Essi huomaa Tapanin tekstiviestin vasta aamulla, kun puhelin on latautunut.

”Mulla menee myöhään. Älä turhaan odottele, mene vaan nukkumaan niin jaksat aamulla nousta kouluun. Isä.” Essi oli hiipinyt kotiin vasta kahden jälkeen, eikä hänelle ole tullut mieleenkään, ettei isä olisi ollut kotona. Missä se muka keskellä yötä olisi ollut?

Niitäkin aamuja on, jolloin kaupunki ottaa kaduilleen astujan ystävällisesti vastaan. Haistattelijat ja ilonpilaajat viettävät ansaittua vapaapäivää, tietyö ei sotke suunniteltua reittiä, eikä linja-auto ole myöhässä eikä edes täynnä. Sellaisina aamuina ihminen tuntee selviävänsä elämästä, sen eteen lykkäämistä, haasteiksi kutsumista mutkista. Kaikki tuntuu hyvinkin mahdolliselta aamuina, joina mieltä ei hierrä edes se, jäikö kahvin­keitin päälle.

Miten paljon onnen tunteita ja mitkä määrät murhetta kaupungin kokoisessa kattilassa poriseekaan, ja miten vähän me loppujen lopuksi toisistamme tiedämme. Tuskin paljonkaan sen enempää kuin Aila Salminen pojastaan Heikistä ja Heikki äidistään. Heille kummallekin aamu on pitkästä, pitkästä aikaa täynnä kutinaa ja odotusta. 

Aila ei ajattele poikaansa, ei juuri nyt, kun hän kampaa hiuk­siaan peilin edessä. Hän ajattelee Tapania ja Tapanin möreää naurua, suurikokoisia käsiä ja sitä, miten mies muitta mutkitta tempaisi hänet syliinsä eroamisen hetkellä. Kun Aila pääsee syleilyyn asti, hän laskee harjan käsistään ja menee keittiöön juomaan kylmää vettä.

Hän juo koko lasillisen yhteen menoon, pesee vielä kasvonsakin ja kuivaa ne keittiöpyyhkeeseen ennen kuin huuhtelee lasin ja nostaa sen kuivauskaappiin. Sitten hän vain hengittää ja antaa muiston liukua päästä varpaisiin.

Pettymyksiin tottuneelle ihmiselle todistusaineisto siitä, että onnea ylipäätään vielä on olemassa, tuntuu ihmeeltä, paljon sattumaa ja onnenpotkua suuremmalta.

Aila ottaa kiinni tiskipöydän reunasta muistaessaan ne muutamat onnettomat suhteentapaiset, joita hänellä on aikuisen elämänsä aikana ollut. Miehet, joita hän ei ole kehdannut esitellä pojalleen, ja suhteet, joissa hän ei ole osannut rentoutua hetkeksikään.

Tapanin kanssa Aila oli täysin rento alusta asti. Ensin Ailalla ei tosin ollut aavistustakaan, että mies oli huomannut hänet ja katseli hänen nukkumistaan. Ailaa naurattaa ja nolottaa, kun hän muistaa, miten Tapani kertoi hänen linja-autounistaan. ”Nökötit siinä ikkunaa vasten ja kuola valui suupielestä niin kuin lapsella.” Romanttista, Aila ajattelee.

Heikki ja hänen äitinsä eivät ole olleet yhtä aikaa onnellisia kovinkaan monta kertaa sitten Heikin lapsuuden.

Äitien ja lasten onnenhetket eivät aina osu täsmällisesti yhteen. Aina on jokin särö, jommankumman mieltä kalvaa jokin. Kun äiti järjestää tohkeissaan lapselle juhlat ja on iloinen siitä, että on saanut rahat säästettyä ja lahjat ostettua, saattaa lapsi mielessään sadatella, että juuri se ilta pitää viettää äidin kanssa, vaikka kaikki muut ovat jossakin pitämässä hauskaa. Tai kun poika kerrankin järjestää äidille jotakin, niin äidin päätä särkee, itku on herkässä, paahtopaistista tulee liian kuivaa ja se vaatekaapin ainoa kelvollinen vaate ei enää mahdukaan päälle.
Ja niin ilma pääsee ulos juhlapallosta, ja se käytetyn kondomin näköinen lurppa jää sohvan alle. Sieltä se löytyy pölyllä marinoituna vasta, kun poika muuttaa omaan kotiinsa ja äiti antaa hänelle vanhan sohvansa.

Mutta nyt Heikki ja hänen äitinsä ovat kumpikin onnellisia. He kulkevat samassa kaupungissa kuin tyytyväiset ihmiset kulkevat: tavallista reippaammin, tavallista herkemmin hymyillen. Itse asiassa Heikki ajaa äitinsä ohi mutta ei tunnista tätä, sillä äidillä on hiukset auki. Aila Salminen ei pidä hiuksiaan koskaan auki. Siksi Heikille ei tule mieleenkään, että nainen, joka juoksee suojatien yli ruskea tukka hulmuten, olisi hänen äitinsä.

Aila istuu vahtimestarin kopissa ja katsoo kelloa. Koppi on ahdas, ja sen seinät ovat täynnä post-it-lappuja, julisteita ja aikatauluja. Sisustus on minimaalinen: pöytä, tuoli, pieni ruskea kahvinkeitin, stereot sekä Ailan kotoaan kuljettama aloe vera -kasvi. Kolme vuotta vanha bonsai-puu kuoli viime joululomalla, kun toinen vahtimestareista kasteli sitä liikaa. Sen jälkeen oli parempi hankkia jokin helpommin hoidettava kasvi.

On mielenkiintoista, kuinka paljon ihminen kiintyy kasveihinsa. Niistä tulee ystäviä ja niiden hyvinvoinnista tärkeää. Se on hyvä ystävyyssuhde, molemminpuolista huolenpitoa. Kasvit kuuntelevat ja antavat energiaa pimeinä syys­iltoina, ja vastapainona annat niille oikeanlaista multaa, lannoitteita ja vettä. Elämästään voi kevyesti uhrata vaikka kymmenen vuotta puutarhurina olemiseen.

Aila ja muut vahtimestarit ovat jo vuosikausia puhuneet koulun henkilökunnan kehityskeskusteluissa, kuinka vahtimestarin tiloja pitäisi laajentaa viihtyvyyden ja stressittömyyden lisäämiseksi. Koko ajan tuntuu, että polvet ovat suussa ja tila loppuu kesken. Kopissa on myös huono ilma, ja varsinkin keväällä ja kesäisin tuntuu, ettei se vaihdu ollenkaan.

Kokouksissa aina todetaan, että vahtimestareiden viihtyvyys on koko henkilökunnan ja oppilaiden kannalta tärkeää, että asia viedään eteenpäin ja blaablaablaa. Mitään ei kuitenkaan ikinä tapahdu, sen sekä Aila että koulun johtokunnan jäsenet tietävät.

Aila ei koskaan istuisi kokouksissa, jos ei olisi pakko. Se on sellaista sosiaalista peliä, jossa hymyillään ja nyökkäillään mutta kellään ei oikeasti ole pienintäkään aavistusta siitä, missä mennään. Pari kahvikupillista ja porkkana­kakku eivät pelasta
eivätkä kompensoi sitä höpön­löpön määrää. Ailan voimille ottavat eniten opettajat, joilla on aivan liikaa visioita, mutta mitään niistä ei ole ajateltu käytännön tasolla.

Tänään aika kuluu hitaasti, kun on jotain, mitä odottaa. Ailan ajatukset ovat vieläkin eilisessä, ja olo tuntuu kerta kaikkiaan oudolta. Tapahtuiko kaikki oikeasti? Aila ei ole vieläkään uskoa iltaa todeksi. Onneksi ei tarvitse enää monta tuntia availla näitä ovia, hän ajattelee ja laittaa Françoise Hardyn kokoelman soimaan. Se on yksi harvoista levyistä, joita Aila jaksaa kuunnella vuodesta toiseen. Levyssä on nostalginen tunnelma, varsinkin, kun Françoisen alle 18-vuotiaana säveltämä Tous les Garçons et Les Filles alkaa soida.

Ailan isä soitti tuota kappaletta, kun Aila oli pieni tyttö. Hän muistaa tanssineensa isänsä kanssa kappaleen tahtiin varmaan satoja kertoja heidän vanhassa kodissaan Rymättylässä. He tanssivat aina niin, että Ailan jalat olivat isän jalka­pöytien päällä ja he pyörivät hassusti ympyrää. Ailan mielestä se oli parasta koko maailmassa. Nyt hänen isänsä on vanhain­kodissa eikä muista edes nimeään.

Aila kävi Rymättylässä pari vuotta sitten tapaamassa lapsuuden­ystäväänsä ja ajoi samalla heidän vanhan kotitalonsa ohi. Siellä se tönötti mäen päällä niin kuin ennenkin. Uudet omistajat näyttivät pitäneen talosta hyvää huolta. Nurmikko oli leikattu siististi, pihalle oli ilmestynyt pari pientä vajarakennusta, terassia oli laajennettu ja seinien värisävy oli muuttunut astetta keltaisemmaksi. Oli outoa nähdä niin tuttu paikka vuosikymmeniä myöhemmin. Tavallaan se tuntui tutulta mutta silti vieraalta.

Oli myös erikoista nähdä täysin tuntemattomien ihmisten lapsia leikkimässä oman kotitalonsa pihalla, kasvamassa nuoriksi ihmisiksi samassa ympäristössä kuin itse. Mitkä ovat niiden lempi­paikat, metsät ja pellot, ja mihin ne piiloutuvat, kun leikitään piilosta?

Aila piti lapsuudestaan mutta tajusi myös hyvän sään aikana,
että Rymättylästä on ihan hyvä muuttaa pois. Hän käynnisti autonsa ja lähti vauvansa kanssa kohti suurta maailmaa. Ei kulunut kauan ennen kuin universumi muistutti Ailaa hänen juuristaan. Heti käännyttyään ensimmäiselle isolle tielle hän bongasi erään bussi­pysäkin seinään maalatun tekstin, jossa luki: RYMÄTTYLÄ – SUOMEN ERÄREIKÄ. Ja Aila arvasi kyllä, mikä kirjain viimeisen sanan edestä puuttui.

Vahtimestarin työ on yhtä ovien availua. Aamulla avataan ulko-ovet ja suljetaan hälytys­järjestelmä. Pikkuhiljaa koulun henkilökunta alkaa valua paikalle, ja aina joku on unohtunut avain­nippunsa kotiin. He tulevat vahtimestarin luukulle ja pyytävät avaamaan oven.

Aila ei ole koskaan ehtinyt miettiä, pitääkö hän työstään vai ei. Hänelle on riittänyt se, että laskut tulevat maksettua eikä Heikiltä puutu mitään. Muutos tuli muutama vuosi sitten, kun kaupunki ulkoisti vahtimestari­palvelut eikä Aila enää saanut jäädä vanhaan kouluunsa. Hän joutui muiden vahtimestareiden tavoin sopeutumaan siihen, että yhden vakituisen työpaikan sijaan työpaikkoja voikin olla useita.

Vasta silloin Aila ensimmäistä kertaa pohti, voisiko tehdä jotakin muutakin.  Koululta toiselle kulkemisessa ei ollut muuta vikaa kuin se, että siinä pysyi aina ulkopuolisena. Ailan mielestä ulkopuolisuus on monessa asiassa hyväkin. Naapuruston perheidyllien ulkopuolella pysytteleminen on ollut elämässä hyvä suojakilpi. Mutta kun puhutaan nuorista ja niiden kasvunryskeen aiheuttamista ongelmista, silloin aikuisen pitäisi Ailasta pysyä paikallaan kuin vankkarunkoisen pihapuun.

Aila havahtuu ajatuksistaan, kun historianlehtori koputtaa kopin ovelle ja kysyy, onko videotykki viety huoltoon. Aila ihmettelee, miksi se olisi viety, kun tykissä ei hänen tietääkseen ole vikaa.

”Ei siitä kukaan ole ainakaan minulle mitään ilmoittanut.”

”No, missä se sitten on, kun se ei ole omalla paikallaan”, lehtori kysyy. ”Ettei vaan olis varastettu?”

Että osaa elämä joskus maistua hyvältä, Tapani ajattelee poimiessaan kyytiin sadekuuron kastamia matkustajia. Litimärkä ja nauravainen nuoripari suukottelee toisiaan leimatessaan lippujaan ja saa invapaikalla istuvan naisen kiehahtamaan. Nainen alkaa sättiä nuoria niin rumasti, ettei Tapani voi olla puuttumatta asiaan.

”Jättäkääpä rouva kanssa­matkustajat rauhaan, eiköhän tässä nyt muutama pysäkinväli mahduta samassa bussissa istumaan.”

Nainen suuntaa tietenkin sen jälkeen vihansa Tapaniin, haukkuu aina vain kireämmäksi käyvällä äänellään ja sanoo tekevänsä valituksen Tapanin loukkaavasta käytöksestä ja ottavansa yhteyttä tämän esimieheen. Purkaus ei tule Tapanille yllätyksenä. Joistakin matkustajista näkee heti näiden noustessa kyytiin, että kohta rytisee. Inva­paikan nainen oli juuri sellainen. Raahasi autoon mukanaan huonoa tuultaan.

Mutta Tapanin hyvää oloa eivät pysty horjuttamaan hankalat asiakkaat, ei äkkiä alkava ukkos­myräkkä eivätkä järveksi muuttuneet kadut.  Ihmiset ovat kuten säätkin, monenlaisia. Ei niitä parane kovin vakavasti ottaa, ellei halua mielenrauhaansa menettää. Autoa on ajettava säässä kuin säässä ja silloinkin, kun kyydissä on pelkkiä kitisijöitä. Joten Tapani keskittyy ajamiseen.

Tuulilasin pyyhkimien yksinkertaisen koreografian takaa Tapani miettii Ailaa ja sitä, millaista oli pidellä naista sylissään. Hän ajattelee naisen pientä ja sievää asuntoa, jonne hän vastoin kaikkia suunnitelmiaan päätyi mukavan illallisen ja pitkän, päämäärättömän kävelyn jälkeen. Ajattelee numeroa, jonka talletti puhelimeensa, ja sitä, miltä naisen hiukset tuoksuivat.  Illalla hän soittaisi. Tai jos vaikka laittaisi jo kääntö­paikalta viestin?

Essi kiroaa
ankarasti. Visa electron ei toimi, ja hänen on pakko jättää sovittamansa housut kassalle, koska käteistäkään ei ole. Essi laittaa isälleen lyhyen teksti­viestin, sanoo tarvitsevansa rahaa koulukirjoihin. ”Ja mä tartten ne kirjat huomiseksi”. Isä vastaa ennen kuin Essi ehtii edes kaupasta ulos: ”Meillä ei ole maksupalvelua bussissa, mutta illalla onnistuu.”

”Illalla kirjakaupat on kiinni!!!!” Essi naputtaa. Välillä isä ei tajua mitään.

Essi käväisi koululla mutta lähti hyppytunnin alkaessa keskustaan. Pari viimeistä historian­tuntia hän jättää sovinnolla väliin. Kurssi on ainoa, joka heillä on Timon kanssa yhteinen, eikä Essi jaksa nähdä Timoa tänään.

Essi oli neljätoista, kun he alkoivat seurustella. He ehtivät olla yli kolme vuotta yhdessä, ja vaikka viimeinen puoli vuotta olikin enimmäkseen riitaista ja ikävää, on eroaminen silti kamalampaa kuin Essi olisi ikinä arvannut. Kolmessa vuodessa ehti syntyä niin monia yhteisiä rutiineja, että jokaiseen päivään jää monta hetkeä, jotka muistuttavat Timosta.

Kauppakeskus on täynnä kikattavia yläastelaisia, pikkukoviksia ja ikävystyneitä ajantappajia. Essiä ahdistaa. Kun rahaa shoppailuun ei ole, tuntuvat taivasta tavoittelevat lasiseinät vankilanmuureilta. Soijalatte ja Jim Morrison helpottavat yleensä oloa. Essi haluaa kahvilaan, jossa hän käy kavereittensa kanssa lähes päivittäin. Essi etsii iPodistaan Doorsin Alabama Songin ja vetää hupun päähänsä. Sitten hän suuntaa ulos sateeseen.

Heikki istuu ruuhkassa Oopperan kohdalla ja sytyttää tupakan. Silloin tällöin on mukava polttaa autossa. Kun ikkunoita pitää auki, autossa ei rupea haisemaan samalta kuin isojen teiden varsilla olevissa motellihuoneissa.

Ruuhkassa istuminen on yksi kuljetustyön ärsyttävimmistä puolista. Päivän kuljetukset on aina aikataulutettu niin tiukalle,
että joutuu muutenkin ajamaan ronskilla otteella, ja ruuhkassa odottelun jälkeen vielä kovempaa.

Kun jumiutuu paikalleen ja liikkuu hitaammin kuin viereisellä kävelytiellä vellovat ihmisolennot, ei ole muuta tekemistä kuin polttaa tai kuunnella radiota. Heikki on roudannut autoonsa joitain levyjäkin, mutta ne on tullut kuunneltua ainakin viisisataa kertaa.

Radiossa keskustellaan Jeesuksesta. Heikki on kuunnellut jo kolme kertaa kuluneen viikon aikana kristillisiä ohjelmia. Niissä ihmiset ovat jotenkin oudon rauhallisia ja itsevarmoja sanomisistaan. Uskossa. Toki myös useat eksyneet sielut soittelevat kysyäkseen neuvoja siihen, miten pitäisi elää tässä maailmassa ja mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin.

Julistavalla sävyllä on tietysti tragikoominen puolensa, mutta monilla kanavilla radiojuontajat ja vieraat mumisevat ja ovat epä­varmoja, toisin kuin nämä. Vaihteluhan häntä tässä selvästi virkistää. Ohjelma kuin ohjelma, mielipide kuin mielipide – aina löytyy joku, jota ei käsitä, joka alkaa ärsyttää tai josta alkaa pitää. Vaikka Heikki kuuluukin kirkkoon, hän ei silti usko, että puhuva pensas oli oikeasti olemassa.

Ruuhka alkaa hellittää, ja Heikki jatkaa Mannerheimintietä Munkkiniemeä kohti. Sade tekee teiden päälle erikokoisia jokia, jotka viittäkymppiä kulkevia renkaita kohdatessaan lennättävät ohikulkijoiden päälle likaista vettä. Heikki väistelee jokia ja kiihdyttää vauhtia. Edessä huojuvan tummanruskean Saab ysisatasen kuljettajan ajatukset ovat varmaan viime sunnuntaisessa herätys­messussa, kun ajonopeus on kuin etanalla.

”Nyt sitä vauhtia vähän lisää, aasi”, Heikki manailee itsekseen ja rummuttaa auton rattia.

Kaupungissa ei hidastella. Keskustan kaduillakin ihmiset juoksevat take away -kahvit käsissään kokouksiin, ratikoihin ja takaisin kokouksiin. Hitailijat kuuluvat maaseudulle: sinne, missä aika on rajaton eikä päivään mahdu muuta actionia kuin postilaatikolla käynti.

Haartmannin sairaalan kohdalla Heikki näkee miehen, joka kävelee ja virtsaa samaan aikaan. Läheisen bussipysäkin alla sateen loppumista odottelevat ihmiset näyttävät kiinnostuneilta, ja kolmen nuoren jätkän porukka nauraa vedet silmissä miehen suoritukselle.

Jossakin päin maailmaa tuota pidettäisiin taiteena, Heikki naureskelee mielessään. Maksettaisiin isoja rahoja pääsylipuista ja noustaisiin loppukiitoksissa seisomaan. Ja seuraavan päivän lehdissä kriitikot ylistäisivät tuota uskomatonta taituria kissan­kokoisin kirjaimin.

Heikki on tänään hyvällä tuulella. Viime yönä nähtyjen painajaisten jälkeen oli vaikea ja ahdistava herätä. Heikki vihaa sitä sydämentykytystä ja pelkoa, joka tulee, kun on herännyt pahasta unesta. Hän muistaa vain sen, että juoksi jotain pakoon.

Hän on nähnyt paljon painajaisia viime aikoina, ja usein ne langettavat pitkän varjon päivän ylle. Tänään Heikki sai kuitenkin karistettua unen tunnelman harteiltaan yllättävänkin helposti. Edellisillan jalkapallopeli painaa pohkeissa mutta ei mielessä. Muistissa välkehtii Irman iloinen nauru.

Sade hiljenee, ja Heikki saapuu Munkkivuoren ostoskeskukselle. Tämä on viihtyisä ja rauhallinen paikka, jossa on hyvä fiilis. Totta kai Suomen vanhimmassa ostoskeskuksessa on ajatonta tunnelmaa, jota muualla ei ole. Varmasti se on joidenkin mielestä myös tylsä paikka. Ainut vaara­tilanne, johon voi joutua, on se, että joku ajaa vahingossa ylitsesi rollaattorilla. Heikki rakastaa vanhuksia, mutta heitä hän ei tullut tänne
hakemaan.

Heikki jättää auton parkkiin ja kävelee Fazerin kahvilaan. Yksi ruokasatsi pitää käydä hakemassa puolen tunnin päästä ja sitten käydä vielä Etelä-Haagan-kierroksella. Heikki ostaa sillivoileivän ja päivän lehden. Lehdessä on juttuja kolmoissurmasta, salarakkaista ja monen sivun reportaasi Hockenheimin kisoista.

Heikkiä eivät kiinnosta formulat eivätkä kansallisiksi sankareiksi nousseet miljonäärikuskit, joten hän lukee vain sarjakuvat ja ilmoitus­palstan. Palstalla myydään autoja ja huonekaluja, mainostetaan puhelinmyyntityötä ja kiinteistövälitysfirmoja ja etsitään osallistujia unilääke­tutkimukseen. Lisäksi ennustajaneidot Eleonora ja Sarah lupaavat kertoa kaiken
tulevaisuudestasi, unelmistasi, peloistasi ja rakkaudestasi.

Kaikenlaisia new age -juttuja sitä nykyään liikkuu. Heikki ei usko, että kukaan osaisi kertoa kenelläkään toiselle rakkaudesta: siitä, kuinka tulee rakastaa. Hyvät rahat kuitenkin saisi, jos rupeasi puhua pälpättämään 2,90 euron minuuttipalkalla ihmisille niitä satuja, joita he haluavat kuulla.

Päivät pimenevät näinä aikoina nopeasti, ja sen huomaa varsinkin aamuisin. Mitä pimeämpää on, sen vaikeampaa on kavuta ylös sängystä. Muutamia vuosia sitten Heikki seurusteli tytön kanssa, joka nousi joogaamaan viiden tietämillä ja oli niin täynnä virtaa jo seitsemän aikaan, että sellaisella latauksella olisi kevyesti tuottanut sähköä tuhansiin kotitalouksiin. Heikki on itse aina ollut unikeko, pienestä lapsesta asti, ja siksi heidän suhteensakin kariutui. Tyttö oli aivan liian pirteä, eikä sellaisen energisyyden edessä yksinkertaisesti voinut enää mitään.

Kuvittele nyt! Makaat silmät puoliksi kiinni ja suu auki sängyllä, unen ja valveen rajamailla, tajuamatta vielä, mikä on todellista ja mikä ei. Ja vierellä joku häärää ja joogaa ja selittää koko ajan. Tajuat ainoastaan pieniä sanoja, mutta et hahmota kokonaisuuksia, ja samaan aikaan joku tulee vielä halailemaan ja kyselemään asioita. Sellainen on todella raskasta.

Heikillä on työaamuina torkutus­taktiikka, jolla voi joka kerta taata itselleen maksimi­määrän unta. Laitat kellon soimaan ensimmäistä kertaa niin aikaisin, että jos sattumalta heräisit, ehtisit hyvin käydä vessassa, suihkussa, pestä hampaat, syödä aamiaisen ja juoda kupin kahvia. Toisella kerralla ehtisit tehdä kaiken muun, mutta aamiainen jäisi väliin.

Kolmannella eli viimeisellä tuomion kerralla ehdit enää pestä naamasi, keittää pikakahvia ja ottaa sen mukaan samalla, kun lähdet hirveällä ryminällä töihin. Matkalla kohti ratikkaa kahvi läikkyy ehkä pienesti valkoisen kaulus­paitasi hihoille, mutta entä sitten! Olet kuitenkin ulkona ovesta, matkalla töihin.

Ehkä pitäisi hommata samanlainen herätysvalo kuin Ailalla, Heikki miettii. Viimeksi ne olivat loppu, kun hän kävi kysymässä keskustan liikkeistä. Heikki epäili aluksi koko lampun toimivuutta. Kuinka mahdottomalta ajatukselta tuntuisikaan herätä omassa sängyssään lintujen lauluun ja luonnolliseen auringonnousuun. Heikki epäili sen kaiken olevan suurta huijausta, mutta kokeil­tuaan kerran hän tykästyi sekä lintuihin että hitaasti nousevaan valoon. Ennen marraskuuta hänen on saatava lamppu sänkynsä viereen, sen avulla talvesta saattaisi ehkä selvitäkin.

Heikki juo kahvinsa loppuun ja haukkaa viineristä viimeisen palasen. Sitten hän huikkaa omistajalle ja kahvilan työntekijöille näkemiin ja poistuu ulko-ovesta syksyiseen säähän. Yhdeksän kuukautta pimeyttä edessä, Heikki ajattelee. Juuri kun hän on saapumaisillaan autolleen, tekstiviestin tärinä tuntuu taskussa.

Videotykki on tosiaankin poissa. Aila ei voi käsittää, miten se on mahdollista. Kukaan ei ole ilmoittanut lainaavansa sitä, siirtävänsä sitä tai toimittavansa sitä huoltoon. Eikä videotykkiä ylipäätään lainata, siirretä eikä toimiteta minnekään ilman, että sekä Aila että rehtori sen tietävät.

Edellisen kerran tykkiä on käytetty infossa, joka oli tarkoitettu lukionsa tänä syksynä aloittaneiden vanhemmille. Silloin sillä näytettiin mediakurssilaisten tekemä humoristinen dokumentti kolmevuotisesta pakkotyöstä ja sen jälkeisestä ylioppilaaksitulosta.

Sen jälkeen sitä ei ole kukaan nähnyt, kun ei ole ollut tarvetta käyttää. Nyt olisi. Historian­opettaja on suunnitellut koko kurssinsa vanhojen sota­dokumenttien varaan.

”Varastettuhan se on, mitä muita mahdollisuuksia tässä muka on? Minä olen viimeiseen asti vastustanut videovalvontaa oppilaitoksissa, mutta jos täältä alkavat tavarat hävitä tuosta vaan, niin ei kai tässä muu auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen. Miten se on mahdollista, että tällaista tapahtuu?” rehtori sanoo hiuksiaan haroen.

Ailan käy sääliksi nuorta rehtoria. Hänen tekisi mieli taputtaa tätä harteille ja sanoa, että kaikkea tapahtuu, kaikkea sellaista, mitä ei haluaisi tapahtuvan ja myös kaikkea sellaista, mitä ei olisi ikinä kuvitellut tapahtuvan.  Hyviä ja pahoja asioita tapahtuu kaiken aikaa, limittäin ja lomittain, samanaikaisesti ja erikseen, rytmissä ja epärytmissä. Sellaista elämä on. Niin Aila haluaisi sanoa, mutta tietenkään hän ei sano vaan sopii rehtorin kanssa jatkotoimenpiteistä.

Virallinen asiahan siitä tulee, sille ei mahda mitään. Koulutoimeen ja poliisille menee tieto katoamisesta, ja sitten sitä ruvetaan tutkimaan. Aila toivoo koko sydämestään, ettei tykinlainaaja löydy koulun oppilaista.

Tapani soittaa, kun Aila vetää takkia niskaansa. Ailasta tuntuu samalta kuin lämpimään kylpy­ammeeseen laskeutuessa. Tapanin ääni on täynnä havumetsää ja kirkasvetisiä jokia, nuotiotulen ritinää. Tapani kertoo päivästään hauskasti, kiittää sitten viimeisestä ja kysyy, saiko Aila hänen teksti­viestinsä.

”Ai minkä viestin?” Aila kysyy.

Hän ei ole saanut Tapanilta mitään viestiä, vaikka vahtasi kyllä puhelintaan koko päivän. He sopivat tapaavansa iltakävelyllä ja teellä. Tapani sanoo suoraan, ettei ole mikään teeihminen, mutta hän kokeilee Ailan kanssa mielellään mitä tahansa.

”Ihan mitä tahansa”, hän vielä toistaa, ja jostain syystä Tapanin äänensävy saa Ailan posket kuumottamaan.

Essi lukee isänsä viestin moneen kertaan eikä sittenkään käsitä, mitä se tarkoittaa.

”Mä en tajua, mä sain ihan hämärän viestin… Faija sekoilee”, Essi sanoo ja kääntää puhelimen ystävättärensä Heidin katsottavaksi.

”Kiitos viimeisestä. Olen ollut tänään erityisen iloinen ja se on kokonaan sinun ansiotasi. Mitä sinä teet tänä iltana?  Mitenkä olisi kävelylenkki tai elokuvat? Tapani”

Heidiä naurattaa.

”Ihan kiva viestihän toi on, vaikka vähän vaikeeta kuvitella sua kävelemässä isäs kanssa...”

Essi ottaa puhelimen ja lukee viestin vielä kertaalleen. Ensinnäkin: mistä isä häntä kiittää? Miten niin kiitos viimeisestä? Essi ei ole tehnyt mitään, mistä isä voisi kiittää häntä – ei edes tyhjentänyt tiski­konetta. Eikä isä harrasta käänteisviestintää, hän ei vinoile siivoamattomasta huoneesta kiittämällä viimeisestä. Toisekseen Essi ei sano isäänsä Tapaniksi. Hän sanoo isää isäksi tai faijaksi. Ja isä kirjoittaa aina viestien loppuun ”isä”, ei omaa nimeään. 

”Ehkä se ajattelee, että sillä on nyt viimeset ajat tehdä jotain yhdessä sun kanssas”, Heidi yrittää, mutta Essi tietää, ettei isä ole sellainen.

Isä ei ala kutsua itseään Essille Tapaniksi missään tapauksessa. Hän ei muutu Tapsaksi eikä käy Essin kanssa kaljalla lähikuppilassa eikä ala värjätä hiuksiaan, kun ne harmaantuvat. He puhuivat tästä silloin kauan sitten, äidin kuoleman jälkeen. Tai isä puhui ja Essi kuunteli.

Silloin isä kertoi, kuinka hän ja Essin äiti tapasivat, miten vaikeaa heidän oli saada lapsia ja miten onnellisia he olivat, kun Essi lopulta syntyi. Essin teki mieli sanoa, ettei hän halua tietää ihan kaikkea, mutta onneksi ei saanut sanottua. Sen koommin isä ei ole puhunut mitään sellaista, vaan keskustelu liikkuu enimmäkseen ”mitenkäs koulussa sujui?” -tasolla.

Vastoin Ilmatieteenlaitoksen lupauksia sade ei lopukaan vaan jatkuu katkeamattomana, harmaana nauhana. Tapani ja Aila päättävät kävelyretken sijaan mennä elokuviin. He keksivät

idean seistessään pitämässä sadetta elokuvateatterin lipan alla. Aila ei edes muista, milloin olisi viimeksi ollut elokuvissa. Tapani sanoo olleensa tyttärensä kanssa tämän kaksitoistavuotispäivänä viisi vuotta aiemmin. ”Vaikka nuorempana kuuluin elokuvakerhoonkin.”

Sateen taukoamista odotellessaan he alkoivat puhua lapsistaan. Aila kertoi Heikistä ja siitä, miten häntä luultiin Heikin lasten­hoitajaksi, kun hän oli Heikin kanssa puistossa, kun Heikki oli pieni. Ja Tapani kertoi Essistä ja siitä, ettei hänen vaimonsa millään meinannut tulla raskaaksi.

”Ja kun ne hyvää tarkoittavat sukulaiset aina kyselivät, että jokos sitä ollaan pieniin päin, niin Raija ei enää halunnut käydä missään. Se pahoitti mielensä, kun se nyt muutenkin oli niin kova paikka Raijan kaltaiselle ihmiselle, joka oli haaveillut suurperheestä.”

Tapani kertoo Raijan kuolemasta, ja Aila arvostaa sitä, että toinen tekee niin, vaikkei se selvästikään ei ole helppoa. Kun Tapanin ääni paksuuntuu, Aila ottaa häntä kädestä kiinni ja puristaa. Tapani pyyhkäisee silmiään ja sanoo, että kyllä hän on jo ihan sovussa asian kanssa, vaikka silloin tuntui, ettei siitä ikinä selviä.

Elokuvateatteri on pieni, ja siellä esitetään heille tuntemattoman tanskalaisen ohjaajan elokuvaa nimeltä Alting bliver godt igen, Kaikki muuttuu jälleen hyväksi.

”Nimi on ainakin hyvä”, Aila sanoo.

”Ja sopii meille kuin nakutettu”, Tapani nauraa ja kaappaa Ailan kainaloonsa.

Kaikki muuttuu jälleen hyväksi, Aila ajattelee eikä pyristele karkuun vaan on siinä, Tapanin lähellä, ja antaa Tapanin käden olla siinä, missä se on, hänen ympärillään.

Lappu on keittiön pöydällä. Keittiön pöytä on heidän ilmoitustaulunsa. ”Essi, jos satut tulemaan kotiin ennen minua…” Isä kirjoittaa laittaneensa kirjarahat Essin tilille ja menneensä kävelylle. Essi katsoo ikkunasta ulos. Vettä sataa niin, että naapuritaloa ei näy. ”Nakki­keitto jääkaapissa. Lämmitä sitä. Ja huomenna on saunavuoro. Isä.”

Essi menee isän huoneeseen. Siellä on kaikki aivan kuten ennenkin. Sänky, sängyn vieressä yöpöytä, yöpöydän päällä lamppu. Tuolin selkänojalla isän vaatteet taiteltuina.  Seinällä on sama perhe­kuva, joka siinä on ollut aina: Essi vastasyntyneenä sairaalassa äidin ja isän kanssa. Essi avaa isän vaatekaapin ja tuntee heti oven avatessaan vieraan tuoksun. Isän vaatekaapissa tuoksuu hajuvesi.

Heikki nauraa niin, että leuka meinaa mennä sijoiltaan. Hän ei muista, milloin olisi sillä tavalla nauranut. Irma on aivan mahdoton jutunkertoja, eikä Heikillä ole koskaan ollut kenenkään naisen kanssa näin hauskaa. Kaikkea muuta hienoa on tietysti jokaisen kanssa ollut, mutta Irma on aivan omanlaisensa. Kova puhumaan ja nauramaan. Kova heiluttamaan käsiään ja kiihtymään.

He istuvat mukavassa pikkubaarissa ja pelaavat Heikille uppo-outoa, Irman opettamaa tulitikkupeliä. Pelissä on viisi eri tulitikkupinoa, ensimmäisessä pinossa viisi tikkua, toisessa neljä, kolmannessa kolme ja viimeisessä pinossa yksi. Pelaaja voi ottaa vuorollaan mistä tahansa pinosta niin monta tikkua kuin haluaa, mutta vain yhdestä pinosta vuoroa kohden. Se hä­viää, joka ottaa viimeisen tulitikun pöydältä. Irman selittäessä ideaa Heikki piti sitä naurettavan helppona, mutta nyt hän on hävinnyt jo kolme peliä peräjälkeen. Peli on lopulta käsittämättömän vaikea.

”Ei hemmetti”, Heikki puhisee ja katsoo Irman naurun siristämiin silmiin.

”Pakko saada revanssi. Minä haen meille toiset oluet.”

Hän nousee pöydästä ja suuntaa kohti baaritiskiä, puikkelehtii pöytien välissä ja tulee vilkaisseeksi ulko-ovelle. Ovella seisoo Aila, hänen äitinsä, jonkun miehen kanssa. Ja nuo kaksi ovat selvästikin tulleet baariin yhdessä.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.