Ailaa vaivaa yksinäisyys, kun aikuinen poika Heikki menee menojaan. Tapanin vaimo on kuollut ja yhteys teini­tyttäreen Essiin hukassa.

Aila Salminen voittaa bingossa kahden hengen Tallinnan-risteilyn mutta ei tiedä, olisiko iloinen vai ei. Voitosta kun seuraa heti kysymys siitä, kenet ottaisi mukaansa.

Kahden hengen risteily! Miksei vaikka hemmottelupäivä yhdelle jossakin kylpylässä? Ailan koulun naisopettajat menivät edellis­keväänä porukalla sellaiseen, ja juttua riitti moneksi viikoksi. Hoitoja oli ollut vaikka minkälaisia: elvyttäviä, rentouttavia, uudistavia, voimistavia. Vaikka syksy on vasta aluillaan, Aila tuntee tarvitsevansa sekä elvytystä että uudistusta. Olo on kumman vetämätön.

Soittaisinko Heikille, Aila pohtii seisoessaan lahjakortti kädessään bingohallin edessä ja ottaessaan vastaan onnitteluja tutuilta ja tuntemattomilta, mitä ilmeisimmin ostoskeskuksen bingohallin vakioasiakkailta. 

”Niin se on, että jotkut vaan syntyvät voittajina”, viiksekäs mies sanoo ja iskee silmää. ”Minä lyöttäytyisin mieluusti sinun kanssasi samaan lottoporukkaan.”

Aila sanoo, ettei lottoa, ja lähtee kävelemään kotiin. Mies huutaa vielä peräänkin, pyytää karaokeen viereiseen baariin, mutta Aila ei viitsi edes vastata. Hän ei laula karaokea eikä lottoa. Ei ole lotonnut kuin kerran elämässään, ja silloin kupongissa oli viisi oikein ja Aila ehti jo ajatella pääsevänsä vihdoinkin Kreikan-lomalle, mutta voitto-osuus olikin alle kolmekymmentä euroa. Ei siinä kummoista laskupäätä tarvittu käsittämään, että ennemmin salama iskee varpaisiin kuin lottovoitto osuu kohdalle.

Taivaalla seilaa tumma pilvi­rintama. Aila sujauttaa lahjakortin laukkuunsa siltä varalta, että alkaa sataa. Sade olisi muutenkin paikallaan, sillä mustikkasato oli ollut ennätyskuivan kesän vuoksi ollut aivan onneton. Puolukoita Aila on jo tältä vuodelta kerännyt sen, minkä aikoo kerätä. Ei yksi ihminen niin suuria määriä saa syötyä.

Ailan poika Heikki ei pidä puolukoista. Hän sanoo, että kyse on rakenneongelmasta. Puolukat tirskahtavat suussa ikävästi, ja sitä Heikki ei siedä. Sama juttu mustikoiden ja mansikoiden kanssa, mutta mansikoissa selityksenä on liika karvaisuus. Sieniä Heikki ei myöskään syö, mutta niitä Aila kerää silti. Hän kuivattaa osan, pakastaa osan ja syö osan saman tien. Suppilovahveroista tehty kermainen sienikastike ja perunamuusi on liki pitäin parasta, mitä Aila tietää.

Tallinnassa Aila on käynyt viimeksi sinä vuonna, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Niistä ajoista se on kuulemma kokonaan muuttunut. Turisteja virtaa joka puolelta maailmaa, ja kadut ovat täynnä merkkiliikkeitä ja McDonald’seja. Risteily on voimassa vuodenvaihteeseen asti, joten sitä ennen olisi mentävä, vaikka joku viikonloppu ennen joulua. Voisi ostaa villatakit itselle ja pojalle joulu­lahjaksi ja tuoda muutaman pullon vahvaa viinaa varastoon. 

Heikki täyttää lokakuussa kaksikymmentäseitsemän. Ailasta on ihme, että hänellä on liki kolmekymppinen poika, vaikka hän ei itse ole edes neljääkymmentäviittä. Yksinäinen äiti ja poika, jolla ei ole koskaan ollut  pidempiaikaista tyttöystävää. Tai ei ainakaan sellaista, jonka olisi esitellyt äidille.

Aila oli seitsemäntoista ja lu­kion toisella luokalla, kun hän sai Heikin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja yksinhuoltajuus oli harvinainen käsite niihin aikoihin. Abortti ei tullut kysymykseenkään, ja valhe Neitsyt Marian toisesta tulemisesta ei olisi tainnut mennä kenellekään läpi.

Olihan se melkoinen skandaali, pienessä kaupungissa. Ailan vanhemmat olivat kauhuissaan. Tai oikeastaan isä oli raivoissaan ja äiti ahdistunut. Naapureita Salmisten romahtanut maine taisi loppujen lopuksi ilahduttaa. Salmisten uutta Audia, tiilitaloa järven rannalla ja kahdesti hymytyttöpatsaan saanutta Ailaa kun oli äidin mukaan kadehdittu jo vuosikausia.

Kaikki sipisivät ja supisivat ja arvuuttelivat lapsen isää. Mutta Aila ei kertonut kenelläkään ja suoritti lukion loppuun ilta­koulussa, samaan tahtiin luokkatovereittensa kanssa. Sai lakin ja lähti. Aila halusi ekonomiksi, mutta opiskelusuunnitelmat menivät uusiksi pariinkin kertaan. Yksinhuoltajana oli pakko hankkia leipää pöytään. Nyt Aila on ollut jo monta vuotta lukiossa töissä.

Bingoon tuli lähdettyä naapurin houkuttelemana, mutta ei sitten enää eteenpäin yksille, pizzalle ja tanssimaan. Kotiovella Aila muistuttaa itseään soittaneensa kolme viime kertaa peräkkäin Heikin suuntaan. Nyt on kaikkien laskujen mukaan Heikin vuoro kysyä äidiltään, miten tämä jakselee ja mitä kuuluu.

Aila laittaa lahjakortin puhelinpöydän laatikkoon ennen iltateen keittämistä ja menee parvekkeelle istumaan. Sade menee tälläkin kertaa ohi, ilta-aurinko punaa piha­maan, vastapäiset talot ja telineessä toisiinsa nojailevat polkupyörät, kaksi koiranulkoiluttajaa ja vauvan vaunuja parvekkeella heiluttavan naisen.

Aila on kuullut lapsen itkun monena kesäiltana ja arvaa vauvan ja nuoren äidin kummankin kärsineen kuumasta kesästä, pienestä uunimaisesta asunnosta ja valvotuista öistä. Aila muistaa vielä, millaista se oli. Olla yksin itkevän lapsen kanssa, kun kaikki kaverit viilettivät pitkin kaupungin aina vain kuumemmiksi käyviä katuja.

Työkavereissakaan ole ketään sellaista, jonka kanssa voisi jakaa hytin, Aila ajattelee ja juo samalla teetään. Ailan siskokin asuu Kemissä eikä liiku sieltä etelään muuten kuin lentäessään Espanjaan. 

 

Tapani herää aamulla kello 5.30 ja laittaa kahvit porisemaan. Hän muistelee viime yön unia. Yhdessä unessa ilma oli muuttunut purppuranväriseksi ja tutut talot ja puistot olivat muualla kuin ennen. Unessa Tapani tarkkaili sanojaan ja tekemisiään itsensä ulkopuolelta, kuin katsoisi elokuvaa. Sen jälkeen hän näki unta edesmenneestä vaimostaan. He kävelivät jossain Helsingin puistossa eivätkä puhuneet mitään. He pitivät toisiaan kädestä ja kävelivät kohti merta.

Aina kun Tapani näkee unta Raijasta, hän toivoo, ettei uni loppuisi koskaan. Silti hän aina tietää mielessään, että tämä on unta, tämä ei ole todellista. Raija kuoli neljä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Huono tuuri ja liian kova vauhti tappoivat. Ja peura. Peura, joka oli liian nopea ja liian syvällä heinikon peittämässä ojanpenkassa, että sen olisi voinut huomata ajoissa ennen kuin se rysähti auton kylkeen. 

Tapanin mielestä Raija oli ja tulee aina olemaan hienoin emäntä, mitä maa on koskaan päällään kantanut. Kunnon nainen. Neljän vuoden aikana ei ollut kulunut päivääkään, etteikö Tapani olisi ajatellut Raijaa.

Silti Tapani ei kykene puhumaan Raijasta kovin usein Essin kanssa, koska ei tiedä, miten tämä reagoisi. 17-vuotiaan tyttären sanavarasto on supistunut sen yhden v-kirjaimella alkavan kokoiseksi. Essiä ottaa otsa­luuhun lukion käyminen ja elämä. Tapanilla on ollut kovia vaikeuksia kasvattaa Essiä, koska hän ei ole ikinä oppinut ymmärtämään naisia erityisen hyvin. Raija oli siinäkin mielessä poikkeus naiseksi, ettei Raijaa tarvinnutkaan ymmärtää. Raijalle riitti, kun Tapani oli olemassa ja piti kainalossa.

Tapani on yrittänyt painottaa Essille, omasta mielestään onnistuneesti, miten tärkeää on kunnioittaa itseään ja olla välittämättä muiden mielipiteistä tai ilkeistä kommenteista. Tapani tietää kuitenkin, ettei heillä loppujen lopuksi ole paljon yhteistä puhuttavaa. Mitä viisikymppinen, omiin mielensä muureihin ja toimintamalleihin jumahtanut mies voisi tajuta lukiolais­tytön ongelmista tai ahdistuksesta? Eipä paljoakaan.

Tapanista nuoruus oli mukavaa aikaa, eikä hän ole oikein koskaan käsittänyt sitä, mikä siinä nykynuoria niin paljon masentaa. Masentavampaa aikuisuus on. Siinä on valinnanvarat pistetty minimiin eikä valitusoikeutta ole. Nuorena sitä sentään vielä saattoi kuvitella elämästään jotakin ja pystyi tekemään valintoja. Aikuisiässä ei yksinkertaisesti ole enää kanttia aloittaa alusta. Keskiluokkaistuminen ja juurtuminen vaativat veronsa, eikä mielikuvitus enää laukkaa niin kuin nuorena. Aikuisilta on kuvitteleminen kielletty.

Se onkin suurin syy sille, miksi Tapani ja Essi eivät puhu toisilleen juuri mitään henkilökohtaista. Tapani olisi aivan liian huolehtivainen ja vainoharhainen, jos Essi kertoisi poikaystävistään tai muista sellaisista. Essin menestys tai menestyksettömyys koulussa ei juuri kiinnosta Tapania, ja hänen mielestään on tytön oma asia, miten tämä koulun hoitaa. Tapania kiinnostaa ainoastaan se, voiko hänen lapsensa hyvin ja elääkö tämä hyvän elämän.

Tapani katsoo Raijan kuvaa ennen kuin lähtee ovesta ulos. Taivaalta tulee vettä kuin esterin ahterista. ”Noh, kylmää suihkuahan tässä tarvittiinkin”, hän ajattelee, kun pyöräilee työpaikkaansa kohti. Kello on kymmentä yli kuusi, ja Tapani on perillä bussivarikolla. Hän on töissä bussikuskina nyt jo kolmattatoista vuotta.

 

Laukkanen nauraa litimärän Tapanin muistuttavan hämmästyttävässä määrin hänen lapsuudenkodistaan karannutta ajokoiraa. ”Ajokoirahan minä olenkin”, Tapani sanoo ja kaataa kahvia Essin kuvan koristamaan mukiinsa.
Tapani sai mukin joululahjaksi Essiltä, kun tämä oli kymmenen. Essistä muki on nykyään ”noloin esine ikinä”, mutta Tapanista se on hieno. Kuvassa Essillä on Raijan kutoma villapaita ja laskiaisriehan omenoiksi punaamat posket. Essi ei antanut Tapanin käyttää kuppia kotona, joten Tapani toi sen töihin. Jos joku joskus yritti sitä lainata, Tapani pääsi aina sanomaan, että ”näpit irti mun tytöstäni”.

Luukkosen hirnunta saattelee Tapanin sosiaalitilan puolelle. Hän ripustaa vaatteensa kuivumaan vaatekaapin metalli­oven päälle. Ovi jää lukitsematta, mutta eipä siellä varastettavaa ole, Tapani ajattelee. ”Jos joku vie minun vanhat vaatteeni, niin sitten sillä on varmaan niille käyttöä.”

Tapani on yksinäinen ja tietää sen itsekin. Raijan kuoleman jälkeen hän ei ole naista sylissään pitänyt. Olisi siihen ollut työntyjiä, jopa kiusaksi asti. Varsinkin aluksi, kun uutinen Raijan kuolemasta levisi jokaiseen taloyhtiön talouteen. Leskirouvat siitä vasta innostuivat ja alkoivat myötätuntoisina ja osaaottavina kantaa Tapanille ja Essille karjalanpiirakoita, voisilmäpullia ja kaalilaatikoita, tarjota siivousapua, seuraa ja neuvoja.

Suru oli jo itsessään niin raskas kantaa, että se meinasi viedä hengen, mutta täysin vieraiden naisten työntyminen kaiken keskelle tuntui ajoittain vielä murhettakin pahemmalta. Sellaisen avuliaisuuden vastaanottaminen tilanteessa, jossa ei meinannut omaa tytärtäkään jaksaa, oli ylivoimaista ja olisi jatkuessaan voinut aiheuttaa vaikka minkälaisen rähäkän.

Nyt salama iski leskirouviin Essin toimesta. Eräänä päivänä vierailut vain loppuivat. Tapani oli helpottunut, mutta syy selvisi hänelle vasta puolta vuotta myöhemmin yhtiökokouksessa. Essi oli haistatellut ja haukkunut joka ikisen naisen niin ikävillä nimityksillä, että on suoranainen ihme, ettei yksikään heistä kuollut järkytykseen.

Tapani harppoo autolle. Kalustoa uusitaan säännöllisin väliajoin, mutta mikä siinäkin lienee, että viisi vuotta vanha auto on nykyisin jo vanha. Ennen auto oli vanha vasta, kun se oli palvellut sekä isän että tämän keski-ikään ehtineen pojan. Tapani kutsuu bussia Rosinanteksi, sillä järkensä ritariromaaneja lukemalla menettänyt Don Quijote on ollut kouluajoista asti hänen lempihahmonsa. Hourupäinen vääryyttä vastaan taistelija ja sorrettujen puolustaja, jonka kuvitelmille ihmiset nauravat.

Tapanin linjalla matkustaa päivittäin monta Don Quijoten sukulaista. He eivät ehkä luule tuulimyllyjä jättiläisiksi, mutta heidän harhansa ovat kaikille muille aivan yhtä merkillisiä ja heille itselleen aivan yhtä tosia. Yleensä ongelmia linja-autossa aiheuttavat kuitenkin aivan muut. Ne ovat ne niin sanonut kunnon ihmiset.

”Se on menoa nyt”, Tapani huikkaa Laukkaselle ja käynnistää auton.

Kännykän herätys ehtii soida pitkään ennen kuin Essi edes liikahtaa. Lopulta hän ojentaa kätensä unen sisältä ja sulkee muistutuksen. Sitten hän raahautuu vessaan, avaa hanan ja istuu pöntölle. Hän valuttaa kylmää vettä hanasta, viskoo sitä naamalleen ja antaa samalla itselleen illuusion siitä, että kooma loppuu. Hän on nukkunut vain muutaman tunnin eikä voi mitenkään raahautua ihmisten ilmoille.

Essi jatkaa nukkumista kahteen saakka. Hän laittaa kahvin tippumaan ja Radio Helsingin soimaan. Essi tanssahtelee kämpässä ja katsoo itseänsä samanaikaisesti peilistä. Onpa krapulaisen näköinen, Essi ajattelee ja menee saman tien pikasuihkuun. Vesi liuottaa unta aivoista ja raikastaa nuutuneen ruumiin, mikä on hyvä, sillä Essi haluaa häätää kankkusen tiehensä.

Pekka Streng laulaa lehtevistä puista ja perennoista. Aurinko leikkii ikkunan takana olevassa puussa. Seinälle heijastuvaa varjoteatteria voisi tuijottaa vaikka kuinka pitkään, mutta Essi aloittaa meikkaamisen ja hörppii samalla kahviaan. On ihmeen ihana syyspäivä, eikä mikään voita aamu­savuja terassilla. Onneksi faija ei ole kotona, Essi tuumii ja kaivaa tupakat laukustaan. Essin isä ei tiedä, että Essi polttaa – jostain syystä Essi ei vain voi tupakoida isänsä nähden, vaikka muuten polttaa missä tahansa.

Tällaiset päivät ovat parhaita, hän ajattelee tumpatessaan tupakkansa. Ei ole kiirettä minnekään, ei mitään pakollista tekemistä. Hän juo vielä kaksi kuppia kahvia, valitsee  tyhmistä vaatteistaan vähiten tyhmimmät ja suuntaa ulos.

Naapurin pieni koira alkaa haukkua ikkunassa, kun Essi pamauttaa alaoven kiinni. Essi pitää eläimistä mutta ei naapurin terrieristä, joka jostakin syystä on vihannut Essiä pennusta saakka. Ilma on omituisen leuto, aivan kuin vuosisadan kesä olisi muutaman kolean päivän jälkeen päättänyt sittenkin jatkua.

Essillä ei olisi mitään sitä vastaan. Kesä oli ankeaa kesätyötä lukuun ottamatta täydellinen. Essin isä Tapani oli neljä viikkoa lomalla ja lähti mökille kuten aina. Ensimmäistä kertaa Essi sai jäädä kaupunkiin. Ei varmasti olisi saanut, jos Tapani olisi tiennyt, ettei Essi ollutkaan töissä kuin kaksi ensimmäistä lomaviikkoa.

Essi ottaa pyöränsä ja kiroilee, kun huomaa takarenkaan olevan tyhjä. Hän ei todellakaan aio kävellä, joten kolistelee menemään takarenkaasta piittaamatta.

 

Heikki ajaa valkoisella pakettiautollaan Koskelan sairaalan pihaan. Hän on töissä vanhusten ruokakuskina ja kuljettaa päivittäin yksittäispakattuja koti­aterioita vanhuksille. Ateriat haetaan Helsingin kaupungin sairaaloista ja ne viedään koteihin yksi kerrallaan. Jos hyvä tuuri käy, ruoka on vielä lämmintä, kun se ehtii asiakkaalle asti. Osa joutuu tyytymään kylmiin ruokiin, koska aikataulu on usein armoton.

Heikki vihaa kiirettä mutta pitää vanhuksista. Hän ihailee niitä, jotka huokuvat viisautta ja elämänkokemusta. Heikki jää usein kuuntelemaan asiakkaiden juttuja. Viiden minuutin visiitin aikana saatetaan käydä läpi kolme sukupolvea ja sodat päälle. Pikakelauksella. Sitten tarjotaan kahvia, pullaa ja vanhoja valokuva-albumeita. Ja olisi mukavaa, jos herra ruoka­kuski haluaisi maistaa vielä lohipiirakkaa, se on tyttäreni tekemää, tytär on nykyään naimisissa eikä jaksa käydä tällaista vanhaa höppänää tapaamassa, ja niin edelleen.

Paljon mahtuu puhetta yksin elävään vanhaan ihmiseen. Sitä Heikki aina välillä miettii, miten ne kaikki sanat oikein mahtuvat sinne papiljottien kihartaman ja ohkaiseksi käyneen tukan alle. Useinkaan Heikki ei ehdi jäädä kuuntelemaan horinoita, aikataulu ei anna periksi. Jos kierroksella jää jonnekin puhumaan kahta lausetta pidemmäksi, on esimiehelle ehtinyt sinä aikana tulla keskimäärin seitsemän valituspuhelua.

Heikki ja hänen esimiehensä tietävät, että vanhuksille ruokakuski voi olla ainut linkki ulkomaailmaan koko päivänä. Siksi monet suhtautuvat Heikkiin kuin pikkulapset joulupukkiin.

”Turha tätä on itkeä. Tässä hommassa pätee ihan samat liiketalouden lait kuin missä tahansa muualla. Sinä viet ruuat, ja ystäväpalvelusta voi tilata juttuseuraa”, pomo muistuttaa.
Ystäväpalvelusta! Heikki ajattelee äitiään. Ei äiti kyllä ikinä mistään ystäväpalvelusta seuraa tilaisi.

Visiitit vanhusten kodeissa ovat kuin lyhytelokuvia äärettömästä yksinäisyydestä. Vanhuksille Heikki on todellinen olento eikä vain muisto menneestä elämästä. Tullessaan ruuan kanssa Heikki puhkaisee reiän hiljaisuuteen ja päästää vuosikymmeniä seisseen ilman ulos. Heikki sukeltaa muistojen sekaan, kulkee parin villalankamaton matkan entisten aikojen halki. Huoneistoissa mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin: 60-lukua henkivät tapetit, mustat nahkasohvat, joihin on pinttynyt tupakanhaju, huonolla maulla maalatut luontomaalaukset seinillä, perintönä saatu kaappikello.

Niissä asunnoissa tuoksuu kuolema tai pikemminkin sen odotus. Vanhukset istuvat ja odottavat. Anteeksiantoa, uutta mahdollisuutta, ihmistä, jolle voisi puhua ahdistuksestaan… Heikki tietää kaiken tämän, ja juuri siksi hän ei halua tietää enempää eikä kiintyä vanhuksiinsa liikaa. On turha kusettaa itseään: kyse on kuitenkin vain ruuan jakamisesta. Omat asiansa Heikki pitää erillään.

Viime keväänä Heikki näki kuolleen ihmisen ensimmäistä kertaa. Hän oli jo reitin loppupäässä, toiseksi viimeisellä pysäkillä. Heikki kipusi rappuset viidenteen kerrokseen ja koputti kaksi kertaa Leifin oveen, minkä jälkeen hän asteli sisään.

Leif piti aina oveaan auki. Astuessaan hänen valtakuntaansa vierailija näki aina saman näyn: hymyilevän miehen istumassa koinsyömässä nojatuolissaan tupakka suussa, katsomassa amerikkalaisten sitcom-sarjojen uusintoja ja nauramassa hullua nauruaan. Havahduttuaan vieraan saapumiseen Leifin möreä ääni sanoi ”morjensta”, ja sitten kutsuttiinkin jo peremmälle. Tällä kertaa kutsua ei kuulunut, ja kämpän koleasta hengestä aisti jo, mitä oli tapahtunut.

Leif oli viinamäen miehiä, ja juominen oli vienyt suvun miehistä ainakin puolet, joten ei ollut ihme, että Leifinkin maksa pamahti ennen pitkää. Yleensä ryyppääminen alkoi jo aamukahdeksalta, heti Radio Suomen säätiedotuksen jälkeen. Ryyppyseurana Leifillä oli radio, televisio, pornolehtiä ja kaunokirjallisuutta.

Heikki ei ikinä ymmärtänyt, miksi Leif kuunteli säätiedotuksia, kun ei koskaan poistunut kotoaan. Tuntui kuin tämä olisi rytmittänyt koko elämänsä säätiedotusten mukaan. Kun kello oli viittä minuuttia vaille tasan, Leif keskeytti kaiken tekemisen, laittoi radion päälle ja istuutui tuoliinsa odottava katse kasvoillaan.

Säätiedotuksia kuunnellessaan Leifin maailmassa ei ollut mitään muuta kuin ne monotoniset numerot ja rannikkoasemien ja paikkakuntien nimet, joita toistettiin joka ikinen tunti täysin samankuuloisina mantroina. Heikistä tuntui aina siltä kuin Leif olisi jopa toivonut, että radiosta tulisi ilmoitus siitä, kuinka tulva on vallannut Helsingin kadut ja kymmenet­tuhannet jääneet kodittomiksi.

Kaikki kodin ulkopuoleiset asiansa Leif oli ulkoistanut, viinan­hakureissut, pankkiasiat, ruokatoimitukset. Heikistä tuntui, että hän tiesi Leifin elämästä aivan liikaa. Toisaalta kyllähän sitä juopoista vanhuksista ehtii oppia kaikenlaista, kun viiden minuutin kohtaamisia kertyy parin vuoden aikana tarpeeksi monta.

Heikki muistaa yhä elävästi, miltä tuntui seistä Leifin ruumiin vieressä. Hän tunsi ilman läpi, miten ihmisestä oli kadonnut kaikki elävä ja jäljellä oli pelkkä kuori. Viiteen minuuttiin Heikki ei voinut tehdä muuta kuin hokea erilaisia kirosanoja ja pyöriä ympyrää. Hän meni ulos ja poltti muutaman tupakan, soitti sitten pomolleen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun pulssi oli laskenut hieman ja ajatuksista alkoi saada  otetta, Heikki päätti, ettei hänen kannata ajatella asiaa sen kummemmin vaan jatkaa tyynesti eteenpäin.

Ruoka-annoksia lastatessaan Heikki kuulee juorun, että kahta ruokapalvelun työntekijää epäillään 90-vuotiaan vanhuksen ryöstöstä. Irma kauhistelee tapausta ja sanoo sen olevan heille hirvittävän huonoa mainosta.

Irman hiukset punertuvat auringon säteistä, kun tämä steppaa porrastasanteella katsomassa, kun Heikki nostelee ruokaa autoonsa. Heikki yrittää hoitaa hommansa niin, että saattaa lepuuttaa sil­miään Irman kiihtymyksessä. Irmassa on, mitä katsoa ja kuunnella. Irmaa suorapuheisempaa naista Heikki ei ole tavannut.

”Onhan niitä huhuja aiemminkin ollut, muistatko sä, kun keväällä tuli koillisesta piiristä yhteydenottoja kadonneiden lompakoiden vuoksi? Eiks se ollu niin, että ne lompakot paria poikkeusta lukuun ottamatta sitten kumminkin löyty niitten vanhusten omista kätköistä? Mut tää on ihan eri kaliperin juttu. Tätä ei voida pistää dementian piikkiin… Hei hyvää päivää jos tänne on pesiytynyt porukkaa, jotka käyttää hyväkseen vanhusten heikkoa kuntoa…”

Irma puhuu ja puhuu. Heikkiä hymyilyttää. Irman ääni nousee ja laskee työkengistä kuuluvan kopinan tahtiin. Heikin tekisi mieli pyytää Irmaa elokuviin tai jonnekin, mutta ensin pitäisi saada selville, joko sillä on mies. Varmaan on, Heikki ajattelee, ei tuollainen voi vapaanakaan olla.

”Tuuthan sä tänään pelaamaan?” Irma huikkaa, kun Heikki on jo kapuamassa autoon.

”Pelaamaan mitä?”

”Sitä jalkapalloo”, Irma nauraa. ”En olis uskonu, miten hauskaa futis voi olla, enkä varsinkaan, että mä sitä joskus harrastaisin. Kunto kasvaa ja kivaa on, eikä tartte yksin kotona istua napaa kaivelemassa.”

Heikki ei ole uhrannut ajatustakaan työporukan puulaakijalkapalloinnostukselle, mutta sen kummempia ajattelematta hän lupaa ilmestyä kentän laidalle vähän ennen seitsemää.

Kun Aila lähtee töistä, hän on niin väsynyt että meinaa nukahtaa bussipysäkille. Työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Aamukahdeksalta oli kehityskokous, johon osallistuivat koko opettajakunta, rehtori, talonmies ja turvallisuusvastaava eli Aila sekä hänen sijaisensa.

Aila ei ole kokousihmisiä, hänestä monituntiset kokous­maratonit pitäisi lailla kieltää. Kun ahteri puutuu, niin ajatus puutuu, tapasi mummo sanoa, ja Aila on huomannut, että se pitää täsmälleen paikkansa. Kun ympärilleen katsoo, niin huomaa kyllä, että suurin osa suurista yhteis­kunnallisista päätöksistä syntyy puutumuksen tilassa.

Uusi rehtori on pätevän ja miellyttävän oloinen nuori mies, mutta Aila tietää kokemuksesta, että vasta arki punnitsee osaamisen ja joukkueenjohtokyvyt. Kokoushuoneessa on helppo päteä, mutta kun taloudelliset realiteetit, flunssakierteet, homeongelmat, niskassa roikkuvat vanhemmat, riitaiset opettajat ja jatkuvia ongelmia aiheuttavat nuoret alkavat kasata pinoa rehtorin niskaan – vasta sitten miehestä oikeasti otetaan mittaa. 

Ensimmäinen linja-auto, jolla Aila pääsisi kotiin, on tupaten täynnä. Aila päättää jäädä odottamaan seuraavaa, hieman toista reittiä kiertävää bussia. Matka kestää vähän kauemmin, mutta itse asiassa bussi menee lähemmäs Ailan kotia, mikä on hyvä. Tänään ei hyötyliikuntakaan maistu.

Aila sulkee silmänsä ja antaa leppeän syystuulen silitellä kasvojaan. Pysäkillä seisovista ihmisistä moni puhuu puhelimeen, tuskin kukaan toisilleen. Kaikenlaisia asioita ihmiset julkisilla paikoilla puhuvatkin, Aila ajattelee. Heti kännykkävallankumouksen jälkeen tuli yleiseen jakoon kaikki parisuhde­ongelmista viikonlopun sekoilujen kautta paksunsuolen tulehduksiin.

Aila ei muitten aikana kännykkään puhu eikä muutenkaan paljoa. Heikin ja siskon kanssa joskus, mutta sellaista lyhyttavaraa sekin on, kun jonnekin selkäytimeen on jäänyt vanhempien jankutus siitä, että puhelimeen ei jäädä asumaan. ”Asiat hoidetaan, mutta juoruaminen jätetään pesutupaan.”

Joukko Ailan koulussa olevia nuoria kulkee kadun toisella puolellaan pussikaljoineen ja cd-soittimineen. Rantaan ne ovat varmaan menossa. Lämpimän kesän jälkeinen sisätiloihin asettuminen ottaa aikuistakin voimille, saati sitten nuorta ihmistä. Koulussa on paljon hyviä asioita, ja ilman sitä moni nuori elämä suistuisi täysin raiteiltaan, mutta on siinä paljon vikaakin.

Aila haluaisi tavata ihmisen, joka keksi kaiken sen paikallaan istuttamisen. Työtä ne nuoret pitäisi opettaa tekemään, ruokaa laittamaan, halkoja pilkkomaan, pyykkiä pesemään, puutarhaa hoitamaan, taloa korjaamaan ja sairaita auttamaan. Ja siinä sivussa sitten sitä sivistystä ja tietoakin sopisi päähän valuttaa.

Musiikki jymisee kadulla, nuorten puheessa on riehakasta uhoa ja pidättelemätöntä iloa.  Nuoruus on kuin neula, joka työnnetään keski-ikäisen  aivoihin. Terveellinen akupunktio suoraan muistikeskukseen. Oma nuoruus on syytä pitää mielessä. Ettei ala muumioitumaan ennen aikojaan.

Jos joku olisi sanonut, että siinä täydellisen uupumuksen hetkellä Aila Salminen seisoo suuren elämänmuutoksen kynnyksellä, olisi Aila ollut viimeinen, joka moista meediota olisi uskonut. Aila nousee linja-autoon mennäkseen kotiin. Leimaa lippunsa ja lysähtää istumaan lähellä kuljettajaa olevalle vapaalle paikalle ja nukahtaa jo ennen seuraavaa pysäkkiä.

Tapani ei osaa sanoa, mistä tunne tulee – puun takaako vai mistä – mutta yhtä kaikki se jysähtää hänen lävitseen sinä hetkenä, kun hän näkee naisen nousevan autoon. Nainen ei katso häneen päinkään, mutta niin vain Tapanin sydän pamauttaa nyrkkinsä rintalastaan sellaisella voimalla, että Tapani saa hirvittävän yskänkohtauksen ja naisen jäljessä autoon nouseva nuori mies kysyy, onko kuljettaja ajokunnossa vai tilataanko ambulanssi.

Koko ajomatkan Tapani katselee liikenteen lisäksi sopivasti hollilla istuvaa naista peilin kautta. Nainen nukkuu poski lasia vasten, eikä Tapani tiedä, mikä häntä siinä niin kovasti hellyttää. Naisen kädet ovat sylissä vihertävän takin päällä ja hiukset uni on liimannut hänen kasvoihinsa. Ne ovat siinä kuin odottamassa, että joku pyyhkäisisi ne sivuun.

Jokaisella pysäkillä Tapani pelkää naisen havahtuvan unesta, nousevan paikaltaan ja poistuvan autosta, katoavan ihmisvilinään ja häviävän lopullisesti Tapanin näkö­kentästä. Tapani ihmettelee itseään. Hänellä ei ole ollut tilauksessa minkäänlaista ihmissuhteen tapaistakaan, eikä hän tiedä naisesta mitään. Tämähän saattaa olla naimisissa, miestenvihaaja tai kuulua vaikka sellaiseen lahkoon, jossa linja-autonkuljettajat ovat paholaisesta seuraavia.

Se, että ruuvi saattaa katketa ja kokonaan irrota, kun sitä tarpeeksi kiristetään, on Tapanille aivan yhtä selvää kuin se, ettei hän ole mikään unelmien poikamies. Elämäänsä suhteellisen tyytyväisenä ihmisenä ja osaansa tyytyneenä miehenä Tapani ei käsitä itseään eikä varsinkaan jyskettä sisällään. Olohan on kuin rippikoulukesänä, kun ensimmäistä kertaa pääsi tyttöä puristamaan kädestä.

Nainen nukkuu pysäkiltä pysäkille, ja jokaisen pysäkinvälin Tapani käy keskustelua itsensä kanssa siitä, onko hän seonnut vaiko enemmän järjissään kuin monina horroksessa viettäminään vuosina.

Heikki hölkkää kuulokkeet korvissa kohti urheilukenttää. Hänen piti käydä ostamassa urheiluasukin tätä varten. Onneksi Uffin valikoimista löytyi sopiva kohtuuhintaan. Heikki ei muista, milloin olisi viettänyt illan urheillen. Saattaa hyvinkin olla, että viimeksi lukiossa.

Sairaalan kohdalla Heikki on jäädä linja-auton alle. Jos kuski ei olisi saanut jalkaa jarrulle, ei Heikistä olisi jäänyt jäljelle muuta kuin uusi urheilupuku. Kuski huudattaa tööttiä ja näyttää akvaariosta tuijottavalta säikähtäneeltä kalalta. Heikki nostaa kätensä antautumisen merkiksi. Hän on aina ollut sitä mieltä, että urheilu on vaarallista.

Essi kaivaa puhelimen laukustaan. Hän ehti jo toivoa, että se olisi Timo, Essin edellisviikolla entiseksi muuttunut poikaystävä, mutta ei. Se on Essin isä. Jo kolmannen kerran peräkkäin. Essi ei vastaa. Hänen akkunsa on melkein lopussa, eikä hän aio tuhlata sitä isän kanssa puhumiseen. Hänen on puhuttava Timon kanssa. Hän tarvitsee e-pillerinsä, ja hän tarvitsee ne nyt. Timon on pitänyt tuoda ne Essille kouluun, mutta siellä ne ovat edelleen, Timon yöpöydän laatikossa.

Hetkeen Aila ei käsitä missä hän on. Mies seisoo kumartuneena hänen puoleensa ja kysyy, jaksaisiko hän herätä.

”Päätepysäkki olisi nyt sitten tässä.”

Kun mies näkee, että Aila herää, hän vetäytyy kohteliaana kauemmas.

”Voi hyvänen aika!” Aila parahtaa. ”Nythän minä vasta kävelemään joudunkin!”

Kuski esittelee itsensä, katsoo silmiin ja sanoo olevansa Tapani, sanoo työvuoronsa päättyneen ja ajavansa auton tallille.

”Kyllä minä sinut kotiin vien, kun vaan sanot, että minne.”

Aila alkaa ensin estellä, ei hän haluaisi sellaista vaivaa aiheuttaa, mutta kääntääkin kesken kaiken kelkkansa.

”Kiitos tarjouksesta, kyllä mulle kyyti kelpaa. Taitaisin muuten joutua taksin tilaamaan. Ja Aila, minä olen muuten Aila.”

”Onko tullut syötyä koko päivänä?” Tapani kysyy, ja Aila tunnustaa joutuneensa olosuhteiden pakosta sämpylä- ja pullalinjalle.

”No ei ole ihme, jos väsyttää”, Tapani sanoo. ”Mitäs jos kyydin lisäksi tarjoaisin sinulle illallisen?”

Aila ei muista, milloin olisi hämmästynyt sillä tavalla. Sillä hetkellä, kun linja-autonkuljettajan kysymys tömähtää hänen tajuntaansa, hän tietää, miltä piilokameraan joutuneista ihmisistä tuntuu. 

Aila katsoo miestä, ja Tapanin hymy tekee miehen silmäkulmiin nauruvekit. Aila huomaa nyökkäävänsä, vaikka hänen aivojensa ratas­pyörät kirskuvat ja jarrupalat käryävät ja vaikka hän tietääkin, miltä hän näyttää työpäivän ja yksinäisyytensä jäljiltä.

”Jos näissä vaatteissa kelpaan seuraksi, niin sitten. Syötävä on joka tapauksessa.”

Mies ilahtuu niin, että Ailakin sen ilahtumiseksi tunnistaa. Ja kummallisesti sellainen tarttuu ihmisestä toiseen. Ailaa ei väsytä enää lainkaan. Hän on ällistynyt ja iloinen. Tätä ei kyllä usko kukaan, Aila ajattelee ja katsoo Tapania, joka kääntää ketterästi suurikokoisen auton pienellä kääntöpaikalla. Minulla on treffintapaiset.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.