Essi huomaa Tapanin tekstiviestin vasta aamulla, kun puhelin on latautunut.

”Mulla menee myöhään. Älä turhaan odottele, mene vaan nukkumaan niin jaksat aamulla nousta kouluun. Isä.” Essi oli hiipinyt kotiin vasta kahden jälkeen, eikä hänelle ole tullut mieleenkään, ettei isä olisi ollut kotona. Missä se muka keskellä yötä olisi ollut?

Niitäkin aamuja on, jolloin kaupunki ottaa kaduilleen astujan ystävällisesti vastaan. Haistattelijat ja ilonpilaajat viettävät ansaittua vapaapäivää, tietyö ei sotke suunniteltua reittiä, eikä linja-auto ole myöhässä eikä edes täynnä. Sellaisina aamuina ihminen tuntee selviävänsä elämästä, sen eteen lykkäämistä, haasteiksi kutsumista mutkista. Kaikki tuntuu hyvinkin mahdolliselta aamuina, joina mieltä ei hierrä edes se, jäikö kahvin­keitin päälle.

Miten paljon onnen tunteita ja mitkä määrät murhetta kaupungin kokoisessa kattilassa poriseekaan, ja miten vähän me loppujen lopuksi toisistamme tiedämme. Tuskin paljonkaan sen enempää kuin Aila Salminen pojastaan Heikistä ja Heikki äidistään. Heille kummallekin aamu on pitkästä, pitkästä aikaa täynnä kutinaa ja odotusta. 

Aila ei ajattele poikaansa, ei juuri nyt, kun hän kampaa hiuk­siaan peilin edessä. Hän ajattelee Tapania ja Tapanin möreää naurua, suurikokoisia käsiä ja sitä, miten mies muitta mutkitta tempaisi hänet syliinsä eroamisen hetkellä. Kun Aila pääsee syleilyyn asti, hän laskee harjan käsistään ja menee keittiöön juomaan kylmää vettä.

Hän juo koko lasillisen yhteen menoon, pesee vielä kasvonsakin ja kuivaa ne keittiöpyyhkeeseen ennen kuin huuhtelee lasin ja nostaa sen kuivauskaappiin. Sitten hän vain hengittää ja antaa muiston liukua päästä varpaisiin.

Pettymyksiin tottuneelle ihmiselle todistusaineisto siitä, että onnea ylipäätään vielä on olemassa, tuntuu ihmeeltä, paljon sattumaa ja onnenpotkua suuremmalta.

Aila ottaa kiinni tiskipöydän reunasta muistaessaan ne muutamat onnettomat suhteentapaiset, joita hänellä on aikuisen elämänsä aikana ollut. Miehet, joita hän ei ole kehdannut esitellä pojalleen, ja suhteet, joissa hän ei ole osannut rentoutua hetkeksikään.

Tapanin kanssa Aila oli täysin rento alusta asti. Ensin Ailalla ei tosin ollut aavistustakaan, että mies oli huomannut hänet ja katseli hänen nukkumistaan. Ailaa naurattaa ja nolottaa, kun hän muistaa, miten Tapani kertoi hänen linja-autounistaan. ”Nökötit siinä ikkunaa vasten ja kuola valui suupielestä niin kuin lapsella.” Romanttista, Aila ajattelee.

Heikki ja hänen äitinsä eivät ole olleet yhtä aikaa onnellisia kovinkaan monta kertaa sitten Heikin lapsuuden.

Äitien ja lasten onnenhetket eivät aina osu täsmällisesti yhteen. Aina on jokin särö, jommankumman mieltä kalvaa jokin. Kun äiti järjestää tohkeissaan lapselle juhlat ja on iloinen siitä, että on saanut rahat säästettyä ja lahjat ostettua, saattaa lapsi mielessään sadatella, että juuri se ilta pitää viettää äidin kanssa, vaikka kaikki muut ovat jossakin pitämässä hauskaa. Tai kun poika kerrankin järjestää äidille jotakin, niin äidin päätä särkee, itku on herkässä, paahtopaistista tulee liian kuivaa ja se vaatekaapin ainoa kelvollinen vaate ei enää mahdukaan päälle.
Ja niin ilma pääsee ulos juhlapallosta, ja se käytetyn kondomin näköinen lurppa jää sohvan alle. Sieltä se löytyy pölyllä marinoituna vasta, kun poika muuttaa omaan kotiinsa ja äiti antaa hänelle vanhan sohvansa.

Mutta nyt Heikki ja hänen äitinsä ovat kumpikin onnellisia. He kulkevat samassa kaupungissa kuin tyytyväiset ihmiset kulkevat: tavallista reippaammin, tavallista herkemmin hymyillen. Itse asiassa Heikki ajaa äitinsä ohi mutta ei tunnista tätä, sillä äidillä on hiukset auki. Aila Salminen ei pidä hiuksiaan koskaan auki. Siksi Heikille ei tule mieleenkään, että nainen, joka juoksee suojatien yli ruskea tukka hulmuten, olisi hänen äitinsä.

Aila istuu vahtimestarin kopissa ja katsoo kelloa. Koppi on ahdas, ja sen seinät ovat täynnä post-it-lappuja, julisteita ja aikatauluja. Sisustus on minimaalinen: pöytä, tuoli, pieni ruskea kahvinkeitin, stereot sekä Ailan kotoaan kuljettama aloe vera -kasvi. Kolme vuotta vanha bonsai-puu kuoli viime joululomalla, kun toinen vahtimestareista kasteli sitä liikaa. Sen jälkeen oli parempi hankkia jokin helpommin hoidettava kasvi.

On mielenkiintoista, kuinka paljon ihminen kiintyy kasveihinsa. Niistä tulee ystäviä ja niiden hyvinvoinnista tärkeää. Se on hyvä ystävyyssuhde, molemminpuolista huolenpitoa. Kasvit kuuntelevat ja antavat energiaa pimeinä syys­iltoina, ja vastapainona annat niille oikeanlaista multaa, lannoitteita ja vettä. Elämästään voi kevyesti uhrata vaikka kymmenen vuotta puutarhurina olemiseen.

Aila ja muut vahtimestarit ovat jo vuosikausia puhuneet koulun henkilökunnan kehityskeskusteluissa, kuinka vahtimestarin tiloja pitäisi laajentaa viihtyvyyden ja stressittömyyden lisäämiseksi. Koko ajan tuntuu, että polvet ovat suussa ja tila loppuu kesken. Kopissa on myös huono ilma, ja varsinkin keväällä ja kesäisin tuntuu, ettei se vaihdu ollenkaan.

Kokouksissa aina todetaan, että vahtimestareiden viihtyvyys on koko henkilökunnan ja oppilaiden kannalta tärkeää, että asia viedään eteenpäin ja blaablaablaa. Mitään ei kuitenkaan ikinä tapahdu, sen sekä Aila että koulun johtokunnan jäsenet tietävät.

Aila ei koskaan istuisi kokouksissa, jos ei olisi pakko. Se on sellaista sosiaalista peliä, jossa hymyillään ja nyökkäillään mutta kellään ei oikeasti ole pienintäkään aavistusta siitä, missä mennään. Pari kahvikupillista ja porkkana­kakku eivät pelasta
eivätkä kompensoi sitä höpön­löpön määrää. Ailan voimille ottavat eniten opettajat, joilla on aivan liikaa visioita, mutta mitään niistä ei ole ajateltu käytännön tasolla.

Tänään aika kuluu hitaasti, kun on jotain, mitä odottaa. Ailan ajatukset ovat vieläkin eilisessä, ja olo tuntuu kerta kaikkiaan oudolta. Tapahtuiko kaikki oikeasti? Aila ei ole vieläkään uskoa iltaa todeksi. Onneksi ei tarvitse enää monta tuntia availla näitä ovia, hän ajattelee ja laittaa Françoise Hardyn kokoelman soimaan. Se on yksi harvoista levyistä, joita Aila jaksaa kuunnella vuodesta toiseen. Levyssä on nostalginen tunnelma, varsinkin, kun Françoisen alle 18-vuotiaana säveltämä Tous les Garçons et Les Filles alkaa soida.

Ailan isä soitti tuota kappaletta, kun Aila oli pieni tyttö. Hän muistaa tanssineensa isänsä kanssa kappaleen tahtiin varmaan satoja kertoja heidän vanhassa kodissaan Rymättylässä. He tanssivat aina niin, että Ailan jalat olivat isän jalka­pöytien päällä ja he pyörivät hassusti ympyrää. Ailan mielestä se oli parasta koko maailmassa. Nyt hänen isänsä on vanhain­kodissa eikä muista edes nimeään.

Aila kävi Rymättylässä pari vuotta sitten tapaamassa lapsuuden­ystäväänsä ja ajoi samalla heidän vanhan kotitalonsa ohi. Siellä se tönötti mäen päällä niin kuin ennenkin. Uudet omistajat näyttivät pitäneen talosta hyvää huolta. Nurmikko oli leikattu siististi, pihalle oli ilmestynyt pari pientä vajarakennusta, terassia oli laajennettu ja seinien värisävy oli muuttunut astetta keltaisemmaksi. Oli outoa nähdä niin tuttu paikka vuosikymmeniä myöhemmin. Tavallaan se tuntui tutulta mutta silti vieraalta.

Oli myös erikoista nähdä täysin tuntemattomien ihmisten lapsia leikkimässä oman kotitalonsa pihalla, kasvamassa nuoriksi ihmisiksi samassa ympäristössä kuin itse. Mitkä ovat niiden lempi­paikat, metsät ja pellot, ja mihin ne piiloutuvat, kun leikitään piilosta?

Aila piti lapsuudestaan mutta tajusi myös hyvän sään aikana,
että Rymättylästä on ihan hyvä muuttaa pois. Hän käynnisti autonsa ja lähti vauvansa kanssa kohti suurta maailmaa. Ei kulunut kauan ennen kuin universumi muistutti Ailaa hänen juuristaan. Heti käännyttyään ensimmäiselle isolle tielle hän bongasi erään bussi­pysäkin seinään maalatun tekstin, jossa luki: RYMÄTTYLÄ – SUOMEN ERÄREIKÄ. Ja Aila arvasi kyllä, mikä kirjain viimeisen sanan edestä puuttui.

Vahtimestarin työ on yhtä ovien availua. Aamulla avataan ulko-ovet ja suljetaan hälytys­järjestelmä. Pikkuhiljaa koulun henkilökunta alkaa valua paikalle, ja aina joku on unohtunut avain­nippunsa kotiin. He tulevat vahtimestarin luukulle ja pyytävät avaamaan oven.

Aila ei ole koskaan ehtinyt miettiä, pitääkö hän työstään vai ei. Hänelle on riittänyt se, että laskut tulevat maksettua eikä Heikiltä puutu mitään. Muutos tuli muutama vuosi sitten, kun kaupunki ulkoisti vahtimestari­palvelut eikä Aila enää saanut jäädä vanhaan kouluunsa. Hän joutui muiden vahtimestareiden tavoin sopeutumaan siihen, että yhden vakituisen työpaikan sijaan työpaikkoja voikin olla useita.

Vasta silloin Aila ensimmäistä kertaa pohti, voisiko tehdä jotakin muutakin.  Koululta toiselle kulkemisessa ei ollut muuta vikaa kuin se, että siinä pysyi aina ulkopuolisena. Ailan mielestä ulkopuolisuus on monessa asiassa hyväkin. Naapuruston perheidyllien ulkopuolella pysytteleminen on ollut elämässä hyvä suojakilpi. Mutta kun puhutaan nuorista ja niiden kasvunryskeen aiheuttamista ongelmista, silloin aikuisen pitäisi Ailasta pysyä paikallaan kuin vankkarunkoisen pihapuun.

Aila havahtuu ajatuksistaan, kun historianlehtori koputtaa kopin ovelle ja kysyy, onko videotykki viety huoltoon. Aila ihmettelee, miksi se olisi viety, kun tykissä ei hänen tietääkseen ole vikaa.

”Ei siitä kukaan ole ainakaan minulle mitään ilmoittanut.”

”No, missä se sitten on, kun se ei ole omalla paikallaan”, lehtori kysyy. ”Ettei vaan olis varastettu?”

Että osaa elämä joskus maistua hyvältä, Tapani ajattelee poimiessaan kyytiin sadekuuron kastamia matkustajia. Litimärkä ja nauravainen nuoripari suukottelee toisiaan leimatessaan lippujaan ja saa invapaikalla istuvan naisen kiehahtamaan. Nainen alkaa sättiä nuoria niin rumasti, ettei Tapani voi olla puuttumatta asiaan.

”Jättäkääpä rouva kanssa­matkustajat rauhaan, eiköhän tässä nyt muutama pysäkinväli mahduta samassa bussissa istumaan.”

Nainen suuntaa tietenkin sen jälkeen vihansa Tapaniin, haukkuu aina vain kireämmäksi käyvällä äänellään ja sanoo tekevänsä valituksen Tapanin loukkaavasta käytöksestä ja ottavansa yhteyttä tämän esimieheen. Purkaus ei tule Tapanille yllätyksenä. Joistakin matkustajista näkee heti näiden noustessa kyytiin, että kohta rytisee. Inva­paikan nainen oli juuri sellainen. Raahasi autoon mukanaan huonoa tuultaan.

Mutta Tapanin hyvää oloa eivät pysty horjuttamaan hankalat asiakkaat, ei äkkiä alkava ukkos­myräkkä eivätkä järveksi muuttuneet kadut.  Ihmiset ovat kuten säätkin, monenlaisia. Ei niitä parane kovin vakavasti ottaa, ellei halua mielenrauhaansa menettää. Autoa on ajettava säässä kuin säässä ja silloinkin, kun kyydissä on pelkkiä kitisijöitä. Joten Tapani keskittyy ajamiseen.

Tuulilasin pyyhkimien yksinkertaisen koreografian takaa Tapani miettii Ailaa ja sitä, millaista oli pidellä naista sylissään. Hän ajattelee naisen pientä ja sievää asuntoa, jonne hän vastoin kaikkia suunnitelmiaan päätyi mukavan illallisen ja pitkän, päämäärättömän kävelyn jälkeen. Ajattelee numeroa, jonka talletti puhelimeensa, ja sitä, miltä naisen hiukset tuoksuivat.  Illalla hän soittaisi. Tai jos vaikka laittaisi jo kääntö­paikalta viestin?

Essi kiroaa
ankarasti. Visa electron ei toimi, ja hänen on pakko jättää sovittamansa housut kassalle, koska käteistäkään ei ole. Essi laittaa isälleen lyhyen teksti­viestin, sanoo tarvitsevansa rahaa koulukirjoihin. ”Ja mä tartten ne kirjat huomiseksi”. Isä vastaa ennen kuin Essi ehtii edes kaupasta ulos: ”Meillä ei ole maksupalvelua bussissa, mutta illalla onnistuu.”

”Illalla kirjakaupat on kiinni!!!!” Essi naputtaa. Välillä isä ei tajua mitään.

Essi käväisi koululla mutta lähti hyppytunnin alkaessa keskustaan. Pari viimeistä historian­tuntia hän jättää sovinnolla väliin. Kurssi on ainoa, joka heillä on Timon kanssa yhteinen, eikä Essi jaksa nähdä Timoa tänään.

Essi oli neljätoista, kun he alkoivat seurustella. He ehtivät olla yli kolme vuotta yhdessä, ja vaikka viimeinen puoli vuotta olikin enimmäkseen riitaista ja ikävää, on eroaminen silti kamalampaa kuin Essi olisi ikinä arvannut. Kolmessa vuodessa ehti syntyä niin monia yhteisiä rutiineja, että jokaiseen päivään jää monta hetkeä, jotka muistuttavat Timosta.

Kauppakeskus on täynnä kikattavia yläastelaisia, pikkukoviksia ja ikävystyneitä ajantappajia. Essiä ahdistaa. Kun rahaa shoppailuun ei ole, tuntuvat taivasta tavoittelevat lasiseinät vankilanmuureilta. Soijalatte ja Jim Morrison helpottavat yleensä oloa. Essi haluaa kahvilaan, jossa hän käy kavereittensa kanssa lähes päivittäin. Essi etsii iPodistaan Doorsin Alabama Songin ja vetää hupun päähänsä. Sitten hän suuntaa ulos sateeseen.

Heikki istuu ruuhkassa Oopperan kohdalla ja sytyttää tupakan. Silloin tällöin on mukava polttaa autossa. Kun ikkunoita pitää auki, autossa ei rupea haisemaan samalta kuin isojen teiden varsilla olevissa motellihuoneissa.

Ruuhkassa istuminen on yksi kuljetustyön ärsyttävimmistä puolista. Päivän kuljetukset on aina aikataulutettu niin tiukalle,
että joutuu muutenkin ajamaan ronskilla otteella, ja ruuhkassa odottelun jälkeen vielä kovempaa.

Kun jumiutuu paikalleen ja liikkuu hitaammin kuin viereisellä kävelytiellä vellovat ihmisolennot, ei ole muuta tekemistä kuin polttaa tai kuunnella radiota. Heikki on roudannut autoonsa joitain levyjäkin, mutta ne on tullut kuunneltua ainakin viisisataa kertaa.

Radiossa keskustellaan Jeesuksesta. Heikki on kuunnellut jo kolme kertaa kuluneen viikon aikana kristillisiä ohjelmia. Niissä ihmiset ovat jotenkin oudon rauhallisia ja itsevarmoja sanomisistaan. Uskossa. Toki myös useat eksyneet sielut soittelevat kysyäkseen neuvoja siihen, miten pitäisi elää tässä maailmassa ja mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin.

Julistavalla sävyllä on tietysti tragikoominen puolensa, mutta monilla kanavilla radiojuontajat ja vieraat mumisevat ja ovat epä­varmoja, toisin kuin nämä. Vaihteluhan häntä tässä selvästi virkistää. Ohjelma kuin ohjelma, mielipide kuin mielipide – aina löytyy joku, jota ei käsitä, joka alkaa ärsyttää tai josta alkaa pitää. Vaikka Heikki kuuluukin kirkkoon, hän ei silti usko, että puhuva pensas oli oikeasti olemassa.

Ruuhka alkaa hellittää, ja Heikki jatkaa Mannerheimintietä Munkkiniemeä kohti. Sade tekee teiden päälle erikokoisia jokia, jotka viittäkymppiä kulkevia renkaita kohdatessaan lennättävät ohikulkijoiden päälle likaista vettä. Heikki väistelee jokia ja kiihdyttää vauhtia. Edessä huojuvan tummanruskean Saab ysisatasen kuljettajan ajatukset ovat varmaan viime sunnuntaisessa herätys­messussa, kun ajonopeus on kuin etanalla.

”Nyt sitä vauhtia vähän lisää, aasi”, Heikki manailee itsekseen ja rummuttaa auton rattia.

Kaupungissa ei hidastella. Keskustan kaduillakin ihmiset juoksevat take away -kahvit käsissään kokouksiin, ratikoihin ja takaisin kokouksiin. Hitailijat kuuluvat maaseudulle: sinne, missä aika on rajaton eikä päivään mahdu muuta actionia kuin postilaatikolla käynti.

Haartmannin sairaalan kohdalla Heikki näkee miehen, joka kävelee ja virtsaa samaan aikaan. Läheisen bussipysäkin alla sateen loppumista odottelevat ihmiset näyttävät kiinnostuneilta, ja kolmen nuoren jätkän porukka nauraa vedet silmissä miehen suoritukselle.

Jossakin päin maailmaa tuota pidettäisiin taiteena, Heikki naureskelee mielessään. Maksettaisiin isoja rahoja pääsylipuista ja noustaisiin loppukiitoksissa seisomaan. Ja seuraavan päivän lehdissä kriitikot ylistäisivät tuota uskomatonta taituria kissan­kokoisin kirjaimin.

Heikki on tänään hyvällä tuulella. Viime yönä nähtyjen painajaisten jälkeen oli vaikea ja ahdistava herätä. Heikki vihaa sitä sydämentykytystä ja pelkoa, joka tulee, kun on herännyt pahasta unesta. Hän muistaa vain sen, että juoksi jotain pakoon.

Hän on nähnyt paljon painajaisia viime aikoina, ja usein ne langettavat pitkän varjon päivän ylle. Tänään Heikki sai kuitenkin karistettua unen tunnelman harteiltaan yllättävänkin helposti. Edellisillan jalkapallopeli painaa pohkeissa mutta ei mielessä. Muistissa välkehtii Irman iloinen nauru.

Sade hiljenee, ja Heikki saapuu Munkkivuoren ostoskeskukselle. Tämä on viihtyisä ja rauhallinen paikka, jossa on hyvä fiilis. Totta kai Suomen vanhimmassa ostoskeskuksessa on ajatonta tunnelmaa, jota muualla ei ole. Varmasti se on joidenkin mielestä myös tylsä paikka. Ainut vaara­tilanne, johon voi joutua, on se, että joku ajaa vahingossa ylitsesi rollaattorilla. Heikki rakastaa vanhuksia, mutta heitä hän ei tullut tänne
hakemaan.

Heikki jättää auton parkkiin ja kävelee Fazerin kahvilaan. Yksi ruokasatsi pitää käydä hakemassa puolen tunnin päästä ja sitten käydä vielä Etelä-Haagan-kierroksella. Heikki ostaa sillivoileivän ja päivän lehden. Lehdessä on juttuja kolmoissurmasta, salarakkaista ja monen sivun reportaasi Hockenheimin kisoista.

Heikkiä eivät kiinnosta formulat eivätkä kansallisiksi sankareiksi nousseet miljonäärikuskit, joten hän lukee vain sarjakuvat ja ilmoitus­palstan. Palstalla myydään autoja ja huonekaluja, mainostetaan puhelinmyyntityötä ja kiinteistövälitysfirmoja ja etsitään osallistujia unilääke­tutkimukseen. Lisäksi ennustajaneidot Eleonora ja Sarah lupaavat kertoa kaiken
tulevaisuudestasi, unelmistasi, peloistasi ja rakkaudestasi.

Kaikenlaisia new age -juttuja sitä nykyään liikkuu. Heikki ei usko, että kukaan osaisi kertoa kenelläkään toiselle rakkaudesta: siitä, kuinka tulee rakastaa. Hyvät rahat kuitenkin saisi, jos rupeasi puhua pälpättämään 2,90 euron minuuttipalkalla ihmisille niitä satuja, joita he haluavat kuulla.

Päivät pimenevät näinä aikoina nopeasti, ja sen huomaa varsinkin aamuisin. Mitä pimeämpää on, sen vaikeampaa on kavuta ylös sängystä. Muutamia vuosia sitten Heikki seurusteli tytön kanssa, joka nousi joogaamaan viiden tietämillä ja oli niin täynnä virtaa jo seitsemän aikaan, että sellaisella latauksella olisi kevyesti tuottanut sähköä tuhansiin kotitalouksiin. Heikki on itse aina ollut unikeko, pienestä lapsesta asti, ja siksi heidän suhteensakin kariutui. Tyttö oli aivan liian pirteä, eikä sellaisen energisyyden edessä yksinkertaisesti voinut enää mitään.

Kuvittele nyt! Makaat silmät puoliksi kiinni ja suu auki sängyllä, unen ja valveen rajamailla, tajuamatta vielä, mikä on todellista ja mikä ei. Ja vierellä joku häärää ja joogaa ja selittää koko ajan. Tajuat ainoastaan pieniä sanoja, mutta et hahmota kokonaisuuksia, ja samaan aikaan joku tulee vielä halailemaan ja kyselemään asioita. Sellainen on todella raskasta.

Heikillä on työaamuina torkutus­taktiikka, jolla voi joka kerta taata itselleen maksimi­määrän unta. Laitat kellon soimaan ensimmäistä kertaa niin aikaisin, että jos sattumalta heräisit, ehtisit hyvin käydä vessassa, suihkussa, pestä hampaat, syödä aamiaisen ja juoda kupin kahvia. Toisella kerralla ehtisit tehdä kaiken muun, mutta aamiainen jäisi väliin.

Kolmannella eli viimeisellä tuomion kerralla ehdit enää pestä naamasi, keittää pikakahvia ja ottaa sen mukaan samalla, kun lähdet hirveällä ryminällä töihin. Matkalla kohti ratikkaa kahvi läikkyy ehkä pienesti valkoisen kaulus­paitasi hihoille, mutta entä sitten! Olet kuitenkin ulkona ovesta, matkalla töihin.

Ehkä pitäisi hommata samanlainen herätysvalo kuin Ailalla, Heikki miettii. Viimeksi ne olivat loppu, kun hän kävi kysymässä keskustan liikkeistä. Heikki epäili aluksi koko lampun toimivuutta. Kuinka mahdottomalta ajatukselta tuntuisikaan herätä omassa sängyssään lintujen lauluun ja luonnolliseen auringonnousuun. Heikki epäili sen kaiken olevan suurta huijausta, mutta kokeil­tuaan kerran hän tykästyi sekä lintuihin että hitaasti nousevaan valoon. Ennen marraskuuta hänen on saatava lamppu sänkynsä viereen, sen avulla talvesta saattaisi ehkä selvitäkin.

Heikki juo kahvinsa loppuun ja haukkaa viineristä viimeisen palasen. Sitten hän huikkaa omistajalle ja kahvilan työntekijöille näkemiin ja poistuu ulko-ovesta syksyiseen säähän. Yhdeksän kuukautta pimeyttä edessä, Heikki ajattelee. Juuri kun hän on saapumaisillaan autolleen, tekstiviestin tärinä tuntuu taskussa.

Videotykki on tosiaankin poissa. Aila ei voi käsittää, miten se on mahdollista. Kukaan ei ole ilmoittanut lainaavansa sitä, siirtävänsä sitä tai toimittavansa sitä huoltoon. Eikä videotykkiä ylipäätään lainata, siirretä eikä toimiteta minnekään ilman, että sekä Aila että rehtori sen tietävät.

Edellisen kerran tykkiä on käytetty infossa, joka oli tarkoitettu lukionsa tänä syksynä aloittaneiden vanhemmille. Silloin sillä näytettiin mediakurssilaisten tekemä humoristinen dokumentti kolmevuotisesta pakkotyöstä ja sen jälkeisestä ylioppilaaksitulosta.

Sen jälkeen sitä ei ole kukaan nähnyt, kun ei ole ollut tarvetta käyttää. Nyt olisi. Historian­opettaja on suunnitellut koko kurssinsa vanhojen sota­dokumenttien varaan.

”Varastettuhan se on, mitä muita mahdollisuuksia tässä muka on? Minä olen viimeiseen asti vastustanut videovalvontaa oppilaitoksissa, mutta jos täältä alkavat tavarat hävitä tuosta vaan, niin ei kai tässä muu auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen. Miten se on mahdollista, että tällaista tapahtuu?” rehtori sanoo hiuksiaan haroen.

Ailan käy sääliksi nuorta rehtoria. Hänen tekisi mieli taputtaa tätä harteille ja sanoa, että kaikkea tapahtuu, kaikkea sellaista, mitä ei haluaisi tapahtuvan ja myös kaikkea sellaista, mitä ei olisi ikinä kuvitellut tapahtuvan.  Hyviä ja pahoja asioita tapahtuu kaiken aikaa, limittäin ja lomittain, samanaikaisesti ja erikseen, rytmissä ja epärytmissä. Sellaista elämä on. Niin Aila haluaisi sanoa, mutta tietenkään hän ei sano vaan sopii rehtorin kanssa jatkotoimenpiteistä.

Virallinen asiahan siitä tulee, sille ei mahda mitään. Koulutoimeen ja poliisille menee tieto katoamisesta, ja sitten sitä ruvetaan tutkimaan. Aila toivoo koko sydämestään, ettei tykinlainaaja löydy koulun oppilaista.

Tapani soittaa, kun Aila vetää takkia niskaansa. Ailasta tuntuu samalta kuin lämpimään kylpy­ammeeseen laskeutuessa. Tapanin ääni on täynnä havumetsää ja kirkasvetisiä jokia, nuotiotulen ritinää. Tapani kertoo päivästään hauskasti, kiittää sitten viimeisestä ja kysyy, saiko Aila hänen teksti­viestinsä.

”Ai minkä viestin?” Aila kysyy.

Hän ei ole saanut Tapanilta mitään viestiä, vaikka vahtasi kyllä puhelintaan koko päivän. He sopivat tapaavansa iltakävelyllä ja teellä. Tapani sanoo suoraan, ettei ole mikään teeihminen, mutta hän kokeilee Ailan kanssa mielellään mitä tahansa.

”Ihan mitä tahansa”, hän vielä toistaa, ja jostain syystä Tapanin äänensävy saa Ailan posket kuumottamaan.

Essi lukee isänsä viestin moneen kertaan eikä sittenkään käsitä, mitä se tarkoittaa.

”Mä en tajua, mä sain ihan hämärän viestin… Faija sekoilee”, Essi sanoo ja kääntää puhelimen ystävättärensä Heidin katsottavaksi.

”Kiitos viimeisestä. Olen ollut tänään erityisen iloinen ja se on kokonaan sinun ansiotasi. Mitä sinä teet tänä iltana?  Mitenkä olisi kävelylenkki tai elokuvat? Tapani”

Heidiä naurattaa.

”Ihan kiva viestihän toi on, vaikka vähän vaikeeta kuvitella sua kävelemässä isäs kanssa...”

Essi ottaa puhelimen ja lukee viestin vielä kertaalleen. Ensinnäkin: mistä isä häntä kiittää? Miten niin kiitos viimeisestä? Essi ei ole tehnyt mitään, mistä isä voisi kiittää häntä – ei edes tyhjentänyt tiski­konetta. Eikä isä harrasta käänteisviestintää, hän ei vinoile siivoamattomasta huoneesta kiittämällä viimeisestä. Toisekseen Essi ei sano isäänsä Tapaniksi. Hän sanoo isää isäksi tai faijaksi. Ja isä kirjoittaa aina viestien loppuun ”isä”, ei omaa nimeään. 

”Ehkä se ajattelee, että sillä on nyt viimeset ajat tehdä jotain yhdessä sun kanssas”, Heidi yrittää, mutta Essi tietää, ettei isä ole sellainen.

Isä ei ala kutsua itseään Essille Tapaniksi missään tapauksessa. Hän ei muutu Tapsaksi eikä käy Essin kanssa kaljalla lähikuppilassa eikä ala värjätä hiuksiaan, kun ne harmaantuvat. He puhuivat tästä silloin kauan sitten, äidin kuoleman jälkeen. Tai isä puhui ja Essi kuunteli.

Silloin isä kertoi, kuinka hän ja Essin äiti tapasivat, miten vaikeaa heidän oli saada lapsia ja miten onnellisia he olivat, kun Essi lopulta syntyi. Essin teki mieli sanoa, ettei hän halua tietää ihan kaikkea, mutta onneksi ei saanut sanottua. Sen koommin isä ei ole puhunut mitään sellaista, vaan keskustelu liikkuu enimmäkseen ”mitenkäs koulussa sujui?” -tasolla.

Vastoin Ilmatieteenlaitoksen lupauksia sade ei lopukaan vaan jatkuu katkeamattomana, harmaana nauhana. Tapani ja Aila päättävät kävelyretken sijaan mennä elokuviin. He keksivät

idean seistessään pitämässä sadetta elokuvateatterin lipan alla. Aila ei edes muista, milloin olisi viimeksi ollut elokuvissa. Tapani sanoo olleensa tyttärensä kanssa tämän kaksitoistavuotispäivänä viisi vuotta aiemmin. ”Vaikka nuorempana kuuluin elokuvakerhoonkin.”

Sateen taukoamista odotellessaan he alkoivat puhua lapsistaan. Aila kertoi Heikistä ja siitä, miten häntä luultiin Heikin lasten­hoitajaksi, kun hän oli Heikin kanssa puistossa, kun Heikki oli pieni. Ja Tapani kertoi Essistä ja siitä, ettei hänen vaimonsa millään meinannut tulla raskaaksi.

”Ja kun ne hyvää tarkoittavat sukulaiset aina kyselivät, että jokos sitä ollaan pieniin päin, niin Raija ei enää halunnut käydä missään. Se pahoitti mielensä, kun se nyt muutenkin oli niin kova paikka Raijan kaltaiselle ihmiselle, joka oli haaveillut suurperheestä.”

Tapani kertoo Raijan kuolemasta, ja Aila arvostaa sitä, että toinen tekee niin, vaikkei se selvästikään ei ole helppoa. Kun Tapanin ääni paksuuntuu, Aila ottaa häntä kädestä kiinni ja puristaa. Tapani pyyhkäisee silmiään ja sanoo, että kyllä hän on jo ihan sovussa asian kanssa, vaikka silloin tuntui, ettei siitä ikinä selviä.

Elokuvateatteri on pieni, ja siellä esitetään heille tuntemattoman tanskalaisen ohjaajan elokuvaa nimeltä Alting bliver godt igen, Kaikki muuttuu jälleen hyväksi.

”Nimi on ainakin hyvä”, Aila sanoo.

”Ja sopii meille kuin nakutettu”, Tapani nauraa ja kaappaa Ailan kainaloonsa.

Kaikki muuttuu jälleen hyväksi, Aila ajattelee eikä pyristele karkuun vaan on siinä, Tapanin lähellä, ja antaa Tapanin käden olla siinä, missä se on, hänen ympärillään.

Lappu on keittiön pöydällä. Keittiön pöytä on heidän ilmoitustaulunsa. ”Essi, jos satut tulemaan kotiin ennen minua…” Isä kirjoittaa laittaneensa kirjarahat Essin tilille ja menneensä kävelylle. Essi katsoo ikkunasta ulos. Vettä sataa niin, että naapuritaloa ei näy. ”Nakki­keitto jääkaapissa. Lämmitä sitä. Ja huomenna on saunavuoro. Isä.”

Essi menee isän huoneeseen. Siellä on kaikki aivan kuten ennenkin. Sänky, sängyn vieressä yöpöytä, yöpöydän päällä lamppu. Tuolin selkänojalla isän vaatteet taiteltuina.  Seinällä on sama perhe­kuva, joka siinä on ollut aina: Essi vastasyntyneenä sairaalassa äidin ja isän kanssa. Essi avaa isän vaatekaapin ja tuntee heti oven avatessaan vieraan tuoksun. Isän vaatekaapissa tuoksuu hajuvesi.

Heikki nauraa niin, että leuka meinaa mennä sijoiltaan. Hän ei muista, milloin olisi sillä tavalla nauranut. Irma on aivan mahdoton jutunkertoja, eikä Heikillä ole koskaan ollut kenenkään naisen kanssa näin hauskaa. Kaikkea muuta hienoa on tietysti jokaisen kanssa ollut, mutta Irma on aivan omanlaisensa. Kova puhumaan ja nauramaan. Kova heiluttamaan käsiään ja kiihtymään.

He istuvat mukavassa pikkubaarissa ja pelaavat Heikille uppo-outoa, Irman opettamaa tulitikkupeliä. Pelissä on viisi eri tulitikkupinoa, ensimmäisessä pinossa viisi tikkua, toisessa neljä, kolmannessa kolme ja viimeisessä pinossa yksi. Pelaaja voi ottaa vuorollaan mistä tahansa pinosta niin monta tikkua kuin haluaa, mutta vain yhdestä pinosta vuoroa kohden. Se hä­viää, joka ottaa viimeisen tulitikun pöydältä. Irman selittäessä ideaa Heikki piti sitä naurettavan helppona, mutta nyt hän on hävinnyt jo kolme peliä peräjälkeen. Peli on lopulta käsittämättömän vaikea.

”Ei hemmetti”, Heikki puhisee ja katsoo Irman naurun siristämiin silmiin.

”Pakko saada revanssi. Minä haen meille toiset oluet.”

Hän nousee pöydästä ja suuntaa kohti baaritiskiä, puikkelehtii pöytien välissä ja tulee vilkaisseeksi ulko-ovelle. Ovella seisoo Aila, hänen äitinsä, jonkun miehen kanssa. Ja nuo kaksi ovat selvästikin tulleet baariin yhdessä.