Rakastuminen tuntui ihan samalta kuin nuorena. Se vei jalat alta.

Tämä on jo kahdeskymmenes kerta, Aila ajattelee kävellessään sädehoitoklinikan ovesta sisään. Viisi kertaa vielä. Kuusikymmentäkolme porrasta, kuusi ovea. Aila on laskenut ne ensimmäisestä kerrasta alkaen. Jostain kumman syystä.

Laskeminen on muodostunut jonkinlaiseksi sädehoitopäivien rituaaliksi. Aila ei ota hissiä, hän tahtoo kävellä portaat ja ajatella. Viime aikoina Aila on ajatellut enemmän kuin vuosiin. Aila Salminen on luonnostaan toimelias ja elämäänsä tyytyväinen ihminen. Ei hänellä oikeastaan ole ollut koskaan aikaa, eikä sen paremmin halujakaan ruveta tekemään kaivauksia omilla suoalueillaan. Mennyt on saanut olla mennyttä. Koska mitään ei kuitenkaan muutetuksi saa, siellä ne ovat olleet, samassa kasassa sekä huonot päivät että hyvät päivät.

Oikeastaan Aila Salminen on elänyt aina juuri niin kuin kaikki markkinoilla olevat elämäntapaoppaat neuvovat: hän on elänyt pientä elämää ja hän on tarttunut hetkeen. Ollut tyytyväinen siihen mitä hänellä on. Hän on siivonnut, kun koti on ollut siivousta vailla, käynyt kaupassa, kun siellä on pitänyt käydä, pessyt pyykit, laittanut ruokaa, syönyt Heikin kanssa tai yksin, juonut kahvia ja alkoholia maltillisesti, ollut ulkona ja nukkunut paljon. Hän on tehnyt työtä ja säästänyt rahaa.

Ja kaiken tämän hän on tehnyt ilman sen suurempaa meteliä. Elämän tarkoitusta Aila ei ole miettinyt koskaan. Hän on aina tiennyt oman tarkoituksensa: olla äiti Heikille ja maksaa laskut ajallaan.

Aila puuskuttaa ja pysähtyy kerrosten väliselle tasanteelle ja katsoo ulos ikkunasta. Ennätyshelteisen kesän jälkeen syksy on ollut tavanomainen sateineen ja aurinkopäivineen, yöpakkasineen ja kuuraisine puineen. Vain pahat kurakelit puuttuvat. Mutta ehkä ne tulevat sitten jouluksi, Aila ajattelee.
Enemmän niitä mustia jouluja on muistissa juuri tällä hetkellä kuin niitä valkoisia, vanhan ajan jouluja. Mutta Aila ei kuulu siihen ihmisryhmään, jonka elämän säätila onnistuu pilaamaan. Sää on mikä on. Kun sille ei mitään voi, niin miksipä siitä mitään stressiä ruveta ottamaan.

Helsinki on kaunis kaupunki. Sen kauneus ei ole sellaista kauneutta, jota koivumetsässä ja järvenrannassa kasvanut tai todellisesta suurkaupungista haaveileva osaisi heti arvostaa. Mutta jos ei vertaa kaupunkia mihinkään vaan antaa sen olla mikä on, se kääntää katseensa sinua kohti ja hymyilee. Eikä hymyileviä kasvoja kauniimpia ole olemassakaan.

Aila viihtyy kaupungissa. Hän ei haaveile maallemuutosta, eikä varsinkaan kotiseudusta. Siellä on aina mukava käydä, mutta ajatus siitä, että heräisi siellä joka ikinen aamu on mahdoton. Sisko sen sijaan tuntuu viihtyvän vanhassa kotitalossa, ja Ailasta se on hieno asia. Eronsa jälkeen sisko oli pitkään todella masentunut ja masennuksesta selvittyään hirvittävän katkera, elämänilonsa ja kaikki tulevaisuudensuunnitelmansa menettänyt. Silloin Aila oli todella huolissaan ja yritti ehdotella vaikka minkälaista yhteistä matkaa, kylpylää ja pyhiinvaellusta, puutarhamatkaa ja risteilyä. Siskoa ei kiinnostanut mikään.

Niin se elämä kumminkin kantaa, Aila miettii tervehtiessään portaita alas laskeutuvaa hoitajaa. Kohta sisko saa lapsen. Kauan kaipaamansa lapsen. Aila on soittanut sisarelleen useammin kuin ennen. Kysellyt miten odotus sujuu. Miten sisko voi, miltä tuntuu ja jännittääkö.

Sisko kuulostaa iloiselta ja reippaalta. On tapetoinut tyttärelleen huoneen ja maalannut huonekaluista pois vuosikymmenten raskautta. Sisko on täynnä suunnitelmia ja Aila uskoo niiden toteutuvan.

Itse asiassa, kun asiaa tarkemmin ajattelee, vasta nyt sisko on oma itsensä. Ei sisko avioliitossaan ollut koskaan vapautunut ja varma, noin pystypäinen ja rento. Ehkä se kamala ero kumminkin oli hyväksi, Aila miettii. Kun ei se mies niin kovin kummoinen ollut. Aina huonotuulinen ja aina siskoa syyllistämässä. Nyt sisko saa tehdä mitä haluaa ja tekeekin. Elää omaa elämäänsä täysillä. Kotitalossa ja lähimetsissä on lapsella tilaa temmeltää, Aila ajattelee.

Aila ei raaskinut kertoa siskolle syövästään, mutta Heikki otti ja soitti, minkä jälkeen sisko tuli puhelinlankoja pitkin ja oli Ailalle vihainen tiedon pimittämisestä.

”Se, että meillä ei kotona puhuttu… niin sille me ei voida mitään. Äiti ja isä olivat eläneet sota-ajan pelot ja kauhut ja siksi he olivat sellaisia. Tai ehkä se oli vain se aika. Ei kai avoimia perheitä ollut näillä leveysasteilla vielä silloin. Mutta me ei Aila voida jatkaa sitä perinnettä. Kyllä meidän pitää toisillemme kertoa tällaiset asiat. Sinä olet minun sisareni! Se ei ole mitään toisen ajattelemista sellainen, ettei kerro. Se on julmaa ja itsekästä. Ihan kuin paiskaisi oven toisen nenän edestä kiinni.”

Sisko oli todella vihainen ja Aila sai kiinni siitä, mitä sisko tarkoitti. Aila käsitti toimineensa saman kaavan mukaan oikeastaan koko elämänsä. Kaikkien suhteen. Käsitti kantaneensa sellaisiakin asioita, joita ei olisi pitänyt kantaa vaan jotka olisi pitänyt jakaa.

Nyt Aila kertoi siskolleen Tapanista. Siitä kuinka he kaksi tapasivat ja miten rakastuminen tuntui ihan samalta kuin nuorena. Miten se vei yöunet ja jalat alta. Hän kuvaili Tapanin ulkonäköä ja sitä, miten hellä mies osasi olla. Hän sanoi tunteneensa itsensä ensimmäistä kertaa elämässään naiseksi. Tullessaan raskaaksi hän oli pelkkä tyttö ja sen jälkeen silkka äiti.

”Mutta Tapanin silmissä ja sylissä minä olin nainen.”
Aila tunnusti pelkäävänsä kuolemaa ja sulkeneensa Tapanin ulos elämästään. Sitten he siskon kanssa itkivät. Itkivät yhdessä.

Aila on perillä. Kuudes ovi on hänen edessään ja hän avaa sen ripeästi. Kohta hän kulkee samasta ovesta ulos. Sädetys ei kauaa kestä. Mutta joka kerta siinä istutetaan Ailaan toivoa.

Lokakuun viimeinen viikko kului tavattoman nopeasti. Sunnuntai-iltana aurinko laski jo puoli kuuden aikoihin ja Heikki ja Irma saivat kotinsa tyhjentämisen päätökseen. He viettivät koko viikonlopun asunnolla siivoten, ihmetellen, järjestellen ja käyden läpi Sirkka-rouvan vanhoja tavaroita.

Heistä kummastakin tuntui oudolta olla jonkun toisen ihmisen kodissa, jossa on monien vuosikymmenien aikana ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Siellä oli keskusteltu ja riidelty, itketty ja naurettu, sairastettu ja kaivattu, surtu ja iloittu. Kenties erottu ja rakastuttukin. Heikki ja Irma saattavat vain kuvitella asunnossa tapahtuneita asioita, sillä kumpikaan heistä ei niistä tiedä, eivätkä he ehkä koskaan saakaan tietää. Asunnon omistajaa ei enää ole, eikä kaiketi Sirkkaa tunteneita ihmisiäkään. Ainakaan kukaan ei ole ilmaantunut esiin. Irmasta
ja Heikistä on surullista, ettei kukaan ole huomannut Sirkan olevan poissa. Ettei kukaan kaipaa häntä.

Sirkka löydettiin kuolleena, istumassa vanhassa nojatuolissaan, ja nyt se sama tummanvihreä tuoli on heidän edessään. Tuoli, kuten kaikki muutkin tavarat, menettävät suurimman osan merkityksestään, kun ihminen kuolee. Ne ovat vain materiaa, joihin on tarttunut siitä ihmisestä vain hyvin, hyvin pieniä paloja.

Heikki järjesti Sirkalle hautajaiset. Kävi henkilökohtaisesti hakemassa hautajaisvieraat paikalle. Ne vanhukset, joille hän vie aina arkisin ruokaa. Hautajaiset olivat pienet, mutta kunnolliset. He lauloivat yhdessä. Heikki piti puheen ja Irma lausui runon ja lopuksi syötiin.

”Minä kirjon tuohon samettiin ruusuja ja Sirkan tuoli -tekstin”, Irma sanoo. ”Sitten jokainen, joka istuu tuoliin kysyy, että kenen Sirkan. Ja sinä saat kertoa Sirkasta ja Sirkan elämästä sen, minkä Sirkka sinulle kertoi ja sen, mitä Sirkan papereista selviää: Sirkka aloitti säästämisen vuonna 1958, kun hän avasi säästötilin. Sirkka matkusti Leningradiin vuonna 1967 ja Mallorcalle vuonna 1974…”

Heikki kuuntelee Irman puhetta liikuttuneena. Irma on Heikistä ihmeellinen. Käsittämättömän viisas ja ajattelevainen, käsittämättömän myötätuntoinen ja herkkä kaiken hauskuutensa ja järkevyytensä lisäksi. Minä olen onnenpekka, Heikki ajattelee, kun minulla on Irma. Tai Imma, niin kuin Heikki Irmaa hellitellen nimittää.

Heikki ja Irma soittivat ystäväpiirinsä läpi. He kyselivät, josko joku haluaisi auttaa heitä valtavan tavaramäärän kanssa ja ottaa itselleen jotain Sirkka-rouvan irtaimistosta. Kumpikaan ei ollut etukäteen maininnut heidän yhteen muuttamisestaan ja uudesta asunnostaan kenellekään, joten se tuli kaikille yllätyksenä. Heikin ystävistä Tiina ja Kimmo tulivat lauantaiaamuna käymään asunnolla. He vaikuttivat vilpittömän ihastuneilta ja hämmästelivät sitä, miten kaikki oli tapahtunut. Niin nopeasti ja varoituksetta.

Irmaa jännitti tavata Heikin ystäviä ensimmäistä kertaa. Tuntui tärkeältä, kun Heikki esitteli hänet selvästi ylpeänä. Heikki suuteli Irmaa ystäviensä läsnä ollessa, piti kädestä ja kietoi kätensä Irman kaulan ympäri, kun he istuivat olohuoneessa juomassa kahvia, kaikki neljä. Se oli kaunein rakkaudentunnustus, minkä Irma oli eläessään saanut: että Heikillä ei ollut mitään vaikeuksia olla hänen kanssaan avoimesti ja rakastaa häntä avoimesti, olivat he sitten kahden kesken tai muiden ihmisten seurassa.

Irma tietää, että Heikki pelkää ja suree äitinsä sairautta. Heikki pelkää, että Aila kuolee, vaikka kukaan ei voi tietää, kuinka Ailan käy. Aila on leikattu ja hän on aloittanut hoidot, ja vaikka syöpä ei olekaan sitä kaikkein kilteintä lajia, toivoa paranemisesta on. Irma onkin yrittänyt puhua Heikille siitä, että sen sijaan, että he pelkäisivät Ailan kuolemaa, heidän pitäisi toivoa tämän paranemista. Irma on sataprosenttisen varma, että he tukevat ja rakastavat toisiaan mitä ikinä sitten tuleekaan tapahtumaan. He pysyvät toistensa rinnalla.

Työpaikan menettäminen ja sen mukanaan tuomat vaikeudet ovat maailman pienin juttu tähän kaikkeen verrattuna. Nyt on kyse isommista asioista. On arvokasta olla jonkun toisen ihmisen tukena silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee. Silloin omalla olemisellakin on jotain merkitystä, eikä elämä ole vain sellaista tasaista ja harmaata, yksitoikkoista. Irma uskoo siihen, että tunteitaan ei pidä eikä voi tukahduttaa. Niihin pitää suhtautua kuin omiin lapsiinsa, koska ne ovat aina osa omaa itseä. Niitä pitää osata kuunnella, millaisia tahansa ne sitten ovatkaan, synkkiä, onnellisia, hämmentyneitä tai pelokkaita.
”Koti”, Heikki kuiskaa ja puhaltaa kuumaa hengitysilmaa Irman niskaan. ”Aika hyvältä maistuu se sana. Koti. Meidän koti.”

Essi lukee läksyjä olohuoneen sohvalla. On viikonloppu ja hän lukee läksyjä. Kuka olisi uskonut? Villasukat jalassa, viltti päällä, kahvi kupissa, levylautasella Tapanin varastoista löytynyt vinyyli. Hurmaavan outoa musiikkia sunnuntaipäivän ratoksi. Olosuhteet esseen kirjoittamiselle ovat otolliset.

Essin lähimmät kaverit, Timo mukaan lukien, ovat olleet viikonlopun vuokramökissä sadan kilometrin päässä Helsingistä. Alun perin Essikin aikoi mennä sinne, mutta perjantaina iskenyt päänsärky pyörsi päätöksen. Essi jäi kotiin ja on viettänyt maailman rauhallisimman ja rentouttavimman viikonlopun. Univajeet on nukuttu pois, huone on siivottu ja kaikki tekemättä olleet koulutyöt on kohta tehty. Essi on enemmän kuin tyytyväinen.

Sitä paitsi Tapanistakin oli selvästi mukavaa, että Essi oli kotona. He katsoivat perjantaina Tapanin valitseman vanhan ranskalaiselokuvan Jules & Jim ja söivät sen jälkeen Tapanin valmistamaa ranskalaista sipulikeittoa. Sen jujuna olivat keiton päälle laitetut leipäkuutiot ja juusto, joka sai sulaa ja hieman ruskistuakin uunissa ennen tarjoilua.

Lauantai-iltana he katsoivat Essin valitseman Sofia Coppolan elokuvan Somewhere. Se oli todellinen isä–tytär-elokuva ja he kumpikin pitivät siitä kovasti. Elokuvan jälkeen Tapani lähti kävelylle ja Essi soitti Ailalle. Essi on käynyt Ailan luona pari kertaa ja soittaa tai tekstaa tälle lähes päivittäin. Ailasta on tullut Essille tärkeä ja hän haluaa tietää, miten Aila jakselee.

He eivät puhu juurikaan Tapanista vaan kaikesta muusta. Essistä tuntuu, että Aila ymmärtää paremmin kuin useimmat muut, millaista on olla seitsemäntoistavuotias tyttö. Ailalle on tapahtunut seitsemäntoistavuotiaana jotakin niin valtavaa, että vuosien kuorrutus ei ole hävittänyt suoraa yhteyttä siihen ikään ja niihin tunteisiin. Aila tuli äidiksi Essin ikäisenä ja siksi Aila ymmärsi heti, kuinka ahdistunut Essi oli, kun hänen kuukautisensa olivat myöhässä. Essin on helppo jutella Ailan kanssa, koska Aila kohtelee Essiä vertaisenaan.

Essistä on kamalaa, että Aila on sairas. ”Multa lähtee tukka ja näytän vanhalta huuhkajalta”, Aila sanoi, ja Essi lupasi tuoda kaikki makeimmat huvinsa ja piponsa lainaan.

”Minä en tykkää siitä muodista, että pidetään pipoa sisälläkin päässä”, Aila purnasi.

”Mutta mun puuvillalangasta virkkaamat pipot on tosi söpöjä. Eikä niitä voi pitää ulkona, kun ne ei lämmitä mitään. Ne on sisäpipoja”, Essi selitti ja Aila lupasi ”ainakin sovittaa”. Essi puolestaan lupasi maistaa Ailan tekemiä kaalikääryleitä, vaikka onkin aina suhtautunut niihin epäluuloisesti.

”Sano isällesi terveisiä”, Aila sanoo ja silloin Essiltä lipsahtaa se, mitä hän on vältellyt sanomasta siksi, että Aila on sairas:

”Iskällä on ihan hirveä ikävä sua eikä se varmaan enää ikinä hymyile. Se rakastaa sua ihan kamalasti ja musta sen pitäs saada olla sun kanssa, vaikka se ehkä onkin jotenkin mokannut.”

”Ei Tapani ole mokannut mitenkään”, Aila sanoo ääni väristen. ”Ei mitenkään.”

Heikki katselee valtavaa tavaramäärää edessään: sänkyjä, tuoleja, kirjoja, pöytiä, peilejä, lipastoja, hyllyjä, kattolamppuja, mattoja, kirjoja, astioita, valokuvia, vaatteita, kenkiä... Ihmiselle ehtii kertyä pienen elämänsä aikana melkoinen määrä tavaraa. Ja jotenkin sitä tuppaa aina vain hamstraamaan enemmän ja enemmän. Lopulta sitä on niin paljon, että se pursuaa kaikista kaapeista ja säilytyslokeroista ulos ja säilytystila loppuu kesken. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka voi soittaa paikalle viemään kaiken sen turhan tavaran pois.

Ja niin Heikki tekikin. Lauantaina illansuussa kierrätyskeskuksen noutopalvelun kuorma-auto kurvasi pihaan ja autosta astui ulos pulska keski-ikäinen mies, joka sanoi tulleensa hakemaan tavaraa. Heikki kertoi miehelle, että tavaraa on paljon ja mies nyökkäsi. Sitten he alkoivat hommiin. Miehellä oli kaksi hintelämpää ja nuorempaa apuria mukana, joista kumpikaan ei sanonut yhtään mitään. Kaikki kolme polttivat tupakkaa ketjussa samalla kun he kantoivat tavaroita kuorma-auton konttiin.

Parinkymmenen minuutin jälkeen kaikki tavarat, joista haluttiin päästä eroon, oli saatu pakattua autoon. Mies lykkäsi Heikille laskun kouraan ja jatkoi matkaansa kahden hintelän apurinsa kanssa. Sitten alkoi siivoaminen. Sirkka-rouva oli Heikin ja Irman onneksi elänyt suhteellisen siististi kaikki nämä vuosikymmenet.

Kun he rupesivat puhdistamaan taloa perusteellisesti, siivoaminen sujui helposti ja ilman mitään ikäviä yllätyksiä.
Nyt kaikki on valmista. Ulkona on pimeää ja kaupungin valot kimaltelevat jossain kaukana. Heikki on ostanut muutaman oluen tätä iltaa varten ja nyt hän avaa pullot heidän uudessa ja lähes tyhjässä asunnossaan muutaman kynttilän valossa.

Tämä se sitten on, tämä on meidän yhteinen kotimme, Irma ajattelee, kun Heikki ojentaa hänelle toisen pulloista. He kilistävät pulloja yhteen ja toivottavat toisilleen onnea. ”Sirkka olikin oikeasti hyvä haltija”, Irma sanoo. ”Vaikka sosiaaliviraston väki luuli sitä vanhaksi mummoksi.”

Heikkiä hymyilyttää. Hänkin ajatteli juuri Sirkkaa ja tämän yksinäisyyttä ja sitä miten onnekkaita he Irman kanssa ovat, kun löysivät toisensa. Irman kanssa yhteen muuttaminen ja yhteisen elämän aloittaminen tuntuu luontevalta, vaikka Heikillä ei olekaan entuudestaan naisista paljoakaan kokemusta. Heikki yritti selittää sitä Ailalle. Ettei hän ole koskaan aikaisemmin uskonut siihen ainoaan oikeaan, mutta nyt on pikku hiljaa pakko alkaa uskoa, sillä Irma vain tuntuu päivä päivältä oikeammalta hänelle.

”Se on suuri onni”, Aila sanoi. ”Jos kohtaa jonkun sellaisen ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Ja sinulla on hyvä olla Irman kanssa. Vaikeina päivinä muista tuo tunne ja kaiva se esiin.”

”Älä nyt rupee puhumaan tuolla lailla”, Heikki sanoi. ”Niin kun et muka olis täällä pitämässä mulle jöötä, kun ne vaikeet päivät tulee.”

Heikki ajattelee äitiään ja sitä miten vaikeaa Ailalle oli hyväksyä Heikin itsenäistyminen, ja miten hän itse on äitiään kohtaan käyttäytynyt. Ja sitä kuinka kaikki ne nahinat heidän välillään tuntuvat nyt niin naurettavilta. Aika ei ole itsestäänselvyys, siksi sitä ei pidä tuhlata eikä säästää. Aika pitää kuluttaa siihen, mikä on tärkeää.

Heikki ja Irma katselevat toisiaan silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään, mutta ei tällaisissa tilanteissa tarvitakaan mitään puhetta. Hiljaisuus tuntuu luontevalta näin monen päivän raatamisen jälkeen.

Irma tulee Heikin lähelle ja suutelee tätä suulle. Sitten Irma laittaa päänsä Heikin syliin ja jää makoilemaan siihen. Heikki silittelee Irman päätä, kertoo Irmalle rakastavansa tätä ja sitten katoaa omiin ajatuksiinsa. Hän ajattelee äitiään, sitä kuinka hieno lapsuus hänellä oli, ja kuinka äiti on ollut hänen tukenaan koko elämän ajan. Aina.

Mieleen tulee niin monia välähdyksiä elämän varrelta, niin monia hienoja hetkiä ja muistoja, että Heikin on vaikea tarttua niistä kiinni. Tällä hetkellä kaikki hänen päänsä sisällä tapahtuva liikehdintä tuntuu menevän pikakelauksella. Välähdyksiä. Muutaman minuutin aikana Heikki kokee sisällään hurjan tunnemyrskyn, joka käsittää kaiken surun ja ilon, mitä hän voi kuvitella.

Irma huomaa Heikin poissaolevan käytöksen, puristaa Heikkiä kädestä, nousee ylös ja katsoo silmiin.

”Kulta, onko kaikki hyvin?” Irma kysyy.

”Mitä?” Heikki ähkäisee.

”Onko kaikki hyvin?”

”Mietin äitiä. Että kun se vaan selviäisi tästä.”

”Pääasia on, että Aila on hoidossa, että se huomasi sen patin, eikä se syöpä ehtinyt jyllätä enää yhtään pidempään sun äitiäsi kiusaamassa. Rintasyöpä on tosi yleinen, joka kymmenes nainen sairastuu siihen. Siitä voi Heikki parantua. Oikeesti. Toivoa on ja sitä meidän täytyy pitää yllä. Mitään muuta ei voi tehdä.”

”On tämä elämä sitten merkillistä”, Heikki sanoo hiljaa pyöritellen Irman hiuskiehkuraa sormensa ympäri.

”Sinä sen sanoit”, Irma kuiskaa. ”Mä oon raskaana.”

Aila ilahtuu, kun Irma soittaa ja kysyy, haluaisiko Aila tulla katsomaan heidän uutta kotiaan ennen kuin muuttokuormat kahdesta asunnosta tulevat. ”Kun sitten saattaa mennä aika kauan, ennen kuin me saadaan ne laatikot taas purettua ja kaikki paikalleen”, Irma nauraa. ”Nyt sen asunnon näkee sellaisena kuin se on.”

”Minä en valitettavasti ehdi nyt heti, mutta tulisin kyllä mielelläni sinne pahvilaatikoiden keskellekin, jos vain sopii”, Aila sanoo.

”Totta kai, tule vaan. Me Heikin kanssa kannellaan kaikessa rauhassa. Soita vaikka kun olet tulossa, että ollaan varmasti siellä eikä hakemassa lastia.”

Aila sanoo käyvänsä ensin asioilla ja tulevansa sen jälkeen. ”Ja sitä paitsi minä olen hyvä organisoimaan tavaroiden paikalleen laittoa. Nostella en voi, mutta jos joku kantaa laatikon eteen, niin kyllä minä sen purettua saan. Keittiötavarat ja sellaiset. Keittiön kun saa toimimaan, niin kaiken muun ehtii kyllä myöhemminkin, vai mitä?”

Puhelun päätyttyä Aila menee makuuhuoneeseen ja avaa korulaatikkonsa. Ailalla on paljon koruja, eikä hän käytä niitä koskaan. Vaatteensa hän on jo käynyt läpi. Kaappiin ei enää paljoa jäänyt, mutta sängyllä on monta eri pinoa. Yksi pino kirpputorille meneviä. Toinen sellaisia, joista Irma saattaisi pitää, ja kolmas Essiä varten. Siinä pinossa ovat ne Ailan nuoruuden mekot, joita hän on jostakin syystä kaikki nämä vuodet säästellyt.

Korujen jälkeen on vuorossa suihku ja laittautuminen tapaamista varten. Aila harkitsee pitkään, mitä pukee päälleen ja käyttää naamaansakin enemmän aikaa kuin yleensä. Harmaa, kerran aiemmin päällä ollut villakankainen housupuku ja tummanvioletti paita. Ei lättänöitä ulkokenkiä vaan pienet korot. Suihkaus hajuvettä, sipaus huulikiiltoa. Pitkä ulsteri, paksu villahuivi, violetit nahkahansikkaat.

Kun kaikki on valmista, Aila seisoo eteisen kokovartalopeilin edessä ja katsoo itseään. Yksirintainen nainen, Aila ajattelee. Ei, vaan nainen.

Kahvila, jonne Aila on sopinut tapaamisen, on sellainen, jossa hän ei yleensä käy. Esa istuu aivan kahvilan perällä ikkunapöydässä. Ei huomaa Ailan tuloa. Tai ei ehkä tunnista minua, Aila ajattelee. Eikä ole onneksi yhtään Heikin näköinen! Heikki on minun näköiseni ja minun isäni näköinen.

Esa pinnistelee hymyä naamalleen, kun Aila tulee pöytään.
”Ai terve”, Esa sanoo. ”Oli oikea paikka, tuossa jo mietin, että…”

Aila arvioi miestä katseellaan, ennen kuin sanoo mitään. Esa näyttää hyväkuntoiselta ja terveeltä keski-ikäiseltä mieheltä. Ei näytä pahemmin alkoholissa marinoidulta eikä muutenkaan sairaalloiselta. Se on Ailasta hirvittävän helpottavaa. Esa on Heikin isä. Heikillä on Esan geenit. Aila on vihannut Esaa viime viikkoina enemmän kuin mitään tai ketään, mutta nyt kun Esa istuu tässä hänen edessään, vihan sijalla on kummallista kyllä helpotus.

Aila kertoo syövästään ja siitä, että vasta se sai hänet tajuamaan, että hänen on etsittävä Heikin isä käsiinsä. Tehtävä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Aila katsoo Esaa silmiin, ei päästä miestä karkuun, kertoo kaikesta omalta kannaltaan. Hän kertoo siitä kuinka tajusi olevansa raskaana ja siitä, ettei käsittänyt miten se oli mahdollista. Hän kertoo häpeästä ja peloistaan ja siitä kuinka taisteli, että sai pitää Heikin. Hän kertoo opiskeluhaaveistaan ja siitä kuinka tiukoilla he Heikin kanssa olivat.

Aila puhuu ja Esa kuuntelee. Miehen silmät kostuvat, puna nousee poskille, hiki otsalle. Aila näkee kamppailun, jota mies käy, eikä sääli tätä yhtään vaikka mieli tekisi.

”Mitä sinä haluat, että minä…?” Esa kysyy ja Aila sanoo haluavansa, että Esa tapaa poikansa.

”Ensiksikin minä haluan kuulla, mitä sanottavaa sinulla on ja toisekseen minä haluan, että Heikki näkee sinut ja tietää, kuka on hänen isänsä. Että Heikki tietää mistä sinut löytää. Siinä kaikki.”

Heikki on sisällä vanhassa asunnossaan hakemassa työkalupakkia, kun Tapani soittaa. Ensimmäinen muuttokuormallinen odottaa jo autoon lastattuna.

”Terve Heikki. Mitenkä se on, tarviitteko kantoapua?”

”Kyllä me varmaan pärjätään…”

”Pöh, sanon minä! Nopeamminhan se sujuu, jos me tullaan auttamaan.”

”Siis ketkä me?”

”Minä ja Essi ja Timo.”

”No, tulkaa ihmeessä! Irman ei pitäisi kantaakaan niin kauheasti. Joo, kiitos, apu otetaan vastaan, tervetuloa! Nähdään pian!”

”Selvä homma. Mepä lähdetään tulemaan.”

Heikki nappaa pakin ja sammuttelee valot. Poikamieselämä päättyy tähän. Nyt alkaa valmistautuminen isän rooliin.

Oikeestaan on ihan ookoo, ettei mulla ole mitään isän mallia, Heikki ajattelee harppoessaan portaita alas. Kun sitä kerran ei ole, niin mä saan luoda oman mallini itse.

Asunnossa tuoksuu ruoka. Irma on valmistanut suuren kattilallisen lipstikalla maustettua tomaattikeittoa muuttoväkeä varten. Heikki organisoi kantamista. Heikki ja Tapani raahaavat raskaimmat. Timo ja Essi kantavat laatikoita ja Irma näyttää sisällä, minne mikäkin viedään. Irma purnaa. Hän haluaisi osallistua kantamiseen, mutta Tapanin mielestä siinä ei ole mitään järkeä.

”Jonkun on ohjattava tätä tavaramäärää täällä asunnossa, muuten tuohon keskelle kasvaa helposti kiinanmuuri ja syntyy kaaos. Tarvitaan liikennepoliisi. Ja sinä olet paras siihen hommaan.”

Heikki virnistää Tapanin selän takaa ja saa Irman purskahtamaan nauruun. ”Te ootte liittoutuneet! Heikki on puhunut sut puolelleen!”

Kuorma toisensa jälkeen kannetaan sisälle ja vaikka tavaraa tulee kahdesta eri asunnosta, kummasti se uppoaa sisälle Sirkan lukaaliin. Huonekalut kannetaan suoraan paikoilleen. Sekä Heikin että Irman asunnot olivat niin pienet, ettei niihin mahtunut muuta kuin välttämätön. Ja Heikille välttämätöntä oli huomattavasti vähemmän kuin Irmalle.

Heidän yhteiseen kotiinsa tulee jotakin uutta eli parisänky, jotakin vanhaa eli muutamia huonekaluja Sirkalta, Irmalta ja Heikiltä, ja jotakin lainattua eli Tapanin varastossa jo pitkään lojunut levyautomaatti.

”Meille se ei sovi ja nyt se seisoo ihan turhaan varastossa. Sitten kun Essillä on joskus oma asunto, niin hän saa sen sitten hakea teiltä jos haluaa, sovitaanko näin?”

Aila soittaa, kun Heikki ja Tapani ovat hakemassa viimeistä kuormaa. He ovat sopineet syövänsä ennen kuorman purkamista.

”Sopiiko, että tulen nyt?” Aila kysyy ja Irma toivottaa Ailan tervetulleeksi.

”Menee sellainen vartti ja sitten olen siellä”, Aila lopettaa.
Irma ja Essi kattavat pitkää pöytää Sirkan vanhoilla astioilla ja Timo raivaa pöydän ympärille tilaa siirtelemällä pahvilaatikoita seinän viereen. ”

”Tää on ihana asunto”, Essi sanoo ja sytyttää kynttilän.
Irma sanoo uskovansa, että he Heikin kanssa viihtyvät. ”Täällä on hyvä henki, Sirkan henki.”

Essi kyselee Sirkasta ja Irma kertoo, minkä tietää ja näyttää Essille Sirkan kuvaa. ”Meinaan kehystää tämän tähän keittiön seinälle. Tässä Sirkka on nuorena tyttönä. Eikö olekin kaunis?”

Tapani kyselee Ailasta ja Heikki kertoo hoidoista, joissa Aila käy ja sanoo Ailan olevan välillä hyvin väsynyt ja huonovointinen, mutta niinäkin hetkinä jotenkin käsittämättömän vahva.

”Ei se mulle valita, eikä puhu peloistaan. Kai se näkee, että mä oon ihan kauhuissani. Tai en koko aikaa, välillä mä oon ihan ookoo. Irmassa on niin paljon voimaa ja se valaa sitä toivoa ja rohkeutta muhunkin…”

Tapani sanoo ihmetelleensä usein naisten vahvuutta, sitä miten nämä kantavat niskassaan sellaisia taakkoja, joita mies ei koskaan jaksaisi kantaa. ”Kun minä ajattelen minun mummoani ja isomummoani ja äitiäni ja Essin äitiä ja Essiä ja Ailaa ja tuota sinun Irmaasi, niin minä ihmettelen ja ihailen heistä jokaista”, Tapani sanoo.

”Sä oot hyvä jätkä, Tapani”, Heikki sanoo.

”Niin sinäkin, Heikki”, Tapani vastaa ja Heikki kääntää auton kotitalon pihaan.

Kun Aila kuulee Tapanin äänen, hän humahtaa täyteen lämpöä. Hän kävelee olohuoneesta aulaan ja katsoo takkiaan riisuvaa Tapania. Kun Tapani näkee Ailan, hän alkaa itkeä. Hän ei voi sille mitään. Vedet valuvat hänen kasvoilleen, ikävä ja huoli, kaipaus ja rakkaus. Aila ei näe ketään muuta kuin Tapanin, eikä Tapani näe ketään muuta kuin Ailan.

Aila kävelee Tapanin luo, painautuu Tapania vasten ja kuiskii Tapanin nimeä. Tapani suutelee Ailan hiuksia, Ailan otsaa, Ailan suuta.

”Minä en suostu pysymään poissa enää hetkeäkään”, Tapani kuiskaa. ”Minä en anna sinun enää olla yksin. Enkä ole enää ilman sinua.”

”Et niin”, Aila vastaa. ”Minne se Heikki jäi? Täällä on eräs henkilö, joka haluaisi tavata Heikin.”

Tapani niistää nenänsä Ailan antamaan vessapaperinpalaan ja pitää Ailaa kainalossaan hellästi varmistaen moneen kertaan, ettei purista liian lujaa. He menevät keittiöön, jossa Essi ja Timo ja Irma ja Esa odottavat.

”Tässä on minun mieheni, Tapani”, Aila sanoo Esalle. ”Tapani, tässä on Esa, Heikin biologinen isä.”

”Tapani on mun isäni”, Essi lisää. ”Että mä oon oikeestaan vähän niin kun Ailan tytär.”

”Ja minä olen siis Heikin vaimo”, Irma sanoo. ”Tai ei me naimisissa olla, mutta olemme kyllä luvanneet pysyä toistemme rinnalla vaikeinakin hetkinä. Aila on siis minun anoppini.”

”Ja mä oon Timo”, Timo lisää.

”Aha”, Esa saa sanottua. ”Ja missäs se Heikki sitten on?”

Ovi kolahtaa juuri samalla hetkellä ja eteisestä kuuluu Heikin iloinen huikkaus. ”Kamala nälkä, joko syödään?”

Ei tässä kenties mistään täydellisen ihanasta perhepäivällisestä voida puhua, mutta yhtä kaikki he istuvat nyt ensimmäistä kertaa samassa pöydässä. Aila, Irma ja Tapani joutuivat aika pitkään ylipuhumaan Heikkiä, sillä tämä ei missään tapauksessa halunnut istua puskista ilmaantuneen biologisen isänsä kanssa samaan pöytään. Heikki hermostui äidilleen, mutta Irman katse pysäytti tuloillaan olevan raivokohtauksen ja Heikki antoi periksi.

”Sinä et ole niin kuin isäsi, sinä et juokse karkuun”, Irma kuiskasi ja Heikki istui alas.

He istuvat ja syövät Sirkan ovaalin muotoisen pöydän ympärillä, Aila ja Tapani, Heikki ja Irma, Essi ja Timo ja Esa. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä, sillä vielä muutama kuukausi sitten he olivat vain seitsemän erillistä ihmistä, joista kuusi tunsi itsensä ajoittain hyvinkin yksinäiseksi, eikä oikeastaan puhunut syvimmistä tunnoistaan kenellekään.

Nyt kuusi heistä kuuluu samaan piiriin ja Esa on noiden toisistaan välittävien ihmisten, tuon perheyhteyden ulkopuolella. Esalla on oma perheensä, ja vaikka hän on ollut siihen lopen kyllästynyt jo vuosia, niin nyt hän rukoilee saavansa pitää sen. Juuri nyt hän pelkää kuollakseen, mitä tapahtuu, jos ja kun hänen perheensä saa tietää Heikistä ja siitä mitä Esa teki Ailalle.

Tapahtumista on aikaa melkein kolmekymmentä vuotta ja vasta viimeisten vuosien aikana Esa alkoi uskoa, ettei hän joutuisikaan teostaan koskaan tilille. Ja sitten Aila soitti. Esa ehti miettiä kaiken miljoonaan kertaan ennen Ailan tapaamista, hän kuvitteli vihan, huudon, itkun ja rangaistuksen, joka häntä odottaa. Hän kuvitteli monta eri vaihtoehtoa, mutta tätä hän ei osannut kuvitella. Että hän istuu tässä ja katselee noita kuutta ihmistä, joiden välillä on jotakin sellaista lämpöä, jota hän ei ole nähnyt pitkään aikaan.

Esan kurkkua kuristaa, kun hän näkee Heikin terävän katseen. Heikki ilmoitti heti eteisessä, ettei halua tutustua Esaan. Se oli sillä hetkellä valtava helpotus ja Esa halusi huutaa: ”En minäkään! En minäkään halua tutustua sinuun!” Mutta nyt kun hän katsoo Heikkiä, hän tietää mitä on menettänyt.

Kun Timo sanoo joutuvansa lähtemään, Esa kimpoaa pystyyn, katsoo kelloa, ja sanoo, että hänenkin on mentävä. Kukaan ei pane vastaan. ”Soita, jos siltä tuntuu”, Esa sanoo Heikille. ”Sinulla on minun numeroni.”

Oven sulkeuduttua on hetken hiljaista. Aila painautuu Tapania vasten ja Essi ilmoittaa olevansa helpottunut siitä, että vanhukset ovat sopineet riitansa. Kommentti huvittaa kaikkia.

”Ei meillä mitään riitaa ollut”, Tapani oikaisee. ”Ailan mielestä minun piti vain keskittyä isänä olemiseen ja sinuun.”

”Mutta siinä vaiheessa minä vielä luulinkin, että Essi on raskaana”, Aila tunnustaa.

”Mitä!” Tapani huutaa, mutta Aila vaientaa hänet suudelmillaan.

”Ja mä en siis ole”, Essi sanoo rauhoittavasti.

”Mutta Irma on”, Heikki sanoo. ”Meille tulee vauva, ja susta, äiti, tulee mummi. Sun tukijoukko, äiti, vaan kasvaa.”

Aila ei saa sanaa suustaan, hän ojentaa molemmat kätensä ja hamuilee Heikin ja Irman kättä. Ailalla ei ole sanoja sille, miltä hänestä tuntuu. Sillä mitään sellaista Aila ei muista tunteneensa koskaan. Niin suurta kiitollisuutta ja yhteenkuuluvuutta, niin äkillistä iloa.

Aila Salminen istuu siinä, ilta alkaa hämärtää ja kynttilän valossa kaikki on niin kaunista. Essi hyräilee jotakin Ailalle tuntematonta kehtolaulua. Heikki pitää Irmaa kainalossaan. Tapani on Ailan vieressä ja silittää Ailan selkää. Ja Aila, hän katselee perhettään, juuri perheeksi syntynyttä, ja tarttuu onnen liepeestä kiinni.

Ensi viikolla alkaa Miina Supisen ja Anne Leinosen yhteisjatkis.