Me Naiset
|
Eppu Nuotio

Ailasta alkaa tuntua, että hän on hoitanut hommansa huolimattomasti.

Rehtori päivittää tilanteen opettajanhuoneessa poliisien lähdön jälkeen. Videotykin katoamista tutkitaan, eikä opetusvirasto ole luvannut uutta, ennen kuin asia on selvitetty.

Aila kaataa mukiinsa kahvia, lorauttaa sekaan runsaasti maitoa ja siirtyy seisomaan fläppitaulun viereen. Siihen on kirjoitettu oppitunteihin vaikuttavia tapahtumia: urheilupäivää, teatteriesitystä, virolaisen ystävyyskoulun vierailua. Osa niistä koskee Ailaakin, erityisesti häntä kiinnostaa ystävyyskoulun vierailu. Siitä hän puhuisi rehtorin kanssa heti, kun videotykkiasia on käsitelty.

Muutama opettaja on kovassa flunssassa, ja Aila tietää vanhastaan, että seuraavalla viikolla potilaita on lisää. Kun koulut alkavat, alkaa myös sairastelukierre. Suuressa joukossa taudit kiertävät tehokkaasti. Ja vaikka kaikki sen tietävät, harva pystyy jäämään kotiin siinä vaiheessa, kun on vasta kurkku hieman karkea ja alkava nuha. Vaikka juuri silloin pitäisi pysyä vuoteessa, ettei tulisi kipeäksi ja tartuttaisi muita. Mutta ihminen on pässi ja opettajakin on ihminen, Aila ajattelee.
Kukaan ei syytä Ailaa, mutta siitä huolimatta Ailasta alkaa rehtorin puhetta kuunnellessaan tuntua siltä, että hän on hoitanut hommansa jotenkin huolimattomasti. Jos videotykki voidaan varastaa noin vain, niin ei kai koulun turvallisuuskaan kovin hyvällä tolalla voi olla. Ja Ailahan se on, koulun
turvallisuusvastaava.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Yhden oppilaan tekemisiä tutkitaan. Poika on mukana ennen joulua ensi-iltansa saavassa esityksessä, jossa käytetään ennakkomainosten mukaan viittä videotykkiä”, rehtori sanoo. Hän mainitsee pojan nimenkin, mutta Ailan mielessä se ei yhdisty kenenkään kasvoihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Essi pyörii kotona ja miettii, mitä laittaisi päälle. Samaan aikaan on käynnissä melkoinen määrä muitakin toimintoja: Facebookissa roikkumista, suihkussa käymistä, leipien tekemistä, kalenterin pläräämistä ja kahvin juomista.

Taas on kiire, niin kuin jokaisena kouluaamuna. Herätyskello soi aina juuri sopivaan aikaan, mutta sängystä pääsee ylös vasta muutaman torkuttamisen ja kymmenen minuutin ”lepään vielä hetken” -fiilistelyn jälkeen. Parasta on, jos ensimmäisellä heräämisellä jaksaa laittaa stereot päälle ja voi uneksia viimeiset parikymmentä minuuttia rauhallisen musan tahdissa.

Viime aikoina Essi on nähnyt paljon vahvoja unia, ja joka kerta tuntuu yhtä ikävältä herätä niistä. Todellisuudessa on sellaisia yleisiä stressinaiheita ja negatiivisia fiiliksiä, joita unissa on vaikea kokea. Hoitamattomat asiat ja ihmissuhdeongelmat eivät ole läsnä, koska et itsekään ole. Ja jos todella hyvä tuuri käy, joinain harvinaisina hetkinä pystyy myös itse kontrolloimaan uniaan.

Essi tykkää nukkua. Ja välillä tuntuu, että olisi kiva nukkua kuin koalat, yli 20 tuntia päivässä. Silloin kaiken sen ajan, minkä olisi valveilla, voisi vain keitellä kahvia, syödä, kirjoitella, piirrellä, lukea kirjoja, polttaa tupakkaa ja hoitaa tarvittavat ystävyyssuhteet poistumatta kämpästä juuri lainkaan. Mutta jos tottuu nukkumaan paljon, on sängyn pohjalta päivä päivältä vaikeampi päästä ylös.

Essi on ollut univajeessa aivan liian kauan, monta kuukautta. Se vaikuttaa yleiseen olotilaan ärsyttävän paljon. Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, ettei mikään oikein kiinnosta. Ei vain ole energiaa. Ja vaikka tiedossa olisi minkälaista tapahtumaa ja tekemistä, mieluummin jäisi vain kotiin ja loikoilisi sängyssä koko päivän. Ehkä katsoisi leffan tai pari, söisi minttusuklaajäätelöä ja ottaisi rennosti. Se on parasta ajanvietettä tähän aikaan päivästä, kun kaikki kaverit vielä ovat jossain koulun suunnalla tai muissa menoissa, eikä mitään tapahdu kuitenkaan.

Ihminen tunnistaa väsymyksen siitä, ettei enää tajua mistään mitään. Olo on kuin aivokuolleella: niin koomainen, että sen huomaa vasta, kun löytää itsensä tunkemasta hiusharjaa tai kenkiä jääkaappiin. Essi tumppaa tupakan ja venyttelee kuin kissa. Pakko kai se on lähteä hoitamaan asioita ja mennä kouluun.

Essi menee sisään, avaa koneen ja tarkistaa lukujärjestyksen. Kemiaa, ruotsia, hypäri, ruokailu, matikkaa, liikuntaa. Tänään derivoidaan, niin kuin koko loppuviikko. Sitten on orgaanisia yhdisteryhmiä, ruotsin sijamuotoja ja squashia. Mitä vielä? Turhauttavaa tuhlata aikaa sellaiseen, mikä ei kiinnosta yhtään, Essi ajattelee. Rillipäinen matikanopettaja ja derivointi alkavat tulla jo korvista ulos, eikä mikään muukaan herätä häntä horroksesta.

Essin poissaolokiintiöt täyttyivät jo ajat sitten, eivätkä opettajillekaan enää mene läpi stoorit yllättävästä syysflunssasta tai koiran hautajaisista. Kaikki selitykset on jo annettu. Lisäksi on aivan liikaa kursseja, jotka ovat jääneet kesken palauttamattomien töiden takia.

Viime viikon jokaisena aamuna Essi jaksoi aina raahautua hyvissä ajoin koulun eteen, mutta hän ei silti koskaan päässyt tunneille asti. Mikä logiikka siinäkin on? Toisaalta, kun polttaa aamun kolmatta tupakkaa ja katselee sitä vanhaa, rumaa betonirakennusta, ei voi olla miettimättä muuta kuin lähikuppilan kahvia ja omaa rauhaa.

Lukion ääni ei rohkaise eikä kutsu puoleensa. Yleissivistävää, joopa joo. Mitäköhän sellaisella yleissivistyksellä sitten tekisi? Pärjäisi tietokilpailuissa tai täyttäisi sanaristikoita? Esiintyisi muita fiksumpana? Essi on saanut lukion alkamisen jälkeen paljon uusia frendejä vanhojen lisäksi. Aina sanotaan, että ihmissuhteet ovat tärkeintä elämässä, mutta eipä niille paljoa aikaa jätetä, kun elämä on yhtä juoksemista paikasta toiseen.

Koulun lähellä oleva kahvila on Essin elämän keskipiste, seurustelun päättymisen jälkeen entistä tärkeämpi. Useimmiten siellä on muitakin aamutokkurassa olevia lukiolaisia, jotka istuvat mielellään seuraan. Yksi poika ylemmältä luokalta, Esa, istuu aina samassa nurkkapöydässä, josta on hyvät näkymät sekä kadulle että ovelle. Esan seuraan voi luottaa, ja myös siihen, että saa kuulla mitä erikoisempia tarinoita tämän perheen seikkailuista maailmalla ja mystisistä yhteensattumista kohtalon kanssa.

Esa on varmaan patologinen valehtelija, mutta toisaalta: väliäkö sillä, ovatko tarinat totta, jos ne ovat hyviä. Aika usein kahvilassa hengailee myös koulun junioreita, jotka ovat juuri aloittaneet ja aivan huumassa kaikesta ja kaikista. Vähän ärsyttäviä tyyppejä. Mutta ihan hyvää seuraa joskus, ja mieluummin niidenkin juttuja kuuntelee kuin lukee monta viikkoa vanhoja iltapäivälehtiä.

Essi saa loputtoman vaiheilun jälkeen itsensä vihdoin valmiiksi ja lähtee ulos. Hän kävelee kiireellä autotallille, jonka eteen on jättänyt pyörän. Pyörä on Tapanin edesmenneeltä isältä saatu sinivalkoinen Tunturi VIP, jossa on kolme vaihdetta ja maailman parhaat jarrut. Täydellinen kulkuväline siis.

Tänään ulkona on myös paras mahdollinen sää, ja Essi päättää ottaa ilon irti pyöräilemällä kouluun vähän pidempää reittiä muutaman metsäpolun läpi. Ei hän ensimmäisille tunneille muutenkaan kuvitellut ehtivänsä.

Ensin Heikki nuuhkii autoa ja vasta sitten hän käsittää, että auto tuoksuu Irmalle. Menee vielä tovi ennen kuin hän tajuaa, että sen täytyy olla hänen paitansa, johon Irma on tuoksunsa tartuttanut.

Jossain vaiheessa iltaa Irmalle tuli kylmä, ja Heikki lainasi hänelle villapaitaansa. Nyt Heikistä tuntuu kuin Irma istuisi hänen vieressään autossa. On niitä huonompiakin fiiliksiä ollut, Heikki ajattelee nähdessään naamansa peruutuspeilistä.

Sen takia Heikki siis ei ole soittanut eikä käynyt, Aila ajattelee penkoessaan löytötavaralaatikkoa. Heikillä on uusi naisystävä.
Luukun takana seisova, kadonnutta huiviaan etsivä tyttö on niin niukasti pukeutunut, että Ailan tekisi mieli antaa tälle laatikossa olevien vaatteiden joukosta villapaita ja tuulipuvun housut. Aila kuitenkin tietää, että tyttö ei lämpökerrastoja huolisi.  Oli niitä minihameita ja mikrosortseja Ailan nuoruudessakin, ja luultavasti aikuiset ihmettelivät silloinkin, kuinka kukaan saattoi kulkea julkisella paikalla vaatteessa, josta näytti puuttuvan puolet. Ja taisivat nuoret silloinkin yhtä vähät välittää aikuisten pukeutumisvinkeistä.   

”Ei sitä huivia kuule täällä ole”, Aila pahoittelee ja aikoo vielä jatkaa lausettaan, mutta tyttö heittää ilmaan sähähtävän pikkuveen ja häipyy. On ulkona koulusta ennen kuin Aila ehtii edes ylös tuolistaan. Aila katsoo tytön perään. Muistaa tämän kyllä, vaikka tyttö onkin ollut paljon poissa, käynyt koulussa vain kääntymässä.

Ailalle tyttö on jäänyt mieleen siitä, kun tämä heti ensimmäisellä kouluviikolla riiteli poikaystävänsä kanssa kesken päivän. Nuoret sulkeutuivat invavessaan, ja kun tyttö lopulta tuli ulos, Aila näki, että tämä oli itkenyt. Aila ei voinut estää ajatuksiaan luisumista kohti omia kouluvuosiaan. Sitä, miten hän lintsasi kemian kaksoistunnilta, juoksi apteekkiin ja teki raskaustestin. Ja kuinka hän itki nähtyään sen tuloksen: positiivinen! Aila tuijotti testipuikkoa ja näki kätensä vapisevan. Vessan haju kuvotti häntä, ja hän meni ulos. Työnsi puikon anorakkinsa taskuun ja käveli virran rantaan.

Silloin testin tulos tuntui pelkästään negatiiviselta, mutta positiivinenhan se on ollut. Lapsi, joka syntyi ilman suunnittelua, koulu, joka tuli käytyä loppuun hieman eri tavalla, ja haaveet, jotka todellisuus vaihtoi toisiksi. Heikki on parasta, mitä Ailan elämässä on ollut. Ja siksi jokainen hetki, jolloin hän käsittää olevansa Heikin elämän sisäpiirin ulkopuolella, tuntuu kummallisen kirveltävältä.

Se, että Heikillä on naisystävä, on Ailasta pelkästään mukavaa, tietenkin. Heikki on hyvä poika, ja Ailasta on ollut ihmeellistä, että tämä on aina yksin. Luulisi, että tällaisessa väkivaltaisessa ja epävarmassa maailmassa olisi kunnon miehille kysyntää. Tietenkin Aila on iloinen, että Heikillä on joku, mutta siitä huolimatta hänellä on ollut koko päivän kummallisen apea olo. Eikä sitä paranna se, ettei Heikki vastaa hänen puheluihinsa.

Vatsatautiepidemian laajuus selviää Heikille kierroksen aikana. Useampi vanhuksista epäilee saaneensa ruokamyrkytyksen ja kieltäytyy ottamasta ruoka-annostaan vastaan. Heikki soittaa Irmalle ja raportoi tilanteesta.

”Oh, shit”, Irma sanoo ja Heikki ilmaisee olevansa täysin samaa mieltä. ”Ainakin kolme on jo tiputuksessa törmäyskeskuksessa.” He kumpikin tietävät, ettei asia jää heidän välisekseen. He toivovat, että kyseessä olisi kaupunkiin rantautunut vatsatauti eikä ruokamyrkytys.  

Irma sanoo menevänsä kampaajalle töiden jälkeen ja päättäneensä leikkauttaa lyhyen poikatukan. ”Aha”, Heikki tokaisee. ”Ja sullako ei ole mitään sitä vastaan?” Irma kysyy, eikä Heikki ymmärrä. ”Mitä vastaan?” Heikki ihmettelee. ”Poikatukkaa!” Irma nauraa. ”Yleensä miehet ei halua, että naiset leikkaavat hiuksensa lyhyiksi.”

Heikki ei käsitä, miten Irman hiusten pituus kuuluisi millään tavalla hänelle. Hän ei kuitenkaan ala keskustella asiasta sen enempää vaan yrittää saada sanotuksi jotakin kaunista puhelun lopuksi. Mutta kankeasti se käy, kun ei kauneuksien lateluun ole koulutusta.

Heikki tietää, että jotkut sanovat puhelun päätteeksi ”Pus!”, toiset ”Pusipusi” ja jotkut kolmannet toteavat rakastavansa, mutta hänestä sellainen tuntuu ylimitoitetulta heidän tilanteessaan. ”Soita sitten, kun olet vapaa”, Heikki sanoo. ”Tai jos kuulet kurakeissistä jotakin.” Irman mielestä se on ilmeisen sopiva lopetus, koska viimeinen asia, minkä Heikki kuulee ennen kuin painaa punaisen luurin kuvaa, on Irman nauru.

Heikki matelee autolla kohti Pitäjänmäen liikenneympyrää. Vihdintiellä sattuneen onnettomuuden vuoksi liikenne on ruuhkaantunut, eikä jono liiku juuri lainkaan. Pyöräilijät painelevat ohi, samoin kävelijät. Kolmen koiran kanssa kulkeva nainen puikkelehtii autojen välistä tien yli. Heikki on miettinyt koiran hankintaa jo pidempään, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Kun kotona ei ole ketään odottamassa, on helpompi tehdä, mitä huvittaa.

Puhelin piippaa viestin merkiksi. Heikki nappaa sen käteensä. Kolme viestiä vastaajassa. Heikki tietää, keneltä ne ovat. Äiti on soittanut kolme kertaa ja jättänyt takuulla joka kerta myös viestin. Vastaajassa äiti pyytää soittamaan: ”Kun ei ehditty siinä puhua oikein mitään. Mukavanoloinen se sinun naisystäväsi.” Äiti yrittää vaihtaa puheenaihetta: ”Se oli muuten hyvä filmi se tanskalainen.” Äiti selittää: ”Se minun ystäväni Tapani sanoi, että sinä vaikutit mukavalta.”

Niin varmaan sanoi joo, Heikki ajattelee sulkiessaan puhelimen. Tapani näyttää ilmaantuneen Ailan elämään suuresta tyhjyydestä. Heikki ei ole koskaan kuvitellut äitinsä käyvän ravintoloissa miesten kanssa. Eikä hän ole kyllä kuvitellut äidin tekevän mitään muutakaan miesten kanssa. Tämä on vaikuttanut immuunilta miesten huomiolle.

Joskus lapsena se harmitti Heikkiä, joka olisi mieluusti ottanut mukavan miehen mukaansa vanhempainiltoihin. Teininä isän puuttuminen oli pelkästään kätevää. Eipä ollut äijää karjumassa ovella kaljoitteluillan jälkeen. Ailan kanssa on ollut aina melko helppoa. Ärsyttävää tietenkin, ja aika ajoin äärimmäisen rasittavaa, mutta ei jatkuvaa karjalankannasta.

Ja nyt äidillä on mies, jonka kanssa tämä käy elokuvissa ja ravintolassa. Heikki ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

Tapani ajaa Helsingistä Porvoota kohti täydellä bussilla. Yleensä hän ajaa eri reittiä, mutta tänään on pakko tuurata Makea, joka on saanut syystaudin ja makaa kotona lepäämässä. Porvoo–Helsinki-reittiä on mukava ajella. Tiet ovat hyvässä kunnossa, eikä tietöitä yleensä ole. Maisematkin miellyttävät. Paljon peltoja, latoja, metsiä ja vanhaa kunnon Suomi-meininkiä.

Kilometrejä kertyy päivässä vajaat kuusisataa, ja radiosta ehtii kuulla yli sata kappaletta päivässä. Tosin Radio Helsinki ja muut paremmat kanavat kuuluvat vasta Sipoon jälkeen, joten päivittäin on pakko kuunnella myös iso määrä huonoa musiikkia. Soittolistoja Tapani ei yksinkertaisesti jaksa. Sitä ei huomaa satunnainen radion kuuntelija, mutta jos kuuntelee päivittäin monta tuntia soittolistaradioita, kuulee samat kappaleet kymmeniä kertoja päivässä. Ja harmittavan usein käy niin, että sen sijaan, että alkaisi pitää lauluista, ne alkavatkin ottaa otsaluuhun.

Syksyinen harmaus ja koleus on tänä aamuna poissa, ja ulkona on raikas ja aurinkoinen sää. Metsän tuoksun voi aistia kaikkialla. Tapanista se yksi parhaista asioista maailmassa.  Hän pitää kaupungissa asumisesta, mutta välillä on päästävä sinne, minne ihminen ei ole rakentanut lasikattoisia konttoreitaan. Bussia ajaessaan hän nuuhkii luontoa aina, kun pysähtyy ja auttaa asiakkaita matkalaukkujen kanssa. Äskeisellä pysäkillä tuli havupuiden tuulahdus ja sen jälkeen saunan tervainen tuoksu. Nämä ovat syksyn parhaita päiviä, Tapani miettii ja hymyilee.  

Ei onni tule odottelemalla, se on omin käsin tehtävä. Sellaisen lauseen Tapani muistaa jostakin lukeneensa, ja vasta nyt hän käsittää, mitä se tarkoittaa. Tapani on ylpeä itsestään: hän ylitti omat kynnyksensä ja meni kuin menikin puhumaan Ailan kanssa. Sai rykäistyä itsensä irti tapojensa liisteristä ja kysyttyä naista ruokaseurakseen. Se, että Aila vielä osoittautui vapaaksi ja halukkaaksi tutustumaan, on ällistyttävää.

Nyt Tapani on tavannut jo Ailan pojankin. Pikaisesti vain, mutta kumminkin. Eipä siinäkään vaikeuksia ollut, käsipäivää sanottiin ja silmiin katsottiin niin kuin aikuiset ainakin. Sen jälkeen Heikki esitteli heille naisystävänsä. Tapania olisi naurattanut Ailan yllättynyt ilme, mutta hän ei arvannut nauraa ääneen, kun ei Heikin huumorintajusta ollut tarkempaa tietoa.

Aila ei halunnutkaan jäädä siihen ravintolaan, käväisi vain naistenhuoneessa. Sitten he siirtyivät parin korttelin päähän. Kadulla Aila pyysi Tapanilta anteeksi suunnitelmien muutosta. ”Kiva paikkahan se oli, mutta ajattelin, ettei Heikistä vaan tunnu, että kyttään sen tekemisiä.” Tapani tajusi heti, mitä Aila tarkoitti. Jos he olisivat jääneet ravintolaan, olisi Heikille saattanut tulla sellainen olo, että hänen pitäisi pyytää heidät samaan pöytään. Aila hoiti tilanteen mallikkaasti.

Sen huomasi kyllä, että poika on Ailalle todella tärkeä. Elokuvan sijaan he puhuivatkin lapsista siellä kulmakuppilassa. Ensiksi Heikistä ja siitä, millainen tämä oli pienenä ja miten laski hiihtokilpailuissa puuta päin. Heikin koulunkäynnistä ja tyttöystävistä ja sitten Tapanin Essistä.

Tapani tunnusti suoraan olevansa välillä hyvinkin ymmällään tytön kasvamisen kanssa. Mielialat vaihtuvat ja ulkonäkö muuttuu niin kovaa vauhtia, että ei meinaa tunnistaa tyttöä siksi samaksi, jonka tekemiseen on itse aktiivisesti osallistunut.

Aila sanoi naiseksi kasvamisen myrskyjen olevan niin suuria, ettei niitä voikaan ymmärtää. ”Minä olin sinun tyttäresi ikäisenä jo raskaana. Voi hyvänen aika! Nuoruus on hankalaa. Aikuinen voi vain olla läsnä ja apuna.” Tapani suukotti Ailaa ja pyysi tätä kylään tapaamaan tytärtään. ”Tytölle tekisi hyvää tavata joku selväpäinen naisihminenkin. Kun tällaisen mörrin kanssa joutuu elämään.”

He sopivat sunnuntailounaasta, vaikka Tapani olisikin mielellään taluttanut Ailan Essin sängyn viereen siltä istumalta. Aila otti Tapania kädestä ja sanoi, että hänellä on parempi ehdotus. ”Mennään meille.”  Oli jo  myöhä, ja Tapanin olisi pitänyt mennä kotiin, mutta kuka hullu nyt järkeään kuuntelee sellaisessa tilanteessa.

Tapani sanoi soittavansa Essille ja soittikin, mutta Essi ei vastannut. Tapani arveli tytön olevan suihkussa niin kuin aina ennen nukkumaanmenoa. Tapani laittoi tyttärelleen tekstiviestin, ilmoitti menevänsä vielä kaverinsa luokse. Ja sehän oli ihan totta. Sunnuntaina Essille sitten selviäisi, minkälaisen kaverin luona isä viipyi yömyöhään.

He kävelivät käsi kädessä Ailan luo, ja Tapani ihmettelee, miten luontevasti sekin on käynyt: toisen koskettaminen. Tapani oli arvellut taitojensa sillä saralla ruostuneen pahemman kerran, mutta Aila ei näytä panevan pahakseen, vaikkei kaikki menekään niin kuin romanttisissa elokuvissa. Viulut eivät soi eivätkä tähdenlennot sinkoile, he vain sovittavat askeleensa toisen askeliin.

Mikä nainen se Aila onkaan, Tapani ajattelee nostaessaan vauvanvaunuja autoon. Hyvä keskustelukumppani ja itsenäinen ihminen, joka osaa myös olla puhumatta. Se on Tapanille helpotus, koska hän on itse varsin hiljainen kaveri. Ihmissuhteissa on tärkeää, että voi välillä pitää suunsa kiinni. Silloin säästyy suurelta määrältä ei-niin-tärkeää informaatiota, jota ei kuitenkaan ehtisi käsitellä. Toimivan parisuhteen mittari on se, että pystyy olemaan rakastamansa ihmisen kanssa samassa huoneessa tuntikausia puhumatta sanaakaan – eikä tilanteessa ole kummankaan kannalta mitään vaivaannuttavaa.

Ailan kotona paljastui sekin bonusasia, että Ailalla on hyvä maku musiikin ja elokuvien suhteen. Yllättävän paljon heillä oli yhteisiäkin lempielokuvia. Niistä oli mukava keskustella ja humaltua hiukan samalla. Joka puolella maailmaa viinipullot tyhjenevät, kun ihmiset puhuvat elokuvasta taiteenlajina. Aina tulee mieleen vielä se ja se filmi, ja keskustelua on vaikea siirtää enää muihin aiheisiin, koska elokuvista on yksinkertaisesti mukava puhua. Se on harmitonta puhetta mutta parhaimmillaan – ja pahimmillaan – myös raivokasta vaahtoamista.

Tapani ei itse ole kovin aggressiivinen väittelijä. Hän on sopeutuvainen puhuja ja myös valmis kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ajatuksiaan. Hän pysyy mieluummin taka-alalla kuin dominoi keskustelua. Aila on aika samanlainen, mutta toisaalta he ovat tunteneet vasta pari päivää. Mistä sitä tietää, millainen piru rauhallisen ulkokuoren alla asuu? Tapani naurahtaa ajatukselleen kaartaessaan pysäkille, jossa seisoo mustiin pukeutunut goottityttö. Kyllä Aila varmaan aika rauhallinen on, ja sehän sopii. Sitten meitä on kaksi.

Kiihkeiden elokuvakeskusteluiden välissä Aila ravasi vaihtamassa uutta vinyyliä soittimeensa. Hän soitti Neil Youngin ensimmäistä albumia ja Paul Simonin vanhoja soololevyjä. Todella hyvä, Tapani ajatteli. Olisi hirveää, jos nainen kuuntelisi vain kamalaa musiikkia. Kyllä musiikkimaku kertoo ihmisestä jotain, ja Tapanin mieltä lämmitti se, että Aila halusi soittaa itselleen tärkeitä levyjä.

Musiikin kuuntelun lomassa Aila loihti yöpalan, johon kuului punasipulilla, pekonilla ja timjamilla maustettua perunamuusia, keitettyjä kasviksia ja pihvit, jotka olivat kypsyysasteeltaan lähes raa’at. Tapani on raa’an ruuan ystävä, ja hän lupasi kokata Ailalle sunnuntaina tartar-pihvin kapristen ja munankeltuaisen kera. Mausta saa hyvän, jos jauhelihan muussaamisvaiheessa lisää worchester-kastiketta, mustapippuria, suolaa, sitruunaa, sipulinviipaleita ja konjakinmakuista sinappia. Täydelliset tartar-pihvit ovat yksi niistä viidestä ruokalajista, jotka Tapani osaa kokata ilman naisen apua.

Vaikka Tapani ja Aila eivät ole vielä päässeet keskusteluissaan niin syville vesille kuin mahdollisuuksia olisi, on selvää, että homma toimii. Yhden illan voi vielä teeskennellä, mutta toisena yhteensopimattomuus jo paljastuisi. Tapani tietää, että heillä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Ja kaksi iltaa on vasta hyvin vähän. Kyllä tässä ihmiselämässä on tarpeeksi aikaa tutustua. Mikä parasta, Aila on rento nainen, joka suhtautuu Tapaniin ilman ennakko-oletuksia. Ailassa korostuvat monet ominaisuudet, joita Tapani arvostaa naisessa. Ja lisäksi Ailalla on lämmin syli.

Tapanin tämän tästä Ailaan eksyvät ajatukset keskeytyvät, kun Essin opettaja soittaa ja kysyy, onko hän pahassa paikassa. ”Porvoon linja-autoasemalle juuri saavuttiin”, Tapani sanoo ja kysyy, mitä asiaa opettajalla on. Ryhmänvalvoja sanoo olevansa huolissaan Essin jatkuvista poissaoloista.

Ilma tuntuu yhtäkkiä melkein kesäiseltä, ja Aila päättää kävellä kotiin. Tai ainakin keskustaan. Heikki ei ole soittanut Ailan soittopyynnöistä huolimatta, ja hän päättää poiketa pojan luona ennen kotiinmenoa.

Siistijöiden esimies Helena, jonka kanssa Aila kävi koko edellistalven jumpassa, juoksee Ailan kiinni ja kehuu tämän uutta ulkomuotoa. Aila ei käsitä, mistä Helena puhuu. ”Grammalleen saman verran painan, eikä mitään muutakaan restauraatiota ole tehty.”

Helena ei usko Ailaa, sanoo tämän ihon hehkuvan ja uuden kampauksen tekevän Ailasta kymmenen vuotta nuoremman näköisen. Aila naurahtaa, että mistään kampauksesta ei kyllä ole tietoakaan. Hän on vain alkanut pitää hiuksiaan auki. Helena kehuu niin vuolaasti Ailan hiusten sävyä ja kiiltoa, että Ailaa alkaa melkein nolottaa. ”Höpöhöpö”, Aila huiskaisee ja kysyy, joko Helena on aloittanut kylmä­uinnin. Helena ei luovuta. ”Onko sulla joku mies kierroksessa?” hän kysyy. ”Ei ole”, Aila sanoo ennen kuin ehtii edes ajatella asiaa.

Ja kun hän sitten ajattelee, hän toteaa mielessään, ettei Tapani ole hänellä mitenkään kierroksessa. Eikä hän osaisi miehestä muutenkaan selittää Helenalle eikä kenellekään vieraalle. Ensin hän haluaa puhua Heikin kanssa, kertoa pojalleen, miten he Tapanin kanssa tapasivat ja miten iloinen hän on siitä, että hänellä on Tapanin kaltainen ystävä. Sitä, että hän on jo ehtinyt ajatella pitkälle eteenpäinkin, Aila ei sano Heikille eikä edes Tapanille. Hänet on toistuvilla pettymyksillä koulittu, ja siksi hän pitää hauraimmat haaveista itsellään.  

Essi ei usko silmiään, kun hän näkee puhelimensa näytöllä Timon nimen. Entinen poikaystävä soittaa. Essi on viikon aikana laittanut Timolle vaikka kuinka monta viestiä, mutta Timo ei ole vastannut yhteenkään.

Nyt Timo soittaa ja Essi vastaa, vaikka hänen tekisikin mieli haistattaa Timolle pitkät. ”Ne mun e-pillerit, idiootti”, Essi sanoo, ennen kuin Timo ehtii äännähtääkään. Essi on ollut syömättä pillereitä aivan liian monta päivää.

Timo lupaa tuoda ne. Sanoo voivansa tulla vaikka heti. Puolen tunnin päästä, jos Essi vain on kotona. ”Ja sit mä otan samalla sen Sampon urheilukassin, joka jäi sinne sillon, kun oltiin teillä saunomassa. Se on teidän varastossa. Siinä on Sampon jääkiekkokamppeet, ja se tarttee ne.” ”Täällä on sun vaatteitaskin”, Essi sanoo. ”Mä meinasin viedä ne jo Uffin laatikkoon. Mä haluun ne pois täältä.”

Mä oon niin voittaja, Essi ajattelee lopetettuaan puhelun. En ruvennut itkemään enkä riitelemään. Essi menee vessaan, katsoo itseään peilistä ja kaivaa meikkipussin esiin. Hän haluaa olla tyrmäävä Timon tullessa. Essi riisuu metsäretkiasusteensa ja laittaa äitinsä vanhan mekon päälle. Se on kuusikymmentäluvun Mary Quant, joka istuu Essille kuin hansikas. Hän tietää näyttävänsä hyvältä.

Essi harjaa hiuksensa, kierrättää etuhiuksista niskaa kohti menevän palmikon ja laittaa värikkään pinnin sen päälle. Sitten hän avaa vaatekaappinsa ja vetää kaikki Timon vaatteet ulos. Antaa niiden pudota lattialle, talloo niitä jalkoihinsa. Hän hakee Sampon kassin varastosta, raahaa sen huoneeseensa ja avaa vetoketjun. Hänen tarkoituksenaan on sulloa Timon vaatteet jääkiekkokamojen päälle, mutta laukussa ei olekaan luistimia. Siellä on videotykki.

Heikki on suihkussa, kun ovikello soi. Irma kietoo lakanan ympärilleen mennessään avaamaan. Oven takana seisoo Heikin äiti muovikassit käsissään. Irma on nähnyt hämmentyneitä ihmisiä aiemminkin, eikä hän jää sanattomaksi vaan pyytää Ailan sisään. ”Mä sanon Heikille, että sä tulit, ja vedän samalla vaatteet päälle. Käy sä istumaan. Meillä on lasagne uunissa. Saat ihan kohta ruokaa.”

Aila haluaisi peruuttaa takaisin käytävään, mutta eihän ihminen peruuta. Ihminen menee eteenpäin, vaikka miten olisi eksynyt hakkuualueelle, jonka alle tuttu maisema on kadonnut. Aila kävelee keittiöön, kuulee Irman naurun kylpyhuoneen ovelta, Heikin naurahduksen ja oman verensä kohinan. Aila laskee kassit lattialle ja miettii, mitä Irma mahtaa ajatella siitä, että liki kolmekymppisen miehen äiti kantaa pojalleen tarjousruokaa ja vessapaperia.

Essin puhelin on kiinni, eikä tyttö ole kotona. Keittiön pöydällä ei ole lappua. Tapani menee Essin huoneen ovelle ja katsoo sisään. Vaatteita ja roskia on pitkin lattiaa, likaisia astioita pinoina työpöydällä. Huone haisee ummehtuneelta, ja Tapani avaa ikkunan ennen kuin menee pois.

Essi on poissa koko illan. Kun kello tulee yksitoista eikä tyttö vieläkään ole kotona, Tapania alkaa ahdistaa. Jos Essille on sattunut jotakin?

Tapani ei tiedä, kenelle soittaisi ja mistä tyttöä etsisi. Hän tuntee Essin kaverit ulkonäöltä mutta ei tiedä heidän sukunimiään eikä puhelinnumeroitaan. Niinpä hän soittaa Ailalle ja kysyy, mitä hänen pitäisi tehdä. ”Sinun pitäisi vain mennä nukkumaan”, Aila sanoo. ”Mutta enhän minäkään osannut nukkua silloin, kun Heikki aloitti ne yöjuoksunsa, vaikka siihen asti olin nukkunut aina kuin tukki.”

Sitten Aila pyytää Tapania laittamaan teeveden tulelle ja ilmoittaa tulevansa Tapanin seuraksi valvomaan. ”Minä valvon täällä ja sinä valvot siellä. Koskaan en ole minnekään taksilla yöllä ajellut, mutta nyt ajattelin, että jos tilaisin pirssin tuohon, heittäisin takin yöpuvun päälle ja tulisin sinne.”
”Tule”, Tapani sanoo. ”Rakas, tule.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla