Essi huomaa Tapanin tekstiviestin vasta aamulla, kun puhelin on latautunut.

”Mulla menee myöhään. Älä turhaan odottele, mene vaan nukkumaan niin jaksat aamulla nousta kouluun. Isä.” Essi oli hiipinyt kotiin vasta kahden jälkeen, eikä hänelle ole tullut mieleenkään, ettei isä olisi ollut kotona. Missä se muka keskellä yötä olisi ollut?

Niitäkin aamuja on, jolloin kaupunki ottaa kaduilleen astujan ystävällisesti vastaan. Haistattelijat ja ilonpilaajat viettävät ansaittua vapaapäivää, tietyö ei sotke suunniteltua reittiä, eikä linja-auto ole myöhässä eikä edes täynnä. Sellaisina aamuina ihminen tuntee selviävänsä elämästä, sen eteen lykkäämistä, haasteiksi kutsumista mutkista. Kaikki tuntuu hyvinkin mahdolliselta aamuina, joina mieltä ei hierrä edes se, jäikö kahvin­keitin päälle.

Miten paljon onnen tunteita ja mitkä määrät murhetta kaupungin kokoisessa kattilassa poriseekaan, ja miten vähän me loppujen lopuksi toisistamme tiedämme. Tuskin paljonkaan sen enempää kuin Aila Salminen pojastaan Heikistä ja Heikki äidistään. Heille kummallekin aamu on pitkästä, pitkästä aikaa täynnä kutinaa ja odotusta. 

Aila ei ajattele poikaansa, ei juuri nyt, kun hän kampaa hiuk­siaan peilin edessä. Hän ajattelee Tapania ja Tapanin möreää naurua, suurikokoisia käsiä ja sitä, miten mies muitta mutkitta tempaisi hänet syliinsä eroamisen hetkellä. Kun Aila pääsee syleilyyn asti, hän laskee harjan käsistään ja menee keittiöön juomaan kylmää vettä.

Hän juo koko lasillisen yhteen menoon, pesee vielä kasvonsakin ja kuivaa ne keittiöpyyhkeeseen ennen kuin huuhtelee lasin ja nostaa sen kuivauskaappiin. Sitten hän vain hengittää ja antaa muiston liukua päästä varpaisiin.

Pettymyksiin tottuneelle ihmiselle todistusaineisto siitä, että onnea ylipäätään vielä on olemassa, tuntuu ihmeeltä, paljon sattumaa ja onnenpotkua suuremmalta.

Aila ottaa kiinni tiskipöydän reunasta muistaessaan ne muutamat onnettomat suhteentapaiset, joita hänellä on aikuisen elämänsä aikana ollut. Miehet, joita hän ei ole kehdannut esitellä pojalleen, ja suhteet, joissa hän ei ole osannut rentoutua hetkeksikään.

Tapanin kanssa Aila oli täysin rento alusta asti. Ensin Ailalla ei tosin ollut aavistustakaan, että mies oli huomannut hänet ja katseli hänen nukkumistaan. Ailaa naurattaa ja nolottaa, kun hän muistaa, miten Tapani kertoi hänen linja-autounistaan. ”Nökötit siinä ikkunaa vasten ja kuola valui suupielestä niin kuin lapsella.” Romanttista, Aila ajattelee.

Heikki ja hänen äitinsä eivät ole olleet yhtä aikaa onnellisia kovinkaan monta kertaa sitten Heikin lapsuuden.

Äitien ja lasten onnenhetket eivät aina osu täsmällisesti yhteen. Aina on jokin särö, jommankumman mieltä kalvaa jokin. Kun äiti järjestää tohkeissaan lapselle juhlat ja on iloinen siitä, että on saanut rahat säästettyä ja lahjat ostettua, saattaa lapsi mielessään sadatella, että juuri se ilta pitää viettää äidin kanssa, vaikka kaikki muut ovat jossakin pitämässä hauskaa. Tai kun poika kerrankin järjestää äidille jotakin, niin äidin päätä särkee, itku on herkässä, paahtopaistista tulee liian kuivaa ja se vaatekaapin ainoa kelvollinen vaate ei enää mahdukaan päälle.
Ja niin ilma pääsee ulos juhlapallosta, ja se käytetyn kondomin näköinen lurppa jää sohvan alle. Sieltä se löytyy pölyllä marinoituna vasta, kun poika muuttaa omaan kotiinsa ja äiti antaa hänelle vanhan sohvansa.

Mutta nyt Heikki ja hänen äitinsä ovat kumpikin onnellisia. He kulkevat samassa kaupungissa kuin tyytyväiset ihmiset kulkevat: tavallista reippaammin, tavallista herkemmin hymyillen. Itse asiassa Heikki ajaa äitinsä ohi mutta ei tunnista tätä, sillä äidillä on hiukset auki. Aila Salminen ei pidä hiuksiaan koskaan auki. Siksi Heikille ei tule mieleenkään, että nainen, joka juoksee suojatien yli ruskea tukka hulmuten, olisi hänen äitinsä.

Aila istuu vahtimestarin kopissa ja katsoo kelloa. Koppi on ahdas, ja sen seinät ovat täynnä post-it-lappuja, julisteita ja aikatauluja. Sisustus on minimaalinen: pöytä, tuoli, pieni ruskea kahvinkeitin, stereot sekä Ailan kotoaan kuljettama aloe vera -kasvi. Kolme vuotta vanha bonsai-puu kuoli viime joululomalla, kun toinen vahtimestareista kasteli sitä liikaa. Sen jälkeen oli parempi hankkia jokin helpommin hoidettava kasvi.

On mielenkiintoista, kuinka paljon ihminen kiintyy kasveihinsa. Niistä tulee ystäviä ja niiden hyvinvoinnista tärkeää. Se on hyvä ystävyyssuhde, molemminpuolista huolenpitoa. Kasvit kuuntelevat ja antavat energiaa pimeinä syys­iltoina, ja vastapainona annat niille oikeanlaista multaa, lannoitteita ja vettä. Elämästään voi kevyesti uhrata vaikka kymmenen vuotta puutarhurina olemiseen.

Aila ja muut vahtimestarit ovat jo vuosikausia puhuneet koulun henkilökunnan kehityskeskusteluissa, kuinka vahtimestarin tiloja pitäisi laajentaa viihtyvyyden ja stressittömyyden lisäämiseksi. Koko ajan tuntuu, että polvet ovat suussa ja tila loppuu kesken. Kopissa on myös huono ilma, ja varsinkin keväällä ja kesäisin tuntuu, ettei se vaihdu ollenkaan.

Kokouksissa aina todetaan, että vahtimestareiden viihtyvyys on koko henkilökunnan ja oppilaiden kannalta tärkeää, että asia viedään eteenpäin ja blaablaablaa. Mitään ei kuitenkaan ikinä tapahdu, sen sekä Aila että koulun johtokunnan jäsenet tietävät.

Aila ei koskaan istuisi kokouksissa, jos ei olisi pakko. Se on sellaista sosiaalista peliä, jossa hymyillään ja nyökkäillään mutta kellään ei oikeasti ole pienintäkään aavistusta siitä, missä mennään. Pari kahvikupillista ja porkkana­kakku eivät pelasta
eivätkä kompensoi sitä höpön­löpön määrää. Ailan voimille ottavat eniten opettajat, joilla on aivan liikaa visioita, mutta mitään niistä ei ole ajateltu käytännön tasolla.

Tänään aika kuluu hitaasti, kun on jotain, mitä odottaa. Ailan ajatukset ovat vieläkin eilisessä, ja olo tuntuu kerta kaikkiaan oudolta. Tapahtuiko kaikki oikeasti? Aila ei ole vieläkään uskoa iltaa todeksi. Onneksi ei tarvitse enää monta tuntia availla näitä ovia, hän ajattelee ja laittaa Françoise Hardyn kokoelman soimaan. Se on yksi harvoista levyistä, joita Aila jaksaa kuunnella vuodesta toiseen. Levyssä on nostalginen tunnelma, varsinkin, kun Françoisen alle 18-vuotiaana säveltämä Tous les Garçons et Les Filles alkaa soida.

Ailan isä soitti tuota kappaletta, kun Aila oli pieni tyttö. Hän muistaa tanssineensa isänsä kanssa kappaleen tahtiin varmaan satoja kertoja heidän vanhassa kodissaan Rymättylässä. He tanssivat aina niin, että Ailan jalat olivat isän jalka­pöytien päällä ja he pyörivät hassusti ympyrää. Ailan mielestä se oli parasta koko maailmassa. Nyt hänen isänsä on vanhain­kodissa eikä muista edes nimeään.

Aila kävi Rymättylässä pari vuotta sitten tapaamassa lapsuuden­ystäväänsä ja ajoi samalla heidän vanhan kotitalonsa ohi. Siellä se tönötti mäen päällä niin kuin ennenkin. Uudet omistajat näyttivät pitäneen talosta hyvää huolta. Nurmikko oli leikattu siististi, pihalle oli ilmestynyt pari pientä vajarakennusta, terassia oli laajennettu ja seinien värisävy oli muuttunut astetta keltaisemmaksi. Oli outoa nähdä niin tuttu paikka vuosikymmeniä myöhemmin. Tavallaan se tuntui tutulta mutta silti vieraalta.

Oli myös erikoista nähdä täysin tuntemattomien ihmisten lapsia leikkimässä oman kotitalonsa pihalla, kasvamassa nuoriksi ihmisiksi samassa ympäristössä kuin itse. Mitkä ovat niiden lempi­paikat, metsät ja pellot, ja mihin ne piiloutuvat, kun leikitään piilosta?

Aila piti lapsuudestaan mutta tajusi myös hyvän sään aikana,
että Rymättylästä on ihan hyvä muuttaa pois. Hän käynnisti autonsa ja lähti vauvansa kanssa kohti suurta maailmaa. Ei kulunut kauan ennen kuin universumi muistutti Ailaa hänen juuristaan. Heti käännyttyään ensimmäiselle isolle tielle hän bongasi erään bussi­pysäkin seinään maalatun tekstin, jossa luki: RYMÄTTYLÄ – SUOMEN ERÄREIKÄ. Ja Aila arvasi kyllä, mikä kirjain viimeisen sanan edestä puuttui.

Vahtimestarin työ on yhtä ovien availua. Aamulla avataan ulko-ovet ja suljetaan hälytys­järjestelmä. Pikkuhiljaa koulun henkilökunta alkaa valua paikalle, ja aina joku on unohtunut avain­nippunsa kotiin. He tulevat vahtimestarin luukulle ja pyytävät avaamaan oven.

Aila ei ole koskaan ehtinyt miettiä, pitääkö hän työstään vai ei. Hänelle on riittänyt se, että laskut tulevat maksettua eikä Heikiltä puutu mitään. Muutos tuli muutama vuosi sitten, kun kaupunki ulkoisti vahtimestari­palvelut eikä Aila enää saanut jäädä vanhaan kouluunsa. Hän joutui muiden vahtimestareiden tavoin sopeutumaan siihen, että yhden vakituisen työpaikan sijaan työpaikkoja voikin olla useita.

Vasta silloin Aila ensimmäistä kertaa pohti, voisiko tehdä jotakin muutakin.  Koululta toiselle kulkemisessa ei ollut muuta vikaa kuin se, että siinä pysyi aina ulkopuolisena. Ailan mielestä ulkopuolisuus on monessa asiassa hyväkin. Naapuruston perheidyllien ulkopuolella pysytteleminen on ollut elämässä hyvä suojakilpi. Mutta kun puhutaan nuorista ja niiden kasvunryskeen aiheuttamista ongelmista, silloin aikuisen pitäisi Ailasta pysyä paikallaan kuin vankkarunkoisen pihapuun.

Aila havahtuu ajatuksistaan, kun historianlehtori koputtaa kopin ovelle ja kysyy, onko videotykki viety huoltoon. Aila ihmettelee, miksi se olisi viety, kun tykissä ei hänen tietääkseen ole vikaa.

”Ei siitä kukaan ole ainakaan minulle mitään ilmoittanut.”

”No, missä se sitten on, kun se ei ole omalla paikallaan”, lehtori kysyy. ”Ettei vaan olis varastettu?”

Että osaa elämä joskus maistua hyvältä, Tapani ajattelee poimiessaan kyytiin sadekuuron kastamia matkustajia. Litimärkä ja nauravainen nuoripari suukottelee toisiaan leimatessaan lippujaan ja saa invapaikalla istuvan naisen kiehahtamaan. Nainen alkaa sättiä nuoria niin rumasti, ettei Tapani voi olla puuttumatta asiaan.

”Jättäkääpä rouva kanssa­matkustajat rauhaan, eiköhän tässä nyt muutama pysäkinväli mahduta samassa bussissa istumaan.”

Nainen suuntaa tietenkin sen jälkeen vihansa Tapaniin, haukkuu aina vain kireämmäksi käyvällä äänellään ja sanoo tekevänsä valituksen Tapanin loukkaavasta käytöksestä ja ottavansa yhteyttä tämän esimieheen. Purkaus ei tule Tapanille yllätyksenä. Joistakin matkustajista näkee heti näiden noustessa kyytiin, että kohta rytisee. Inva­paikan nainen oli juuri sellainen. Raahasi autoon mukanaan huonoa tuultaan.

Mutta Tapanin hyvää oloa eivät pysty horjuttamaan hankalat asiakkaat, ei äkkiä alkava ukkos­myräkkä eivätkä järveksi muuttuneet kadut.  Ihmiset ovat kuten säätkin, monenlaisia. Ei niitä parane kovin vakavasti ottaa, ellei halua mielenrauhaansa menettää. Autoa on ajettava säässä kuin säässä ja silloinkin, kun kyydissä on pelkkiä kitisijöitä. Joten Tapani keskittyy ajamiseen.

Tuulilasin pyyhkimien yksinkertaisen koreografian takaa Tapani miettii Ailaa ja sitä, millaista oli pidellä naista sylissään. Hän ajattelee naisen pientä ja sievää asuntoa, jonne hän vastoin kaikkia suunnitelmiaan päätyi mukavan illallisen ja pitkän, päämäärättömän kävelyn jälkeen. Ajattelee numeroa, jonka talletti puhelimeensa, ja sitä, miltä naisen hiukset tuoksuivat.  Illalla hän soittaisi. Tai jos vaikka laittaisi jo kääntö­paikalta viestin?

Essi kiroaa
ankarasti. Visa electron ei toimi, ja hänen on pakko jättää sovittamansa housut kassalle, koska käteistäkään ei ole. Essi laittaa isälleen lyhyen teksti­viestin, sanoo tarvitsevansa rahaa koulukirjoihin. ”Ja mä tartten ne kirjat huomiseksi”. Isä vastaa ennen kuin Essi ehtii edes kaupasta ulos: ”Meillä ei ole maksupalvelua bussissa, mutta illalla onnistuu.”

”Illalla kirjakaupat on kiinni!!!!” Essi naputtaa. Välillä isä ei tajua mitään.

Essi käväisi koululla mutta lähti hyppytunnin alkaessa keskustaan. Pari viimeistä historian­tuntia hän jättää sovinnolla väliin. Kurssi on ainoa, joka heillä on Timon kanssa yhteinen, eikä Essi jaksa nähdä Timoa tänään.

Essi oli neljätoista, kun he alkoivat seurustella. He ehtivät olla yli kolme vuotta yhdessä, ja vaikka viimeinen puoli vuotta olikin enimmäkseen riitaista ja ikävää, on eroaminen silti kamalampaa kuin Essi olisi ikinä arvannut. Kolmessa vuodessa ehti syntyä niin monia yhteisiä rutiineja, että jokaiseen päivään jää monta hetkeä, jotka muistuttavat Timosta.

Kauppakeskus on täynnä kikattavia yläastelaisia, pikkukoviksia ja ikävystyneitä ajantappajia. Essiä ahdistaa. Kun rahaa shoppailuun ei ole, tuntuvat taivasta tavoittelevat lasiseinät vankilanmuureilta. Soijalatte ja Jim Morrison helpottavat yleensä oloa. Essi haluaa kahvilaan, jossa hän käy kavereittensa kanssa lähes päivittäin. Essi etsii iPodistaan Doorsin Alabama Songin ja vetää hupun päähänsä. Sitten hän suuntaa ulos sateeseen.

Heikki istuu ruuhkassa Oopperan kohdalla ja sytyttää tupakan. Silloin tällöin on mukava polttaa autossa. Kun ikkunoita pitää auki, autossa ei rupea haisemaan samalta kuin isojen teiden varsilla olevissa motellihuoneissa.

Ruuhkassa istuminen on yksi kuljetustyön ärsyttävimmistä puolista. Päivän kuljetukset on aina aikataulutettu niin tiukalle,
että joutuu muutenkin ajamaan ronskilla otteella, ja ruuhkassa odottelun jälkeen vielä kovempaa.

Kun jumiutuu paikalleen ja liikkuu hitaammin kuin viereisellä kävelytiellä vellovat ihmisolennot, ei ole muuta tekemistä kuin polttaa tai kuunnella radiota. Heikki on roudannut autoonsa joitain levyjäkin, mutta ne on tullut kuunneltua ainakin viisisataa kertaa.

Radiossa keskustellaan Jeesuksesta. Heikki on kuunnellut jo kolme kertaa kuluneen viikon aikana kristillisiä ohjelmia. Niissä ihmiset ovat jotenkin oudon rauhallisia ja itsevarmoja sanomisistaan. Uskossa. Toki myös useat eksyneet sielut soittelevat kysyäkseen neuvoja siihen, miten pitäisi elää tässä maailmassa ja mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin.

Julistavalla sävyllä on tietysti tragikoominen puolensa, mutta monilla kanavilla radiojuontajat ja vieraat mumisevat ja ovat epä­varmoja, toisin kuin nämä. Vaihteluhan häntä tässä selvästi virkistää. Ohjelma kuin ohjelma, mielipide kuin mielipide – aina löytyy joku, jota ei käsitä, joka alkaa ärsyttää tai josta alkaa pitää. Vaikka Heikki kuuluukin kirkkoon, hän ei silti usko, että puhuva pensas oli oikeasti olemassa.

Ruuhka alkaa hellittää, ja Heikki jatkaa Mannerheimintietä Munkkiniemeä kohti. Sade tekee teiden päälle erikokoisia jokia, jotka viittäkymppiä kulkevia renkaita kohdatessaan lennättävät ohikulkijoiden päälle likaista vettä. Heikki väistelee jokia ja kiihdyttää vauhtia. Edessä huojuvan tummanruskean Saab ysisatasen kuljettajan ajatukset ovat varmaan viime sunnuntaisessa herätys­messussa, kun ajonopeus on kuin etanalla.

”Nyt sitä vauhtia vähän lisää, aasi”, Heikki manailee itsekseen ja rummuttaa auton rattia.

Kaupungissa ei hidastella. Keskustan kaduillakin ihmiset juoksevat take away -kahvit käsissään kokouksiin, ratikoihin ja takaisin kokouksiin. Hitailijat kuuluvat maaseudulle: sinne, missä aika on rajaton eikä päivään mahdu muuta actionia kuin postilaatikolla käynti.

Haartmannin sairaalan kohdalla Heikki näkee miehen, joka kävelee ja virtsaa samaan aikaan. Läheisen bussipysäkin alla sateen loppumista odottelevat ihmiset näyttävät kiinnostuneilta, ja kolmen nuoren jätkän porukka nauraa vedet silmissä miehen suoritukselle.

Jossakin päin maailmaa tuota pidettäisiin taiteena, Heikki naureskelee mielessään. Maksettaisiin isoja rahoja pääsylipuista ja noustaisiin loppukiitoksissa seisomaan. Ja seuraavan päivän lehdissä kriitikot ylistäisivät tuota uskomatonta taituria kissan­kokoisin kirjaimin.

Heikki on tänään hyvällä tuulella. Viime yönä nähtyjen painajaisten jälkeen oli vaikea ja ahdistava herätä. Heikki vihaa sitä sydämentykytystä ja pelkoa, joka tulee, kun on herännyt pahasta unesta. Hän muistaa vain sen, että juoksi jotain pakoon.

Hän on nähnyt paljon painajaisia viime aikoina, ja usein ne langettavat pitkän varjon päivän ylle. Tänään Heikki sai kuitenkin karistettua unen tunnelman harteiltaan yllättävänkin helposti. Edellisillan jalkapallopeli painaa pohkeissa mutta ei mielessä. Muistissa välkehtii Irman iloinen nauru.

Sade hiljenee, ja Heikki saapuu Munkkivuoren ostoskeskukselle. Tämä on viihtyisä ja rauhallinen paikka, jossa on hyvä fiilis. Totta kai Suomen vanhimmassa ostoskeskuksessa on ajatonta tunnelmaa, jota muualla ei ole. Varmasti se on joidenkin mielestä myös tylsä paikka. Ainut vaara­tilanne, johon voi joutua, on se, että joku ajaa vahingossa ylitsesi rollaattorilla. Heikki rakastaa vanhuksia, mutta heitä hän ei tullut tänne
hakemaan.

Heikki jättää auton parkkiin ja kävelee Fazerin kahvilaan. Yksi ruokasatsi pitää käydä hakemassa puolen tunnin päästä ja sitten käydä vielä Etelä-Haagan-kierroksella. Heikki ostaa sillivoileivän ja päivän lehden. Lehdessä on juttuja kolmoissurmasta, salarakkaista ja monen sivun reportaasi Hockenheimin kisoista.

Heikkiä eivät kiinnosta formulat eivätkä kansallisiksi sankareiksi nousseet miljonäärikuskit, joten hän lukee vain sarjakuvat ja ilmoitus­palstan. Palstalla myydään autoja ja huonekaluja, mainostetaan puhelinmyyntityötä ja kiinteistövälitysfirmoja ja etsitään osallistujia unilääke­tutkimukseen. Lisäksi ennustajaneidot Eleonora ja Sarah lupaavat kertoa kaiken
tulevaisuudestasi, unelmistasi, peloistasi ja rakkaudestasi.

Kaikenlaisia new age -juttuja sitä nykyään liikkuu. Heikki ei usko, että kukaan osaisi kertoa kenelläkään toiselle rakkaudesta: siitä, kuinka tulee rakastaa. Hyvät rahat kuitenkin saisi, jos rupeasi puhua pälpättämään 2,90 euron minuuttipalkalla ihmisille niitä satuja, joita he haluavat kuulla.

Päivät pimenevät näinä aikoina nopeasti, ja sen huomaa varsinkin aamuisin. Mitä pimeämpää on, sen vaikeampaa on kavuta ylös sängystä. Muutamia vuosia sitten Heikki seurusteli tytön kanssa, joka nousi joogaamaan viiden tietämillä ja oli niin täynnä virtaa jo seitsemän aikaan, että sellaisella latauksella olisi kevyesti tuottanut sähköä tuhansiin kotitalouksiin. Heikki on itse aina ollut unikeko, pienestä lapsesta asti, ja siksi heidän suhteensakin kariutui. Tyttö oli aivan liian pirteä, eikä sellaisen energisyyden edessä yksinkertaisesti voinut enää mitään.

Kuvittele nyt! Makaat silmät puoliksi kiinni ja suu auki sängyllä, unen ja valveen rajamailla, tajuamatta vielä, mikä on todellista ja mikä ei. Ja vierellä joku häärää ja joogaa ja selittää koko ajan. Tajuat ainoastaan pieniä sanoja, mutta et hahmota kokonaisuuksia, ja samaan aikaan joku tulee vielä halailemaan ja kyselemään asioita. Sellainen on todella raskasta.

Heikillä on työaamuina torkutus­taktiikka, jolla voi joka kerta taata itselleen maksimi­määrän unta. Laitat kellon soimaan ensimmäistä kertaa niin aikaisin, että jos sattumalta heräisit, ehtisit hyvin käydä vessassa, suihkussa, pestä hampaat, syödä aamiaisen ja juoda kupin kahvia. Toisella kerralla ehtisit tehdä kaiken muun, mutta aamiainen jäisi väliin.

Kolmannella eli viimeisellä tuomion kerralla ehdit enää pestä naamasi, keittää pikakahvia ja ottaa sen mukaan samalla, kun lähdet hirveällä ryminällä töihin. Matkalla kohti ratikkaa kahvi läikkyy ehkä pienesti valkoisen kaulus­paitasi hihoille, mutta entä sitten! Olet kuitenkin ulkona ovesta, matkalla töihin.

Ehkä pitäisi hommata samanlainen herätysvalo kuin Ailalla, Heikki miettii. Viimeksi ne olivat loppu, kun hän kävi kysymässä keskustan liikkeistä. Heikki epäili aluksi koko lampun toimivuutta. Kuinka mahdottomalta ajatukselta tuntuisikaan herätä omassa sängyssään lintujen lauluun ja luonnolliseen auringonnousuun. Heikki epäili sen kaiken olevan suurta huijausta, mutta kokeil­tuaan kerran hän tykästyi sekä lintuihin että hitaasti nousevaan valoon. Ennen marraskuuta hänen on saatava lamppu sänkynsä viereen, sen avulla talvesta saattaisi ehkä selvitäkin.

Heikki juo kahvinsa loppuun ja haukkaa viineristä viimeisen palasen. Sitten hän huikkaa omistajalle ja kahvilan työntekijöille näkemiin ja poistuu ulko-ovesta syksyiseen säähän. Yhdeksän kuukautta pimeyttä edessä, Heikki ajattelee. Juuri kun hän on saapumaisillaan autolleen, tekstiviestin tärinä tuntuu taskussa.

Videotykki on tosiaankin poissa. Aila ei voi käsittää, miten se on mahdollista. Kukaan ei ole ilmoittanut lainaavansa sitä, siirtävänsä sitä tai toimittavansa sitä huoltoon. Eikä videotykkiä ylipäätään lainata, siirretä eikä toimiteta minnekään ilman, että sekä Aila että rehtori sen tietävät.

Edellisen kerran tykkiä on käytetty infossa, joka oli tarkoitettu lukionsa tänä syksynä aloittaneiden vanhemmille. Silloin sillä näytettiin mediakurssilaisten tekemä humoristinen dokumentti kolmevuotisesta pakkotyöstä ja sen jälkeisestä ylioppilaaksitulosta.

Sen jälkeen sitä ei ole kukaan nähnyt, kun ei ole ollut tarvetta käyttää. Nyt olisi. Historian­opettaja on suunnitellut koko kurssinsa vanhojen sota­dokumenttien varaan.

”Varastettuhan se on, mitä muita mahdollisuuksia tässä muka on? Minä olen viimeiseen asti vastustanut videovalvontaa oppilaitoksissa, mutta jos täältä alkavat tavarat hävitä tuosta vaan, niin ei kai tässä muu auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen. Miten se on mahdollista, että tällaista tapahtuu?” rehtori sanoo hiuksiaan haroen.

Ailan käy sääliksi nuorta rehtoria. Hänen tekisi mieli taputtaa tätä harteille ja sanoa, että kaikkea tapahtuu, kaikkea sellaista, mitä ei haluaisi tapahtuvan ja myös kaikkea sellaista, mitä ei olisi ikinä kuvitellut tapahtuvan.  Hyviä ja pahoja asioita tapahtuu kaiken aikaa, limittäin ja lomittain, samanaikaisesti ja erikseen, rytmissä ja epärytmissä. Sellaista elämä on. Niin Aila haluaisi sanoa, mutta tietenkään hän ei sano vaan sopii rehtorin kanssa jatkotoimenpiteistä.

Virallinen asiahan siitä tulee, sille ei mahda mitään. Koulutoimeen ja poliisille menee tieto katoamisesta, ja sitten sitä ruvetaan tutkimaan. Aila toivoo koko sydämestään, ettei tykinlainaaja löydy koulun oppilaista.

Tapani soittaa, kun Aila vetää takkia niskaansa. Ailasta tuntuu samalta kuin lämpimään kylpy­ammeeseen laskeutuessa. Tapanin ääni on täynnä havumetsää ja kirkasvetisiä jokia, nuotiotulen ritinää. Tapani kertoo päivästään hauskasti, kiittää sitten viimeisestä ja kysyy, saiko Aila hänen teksti­viestinsä.

”Ai minkä viestin?” Aila kysyy.

Hän ei ole saanut Tapanilta mitään viestiä, vaikka vahtasi kyllä puhelintaan koko päivän. He sopivat tapaavansa iltakävelyllä ja teellä. Tapani sanoo suoraan, ettei ole mikään teeihminen, mutta hän kokeilee Ailan kanssa mielellään mitä tahansa.

”Ihan mitä tahansa”, hän vielä toistaa, ja jostain syystä Tapanin äänensävy saa Ailan posket kuumottamaan.

Essi lukee isänsä viestin moneen kertaan eikä sittenkään käsitä, mitä se tarkoittaa.

”Mä en tajua, mä sain ihan hämärän viestin… Faija sekoilee”, Essi sanoo ja kääntää puhelimen ystävättärensä Heidin katsottavaksi.

”Kiitos viimeisestä. Olen ollut tänään erityisen iloinen ja se on kokonaan sinun ansiotasi. Mitä sinä teet tänä iltana?  Mitenkä olisi kävelylenkki tai elokuvat? Tapani”

Heidiä naurattaa.

”Ihan kiva viestihän toi on, vaikka vähän vaikeeta kuvitella sua kävelemässä isäs kanssa...”

Essi ottaa puhelimen ja lukee viestin vielä kertaalleen. Ensinnäkin: mistä isä häntä kiittää? Miten niin kiitos viimeisestä? Essi ei ole tehnyt mitään, mistä isä voisi kiittää häntä – ei edes tyhjentänyt tiski­konetta. Eikä isä harrasta käänteisviestintää, hän ei vinoile siivoamattomasta huoneesta kiittämällä viimeisestä. Toisekseen Essi ei sano isäänsä Tapaniksi. Hän sanoo isää isäksi tai faijaksi. Ja isä kirjoittaa aina viestien loppuun ”isä”, ei omaa nimeään. 

”Ehkä se ajattelee, että sillä on nyt viimeset ajat tehdä jotain yhdessä sun kanssas”, Heidi yrittää, mutta Essi tietää, ettei isä ole sellainen.

Isä ei ala kutsua itseään Essille Tapaniksi missään tapauksessa. Hän ei muutu Tapsaksi eikä käy Essin kanssa kaljalla lähikuppilassa eikä ala värjätä hiuksiaan, kun ne harmaantuvat. He puhuivat tästä silloin kauan sitten, äidin kuoleman jälkeen. Tai isä puhui ja Essi kuunteli.

Silloin isä kertoi, kuinka hän ja Essin äiti tapasivat, miten vaikeaa heidän oli saada lapsia ja miten onnellisia he olivat, kun Essi lopulta syntyi. Essin teki mieli sanoa, ettei hän halua tietää ihan kaikkea, mutta onneksi ei saanut sanottua. Sen koommin isä ei ole puhunut mitään sellaista, vaan keskustelu liikkuu enimmäkseen ”mitenkäs koulussa sujui?” -tasolla.

Vastoin Ilmatieteenlaitoksen lupauksia sade ei lopukaan vaan jatkuu katkeamattomana, harmaana nauhana. Tapani ja Aila päättävät kävelyretken sijaan mennä elokuviin. He keksivät

idean seistessään pitämässä sadetta elokuvateatterin lipan alla. Aila ei edes muista, milloin olisi viimeksi ollut elokuvissa. Tapani sanoo olleensa tyttärensä kanssa tämän kaksitoistavuotispäivänä viisi vuotta aiemmin. ”Vaikka nuorempana kuuluin elokuvakerhoonkin.”

Sateen taukoamista odotellessaan he alkoivat puhua lapsistaan. Aila kertoi Heikistä ja siitä, miten häntä luultiin Heikin lasten­hoitajaksi, kun hän oli Heikin kanssa puistossa, kun Heikki oli pieni. Ja Tapani kertoi Essistä ja siitä, ettei hänen vaimonsa millään meinannut tulla raskaaksi.

”Ja kun ne hyvää tarkoittavat sukulaiset aina kyselivät, että jokos sitä ollaan pieniin päin, niin Raija ei enää halunnut käydä missään. Se pahoitti mielensä, kun se nyt muutenkin oli niin kova paikka Raijan kaltaiselle ihmiselle, joka oli haaveillut suurperheestä.”

Tapani kertoo Raijan kuolemasta, ja Aila arvostaa sitä, että toinen tekee niin, vaikkei se selvästikään ei ole helppoa. Kun Tapanin ääni paksuuntuu, Aila ottaa häntä kädestä kiinni ja puristaa. Tapani pyyhkäisee silmiään ja sanoo, että kyllä hän on jo ihan sovussa asian kanssa, vaikka silloin tuntui, ettei siitä ikinä selviä.

Elokuvateatteri on pieni, ja siellä esitetään heille tuntemattoman tanskalaisen ohjaajan elokuvaa nimeltä Alting bliver godt igen, Kaikki muuttuu jälleen hyväksi.

”Nimi on ainakin hyvä”, Aila sanoo.

”Ja sopii meille kuin nakutettu”, Tapani nauraa ja kaappaa Ailan kainaloonsa.

Kaikki muuttuu jälleen hyväksi, Aila ajattelee eikä pyristele karkuun vaan on siinä, Tapanin lähellä, ja antaa Tapanin käden olla siinä, missä se on, hänen ympärillään.

Lappu on keittiön pöydällä. Keittiön pöytä on heidän ilmoitustaulunsa. ”Essi, jos satut tulemaan kotiin ennen minua…” Isä kirjoittaa laittaneensa kirjarahat Essin tilille ja menneensä kävelylle. Essi katsoo ikkunasta ulos. Vettä sataa niin, että naapuritaloa ei näy. ”Nakki­keitto jääkaapissa. Lämmitä sitä. Ja huomenna on saunavuoro. Isä.”

Essi menee isän huoneeseen. Siellä on kaikki aivan kuten ennenkin. Sänky, sängyn vieressä yöpöytä, yöpöydän päällä lamppu. Tuolin selkänojalla isän vaatteet taiteltuina.  Seinällä on sama perhe­kuva, joka siinä on ollut aina: Essi vastasyntyneenä sairaalassa äidin ja isän kanssa. Essi avaa isän vaatekaapin ja tuntee heti oven avatessaan vieraan tuoksun. Isän vaatekaapissa tuoksuu hajuvesi.

Heikki nauraa niin, että leuka meinaa mennä sijoiltaan. Hän ei muista, milloin olisi sillä tavalla nauranut. Irma on aivan mahdoton jutunkertoja, eikä Heikillä ole koskaan ollut kenenkään naisen kanssa näin hauskaa. Kaikkea muuta hienoa on tietysti jokaisen kanssa ollut, mutta Irma on aivan omanlaisensa. Kova puhumaan ja nauramaan. Kova heiluttamaan käsiään ja kiihtymään.

He istuvat mukavassa pikkubaarissa ja pelaavat Heikille uppo-outoa, Irman opettamaa tulitikkupeliä. Pelissä on viisi eri tulitikkupinoa, ensimmäisessä pinossa viisi tikkua, toisessa neljä, kolmannessa kolme ja viimeisessä pinossa yksi. Pelaaja voi ottaa vuorollaan mistä tahansa pinosta niin monta tikkua kuin haluaa, mutta vain yhdestä pinosta vuoroa kohden. Se hä­viää, joka ottaa viimeisen tulitikun pöydältä. Irman selittäessä ideaa Heikki piti sitä naurettavan helppona, mutta nyt hän on hävinnyt jo kolme peliä peräjälkeen. Peli on lopulta käsittämättömän vaikea.

”Ei hemmetti”, Heikki puhisee ja katsoo Irman naurun siristämiin silmiin.

”Pakko saada revanssi. Minä haen meille toiset oluet.”

Hän nousee pöydästä ja suuntaa kohti baaritiskiä, puikkelehtii pöytien välissä ja tulee vilkaisseeksi ulko-ovelle. Ovella seisoo Aila, hänen äitinsä, jonkun miehen kanssa. Ja nuo kaksi ovat selvästikin tulleet baariin yhdessä.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla