Aila huiskaisee ja kysyy, joko Helena on aloittanut kylmä­uinnin. Helena ei luovuta. ”Onko sulla joku mies kierroksessa?” hän kysyy. ”Ei ole”, Aila sanoo ennen kuin ehtii edes ajatella asiaa.

Ja kun hän sitten ajattelee, hän toteaa mielessään, ettei Tapani ole hänellä mitenkään kierroksessa. Eikä hän osaisi miehestä muutenkaan selittää Helenalle eikä kenellekään vieraalle. Ensin hän haluaa puhua Heikin kanssa, kertoa pojalleen, miten he Tapanin kanssa tapasivat ja miten iloinen hän on siitä, että hänellä on Tapanin kaltainen ystävä. Sitä, että hän on jo ehtinyt ajatella pitkälle eteenpäinkin, Aila ei sano Heikille eikä edes Tapanille. Hänet on toistuvilla pettymyksillä koulittu, ja siksi hän pitää hauraimmat haaveista itsellään.  

Essi ei usko silmiään, kun hän näkee puhelimensa näytöllä Timon nimen. Entinen poikaystävä soittaa. Essi on viikon aikana laittanut Timolle vaikka kuinka monta viestiä, mutta Timo ei ole vastannut yhteenkään.

Nyt Timo soittaa ja Essi vastaa, vaikka hänen tekisikin mieli haistattaa Timolle pitkät. ”Ne mun e-pillerit, idiootti”, Essi sanoo, ennen kuin Timo ehtii äännähtääkään. Essi on ollut syömättä pillereitä aivan liian monta päivää.

Timo lupaa tuoda ne. Sanoo voivansa tulla vaikka heti. Puolen tunnin päästä, jos Essi vain on kotona. ”Ja sit mä otan samalla sen Sampon urheilukassin, joka jäi sinne sillon, kun oltiin teillä saunomassa. Se on teidän varastossa. Siinä on Sampon jääkiekkokamppeet, ja se tarttee ne.” ”Täällä on sun vaatteitaskin”, Essi sanoo. ”Mä meinasin viedä ne jo Uffin laatikkoon. Mä haluun ne pois täältä.”

Mä oon niin voittaja, Essi ajattelee lopetettuaan puhelun. En ruvennut itkemään enkä riitelemään. Essi menee vessaan, katsoo itseään peilistä ja kaivaa meikkipussin esiin. Hän haluaa olla tyrmäävä Timon tullessa. Essi riisuu metsäretkiasusteensa ja laittaa äitinsä vanhan mekon päälle. Se on kuusikymmentäluvun Mary Quant, joka istuu Essille kuin hansikas. Hän tietää näyttävänsä hyvältä.

Essi harjaa hiuksensa, kierrättää etuhiuksista niskaa kohti menevän palmikon ja laittaa värikkään pinnin sen päälle. Sitten hän avaa vaatekaappinsa ja vetää kaikki Timon vaatteet ulos. Antaa niiden pudota lattialle, talloo niitä jalkoihinsa. Hän hakee Sampon kassin varastosta, raahaa sen huoneeseensa ja avaa vetoketjun. Hänen tarkoituksenaan on sulloa Timon vaatteet jääkiekkokamojen päälle, mutta laukussa ei olekaan luistimia. Siellä on videotykki.

Heikki on suihkussa, kun ovikello soi. Irma kietoo lakanan ympärilleen mennessään avaamaan. Oven takana seisoo Heikin äiti muovikassit käsissään. Irma on nähnyt hämmentyneitä ihmisiä aiemminkin, eikä hän jää sanattomaksi vaan pyytää Ailan sisään. ”Mä sanon Heikille, että sä tulit, ja vedän samalla vaatteet päälle. Käy sä istumaan. Meillä on lasagne uunissa. Saat ihan kohta ruokaa.”

Aila haluaisi peruuttaa takaisin käytävään, mutta eihän ihminen peruuta. Ihminen menee eteenpäin, vaikka miten olisi eksynyt hakkuualueelle, jonka alle tuttu maisema on kadonnut. Aila kävelee keittiöön, kuulee Irman naurun kylpyhuoneen ovelta, Heikin naurahduksen ja oman verensä kohinan. Aila laskee kassit lattialle ja miettii, mitä Irma mahtaa ajatella siitä, että liki kolmekymppisen miehen äiti kantaa pojalleen tarjousruokaa ja vessapaperia.

Essin puhelin on kiinni, eikä tyttö ole kotona. Keittiön pöydällä ei ole lappua. Tapani menee Essin huoneen ovelle ja katsoo sisään. Vaatteita ja roskia on pitkin lattiaa, likaisia astioita pinoina työpöydällä. Huone haisee ummehtuneelta, ja Tapani avaa ikkunan ennen kuin menee pois.

Essi on poissa koko illan. Kun kello tulee yksitoista eikä tyttö vieläkään ole kotona, Tapania alkaa ahdistaa. Jos Essille on sattunut jotakin?

Tapani ei tiedä, kenelle soittaisi ja mistä tyttöä etsisi. Hän tuntee Essin kaverit ulkonäöltä mutta ei tiedä heidän sukunimiään eikä puhelinnumeroitaan. Niinpä hän soittaa Ailalle ja kysyy, mitä hänen pitäisi tehdä. ”Sinun pitäisi vain mennä nukkumaan”, Aila sanoo. ”Mutta enhän minäkään osannut nukkua silloin, kun Heikki aloitti ne yöjuoksunsa, vaikka siihen asti olin nukkunut aina kuin tukki.”

Sitten Aila pyytää Tapania laittamaan teeveden tulelle ja ilmoittaa tulevansa Tapanin seuraksi valvomaan. ”Minä valvon täällä ja sinä valvot siellä. Koskaan en ole minnekään taksilla yöllä ajellut, mutta nyt ajattelin, että jos tilaisin pirssin tuohon, heittäisin takin yöpuvun päälle ja tulisin sinne.”
”Tule”, Tapani sanoo. ”Rakas, tule.”

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.

Risteilyemäntä Katri Leinonen jää viettämään hyvin ansaittuja vapaapäiviä maihin. Elämä kotona ei ole ennallaan, mutta onneksi Katri saa apua yllättävältä taholta.

Katri potkaisi työputken aikana eteisen lattialle kertyneet lasku- ja sanomalehtipinot sivuun ja nappasi lehtipinon päälle takertuneen post it -lapun käteensä. Lappuun oli kirjoitettu huojuvalla käsialalla: Summerinne on käännetty pois päältä, kello soi pitkin yötä ja häiritsi asukkaita! Terveisin talonmies.

Kaikenlaista sitä olikin! Katri manasi ja ruttasi lapun kädessään. Seuraavaksi hän nosti lehdet yksi kerrallaan eteisen pöydälle. Pahoin hakattu nuori mies löytyi laivaterminaalista -otsikko summasi edellisen laivaputken tapahtumat muutamaan sanaan. Kylmät väreet lävistivät Katrin jälleen kerran.

Katri tassutteli keittiöön valmistamaan pientä välipalaa, vasta sitten olisi aika purkaa pussit ja pakaasit ja sen tehtyään olisi aika ottaa pienet tirsat! Laivarytmistä tasaiseen tekemättömyyteen laskeutuminen otti muutaman päivän.

Mutta ennen kun hän oli ehtinyt ylittää keittiön kynnyksen, ovikello soi.

Ovikelloa soitti Katrin naapuri. Naapuri oli sympaattinen, kauniisti harmaantunut nainen, jonka kanssa Katri aina jutteli mielellään.

”Summeriasi on soitettu läpi yön. Minun oli pyydettävä talonmiestä kytkemään se pois päältä”, yleensä niin mukava naapuri oli kiukkuinen ja syystä.

Katri pahoitteli tapahtunutta.

”Jos se häiritsi sinua, se häiritsi varmasti muitakin”, hän lisäsi ja veti suklaarasian esiin laivakassin sivutaskusta.

”Minulla ei ole aavistustakaan, kuka ovikelloani on sillä tavoin soittanut”, Katri sanoi, vaikka se ei ollut totta.

Aavistus hänellä oli, ja varsin voimallinen olikin.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa.”

Katri yritti mitata kahvia suodattimeen, mutta sekosi laskuissaan niin monta kertaa, että hänen oli istuttava hetkeksi alas. Jos summerinsoittajat tiesivät, missä hän asui, ei olisi kuin hetkistä kiinni, kun joku prätkäjengin partaveikoista seisoisi oven takana vaatimassa tuliaispussia, jonka sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan.

Laivalla oli käynnistetty tutkinta liittyen huumausaineisiin. Kaikki, jotka olivat olleet Tomin kanssa tekemisissä, kutsuttaisiin kuulusteluihin. Katri odotti kutsua saapua poliisilaitokselle. Siihen asti hän saisi olla rauhassa, tai rauhassa ja rauhassa. Miten rauhassa voisi olla kaiken sen jälkeen, mihin hän oli tietämättään sekaantunut?

Oliko hän edes tarkistanut Vincentiltä, oliko pussia koskaan haettu? Ei ollut, Katri totesi ja kurkotti ikkunaa kohti. Vincentin myymälän ikkunan edessä touhusi koko joukko haalaripukuisia miehiä.

”Herrasmiehiä. Oikein ovesta tulivat. Ei tarvinnut ikkunaa rikkoa. Hyvä niin, jos murrosta täytyy hyviä puolia etsiä. Voroille ei kelvannut yksikään mun liikkeen laatuäänitteistä. Ainut kadonnut juttu oli se sun tuoma pussi – ja mun Aerosmith-huppari”, Vincent puuskahti.

Katri katseli ympärilleen. Varsinaisia murron jälkiä ei näkynyt. Hän ystävänsä Vincentin äänilevykaupassa oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin. Katri olisi halunnut paeta paikalta, muttei paennut, vaan heitti Tomin pahoinpitelyn jälkeisenä päivänä julkaistun artikkelin Vincentin eteen.

Lukutuokion päätteeksi Vincent taittoi lehden sieväksi rullaksi ja ojensi sen takaisin.

”Okei, nyt on siis selvinnyt sellainen seikka, ettei pussukka sisältänyt isäpäivälahjaksi tarkoitettua partavettä. Mikä yllätys!” hän puuskahti ja tuijotti levykaupan nurkkaa niin kuin siellä olisi ollut muuta kuin pimeyttä ja pölyä.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat?”

Sitten hän kääntyi Katria kohti ja suuntasi läpitunkevan katseensa naista kohti.

”En halua tuomita, mutta sinut tuomitsen! Luuletko, että ruumiit tähän loppuvat? Sun takia mun pyhättöön on tunkeuduttu! Mä en ole koskaan muuta halunnut kuin kuunnella musaa, viettää rauhallisia hetkiä itseni seurassa! Ja nyt joku paskajalka on tunkeutunut mun alueelle!” Vincent karjui palavasilmäisenä.

Katri tunsi käpertyvänsä kokoon.

”En ihan oikeasti tiennyt, mitä siinä pussissa oli. Olen pahoillani kaikesta tästä”, Katri sai vaivoin sanotuksi.

Katri poistui liikkeestä vähin äänin, varmana siitä, ettei tulisi koskaan enää samaan kutsua yhteenkään Vincentin järjestämään tangomilongaan. Vincent oli periaatteen mies, joka tunsi vahvasti ja oli valmis nousemaan barrikadeille rakastamansa asian puolesta. Nyt hän oli myös mies, jonka ystävyyden Katri oli menettänyt. Se tuntui pahemmalta kuin bänät.

Katri palasi kotiinsa alakuloisena. Hän paloi halusta soittaa ihmiselle, jolle voisi luottamuksellisesti kertoa kaiken, mitä laivalla oli tapahtunut. Matsin viesti keskeytti Katrin epätoivoiset pohdinnat: Hejssan, mitä kuuluu? Ehtisitkö tavata? Voitaisiin käydä syömässä jossain kivassa paikassa tai vaikka mennä kävelylle? Pus och Kram, Mats.

Edellisyö Matsin seurassa oli ollut haaveiden täyttymys. Mats ei kuitenkaan tiennyt, mitä laivassa tapahtui. Hän lukeutui päällystöön, eikä hänen kuulunutkaan tietää jokaisesta pikkuasiasta, vaikkei hieroja Tomin huumausainekauppa pikkujuttu ollut, kaikkea muuta. Varmaa oli, Mats laittaisi orastavan suhteen poikki välittömästi, mikäli saisi vihiä siitä, millaiseen keitokseen Katri oli tietämättään sekaantunut.

Aamulla vielä, ennen laivan satamaan saapumista ja laukkujen pakkaamista, he olivat kävelleet pienen kierroksen kannella ja juoneet aamukahvit yhdessä messissä. Mats oli painottanut erityisen paljon sitä miten tärkeää oli olla rehellinen ja kertoa kaikki asiat. ”Mikään ei ole sellaista, mistä ei voi puhua!” mies painotti sanojaan puristamalla Katrin kättä itseään vasten. Miten hyvältä se olikaan tuntunut! Hetki oli ollut niin täydellinen.

Katri peitti kasvonsa kämmeniensä suojiin ja purskahti itkuun.

Myöhään illalla Katri rummutteli ikkunalautaa ja seurasi elämää kadulla. Kadut hänen asuntonsa alla muodostivat kolmion muodon, jonka keskiössä oli koirapuisto. Puistossa oli aina vipinää. Koiranulkoiluttajat seisoivat kädet taskuissa ja koirat juoksivat ympyrää ja nuuhkivat toistensa pyllyjä. Asuntoa vastapäätä olevalla kadunpätkässä ei ollut juuri muuta kuin liiketiloja ja virastoja, sekä jokunen rappu asuinhuoneistoja. Yhdessä niistä asui laiva-ajoilta tuttu tanssija, Milla, johon Katri aina silloin tällöin törmäsi elintarvikekioskin jonossa.

Milla oli yksi niistä tanssijoista jotka olivat olleet laivassa silloin kun M/S Fiestan sisaralus upposi. M/S Fiesta oli ollut pelastamaan saapuneiden laivojen joukossa ja yö oli ollut yhtä hornaa.

Hän ei koskaan unohtaisi hetkeä, jolloin Milla marssi hänen toimistonsa ovelle ja ilmoitti irtisanoutuneensa tanssiryhmän palveluksesta. ”Tämä purkki sentään pääsee perille!” hän puuskahti viimeisiksi sanoikseen.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!”

Katri muisti Stellan juorunneen että Milla odotti ensimmäistä lastaan nelikymppisenä. Niin ne vuodet kuluivat, toiset tajusivat tehdä muutoksia ajoissa. Jos Katrikin olisi liittynyt ulosmarssijoiden joukkoon, olisi hän säästynyt kaikilta murheilta, joita joutui nyt yksin miettimään. Ja yksin hän oli. Vuodet olivat kuluneet merillä. Hänellä ei ollut vakituista ihmissuhdetta, perheestä tai lapsista puhumattakaan. Katri hengitti syvään. Olo tuntui äkisti kovin raskaalta.

Katri haukotteli ja nojasi ikkunaan. Olisi tehnyt mieli mennä jo nukkumaan, mutta laivarytmiin tottunut keho ei vaipuisi unten maille kuin vasta aamuyön tunteina. Katri seurasi valkoiseen toppatakkiin pukeutunutta naista, joka ylitti suojatietä hitaasti, puolelta toiselta vaappuen ja askelsi kohti Vincentin vinyylin vieressä olevaa elintarvikekioskia. Katrin sydän pamppaili kiivaasti. Koirapuistoa kelmeästi valaisevien katulamppujen hailakassa valossa hän kyllä erotti kuka kävelijä oli. Sitten Katrille tuli kiire.

Milla seisoi Katrin edessä olkapäille ulottuvat hiukset kiiltäväksi harjattuna. Muhkea toppatakki oli auki ja paljasti Millan raskausajan kotiasun, mikä koostui vaaleanpunaisesta neuletakista ja trikoista. Ja vatsa! Se oli suuri ja sopi Millalle erinomaisesti, oli vaikea uskoa että hän oli joskus keikkunut lavalla verkkosukissa ja viuhkamainen sulkapäähine päässään.

”Onneksi olkoon, sinulle sopii raskaus!” Katri sanoi ja tarkoitti joka sanaa.

Milla hymyili onnellista hymyään.

”En tiedä siitä, on hormoneissa hyvätkin puolet! Katso tätä ihoa! Pinkeä ja sileä kuin kuningattaren peppu!” hän sanoi ja Katri myönsi hänen olevan oikeassa.

Milla oli tohkeissaan, kuten aina. Hän halasi Katria ja kutsui babyshowereihin.

”Eikö sellaisten juhlien pitäisi olla salaisuus?” Katri varmensi.

”Mä vihaan salaisuuksia, meillä pelataan avoimilla korteilla!” Milla sanoi ja ryhtyi valitsemaan irtokarkkeja.

”Avoimuus on aina hyvä asia...” Katri mutisi ja maksoi pikavauhtia ostoksensa, litra iskukuumennettua maitoa ja paketti näkkileipää.

Milla vilkaisi Katrin ostoksia ja hörähti nauruun.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

”Sulla on merimiesdieetti! Taidat olla edelleen enimmäkseen töissä ja laivan kokkien ruokinnassa, jos et tuon enempää viitsi kotiin kantaa. Kateeksi käy! Bingoa aamusta iltaan!” Milla nauraa hekotteli.

Ja kohta olen vankilankokkien ruokittavana, ellen osaa pelata tätä kierrosta oikein, Katri muistutti itseään. Kun Milla oli saanut huolellisesti karkki kerrallaan valitun irtokarkkikokoelmansa punnituksi ja uusimmat naistenlehdet kasaksi eteensä, hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Katriin.

”Kerro uusimmat laivajuorut!”

Ja Katri kertoi. Ensin hän käsitteli romanttiset suhteet, alkaneet ja päättyneet, sitten hän kuvaili nopeasti tanssiryhmän ja artistin uusimmat toilaukset. Milla kuunteli kaikkea tätä silmät säihkyen.

”Mitä sä tätä nykyä hommailet?” Katri heitti muka huolettomasti, sillä pitihän juristiasia varmistaa.

Ilme Millan kasvoilla muuttui.

”Olen juristi, ihmisoikeusjuttuja, heviä shittiä. En tiedä oikeasti, pystynkö palaamaan työhöni äitiysloman jälkeen. Kaikki se pahuus, mitä maailmassa tätä nykyä on...”Milla huokaisi ja pudisti päätään.

Hän suuntasi katseensa Katria kohti ja pudisti harteitaan.

Katria viilsi. Ei hän voisi kertoa Millalle, mihin oli sekaantunut. Nainenhan oli herkässä tilassa. Mutta ei se muuttanut Katrin tarvetta saada sanotuksi se, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Hän halusi kertoa, mihin hän oli tietämättään sekaantunut, ja että hän tarvitsi juridisia neuvoja. Hän tiesi, että oli väärin sekoittaa Millaa tähän soppaan, hän löytäisi kyllä lakiapua, kaupunki oli täynnä lakiasiaintoimistoja, Katri muistutti itseään ja heitti kahvimukin roskiin.

Milla ahmi karkkeja kaksin käsin.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken.”

”Tunnen itseni niin voimattomaksi, silti on pidettävä heikompien puolta. Mitä tästä muuten tulee?” Milla kysyi ja Katri nyökkäsi hiljaisena.

Katrikin jauhoi karkkia ja yritti päättää miten hän voisi kertoa Tomin makaavan teho-osastolla koomassa. Nyt oltiin vaarallisilla vesillä. Milla oli herkässä tilassa, viimeisillään raskaana. Mutta ei auttanut.

”Muistatko hieroja Tomin, sen kivan, aina ruskettuneen?” Katri kakaisi kesken Millan maailmantilapohdiskeluiden. Ilme Millan kasvoilla muuttui hetkessä.

”Mehän oltiin yhdessä! Tom oli mun laivahoito! Tiedän kaiken. Fernando soitti mulle!” Milla katsoi Katria tiukasti silmiin ja sitten Katri muisti.

Vuosia sitten Milla ja Tom olivat olleet pari. Milla pudisti päätään ja huokasi.

”En halua tietää, miten tämä asia vaikuttaa hänen äitiinsä. Tom oli äitinsä kultapoika, silmäterä. Naisparka, soitteli minulle vielä pitkään meidän erottua ja toivoi, että tulisin järkiini ja palaisimme yhteen. En voinut sanoa pojan elävän aika rankkaa kaksoiselämää. Tom veti ruohoa jo silloin, sanoin että olisi parempi lopettaa heti, ettei miedoista ole lyhyt matka koviin aineisiin, mutta jätkä vaan nauroi”, Milla sanoi.

Kioski oli pakkautunut täyteen juhlatuulella olevasta nuorisosta jonka kovaääninen keskustelu täytti ahtaat neliöt.

”Lähdetään!” Katri sanoi ja Milla seurasi häntä vaappuen ulos.

Vasta kadulla Katri sai sanottua asiansa. Milla tuijotti häntä hetkisen ajan sanattomana, sitten hän otti Katria käsivarresta kiinni ja talutti tämän kauniisti sisustettuun asuntoonsa.

Lainopillisten neuvojen jälkeen Katri teki pienen kävelykierroksen lähikortteleiden ympäri. Keho kävi edelleen laiva-aikaa ja mielessä hakkasivat risteilyohjelman rastit. Ei siitä mihinkään päässyt, hän tahtoi olla menossa johonkin, olla suorittamassa tehtävää, olla tärkeä jossain. Kuulua johonkin. Tuntea olevansa täysillä siellä missä hänen kuuluikin olla, elää omaa osaansa ilman kehoa pistelevää ulkopuolisuuden tunnetta.

Katri puristi maitolitraa ja näkkileipäpakettia kainaloonsa tiukemmin. Rakkautta. Oliko sellaista olemassakaan? Rakkautta, mikä lämmittäisi ja vakuuttaisi merenkävijän, oli turvallista nousta maihin. Jäädä paikoilleen.

Kotona Katri pyöritti sormeaan viinilasin reunaa pitkin. Milla oli antanut paljon ajateltavaa. Katrin pitäisi saada jotain kautta tietää, mikä oli Peten asema moottoripyöräjengin hierarkiassa. Lisäksi hänen pitäisi selvittää, miten laajaa Tomin toiminta laivassa oli ollut. Tärkeintä olisi kyetä todistamaan oma syyttömyytensä.

Kuluneet päivät olivat olleet stressaavia, mutta tapaaminen Millan kanssa oli antanut toivoa. Millalla oli hyvät verkostot, jos tutkinta käynnistyisi ja Katrin tunnustuksella niin tapahtuisi, osaisi Milla suositella juuri oikean juristin hänen oikeuksiaan puolustamaan. Edessä oli tehtävä, joka pelotti – piti kertoa totuus, mitään salaamatta.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Viini turrutti ja hukutti uhkakuvat, pyyhki pois mielikuvan hakatusta Tomista. Miehestä, joka oli ollut niin kaunis, elinvoimaa uhkuva, suuruudenhullu – ja tyhmä. Katri haukotteli. Keho oli raukea ja raskas. Elämä oli yhtäaikaisesti kurjaa ja hurjaa, täynnä käänteitä, ihmeitä ja ihania kohtaamisia.

Äkkiä Mats soitti. Katri otti kulauksen punaviiniä ja nautti suuhunsa leviävästä happamasta mausta ja nielua lämmittävästä jälkilämmöstä. Ruudulla välkehtivä nimi ankkuroi hänet hetkeksi paikkaan, missä hänelle tapahtui vain hyviä asioita. Sitten hän muisti, ettei ollut vastannut miehen aikaisemmin päivällä lähettämään viestiin. Katri otti vielä uuden kulauksen ja nappasi valokuvan kylpyvaahdon peittämästä rinnastaan ja painoi send.

Yöllä, muutaman viinilasillisen ja spontaanin videopuheluseksisession tainnuttamana Katri heräsi kovaan kolaukseen.

Katri kääntyi kyljelleen hitaasti. Meni hetki muistaa että hän oli kotona, että hän makasi omassa vuoteessaan. Ettei hän voisi hakata viereisessä hytissä nukkuvan laivapoliisin hytin seinää, tai saada avukseen riuskaotteista matkustajaa, vaan että hän oli kotonaan. Ja mitä hyvänsä rappukäytävässä oli meneillä, hänen olisi selvittävä siitä yksin.

Katri nuuhkaisi asunnossa leijailevaa tuoksua ja oli hetkessä täysin hereillä.

Eteisaulan katosta roikkuvan valaisimen luoma valonkajo ei ollut suuren suuri, mutta se oli riittävä. Katri näki, miten postiluukku aukesi vaakatasoon, ja miten luukun alta työntyi esiin käsi. Miehen sormuksin koristellut sormet kannattelivat otteessaan palavaa savuketta. Katri ponkaisi pystyyn ja syöksyi eteistä kohti.

Jatkuu ensi viikolla.