Rakastuminen tuntui ihan samalta kuin nuorena. Se vei jalat alta.

Tämä on jo kahdeskymmenes kerta, Aila ajattelee kävellessään sädehoitoklinikan ovesta sisään. Viisi kertaa vielä. Kuusikymmentäkolme porrasta, kuusi ovea. Aila on laskenut ne ensimmäisestä kerrasta alkaen. Jostain kumman syystä.

Laskeminen on muodostunut jonkinlaiseksi sädehoitopäivien rituaaliksi. Aila ei ota hissiä, hän tahtoo kävellä portaat ja ajatella. Viime aikoina Aila on ajatellut enemmän kuin vuosiin. Aila Salminen on luonnostaan toimelias ja elämäänsä tyytyväinen ihminen. Ei hänellä oikeastaan ole ollut koskaan aikaa, eikä sen paremmin halujakaan ruveta tekemään kaivauksia omilla suoalueillaan. Mennyt on saanut olla mennyttä. Koska mitään ei kuitenkaan muutetuksi saa, siellä ne ovat olleet, samassa kasassa sekä huonot päivät että hyvät päivät.

Oikeastaan Aila Salminen on elänyt aina juuri niin kuin kaikki markkinoilla olevat elämäntapaoppaat neuvovat: hän on elänyt pientä elämää ja hän on tarttunut hetkeen. Ollut tyytyväinen siihen mitä hänellä on. Hän on siivonnut, kun koti on ollut siivousta vailla, käynyt kaupassa, kun siellä on pitänyt käydä, pessyt pyykit, laittanut ruokaa, syönyt Heikin kanssa tai yksin, juonut kahvia ja alkoholia maltillisesti, ollut ulkona ja nukkunut paljon. Hän on tehnyt työtä ja säästänyt rahaa.

Ja kaiken tämän hän on tehnyt ilman sen suurempaa meteliä. Elämän tarkoitusta Aila ei ole miettinyt koskaan. Hän on aina tiennyt oman tarkoituksensa: olla äiti Heikille ja maksaa laskut ajallaan.

Aila puuskuttaa ja pysähtyy kerrosten väliselle tasanteelle ja katsoo ulos ikkunasta. Ennätyshelteisen kesän jälkeen syksy on ollut tavanomainen sateineen ja aurinkopäivineen, yöpakkasineen ja kuuraisine puineen. Vain pahat kurakelit puuttuvat. Mutta ehkä ne tulevat sitten jouluksi, Aila ajattelee.
Enemmän niitä mustia jouluja on muistissa juuri tällä hetkellä kuin niitä valkoisia, vanhan ajan jouluja. Mutta Aila ei kuulu siihen ihmisryhmään, jonka elämän säätila onnistuu pilaamaan. Sää on mikä on. Kun sille ei mitään voi, niin miksipä siitä mitään stressiä ruveta ottamaan.

Helsinki on kaunis kaupunki. Sen kauneus ei ole sellaista kauneutta, jota koivumetsässä ja järvenrannassa kasvanut tai todellisesta suurkaupungista haaveileva osaisi heti arvostaa. Mutta jos ei vertaa kaupunkia mihinkään vaan antaa sen olla mikä on, se kääntää katseensa sinua kohti ja hymyilee. Eikä hymyileviä kasvoja kauniimpia ole olemassakaan.

Aila viihtyy kaupungissa. Hän ei haaveile maallemuutosta, eikä varsinkaan kotiseudusta. Siellä on aina mukava käydä, mutta ajatus siitä, että heräisi siellä joka ikinen aamu on mahdoton. Sisko sen sijaan tuntuu viihtyvän vanhassa kotitalossa, ja Ailasta se on hieno asia. Eronsa jälkeen sisko oli pitkään todella masentunut ja masennuksesta selvittyään hirvittävän katkera, elämänilonsa ja kaikki tulevaisuudensuunnitelmansa menettänyt. Silloin Aila oli todella huolissaan ja yritti ehdotella vaikka minkälaista yhteistä matkaa, kylpylää ja pyhiinvaellusta, puutarhamatkaa ja risteilyä. Siskoa ei kiinnostanut mikään.

Niin se elämä kumminkin kantaa, Aila miettii tervehtiessään portaita alas laskeutuvaa hoitajaa. Kohta sisko saa lapsen. Kauan kaipaamansa lapsen. Aila on soittanut sisarelleen useammin kuin ennen. Kysellyt miten odotus sujuu. Miten sisko voi, miltä tuntuu ja jännittääkö.

Sisko kuulostaa iloiselta ja reippaalta. On tapetoinut tyttärelleen huoneen ja maalannut huonekaluista pois vuosikymmenten raskautta. Sisko on täynnä suunnitelmia ja Aila uskoo niiden toteutuvan.

Itse asiassa, kun asiaa tarkemmin ajattelee, vasta nyt sisko on oma itsensä. Ei sisko avioliitossaan ollut koskaan vapautunut ja varma, noin pystypäinen ja rento. Ehkä se kamala ero kumminkin oli hyväksi, Aila miettii. Kun ei se mies niin kovin kummoinen ollut. Aina huonotuulinen ja aina siskoa syyllistämässä. Nyt sisko saa tehdä mitä haluaa ja tekeekin. Elää omaa elämäänsä täysillä. Kotitalossa ja lähimetsissä on lapsella tilaa temmeltää, Aila ajattelee.

Aila ei raaskinut kertoa siskolle syövästään, mutta Heikki otti ja soitti, minkä jälkeen sisko tuli puhelinlankoja pitkin ja oli Ailalle vihainen tiedon pimittämisestä.

”Se, että meillä ei kotona puhuttu… niin sille me ei voida mitään. Äiti ja isä olivat eläneet sota-ajan pelot ja kauhut ja siksi he olivat sellaisia. Tai ehkä se oli vain se aika. Ei kai avoimia perheitä ollut näillä leveysasteilla vielä silloin. Mutta me ei Aila voida jatkaa sitä perinnettä. Kyllä meidän pitää toisillemme kertoa tällaiset asiat. Sinä olet minun sisareni! Se ei ole mitään toisen ajattelemista sellainen, ettei kerro. Se on julmaa ja itsekästä. Ihan kuin paiskaisi oven toisen nenän edestä kiinni.”

Sisko oli todella vihainen ja Aila sai kiinni siitä, mitä sisko tarkoitti. Aila käsitti toimineensa saman kaavan mukaan oikeastaan koko elämänsä. Kaikkien suhteen. Käsitti kantaneensa sellaisiakin asioita, joita ei olisi pitänyt kantaa vaan jotka olisi pitänyt jakaa.

Nyt Aila kertoi siskolleen Tapanista. Siitä kuinka he kaksi tapasivat ja miten rakastuminen tuntui ihan samalta kuin nuorena. Miten se vei yöunet ja jalat alta. Hän kuvaili Tapanin ulkonäköä ja sitä, miten hellä mies osasi olla. Hän sanoi tunteneensa itsensä ensimmäistä kertaa elämässään naiseksi. Tullessaan raskaaksi hän oli pelkkä tyttö ja sen jälkeen silkka äiti.

”Mutta Tapanin silmissä ja sylissä minä olin nainen.”
Aila tunnusti pelkäävänsä kuolemaa ja sulkeneensa Tapanin ulos elämästään. Sitten he siskon kanssa itkivät. Itkivät yhdessä.

Aila on perillä. Kuudes ovi on hänen edessään ja hän avaa sen ripeästi. Kohta hän kulkee samasta ovesta ulos. Sädetys ei kauaa kestä. Mutta joka kerta siinä istutetaan Ailaan toivoa.

Lokakuun viimeinen viikko kului tavattoman nopeasti. Sunnuntai-iltana aurinko laski jo puoli kuuden aikoihin ja Heikki ja Irma saivat kotinsa tyhjentämisen päätökseen. He viettivät koko viikonlopun asunnolla siivoten, ihmetellen, järjestellen ja käyden läpi Sirkka-rouvan vanhoja tavaroita.

Heistä kummastakin tuntui oudolta olla jonkun toisen ihmisen kodissa, jossa on monien vuosikymmenien aikana ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Siellä oli keskusteltu ja riidelty, itketty ja naurettu, sairastettu ja kaivattu, surtu ja iloittu. Kenties erottu ja rakastuttukin. Heikki ja Irma saattavat vain kuvitella asunnossa tapahtuneita asioita, sillä kumpikaan heistä ei niistä tiedä, eivätkä he ehkä koskaan saakaan tietää. Asunnon omistajaa ei enää ole, eikä kaiketi Sirkkaa tunteneita ihmisiäkään. Ainakaan kukaan ei ole ilmaantunut esiin. Irmasta
ja Heikistä on surullista, ettei kukaan ole huomannut Sirkan olevan poissa. Ettei kukaan kaipaa häntä.

Sirkka löydettiin kuolleena, istumassa vanhassa nojatuolissaan, ja nyt se sama tummanvihreä tuoli on heidän edessään. Tuoli, kuten kaikki muutkin tavarat, menettävät suurimman osan merkityksestään, kun ihminen kuolee. Ne ovat vain materiaa, joihin on tarttunut siitä ihmisestä vain hyvin, hyvin pieniä paloja.

Heikki järjesti Sirkalle hautajaiset. Kävi henkilökohtaisesti hakemassa hautajaisvieraat paikalle. Ne vanhukset, joille hän vie aina arkisin ruokaa. Hautajaiset olivat pienet, mutta kunnolliset. He lauloivat yhdessä. Heikki piti puheen ja Irma lausui runon ja lopuksi syötiin.

”Minä kirjon tuohon samettiin ruusuja ja Sirkan tuoli -tekstin”, Irma sanoo. ”Sitten jokainen, joka istuu tuoliin kysyy, että kenen Sirkan. Ja sinä saat kertoa Sirkasta ja Sirkan elämästä sen, minkä Sirkka sinulle kertoi ja sen, mitä Sirkan papereista selviää: Sirkka aloitti säästämisen vuonna 1958, kun hän avasi säästötilin. Sirkka matkusti Leningradiin vuonna 1967 ja Mallorcalle vuonna 1974…”

Heikki kuuntelee Irman puhetta liikuttuneena. Irma on Heikistä ihmeellinen. Käsittämättömän viisas ja ajattelevainen, käsittämättömän myötätuntoinen ja herkkä kaiken hauskuutensa ja järkevyytensä lisäksi. Minä olen onnenpekka, Heikki ajattelee, kun minulla on Irma. Tai Imma, niin kuin Heikki Irmaa hellitellen nimittää.

Heikki ja Irma soittivat ystäväpiirinsä läpi. He kyselivät, josko joku haluaisi auttaa heitä valtavan tavaramäärän kanssa ja ottaa itselleen jotain Sirkka-rouvan irtaimistosta. Kumpikaan ei ollut etukäteen maininnut heidän yhteen muuttamisestaan ja uudesta asunnostaan kenellekään, joten se tuli kaikille yllätyksenä. Heikin ystävistä Tiina ja Kimmo tulivat lauantaiaamuna käymään asunnolla. He vaikuttivat vilpittömän ihastuneilta ja hämmästelivät sitä, miten kaikki oli tapahtunut. Niin nopeasti ja varoituksetta.

Irmaa jännitti tavata Heikin ystäviä ensimmäistä kertaa. Tuntui tärkeältä, kun Heikki esitteli hänet selvästi ylpeänä. Heikki suuteli Irmaa ystäviensä läsnä ollessa, piti kädestä ja kietoi kätensä Irman kaulan ympäri, kun he istuivat olohuoneessa juomassa kahvia, kaikki neljä. Se oli kaunein rakkaudentunnustus, minkä Irma oli eläessään saanut: että Heikillä ei ollut mitään vaikeuksia olla hänen kanssaan avoimesti ja rakastaa häntä avoimesti, olivat he sitten kahden kesken tai muiden ihmisten seurassa.

Irma tietää, että Heikki pelkää ja suree äitinsä sairautta. Heikki pelkää, että Aila kuolee, vaikka kukaan ei voi tietää, kuinka Ailan käy. Aila on leikattu ja hän on aloittanut hoidot, ja vaikka syöpä ei olekaan sitä kaikkein kilteintä lajia, toivoa paranemisesta on. Irma onkin yrittänyt puhua Heikille siitä, että sen sijaan, että he pelkäisivät Ailan kuolemaa, heidän pitäisi toivoa tämän paranemista. Irma on sataprosenttisen varma, että he tukevat ja rakastavat toisiaan mitä ikinä sitten tuleekaan tapahtumaan. He pysyvät toistensa rinnalla.

Työpaikan menettäminen ja sen mukanaan tuomat vaikeudet ovat maailman pienin juttu tähän kaikkeen verrattuna. Nyt on kyse isommista asioista. On arvokasta olla jonkun toisen ihmisen tukena silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee. Silloin omalla olemisellakin on jotain merkitystä, eikä elämä ole vain sellaista tasaista ja harmaata, yksitoikkoista. Irma uskoo siihen, että tunteitaan ei pidä eikä voi tukahduttaa. Niihin pitää suhtautua kuin omiin lapsiinsa, koska ne ovat aina osa omaa itseä. Niitä pitää osata kuunnella, millaisia tahansa ne sitten ovatkaan, synkkiä, onnellisia, hämmentyneitä tai pelokkaita.
”Koti”, Heikki kuiskaa ja puhaltaa kuumaa hengitysilmaa Irman niskaan. ”Aika hyvältä maistuu se sana. Koti. Meidän koti.”

Essi lukee läksyjä olohuoneen sohvalla. On viikonloppu ja hän lukee läksyjä. Kuka olisi uskonut? Villasukat jalassa, viltti päällä, kahvi kupissa, levylautasella Tapanin varastoista löytynyt vinyyli. Hurmaavan outoa musiikkia sunnuntaipäivän ratoksi. Olosuhteet esseen kirjoittamiselle ovat otolliset.

Essin lähimmät kaverit, Timo mukaan lukien, ovat olleet viikonlopun vuokramökissä sadan kilometrin päässä Helsingistä. Alun perin Essikin aikoi mennä sinne, mutta perjantaina iskenyt päänsärky pyörsi päätöksen. Essi jäi kotiin ja on viettänyt maailman rauhallisimman ja rentouttavimman viikonlopun. Univajeet on nukuttu pois, huone on siivottu ja kaikki tekemättä olleet koulutyöt on kohta tehty. Essi on enemmän kuin tyytyväinen.

Sitä paitsi Tapanistakin oli selvästi mukavaa, että Essi oli kotona. He katsoivat perjantaina Tapanin valitseman vanhan ranskalaiselokuvan Jules & Jim ja söivät sen jälkeen Tapanin valmistamaa ranskalaista sipulikeittoa. Sen jujuna olivat keiton päälle laitetut leipäkuutiot ja juusto, joka sai sulaa ja hieman ruskistuakin uunissa ennen tarjoilua.

Lauantai-iltana he katsoivat Essin valitseman Sofia Coppolan elokuvan Somewhere. Se oli todellinen isä–tytär-elokuva ja he kumpikin pitivät siitä kovasti. Elokuvan jälkeen Tapani lähti kävelylle ja Essi soitti Ailalle. Essi on käynyt Ailan luona pari kertaa ja soittaa tai tekstaa tälle lähes päivittäin. Ailasta on tullut Essille tärkeä ja hän haluaa tietää, miten Aila jakselee.

He eivät puhu juurikaan Tapanista vaan kaikesta muusta. Essistä tuntuu, että Aila ymmärtää paremmin kuin useimmat muut, millaista on olla seitsemäntoistavuotias tyttö. Ailalle on tapahtunut seitsemäntoistavuotiaana jotakin niin valtavaa, että vuosien kuorrutus ei ole hävittänyt suoraa yhteyttä siihen ikään ja niihin tunteisiin. Aila tuli äidiksi Essin ikäisenä ja siksi Aila ymmärsi heti, kuinka ahdistunut Essi oli, kun hänen kuukautisensa olivat myöhässä. Essin on helppo jutella Ailan kanssa, koska Aila kohtelee Essiä vertaisenaan.

Essistä on kamalaa, että Aila on sairas. ”Multa lähtee tukka ja näytän vanhalta huuhkajalta”, Aila sanoi, ja Essi lupasi tuoda kaikki makeimmat huvinsa ja piponsa lainaan.

”Minä en tykkää siitä muodista, että pidetään pipoa sisälläkin päässä”, Aila purnasi.

”Mutta mun puuvillalangasta virkkaamat pipot on tosi söpöjä. Eikä niitä voi pitää ulkona, kun ne ei lämmitä mitään. Ne on sisäpipoja”, Essi selitti ja Aila lupasi ”ainakin sovittaa”. Essi puolestaan lupasi maistaa Ailan tekemiä kaalikääryleitä, vaikka onkin aina suhtautunut niihin epäluuloisesti.

”Sano isällesi terveisiä”, Aila sanoo ja silloin Essiltä lipsahtaa se, mitä hän on vältellyt sanomasta siksi, että Aila on sairas:

”Iskällä on ihan hirveä ikävä sua eikä se varmaan enää ikinä hymyile. Se rakastaa sua ihan kamalasti ja musta sen pitäs saada olla sun kanssa, vaikka se ehkä onkin jotenkin mokannut.”

”Ei Tapani ole mokannut mitenkään”, Aila sanoo ääni väristen. ”Ei mitenkään.”

Heikki katselee valtavaa tavaramäärää edessään: sänkyjä, tuoleja, kirjoja, pöytiä, peilejä, lipastoja, hyllyjä, kattolamppuja, mattoja, kirjoja, astioita, valokuvia, vaatteita, kenkiä... Ihmiselle ehtii kertyä pienen elämänsä aikana melkoinen määrä tavaraa. Ja jotenkin sitä tuppaa aina vain hamstraamaan enemmän ja enemmän. Lopulta sitä on niin paljon, että se pursuaa kaikista kaapeista ja säilytyslokeroista ulos ja säilytystila loppuu kesken. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka voi soittaa paikalle viemään kaiken sen turhan tavaran pois.

Ja niin Heikki tekikin. Lauantaina illansuussa kierrätyskeskuksen noutopalvelun kuorma-auto kurvasi pihaan ja autosta astui ulos pulska keski-ikäinen mies, joka sanoi tulleensa hakemaan tavaraa. Heikki kertoi miehelle, että tavaraa on paljon ja mies nyökkäsi. Sitten he alkoivat hommiin. Miehellä oli kaksi hintelämpää ja nuorempaa apuria mukana, joista kumpikaan ei sanonut yhtään mitään. Kaikki kolme polttivat tupakkaa ketjussa samalla kun he kantoivat tavaroita kuorma-auton konttiin.

Parinkymmenen minuutin jälkeen kaikki tavarat, joista haluttiin päästä eroon, oli saatu pakattua autoon. Mies lykkäsi Heikille laskun kouraan ja jatkoi matkaansa kahden hintelän apurinsa kanssa. Sitten alkoi siivoaminen. Sirkka-rouva oli Heikin ja Irman onneksi elänyt suhteellisen siististi kaikki nämä vuosikymmenet.

Kun he rupesivat puhdistamaan taloa perusteellisesti, siivoaminen sujui helposti ja ilman mitään ikäviä yllätyksiä.
Nyt kaikki on valmista. Ulkona on pimeää ja kaupungin valot kimaltelevat jossain kaukana. Heikki on ostanut muutaman oluen tätä iltaa varten ja nyt hän avaa pullot heidän uudessa ja lähes tyhjässä asunnossaan muutaman kynttilän valossa.

Tämä se sitten on, tämä on meidän yhteinen kotimme, Irma ajattelee, kun Heikki ojentaa hänelle toisen pulloista. He kilistävät pulloja yhteen ja toivottavat toisilleen onnea. ”Sirkka olikin oikeasti hyvä haltija”, Irma sanoo. ”Vaikka sosiaaliviraston väki luuli sitä vanhaksi mummoksi.”

Heikkiä hymyilyttää. Hänkin ajatteli juuri Sirkkaa ja tämän yksinäisyyttä ja sitä miten onnekkaita he Irman kanssa ovat, kun löysivät toisensa. Irman kanssa yhteen muuttaminen ja yhteisen elämän aloittaminen tuntuu luontevalta, vaikka Heikillä ei olekaan entuudestaan naisista paljoakaan kokemusta. Heikki yritti selittää sitä Ailalle. Ettei hän ole koskaan aikaisemmin uskonut siihen ainoaan oikeaan, mutta nyt on pikku hiljaa pakko alkaa uskoa, sillä Irma vain tuntuu päivä päivältä oikeammalta hänelle.

”Se on suuri onni”, Aila sanoi. ”Jos kohtaa jonkun sellaisen ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Ja sinulla on hyvä olla Irman kanssa. Vaikeina päivinä muista tuo tunne ja kaiva se esiin.”

”Älä nyt rupee puhumaan tuolla lailla”, Heikki sanoi. ”Niin kun et muka olis täällä pitämässä mulle jöötä, kun ne vaikeet päivät tulee.”

Heikki ajattelee äitiään ja sitä miten vaikeaa Ailalle oli hyväksyä Heikin itsenäistyminen, ja miten hän itse on äitiään kohtaan käyttäytynyt. Ja sitä kuinka kaikki ne nahinat heidän välillään tuntuvat nyt niin naurettavilta. Aika ei ole itsestäänselvyys, siksi sitä ei pidä tuhlata eikä säästää. Aika pitää kuluttaa siihen, mikä on tärkeää.

Heikki ja Irma katselevat toisiaan silmiin. Kumpikaan ei puhu mitään, mutta ei tällaisissa tilanteissa tarvitakaan mitään puhetta. Hiljaisuus tuntuu luontevalta näin monen päivän raatamisen jälkeen.

Irma tulee Heikin lähelle ja suutelee tätä suulle. Sitten Irma laittaa päänsä Heikin syliin ja jää makoilemaan siihen. Heikki silittelee Irman päätä, kertoo Irmalle rakastavansa tätä ja sitten katoaa omiin ajatuksiinsa. Hän ajattelee äitiään, sitä kuinka hieno lapsuus hänellä oli, ja kuinka äiti on ollut hänen tukenaan koko elämän ajan. Aina.

Mieleen tulee niin monia välähdyksiä elämän varrelta, niin monia hienoja hetkiä ja muistoja, että Heikin on vaikea tarttua niistä kiinni. Tällä hetkellä kaikki hänen päänsä sisällä tapahtuva liikehdintä tuntuu menevän pikakelauksella. Välähdyksiä. Muutaman minuutin aikana Heikki kokee sisällään hurjan tunnemyrskyn, joka käsittää kaiken surun ja ilon, mitä hän voi kuvitella.

Irma huomaa Heikin poissaolevan käytöksen, puristaa Heikkiä kädestä, nousee ylös ja katsoo silmiin.

”Kulta, onko kaikki hyvin?” Irma kysyy.

”Mitä?” Heikki ähkäisee.

”Onko kaikki hyvin?”

”Mietin äitiä. Että kun se vaan selviäisi tästä.”

”Pääasia on, että Aila on hoidossa, että se huomasi sen patin, eikä se syöpä ehtinyt jyllätä enää yhtään pidempään sun äitiäsi kiusaamassa. Rintasyöpä on tosi yleinen, joka kymmenes nainen sairastuu siihen. Siitä voi Heikki parantua. Oikeesti. Toivoa on ja sitä meidän täytyy pitää yllä. Mitään muuta ei voi tehdä.”

”On tämä elämä sitten merkillistä”, Heikki sanoo hiljaa pyöritellen Irman hiuskiehkuraa sormensa ympäri.

”Sinä sen sanoit”, Irma kuiskaa. ”Mä oon raskaana.”

Aila ilahtuu, kun Irma soittaa ja kysyy, haluaisiko Aila tulla katsomaan heidän uutta kotiaan ennen kuin muuttokuormat kahdesta asunnosta tulevat. ”Kun sitten saattaa mennä aika kauan, ennen kuin me saadaan ne laatikot taas purettua ja kaikki paikalleen”, Irma nauraa. ”Nyt sen asunnon näkee sellaisena kuin se on.”

”Minä en valitettavasti ehdi nyt heti, mutta tulisin kyllä mielelläni sinne pahvilaatikoiden keskellekin, jos vain sopii”, Aila sanoo.

”Totta kai, tule vaan. Me Heikin kanssa kannellaan kaikessa rauhassa. Soita vaikka kun olet tulossa, että ollaan varmasti siellä eikä hakemassa lastia.”

Aila sanoo käyvänsä ensin asioilla ja tulevansa sen jälkeen. ”Ja sitä paitsi minä olen hyvä organisoimaan tavaroiden paikalleen laittoa. Nostella en voi, mutta jos joku kantaa laatikon eteen, niin kyllä minä sen purettua saan. Keittiötavarat ja sellaiset. Keittiön kun saa toimimaan, niin kaiken muun ehtii kyllä myöhemminkin, vai mitä?”

Puhelun päätyttyä Aila menee makuuhuoneeseen ja avaa korulaatikkonsa. Ailalla on paljon koruja, eikä hän käytä niitä koskaan. Vaatteensa hän on jo käynyt läpi. Kaappiin ei enää paljoa jäänyt, mutta sängyllä on monta eri pinoa. Yksi pino kirpputorille meneviä. Toinen sellaisia, joista Irma saattaisi pitää, ja kolmas Essiä varten. Siinä pinossa ovat ne Ailan nuoruuden mekot, joita hän on jostakin syystä kaikki nämä vuodet säästellyt.

Korujen jälkeen on vuorossa suihku ja laittautuminen tapaamista varten. Aila harkitsee pitkään, mitä pukee päälleen ja käyttää naamaansakin enemmän aikaa kuin yleensä. Harmaa, kerran aiemmin päällä ollut villakankainen housupuku ja tummanvioletti paita. Ei lättänöitä ulkokenkiä vaan pienet korot. Suihkaus hajuvettä, sipaus huulikiiltoa. Pitkä ulsteri, paksu villahuivi, violetit nahkahansikkaat.

Kun kaikki on valmista, Aila seisoo eteisen kokovartalopeilin edessä ja katsoo itseään. Yksirintainen nainen, Aila ajattelee. Ei, vaan nainen.

Kahvila, jonne Aila on sopinut tapaamisen, on sellainen, jossa hän ei yleensä käy. Esa istuu aivan kahvilan perällä ikkunapöydässä. Ei huomaa Ailan tuloa. Tai ei ehkä tunnista minua, Aila ajattelee. Eikä ole onneksi yhtään Heikin näköinen! Heikki on minun näköiseni ja minun isäni näköinen.

Esa pinnistelee hymyä naamalleen, kun Aila tulee pöytään.
”Ai terve”, Esa sanoo. ”Oli oikea paikka, tuossa jo mietin, että…”

Aila arvioi miestä katseellaan, ennen kuin sanoo mitään. Esa näyttää hyväkuntoiselta ja terveeltä keski-ikäiseltä mieheltä. Ei näytä pahemmin alkoholissa marinoidulta eikä muutenkaan sairaalloiselta. Se on Ailasta hirvittävän helpottavaa. Esa on Heikin isä. Heikillä on Esan geenit. Aila on vihannut Esaa viime viikkoina enemmän kuin mitään tai ketään, mutta nyt kun Esa istuu tässä hänen edessään, vihan sijalla on kummallista kyllä helpotus.

Aila kertoo syövästään ja siitä, että vasta se sai hänet tajuamaan, että hänen on etsittävä Heikin isä käsiinsä. Tehtävä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Aila katsoo Esaa silmiin, ei päästä miestä karkuun, kertoo kaikesta omalta kannaltaan. Hän kertoo siitä kuinka tajusi olevansa raskaana ja siitä, ettei käsittänyt miten se oli mahdollista. Hän kertoo häpeästä ja peloistaan ja siitä kuinka taisteli, että sai pitää Heikin. Hän kertoo opiskeluhaaveistaan ja siitä kuinka tiukoilla he Heikin kanssa olivat.

Aila puhuu ja Esa kuuntelee. Miehen silmät kostuvat, puna nousee poskille, hiki otsalle. Aila näkee kamppailun, jota mies käy, eikä sääli tätä yhtään vaikka mieli tekisi.

”Mitä sinä haluat, että minä…?” Esa kysyy ja Aila sanoo haluavansa, että Esa tapaa poikansa.

”Ensiksikin minä haluan kuulla, mitä sanottavaa sinulla on ja toisekseen minä haluan, että Heikki näkee sinut ja tietää, kuka on hänen isänsä. Että Heikki tietää mistä sinut löytää. Siinä kaikki.”

Heikki on sisällä vanhassa asunnossaan hakemassa työkalupakkia, kun Tapani soittaa. Ensimmäinen muuttokuormallinen odottaa jo autoon lastattuna.

”Terve Heikki. Mitenkä se on, tarviitteko kantoapua?”

”Kyllä me varmaan pärjätään…”

”Pöh, sanon minä! Nopeamminhan se sujuu, jos me tullaan auttamaan.”

”Siis ketkä me?”

”Minä ja Essi ja Timo.”

”No, tulkaa ihmeessä! Irman ei pitäisi kantaakaan niin kauheasti. Joo, kiitos, apu otetaan vastaan, tervetuloa! Nähdään pian!”

”Selvä homma. Mepä lähdetään tulemaan.”

Heikki nappaa pakin ja sammuttelee valot. Poikamieselämä päättyy tähän. Nyt alkaa valmistautuminen isän rooliin.

Oikeestaan on ihan ookoo, ettei mulla ole mitään isän mallia, Heikki ajattelee harppoessaan portaita alas. Kun sitä kerran ei ole, niin mä saan luoda oman mallini itse.

Asunnossa tuoksuu ruoka. Irma on valmistanut suuren kattilallisen lipstikalla maustettua tomaattikeittoa muuttoväkeä varten. Heikki organisoi kantamista. Heikki ja Tapani raahaavat raskaimmat. Timo ja Essi kantavat laatikoita ja Irma näyttää sisällä, minne mikäkin viedään. Irma purnaa. Hän haluaisi osallistua kantamiseen, mutta Tapanin mielestä siinä ei ole mitään järkeä.

”Jonkun on ohjattava tätä tavaramäärää täällä asunnossa, muuten tuohon keskelle kasvaa helposti kiinanmuuri ja syntyy kaaos. Tarvitaan liikennepoliisi. Ja sinä olet paras siihen hommaan.”

Heikki virnistää Tapanin selän takaa ja saa Irman purskahtamaan nauruun. ”Te ootte liittoutuneet! Heikki on puhunut sut puolelleen!”

Kuorma toisensa jälkeen kannetaan sisälle ja vaikka tavaraa tulee kahdesta eri asunnosta, kummasti se uppoaa sisälle Sirkan lukaaliin. Huonekalut kannetaan suoraan paikoilleen. Sekä Heikin että Irman asunnot olivat niin pienet, ettei niihin mahtunut muuta kuin välttämätön. Ja Heikille välttämätöntä oli huomattavasti vähemmän kuin Irmalle.

Heidän yhteiseen kotiinsa tulee jotakin uutta eli parisänky, jotakin vanhaa eli muutamia huonekaluja Sirkalta, Irmalta ja Heikiltä, ja jotakin lainattua eli Tapanin varastossa jo pitkään lojunut levyautomaatti.

”Meille se ei sovi ja nyt se seisoo ihan turhaan varastossa. Sitten kun Essillä on joskus oma asunto, niin hän saa sen sitten hakea teiltä jos haluaa, sovitaanko näin?”

Aila soittaa, kun Heikki ja Tapani ovat hakemassa viimeistä kuormaa. He ovat sopineet syövänsä ennen kuorman purkamista.

”Sopiiko, että tulen nyt?” Aila kysyy ja Irma toivottaa Ailan tervetulleeksi.

”Menee sellainen vartti ja sitten olen siellä”, Aila lopettaa.
Irma ja Essi kattavat pitkää pöytää Sirkan vanhoilla astioilla ja Timo raivaa pöydän ympärille tilaa siirtelemällä pahvilaatikoita seinän viereen. ”

”Tää on ihana asunto”, Essi sanoo ja sytyttää kynttilän.
Irma sanoo uskovansa, että he Heikin kanssa viihtyvät. ”Täällä on hyvä henki, Sirkan henki.”

Essi kyselee Sirkasta ja Irma kertoo, minkä tietää ja näyttää Essille Sirkan kuvaa. ”Meinaan kehystää tämän tähän keittiön seinälle. Tässä Sirkka on nuorena tyttönä. Eikö olekin kaunis?”

Tapani kyselee Ailasta ja Heikki kertoo hoidoista, joissa Aila käy ja sanoo Ailan olevan välillä hyvin väsynyt ja huonovointinen, mutta niinäkin hetkinä jotenkin käsittämättömän vahva.

”Ei se mulle valita, eikä puhu peloistaan. Kai se näkee, että mä oon ihan kauhuissani. Tai en koko aikaa, välillä mä oon ihan ookoo. Irmassa on niin paljon voimaa ja se valaa sitä toivoa ja rohkeutta muhunkin…”

Tapani sanoo ihmetelleensä usein naisten vahvuutta, sitä miten nämä kantavat niskassaan sellaisia taakkoja, joita mies ei koskaan jaksaisi kantaa. ”Kun minä ajattelen minun mummoani ja isomummoani ja äitiäni ja Essin äitiä ja Essiä ja Ailaa ja tuota sinun Irmaasi, niin minä ihmettelen ja ihailen heistä jokaista”, Tapani sanoo.

”Sä oot hyvä jätkä, Tapani”, Heikki sanoo.

”Niin sinäkin, Heikki”, Tapani vastaa ja Heikki kääntää auton kotitalon pihaan.

Kun Aila kuulee Tapanin äänen, hän humahtaa täyteen lämpöä. Hän kävelee olohuoneesta aulaan ja katsoo takkiaan riisuvaa Tapania. Kun Tapani näkee Ailan, hän alkaa itkeä. Hän ei voi sille mitään. Vedet valuvat hänen kasvoilleen, ikävä ja huoli, kaipaus ja rakkaus. Aila ei näe ketään muuta kuin Tapanin, eikä Tapani näe ketään muuta kuin Ailan.

Aila kävelee Tapanin luo, painautuu Tapania vasten ja kuiskii Tapanin nimeä. Tapani suutelee Ailan hiuksia, Ailan otsaa, Ailan suuta.

”Minä en suostu pysymään poissa enää hetkeäkään”, Tapani kuiskaa. ”Minä en anna sinun enää olla yksin. Enkä ole enää ilman sinua.”

”Et niin”, Aila vastaa. ”Minne se Heikki jäi? Täällä on eräs henkilö, joka haluaisi tavata Heikin.”

Tapani niistää nenänsä Ailan antamaan vessapaperinpalaan ja pitää Ailaa kainalossaan hellästi varmistaen moneen kertaan, ettei purista liian lujaa. He menevät keittiöön, jossa Essi ja Timo ja Irma ja Esa odottavat.

”Tässä on minun mieheni, Tapani”, Aila sanoo Esalle. ”Tapani, tässä on Esa, Heikin biologinen isä.”

”Tapani on mun isäni”, Essi lisää. ”Että mä oon oikeestaan vähän niin kun Ailan tytär.”

”Ja minä olen siis Heikin vaimo”, Irma sanoo. ”Tai ei me naimisissa olla, mutta olemme kyllä luvanneet pysyä toistemme rinnalla vaikeinakin hetkinä. Aila on siis minun anoppini.”

”Ja mä oon Timo”, Timo lisää.

”Aha”, Esa saa sanottua. ”Ja missäs se Heikki sitten on?”

Ovi kolahtaa juuri samalla hetkellä ja eteisestä kuuluu Heikin iloinen huikkaus. ”Kamala nälkä, joko syödään?”

Ei tässä kenties mistään täydellisen ihanasta perhepäivällisestä voida puhua, mutta yhtä kaikki he istuvat nyt ensimmäistä kertaa samassa pöydässä. Aila, Irma ja Tapani joutuivat aika pitkään ylipuhumaan Heikkiä, sillä tämä ei missään tapauksessa halunnut istua puskista ilmaantuneen biologisen isänsä kanssa samaan pöytään. Heikki hermostui äidilleen, mutta Irman katse pysäytti tuloillaan olevan raivokohtauksen ja Heikki antoi periksi.

”Sinä et ole niin kuin isäsi, sinä et juokse karkuun”, Irma kuiskasi ja Heikki istui alas.

He istuvat ja syövät Sirkan ovaalin muotoisen pöydän ympärillä, Aila ja Tapani, Heikki ja Irma, Essi ja Timo ja Esa. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä, sillä vielä muutama kuukausi sitten he olivat vain seitsemän erillistä ihmistä, joista kuusi tunsi itsensä ajoittain hyvinkin yksinäiseksi, eikä oikeastaan puhunut syvimmistä tunnoistaan kenellekään.

Nyt kuusi heistä kuuluu samaan piiriin ja Esa on noiden toisistaan välittävien ihmisten, tuon perheyhteyden ulkopuolella. Esalla on oma perheensä, ja vaikka hän on ollut siihen lopen kyllästynyt jo vuosia, niin nyt hän rukoilee saavansa pitää sen. Juuri nyt hän pelkää kuollakseen, mitä tapahtuu, jos ja kun hänen perheensä saa tietää Heikistä ja siitä mitä Esa teki Ailalle.

Tapahtumista on aikaa melkein kolmekymmentä vuotta ja vasta viimeisten vuosien aikana Esa alkoi uskoa, ettei hän joutuisikaan teostaan koskaan tilille. Ja sitten Aila soitti. Esa ehti miettiä kaiken miljoonaan kertaan ennen Ailan tapaamista, hän kuvitteli vihan, huudon, itkun ja rangaistuksen, joka häntä odottaa. Hän kuvitteli monta eri vaihtoehtoa, mutta tätä hän ei osannut kuvitella. Että hän istuu tässä ja katselee noita kuutta ihmistä, joiden välillä on jotakin sellaista lämpöä, jota hän ei ole nähnyt pitkään aikaan.

Esan kurkkua kuristaa, kun hän näkee Heikin terävän katseen. Heikki ilmoitti heti eteisessä, ettei halua tutustua Esaan. Se oli sillä hetkellä valtava helpotus ja Esa halusi huutaa: ”En minäkään! En minäkään halua tutustua sinuun!” Mutta nyt kun hän katsoo Heikkiä, hän tietää mitä on menettänyt.

Kun Timo sanoo joutuvansa lähtemään, Esa kimpoaa pystyyn, katsoo kelloa, ja sanoo, että hänenkin on mentävä. Kukaan ei pane vastaan. ”Soita, jos siltä tuntuu”, Esa sanoo Heikille. ”Sinulla on minun numeroni.”

Oven sulkeuduttua on hetken hiljaista. Aila painautuu Tapania vasten ja Essi ilmoittaa olevansa helpottunut siitä, että vanhukset ovat sopineet riitansa. Kommentti huvittaa kaikkia.

”Ei meillä mitään riitaa ollut”, Tapani oikaisee. ”Ailan mielestä minun piti vain keskittyä isänä olemiseen ja sinuun.”

”Mutta siinä vaiheessa minä vielä luulinkin, että Essi on raskaana”, Aila tunnustaa.

”Mitä!” Tapani huutaa, mutta Aila vaientaa hänet suudelmillaan.

”Ja mä en siis ole”, Essi sanoo rauhoittavasti.

”Mutta Irma on”, Heikki sanoo. ”Meille tulee vauva, ja susta, äiti, tulee mummi. Sun tukijoukko, äiti, vaan kasvaa.”

Aila ei saa sanaa suustaan, hän ojentaa molemmat kätensä ja hamuilee Heikin ja Irman kättä. Ailalla ei ole sanoja sille, miltä hänestä tuntuu. Sillä mitään sellaista Aila ei muista tunteneensa koskaan. Niin suurta kiitollisuutta ja yhteenkuuluvuutta, niin äkillistä iloa.

Aila Salminen istuu siinä, ilta alkaa hämärtää ja kynttilän valossa kaikki on niin kaunista. Essi hyräilee jotakin Ailalle tuntematonta kehtolaulua. Heikki pitää Irmaa kainalossaan. Tapani on Ailan vieressä ja silittää Ailan selkää. Ja Aila, hän katselee perhettään, juuri perheeksi syntynyttä, ja tarttuu onnen liepeestä kiinni.

Ensi viikolla alkaa Miina Supisen ja Anne Leinosen yhteisjatkis.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.