Me Naiset
|
Eppu Nuotio

Ailaa vaivaa yksinäisyys, kun aikuinen poika Heikki menee menojaan. Tapanin vaimo on kuollut ja yhteys teini­tyttäreen Essiin hukassa.

Aila Salminen voittaa bingossa kahden hengen Tallinnan-risteilyn mutta ei tiedä, olisiko iloinen vai ei. Voitosta kun seuraa heti kysymys siitä, kenet ottaisi mukaansa.

Kahden hengen risteily! Miksei vaikka hemmottelupäivä yhdelle jossakin kylpylässä? Ailan koulun naisopettajat menivät edellis­keväänä porukalla sellaiseen, ja juttua riitti moneksi viikoksi. Hoitoja oli ollut vaikka minkälaisia: elvyttäviä, rentouttavia, uudistavia, voimistavia. Vaikka syksy on vasta aluillaan, Aila tuntee tarvitsevansa sekä elvytystä että uudistusta. Olo on kumman vetämätön.

Soittaisinko Heikille, Aila pohtii seisoessaan lahjakortti kädessään bingohallin edessä ja ottaessaan vastaan onnitteluja tutuilta ja tuntemattomilta, mitä ilmeisimmin ostoskeskuksen bingohallin vakioasiakkailta. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Niin se on, että jotkut vaan syntyvät voittajina”, viiksekäs mies sanoo ja iskee silmää. ”Minä lyöttäytyisin mieluusti sinun kanssasi samaan lottoporukkaan.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aila sanoo, ettei lottoa, ja lähtee kävelemään kotiin. Mies huutaa vielä peräänkin, pyytää karaokeen viereiseen baariin, mutta Aila ei viitsi edes vastata. Hän ei laula karaokea eikä lottoa. Ei ole lotonnut kuin kerran elämässään, ja silloin kupongissa oli viisi oikein ja Aila ehti jo ajatella pääsevänsä vihdoinkin Kreikan-lomalle, mutta voitto-osuus olikin alle kolmekymmentä euroa. Ei siinä kummoista laskupäätä tarvittu käsittämään, että ennemmin salama iskee varpaisiin kuin lottovoitto osuu kohdalle.

Taivaalla seilaa tumma pilvi­rintama. Aila sujauttaa lahjakortin laukkuunsa siltä varalta, että alkaa sataa. Sade olisi muutenkin paikallaan, sillä mustikkasato oli ollut ennätyskuivan kesän vuoksi ollut aivan onneton. Puolukoita Aila on jo tältä vuodelta kerännyt sen, minkä aikoo kerätä. Ei yksi ihminen niin suuria määriä saa syötyä.

Ailan poika Heikki ei pidä puolukoista. Hän sanoo, että kyse on rakenneongelmasta. Puolukat tirskahtavat suussa ikävästi, ja sitä Heikki ei siedä. Sama juttu mustikoiden ja mansikoiden kanssa, mutta mansikoissa selityksenä on liika karvaisuus. Sieniä Heikki ei myöskään syö, mutta niitä Aila kerää silti. Hän kuivattaa osan, pakastaa osan ja syö osan saman tien. Suppilovahveroista tehty kermainen sienikastike ja perunamuusi on liki pitäin parasta, mitä Aila tietää.

Tallinnassa Aila on käynyt viimeksi sinä vuonna, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Niistä ajoista se on kuulemma kokonaan muuttunut. Turisteja virtaa joka puolelta maailmaa, ja kadut ovat täynnä merkkiliikkeitä ja McDonald’seja. Risteily on voimassa vuodenvaihteeseen asti, joten sitä ennen olisi mentävä, vaikka joku viikonloppu ennen joulua. Voisi ostaa villatakit itselle ja pojalle joulu­lahjaksi ja tuoda muutaman pullon vahvaa viinaa varastoon. 

Heikki täyttää lokakuussa kaksikymmentäseitsemän. Ailasta on ihme, että hänellä on liki kolmekymppinen poika, vaikka hän ei itse ole edes neljääkymmentäviittä. Yksinäinen äiti ja poika, jolla ei ole koskaan ollut  pidempiaikaista tyttöystävää. Tai ei ainakaan sellaista, jonka olisi esitellyt äidille.

Aila oli seitsemäntoista ja lu­kion toisella luokalla, kun hän sai Heikin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja yksinhuoltajuus oli harvinainen käsite niihin aikoihin. Abortti ei tullut kysymykseenkään, ja valhe Neitsyt Marian toisesta tulemisesta ei olisi tainnut mennä kenellekään läpi.

Olihan se melkoinen skandaali, pienessä kaupungissa. Ailan vanhemmat olivat kauhuissaan. Tai oikeastaan isä oli raivoissaan ja äiti ahdistunut. Naapureita Salmisten romahtanut maine taisi loppujen lopuksi ilahduttaa. Salmisten uutta Audia, tiilitaloa järven rannalla ja kahdesti hymytyttöpatsaan saanutta Ailaa kun oli äidin mukaan kadehdittu jo vuosikausia.

Kaikki sipisivät ja supisivat ja arvuuttelivat lapsen isää. Mutta Aila ei kertonut kenelläkään ja suoritti lukion loppuun ilta­koulussa, samaan tahtiin luokkatovereittensa kanssa. Sai lakin ja lähti. Aila halusi ekonomiksi, mutta opiskelusuunnitelmat menivät uusiksi pariinkin kertaan. Yksinhuoltajana oli pakko hankkia leipää pöytään. Nyt Aila on ollut jo monta vuotta lukiossa töissä.

Bingoon tuli lähdettyä naapurin houkuttelemana, mutta ei sitten enää eteenpäin yksille, pizzalle ja tanssimaan. Kotiovella Aila muistuttaa itseään soittaneensa kolme viime kertaa peräkkäin Heikin suuntaan. Nyt on kaikkien laskujen mukaan Heikin vuoro kysyä äidiltään, miten tämä jakselee ja mitä kuuluu.

Aila laittaa lahjakortin puhelinpöydän laatikkoon ennen iltateen keittämistä ja menee parvekkeelle istumaan. Sade menee tälläkin kertaa ohi, ilta-aurinko punaa piha­maan, vastapäiset talot ja telineessä toisiinsa nojailevat polkupyörät, kaksi koiranulkoiluttajaa ja vauvan vaunuja parvekkeella heiluttavan naisen.

Aila on kuullut lapsen itkun monena kesäiltana ja arvaa vauvan ja nuoren äidin kummankin kärsineen kuumasta kesästä, pienestä uunimaisesta asunnosta ja valvotuista öistä. Aila muistaa vielä, millaista se oli. Olla yksin itkevän lapsen kanssa, kun kaikki kaverit viilettivät pitkin kaupungin aina vain kuumemmiksi käyviä katuja.

Työkavereissakaan ole ketään sellaista, jonka kanssa voisi jakaa hytin, Aila ajattelee ja juo samalla teetään. Ailan siskokin asuu Kemissä eikä liiku sieltä etelään muuten kuin lentäessään Espanjaan. 

 

Tapani herää aamulla kello 5.30 ja laittaa kahvit porisemaan. Hän muistelee viime yön unia. Yhdessä unessa ilma oli muuttunut purppuranväriseksi ja tutut talot ja puistot olivat muualla kuin ennen. Unessa Tapani tarkkaili sanojaan ja tekemisiään itsensä ulkopuolelta, kuin katsoisi elokuvaa. Sen jälkeen hän näki unta edesmenneestä vaimostaan. He kävelivät jossain Helsingin puistossa eivätkä puhuneet mitään. He pitivät toisiaan kädestä ja kävelivät kohti merta.

Aina kun Tapani näkee unta Raijasta, hän toivoo, ettei uni loppuisi koskaan. Silti hän aina tietää mielessään, että tämä on unta, tämä ei ole todellista. Raija kuoli neljä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Huono tuuri ja liian kova vauhti tappoivat. Ja peura. Peura, joka oli liian nopea ja liian syvällä heinikon peittämässä ojanpenkassa, että sen olisi voinut huomata ajoissa ennen kuin se rysähti auton kylkeen. 

Tapanin mielestä Raija oli ja tulee aina olemaan hienoin emäntä, mitä maa on koskaan päällään kantanut. Kunnon nainen. Neljän vuoden aikana ei ollut kulunut päivääkään, etteikö Tapani olisi ajatellut Raijaa.

Silti Tapani ei kykene puhumaan Raijasta kovin usein Essin kanssa, koska ei tiedä, miten tämä reagoisi. 17-vuotiaan tyttären sanavarasto on supistunut sen yhden v-kirjaimella alkavan kokoiseksi. Essiä ottaa otsa­luuhun lukion käyminen ja elämä. Tapanilla on ollut kovia vaikeuksia kasvattaa Essiä, koska hän ei ole ikinä oppinut ymmärtämään naisia erityisen hyvin. Raija oli siinäkin mielessä poikkeus naiseksi, ettei Raijaa tarvinnutkaan ymmärtää. Raijalle riitti, kun Tapani oli olemassa ja piti kainalossa.

Tapani on yrittänyt painottaa Essille, omasta mielestään onnistuneesti, miten tärkeää on kunnioittaa itseään ja olla välittämättä muiden mielipiteistä tai ilkeistä kommenteista. Tapani tietää kuitenkin, ettei heillä loppujen lopuksi ole paljon yhteistä puhuttavaa. Mitä viisikymppinen, omiin mielensä muureihin ja toimintamalleihin jumahtanut mies voisi tajuta lukiolais­tytön ongelmista tai ahdistuksesta? Eipä paljoakaan.

Tapanista nuoruus oli mukavaa aikaa, eikä hän ole oikein koskaan käsittänyt sitä, mikä siinä nykynuoria niin paljon masentaa. Masentavampaa aikuisuus on. Siinä on valinnanvarat pistetty minimiin eikä valitusoikeutta ole. Nuorena sitä sentään vielä saattoi kuvitella elämästään jotakin ja pystyi tekemään valintoja. Aikuisiässä ei yksinkertaisesti ole enää kanttia aloittaa alusta. Keskiluokkaistuminen ja juurtuminen vaativat veronsa, eikä mielikuvitus enää laukkaa niin kuin nuorena. Aikuisilta on kuvitteleminen kielletty.

Se onkin suurin syy sille, miksi Tapani ja Essi eivät puhu toisilleen juuri mitään henkilökohtaista. Tapani olisi aivan liian huolehtivainen ja vainoharhainen, jos Essi kertoisi poikaystävistään tai muista sellaisista. Essin menestys tai menestyksettömyys koulussa ei juuri kiinnosta Tapania, ja hänen mielestään on tytön oma asia, miten tämä koulun hoitaa. Tapania kiinnostaa ainoastaan se, voiko hänen lapsensa hyvin ja elääkö tämä hyvän elämän.

Tapani katsoo Raijan kuvaa ennen kuin lähtee ovesta ulos. Taivaalta tulee vettä kuin esterin ahterista. ”Noh, kylmää suihkuahan tässä tarvittiinkin”, hän ajattelee, kun pyöräilee työpaikkaansa kohti. Kello on kymmentä yli kuusi, ja Tapani on perillä bussivarikolla. Hän on töissä bussikuskina nyt jo kolmattatoista vuotta.

 

Laukkanen nauraa litimärän Tapanin muistuttavan hämmästyttävässä määrin hänen lapsuudenkodistaan karannutta ajokoiraa. ”Ajokoirahan minä olenkin”, Tapani sanoo ja kaataa kahvia Essin kuvan koristamaan mukiinsa.
Tapani sai mukin joululahjaksi Essiltä, kun tämä oli kymmenen. Essistä muki on nykyään ”noloin esine ikinä”, mutta Tapanista se on hieno. Kuvassa Essillä on Raijan kutoma villapaita ja laskiaisriehan omenoiksi punaamat posket. Essi ei antanut Tapanin käyttää kuppia kotona, joten Tapani toi sen töihin. Jos joku joskus yritti sitä lainata, Tapani pääsi aina sanomaan, että ”näpit irti mun tytöstäni”.

Luukkosen hirnunta saattelee Tapanin sosiaalitilan puolelle. Hän ripustaa vaatteensa kuivumaan vaatekaapin metalli­oven päälle. Ovi jää lukitsematta, mutta eipä siellä varastettavaa ole, Tapani ajattelee. ”Jos joku vie minun vanhat vaatteeni, niin sitten sillä on varmaan niille käyttöä.”

Tapani on yksinäinen ja tietää sen itsekin. Raijan kuoleman jälkeen hän ei ole naista sylissään pitänyt. Olisi siihen ollut työntyjiä, jopa kiusaksi asti. Varsinkin aluksi, kun uutinen Raijan kuolemasta levisi jokaiseen taloyhtiön talouteen. Leskirouvat siitä vasta innostuivat ja alkoivat myötätuntoisina ja osaaottavina kantaa Tapanille ja Essille karjalanpiirakoita, voisilmäpullia ja kaalilaatikoita, tarjota siivousapua, seuraa ja neuvoja.

Suru oli jo itsessään niin raskas kantaa, että se meinasi viedä hengen, mutta täysin vieraiden naisten työntyminen kaiken keskelle tuntui ajoittain vielä murhettakin pahemmalta. Sellaisen avuliaisuuden vastaanottaminen tilanteessa, jossa ei meinannut omaa tytärtäkään jaksaa, oli ylivoimaista ja olisi jatkuessaan voinut aiheuttaa vaikka minkälaisen rähäkän.

Nyt salama iski leskirouviin Essin toimesta. Eräänä päivänä vierailut vain loppuivat. Tapani oli helpottunut, mutta syy selvisi hänelle vasta puolta vuotta myöhemmin yhtiökokouksessa. Essi oli haistatellut ja haukkunut joka ikisen naisen niin ikävillä nimityksillä, että on suoranainen ihme, ettei yksikään heistä kuollut järkytykseen.

Tapani harppoo autolle. Kalustoa uusitaan säännöllisin väliajoin, mutta mikä siinäkin lienee, että viisi vuotta vanha auto on nykyisin jo vanha. Ennen auto oli vanha vasta, kun se oli palvellut sekä isän että tämän keski-ikään ehtineen pojan. Tapani kutsuu bussia Rosinanteksi, sillä järkensä ritariromaaneja lukemalla menettänyt Don Quijote on ollut kouluajoista asti hänen lempihahmonsa. Hourupäinen vääryyttä vastaan taistelija ja sorrettujen puolustaja, jonka kuvitelmille ihmiset nauravat.

Tapanin linjalla matkustaa päivittäin monta Don Quijoten sukulaista. He eivät ehkä luule tuulimyllyjä jättiläisiksi, mutta heidän harhansa ovat kaikille muille aivan yhtä merkillisiä ja heille itselleen aivan yhtä tosia. Yleensä ongelmia linja-autossa aiheuttavat kuitenkin aivan muut. Ne ovat ne niin sanonut kunnon ihmiset.

”Se on menoa nyt”, Tapani huikkaa Laukkaselle ja käynnistää auton.

Kännykän herätys ehtii soida pitkään ennen kuin Essi edes liikahtaa. Lopulta hän ojentaa kätensä unen sisältä ja sulkee muistutuksen. Sitten hän raahautuu vessaan, avaa hanan ja istuu pöntölle. Hän valuttaa kylmää vettä hanasta, viskoo sitä naamalleen ja antaa samalla itselleen illuusion siitä, että kooma loppuu. Hän on nukkunut vain muutaman tunnin eikä voi mitenkään raahautua ihmisten ilmoille.

Essi jatkaa nukkumista kahteen saakka. Hän laittaa kahvin tippumaan ja Radio Helsingin soimaan. Essi tanssahtelee kämpässä ja katsoo itseänsä samanaikaisesti peilistä. Onpa krapulaisen näköinen, Essi ajattelee ja menee saman tien pikasuihkuun. Vesi liuottaa unta aivoista ja raikastaa nuutuneen ruumiin, mikä on hyvä, sillä Essi haluaa häätää kankkusen tiehensä.

Pekka Streng laulaa lehtevistä puista ja perennoista. Aurinko leikkii ikkunan takana olevassa puussa. Seinälle heijastuvaa varjoteatteria voisi tuijottaa vaikka kuinka pitkään, mutta Essi aloittaa meikkaamisen ja hörppii samalla kahviaan. On ihmeen ihana syyspäivä, eikä mikään voita aamu­savuja terassilla. Onneksi faija ei ole kotona, Essi tuumii ja kaivaa tupakat laukustaan. Essin isä ei tiedä, että Essi polttaa – jostain syystä Essi ei vain voi tupakoida isänsä nähden, vaikka muuten polttaa missä tahansa.

Tällaiset päivät ovat parhaita, hän ajattelee tumpatessaan tupakkansa. Ei ole kiirettä minnekään, ei mitään pakollista tekemistä. Hän juo vielä kaksi kuppia kahvia, valitsee  tyhmistä vaatteistaan vähiten tyhmimmät ja suuntaa ulos.

Naapurin pieni koira alkaa haukkua ikkunassa, kun Essi pamauttaa alaoven kiinni. Essi pitää eläimistä mutta ei naapurin terrieristä, joka jostakin syystä on vihannut Essiä pennusta saakka. Ilma on omituisen leuto, aivan kuin vuosisadan kesä olisi muutaman kolean päivän jälkeen päättänyt sittenkin jatkua.

Essillä ei olisi mitään sitä vastaan. Kesä oli ankeaa kesätyötä lukuun ottamatta täydellinen. Essin isä Tapani oli neljä viikkoa lomalla ja lähti mökille kuten aina. Ensimmäistä kertaa Essi sai jäädä kaupunkiin. Ei varmasti olisi saanut, jos Tapani olisi tiennyt, ettei Essi ollutkaan töissä kuin kaksi ensimmäistä lomaviikkoa.

Essi ottaa pyöränsä ja kiroilee, kun huomaa takarenkaan olevan tyhjä. Hän ei todellakaan aio kävellä, joten kolistelee menemään takarenkaasta piittaamatta.

 

Heikki ajaa valkoisella pakettiautollaan Koskelan sairaalan pihaan. Hän on töissä vanhusten ruokakuskina ja kuljettaa päivittäin yksittäispakattuja koti­aterioita vanhuksille. Ateriat haetaan Helsingin kaupungin sairaaloista ja ne viedään koteihin yksi kerrallaan. Jos hyvä tuuri käy, ruoka on vielä lämmintä, kun se ehtii asiakkaalle asti. Osa joutuu tyytymään kylmiin ruokiin, koska aikataulu on usein armoton.

Heikki vihaa kiirettä mutta pitää vanhuksista. Hän ihailee niitä, jotka huokuvat viisautta ja elämänkokemusta. Heikki jää usein kuuntelemaan asiakkaiden juttuja. Viiden minuutin visiitin aikana saatetaan käydä läpi kolme sukupolvea ja sodat päälle. Pikakelauksella. Sitten tarjotaan kahvia, pullaa ja vanhoja valokuva-albumeita. Ja olisi mukavaa, jos herra ruoka­kuski haluaisi maistaa vielä lohipiirakkaa, se on tyttäreni tekemää, tytär on nykyään naimisissa eikä jaksa käydä tällaista vanhaa höppänää tapaamassa, ja niin edelleen.

Paljon mahtuu puhetta yksin elävään vanhaan ihmiseen. Sitä Heikki aina välillä miettii, miten ne kaikki sanat oikein mahtuvat sinne papiljottien kihartaman ja ohkaiseksi käyneen tukan alle. Useinkaan Heikki ei ehdi jäädä kuuntelemaan horinoita, aikataulu ei anna periksi. Jos kierroksella jää jonnekin puhumaan kahta lausetta pidemmäksi, on esimiehelle ehtinyt sinä aikana tulla keskimäärin seitsemän valituspuhelua.

Heikki ja hänen esimiehensä tietävät, että vanhuksille ruokakuski voi olla ainut linkki ulkomaailmaan koko päivänä. Siksi monet suhtautuvat Heikkiin kuin pikkulapset joulupukkiin.

”Turha tätä on itkeä. Tässä hommassa pätee ihan samat liiketalouden lait kuin missä tahansa muualla. Sinä viet ruuat, ja ystäväpalvelusta voi tilata juttuseuraa”, pomo muistuttaa.
Ystäväpalvelusta! Heikki ajattelee äitiään. Ei äiti kyllä ikinä mistään ystäväpalvelusta seuraa tilaisi.

Visiitit vanhusten kodeissa ovat kuin lyhytelokuvia äärettömästä yksinäisyydestä. Vanhuksille Heikki on todellinen olento eikä vain muisto menneestä elämästä. Tullessaan ruuan kanssa Heikki puhkaisee reiän hiljaisuuteen ja päästää vuosikymmeniä seisseen ilman ulos. Heikki sukeltaa muistojen sekaan, kulkee parin villalankamaton matkan entisten aikojen halki. Huoneistoissa mikään ei ole muuttunut vuosikymmeniin: 60-lukua henkivät tapetit, mustat nahkasohvat, joihin on pinttynyt tupakanhaju, huonolla maulla maalatut luontomaalaukset seinillä, perintönä saatu kaappikello.

Niissä asunnoissa tuoksuu kuolema tai pikemminkin sen odotus. Vanhukset istuvat ja odottavat. Anteeksiantoa, uutta mahdollisuutta, ihmistä, jolle voisi puhua ahdistuksestaan… Heikki tietää kaiken tämän, ja juuri siksi hän ei halua tietää enempää eikä kiintyä vanhuksiinsa liikaa. On turha kusettaa itseään: kyse on kuitenkin vain ruuan jakamisesta. Omat asiansa Heikki pitää erillään.

Viime keväänä Heikki näki kuolleen ihmisen ensimmäistä kertaa. Hän oli jo reitin loppupäässä, toiseksi viimeisellä pysäkillä. Heikki kipusi rappuset viidenteen kerrokseen ja koputti kaksi kertaa Leifin oveen, minkä jälkeen hän asteli sisään.

Leif piti aina oveaan auki. Astuessaan hänen valtakuntaansa vierailija näki aina saman näyn: hymyilevän miehen istumassa koinsyömässä nojatuolissaan tupakka suussa, katsomassa amerikkalaisten sitcom-sarjojen uusintoja ja nauramassa hullua nauruaan. Havahduttuaan vieraan saapumiseen Leifin möreä ääni sanoi ”morjensta”, ja sitten kutsuttiinkin jo peremmälle. Tällä kertaa kutsua ei kuulunut, ja kämpän koleasta hengestä aisti jo, mitä oli tapahtunut.

Leif oli viinamäen miehiä, ja juominen oli vienyt suvun miehistä ainakin puolet, joten ei ollut ihme, että Leifinkin maksa pamahti ennen pitkää. Yleensä ryyppääminen alkoi jo aamukahdeksalta, heti Radio Suomen säätiedotuksen jälkeen. Ryyppyseurana Leifillä oli radio, televisio, pornolehtiä ja kaunokirjallisuutta.

Heikki ei ikinä ymmärtänyt, miksi Leif kuunteli säätiedotuksia, kun ei koskaan poistunut kotoaan. Tuntui kuin tämä olisi rytmittänyt koko elämänsä säätiedotusten mukaan. Kun kello oli viittä minuuttia vaille tasan, Leif keskeytti kaiken tekemisen, laittoi radion päälle ja istuutui tuoliinsa odottava katse kasvoillaan.

Säätiedotuksia kuunnellessaan Leifin maailmassa ei ollut mitään muuta kuin ne monotoniset numerot ja rannikkoasemien ja paikkakuntien nimet, joita toistettiin joka ikinen tunti täysin samankuuloisina mantroina. Heikistä tuntui aina siltä kuin Leif olisi jopa toivonut, että radiosta tulisi ilmoitus siitä, kuinka tulva on vallannut Helsingin kadut ja kymmenet­tuhannet jääneet kodittomiksi.

Kaikki kodin ulkopuoleiset asiansa Leif oli ulkoistanut, viinan­hakureissut, pankkiasiat, ruokatoimitukset. Heikistä tuntui, että hän tiesi Leifin elämästä aivan liikaa. Toisaalta kyllähän sitä juopoista vanhuksista ehtii oppia kaikenlaista, kun viiden minuutin kohtaamisia kertyy parin vuoden aikana tarpeeksi monta.

Heikki muistaa yhä elävästi, miltä tuntui seistä Leifin ruumiin vieressä. Hän tunsi ilman läpi, miten ihmisestä oli kadonnut kaikki elävä ja jäljellä oli pelkkä kuori. Viiteen minuuttiin Heikki ei voinut tehdä muuta kuin hokea erilaisia kirosanoja ja pyöriä ympyrää. Hän meni ulos ja poltti muutaman tupakan, soitti sitten pomolleen ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun pulssi oli laskenut hieman ja ajatuksista alkoi saada  otetta, Heikki päätti, ettei hänen kannata ajatella asiaa sen kummemmin vaan jatkaa tyynesti eteenpäin.

Ruoka-annoksia lastatessaan Heikki kuulee juorun, että kahta ruokapalvelun työntekijää epäillään 90-vuotiaan vanhuksen ryöstöstä. Irma kauhistelee tapausta ja sanoo sen olevan heille hirvittävän huonoa mainosta.

Irman hiukset punertuvat auringon säteistä, kun tämä steppaa porrastasanteella katsomassa, kun Heikki nostelee ruokaa autoonsa. Heikki yrittää hoitaa hommansa niin, että saattaa lepuuttaa sil­miään Irman kiihtymyksessä. Irmassa on, mitä katsoa ja kuunnella. Irmaa suorapuheisempaa naista Heikki ei ole tavannut.

”Onhan niitä huhuja aiemminkin ollut, muistatko sä, kun keväällä tuli koillisesta piiristä yhteydenottoja kadonneiden lompakoiden vuoksi? Eiks se ollu niin, että ne lompakot paria poikkeusta lukuun ottamatta sitten kumminkin löyty niitten vanhusten omista kätköistä? Mut tää on ihan eri kaliperin juttu. Tätä ei voida pistää dementian piikkiin… Hei hyvää päivää jos tänne on pesiytynyt porukkaa, jotka käyttää hyväkseen vanhusten heikkoa kuntoa…”

Irma puhuu ja puhuu. Heikkiä hymyilyttää. Irman ääni nousee ja laskee työkengistä kuuluvan kopinan tahtiin. Heikin tekisi mieli pyytää Irmaa elokuviin tai jonnekin, mutta ensin pitäisi saada selville, joko sillä on mies. Varmaan on, Heikki ajattelee, ei tuollainen voi vapaanakaan olla.

”Tuuthan sä tänään pelaamaan?” Irma huikkaa, kun Heikki on jo kapuamassa autoon.

”Pelaamaan mitä?”

”Sitä jalkapalloo”, Irma nauraa. ”En olis uskonu, miten hauskaa futis voi olla, enkä varsinkaan, että mä sitä joskus harrastaisin. Kunto kasvaa ja kivaa on, eikä tartte yksin kotona istua napaa kaivelemassa.”

Heikki ei ole uhrannut ajatustakaan työporukan puulaakijalkapalloinnostukselle, mutta sen kummempia ajattelematta hän lupaa ilmestyä kentän laidalle vähän ennen seitsemää.

Kun Aila lähtee töistä, hän on niin väsynyt että meinaa nukahtaa bussipysäkille. Työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Aamukahdeksalta oli kehityskokous, johon osallistuivat koko opettajakunta, rehtori, talonmies ja turvallisuusvastaava eli Aila sekä hänen sijaisensa.

Aila ei ole kokousihmisiä, hänestä monituntiset kokous­maratonit pitäisi lailla kieltää. Kun ahteri puutuu, niin ajatus puutuu, tapasi mummo sanoa, ja Aila on huomannut, että se pitää täsmälleen paikkansa. Kun ympärilleen katsoo, niin huomaa kyllä, että suurin osa suurista yhteis­kunnallisista päätöksistä syntyy puutumuksen tilassa.

Uusi rehtori on pätevän ja miellyttävän oloinen nuori mies, mutta Aila tietää kokemuksesta, että vasta arki punnitsee osaamisen ja joukkueenjohtokyvyt. Kokoushuoneessa on helppo päteä, mutta kun taloudelliset realiteetit, flunssakierteet, homeongelmat, niskassa roikkuvat vanhemmat, riitaiset opettajat ja jatkuvia ongelmia aiheuttavat nuoret alkavat kasata pinoa rehtorin niskaan – vasta sitten miehestä oikeasti otetaan mittaa. 

Ensimmäinen linja-auto, jolla Aila pääsisi kotiin, on tupaten täynnä. Aila päättää jäädä odottamaan seuraavaa, hieman toista reittiä kiertävää bussia. Matka kestää vähän kauemmin, mutta itse asiassa bussi menee lähemmäs Ailan kotia, mikä on hyvä. Tänään ei hyötyliikuntakaan maistu.

Aila sulkee silmänsä ja antaa leppeän syystuulen silitellä kasvojaan. Pysäkillä seisovista ihmisistä moni puhuu puhelimeen, tuskin kukaan toisilleen. Kaikenlaisia asioita ihmiset julkisilla paikoilla puhuvatkin, Aila ajattelee. Heti kännykkävallankumouksen jälkeen tuli yleiseen jakoon kaikki parisuhde­ongelmista viikonlopun sekoilujen kautta paksunsuolen tulehduksiin.

Aila ei muitten aikana kännykkään puhu eikä muutenkaan paljoa. Heikin ja siskon kanssa joskus, mutta sellaista lyhyttavaraa sekin on, kun jonnekin selkäytimeen on jäänyt vanhempien jankutus siitä, että puhelimeen ei jäädä asumaan. ”Asiat hoidetaan, mutta juoruaminen jätetään pesutupaan.”

Joukko Ailan koulussa olevia nuoria kulkee kadun toisella puolellaan pussikaljoineen ja cd-soittimineen. Rantaan ne ovat varmaan menossa. Lämpimän kesän jälkeinen sisätiloihin asettuminen ottaa aikuistakin voimille, saati sitten nuorta ihmistä. Koulussa on paljon hyviä asioita, ja ilman sitä moni nuori elämä suistuisi täysin raiteiltaan, mutta on siinä paljon vikaakin.

Aila haluaisi tavata ihmisen, joka keksi kaiken sen paikallaan istuttamisen. Työtä ne nuoret pitäisi opettaa tekemään, ruokaa laittamaan, halkoja pilkkomaan, pyykkiä pesemään, puutarhaa hoitamaan, taloa korjaamaan ja sairaita auttamaan. Ja siinä sivussa sitten sitä sivistystä ja tietoakin sopisi päähän valuttaa.

Musiikki jymisee kadulla, nuorten puheessa on riehakasta uhoa ja pidättelemätöntä iloa.  Nuoruus on kuin neula, joka työnnetään keski-ikäisen  aivoihin. Terveellinen akupunktio suoraan muistikeskukseen. Oma nuoruus on syytä pitää mielessä. Ettei ala muumioitumaan ennen aikojaan.

Jos joku olisi sanonut, että siinä täydellisen uupumuksen hetkellä Aila Salminen seisoo suuren elämänmuutoksen kynnyksellä, olisi Aila ollut viimeinen, joka moista meediota olisi uskonut. Aila nousee linja-autoon mennäkseen kotiin. Leimaa lippunsa ja lysähtää istumaan lähellä kuljettajaa olevalle vapaalle paikalle ja nukahtaa jo ennen seuraavaa pysäkkiä.

Tapani ei osaa sanoa, mistä tunne tulee – puun takaako vai mistä – mutta yhtä kaikki se jysähtää hänen lävitseen sinä hetkenä, kun hän näkee naisen nousevan autoon. Nainen ei katso häneen päinkään, mutta niin vain Tapanin sydän pamauttaa nyrkkinsä rintalastaan sellaisella voimalla, että Tapani saa hirvittävän yskänkohtauksen ja naisen jäljessä autoon nouseva nuori mies kysyy, onko kuljettaja ajokunnossa vai tilataanko ambulanssi.

Koko ajomatkan Tapani katselee liikenteen lisäksi sopivasti hollilla istuvaa naista peilin kautta. Nainen nukkuu poski lasia vasten, eikä Tapani tiedä, mikä häntä siinä niin kovasti hellyttää. Naisen kädet ovat sylissä vihertävän takin päällä ja hiukset uni on liimannut hänen kasvoihinsa. Ne ovat siinä kuin odottamassa, että joku pyyhkäisisi ne sivuun.

Jokaisella pysäkillä Tapani pelkää naisen havahtuvan unesta, nousevan paikaltaan ja poistuvan autosta, katoavan ihmisvilinään ja häviävän lopullisesti Tapanin näkö­kentästä. Tapani ihmettelee itseään. Hänellä ei ole ollut tilauksessa minkäänlaista ihmissuhteen tapaistakaan, eikä hän tiedä naisesta mitään. Tämähän saattaa olla naimisissa, miestenvihaaja tai kuulua vaikka sellaiseen lahkoon, jossa linja-autonkuljettajat ovat paholaisesta seuraavia.

Se, että ruuvi saattaa katketa ja kokonaan irrota, kun sitä tarpeeksi kiristetään, on Tapanille aivan yhtä selvää kuin se, ettei hän ole mikään unelmien poikamies. Elämäänsä suhteellisen tyytyväisenä ihmisenä ja osaansa tyytyneenä miehenä Tapani ei käsitä itseään eikä varsinkaan jyskettä sisällään. Olohan on kuin rippikoulukesänä, kun ensimmäistä kertaa pääsi tyttöä puristamaan kädestä.

Nainen nukkuu pysäkiltä pysäkille, ja jokaisen pysäkinvälin Tapani käy keskustelua itsensä kanssa siitä, onko hän seonnut vaiko enemmän järjissään kuin monina horroksessa viettäminään vuosina.

Heikki hölkkää kuulokkeet korvissa kohti urheilukenttää. Hänen piti käydä ostamassa urheiluasukin tätä varten. Onneksi Uffin valikoimista löytyi sopiva kohtuuhintaan. Heikki ei muista, milloin olisi viettänyt illan urheillen. Saattaa hyvinkin olla, että viimeksi lukiossa.

Sairaalan kohdalla Heikki on jäädä linja-auton alle. Jos kuski ei olisi saanut jalkaa jarrulle, ei Heikistä olisi jäänyt jäljelle muuta kuin uusi urheilupuku. Kuski huudattaa tööttiä ja näyttää akvaariosta tuijottavalta säikähtäneeltä kalalta. Heikki nostaa kätensä antautumisen merkiksi. Hän on aina ollut sitä mieltä, että urheilu on vaarallista.

Essi kaivaa puhelimen laukustaan. Hän ehti jo toivoa, että se olisi Timo, Essin edellisviikolla entiseksi muuttunut poikaystävä, mutta ei. Se on Essin isä. Jo kolmannen kerran peräkkäin. Essi ei vastaa. Hänen akkunsa on melkein lopussa, eikä hän aio tuhlata sitä isän kanssa puhumiseen. Hänen on puhuttava Timon kanssa. Hän tarvitsee e-pillerinsä, ja hän tarvitsee ne nyt. Timon on pitänyt tuoda ne Essille kouluun, mutta siellä ne ovat edelleen, Timon yöpöydän laatikossa.

Hetkeen Aila ei käsitä missä hän on. Mies seisoo kumartuneena hänen puoleensa ja kysyy, jaksaisiko hän herätä.

”Päätepysäkki olisi nyt sitten tässä.”

Kun mies näkee, että Aila herää, hän vetäytyy kohteliaana kauemmas.

”Voi hyvänen aika!” Aila parahtaa. ”Nythän minä vasta kävelemään joudunkin!”

Kuski esittelee itsensä, katsoo silmiin ja sanoo olevansa Tapani, sanoo työvuoronsa päättyneen ja ajavansa auton tallille.

”Kyllä minä sinut kotiin vien, kun vaan sanot, että minne.”

Aila alkaa ensin estellä, ei hän haluaisi sellaista vaivaa aiheuttaa, mutta kääntääkin kesken kaiken kelkkansa.

”Kiitos tarjouksesta, kyllä mulle kyyti kelpaa. Taitaisin muuten joutua taksin tilaamaan. Ja Aila, minä olen muuten Aila.”

”Onko tullut syötyä koko päivänä?” Tapani kysyy, ja Aila tunnustaa joutuneensa olosuhteiden pakosta sämpylä- ja pullalinjalle.

”No ei ole ihme, jos väsyttää”, Tapani sanoo. ”Mitäs jos kyydin lisäksi tarjoaisin sinulle illallisen?”

Aila ei muista, milloin olisi hämmästynyt sillä tavalla. Sillä hetkellä, kun linja-autonkuljettajan kysymys tömähtää hänen tajuntaansa, hän tietää, miltä piilokameraan joutuneista ihmisistä tuntuu. 

Aila katsoo miestä, ja Tapanin hymy tekee miehen silmäkulmiin nauruvekit. Aila huomaa nyökkäävänsä, vaikka hänen aivojensa ratas­pyörät kirskuvat ja jarrupalat käryävät ja vaikka hän tietääkin, miltä hän näyttää työpäivän ja yksinäisyytensä jäljiltä.

”Jos näissä vaatteissa kelpaan seuraksi, niin sitten. Syötävä on joka tapauksessa.”

Mies ilahtuu niin, että Ailakin sen ilahtumiseksi tunnistaa. Ja kummallisesti sellainen tarttuu ihmisestä toiseen. Ailaa ei väsytä enää lainkaan. Hän on ällistynyt ja iloinen. Tätä ei kyllä usko kukaan, Aila ajattelee ja katsoo Tapania, joka kääntää ketterästi suurikokoisen auton pienellä kääntöpaikalla. Minulla on treffintapaiset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla