Ailaa vaivaa yksinäisyys, kun aikuinen poika Heikki menee menojaan. Tapanin vaimo on kuollut ja yhteys teini­tyttäreen Essiin hukassa.

Aila Salminen voittaa bingossa kahden hengen Tallinnan-risteilyn mutta ei tiedä, olisiko iloinen vai ei. Voitosta kun seuraa heti kysymys siitä, kenet ottaisi mukaansa.

Kahden hengen risteily! Miksei vaikka hemmottelupäivä yhdelle jossakin kylpylässä? Ailan koulun naisopettajat menivät edellis­keväänä porukalla sellaiseen, ja juttua riitti moneksi viikoksi. Hoitoja oli ollut vaikka minkälaisia: elvyttäviä, rentouttavia, uudistavia, voimistavia. Vaikka syksy on vasta aluillaan, Aila tuntee tarvitsevansa sekä elvytystä että uudistusta. Olo on kumman vetämätön.

Soittaisinko Heikille, Aila pohtii seisoessaan lahjakortti kädessään bingohallin edessä ja ottaessaan vastaan onnitteluja tutuilta ja tuntemattomilta, mitä ilmeisimmin ostoskeskuksen bingohallin vakioasiakkailta. 

”Niin se on, että jotkut vaan syntyvät voittajina”, viiksekäs mies sanoo ja iskee silmää. ”Minä lyöttäytyisin mieluusti sinun kanssasi samaan lottoporukkaan.”

Aila sanoo, ettei lottoa, ja lähtee kävelemään kotiin. Mies huutaa vielä peräänkin, pyytää karaokeen viereiseen baariin, mutta Aila ei viitsi edes vastata. Hän ei laula karaokea eikä lottoa. Ei ole lotonnut kuin kerran elämässään, ja silloin kupongissa oli viisi oikein ja Aila ehti jo ajatella pääsevänsä vihdoinkin Kreikan-lomalle, mutta voitto-osuus olikin alle kolmekymmentä euroa. Ei siinä kummoista laskupäätä tarvittu käsittämään, että ennemmin salama iskee varpaisiin kuin lottovoitto osuu kohdalle.

Taivaalla seilaa tumma pilvi­rintama. Aila sujauttaa lahjakortin laukkuunsa siltä varalta, että alkaa sataa. Sade olisi muutenkin paikallaan, sillä mustikkasato oli ollut ennätyskuivan kesän vuoksi ollut aivan onneton. Puolukoita Aila on jo tältä vuodelta kerännyt sen, minkä aikoo kerätä. Ei yksi ihminen niin suuria määriä saa syötyä.

Ailan poika Heikki ei pidä puolukoista. Hän sanoo, että kyse on rakenneongelmasta. Puolukat tirskahtavat suussa ikävästi, ja sitä Heikki ei siedä. Sama juttu mustikoiden ja mansikoiden kanssa, mutta mansikoissa selityksenä on liika karvaisuus. Sieniä Heikki ei myöskään syö, mutta niitä Aila kerää silti. Hän kuivattaa osan, pakastaa osan ja syö osan saman tien. Suppilovahveroista tehty kermainen sienikastike ja perunamuusi on liki pitäin parasta, mitä Aila tietää.

Tallinnassa Aila on käynyt viimeksi sinä vuonna, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Niistä ajoista se on kuulemma kokonaan muuttunut. Turisteja virtaa joka puolelta maailmaa, ja kadut ovat täynnä merkkiliikkeitä ja McDonald’seja. Risteily on voimassa vuodenvaihteeseen asti, joten sitä ennen olisi mentävä, vaikka joku viikonloppu ennen joulua. Voisi ostaa villatakit itselle ja pojalle joulu­lahjaksi ja tuoda muutaman pullon vahvaa viinaa varastoon. 

Heikki täyttää lokakuussa kaksikymmentäseitsemän. Ailasta on ihme, että hänellä on liki kolmekymppinen poika, vaikka hän ei itse ole edes neljääkymmentäviittä. Yksinäinen äiti ja poika, jolla ei ole koskaan ollut  pidempiaikaista tyttöystävää. Tai ei ainakaan sellaista, jonka olisi esitellyt äidille.

Aila oli seitsemäntoista ja lu­kion toisella luokalla, kun hän sai Heikin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja yksinhuoltajuus oli harvinainen käsite niihin aikoihin. Abortti ei tullut kysymykseenkään, ja valhe Neitsyt Marian toisesta tulemisesta ei olisi tainnut mennä kenellekään läpi.

Olihan se melkoinen skandaali, pienessä kaupungissa. Ailan vanhemmat olivat kauhuissaan. Tai oikeastaan isä oli raivoissaan ja äiti ahdistunut. Naapureita Salmisten romahtanut maine taisi loppujen lopuksi ilahduttaa. Salmisten uutta Audia, tiilitaloa järven rannalla ja kahdesti hymytyttöpatsaan saanutta Ailaa kun oli äidin mukaan kadehdittu jo vuosikausia.

Kaikki sipisivät ja supisivat ja arvuuttelivat lapsen isää. Mutta Aila ei kertonut kenelläkään ja suoritti lukion loppuun ilta­koulussa, samaan tahtiin luokkatovereittensa kanssa. Sai lakin ja lähti. Aila halusi ekonomiksi, mutta opiskelusuunnitelmat menivät uusiksi pariinkin kertaan. Yksinhuoltajana oli pakko hankkia leipää pöytään. Nyt Aila on ollut jo monta vuotta lukiossa töissä.

Bingoon tuli lähdettyä naapurin houkuttelemana, mutta ei sitten enää eteenpäin yksille, pizzalle ja tanssimaan. Kotiovella Aila muistuttaa itseään soittaneensa kolme viime kertaa peräkkäin Heikin suuntaan. Nyt on kaikkien laskujen mukaan Heikin vuoro kysyä äidiltään, miten tämä jakselee ja mitä kuuluu.

Aila laittaa lahjakortin puhelinpöydän laatikkoon ennen iltateen keittämistä ja menee parvekkeelle istumaan. Sade menee tälläkin kertaa ohi, ilta-aurinko punaa piha­maan, vastapäiset talot ja telineessä toisiinsa nojailevat polkupyörät, kaksi koiranulkoiluttajaa ja vauvan vaunuja parvekkeella heiluttavan naisen.

Aila on kuullut lapsen itkun monena kesäiltana ja arvaa vauvan ja nuoren äidin kummankin kärsineen kuumasta kesästä, pienestä uunimaisesta asunnosta ja valvotuista öistä. Aila muistaa vielä, millaista se oli. Olla yksin itkevän lapsen kanssa, kun kaikki kaverit viilettivät pitkin kaupungin aina vain kuumemmiksi käyviä katuja.

Työkavereissakaan ole ketään sellaista, jonka kanssa voisi jakaa hytin, Aila ajattelee ja juo samalla teetään. Ailan siskokin asuu Kemissä eikä liiku sieltä etelään muuten kuin lentäessään Espanjaan. 

 

Tapani herää aamulla kello 5.30 ja laittaa kahvit porisemaan. Hän muistelee viime yön unia. Yhdessä unessa ilma oli muuttunut purppuranväriseksi ja tutut talot ja puistot olivat muualla kuin ennen. Unessa Tapani tarkkaili sanojaan ja tekemisiään itsensä ulkopuolelta, kuin katsoisi elokuvaa. Sen jälkeen hän näki unta edesmenneestä vaimostaan. He kävelivät jossain Helsingin puistossa eivätkä puhuneet mitään. He pitivät toisiaan kädestä ja kävelivät kohti merta.

Aina kun Tapani näkee unta Raijasta, hän toivoo, ettei uni loppuisi koskaan. Silti hän aina tietää mielessään, että tämä on unta, tämä ei ole todellista. Raija kuoli neljä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Huono tuuri ja liian kova vauhti tappoivat. Ja peura. Peura, joka oli liian nopea ja liian syvällä heinikon peittämässä ojanpenkassa, että sen olisi voinut huomata ajoissa ennen kuin se rysähti auton kylkeen. 

Tapanin mielestä Raija oli ja tulee aina olemaan hienoin emäntä, mitä maa on koskaan päällään kantanut. Kunnon nainen. Neljän vuoden aikana ei ollut kulunut päivääkään, etteikö Tapani olisi ajatellut Raijaa.

Silti Tapani ei kykene puhumaan Raijasta kovin usein Essin kanssa, koska ei tiedä, miten tämä reagoisi. 17-vuotiaan tyttären sanavarasto on supistunut sen yhden v-kirjaimella alkavan kokoiseksi. Essiä ottaa otsa­luuhun lukion käyminen ja elämä. Tapanilla on ollut kovia vaikeuksia kasvattaa Essiä, koska hän ei ole ikinä oppinut ymmärtämään naisia erityisen hyvin. Raija oli siinäkin mielessä poikkeus naiseksi, ettei Raijaa tarvinnutkaan ymmärtää. Raijalle riitti, kun Tapani oli olemassa ja piti kainalossa.

Tapani on yrittänyt painottaa Essille, omasta mielestään onnistuneesti, miten tärkeää on kunnioittaa itseään ja olla välittämättä muiden mielipiteistä tai ilkeistä kommenteista. Tapani tietää kuitenkin, ettei heillä loppujen lopuksi ole paljon yhteistä puhuttavaa. Mitä viisikymppinen, omiin mielensä muureihin ja toimintamalleihin jumahtanut mies voisi tajuta lukiolais­tytön ongelmista tai ahdistuksesta? Eipä paljoakaan.

Tapanista nuoruus oli mukavaa aikaa, eikä hän ole oikein koskaan käsittänyt sitä, mikä siinä nykynuoria niin paljon masentaa. Masentavampaa aikuisuus on. Siinä on valinnanvarat pistetty minimiin eikä valitusoikeutta ole. Nuorena sitä sentään vielä saattoi kuvitella elämästään jotakin ja pystyi tekemään valintoja. Aikuisiässä ei yksinkertaisesti ole enää kanttia aloittaa alusta. Keskiluokkaistuminen ja juurtuminen vaativat veronsa, eikä mielikuvitus enää laukkaa niin kuin nuorena. Aikuisilta on kuvitteleminen kielletty.

Se onkin suurin syy sille, miksi Tapani ja Essi eivät puhu toisilleen juuri mitään henkilökohtaista. Tapani olisi aivan liian huolehtivainen ja vainoharhainen, jos Essi kertoisi poikaystävistään tai muista sellaisista. Essin menestys tai menestyksettömyys koulussa ei juuri kiinnosta Tapania, ja hänen mielestään on tytön oma asia, miten tämä koulun hoitaa. Tapania kiinnostaa ainoastaan se, voiko hänen lapsensa hyvin ja elääkö tämä hyvän elämän.

Tapani katsoo Raijan kuvaa ennen kuin lähtee ovesta ulos. Taivaalta tulee vettä kuin esterin ahterista. ”Noh, kylmää suihkuahan tässä tarvittiinkin”, hän ajattelee, kun pyöräilee työpaikkaansa kohti. Kello on kymmentä yli kuusi, ja Tapani on perillä bussivarikolla. Hän on töissä bussikuskina nyt jo kolmattatoista vuotta.

 

Laukkanen nauraa litimärän Tapanin muistuttavan hämmästyttävässä määrin hänen lapsuudenkodistaan karannutta ajokoiraa. ”Ajokoirahan minä olenkin”, Tapani sanoo ja kaataa kahvia Essin kuvan koristamaan mukiinsa.
Tapani sai mukin joululahjaksi Essiltä, kun tämä oli kymmenen. Essistä muki on nykyään ”noloin esine ikinä”, mutta Tapanista se on hieno. Kuvassa Essillä on Raijan kutoma villapaita ja laskiaisriehan omenoiksi punaamat posket. Essi ei antanut Tapanin käyttää kuppia kotona, joten Tapani toi sen töihin. Jos joku joskus yritti sitä lainata, Tapani pääsi aina sanomaan, että ”näpit irti mun tytöstäni”.

Luukkosen hirnunta saattelee Tapanin sosiaalitilan puolelle. Hän ripustaa vaatteensa kuivumaan vaatekaapin metalli­oven päälle. Ovi jää lukitsematta, mutta eipä siellä varastettavaa ole, Tapani ajattelee. ”Jos joku vie minun vanhat vaatteeni, niin sitten sillä on varmaan niille käyttöä.”

Tapani on yksinäinen ja tietää sen itsekin. Raijan kuoleman jälkeen hän ei ole naista sylissään pitänyt. Olisi siihen ollut työntyjiä, jopa kiusaksi asti. Varsinkin aluksi, kun uutinen Raijan kuolemasta levisi jokaiseen taloyhtiön talouteen. Leskirouvat siitä vasta innostuivat ja alkoivat myötätuntoisina ja osaaottavina kantaa Tapanille ja Essille karjalanpiirakoita, voisilmäpullia ja kaalilaatikoita, tarjota siivousapua, seuraa ja neuvoja.

Suru oli jo itsessään niin raskas kantaa, että se meinasi viedä hengen, mutta täysin vieraiden naisten työntyminen kaiken keskelle tuntui ajoittain vielä murhettakin pahemmalta. Sellaisen avuliaisuuden vastaanottaminen tilanteessa, jossa ei meinannut omaa tytärtäkään jaksaa, oli ylivoimaista ja olisi jatkuessaan voinut aiheuttaa vaikka minkälaisen rähäkän.

Nyt salama iski leskirouviin Essin toimesta. Eräänä päivänä vierailut vain loppuivat. Tapani oli helpottunut, mutta syy selvisi hänelle vasta puolta vuotta myöhemmin yhtiökokouksessa. Essi oli haistatellut ja haukkunut joka ikisen naisen niin ikävillä nimityksillä, että on suoranainen ihme, ettei yksikään heistä kuollut järkytykseen.

Tapani harppoo autolle. Kalustoa uusitaan säännöllisin väliajoin, mutta mikä siinäkin lienee, että viisi vuotta vanha auto on nykyisin jo vanha. Ennen auto oli vanha vasta, kun se oli palvellut sekä isän että tämän keski-ikään ehtineen pojan. Tapani kutsuu bussia Rosinanteksi, sillä järkensä ritariromaaneja lukemalla menettänyt Don Quijote on ollut kouluajoista asti hänen lempihahmonsa. Hourupäinen vääryyttä vastaan taistelija ja sorrettujen puolustaja, jonka kuvitelmille ihmiset nauravat.

Tapanin linjalla matkustaa päivittäin monta Don Quijoten sukulaista. He eivät ehkä luule tuulimyllyjä jättiläisiksi, mutta heidän harhansa ovat kaikille muille aivan yhtä merkillisiä ja heille itselleen aivan yhtä tosia. Yleensä ongelmia linja-autossa aiheuttavat kuitenkin aivan muut. Ne ovat ne niin sanonut kunnon ihmiset.

”Se on menoa nyt”, Tapani huikkaa Laukkaselle ja käynnistää auton.

Kännykän herätys ehtii soida pitkään ennen kuin Essi edes liikahtaa. Lopulta hän ojentaa kätensä unen sisältä ja sulkee muistutuksen. Sitten hän raahautuu vessaan, avaa hanan ja istuu pöntölle. Hän valuttaa kylmää vettä hanasta, viskoo sitä naamalleen ja antaa samalla itselleen illuusion siitä, että kooma loppuu. Hän on nukkunut vain muutaman tunnin eikä voi mitenkään raahautua ihmisten ilmoille.

Essi jatkaa nukkumista kahteen saakka. Hän laittaa kahvin tippumaan ja Radio Helsingin soimaan. Essi tanssahtelee kämpässä ja katsoo itseänsä samanaikaisesti peilistä. Onpa krapulaisen näköinen, Essi ajattelee ja menee saman tien pikasuihkuun. Vesi liuottaa unta aivoista ja raikastaa nuutuneen ruumiin, mikä on hyvä, sillä Essi haluaa häätää kankkusen tiehensä.

Pekka Streng laulaa lehtevistä puista ja perennoista. Aurinko leikkii ikkunan takana olevassa puussa. Seinälle heijastuvaa varjoteatteria voisi tuijottaa vaikka kuinka pitkään, mutta Essi aloittaa meikkaamisen ja hörppii samalla kahviaan. On ihmeen ihana syyspäivä, eikä mikään voita aamu­savuja terassilla. Onneksi faija ei ole kotona, Essi tuumii ja kaivaa tupakat laukustaan. Essin isä ei tiedä, että Essi polttaa – jostain syystä Essi ei vain voi tupakoida isänsä nähden, vaikka muuten polttaa missä tahansa.

Tällaiset päivät ovat parhaita, hän ajattelee tumpatessaan tupakkansa. Ei ole kiirettä minnekään, ei mitään pakollista tekemistä. Hän juo vielä kaksi kuppia kahvia, valitsee  tyhmistä vaatteistaan vähiten tyhmimmät ja suuntaa ulos.

Naapurin pieni koira alkaa haukkua ikkunassa, kun Essi pamauttaa alaoven kiinni. Essi pitää eläimistä mutta ei naapurin terrieristä, joka jostakin syystä on vihannut Essiä pennusta saakka. Ilma on omituisen leuto, aivan kuin vuosisadan kesä olisi muutaman kolean päivän jälkeen päättänyt sittenkin jatkua.

Essillä ei olisi mitään sitä vastaan. Kesä oli ankeaa kesätyötä lukuun ottamatta täydellinen. Essin isä Tapani oli neljä viikkoa lomalla ja lähti mökille kuten aina. Ensimmäistä kertaa Essi sai jäädä kaupunkiin. Ei varmasti olisi saanut, jos Tapani olisi tiennyt, ettei Essi ollutkaan töissä kuin kaksi ensimmäistä lomaviikkoa.

Essi ottaa pyöränsä ja kiroilee, kun huomaa takarenkaan olevan tyhjä. Hän ei todellakaan aio kävellä, joten kolistelee menemään takarenkaasta piittaamatta.

 

Heikki ajaa valkoisella pakettiautollaan Koskelan sairaalan pihaan. Hän on töissä vanhusten ruokakuskina ja kuljettaa päivittäin yksittäispakattuja koti­aterioita vanhuksille. Ateriat haetaan Helsingin kaupungin sairaaloista ja ne viedään koteihin yksi kerrallaan. Jos hyvä tuuri käy, ruoka on vielä lämmintä, kun se ehtii asiakkaalle asti. Osa joutuu tyytymään kylmiin ruokiin, koska aikataulu on usein armoton.

Heikki vihaa kiirettä mutta pitää vanhuksista. Hän ihailee niitä, jotka huokuvat viisautta ja elämänkokemusta. Heikki jää usein kuuntelemaan asiakkaiden juttuja. Viiden minuutin visiitin aikana saatetaan käydä läpi kolme sukupolvea ja sodat päälle. Pikakelauksella. Sitten tarjotaan kahvia, pullaa ja vanhoja valokuva-albumeita. Ja olisi mukavaa, jos herra ruoka­kuski haluaisi maistaa vielä lohipiirakkaa, se on tyttäreni tekemää, tytär on nykyään naimisissa eikä jaksa käydä tällaista vanhaa höppänää tapaamassa, ja niin edelleen.

Paljon mahtuu puhetta yksin elävään vanhaan ihmiseen. Sitä Heikki aina välillä miettii, miten ne kaikki sanat oikein mahtuvat sinne papiljottien kihartaman ja ohkaiseksi käyneen tukan alle. Useinkaan Heikki ei ehdi jäädä kuuntelemaan horinoita, aikataulu ei anna periksi. Jos kierroksella jää jonnekin puhumaan kahta lausetta pidemmäksi, on esimiehelle ehtinyt sinä aikana tulla keskimäärin seitsemän valituspuhelua.

Heikki ja hänen esimiehensä tietävät, että vanhuksille ruokakuski voi olla ainut linkki ulkomaailmaan koko päivänä. Siksi monet suhtautuvat Heikkiin kuin pikkulapset joulupukkiin.

”Turha tätä on itkeä. Tässä hommassa pätee ihan samat liiketalouden lait kuin missä tahansa muualla. Sinä viet ruuat, ja ystäväpalvelusta voi tilata juttuseuraa”, pomo muistuttaa.
Ystäväpalvelusta! Heikki ajattelee äitiään. Ei äiti kyllä ikinä mistään ystäväpalvelusta seuraa tilaisi.

Visiitit vanhusten kodeissa ovat kuin lyhytelokuvia äärettömästä yksinäisyydestä. Vanhuksille Heikki on todellinen olento eikä vain muisto menneestä elämästä. Tullessaan ruuan kanssa Heikki puhkaisee reiän hiljaisuuteen ja päästää vuosikymmeniä seisseen ilman ulos. Heikki sukeltaa muistojen sekaan, kulkee parin villalankamaton matkan entisten aikojen halki. Huoneistoissa mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin: 60-lukua henkivät tapetit, mustat nahkasohvat, joihin on pinttynyt tupakanhaju, huonolla maulla maalatut luontomaalaukset seinillä, perintönä saatu kaappikello.

Niissä asunnoissa tuoksuu kuolema tai pikemminkin sen odotus. Vanhukset istuvat ja odottavat. Anteeksiantoa, uutta mahdollisuutta, ihmistä, jolle voisi puhua ahdistuksestaan… Heikki tietää kaiken tämän, ja juuri siksi hän ei halua tietää enempää eikä kiintyä vanhuksiinsa liikaa. On turha kusettaa itseään: kyse on kuitenkin vain ruuan jakamisesta. Omat asiansa Heikki pitää erillään.

Viime keväänä Heikki näki kuolleen ihmisen ensimmäistä kertaa. Hän oli jo reitin loppupäässä, toiseksi viimeisellä pysäkillä. Heikki kipusi rappuset viidenteen kerrokseen ja koputti kaksi kertaa Leifin oveen, minkä jälkeen hän asteli sisään.

Leif piti aina oveaan auki. Astuessaan hänen valtakuntaansa vierailija näki aina saman näyn: hymyilevän miehen istumassa koinsyömässä nojatuolissaan tupakka suussa, katsomassa amerikkalaisten sitcom-sarjojen uusintoja ja nauramassa hullua nauruaan. Havahduttuaan vieraan saapumiseen Leifin möreä ääni sanoi ”morjensta”, ja sitten kutsuttiinkin jo peremmälle. Tällä kertaa kutsua ei kuulunut, ja kämpän koleasta hengestä aisti jo, mitä oli tapahtunut.

Leif oli viinamäen miehiä, ja juominen oli vienyt suvun miehistä ainakin puolet, joten ei ollut ihme, että Leifinkin maksa pamahti ennen pitkää. Yleensä ryyppääminen alkoi jo aamukahdeksalta, heti Radio Suomen säätiedotuksen jälkeen. Ryyppyseurana Leifillä oli radio, televisio, pornolehtiä ja kaunokirjallisuutta.

Heikki ei ikinä ymmärtänyt, miksi Leif kuunteli säätiedotuksia, kun ei koskaan poistunut kotoaan. Tuntui kuin tämä olisi rytmittänyt koko elämänsä säätiedotusten mukaan. Kun kello oli viittä minuuttia vaille tasan, Leif keskeytti kaiken tekemisen, laittoi radion päälle ja istuutui tuoliinsa odottava katse kasvoillaan.

Säätiedotuksia kuunnellessaan Leifin maailmassa ei ollut mitään muuta kuin ne monotoniset numerot ja rannikkoasemien ja paikkakuntien nimet, joita toistettiin joka ikinen tunti täysin samankuuloisina mantroina. Heikistä tuntui aina siltä kuin Leif olisi jopa toivonut, että radiosta tulisi ilmoitus siitä, kuinka tulva on vallannut Helsingin kadut ja kymmenet­tuhannet jääneet kodittomiksi.

Kaikki kodin ulkopuoleiset asiansa Leif oli ulkoistanut, viinan­hakureissut, pankkiasiat, ruokatoimitukset. Heikistä tuntui, että hän tiesi Leifin elämästä aivan liikaa. Toisaalta kyllähän sitä juopoista vanhuksista ehtii oppia kaikenlaista, kun viiden minuutin kohtaamisia kertyy parin vuoden aikana tarpeeksi monta.

Heikki muistaa yhä elävästi, miltä tuntui seistä Leifin ruumiin vieressä. Hän tunsi ilman läpi, miten ihmisestä oli kadonnut kaikki elävä ja jäljellä oli pelkkä kuori. Viiteen minuuttiin Heikki ei voinut tehdä muuta kuin hokea erilaisia kirosanoja ja pyöriä ympyrää. Hän meni ulos ja poltti muutaman tupakan, soitti sitten pomolleen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun pulssi oli laskenut hieman ja ajatuksista alkoi saada  otetta, Heikki päätti, ettei hänen kannata ajatella asiaa sen kummemmin vaan jatkaa tyynesti eteenpäin.

Ruoka-annoksia lastatessaan Heikki kuulee juorun, että kahta ruokapalvelun työntekijää epäillään 90-vuotiaan vanhuksen ryöstöstä. Irma kauhistelee tapausta ja sanoo sen olevan heille hirvittävän huonoa mainosta.

Irman hiukset punertuvat auringon säteistä, kun tämä steppaa porrastasanteella katsomassa, kun Heikki nostelee ruokaa autoonsa. Heikki yrittää hoitaa hommansa niin, että saattaa lepuuttaa sil­miään Irman kiihtymyksessä. Irmassa on, mitä katsoa ja kuunnella. Irmaa suorapuheisempaa naista Heikki ei ole tavannut.

”Onhan niitä huhuja aiemminkin ollut, muistatko sä, kun keväällä tuli koillisesta piiristä yhteydenottoja kadonneiden lompakoiden vuoksi? Eiks se ollu niin, että ne lompakot paria poikkeusta lukuun ottamatta sitten kumminkin löyty niitten vanhusten omista kätköistä? Mut tää on ihan eri kaliperin juttu. Tätä ei voida pistää dementian piikkiin… Hei hyvää päivää jos tänne on pesiytynyt porukkaa, jotka käyttää hyväkseen vanhusten heikkoa kuntoa…”

Irma puhuu ja puhuu. Heikkiä hymyilyttää. Irman ääni nousee ja laskee työkengistä kuuluvan kopinan tahtiin. Heikin tekisi mieli pyytää Irmaa elokuviin tai jonnekin, mutta ensin pitäisi saada selville, joko sillä on mies. Varmaan on, Heikki ajattelee, ei tuollainen voi vapaanakaan olla.

”Tuuthan sä tänään pelaamaan?” Irma huikkaa, kun Heikki on jo kapuamassa autoon.

”Pelaamaan mitä?”

”Sitä jalkapalloo”, Irma nauraa. ”En olis uskonu, miten hauskaa futis voi olla, enkä varsinkaan, että mä sitä joskus harrastaisin. Kunto kasvaa ja kivaa on, eikä tartte yksin kotona istua napaa kaivelemassa.”

Heikki ei ole uhrannut ajatustakaan työporukan puulaakijalkapalloinnostukselle, mutta sen kummempia ajattelematta hän lupaa ilmestyä kentän laidalle vähän ennen seitsemää.

Kun Aila lähtee töistä, hän on niin väsynyt että meinaa nukahtaa bussipysäkille. Työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Aamukahdeksalta oli kehityskokous, johon osallistuivat koko opettajakunta, rehtori, talonmies ja turvallisuusvastaava eli Aila sekä hänen sijaisensa.

Aila ei ole kokousihmisiä, hänestä monituntiset kokous­maratonit pitäisi lailla kieltää. Kun ahteri puutuu, niin ajatus puutuu, tapasi mummo sanoa, ja Aila on huomannut, että se pitää täsmälleen paikkansa. Kun ympärilleen katsoo, niin huomaa kyllä, että suurin osa suurista yhteis­kunnallisista päätöksistä syntyy puutumuksen tilassa.

Uusi rehtori on pätevän ja miellyttävän oloinen nuori mies, mutta Aila tietää kokemuksesta, että vasta arki punnitsee osaamisen ja joukkueenjohtokyvyt. Kokoushuoneessa on helppo päteä, mutta kun taloudelliset realiteetit, flunssakierteet, homeongelmat, niskassa roikkuvat vanhemmat, riitaiset opettajat ja jatkuvia ongelmia aiheuttavat nuoret alkavat kasata pinoa rehtorin niskaan – vasta sitten miehestä oikeasti otetaan mittaa. 

Ensimmäinen linja-auto, jolla Aila pääsisi kotiin, on tupaten täynnä. Aila päättää jäädä odottamaan seuraavaa, hieman toista reittiä kiertävää bussia. Matka kestää vähän kauemmin, mutta itse asiassa bussi menee lähemmäs Ailan kotia, mikä on hyvä. Tänään ei hyötyliikuntakaan maistu.

Aila sulkee silmänsä ja antaa leppeän syystuulen silitellä kasvojaan. Pysäkillä seisovista ihmisistä moni puhuu puhelimeen, tuskin kukaan toisilleen. Kaikenlaisia asioita ihmiset julkisilla paikoilla puhuvatkin, Aila ajattelee. Heti kännykkävallankumouksen jälkeen tuli yleiseen jakoon kaikki parisuhde­ongelmista viikonlopun sekoilujen kautta paksunsuolen tulehduksiin.

Aila ei muitten aikana kännykkään puhu eikä muutenkaan paljoa. Heikin ja siskon kanssa joskus, mutta sellaista lyhyttavaraa sekin on, kun jonnekin selkäytimeen on jäänyt vanhempien jankutus siitä, että puhelimeen ei jäädä asumaan. ”Asiat hoidetaan, mutta juoruaminen jätetään pesutupaan.”

Joukko Ailan koulussa olevia nuoria kulkee kadun toisella puolellaan pussikaljoineen ja cd-soittimineen. Rantaan ne ovat varmaan menossa. Lämpimän kesän jälkeinen sisätiloihin asettuminen ottaa aikuistakin voimille, saati sitten nuorta ihmistä. Koulussa on paljon hyviä asioita, ja ilman sitä moni nuori elämä suistuisi täysin raiteiltaan, mutta on siinä paljon vikaakin.

Aila haluaisi tavata ihmisen, joka keksi kaiken sen paikallaan istuttamisen. Työtä ne nuoret pitäisi opettaa tekemään, ruokaa laittamaan, halkoja pilkkomaan, pyykkiä pesemään, puutarhaa hoitamaan, taloa korjaamaan ja sairaita auttamaan. Ja siinä sivussa sitten sitä sivistystä ja tietoakin sopisi päähän valuttaa.

Musiikki jymisee kadulla, nuorten puheessa on riehakasta uhoa ja pidättelemätöntä iloa.  Nuoruus on kuin neula, joka työnnetään keski-ikäisen  aivoihin. Terveellinen akupunktio suoraan muistikeskukseen. Oma nuoruus on syytä pitää mielessä. Ettei ala muumioitumaan ennen aikojaan.

Jos joku olisi sanonut, että siinä täydellisen uupumuksen hetkellä Aila Salminen seisoo suuren elämänmuutoksen kynnyksellä, olisi Aila ollut viimeinen, joka moista meediota olisi uskonut. Aila nousee linja-autoon mennäkseen kotiin. Leimaa lippunsa ja lysähtää istumaan lähellä kuljettajaa olevalle vapaalle paikalle ja nukahtaa jo ennen seuraavaa pysäkkiä.

Tapani ei osaa sanoa, mistä tunne tulee – puun takaako vai mistä – mutta yhtä kaikki se jysähtää hänen lävitseen sinä hetkenä, kun hän näkee naisen nousevan autoon. Nainen ei katso häneen päinkään, mutta niin vain Tapanin sydän pamauttaa nyrkkinsä rintalastaan sellaisella voimalla, että Tapani saa hirvittävän yskänkohtauksen ja naisen jäljessä autoon nouseva nuori mies kysyy, onko kuljettaja ajokunnossa vai tilataanko ambulanssi.

Koko ajomatkan Tapani katselee liikenteen lisäksi sopivasti hollilla istuvaa naista peilin kautta. Nainen nukkuu poski lasia vasten, eikä Tapani tiedä, mikä häntä siinä niin kovasti hellyttää. Naisen kädet ovat sylissä vihertävän takin päällä ja hiukset uni on liimannut hänen kasvoihinsa. Ne ovat siinä kuin odottamassa, että joku pyyhkäisisi ne sivuun.

Jokaisella pysäkillä Tapani pelkää naisen havahtuvan unesta, nousevan paikaltaan ja poistuvan autosta, katoavan ihmisvilinään ja häviävän lopullisesti Tapanin näkö­kentästä. Tapani ihmettelee itseään. Hänellä ei ole ollut tilauksessa minkäänlaista ihmissuhteen tapaistakaan, eikä hän tiedä naisesta mitään. Tämähän saattaa olla naimisissa, miestenvihaaja tai kuulua vaikka sellaiseen lahkoon, jossa linja-autonkuljettajat ovat paholaisesta seuraavia.

Se, että ruuvi saattaa katketa ja kokonaan irrota, kun sitä tarpeeksi kiristetään, on Tapanille aivan yhtä selvää kuin se, ettei hän ole mikään unelmien poikamies. Elämäänsä suhteellisen tyytyväisenä ihmisenä ja osaansa tyytyneenä miehenä Tapani ei käsitä itseään eikä varsinkaan jyskettä sisällään. Olohan on kuin rippikoulukesänä, kun ensimmäistä kertaa pääsi tyttöä puristamaan kädestä.

Nainen nukkuu pysäkiltä pysäkille, ja jokaisen pysäkinvälin Tapani käy keskustelua itsensä kanssa siitä, onko hän seonnut vaiko enemmän järjissään kuin monina horroksessa viettäminään vuosina.

Heikki hölkkää kuulokkeet korvissa kohti urheilukenttää. Hänen piti käydä ostamassa urheiluasukin tätä varten. Onneksi Uffin valikoimista löytyi sopiva kohtuuhintaan. Heikki ei muista, milloin olisi viettänyt illan urheillen. Saattaa hyvinkin olla, että viimeksi lukiossa.

Sairaalan kohdalla Heikki on jäädä linja-auton alle. Jos kuski ei olisi saanut jalkaa jarrulle, ei Heikistä olisi jäänyt jäljelle muuta kuin uusi urheilupuku. Kuski huudattaa tööttiä ja näyttää akvaariosta tuijottavalta säikähtäneeltä kalalta. Heikki nostaa kätensä antautumisen merkiksi. Hän on aina ollut sitä mieltä, että urheilu on vaarallista.

Essi kaivaa puhelimen laukustaan. Hän ehti jo toivoa, että se olisi Timo, Essin edellisviikolla entiseksi muuttunut poikaystävä, mutta ei. Se on Essin isä. Jo kolmannen kerran peräkkäin. Essi ei vastaa. Hänen akkunsa on melkein lopussa, eikä hän aio tuhlata sitä isän kanssa puhumiseen. Hänen on puhuttava Timon kanssa. Hän tarvitsee e-pillerinsä, ja hän tarvitsee ne nyt. Timon on pitänyt tuoda ne Essille kouluun, mutta siellä ne ovat edelleen, Timon yöpöydän laatikossa.

Hetkeen Aila ei käsitä missä hän on. Mies seisoo kumartuneena hänen puoleensa ja kysyy, jaksaisiko hän herätä.

”Päätepysäkki olisi nyt sitten tässä.”

Kun mies näkee, että Aila herää, hän vetäytyy kohteliaana kauemmas.

”Voi hyvänen aika!” Aila parahtaa. ”Nythän minä vasta kävelemään joudunkin!”

Kuski esittelee itsensä, katsoo silmiin ja sanoo olevansa Tapani, sanoo työvuoronsa päättyneen ja ajavansa auton tallille.

”Kyllä minä sinut kotiin vien, kun vaan sanot, että minne.”

Aila alkaa ensin estellä, ei hän haluaisi sellaista vaivaa aiheuttaa, mutta kääntääkin kesken kaiken kelkkansa.

”Kiitos tarjouksesta, kyllä mulle kyyti kelpaa. Taitaisin muuten joutua taksin tilaamaan. Ja Aila, minä olen muuten Aila.”

”Onko tullut syötyä koko päivänä?” Tapani kysyy, ja Aila tunnustaa joutuneensa olosuhteiden pakosta sämpylä- ja pullalinjalle.

”No ei ole ihme, jos väsyttää”, Tapani sanoo. ”Mitäs jos kyydin lisäksi tarjoaisin sinulle illallisen?”

Aila ei muista, milloin olisi hämmästynyt sillä tavalla. Sillä hetkellä, kun linja-autonkuljettajan kysymys tömähtää hänen tajuntaansa, hän tietää, miltä piilokameraan joutuneista ihmisistä tuntuu. 

Aila katsoo miestä, ja Tapanin hymy tekee miehen silmäkulmiin nauruvekit. Aila huomaa nyökkäävänsä, vaikka hänen aivojensa ratas­pyörät kirskuvat ja jarrupalat käryävät ja vaikka hän tietääkin, miltä hän näyttää työpäivän ja yksinäisyytensä jäljiltä.

”Jos näissä vaatteissa kelpaan seuraksi, niin sitten. Syötävä on joka tapauksessa.”

Mies ilahtuu niin, että Ailakin sen ilahtumiseksi tunnistaa. Ja kummallisesti sellainen tarttuu ihmisestä toiseen. Ailaa ei väsytä enää lainkaan. Hän on ällistynyt ja iloinen. Tätä ei kyllä usko kukaan, Aila ajattelee ja katsoo Tapania, joka kääntää ketterästi suurikokoisen auton pienellä kääntöpaikalla. Minulla on treffintapaiset.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.