Karoliinan pätkätyö päättyy, ja hän hakee itselleen akateemista virkaa. Mutta olisiko elämässä lopulta kyse myös jostain muusta kuin pysyvästä työpaikasta ja kunnollisesta eläkekertymästä? Uskaltaako Karoliina päästää irti ja luottaa, että elämä kantaa?

Työhaastatteluni pidettiin yliopiston hallintorakennuksen salissa. Tila oli järjettömän suuri tapaamisen tarkoitusta varten, ellei sillä sitten tahdottu tehdä hakijat piinallisen tietoisiksi pienuudestaan akateemisen koneiston edessä.

Jälkimmäisen tehtävänsä se ainakin täytti mainiosti. Korkeat katot massiivisine kristallikruunuineen, kultaiset sodan jälkeen tehdyt taidereliefit ja totiset muoto­kuvat yliopiston historian merkkihenkilöistä estivät minua kuvittelemasta, että tässä juteltiin vain mukavia kahvikupposen äärellä.

Opintoasiain päällikön virka aukeaisi seuraavan kerran kenties vasta vuosikymmenien kuluttua. Tehtävään oli ollut kaksisataakolmekymmentä hakijaa. Haastattelukierrokselle oli päässyt viisitoista henkilöä, joista kenenkään ansioluettelossa ei ollut edes pilkkuvirheitä.

Salin etualalla pöydän takana istui kolmen henkilön rivi, joka vastasi haastattelun kulusta ja tulevaisuudestani. Rehtori assistentteineen oli minulle jossakin määrin tuttu. Epäilin päässeeni paperikarsinnasta haastateltavaksi vain, koska rehtori ja minä olimme sattuneet joskus samaan yliopisto-opetuksen kehittämisseminaariin. Se oli ollut vielä sitä aikaa, kun olin jaksanut pysytellä niissä hereillä ja esittää kommentteja.

Naistenhuoneessa olimme meikanneet saman peilin edessä, ja syystä tai toisesta rehtori oli mieltynyt minuun. Hän oli kutsunut minua mukaan verkostotapaamisiin ja heittänyt välillä jonkun projektiluun kaluttavakseni, niin kuin viimeaikaisen filosofian laitoksen uudistuskokeilun, joka päättyisi tänään.

Kolmatta haastattelijaa, miestä tummassa puvussa, en ollut tavannut koskaan. Hän näytti niin vakavalta, että olisi voinut olla joku salin muotokuvien esittämistä henkilöistä eläväksi lihallistuneena.

Kurkkuani kuristi. Käteni hikosivat ja pyyhin ne vaivihkaa hameeseeni, ennen kuin marssin kolmikon luokse ja kättelin heidät läpi.

– Tässä on Karoliina Laajasalo, rehtori esitteli minut.
– Yksi tämän yliopiston tulevaisuuden rakentajista. Tai sellainen kuva minulle on joskus ohimennen muodostunut.

Hymyilin kiitollisena, koska vaistosin, että sitä odotettiin. Aina rehtorin tavatessani mietin silti salaa, edellyttikö johtotehtäviin nouseminen lievää luonnehäiriötä.

Minun oli vaikea kuvitella, miksi ihminen tahtoi vapaaehtoisesti asettaa itsensä asemaan, jossa hänen oli vastattava julkisesti asioista, joita hän ei voinut millään hallita. Kalliit viinit, merkkivaatteet, ilmaiset lounaat ja hätäiset viiden tähden ulkomaanmatkat luulisi tässä maailmassa löytävän vähemmälläkin kärsimyksellä.

Toistaiseksi olin kehitellyt kaksi vaihtoehtoista selitystä.

Johtotehtäviin saattoi päätyä masokismin uhrina. Jos ihminen ei osannut tai halunnut olla onnellinen, johtajaksi ryhtyminen oli hyvä keino varmistaa, ettei näin pääsisi käymään. Kärsimyksenhaluaan saattoi vielä perustella yleisellä edulla. Jonkunhan nämäkin työt pitää tehdä! Mitä jos kaikki vetäytyisivät syrjään, kun koitti aika tehdä epämiellyttäviä päätöksiä?

Miten kävisi sukupuolten välisen tasa-arvon, Suomen sivistyksen ja syntymättömien lasten tulevaisuuden? Niin mukavaa kuin olisikin, että kaikki voisivat downshiftata ja askarrella kukkatelineitä rintaliivien kaarituista, jonkun oli hoidettava asialliset hommat.

Toisaalta johtohaluissa saattoi olla kyse siitä nautinnosta, jonka valta-asema soi. Rehtorin kohdalla olin taipuvainen kallistumaan tämän selitysmallin puolelle. Hän jotenkin kehräsi ilmapiirissä, jossa olimme kaikki tietoisia siitä, miten hänen mielipiteensä voisi ratkaista kohtaloni. Tarvittiin vain nenän nyrpistys, ja voisin liittyä suoraan kaupungin akateemisten työttömien yhdistykseen – tai armollinen hymy, ja eläketurvani olisi taattu.

– No niin, Karoliina, rehtori aloitti.
– Jotkut meistä jo tuntevat sinut ja sinun kykysi, mutta käydään tämä nyt virallisesti läpi. Mitä sinä tekisit ensimmäiseksi opintoasioiden päällikön virassa?

Nukkuisin viisi vuotta putkeen, mieleni ehdotti automaattisesti, mutta arvelin, ettei sentasoinen rehellisyys olisi etujeni mukaista.

– Varmaan siinä joku oppimiskausi ensin olisi, sanoin ja etsin sitten lymyilevän itsevarmuuteni.
– Mutta sen jälkeen mä haluaisin pitää huolta siitä, että yliopisto tukee opiskelijoiden valmistumista. Että me ollaan kaikin puolin sellainen ympäristö, joka palkitsee etenemisestä eikä tule sen tielle.

– Mä olen ymmärtänyt, että sinä nautit haasteista, rehtori myötäili.

– Ilman muuta.

– Et pelkää kiperiä paikkoja?

– En. Niissä sitä kasvaa.

– Jotenkin minulle on syntynyt kuva ihmisestä, joka oikein kukoistaa, kun hänet laitetaan osoittamaan kykynsä. Et tunnu stressaavan liikoja vaan tartut toimeen. 

– Niin kai, sanoin. En ollut edellisyönä saanut nukuttua miettiessäni, ehtisinkö aamulla ostaa ehjät sukkahousut rikkoontuneiden tilalle ja saapua silti ajoissa haastatteluun.

Johtotehtäviin saattoi tietysti päätyä myös siksi, että ihmisen oli pakko hakea mitä tahansa virkaa, joka oli tarjolla ja joka hänellä oli mahdollisuus saada. Esimerkkiä tämänkaltaisesta tapauksesta minun ei tarvinnut hakea kaukaa.

Rehtori hymyili ja hänen mukanaan myös assistentti, jonka ilmeet heijastivat rehtorin ilmeitä kuin peilikuvana. Toistaiseksi rehtori oli esittänyt minulle vain kysymyksiä, joista oli ollut helppo saada koppi. Tummapukuista miestä dialogimme ei näyttänyt tyydyttävän. Hän otti puheenvuoron itselleen. 

– Olet ollut filosofian laitoksella jonkinlaisessa projektityössä. Mistä sen rahoitus tulikaan?

Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Jostakin nyrpeästä kahvikeskustelukommentista olin päätellyt, ettei asiassa ollut toimittu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

– No me vähän siirreltiin rahaa kehityshankkeesta toiseen, rehtori vastasi puolestani.

Mies ei näyttänyt ilahtuneelta. Hän napsautti kuulakärkikynänsä auki ja kiinni, katsoi minuun.

– Mitä olet saanut siellä aikaan?

Selvitin kurkkuani. Vinhanmäki oli vastannut muutamaan opiskelijoiden lähettämään sähköpostiin, ja Kosti Järvinen oli vihdoin palauttanut minulle kolme liuskaa tieteellisen artikkelin luonnosta.

Jotenkin minusta tuntui, ettei se ollut aivan sellaista näyttöä, mitä mies kysymyksellään haki.

– Me ollaan yhdessä laitettu alulle monta myönteistä kehityskulkua, väitin.
– Aikaa on tietysti ollut vähän, mutta me ollaan keskitytty opiskelijoiden ohjaamiseen, artikkelien vauhdittamiseen…

Yritin jatkaa listaa mutten keksinyt mitään.
– Tässä ajassa en pystynyt sen konkreettisempiin muutoksiin.

Mies huokaisi kuuluvasti. Hän selaili papereitani kuin kalakääreenä olleita sanomalehtiä.

– Luin eilen sinun väitöskirjaasi. Kuka sinulla oli vastaväittäjänä?

Kerroin vastaväittäjäni nimen.

– Ottiko hän puheeksi näitä aukkoja luvun neljä argumenteissa?

Nielaisin. Rehtorikin liikahti hermostuneesti. Ilmeisesti hän oli odottanut, että tilanne sujuisi suuremmassa yhteisymmärryksessä.

– Jos kertoisit vähän tarkemmin, mitä aukkoja tarkoitat, sanoin.

– Katsokaahan, kuinka kaunis mekko Karoliinalla on, rehtori keskeytti. Iloisen avauksen taustalta kuulsi hätäisyys ja lievä epätoivo.
– Sopii niin hyvin silmien väriin.

Tuntia myöhemmin saavuin filosofian laitokselle. Perillä huomasin, että laitoksen nimi oli kirjoitettu vessapaperiin oven yläpuolelle. Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

Oli viimeinen työpäiväni, mutten ollut tehnyt siitä numeroa. Viime vuosina minulle oli järjestetty niin monet läksiäiset, että olin saanut niistä tarpeekseni.

Kurkistin kahvihuoneeseen, josta kuului puhetta. Vinhanmäki, Kultala ja Järvinen söivät siellä kerma­kakkua. Hetken epäilin, etten ollut sittenkään välttynyt läksiäisiltäni. Mutta kakku oli jo aloitettu eikä saapumiseeni suuremmin reagoitu, joten päättelin, että heillä oli muuta aihetta juhlaan.

Tunnelma huoneessa oli lähes hilpeä. Vinhanmäki kertoi vitsiä. Kun hän huomasi minut, hän aloitti sen uudelleen alusta.

– Kolme loogikkoa menee baariin. Tarjoilija kysyy, haluavatko kaikki oluen. Ensimmäinen vastaa: ”En tiedä.” Toinen vastaa: ”En tiedä.” Kolmas vastaa: ”Kyllä.”

Muut nauroivat, ja minä hymyilin heidän mukanaan. Vinhanmäen katse tarkkaili, menikö vitsi perille.

– Oliko se sinusta hauska? hän kysyi minulta.

Luovutin.
– En mä oikeasti tajunnut.

– Jos ensimmäinen ei haluaisi olutta, hän tietäisi, että kaikki eivät halua olutta. Hän siis haluaa oluen. Jos toinen ei haluaisi olutta, hän tietäisi, että kaikki eivät halua olutta. Hän siis haluaa oluen. Kolmas tietää, että toiset eivät tiedä, haluavatko he kaikki olutta, koska he haluavat oluen. Ja kun kolmas itse haluaa, kaikki haluavat.

– Joo, kyllä mä tuon päättelyn ymmärrän, sanoin.
– Mä en vain käsitä, mikä siinä on hauskaa.

Kun Vinhanmäki jäi miettimään asiaa, ohjasin keskustelun muualle. 
– Mitä täällä juhlitaan?

– Matias sai tänään paperit, Kultala kertoi.
–  Hän on nyt virallisesti yhteiskuntatieteiden maisteri pääaineenaan filosofia.

Vasta silloin huomasin Matiaksen sivummalla. Hän oli jäänyt tullessani oven taakse katveeseen.

– Onneksi olkoon, sanoin.

– Se vessapaperi siinä oven yläpuolella ei ole mun kunniaksi,
Matias sanoi.
– Helken artikkeli meni läpi yhdessä kansainvälisessä tieteellisessä lehdessä.

Muistin hämärästi luvanneeni, että jos joku laitoksella julkaisisi tieteellisen artikkelin, laitoksen nimen saisi minun puolestani ilmoittaa vaikka vessapaperilla.

Hymyilin Matiakselle. Jotain sentään sekin, että hän suostui taas leikkimään kanssani. Vaikka työhaastatteluni oli mennyt penkin alle eikä minulla ollut tietoa elämästä huomisen jälkeen, oli kuitenkin vielä tämä hetki.

Matias ei vastannut hymyyni eikä kohta katseeseenikaan. Hän laski kahvikuppinsa pöydälle ja syventyi tutkimaan pöydällä lepäävän kannettavan näyttöä.  

– Onko sulla kaikki siellä hyvin? hän kysyi koneelta ja selitti sitten:
– Helke on meillä täällä Skypessä.

– Onko Karoliina siellä? kuulin Helken kysyvän.
– Tule kuvaan, mä haluan nähdä sut!

Tervehdin kuvaruudun Helkeä, joka söi samaa kakkua kuin mitä meillä oli tarjolla. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa ja kihartanut hiuksensa.

– Kosti toi mulle kakkupalan juhlan kunniaksi. Eikö ole hyvää?

– Onneksi olkoon artikkelista. Tosi hieno juttu, sanoin.

– Niin niin, Helke sivuutti onnitteluni hyväntuulisesti.
– Mä en ole syönyt näin hyvää kakkua aikoihin.

Minun oli vaikea niellä kakkua, ja vieläkin hankalampaa pitää yllä hymyä. Läksiäistunnelma hiipi minuun, tahdoin tai en, ja mietin vain, kuinka en todennäköisesti tapaisi näitä ihmisiä enää.

Saatuaan tarpeekseen Helken itsekehuista Mervi Kultala vaimensi vaivihkaa tietokoneesta äänen.

– Itse asiassa minullakin on teille kerrottavaa, hän sanoi.
– Nämä ovat samalla mun läksiäiset.

Jos Kultala oli odottanut yleisöltä suurta reaktioita, hän joutui pettymään. Järvinen ja Vinhanmäki syventyivät kermakakkuun, vain Matias ja minä nyökkäsimme.

– Löysin uuden työn, Kultala jatkoi.
– Puutarhamyymälän vastaavana myyjänä.

Kultala lausui viimeiset sanat kuin olisi paljastanut olevansa ehdolla Nobelin voittajaksi.

– Sehän on hienoa, sanoin, ja muut yhtyivät onnitteluihin.

– Mun täytyy kiittää sua Karoliina, Kultala sanoi.
– En olisi ikinä uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta ilman sinua. Ajattelin, ettei ne tämänikäistä enää minnekään ota ja suunnittelin eläkepäiviä. Jollet sä olisi pistänyt mua ojennukseen, mä en olisi ikinä uskaltanut irtisanoutua. Varma virka on niin kuin vankila. Niissä on ainoastaan se ero, että vankilassa ovi on oikeasti lukossa. Virassa sitä vain kuvittelee, että se on. Että kiitos. Sä olet tehnyt täällä ihan mahtavaa työtä.

Kerrankin Kultalan kehut tuntuivat tulevan sydämestä. Itse tosin mietin, voitiinko laitoksen johtajan irtisanoutumista pitää projektini suurena saavutuksena. Ja että oliko hän oikeassa: haaveilinko itselleni vankilaa, josta en pääsisi ulos?

– Kiitos, sanoin ja päätin ottaa voitot siellä, mistä niitä sai.     

Alkuillasta kannoin jo auton peräkonttiin tavaroita vanhasta asunnostani.

Yritin olla tunteilematta liikaa siitä, etten tulisi viettämään samojen seinien sisällä enää yhtään yötä. Materiaa se vain oli, betonia ja maalia.
Muuttaminen kävi työstä, kun olin yksin ja autoon mahtui vain kymmenisen laatikkoa yhtä aikaa.

Olin ajanut tavaroita kaupungin toiselle puolelle uuteen yksiööni jo monta kertaa. Tavallaan tuntui hyvältäkin, kun elämä siirtyi paikasta toiseen palanen kerrallaan.

Olisin tietysti voinut soittaa ystäviä apuun, mutta minun ei ollut tehnyt mieli. Tahdoin todistaa, että pärjäsin omillani enkä ollut kenenkään varassa.

Päätös oli tuntunut alun alkaen paljon viisaammalta kuin kahdenkymmenen äärimmilleen pakatun kirjalaatikon jälkeen. Olin juuri kantamassa kädet täristen yhtä niistä autoon, kun puhelimeni soi.

Käteni eivät tarvinneet lisäyllykettä lakata ponnistelemasta, ja laatikko lähes putosi jalkoihini. Kaivoin kännykän taskusta ja katsoin näyttöä. Soittaja oli yliopiston rehtori. Purin huultani ja valmistauduin ottamaan vastaan huonot uutiset.

– Voitko puhua? rehtori kysyi.

– Oletko pahassa paikassa?

– Joo en, vastasin.

– Se virka on sinun, rehtori sanoi.
– Tai siis epävirallisesti tässä vasta puhutaan.

Olin äkkiä hyvin tietoinen kokonaan toisenlaisesta taakasta, jota olin kantanut pitkään. Minulla ei ollut aikomustakaan laskea sitä minkään ”epävirallisen” vuoksi.

– Mitä siinä voi sattua? kysyin.

– No joku voi valittaa. Tai mistä sitä tietää, harvoinhan nämä yksimielisiä päätöksiä ovat. Mutta kyllä se on periaatteessa sinun.

En laskisi kantamustani myöskään periaatteesta.

– Periaatteessa vai on?

– Periaatteessa. Ja on.

– Voinko mä juhlia sitä nyt vai odotanko? Mä olen halunnut tätä pitkään. Mulle on tärkeää, että huomaan myös juhlia sitä.

Puhelimeen tuli pitkä hiljaisuus tai siltä se ainakin tuntui. Rehtori kaiketi mietti, kuinka syvästi hän oli minuun sitoutunut. Kun hän lopulta puhui, hänen äänensä kuulosti melkein äidilliseltä.

– Kyllä sinä voit juhlia jo tänään, hän sanoi lempeästi.
– Minä pidän huolen lopusta. Lepyttelen ne tahot, jotka täytyy lepytellä.

Arvelin, että se tarkoitti ainakin tummapukuista miestä.

– Kiitos, vastasin.
– Ja kiitos paikasta. Mä teen parhaani, että saisin aikaan hyviä asioita.

Mieleeni pälkähti kysymys.

– Entä filosofian laitos? Enhän mä saanut siellä mitään aikaan.

Rehtori naurahti.

– Ei siellä kukaan muukaan ole pystynyt tekemään yhtään mitään, hän sanoi.
– Mä nyt vain tarkistin, olisitko sä sattumalta pystynyt ihmeisiin. Olisihan se ollut hyvä tietää, jos sä pystyt kävelemään vetten päällä tai muuttamaan avajaistarjoiluissa veden viiniksi. Tavallaanhan se on eräänlaista nöyryysharjoittelua. Ei tule liian kaikkivoipa olo, kun tietää, millainen todellisuus on edessä.

Puhelun loputtua istuuduin kirja­laatikon päälle ja olin hiljaa. Päästin irti huolesta, jota olin kantanut pitkään mukanani.

Minulla oli nyt eläkevirka. Tunnustelin ajatusta. Oloni oli halju.

Tästäkö olin tosiaan haaveillut kaikki nämä vuodet? Eikö se todellakaan tuntunut tämän kummemmalta?

Viimeisinä kuukausina ennen äidin kuolemaa olin tuntenut, miten elämä pelkistyi olennaiseen. Oliko äidillä kipuja? Saiko hän syötyä? Oliko meillä voimaa rakentaa välillemme yhteys? Muistaisinhan kaiken? Hautajaisissa olin vannonut itselleni, etten enää murehtisi pikkuasioista. Kun tiesin, mistä elämässä oli oikeasti kyse, en suostuisi antamaan arjen mitättömien pulmien täyttää tietoisuuttani.

Vakaumus oli kuitenkin kulunut sitä mukaa kuin äidin menettämisen pahin suru oli väistynyt.

Ensin olin alkanut murehtia Villen ja minun suhdetta, jossa kaikki ei näyttänyt olevan kohdallaan.  Aina välillä oli sitten tuntunut helpommalta stressata jostakin konkreettisemmasta. Olin menettänyt mieluummin yöuneni pohtimalla, saisinko ikinä vakituista työpaikkaa ja kertyisikö minulle eläketurvaa kuin miettimällä, miksi olin Villen kanssa, jos minusta kerran tuntui siltä miltä tuntui.

Oli aika uudistaa äidin hautajaisissa tekemäni lupaus. Jos edes virka, josta olin haaveillut melkein kokopäivätoimisesti vaikka kuinka kauan, ei tuntunut sen suuremmalta täyttymykseltä, mitä järkeä oli hermoilla mistään? En aikonut kantaa huolia mukanani uuteen kotiin.

Siinä istuessani kuulin auton äänen. Matiaksen bändin minibussi ajoi pihaan ja pysähtyi jalkojeni juureen. Matias hyppäsi kuljettajan paikalta ulos.

– Mä ajattelin tulla katsomaan, tarvitsetko sä muuttoapua. Vai joko sulla on tarpeeksi kantajia?

Matias katseli ympärilleen kuin olisi odottanut, että Ville ilmestyisi koska tahansa ulko-ovesta muuttolaatikkoa kantaen.

Ville olikin tarjonnut minulle apuaan. Hän oli kuullut Sariannalta muutostani ja rikkonut radiohiljaisuuden. Hän oli väittänyt, ettei muuttoavun tarvinnut tarkoittaa mitään ja ettei meidän täytyisi edes puhua keskenämme. Tiesinkö edes, miten lamput irrotettiin sokeripaloista? Miten aioin saada sohvan yksin ulos?

Kiitin onneani, että olin pysynyt tiukkana. Vaikka tarjous oli houkutellut, olin tiennyt, miten helppoa sitä alamäkeä olisi liukua alas.

Ensin Ville tulisi muuttoavuksi. Sitten hän rientäisi hätiin, kun tarvitsisin kiireellisen kyydin yliopistolle. Lopulta hän paloittelisi pihvin lautasellani, että minun olisi helpompaa syödä se.

– Yksin mä täällä puuhaan, vastasin Matiakselle.
– Kiva, kun tulit.

Matias ja minä katsoimme toisiamme niin pitkään, että tilanne alkoi muistuttaa tuijotuskilpailua. Minä räpäytin silmiäni ensin.

Nousin seisomaan ja aloin nostaa kirjalaatikkoa. Matias kiirehti avukseni ja tarttui siihen. En tahtonut hänen kantavan sitä yksin, joten roikuin muodollisesti mukana ja tein mahdollisesti urakasta hankalamman kuin se olisi muuten ollut. Sormemme koskettivat toisiaan laatikon sivuilla.

Laskimme kirjat Peugeotin takakonttiin, joka oli nyt kaikilla mittapuilla mitaten täysi.

– Kiitos, sanoin.

– Eipä kestä, Matias vastasi.

Näytti siltä, että illasta tulisi muodollisempi kuin promootiojuhlallisuuksista. Marssimme vakavana kulkueena asuntooni. Sänkyä ja sohvaa lukuun ottamatta siellä alkoi olla tyhjää. Huoneissa kaikui.

– Kiva kämppä, Matias sanoi.

– Olihan se. Mitä luulet, mahtuisiko mun sohva sun bussiin?

– Kokeillaan.

Tartuimme sohvaan. Seuraavat minuutit keskityin ainoastaan siihen, ettei sen paino rusentaisi minua alleen. Polveni tutisivat.

– Oletko sä varma, että sä jaksat? Matias kysyi.
– Voidaanhan me pyytää jotain naapuria apuun.

En kyennyt puhumaan, joten vain nyökkäsin ja pudistin päätäni. Sohva mahtui minibussin tavara­tilaan juuri ja juuri. Kun sain luvan irrottaa otteeni, nojasin polviini ja yritin saada happea kulkemaan.

– Olet sä kyllä sissi, Matias sanoi.
– Sisukas mimmi.

Sen voimalla olisin ollut valmis kantamaan toisenkin sohvan. Hymyilin. Matias silmäili pikkuruista Peugeotiani.

– Mitä sä olisit tehnyt, jos mä en olisi tullut?

Kohautin olkiani.
– Aina mä olisin jotakin keksinyt. Pahimmassa tapauksessa mä olisin jättänyt sen tänne. Tai työntänyt sen ikkunasta ulos ja sytyttänyt pihalle nuotion.

Uudelleen löytynyt varmuuteni ei koskenut sähkölaitteita, koska minulla oli sentään itsesuojeluvaistoa jäljellä. Aivan Googlesta löytämieni ohjeiden perusteella en rohjennut koskea johtoihin, joissa kulki sähkövirta – niin kovasti kuin olisinkin tahtonut tehdä Matiakseen vaikutuksen.

Jotenkin tuntui muutenkin, että myönteinen vaikutelma voisi kokea liian suuren kolauksen, mikäli Matias joutuisi elvyttämään minua sähköiskun jäljiltä.

– Osaatko sä irrottaa lamppuja? kysyin.

Matias ryhtyi heti toimeen. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsen ja näpersi esiin pienen ruuvimeisselin, kapusi jakkaralle ja ryhtyi irrottamaan lamppua.

Pidin Matiaksesta kiinni siltä varalta, että tuoli antaisi periksi tai että hän horjahtaisi. Yritin löytää käsilleni mahdollisimman neutraalin paikan ja pitää säädyllistä etäisyyttä hänen lantioonsa, joka sijaitsi silmieni tasalla. Punastuin silti.

Matias ahersi aikansa ja ojensi lampun sitten alas. Hän tukeutui minuun ja laskeutui lattialle. Tuijotuskilpailu alkoi taas. Tällä kertaa Matias hävisi.

– Oliko muita? hän kysyi.

– Ne on olleet täällä entuudestaan, valehtelin.
– Ne voi jättää.

Annoin Matiakselle uuden asuntoni avaimet ja osoitteen. Hän lähti viemään Peugeotin kuormaa määränpäähänsä. Minä jäin siivoamaan vanhaa asuntoa.

Kun tavarat eivät peittäneet näkyvyyttä, tuntui, että pinnat olivat yhtä likaa ja tahmaa. Siivous eteni hitaasti. Saattoi tietysti olla, että yritin asuntoa kiillottamalla puhdistua muutenkin. Oli helpompaa keskittyä pyyhkimään listoja kuin miettiä, mitä tänä iltana oli tapahtumassa.

Jonkin ajan kuluttua Matias palasi ja alkoi auttaa minua. Hän pyyhki olohuoneen pinnat suurpiirteisin ottein ja ilmestyi pian kuluttua keittiön kynnykselle.

– Olohuone on valmis, Matias sanoi.
– Ja eiköhän sekin ole riittävän puhdas? Mä en usko, että seuraava asukas tulee kuitenkaan syömään ihan suoraan roskakaapista.

Olin kieltämättä viettänyt sen verran aikaa pää keittiön roskakaapissa, että suhteellisuudentajuni oli alkanut kärsiä. Sipaisin luutulla viimeiset vedot ja luovuin sitten tehtävästä.

– Alkaako siinä olla kaikki? Matias kysyi.

Nyökkäsin. Katselin ympärilleni hämärtyvässä asunnossa ja jätin mielessäni hyvästejä.

– Jääkaappi, muistin viime hetkellä.
– Ja pakastin. Se pitää sulattaa. Vai onko sulla kiire? Pitäisikö meidän viedä se kuorma sun autosta, että sä pääset lähtemään?

Matias pudisti päätään.
– Ei mulla ole tänään mitään.

Avasin jääkaapin. Matias piteli muovipussia, kun lastasin sinne muutaman kaapissa viruneen oliivi­purkin ja ruokakerman.

Porkkanoiden alta vihanneslaatikosta löysin samppanjapullon, jonka olin laittanut kaappiin kylmenemään vuosia sitten ja unohtanut sen olemassaolon kokonaan. Ostaessani samppanjan olin saanut ensimmäisen pätkätyöni yliopistolla. Olin suunnitellut korkkaavani pullon sitten, kun saisin viran.

Jotkut keräsivät vauvanvaatteita, vaikkei raskaudesta ollut tietoakaan. Minulla oli samppanja, johon törmäsin aina välillä, kun jaksoin tyhjentää vihanneslaatikkoa. Oli tietysti eräällä tavalla hyväkin, etten pulloa ostaessani tiennyt, kuinka kauan se tulisi makaamaan tyhjän panttina kylmässä.

– Meneekö samppanja vanhaksi? kysyin Matiakselta

– En mä usko. Kuinka niin?

Istuuduin pullo kädessäni jääkaapin eteen. Matias laskeutui viereeni.

– Mä sain sen eläkeviran, sanoin.

– Onneksi olkoon, Matias vastasi.

– Musta ei kyllä tunnu miltään.

– Ehkä se uppoaa vasta myöhemmin?

– Niin, myönsin.
– Tai sitten se ei olekaan niin tärkeää kuin mä olen kuvitellut.

– Sekin on tietysti mahdollista.

Kääntelin pulloa kädessäni.

– Kai me otetaan juhlan kunniaksi? Matias ehdotti.

– Tietysti, sanoin.
– Mä en kyllä ole koskaan avannut samppanjapulloa.

Niin absolutisti kuin Ville olikin ollut, hän ei sentään ollut kieltänyt kuplivan nautintoa muilta. Itse asiassa hänestä oli tullut niin taitava pullojen käsittelijä, että pullojen avaamisen tehtävä oli suotu aina hänelle. Muutama nopea käden liike, jokin jännitystä nostattava kommentti ennen korkin avautumista, ja juoma oli valunut meidän muiden laseihin.

Ojensin pullon Matiasta kohti mutta hän ei tarttunut siihen. 

– Sitten sun on korkea aika opetella, hän sanoi.
– Kierrä se metalli­suojus siitä ensin irti.

Noudatin Matiaksen ohjeita. Otin metallisuojuksen irti ja aloin sitten kiertää korkkia varovaisesti vähän kerrallaan.

– Pidä korkista toisella kädellä vähän kiinni, niin se ei lennä mihinkään, Matias sanoi.

Pelkäsin henkeni edestä. Villellä oli näissä tilanteissa tapana muistuttaa niistä kymmenistä ranskalaisista, jotka vuosittain sokeutuivat tai kuolivat samppanjapullon korkin osuessa heihin 80 kilometrin tuntinopeudella.

Lohduttauduin sillä, että ainakin siirtyisin ajasta ikuisuuteen virkatyöläisenä ja Matiaksen läsnäollessa. Oli varmaan pahempiakin tapoja heittää henkensä.

Korkki poksahti, ja juoma kuohahti pullonsuusta ulos. Kuohun mukana saapui lopulta myös riemun tunne. Syynä saattoi toki olla sekin, että olin edelleen hengissä. Tai että osasin avata samppanjapullon.

– Mulla ei ole laseja, sanoin juoman tulviessa.
– Mä olen pakannut ne kaikki.

Matias tarttui pulloon ja antoi samppanjan valua suuhunsa. Katsoin häntä kuin teinityttö Justin Bieberin julistetta. Kun kuohu rauhoittui, Matias ojensi pullon minulle. Join.

– Kumpikaan meistä ei ole tämän jälkeen enää ajokunnossa, sanoin.

– Ehkä meidän pitää sitten jäädä tänne yöksi, Matias vastasi.

Tuijotuskilpailu alkoi taas.

En kestänyt epätietoisuutta enää hetkeäkään. Otin Matiaksen rinnuksista kiinni ja suutelin häntä. Hän maistui samppanjalta ja tuoksui mäntysuovalta. Yhdistelmässä ei ollut valittamista.

Tuntia myöhemmin makasimme alastomina ja hikisinä paksuimmalla villamatollani. Maton karheus vastasi ihooni. Matias siveli hellästi selkääni.

– Mä olen pahoillani kaikesta sähläämisestä, sanoin.
– Mä olin vain niin stressaantunut, että mä tein tyhmiä juttuja. Mä pelkäsin, ettei meistä tulekaan mitään, enkä mä jaksanut kantaa siitä huolta kaiken muun päälle.

– Ei se mitään, Matias vastasi.
– Sellaista sattuu.

Hän siirsi hiuksiani vähän sivuun niin että näki katseeni paremmin.

– Mutta jos mä nyt sattuisin vaikka rakastumaan suhun, pitääkö mun olla huolissaan siitä, että sä palaat vielä pussailemaan sun entisen kanssa? Sillä on sentään yritys ja säännöllisemmät työajat. Eikä mitään muusikko­riskejä, joista sä murehdit.

– Ei, sanoin ja suukotin Matiasta otsaan.
– Mä en usko, että sun pitää olla siitä huolissaan.

Matias huomasi lievän korostuksen siitä-sanan kohdalla.

– Mistä mun sitten pitäisi stressata?

Huokaisin.

– Että jaksatko sä mua. Pystytkö sä olemaan naisen kanssa, jos se on jatkuvasti huolissaan. Muutetaanko me yhteen. Halutaanko me lapsia. Olisinko mä hyvä äiti. Kestääkö se. Kestääkö mikään. Kuolenko mä.

Matias kierähti päälleni ja vaiensi minut hetkeksi suutelemalla.

– Jotain voi tapahtua, kun mä olen liian onnellinen, kuiskasin.

– Mitään ei tapahdu, paitsi että sä olet onnellinen.

– Lupaatko?

– Mä lupaan.

Vaikka oli selvää, ettei kukaan voinut pitää sellaisia lupauksia ja vaikka oli selvää, että sellaiset lupaukset kuuluivat satuihin, minusta tuntui hyvältä, että Matias sanoi minulle niin. Ja siltä varalta, ettei tuleva
onnellisuuteni ollut pelkästään Matiaksen käsissä, hänen nukkuessaan avasin huolipäiväkirjani ja kirjoitin siihen viimeisen merkinnän.
Mitä jos ei tapahdukaan mitään pahaa ja olen huolehtinut kaikesta turhaan?

Sitten katselin nukkuvaa Matiasta. Hän oli vaipunut syvään uneen, suojanaan vain Marimekon verho. Kaikki peitot odottivat uudessa asunnossani. Hän näytti onnelliselta ja luottavaiselta, niin kuin kai kaikki ihmiset nukkuessaan. Ajattelin, että nukahtaminen jos mikä vaatii uskallusta, sitä että päästää irti, antaa elämän viedä ja jättää itsensä sen huomaan.

Kömmin Matiaksen viereen. Hän hohkasi lämpöä. Ujutin käteni ja jalkani Matiaksen lomaan. Tunsin hänen sydämensä sykkeen kehoani vasten.

Se oli vain hetki, ohimenevä ja hauras, mutta se oli joka tapauksessa olemassa.

Hyväksyin maailmankaikkeuden. Hyväksyin itseni. Syleilin elämää.Tai ainakin Matiasta.

Ja sitten minä taisin nukahtaa.

Jatkis päättyy.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.