Rakastuminen tuntui ihan samalta kuin nuorena. Se vei jalat alta.

Tämä on jo kahdeskymmenes kerta, Aila ajattelee kävellessään sädehoitoklinikan ovesta sisään. Viisi kertaa vielä. Kuusikymmentäkolme porrasta, kuusi ovea. Aila on laskenut ne ensimmäisestä kerrasta alkaen. Jostain kumman syystä.

Laskeminen on muodostunut jonkinlaiseksi sädehoitopäivien rituaaliksi. Aila ei ota hissiä, hän tahtoo kävellä portaat ja ajatella. Viime aikoina Aila on ajatellut enemmän kuin vuosiin. Aila Salminen on luonnostaan toimelias ja elämäänsä tyytyväinen ihminen. Ei hänellä oikeastaan ole ollut koskaan aikaa, eikä sen paremmin halujakaan ruveta tekemään kaivauksia omilla suoalueillaan. Mennyt on saanut olla mennyttä. Koska mitään ei kuitenkaan muutetuksi saa, siellä ne ovat olleet, samassa kasassa sekä huonot päivät että hyvät päivät.

Oikeastaan Aila Salminen on elänyt aina juuri niin kuin kaikki markkinoilla olevat elämäntapaoppaat neuvovat: hän on elänyt pientä elämää ja hän on tarttunut hetkeen. Ollut tyytyväinen siihen mitä hänellä on. Hän on siivonnut, kun koti on ollut siivousta vailla, käynyt kaupassa, kun siellä on pitänyt käydä, pessyt pyykit, laittanut ruokaa, syönyt Heikin kanssa tai yksin, juonut kahvia ja alkoholia maltillisesti, ollut ulkona ja nukkunut paljon. Hän on tehnyt työtä ja säästänyt rahaa.

Ja kaiken tämän hän on tehnyt ilman sen suurempaa meteliä. Elämän tarkoitusta Aila ei ole miettinyt koskaan. Hän on aina tiennyt oman tarkoituksensa: olla äiti Heikille ja maksaa laskut ajallaan.

Aila puuskuttaa ja pysähtyy kerrosten väliselle tasanteelle ja katsoo ulos ikkunasta. Ennätyshelteisen kesän jälkeen syksy on ollut tavanomainen sateineen ja aurinkopäivineen, yöpakkasineen ja kuuraisine puineen. Vain pahat kurakelit puuttuvat. Mutta ehkä ne tulevat sitten jouluksi, Aila ajattelee.
Enemmän niitä mustia jouluja on muistissa juuri tällä hetkellä kuin niitä valkoisia, vanhan ajan jouluja. Mutta Aila ei kuulu siihen ihmisryhmään, jonka elämän säätila onnistuu pilaamaan. Sää on mikä on. Kun sille ei mitään voi, niin miksipä siitä mitään stressiä ruveta ottamaan.

Helsinki on kaunis kaupunki. Sen kauneus ei ole sellaista kauneutta, jota koivumetsässä ja järvenrannassa kasvanut tai todellisesta suurkaupungista haaveileva osaisi heti arvostaa. Mutta jos ei vertaa kaupunkia mihinkään vaan antaa sen olla mikä on, se kääntää katseensa sinua kohti ja hymyilee. Eikä hymyileviä kasvoja kauniimpia ole olemassakaan.

Aila viihtyy kaupungissa. Hän ei haaveile maallemuutosta, eikä varsinkaan kotiseudusta. Siellä on aina mukava käydä, mutta ajatus siitä, että heräisi siellä joka ikinen aamu on mahdoton. Sisko sen sijaan tuntuu viihtyvän vanhassa kotitalossa, ja Ailasta se on hieno asia. Eronsa jälkeen sisko oli pitkään todella masentunut ja masennuksesta selvittyään hirvittävän katkera, elämänilonsa ja kaikki tulevaisuudensuunnitelmansa menettänyt. Silloin Aila oli todella huolissaan ja yritti ehdotella vaikka minkälaista yhteistä matkaa, kylpylää ja pyhiinvaellusta, puutarhamatkaa ja risteilyä. Siskoa ei kiinnostanut mikään.

Niin se elämä kumminkin kantaa, Aila miettii tervehtiessään portaita alas laskeutuvaa hoitajaa. Kohta sisko saa lapsen. Kauan kaipaamansa lapsen. Aila on soittanut sisarelleen useammin kuin ennen. Kysellyt miten odotus sujuu. Miten sisko voi, miltä tuntuu ja jännittääkö.

Sisko kuulostaa iloiselta ja reippaalta. On tapetoinut tyttärelleen huoneen ja maalannut huonekaluista pois vuosikymmenten raskautta. Sisko on täynnä suunnitelmia ja Aila uskoo niiden toteutuvan.

Itse asiassa, kun asiaa tarkemmin ajattelee, vasta nyt sisko on oma itsensä. Ei sisko avioliitossaan ollut koskaan vapautunut ja varma, noin pystypäinen ja rento. Ehkä se kamala ero kumminkin oli hyväksi, Aila miettii. Kun ei se mies niin kovin kummoinen ollut. Aina huonotuulinen ja aina siskoa syyllistämässä. Nyt sisko saa tehdä mitä haluaa ja tekeekin. Elää omaa elämäänsä täysillä. Kotitalossa ja lähimetsissä on lapsella tilaa temmeltää, Aila ajattelee.

Aila ei raaskinut kertoa siskolle syövästään, mutta Heikki otti ja soitti, minkä jälkeen sisko tuli puhelinlankoja pitkin ja oli Ailalle vihainen tiedon pimittämisestä.

”Se, että meillä ei kotona puhuttu… niin sille me ei voida mitään. Äiti ja isä olivat eläneet sota-ajan pelot ja kauhut ja siksi he olivat sellaisia. Tai ehkä se oli vain se aika. Ei kai avoimia perheitä ollut näillä leveysasteilla vielä silloin. Mutta me ei Aila voida jatkaa sitä perinnettä. Kyllä meidän pitää toisillemme kertoa tällaiset asiat. Sinä olet minun sisareni! Se ei ole mitään toisen ajattelemista sellainen, ettei kerro. Se on julmaa ja itsekästä. Ihan kuin paiskaisi oven toisen nenän edestä kiinni.”

Sisko oli todella vihainen ja Aila sai kiinni siitä, mitä sisko tarkoitti. Aila käsitti toimineensa saman kaavan mukaan oikeastaan koko elämänsä. Kaikkien suhteen. Käsitti kantaneensa sellaisiakin asioita, joita ei olisi pitänyt kantaa vaan jotka olisi pitänyt jakaa.

Nyt Aila kertoi siskolleen Tapanista. Siitä kuinka he kaksi tapasivat ja miten rakastuminen tuntui ihan samalta kuin nuorena. Miten se vei yöunet ja jalat alta. Hän kuvaili Tapanin ulkonäköä ja sitä, miten hellä mies osasi olla. Hän sanoi tunteneensa itsensä ensimmäistä kertaa elämässään naiseksi. Tullessaan raskaaksi hän oli pelkkä tyttö ja sen jälkeen silkka äiti.

”Mutta Tapanin silmissä ja sylissä minä olin nainen.”
Aila tunnusti pelkäävänsä kuolemaa ja sulkeneensa Tapanin ulos elämästään. Sitten he siskon kanssa itkivät. Itkivät yhdessä.

Aila on perillä. Kuudes ovi on hänen edessään ja hän avaa sen ripeästi. Kohta hän kulkee samasta ovesta ulos. Sädetys ei kauaa kestä. Mutta joka kerta siinä istutetaan Ailaan toivoa.

Lokakuun viimeinen viikko kului tavattoman nopeasti. Sunnuntai-iltana aurinko laski jo puoli kuuden aikoihin ja Heikki ja Irma saivat kotinsa tyhjentämisen päätökseen. He viettivät koko viikonlopun asunnolla siivoten, ihmetellen, järjestellen ja käyden läpi Sirkka-rouvan vanhoja tavaroita.

Heistä kummastakin tuntui oudolta olla jonkun toisen ihmisen kodissa, jossa on monien vuosikymmenien aikana ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Siellä oli keskusteltu ja riidelty, itketty ja naurettu, sairastettu ja kaivattu, surtu ja iloittu. Kenties erottu ja rakastuttukin. Heikki ja Irma saattavat vain kuvitella asunnossa tapahtuneita asioita, sillä kumpikaan heistä ei niistä tiedä, eivätkä he ehkä koskaan saakaan tietää. Asunnon omistajaa ei enää ole, eikä kaiketi Sirkkaa tunteneita ihmisiäkään. Ainakaan kukaan ei ole ilmaantunut esiin. Irmasta
ja Heikistä on surullista, ettei kukaan ole huomannut Sirkan olevan poissa. Ettei kukaan kaipaa häntä.

Sirkka löydettiin kuolleena, istumassa vanhassa nojatuolissaan, ja nyt se sama tummanvihreä tuoli on heidän edessään. Tuoli, kuten kaikki muutkin tavarat, menettävät suurimman osan merkityksestään, kun ihminen kuolee. Ne ovat vain materiaa, joihin on tarttunut siitä ihmisestä vain hyvin, hyvin pieniä paloja.

Heikki järjesti Sirkalle hautajaiset. Kävi henkilökohtaisesti hakemassa hautajaisvieraat paikalle. Ne vanhukset, joille hän vie aina arkisin ruokaa. Hautajaiset olivat pienet, mutta kunnolliset. He lauloivat yhdessä. Heikki piti puheen ja Irma lausui runon ja lopuksi syötiin.

”Minä kirjon tuohon samettiin ruusuja ja Sirkan tuoli -tekstin”, Irma sanoo. ”Sitten jokainen, joka istuu tuoliin kysyy, että kenen Sirkan. Ja sinä saat kertoa Sirkasta ja Sirkan elämästä sen, minkä Sirkka sinulle kertoi ja sen, mitä Sirkan papereista selviää: Sirkka aloitti säästämisen vuonna 1958, kun hän avasi säästötilin. Sirkka matkusti Leningradiin vuonna 1967 ja Mallorcalle vuonna 1974…”

Heikki kuuntelee Irman puhetta liikuttuneena. Irma on Heikistä ihmeellinen. Käsittämättömän viisas ja ajattelevainen, käsittämättömän myötätuntoinen ja herkkä kaiken hauskuutensa ja järkevyytensä lisäksi. Minä olen onnenpekka, Heikki ajattelee, kun minulla on Irma. Tai Imma, niin kuin Heikki Irmaa hellitellen nimittää.

Heikki ja Irma soittivat ystäväpiirinsä läpi. He kyselivät, josko joku haluaisi auttaa heitä valtavan tavaramäärän kanssa ja ottaa itselleen jotain Sirkka-rouvan irtaimistosta. Kumpikaan ei ollut etukäteen maininnut heidän yhteen muuttamisestaan ja uudesta asunnostaan kenellekään, joten se tuli kaikille yllätyksenä. Heikin ystävistä Tiina ja Kimmo tulivat lauantaiaamuna käymään asunnolla. He vaikuttivat vilpittömän ihastuneilta ja hämmästelivät sitä, miten kaikki oli tapahtunut. Niin nopeasti ja varoituksetta.

Irmaa jännitti tavata Heikin ystäviä ensimmäistä kertaa. Tuntui tärkeältä, kun Heikki esitteli hänet selvästi ylpeänä. Heikki suuteli Irmaa ystäviensä läsnä ollessa, piti kädestä ja kietoi kätensä Irman kaulan ympäri, kun he istuivat olohuoneessa juomassa kahvia, kaikki neljä. Se oli kaunein rakkaudentunnustus, minkä Irma oli eläessään saanut: että Heikillä ei ollut mitään vaikeuksia olla hänen kanssaan avoimesti ja rakastaa häntä avoimesti, olivat he sitten kahden kesken tai muiden ihmisten seurassa.

Irma tietää, että Heikki pelkää ja suree äitinsä sairautta. Heikki pelkää, että Aila kuolee, vaikka kukaan ei voi tietää, kuinka Ailan käy. Aila on leikattu ja hän on aloittanut hoidot, ja vaikka syöpä ei olekaan sitä kaikkein kilteintä lajia, toivoa paranemisesta on. Irma onkin yrittänyt puhua Heikille siitä, että sen sijaan, että he pelkäisivät Ailan kuolemaa, heidän pitäisi toivoa tämän paranemista. Irma on sataprosenttisen varma, että he tukevat ja rakastavat toisiaan mitä ikinä sitten tuleekaan tapahtumaan. He pysyvät toistensa rinnalla.

Työpaikan menettäminen ja sen mukanaan tuomat vaikeudet ovat maailman pienin juttu tähän kaikkeen verrattuna. Nyt on kyse isommista asioista. On arvokasta olla jonkun toisen ihmisen tukena silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee. Silloin omalla olemisellakin on jotain merkitystä, eikä elämä ole vain sellaista tasaista ja harmaata, yksitoikkoista. Irma uskoo siihen, että tunteitaan ei pidä eikä voi tukahduttaa. Niihin pitää suhtautua kuin omiin lapsiinsa, koska ne ovat aina osa omaa itseä. Niitä pitää osata kuunnella, millaisia tahansa ne sitten ovatkaan, synkkiä, onnellisia, hämmentyneitä tai pelokkaita.
”Koti”, Heikki kuiskaa ja puhaltaa kuumaa hengitysilmaa Irman niskaan. ”Aika hyvältä maistuu se sana. Koti. Meidän koti.”

Essi lukee läksyjä olohuoneen sohvalla. On viikonloppu ja hän lukee läksyjä. Kuka olisi uskonut? Villasukat jalassa, viltti päällä, kahvi kupissa, levylautasella Tapanin varastoista löytynyt vinyyli. Hurmaavan outoa musiikkia sunnuntaipäivän ratoksi. Olosuhteet esseen kirjoittamiselle ovat otolliset.

Essin lähimmät kaverit, Timo mukaan lukien, ovat olleet viikonlopun vuokramökissä sadan kilometrin päässä Helsingistä. Alun perin Essikin aikoi mennä sinne, mutta perjantaina iskenyt päänsärky pyörsi päätöksen. Essi jäi kotiin ja on viettänyt maailman rauhallisimman ja rentouttavimman viikonlopun. Univajeet on nukuttu pois, huone on siivottu ja kaikki tekemättä olleet koulutyöt on kohta tehty. Essi on enemmän kuin tyytyväinen.

Sitä paitsi Tapanistakin oli selvästi mukavaa, että Essi oli kotona. He katsoivat perjantaina Tapanin valitseman vanhan ranskalaiselokuvan Jules & Jim ja söivät sen jälkeen Tapanin valmistamaa ranskalaista sipulikeittoa. Sen jujuna olivat keiton päälle laitetut leipäkuutiot ja juusto, joka sai sulaa ja hieman ruskistuakin uunissa ennen tarjoilua.

Lauantai-iltana he katsoivat Essin valitseman Sofia Coppolan elokuvan Somewhere. Se oli todellinen isä–tytär-elokuva ja he kumpikin pitivät siitä kovasti. Elokuvan jälkeen Tapani lähti kävelylle ja Essi soitti Ailalle. Essi on käynyt Ailan luona pari kertaa ja soittaa tai tekstaa tälle lähes päivittäin. Ailasta on tullut Essille tärkeä ja hän haluaa tietää, miten Aila jakselee.

He eivät puhu juurikaan Tapanista vaan kaikesta muusta. Essistä tuntuu, että Aila ymmärtää paremmin kuin useimmat muut, millaista on olla seitsemäntoistavuotias tyttö. Ailalle on tapahtunut seitsemäntoistavuotiaana jotakin niin valtavaa, että vuosien kuorrutus ei ole hävittänyt suoraa yhteyttä siihen ikään ja niihin tunteisiin. Aila tuli äidiksi Essin ikäisenä ja siksi Aila ymmärsi heti, kuinka ahdistunut Essi oli, kun hänen kuukautisensa olivat myöhässä. Essin on helppo jutella Ailan kanssa, koska Aila kohtelee Essiä vertaisenaan.

Essistä on kamalaa, että Aila on sairas. ”Multa lähtee tukka ja näytän vanhalta huuhkajalta”, Aila sanoi, ja Essi lupasi tuoda kaikki makeimmat huvinsa ja piponsa lainaan.

”Minä en tykkää siitä muodista, että pidetään pipoa sisälläkin päässä”, Aila purnasi.

”Mutta mun puuvillalangasta virkkaamat pipot on tosi söpöjä. Eikä niitä voi pitää ulkona, kun ne ei lämmitä mitään. Ne on sisäpipoja”, Essi selitti ja Aila lupasi ”ainakin sovittaa”. Essi puolestaan lupasi maistaa Ailan tekemiä kaalikääryleitä, vaikka onkin aina suhtautunut niihin epäluuloisesti.

”Sano isällesi terveisiä”, Aila sanoo ja silloin Essiltä lipsahtaa se, mitä hän on vältellyt sanomasta siksi, että Aila on sairas:

”Iskällä on ihan hirveä ikävä sua eikä se varmaan enää ikinä hymyile. Se rakastaa sua ihan kamalasti ja musta sen pitäs saada olla sun kanssa, vaikka se ehkä onkin jotenkin mokannut.”

”Ei Tapani ole mokannut mitenkään”, Aila sanoo ääni väristen. ”Ei mitenkään.”

Heikki katselee valtavaa tavaramäärää edessään: sänkyjä, tuoleja, kirjoja, pöytiä, peilejä, lipastoja, hyllyjä, kattolamppuja, mattoja, kirjoja, astioita, valokuvia, vaatteita, kenkiä... Ihmiselle ehtii kertyä pienen elämänsä aikana melkoinen määrä tavaraa. Ja jotenkin sitä tuppaa aina vain hamstraamaan enemmän ja enemmän. Lopulta sitä on niin paljon, että se pursuaa kaikista kaapeista ja säilytyslokeroista ulos ja säilytystila loppuu kesken. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka voi soittaa paikalle viemään kaiken sen turhan tavaran pois.

Ja niin Heikki tekikin. Lauantaina illansuussa kierrätyskeskuksen noutopalvelun kuorma-auto kurvasi pihaan ja autosta astui ulos pulska keski-ikäinen mies, joka sanoi tulleensa hakemaan tavaraa. Heikki kertoi miehelle, että tavaraa on paljon ja mies nyökkäsi. Sitten he alkoivat hommiin. Miehellä oli kaksi hintelämpää ja nuorempaa apuria mukana, joista kumpikaan ei sanonut yhtään mitään. Kaikki kolme polttivat tupakkaa ketjussa samalla kun he kantoivat tavaroita kuorma-auton konttiin.

Parinkymmenen minuutin jälkeen kaikki tavarat, joista haluttiin päästä eroon, oli saatu pakattua autoon. Mies lykkäsi Heikille laskun kouraan ja jatkoi matkaansa kahden hintelän apurinsa kanssa. Sitten alkoi siivoaminen. Sirkka-rouva oli Heikin ja Irman onneksi elänyt suhteellisen siististi kaikki nämä vuosikymmenet.

Kun he rupesivat puhdistamaan taloa perusteellisesti, siivoaminen sujui helposti ja ilman mitään ikäviä yllätyksiä.
Nyt kaikki on valmista. Ulkona on pimeää ja kaupungin valot kimaltelevat jossain kaukana. Heikki on ostanut muutaman oluen tätä iltaa varten ja nyt hän avaa pullot heidän uudessa ja lähes tyhjässä asunnossaan muutaman kynttilän valossa.

Tämä se sitten on, tämä on meidän yhteinen kotimme, Irma ajattelee, kun Heikki ojentaa hänelle toisen pulloista. He kilistävät pulloja yhteen ja toivottavat toisilleen onnea. ”Sirkka olikin oikeasti hyvä haltija”, Irma sanoo. ”Vaikka sosiaaliviraston väki luuli sitä vanhaksi mummoksi.”

Heikkiä hymyilyttää. Hänkin ajatteli juuri Sirkkaa ja tämän yksinäisyyttä ja sitä miten onnekkaita he Irman kanssa ovat, kun löysivät toisensa. Irman kanssa yhteen muuttaminen ja yhteisen elämän aloittaminen tuntuu luontevalta, vaikka Heikillä ei olekaan entuudestaan naisista paljoakaan kokemusta. Heikki yritti selittää sitä Ailalle. Ettei hän ole koskaan aikaisemmin uskonut siihen ainoaan oikeaan, mutta nyt on pikku hiljaa pakko alkaa uskoa, sillä Irma vain tuntuu päivä päivältä oikeammalta hänelle.

”Se on suuri onni”, Aila sanoi. ”Jos kohtaa jonkun sellaisen ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Ja sinulla on hyvä olla Irman kanssa. Vaikeina päivinä muista tuo tunne ja kaiva se esiin.”

”Älä nyt rupee puhumaan tuolla lailla”, Heikki sanoi. ”Niin kun et muka olis täällä pitämässä mulle jöötä, kun ne vaikeet päivät tulee.”

Heikki ajattelee äitiään ja sitä miten vaikeaa Ailalle oli hyväksyä Heikin itsenäistyminen, ja miten hän itse on äitiään kohtaan käyttäytynyt. Ja sitä kuinka kaikki ne nahinat heidän välillään tuntuvat nyt niin naurettavilta. Aika ei ole itsestäänselvyys, siksi sitä ei pidä tuhlata eikä säästää. Aika pitää kuluttaa siihen, mikä on tärkeää.

Heikki ja Irma katselevat toisiaan silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään, mutta ei tällaisissa tilanteissa tarvitakaan mitään puhetta. Hiljaisuus tuntuu luontevalta näin monen päivän raatamisen jälkeen.

Irma tulee Heikin lähelle ja suutelee tätä suulle. Sitten Irma laittaa päänsä Heikin syliin ja jää makoilemaan siihen. Heikki silittelee Irman päätä, kertoo Irmalle rakastavansa tätä ja sitten katoaa omiin ajatuksiinsa. Hän ajattelee äitiään, sitä kuinka hieno lapsuus hänellä oli, ja kuinka äiti on ollut hänen tukenaan koko elämän ajan. Aina.

Mieleen tulee niin monia välähdyksiä elämän varrelta, niin monia hienoja hetkiä ja muistoja, että Heikin on vaikea tarttua niistä kiinni. Tällä hetkellä kaikki hänen päänsä sisällä tapahtuva liikehdintä tuntuu menevän pikakelauksella. Välähdyksiä. Muutaman minuutin aikana Heikki kokee sisällään hurjan tunnemyrskyn, joka käsittää kaiken surun ja ilon, mitä hän voi kuvitella.

Irma huomaa Heikin poissaolevan käytöksen, puristaa Heikkiä kädestä, nousee ylös ja katsoo silmiin.

”Kulta, onko kaikki hyvin?” Irma kysyy.

”Mitä?” Heikki ähkäisee.

”Onko kaikki hyvin?”

”Mietin äitiä. Että kun se vaan selviäisi tästä.”

”Pääasia on, että Aila on hoidossa, että se huomasi sen patin, eikä se syöpä ehtinyt jyllätä enää yhtään pidempään sun äitiäsi kiusaamassa. Rintasyöpä on tosi yleinen, joka kymmenes nainen sairastuu siihen. Siitä voi Heikki parantua. Oikeesti. Toivoa on ja sitä meidän täytyy pitää yllä. Mitään muuta ei voi tehdä.”

”On tämä elämä sitten merkillistä”, Heikki sanoo hiljaa pyöritellen Irman hiuskiehkuraa sormensa ympäri.

”Sinä sen sanoit”, Irma kuiskaa. ”Mä oon raskaana.”

Aila ilahtuu, kun Irma soittaa ja kysyy, haluaisiko Aila tulla katsomaan heidän uutta kotiaan ennen kuin muuttokuormat kahdesta asunnosta tulevat. ”Kun sitten saattaa mennä aika kauan, ennen kuin me saadaan ne laatikot taas purettua ja kaikki paikalleen”, Irma nauraa. ”Nyt sen asunnon näkee sellaisena kuin se on.”

”Minä en valitettavasti ehdi nyt heti, mutta tulisin kyllä mielelläni sinne pahvilaatikoiden keskellekin, jos vain sopii”, Aila sanoo.

”Totta kai, tule vaan. Me Heikin kanssa kannellaan kaikessa rauhassa. Soita vaikka kun olet tulossa, että ollaan varmasti siellä eikä hakemassa lastia.”

Aila sanoo käyvänsä ensin asioilla ja tulevansa sen jälkeen. ”Ja sitä paitsi minä olen hyvä organisoimaan tavaroiden paikalleen laittoa. Nostella en voi, mutta jos joku kantaa laatikon eteen, niin kyllä minä sen purettua saan. Keittiötavarat ja sellaiset. Keittiön kun saa toimimaan, niin kaiken muun ehtii kyllä myöhemminkin, vai mitä?”

Puhelun päätyttyä Aila menee makuuhuoneeseen ja avaa korulaatikkonsa. Ailalla on paljon koruja, eikä hän käytä niitä koskaan. Vaatteensa hän on jo käynyt läpi. Kaappiin ei enää paljoa jäänyt, mutta sängyllä on monta eri pinoa. Yksi pino kirpputorille meneviä. Toinen sellaisia, joista Irma saattaisi pitää, ja kolmas Essiä varten. Siinä pinossa ovat ne Ailan nuoruuden mekot, joita hän on jostakin syystä kaikki nämä vuodet säästellyt.

Korujen jälkeen on vuorossa suihku ja laittautuminen tapaamista varten. Aila harkitsee pitkään, mitä pukee päälleen ja käyttää naamaansakin enemmän aikaa kuin yleensä. Harmaa, kerran aiemmin päällä ollut villakankainen housupuku ja tummanvioletti paita. Ei lättänöitä ulkokenkiä vaan pienet korot. Suihkaus hajuvettä, sipaus huulikiiltoa. Pitkä ulsteri, paksu villahuivi, violetit nahkahansikkaat.

Kun kaikki on valmista, Aila seisoo eteisen kokovartalopeilin edessä ja katsoo itseään. Yksirintainen nainen, Aila ajattelee. Ei, vaan nainen.

Kahvila, jonne Aila on sopinut tapaamisen, on sellainen, jossa hän ei yleensä käy. Esa istuu aivan kahvilan perällä ikkunapöydässä. Ei huomaa Ailan tuloa. Tai ei ehkä tunnista minua, Aila ajattelee. Eikä ole onneksi yhtään Heikin näköinen! Heikki on minun näköiseni ja minun isäni näköinen.

Esa pinnistelee hymyä naamalleen, kun Aila tulee pöytään.
”Ai terve”, Esa sanoo. ”Oli oikea paikka, tuossa jo mietin, että…”

Aila arvioi miestä katseellaan, ennen kuin sanoo mitään. Esa näyttää hyväkuntoiselta ja terveeltä keski-ikäiseltä mieheltä. Ei näytä pahemmin alkoholissa marinoidulta eikä muutenkaan sairaalloiselta. Se on Ailasta hirvittävän helpottavaa. Esa on Heikin isä. Heikillä on Esan geenit. Aila on vihannut Esaa viime viikkoina enemmän kuin mitään tai ketään, mutta nyt kun Esa istuu tässä hänen edessään, vihan sijalla on kummallista kyllä helpotus.

Aila kertoo syövästään ja siitä, että vasta se sai hänet tajuamaan, että hänen on etsittävä Heikin isä käsiinsä. Tehtävä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Aila katsoo Esaa silmiin, ei päästä miestä karkuun, kertoo kaikesta omalta kannaltaan. Hän kertoo siitä kuinka tajusi olevansa raskaana ja siitä, ettei käsittänyt miten se oli mahdollista. Hän kertoo häpeästä ja peloistaan ja siitä kuinka taisteli, että sai pitää Heikin. Hän kertoo opiskeluhaaveistaan ja siitä kuinka tiukoilla he Heikin kanssa olivat.

Aila puhuu ja Esa kuuntelee. Miehen silmät kostuvat, puna nousee poskille, hiki otsalle. Aila näkee kamppailun, jota mies käy, eikä sääli tätä yhtään vaikka mieli tekisi.

”Mitä sinä haluat, että minä…?” Esa kysyy ja Aila sanoo haluavansa, että Esa tapaa poikansa.

”Ensiksikin minä haluan kuulla, mitä sanottavaa sinulla on ja toisekseen minä haluan, että Heikki näkee sinut ja tietää, kuka on hänen isänsä. Että Heikki tietää mistä sinut löytää. Siinä kaikki.”

Heikki on sisällä vanhassa asunnossaan hakemassa työkalupakkia, kun Tapani soittaa. Ensimmäinen muuttokuormallinen odottaa jo autoon lastattuna.

”Terve Heikki. Mitenkä se on, tarviitteko kantoapua?”

”Kyllä me varmaan pärjätään…”

”Pöh, sanon minä! Nopeamminhan se sujuu, jos me tullaan auttamaan.”

”Siis ketkä me?”

”Minä ja Essi ja Timo.”

”No, tulkaa ihmeessä! Irman ei pitäisi kantaakaan niin kauheasti. Joo, kiitos, apu otetaan vastaan, tervetuloa! Nähdään pian!”

”Selvä homma. Mepä lähdetään tulemaan.”

Heikki nappaa pakin ja sammuttelee valot. Poikamieselämä päättyy tähän. Nyt alkaa valmistautuminen isän rooliin.

Oikeestaan on ihan ookoo, ettei mulla ole mitään isän mallia, Heikki ajattelee harppoessaan portaita alas. Kun sitä kerran ei ole, niin mä saan luoda oman mallini itse.

Asunnossa tuoksuu ruoka. Irma on valmistanut suuren kattilallisen lipstikalla maustettua tomaattikeittoa muuttoväkeä varten. Heikki organisoi kantamista. Heikki ja Tapani raahaavat raskaimmat. Timo ja Essi kantavat laatikoita ja Irma näyttää sisällä, minne mikäkin viedään. Irma purnaa. Hän haluaisi osallistua kantamiseen, mutta Tapanin mielestä siinä ei ole mitään järkeä.

”Jonkun on ohjattava tätä tavaramäärää täällä asunnossa, muuten tuohon keskelle kasvaa helposti kiinanmuuri ja syntyy kaaos. Tarvitaan liikennepoliisi. Ja sinä olet paras siihen hommaan.”

Heikki virnistää Tapanin selän takaa ja saa Irman purskahtamaan nauruun. ”Te ootte liittoutuneet! Heikki on puhunut sut puolelleen!”

Kuorma toisensa jälkeen kannetaan sisälle ja vaikka tavaraa tulee kahdesta eri asunnosta, kummasti se uppoaa sisälle Sirkan lukaaliin. Huonekalut kannetaan suoraan paikoilleen. Sekä Heikin että Irman asunnot olivat niin pienet, ettei niihin mahtunut muuta kuin välttämätön. Ja Heikille välttämätöntä oli huomattavasti vähemmän kuin Irmalle.

Heidän yhteiseen kotiinsa tulee jotakin uutta eli parisänky, jotakin vanhaa eli muutamia huonekaluja Sirkalta, Irmalta ja Heikiltä, ja jotakin lainattua eli Tapanin varastossa jo pitkään lojunut levyautomaatti.

”Meille se ei sovi ja nyt se seisoo ihan turhaan varastossa. Sitten kun Essillä on joskus oma asunto, niin hän saa sen sitten hakea teiltä jos haluaa, sovitaanko näin?”

Aila soittaa, kun Heikki ja Tapani ovat hakemassa viimeistä kuormaa. He ovat sopineet syövänsä ennen kuorman purkamista.

”Sopiiko, että tulen nyt?” Aila kysyy ja Irma toivottaa Ailan tervetulleeksi.

”Menee sellainen vartti ja sitten olen siellä”, Aila lopettaa.
Irma ja Essi kattavat pitkää pöytää Sirkan vanhoilla astioilla ja Timo raivaa pöydän ympärille tilaa siirtelemällä pahvilaatikoita seinän viereen. ”

”Tää on ihana asunto”, Essi sanoo ja sytyttää kynttilän.
Irma sanoo uskovansa, että he Heikin kanssa viihtyvät. ”Täällä on hyvä henki, Sirkan henki.”

Essi kyselee Sirkasta ja Irma kertoo, minkä tietää ja näyttää Essille Sirkan kuvaa. ”Meinaan kehystää tämän tähän keittiön seinälle. Tässä Sirkka on nuorena tyttönä. Eikö olekin kaunis?”

Tapani kyselee Ailasta ja Heikki kertoo hoidoista, joissa Aila käy ja sanoo Ailan olevan välillä hyvin väsynyt ja huonovointinen, mutta niinäkin hetkinä jotenkin käsittämättömän vahva.

”Ei se mulle valita, eikä puhu peloistaan. Kai se näkee, että mä oon ihan kauhuissani. Tai en koko aikaa, välillä mä oon ihan ookoo. Irmassa on niin paljon voimaa ja se valaa sitä toivoa ja rohkeutta muhunkin…”

Tapani sanoo ihmetelleensä usein naisten vahvuutta, sitä miten nämä kantavat niskassaan sellaisia taakkoja, joita mies ei koskaan jaksaisi kantaa. ”Kun minä ajattelen minun mummoani ja isomummoani ja äitiäni ja Essin äitiä ja Essiä ja Ailaa ja tuota sinun Irmaasi, niin minä ihmettelen ja ihailen heistä jokaista”, Tapani sanoo.

”Sä oot hyvä jätkä, Tapani”, Heikki sanoo.

”Niin sinäkin, Heikki”, Tapani vastaa ja Heikki kääntää auton kotitalon pihaan.

Kun Aila kuulee Tapanin äänen, hän humahtaa täyteen lämpöä. Hän kävelee olohuoneesta aulaan ja katsoo takkiaan riisuvaa Tapania. Kun Tapani näkee Ailan, hän alkaa itkeä. Hän ei voi sille mitään. Vedet valuvat hänen kasvoilleen, ikävä ja huoli, kaipaus ja rakkaus. Aila ei näe ketään muuta kuin Tapanin, eikä Tapani näe ketään muuta kuin Ailan.

Aila kävelee Tapanin luo, painautuu Tapania vasten ja kuiskii Tapanin nimeä. Tapani suutelee Ailan hiuksia, Ailan otsaa, Ailan suuta.

”Minä en suostu pysymään poissa enää hetkeäkään”, Tapani kuiskaa. ”Minä en anna sinun enää olla yksin. Enkä ole enää ilman sinua.”

”Et niin”, Aila vastaa. ”Minne se Heikki jäi? Täällä on eräs henkilö, joka haluaisi tavata Heikin.”

Tapani niistää nenänsä Ailan antamaan vessapaperinpalaan ja pitää Ailaa kainalossaan hellästi varmistaen moneen kertaan, ettei purista liian lujaa. He menevät keittiöön, jossa Essi ja Timo ja Irma ja Esa odottavat.

”Tässä on minun mieheni, Tapani”, Aila sanoo Esalle. ”Tapani, tässä on Esa, Heikin biologinen isä.”

”Tapani on mun isäni”, Essi lisää. ”Että mä oon oikeestaan vähän niin kun Ailan tytär.”

”Ja minä olen siis Heikin vaimo”, Irma sanoo. ”Tai ei me naimisissa olla, mutta olemme kyllä luvanneet pysyä toistemme rinnalla vaikeinakin hetkinä. Aila on siis minun anoppini.”

”Ja mä oon Timo”, Timo lisää.

”Aha”, Esa saa sanottua. ”Ja missäs se Heikki sitten on?”

Ovi kolahtaa juuri samalla hetkellä ja eteisestä kuuluu Heikin iloinen huikkaus. ”Kamala nälkä, joko syödään?”

Ei tässä kenties mistään täydellisen ihanasta perhepäivällisestä voida puhua, mutta yhtä kaikki he istuvat nyt ensimmäistä kertaa samassa pöydässä. Aila, Irma ja Tapani joutuivat aika pitkään ylipuhumaan Heikkiä, sillä tämä ei missään tapauksessa halunnut istua puskista ilmaantuneen biologisen isänsä kanssa samaan pöytään. Heikki hermostui äidilleen, mutta Irman katse pysäytti tuloillaan olevan raivokohtauksen ja Heikki antoi periksi.

”Sinä et ole niin kuin isäsi, sinä et juokse karkuun”, Irma kuiskasi ja Heikki istui alas.

He istuvat ja syövät Sirkan ovaalin muotoisen pöydän ympärillä, Aila ja Tapani, Heikki ja Irma, Essi ja Timo ja Esa. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä, sillä vielä muutama kuukausi sitten he olivat vain seitsemän erillistä ihmistä, joista kuusi tunsi itsensä ajoittain hyvinkin yksinäiseksi, eikä oikeastaan puhunut syvimmistä tunnoistaan kenellekään.

Nyt kuusi heistä kuuluu samaan piiriin ja Esa on noiden toisistaan välittävien ihmisten, tuon perheyhteyden ulkopuolella. Esalla on oma perheensä, ja vaikka hän on ollut siihen lopen kyllästynyt jo vuosia, niin nyt hän rukoilee saavansa pitää sen. Juuri nyt hän pelkää kuollakseen, mitä tapahtuu, jos ja kun hänen perheensä saa tietää Heikistä ja siitä mitä Esa teki Ailalle.

Tapahtumista on aikaa melkein kolmekymmentä vuotta ja vasta viimeisten vuosien aikana Esa alkoi uskoa, ettei hän joutuisikaan teostaan koskaan tilille. Ja sitten Aila soitti. Esa ehti miettiä kaiken miljoonaan kertaan ennen Ailan tapaamista, hän kuvitteli vihan, huudon, itkun ja rangaistuksen, joka häntä odottaa. Hän kuvitteli monta eri vaihtoehtoa, mutta tätä hän ei osannut kuvitella. Että hän istuu tässä ja katselee noita kuutta ihmistä, joiden välillä on jotakin sellaista lämpöä, jota hän ei ole nähnyt pitkään aikaan.

Esan kurkkua kuristaa, kun hän näkee Heikin terävän katseen. Heikki ilmoitti heti eteisessä, ettei halua tutustua Esaan. Se oli sillä hetkellä valtava helpotus ja Esa halusi huutaa: ”En minäkään! En minäkään halua tutustua sinuun!” Mutta nyt kun hän katsoo Heikkiä, hän tietää mitä on menettänyt.

Kun Timo sanoo joutuvansa lähtemään, Esa kimpoaa pystyyn, katsoo kelloa, ja sanoo, että hänenkin on mentävä. Kukaan ei pane vastaan. ”Soita, jos siltä tuntuu”, Esa sanoo Heikille. ”Sinulla on minun numeroni.”

Oven sulkeuduttua on hetken hiljaista. Aila painautuu Tapania vasten ja Essi ilmoittaa olevansa helpottunut siitä, että vanhukset ovat sopineet riitansa. Kommentti huvittaa kaikkia.

”Ei meillä mitään riitaa ollut”, Tapani oikaisee. ”Ailan mielestä minun piti vain keskittyä isänä olemiseen ja sinuun.”

”Mutta siinä vaiheessa minä vielä luulinkin, että Essi on raskaana”, Aila tunnustaa.

”Mitä!” Tapani huutaa, mutta Aila vaientaa hänet suudelmillaan.

”Ja mä en siis ole”, Essi sanoo rauhoittavasti.

”Mutta Irma on”, Heikki sanoo. ”Meille tulee vauva, ja susta, äiti, tulee mummi. Sun tukijoukko, äiti, vaan kasvaa.”

Aila ei saa sanaa suustaan, hän ojentaa molemmat kätensä ja hamuilee Heikin ja Irman kättä. Ailalla ei ole sanoja sille, miltä hänestä tuntuu. Sillä mitään sellaista Aila ei muista tunteneensa koskaan. Niin suurta kiitollisuutta ja yhteenkuuluvuutta, niin äkillistä iloa.

Aila Salminen istuu siinä, ilta alkaa hämärtää ja kynttilän valossa kaikki on niin kaunista. Essi hyräilee jotakin Ailalle tuntematonta kehtolaulua. Heikki pitää Irmaa kainalossaan. Tapani on Ailan vieressä ja silittää Ailan selkää. Ja Aila, hän katselee perhettään, juuri perheeksi syntynyttä, ja tarttuu onnen liepeestä kiinni.

Ensi viikolla alkaa Miina Supisen ja Anne Leinosen yhteisjatkis.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.