Ailaa vaivaa yksinäisyys, kun aikuinen poika Heikki menee menojaan. Tapanin vaimo on kuollut ja yhteys teini­tyttäreen Essiin hukassa.

Aila Salminen voittaa bingossa kahden hengen Tallinnan-risteilyn mutta ei tiedä, olisiko iloinen vai ei. Voitosta kun seuraa heti kysymys siitä, kenet ottaisi mukaansa.

Kahden hengen risteily! Miksei vaikka hemmottelupäivä yhdelle jossakin kylpylässä? Ailan koulun naisopettajat menivät edellis­keväänä porukalla sellaiseen, ja juttua riitti moneksi viikoksi. Hoitoja oli ollut vaikka minkälaisia: elvyttäviä, rentouttavia, uudistavia, voimistavia. Vaikka syksy on vasta aluillaan, Aila tuntee tarvitsevansa sekä elvytystä että uudistusta. Olo on kumman vetämätön.

Soittaisinko Heikille, Aila pohtii seisoessaan lahjakortti kädessään bingohallin edessä ja ottaessaan vastaan onnitteluja tutuilta ja tuntemattomilta, mitä ilmeisimmin ostoskeskuksen bingohallin vakioasiakkailta. 

”Niin se on, että jotkut vaan syntyvät voittajina”, viiksekäs mies sanoo ja iskee silmää. ”Minä lyöttäytyisin mieluusti sinun kanssasi samaan lottoporukkaan.”

Aila sanoo, ettei lottoa, ja lähtee kävelemään kotiin. Mies huutaa vielä peräänkin, pyytää karaokeen viereiseen baariin, mutta Aila ei viitsi edes vastata. Hän ei laula karaokea eikä lottoa. Ei ole lotonnut kuin kerran elämässään, ja silloin kupongissa oli viisi oikein ja Aila ehti jo ajatella pääsevänsä vihdoinkin Kreikan-lomalle, mutta voitto-osuus olikin alle kolmekymmentä euroa. Ei siinä kummoista laskupäätä tarvittu käsittämään, että ennemmin salama iskee varpaisiin kuin lottovoitto osuu kohdalle.

Taivaalla seilaa tumma pilvi­rintama. Aila sujauttaa lahjakortin laukkuunsa siltä varalta, että alkaa sataa. Sade olisi muutenkin paikallaan, sillä mustikkasato oli ollut ennätyskuivan kesän vuoksi ollut aivan onneton. Puolukoita Aila on jo tältä vuodelta kerännyt sen, minkä aikoo kerätä. Ei yksi ihminen niin suuria määriä saa syötyä.

Ailan poika Heikki ei pidä puolukoista. Hän sanoo, että kyse on rakenneongelmasta. Puolukat tirskahtavat suussa ikävästi, ja sitä Heikki ei siedä. Sama juttu mustikoiden ja mansikoiden kanssa, mutta mansikoissa selityksenä on liika karvaisuus. Sieniä Heikki ei myöskään syö, mutta niitä Aila kerää silti. Hän kuivattaa osan, pakastaa osan ja syö osan saman tien. Suppilovahveroista tehty kermainen sienikastike ja perunamuusi on liki pitäin parasta, mitä Aila tietää.

Tallinnassa Aila on käynyt viimeksi sinä vuonna, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Niistä ajoista se on kuulemma kokonaan muuttunut. Turisteja virtaa joka puolelta maailmaa, ja kadut ovat täynnä merkkiliikkeitä ja McDonald’seja. Risteily on voimassa vuodenvaihteeseen asti, joten sitä ennen olisi mentävä, vaikka joku viikonloppu ennen joulua. Voisi ostaa villatakit itselle ja pojalle joulu­lahjaksi ja tuoda muutaman pullon vahvaa viinaa varastoon. 

Heikki täyttää lokakuussa kaksikymmentäseitsemän. Ailasta on ihme, että hänellä on liki kolmekymppinen poika, vaikka hän ei itse ole edes neljääkymmentäviittä. Yksinäinen äiti ja poika, jolla ei ole koskaan ollut  pidempiaikaista tyttöystävää. Tai ei ainakaan sellaista, jonka olisi esitellyt äidille.

Aila oli seitsemäntoista ja lu­kion toisella luokalla, kun hän sai Heikin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja yksinhuoltajuus oli harvinainen käsite niihin aikoihin. Abortti ei tullut kysymykseenkään, ja valhe Neitsyt Marian toisesta tulemisesta ei olisi tainnut mennä kenellekään läpi.

Olihan se melkoinen skandaali, pienessä kaupungissa. Ailan vanhemmat olivat kauhuissaan. Tai oikeastaan isä oli raivoissaan ja äiti ahdistunut. Naapureita Salmisten romahtanut maine taisi loppujen lopuksi ilahduttaa. Salmisten uutta Audia, tiilitaloa järven rannalla ja kahdesti hymytyttöpatsaan saanutta Ailaa kun oli äidin mukaan kadehdittu jo vuosikausia.

Kaikki sipisivät ja supisivat ja arvuuttelivat lapsen isää. Mutta Aila ei kertonut kenelläkään ja suoritti lukion loppuun ilta­koulussa, samaan tahtiin luokkatovereittensa kanssa. Sai lakin ja lähti. Aila halusi ekonomiksi, mutta opiskelusuunnitelmat menivät uusiksi pariinkin kertaan. Yksinhuoltajana oli pakko hankkia leipää pöytään. Nyt Aila on ollut jo monta vuotta lukiossa töissä.

Bingoon tuli lähdettyä naapurin houkuttelemana, mutta ei sitten enää eteenpäin yksille, pizzalle ja tanssimaan. Kotiovella Aila muistuttaa itseään soittaneensa kolme viime kertaa peräkkäin Heikin suuntaan. Nyt on kaikkien laskujen mukaan Heikin vuoro kysyä äidiltään, miten tämä jakselee ja mitä kuuluu.

Aila laittaa lahjakortin puhelinpöydän laatikkoon ennen iltateen keittämistä ja menee parvekkeelle istumaan. Sade menee tälläkin kertaa ohi, ilta-aurinko punaa piha­maan, vastapäiset talot ja telineessä toisiinsa nojailevat polkupyörät, kaksi koiranulkoiluttajaa ja vauvan vaunuja parvekkeella heiluttavan naisen.

Aila on kuullut lapsen itkun monena kesäiltana ja arvaa vauvan ja nuoren äidin kummankin kärsineen kuumasta kesästä, pienestä uunimaisesta asunnosta ja valvotuista öistä. Aila muistaa vielä, millaista se oli. Olla yksin itkevän lapsen kanssa, kun kaikki kaverit viilettivät pitkin kaupungin aina vain kuumemmiksi käyviä katuja.

Työkavereissakaan ole ketään sellaista, jonka kanssa voisi jakaa hytin, Aila ajattelee ja juo samalla teetään. Ailan siskokin asuu Kemissä eikä liiku sieltä etelään muuten kuin lentäessään Espanjaan. 

 

Tapani herää aamulla kello 5.30 ja laittaa kahvit porisemaan. Hän muistelee viime yön unia. Yhdessä unessa ilma oli muuttunut purppuranväriseksi ja tutut talot ja puistot olivat muualla kuin ennen. Unessa Tapani tarkkaili sanojaan ja tekemisiään itsensä ulkopuolelta, kuin katsoisi elokuvaa. Sen jälkeen hän näki unta edesmenneestä vaimostaan. He kävelivät jossain Helsingin puistossa eivätkä puhuneet mitään. He pitivät toisiaan kädestä ja kävelivät kohti merta.

Aina kun Tapani näkee unta Raijasta, hän toivoo, ettei uni loppuisi koskaan. Silti hän aina tietää mielessään, että tämä on unta, tämä ei ole todellista. Raija kuoli neljä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Huono tuuri ja liian kova vauhti tappoivat. Ja peura. Peura, joka oli liian nopea ja liian syvällä heinikon peittämässä ojanpenkassa, että sen olisi voinut huomata ajoissa ennen kuin se rysähti auton kylkeen. 

Tapanin mielestä Raija oli ja tulee aina olemaan hienoin emäntä, mitä maa on koskaan päällään kantanut. Kunnon nainen. Neljän vuoden aikana ei ollut kulunut päivääkään, etteikö Tapani olisi ajatellut Raijaa.

Silti Tapani ei kykene puhumaan Raijasta kovin usein Essin kanssa, koska ei tiedä, miten tämä reagoisi. 17-vuotiaan tyttären sanavarasto on supistunut sen yhden v-kirjaimella alkavan kokoiseksi. Essiä ottaa otsa­luuhun lukion käyminen ja elämä. Tapanilla on ollut kovia vaikeuksia kasvattaa Essiä, koska hän ei ole ikinä oppinut ymmärtämään naisia erityisen hyvin. Raija oli siinäkin mielessä poikkeus naiseksi, ettei Raijaa tarvinnutkaan ymmärtää. Raijalle riitti, kun Tapani oli olemassa ja piti kainalossa.

Tapani on yrittänyt painottaa Essille, omasta mielestään onnistuneesti, miten tärkeää on kunnioittaa itseään ja olla välittämättä muiden mielipiteistä tai ilkeistä kommenteista. Tapani tietää kuitenkin, ettei heillä loppujen lopuksi ole paljon yhteistä puhuttavaa. Mitä viisikymppinen, omiin mielensä muureihin ja toimintamalleihin jumahtanut mies voisi tajuta lukiolais­tytön ongelmista tai ahdistuksesta? Eipä paljoakaan.

Tapanista nuoruus oli mukavaa aikaa, eikä hän ole oikein koskaan käsittänyt sitä, mikä siinä nykynuoria niin paljon masentaa. Masentavampaa aikuisuus on. Siinä on valinnanvarat pistetty minimiin eikä valitusoikeutta ole. Nuorena sitä sentään vielä saattoi kuvitella elämästään jotakin ja pystyi tekemään valintoja. Aikuisiässä ei yksinkertaisesti ole enää kanttia aloittaa alusta. Keskiluokkaistuminen ja juurtuminen vaativat veronsa, eikä mielikuvitus enää laukkaa niin kuin nuorena. Aikuisilta on kuvitteleminen kielletty.

Se onkin suurin syy sille, miksi Tapani ja Essi eivät puhu toisilleen juuri mitään henkilökohtaista. Tapani olisi aivan liian huolehtivainen ja vainoharhainen, jos Essi kertoisi poikaystävistään tai muista sellaisista. Essin menestys tai menestyksettömyys koulussa ei juuri kiinnosta Tapania, ja hänen mielestään on tytön oma asia, miten tämä koulun hoitaa. Tapania kiinnostaa ainoastaan se, voiko hänen lapsensa hyvin ja elääkö tämä hyvän elämän.

Tapani katsoo Raijan kuvaa ennen kuin lähtee ovesta ulos. Taivaalta tulee vettä kuin esterin ahterista. ”Noh, kylmää suihkuahan tässä tarvittiinkin”, hän ajattelee, kun pyöräilee työpaikkaansa kohti. Kello on kymmentä yli kuusi, ja Tapani on perillä bussivarikolla. Hän on töissä bussikuskina nyt jo kolmattatoista vuotta.

 

Laukkanen nauraa litimärän Tapanin muistuttavan hämmästyttävässä määrin hänen lapsuudenkodistaan karannutta ajokoiraa. ”Ajokoirahan minä olenkin”, Tapani sanoo ja kaataa kahvia Essin kuvan koristamaan mukiinsa.
Tapani sai mukin joululahjaksi Essiltä, kun tämä oli kymmenen. Essistä muki on nykyään ”noloin esine ikinä”, mutta Tapanista se on hieno. Kuvassa Essillä on Raijan kutoma villapaita ja laskiaisriehan omenoiksi punaamat posket. Essi ei antanut Tapanin käyttää kuppia kotona, joten Tapani toi sen töihin. Jos joku joskus yritti sitä lainata, Tapani pääsi aina sanomaan, että ”näpit irti mun tytöstäni”.

Luukkosen hirnunta saattelee Tapanin sosiaalitilan puolelle. Hän ripustaa vaatteensa kuivumaan vaatekaapin metalli­oven päälle. Ovi jää lukitsematta, mutta eipä siellä varastettavaa ole, Tapani ajattelee. ”Jos joku vie minun vanhat vaatteeni, niin sitten sillä on varmaan niille käyttöä.”

Tapani on yksinäinen ja tietää sen itsekin. Raijan kuoleman jälkeen hän ei ole naista sylissään pitänyt. Olisi siihen ollut työntyjiä, jopa kiusaksi asti. Varsinkin aluksi, kun uutinen Raijan kuolemasta levisi jokaiseen taloyhtiön talouteen. Leskirouvat siitä vasta innostuivat ja alkoivat myötätuntoisina ja osaaottavina kantaa Tapanille ja Essille karjalanpiirakoita, voisilmäpullia ja kaalilaatikoita, tarjota siivousapua, seuraa ja neuvoja.

Suru oli jo itsessään niin raskas kantaa, että se meinasi viedä hengen, mutta täysin vieraiden naisten työntyminen kaiken keskelle tuntui ajoittain vielä murhettakin pahemmalta. Sellaisen avuliaisuuden vastaanottaminen tilanteessa, jossa ei meinannut omaa tytärtäkään jaksaa, oli ylivoimaista ja olisi jatkuessaan voinut aiheuttaa vaikka minkälaisen rähäkän.

Nyt salama iski leskirouviin Essin toimesta. Eräänä päivänä vierailut vain loppuivat. Tapani oli helpottunut, mutta syy selvisi hänelle vasta puolta vuotta myöhemmin yhtiökokouksessa. Essi oli haistatellut ja haukkunut joka ikisen naisen niin ikävillä nimityksillä, että on suoranainen ihme, ettei yksikään heistä kuollut järkytykseen.

Tapani harppoo autolle. Kalustoa uusitaan säännöllisin väliajoin, mutta mikä siinäkin lienee, että viisi vuotta vanha auto on nykyisin jo vanha. Ennen auto oli vanha vasta, kun se oli palvellut sekä isän että tämän keski-ikään ehtineen pojan. Tapani kutsuu bussia Rosinanteksi, sillä järkensä ritariromaaneja lukemalla menettänyt Don Quijote on ollut kouluajoista asti hänen lempihahmonsa. Hourupäinen vääryyttä vastaan taistelija ja sorrettujen puolustaja, jonka kuvitelmille ihmiset nauravat.

Tapanin linjalla matkustaa päivittäin monta Don Quijoten sukulaista. He eivät ehkä luule tuulimyllyjä jättiläisiksi, mutta heidän harhansa ovat kaikille muille aivan yhtä merkillisiä ja heille itselleen aivan yhtä tosia. Yleensä ongelmia linja-autossa aiheuttavat kuitenkin aivan muut. Ne ovat ne niin sanonut kunnon ihmiset.

”Se on menoa nyt”, Tapani huikkaa Laukkaselle ja käynnistää auton.

Kännykän herätys ehtii soida pitkään ennen kuin Essi edes liikahtaa. Lopulta hän ojentaa kätensä unen sisältä ja sulkee muistutuksen. Sitten hän raahautuu vessaan, avaa hanan ja istuu pöntölle. Hän valuttaa kylmää vettä hanasta, viskoo sitä naamalleen ja antaa samalla itselleen illuusion siitä, että kooma loppuu. Hän on nukkunut vain muutaman tunnin eikä voi mitenkään raahautua ihmisten ilmoille.

Essi jatkaa nukkumista kahteen saakka. Hän laittaa kahvin tippumaan ja Radio Helsingin soimaan. Essi tanssahtelee kämpässä ja katsoo itseänsä samanaikaisesti peilistä. Onpa krapulaisen näköinen, Essi ajattelee ja menee saman tien pikasuihkuun. Vesi liuottaa unta aivoista ja raikastaa nuutuneen ruumiin, mikä on hyvä, sillä Essi haluaa häätää kankkusen tiehensä.

Pekka Streng laulaa lehtevistä puista ja perennoista. Aurinko leikkii ikkunan takana olevassa puussa. Seinälle heijastuvaa varjoteatteria voisi tuijottaa vaikka kuinka pitkään, mutta Essi aloittaa meikkaamisen ja hörppii samalla kahviaan. On ihmeen ihana syyspäivä, eikä mikään voita aamu­savuja terassilla. Onneksi faija ei ole kotona, Essi tuumii ja kaivaa tupakat laukustaan. Essin isä ei tiedä, että Essi polttaa – jostain syystä Essi ei vain voi tupakoida isänsä nähden, vaikka muuten polttaa missä tahansa.

Tällaiset päivät ovat parhaita, hän ajattelee tumpatessaan tupakkansa. Ei ole kiirettä minnekään, ei mitään pakollista tekemistä. Hän juo vielä kaksi kuppia kahvia, valitsee  tyhmistä vaatteistaan vähiten tyhmimmät ja suuntaa ulos.

Naapurin pieni koira alkaa haukkua ikkunassa, kun Essi pamauttaa alaoven kiinni. Essi pitää eläimistä mutta ei naapurin terrieristä, joka jostakin syystä on vihannut Essiä pennusta saakka. Ilma on omituisen leuto, aivan kuin vuosisadan kesä olisi muutaman kolean päivän jälkeen päättänyt sittenkin jatkua.

Essillä ei olisi mitään sitä vastaan. Kesä oli ankeaa kesätyötä lukuun ottamatta täydellinen. Essin isä Tapani oli neljä viikkoa lomalla ja lähti mökille kuten aina. Ensimmäistä kertaa Essi sai jäädä kaupunkiin. Ei varmasti olisi saanut, jos Tapani olisi tiennyt, ettei Essi ollutkaan töissä kuin kaksi ensimmäistä lomaviikkoa.

Essi ottaa pyöränsä ja kiroilee, kun huomaa takarenkaan olevan tyhjä. Hän ei todellakaan aio kävellä, joten kolistelee menemään takarenkaasta piittaamatta.

 

Heikki ajaa valkoisella pakettiautollaan Koskelan sairaalan pihaan. Hän on töissä vanhusten ruokakuskina ja kuljettaa päivittäin yksittäispakattuja koti­aterioita vanhuksille. Ateriat haetaan Helsingin kaupungin sairaaloista ja ne viedään koteihin yksi kerrallaan. Jos hyvä tuuri käy, ruoka on vielä lämmintä, kun se ehtii asiakkaalle asti. Osa joutuu tyytymään kylmiin ruokiin, koska aikataulu on usein armoton.

Heikki vihaa kiirettä mutta pitää vanhuksista. Hän ihailee niitä, jotka huokuvat viisautta ja elämänkokemusta. Heikki jää usein kuuntelemaan asiakkaiden juttuja. Viiden minuutin visiitin aikana saatetaan käydä läpi kolme sukupolvea ja sodat päälle. Pikakelauksella. Sitten tarjotaan kahvia, pullaa ja vanhoja valokuva-albumeita. Ja olisi mukavaa, jos herra ruoka­kuski haluaisi maistaa vielä lohipiirakkaa, se on tyttäreni tekemää, tytär on nykyään naimisissa eikä jaksa käydä tällaista vanhaa höppänää tapaamassa, ja niin edelleen.

Paljon mahtuu puhetta yksin elävään vanhaan ihmiseen. Sitä Heikki aina välillä miettii, miten ne kaikki sanat oikein mahtuvat sinne papiljottien kihartaman ja ohkaiseksi käyneen tukan alle. Useinkaan Heikki ei ehdi jäädä kuuntelemaan horinoita, aikataulu ei anna periksi. Jos kierroksella jää jonnekin puhumaan kahta lausetta pidemmäksi, on esimiehelle ehtinyt sinä aikana tulla keskimäärin seitsemän valituspuhelua.

Heikki ja hänen esimiehensä tietävät, että vanhuksille ruokakuski voi olla ainut linkki ulkomaailmaan koko päivänä. Siksi monet suhtautuvat Heikkiin kuin pikkulapset joulupukkiin.

”Turha tätä on itkeä. Tässä hommassa pätee ihan samat liiketalouden lait kuin missä tahansa muualla. Sinä viet ruuat, ja ystäväpalvelusta voi tilata juttuseuraa”, pomo muistuttaa.
Ystäväpalvelusta! Heikki ajattelee äitiään. Ei äiti kyllä ikinä mistään ystäväpalvelusta seuraa tilaisi.

Visiitit vanhusten kodeissa ovat kuin lyhytelokuvia äärettömästä yksinäisyydestä. Vanhuksille Heikki on todellinen olento eikä vain muisto menneestä elämästä. Tullessaan ruuan kanssa Heikki puhkaisee reiän hiljaisuuteen ja päästää vuosikymmeniä seisseen ilman ulos. Heikki sukeltaa muistojen sekaan, kulkee parin villalankamaton matkan entisten aikojen halki. Huoneistoissa mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin: 60-lukua henkivät tapetit, mustat nahkasohvat, joihin on pinttynyt tupakanhaju, huonolla maulla maalatut luontomaalaukset seinillä, perintönä saatu kaappikello.

Niissä asunnoissa tuoksuu kuolema tai pikemminkin sen odotus. Vanhukset istuvat ja odottavat. Anteeksiantoa, uutta mahdollisuutta, ihmistä, jolle voisi puhua ahdistuksestaan… Heikki tietää kaiken tämän, ja juuri siksi hän ei halua tietää enempää eikä kiintyä vanhuksiinsa liikaa. On turha kusettaa itseään: kyse on kuitenkin vain ruuan jakamisesta. Omat asiansa Heikki pitää erillään.

Viime keväänä Heikki näki kuolleen ihmisen ensimmäistä kertaa. Hän oli jo reitin loppupäässä, toiseksi viimeisellä pysäkillä. Heikki kipusi rappuset viidenteen kerrokseen ja koputti kaksi kertaa Leifin oveen, minkä jälkeen hän asteli sisään.

Leif piti aina oveaan auki. Astuessaan hänen valtakuntaansa vierailija näki aina saman näyn: hymyilevän miehen istumassa koinsyömässä nojatuolissaan tupakka suussa, katsomassa amerikkalaisten sitcom-sarjojen uusintoja ja nauramassa hullua nauruaan. Havahduttuaan vieraan saapumiseen Leifin möreä ääni sanoi ”morjensta”, ja sitten kutsuttiinkin jo peremmälle. Tällä kertaa kutsua ei kuulunut, ja kämpän koleasta hengestä aisti jo, mitä oli tapahtunut.

Leif oli viinamäen miehiä, ja juominen oli vienyt suvun miehistä ainakin puolet, joten ei ollut ihme, että Leifinkin maksa pamahti ennen pitkää. Yleensä ryyppääminen alkoi jo aamukahdeksalta, heti Radio Suomen säätiedotuksen jälkeen. Ryyppyseurana Leifillä oli radio, televisio, pornolehtiä ja kaunokirjallisuutta.

Heikki ei ikinä ymmärtänyt, miksi Leif kuunteli säätiedotuksia, kun ei koskaan poistunut kotoaan. Tuntui kuin tämä olisi rytmittänyt koko elämänsä säätiedotusten mukaan. Kun kello oli viittä minuuttia vaille tasan, Leif keskeytti kaiken tekemisen, laittoi radion päälle ja istuutui tuoliinsa odottava katse kasvoillaan.

Säätiedotuksia kuunnellessaan Leifin maailmassa ei ollut mitään muuta kuin ne monotoniset numerot ja rannikkoasemien ja paikkakuntien nimet, joita toistettiin joka ikinen tunti täysin samankuuloisina mantroina. Heikistä tuntui aina siltä kuin Leif olisi jopa toivonut, että radiosta tulisi ilmoitus siitä, kuinka tulva on vallannut Helsingin kadut ja kymmenet­tuhannet jääneet kodittomiksi.

Kaikki kodin ulkopuoleiset asiansa Leif oli ulkoistanut, viinan­hakureissut, pankkiasiat, ruokatoimitukset. Heikistä tuntui, että hän tiesi Leifin elämästä aivan liikaa. Toisaalta kyllähän sitä juopoista vanhuksista ehtii oppia kaikenlaista, kun viiden minuutin kohtaamisia kertyy parin vuoden aikana tarpeeksi monta.

Heikki muistaa yhä elävästi, miltä tuntui seistä Leifin ruumiin vieressä. Hän tunsi ilman läpi, miten ihmisestä oli kadonnut kaikki elävä ja jäljellä oli pelkkä kuori. Viiteen minuuttiin Heikki ei voinut tehdä muuta kuin hokea erilaisia kirosanoja ja pyöriä ympyrää. Hän meni ulos ja poltti muutaman tupakan, soitti sitten pomolleen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun pulssi oli laskenut hieman ja ajatuksista alkoi saada  otetta, Heikki päätti, ettei hänen kannata ajatella asiaa sen kummemmin vaan jatkaa tyynesti eteenpäin.

Ruoka-annoksia lastatessaan Heikki kuulee juorun, että kahta ruokapalvelun työntekijää epäillään 90-vuotiaan vanhuksen ryöstöstä. Irma kauhistelee tapausta ja sanoo sen olevan heille hirvittävän huonoa mainosta.

Irman hiukset punertuvat auringon säteistä, kun tämä steppaa porrastasanteella katsomassa, kun Heikki nostelee ruokaa autoonsa. Heikki yrittää hoitaa hommansa niin, että saattaa lepuuttaa sil­miään Irman kiihtymyksessä. Irmassa on, mitä katsoa ja kuunnella. Irmaa suorapuheisempaa naista Heikki ei ole tavannut.

”Onhan niitä huhuja aiemminkin ollut, muistatko sä, kun keväällä tuli koillisesta piiristä yhteydenottoja kadonneiden lompakoiden vuoksi? Eiks se ollu niin, että ne lompakot paria poikkeusta lukuun ottamatta sitten kumminkin löyty niitten vanhusten omista kätköistä? Mut tää on ihan eri kaliperin juttu. Tätä ei voida pistää dementian piikkiin… Hei hyvää päivää jos tänne on pesiytynyt porukkaa, jotka käyttää hyväkseen vanhusten heikkoa kuntoa…”

Irma puhuu ja puhuu. Heikkiä hymyilyttää. Irman ääni nousee ja laskee työkengistä kuuluvan kopinan tahtiin. Heikin tekisi mieli pyytää Irmaa elokuviin tai jonnekin, mutta ensin pitäisi saada selville, joko sillä on mies. Varmaan on, Heikki ajattelee, ei tuollainen voi vapaanakaan olla.

”Tuuthan sä tänään pelaamaan?” Irma huikkaa, kun Heikki on jo kapuamassa autoon.

”Pelaamaan mitä?”

”Sitä jalkapalloo”, Irma nauraa. ”En olis uskonu, miten hauskaa futis voi olla, enkä varsinkaan, että mä sitä joskus harrastaisin. Kunto kasvaa ja kivaa on, eikä tartte yksin kotona istua napaa kaivelemassa.”

Heikki ei ole uhrannut ajatustakaan työporukan puulaakijalkapalloinnostukselle, mutta sen kummempia ajattelematta hän lupaa ilmestyä kentän laidalle vähän ennen seitsemää.

Kun Aila lähtee töistä, hän on niin väsynyt että meinaa nukahtaa bussipysäkille. Työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Aamukahdeksalta oli kehityskokous, johon osallistuivat koko opettajakunta, rehtori, talonmies ja turvallisuusvastaava eli Aila sekä hänen sijaisensa.

Aila ei ole kokousihmisiä, hänestä monituntiset kokous­maratonit pitäisi lailla kieltää. Kun ahteri puutuu, niin ajatus puutuu, tapasi mummo sanoa, ja Aila on huomannut, että se pitää täsmälleen paikkansa. Kun ympärilleen katsoo, niin huomaa kyllä, että suurin osa suurista yhteis­kunnallisista päätöksistä syntyy puutumuksen tilassa.

Uusi rehtori on pätevän ja miellyttävän oloinen nuori mies, mutta Aila tietää kokemuksesta, että vasta arki punnitsee osaamisen ja joukkueenjohtokyvyt. Kokoushuoneessa on helppo päteä, mutta kun taloudelliset realiteetit, flunssakierteet, homeongelmat, niskassa roikkuvat vanhemmat, riitaiset opettajat ja jatkuvia ongelmia aiheuttavat nuoret alkavat kasata pinoa rehtorin niskaan – vasta sitten miehestä oikeasti otetaan mittaa. 

Ensimmäinen linja-auto, jolla Aila pääsisi kotiin, on tupaten täynnä. Aila päättää jäädä odottamaan seuraavaa, hieman toista reittiä kiertävää bussia. Matka kestää vähän kauemmin, mutta itse asiassa bussi menee lähemmäs Ailan kotia, mikä on hyvä. Tänään ei hyötyliikuntakaan maistu.

Aila sulkee silmänsä ja antaa leppeän syystuulen silitellä kasvojaan. Pysäkillä seisovista ihmisistä moni puhuu puhelimeen, tuskin kukaan toisilleen. Kaikenlaisia asioita ihmiset julkisilla paikoilla puhuvatkin, Aila ajattelee. Heti kännykkävallankumouksen jälkeen tuli yleiseen jakoon kaikki parisuhde­ongelmista viikonlopun sekoilujen kautta paksunsuolen tulehduksiin.

Aila ei muitten aikana kännykkään puhu eikä muutenkaan paljoa. Heikin ja siskon kanssa joskus, mutta sellaista lyhyttavaraa sekin on, kun jonnekin selkäytimeen on jäänyt vanhempien jankutus siitä, että puhelimeen ei jäädä asumaan. ”Asiat hoidetaan, mutta juoruaminen jätetään pesutupaan.”

Joukko Ailan koulussa olevia nuoria kulkee kadun toisella puolellaan pussikaljoineen ja cd-soittimineen. Rantaan ne ovat varmaan menossa. Lämpimän kesän jälkeinen sisätiloihin asettuminen ottaa aikuistakin voimille, saati sitten nuorta ihmistä. Koulussa on paljon hyviä asioita, ja ilman sitä moni nuori elämä suistuisi täysin raiteiltaan, mutta on siinä paljon vikaakin.

Aila haluaisi tavata ihmisen, joka keksi kaiken sen paikallaan istuttamisen. Työtä ne nuoret pitäisi opettaa tekemään, ruokaa laittamaan, halkoja pilkkomaan, pyykkiä pesemään, puutarhaa hoitamaan, taloa korjaamaan ja sairaita auttamaan. Ja siinä sivussa sitten sitä sivistystä ja tietoakin sopisi päähän valuttaa.

Musiikki jymisee kadulla, nuorten puheessa on riehakasta uhoa ja pidättelemätöntä iloa.  Nuoruus on kuin neula, joka työnnetään keski-ikäisen  aivoihin. Terveellinen akupunktio suoraan muistikeskukseen. Oma nuoruus on syytä pitää mielessä. Ettei ala muumioitumaan ennen aikojaan.

Jos joku olisi sanonut, että siinä täydellisen uupumuksen hetkellä Aila Salminen seisoo suuren elämänmuutoksen kynnyksellä, olisi Aila ollut viimeinen, joka moista meediota olisi uskonut. Aila nousee linja-autoon mennäkseen kotiin. Leimaa lippunsa ja lysähtää istumaan lähellä kuljettajaa olevalle vapaalle paikalle ja nukahtaa jo ennen seuraavaa pysäkkiä.

Tapani ei osaa sanoa, mistä tunne tulee – puun takaako vai mistä – mutta yhtä kaikki se jysähtää hänen lävitseen sinä hetkenä, kun hän näkee naisen nousevan autoon. Nainen ei katso häneen päinkään, mutta niin vain Tapanin sydän pamauttaa nyrkkinsä rintalastaan sellaisella voimalla, että Tapani saa hirvittävän yskänkohtauksen ja naisen jäljessä autoon nouseva nuori mies kysyy, onko kuljettaja ajokunnossa vai tilataanko ambulanssi.

Koko ajomatkan Tapani katselee liikenteen lisäksi sopivasti hollilla istuvaa naista peilin kautta. Nainen nukkuu poski lasia vasten, eikä Tapani tiedä, mikä häntä siinä niin kovasti hellyttää. Naisen kädet ovat sylissä vihertävän takin päällä ja hiukset uni on liimannut hänen kasvoihinsa. Ne ovat siinä kuin odottamassa, että joku pyyhkäisisi ne sivuun.

Jokaisella pysäkillä Tapani pelkää naisen havahtuvan unesta, nousevan paikaltaan ja poistuvan autosta, katoavan ihmisvilinään ja häviävän lopullisesti Tapanin näkö­kentästä. Tapani ihmettelee itseään. Hänellä ei ole ollut tilauksessa minkäänlaista ihmissuhteen tapaistakaan, eikä hän tiedä naisesta mitään. Tämähän saattaa olla naimisissa, miestenvihaaja tai kuulua vaikka sellaiseen lahkoon, jossa linja-autonkuljettajat ovat paholaisesta seuraavia.

Se, että ruuvi saattaa katketa ja kokonaan irrota, kun sitä tarpeeksi kiristetään, on Tapanille aivan yhtä selvää kuin se, ettei hän ole mikään unelmien poikamies. Elämäänsä suhteellisen tyytyväisenä ihmisenä ja osaansa tyytyneenä miehenä Tapani ei käsitä itseään eikä varsinkaan jyskettä sisällään. Olohan on kuin rippikoulukesänä, kun ensimmäistä kertaa pääsi tyttöä puristamaan kädestä.

Nainen nukkuu pysäkiltä pysäkille, ja jokaisen pysäkinvälin Tapani käy keskustelua itsensä kanssa siitä, onko hän seonnut vaiko enemmän järjissään kuin monina horroksessa viettäminään vuosina.

Heikki hölkkää kuulokkeet korvissa kohti urheilukenttää. Hänen piti käydä ostamassa urheiluasukin tätä varten. Onneksi Uffin valikoimista löytyi sopiva kohtuuhintaan. Heikki ei muista, milloin olisi viettänyt illan urheillen. Saattaa hyvinkin olla, että viimeksi lukiossa.

Sairaalan kohdalla Heikki on jäädä linja-auton alle. Jos kuski ei olisi saanut jalkaa jarrulle, ei Heikistä olisi jäänyt jäljelle muuta kuin uusi urheilupuku. Kuski huudattaa tööttiä ja näyttää akvaariosta tuijottavalta säikähtäneeltä kalalta. Heikki nostaa kätensä antautumisen merkiksi. Hän on aina ollut sitä mieltä, että urheilu on vaarallista.

Essi kaivaa puhelimen laukustaan. Hän ehti jo toivoa, että se olisi Timo, Essin edellisviikolla entiseksi muuttunut poikaystävä, mutta ei. Se on Essin isä. Jo kolmannen kerran peräkkäin. Essi ei vastaa. Hänen akkunsa on melkein lopussa, eikä hän aio tuhlata sitä isän kanssa puhumiseen. Hänen on puhuttava Timon kanssa. Hän tarvitsee e-pillerinsä, ja hän tarvitsee ne nyt. Timon on pitänyt tuoda ne Essille kouluun, mutta siellä ne ovat edelleen, Timon yöpöydän laatikossa.

Hetkeen Aila ei käsitä missä hän on. Mies seisoo kumartuneena hänen puoleensa ja kysyy, jaksaisiko hän herätä.

”Päätepysäkki olisi nyt sitten tässä.”

Kun mies näkee, että Aila herää, hän vetäytyy kohteliaana kauemmas.

”Voi hyvänen aika!” Aila parahtaa. ”Nythän minä vasta kävelemään joudunkin!”

Kuski esittelee itsensä, katsoo silmiin ja sanoo olevansa Tapani, sanoo työvuoronsa päättyneen ja ajavansa auton tallille.

”Kyllä minä sinut kotiin vien, kun vaan sanot, että minne.”

Aila alkaa ensin estellä, ei hän haluaisi sellaista vaivaa aiheuttaa, mutta kääntääkin kesken kaiken kelkkansa.

”Kiitos tarjouksesta, kyllä mulle kyyti kelpaa. Taitaisin muuten joutua taksin tilaamaan. Ja Aila, minä olen muuten Aila.”

”Onko tullut syötyä koko päivänä?” Tapani kysyy, ja Aila tunnustaa joutuneensa olosuhteiden pakosta sämpylä- ja pullalinjalle.

”No ei ole ihme, jos väsyttää”, Tapani sanoo. ”Mitäs jos kyydin lisäksi tarjoaisin sinulle illallisen?”

Aila ei muista, milloin olisi hämmästynyt sillä tavalla. Sillä hetkellä, kun linja-autonkuljettajan kysymys tömähtää hänen tajuntaansa, hän tietää, miltä piilokameraan joutuneista ihmisistä tuntuu. 

Aila katsoo miestä, ja Tapanin hymy tekee miehen silmäkulmiin nauruvekit. Aila huomaa nyökkäävänsä, vaikka hänen aivojensa ratas­pyörät kirskuvat ja jarrupalat käryävät ja vaikka hän tietääkin, miltä hän näyttää työpäivän ja yksinäisyytensä jäljiltä.

”Jos näissä vaatteissa kelpaan seuraksi, niin sitten. Syötävä on joka tapauksessa.”

Mies ilahtuu niin, että Ailakin sen ilahtumiseksi tunnistaa. Ja kummallisesti sellainen tarttuu ihmisestä toiseen. Ailaa ei väsytä enää lainkaan. Hän on ällistynyt ja iloinen. Tätä ei kyllä usko kukaan, Aila ajattelee ja katsoo Tapania, joka kääntää ketterästi suurikokoisen auton pienellä kääntöpaikalla. Minulla on treffintapaiset.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Tess

Syyshäihin kuokkimaan suuntaava Pauliina kääntää juhlavaihteen silmään – lue jatkiksen toinen osa!

Hurraa! Luulen, että olen onnellisin nainen maan päällä, kun aviomieheni on palannut elämäänsä, kun hän jätti minut 2 vuotta ja 7 kuukautta, ja opetin, että hän oli poissa koko ajan, kunnes tohtori Okpa tuli avuksi. Olen onnellinen tänään, koska tohtori Okpa, joka voin sanoa, että hän on enemmän tai vähemmän jumala minulle, koska en koskaan opettanut voisin saada mieheni takaisin, mutta tohtori Okpa teki hienoa työtä, jota en koskaan opettanut 24 tunnin välein. Haluan käyttää tätä...
Lue kommentti