Karoliinan pätkätyö päättyy, ja hän hakee itselleen akateemista virkaa. Mutta olisiko elämässä lopulta kyse myös jostain muusta kuin pysyvästä työpaikasta ja kunnollisesta eläkekertymästä? Uskaltaako Karoliina päästää irti ja luottaa, että elämä kantaa?

Työhaastatteluni pidettiin yliopiston hallintorakennuksen salissa. Tila oli järjettömän suuri tapaamisen tarkoitusta varten, ellei sillä sitten tahdottu tehdä hakijat piinallisen tietoisiksi pienuudestaan akateemisen koneiston edessä.

Jälkimmäisen tehtävänsä se ainakin täytti mainiosti. Korkeat katot massiivisine kristallikruunuineen, kultaiset sodan jälkeen tehdyt taidereliefit ja totiset muoto­kuvat yliopiston historian merkkihenkilöistä estivät minua kuvittelemasta, että tässä juteltiin vain mukavia kahvikupposen äärellä.

Opintoasiain päällikön virka aukeaisi seuraavan kerran kenties vasta vuosikymmenien kuluttua. Tehtävään oli ollut kaksisataakolmekymmentä hakijaa. Haastattelukierrokselle oli päässyt viisitoista henkilöä, joista kenenkään ansioluettelossa ei ollut edes pilkkuvirheitä.

Salin etualalla pöydän takana istui kolmen henkilön rivi, joka vastasi haastattelun kulusta ja tulevaisuudestani. Rehtori assistentteineen oli minulle jossakin määrin tuttu. Epäilin päässeeni paperikarsinnasta haastateltavaksi vain, koska rehtori ja minä olimme sattuneet joskus samaan yliopisto-opetuksen kehittämisseminaariin. Se oli ollut vielä sitä aikaa, kun olin jaksanut pysytellä niissä hereillä ja esittää kommentteja.

Naistenhuoneessa olimme meikanneet saman peilin edessä, ja syystä tai toisesta rehtori oli mieltynyt minuun. Hän oli kutsunut minua mukaan verkostotapaamisiin ja heittänyt välillä jonkun projektiluun kaluttavakseni, niin kuin viimeaikaisen filosofian laitoksen uudistuskokeilun, joka päättyisi tänään.

Kolmatta haastattelijaa, miestä tummassa puvussa, en ollut tavannut koskaan. Hän näytti niin vakavalta, että olisi voinut olla joku salin muotokuvien esittämistä henkilöistä eläväksi lihallistuneena.

Kurkkuani kuristi. Käteni hikosivat ja pyyhin ne vaivihkaa hameeseeni, ennen kuin marssin kolmikon luokse ja kättelin heidät läpi.

– Tässä on Karoliina Laajasalo, rehtori esitteli minut.
– Yksi tämän yliopiston tulevaisuuden rakentajista. Tai sellainen kuva minulle on joskus ohimennen muodostunut.

Hymyilin kiitollisena, koska vaistosin, että sitä odotettiin. Aina rehtorin tavatessani mietin silti salaa, edellyttikö johtotehtäviin nouseminen lievää luonnehäiriötä.

Minun oli vaikea kuvitella, miksi ihminen tahtoi vapaaehtoisesti asettaa itsensä asemaan, jossa hänen oli vastattava julkisesti asioista, joita hän ei voinut millään hallita. Kalliit viinit, merkkivaatteet, ilmaiset lounaat ja hätäiset viiden tähden ulkomaanmatkat luulisi tässä maailmassa löytävän vähemmälläkin kärsimyksellä.

Toistaiseksi olin kehitellyt kaksi vaihtoehtoista selitystä.

Johtotehtäviin saattoi päätyä masokismin uhrina. Jos ihminen ei osannut tai halunnut olla onnellinen, johtajaksi ryhtyminen oli hyvä keino varmistaa, ettei näin pääsisi käymään. Kärsimyksenhaluaan saattoi vielä perustella yleisellä edulla. Jonkunhan nämäkin työt pitää tehdä! Mitä jos kaikki vetäytyisivät syrjään, kun koitti aika tehdä epämiellyttäviä päätöksiä?

Miten kävisi sukupuolten välisen tasa-arvon, Suomen sivistyksen ja syntymättömien lasten tulevaisuuden? Niin mukavaa kuin olisikin, että kaikki voisivat downshiftata ja askarrella kukkatelineitä rintaliivien kaarituista, jonkun oli hoidettava asialliset hommat.

Toisaalta johtohaluissa saattoi olla kyse siitä nautinnosta, jonka valta-asema soi. Rehtorin kohdalla olin taipuvainen kallistumaan tämän selitysmallin puolelle. Hän jotenkin kehräsi ilmapiirissä, jossa olimme kaikki tietoisia siitä, miten hänen mielipiteensä voisi ratkaista kohtaloni. Tarvittiin vain nenän nyrpistys, ja voisin liittyä suoraan kaupungin akateemisten työttömien yhdistykseen – tai armollinen hymy, ja eläketurvani olisi taattu.

– No niin, Karoliina, rehtori aloitti.
– Jotkut meistä jo tuntevat sinut ja sinun kykysi, mutta käydään tämä nyt virallisesti läpi. Mitä sinä tekisit ensimmäiseksi opintoasioiden päällikön virassa?

Nukkuisin viisi vuotta putkeen, mieleni ehdotti automaattisesti, mutta arvelin, ettei sentasoinen rehellisyys olisi etujeni mukaista.

– Varmaan siinä joku oppimiskausi ensin olisi, sanoin ja etsin sitten lymyilevän itsevarmuuteni.
– Mutta sen jälkeen mä haluaisin pitää huolta siitä, että yliopisto tukee opiskelijoiden valmistumista. Että me ollaan kaikin puolin sellainen ympäristö, joka palkitsee etenemisestä eikä tule sen tielle.

– Mä olen ymmärtänyt, että sinä nautit haasteista, rehtori myötäili.

– Ilman muuta.

– Et pelkää kiperiä paikkoja?

– En. Niissä sitä kasvaa.

– Jotenkin minulle on syntynyt kuva ihmisestä, joka oikein kukoistaa, kun hänet laitetaan osoittamaan kykynsä. Et tunnu stressaavan liikoja vaan tartut toimeen. 

– Niin kai, sanoin. En ollut edellisyönä saanut nukuttua miettiessäni, ehtisinkö aamulla ostaa ehjät sukkahousut rikkoontuneiden tilalle ja saapua silti ajoissa haastatteluun.

Johtotehtäviin saattoi tietysti päätyä myös siksi, että ihmisen oli pakko hakea mitä tahansa virkaa, joka oli tarjolla ja joka hänellä oli mahdollisuus saada. Esimerkkiä tämänkaltaisesta tapauksesta minun ei tarvinnut hakea kaukaa.

Rehtori hymyili ja hänen mukanaan myös assistentti, jonka ilmeet heijastivat rehtorin ilmeitä kuin peilikuvana. Toistaiseksi rehtori oli esittänyt minulle vain kysymyksiä, joista oli ollut helppo saada koppi. Tummapukuista miestä dialogimme ei näyttänyt tyydyttävän. Hän otti puheenvuoron itselleen. 

– Olet ollut filosofian laitoksella jonkinlaisessa projektityössä. Mistä sen rahoitus tulikaan?

Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Jostakin nyrpeästä kahvikeskustelukommentista olin päätellyt, ettei asiassa ollut toimittu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

– No me vähän siirreltiin rahaa kehityshankkeesta toiseen, rehtori vastasi puolestani.

Mies ei näyttänyt ilahtuneelta. Hän napsautti kuulakärkikynänsä auki ja kiinni, katsoi minuun.

– Mitä olet saanut siellä aikaan?

Selvitin kurkkuani. Vinhanmäki oli vastannut muutamaan opiskelijoiden lähettämään sähköpostiin, ja Kosti Järvinen oli vihdoin palauttanut minulle kolme liuskaa tieteellisen artikkelin luonnosta.

Jotenkin minusta tuntui, ettei se ollut aivan sellaista näyttöä, mitä mies kysymyksellään haki.

– Me ollaan yhdessä laitettu alulle monta myönteistä kehityskulkua, väitin.
– Aikaa on tietysti ollut vähän, mutta me ollaan keskitytty opiskelijoiden ohjaamiseen, artikkelien vauhdittamiseen…

Yritin jatkaa listaa mutten keksinyt mitään.
– Tässä ajassa en pystynyt sen konkreettisempiin muutoksiin.

Mies huokaisi kuuluvasti. Hän selaili papereitani kuin kalakääreenä olleita sanomalehtiä.

– Luin eilen sinun väitöskirjaasi. Kuka sinulla oli vastaväittäjänä?

Kerroin vastaväittäjäni nimen.

– Ottiko hän puheeksi näitä aukkoja luvun neljä argumenteissa?

Nielaisin. Rehtorikin liikahti hermostuneesti. Ilmeisesti hän oli odottanut, että tilanne sujuisi suuremmassa yhteisymmärryksessä.

– Jos kertoisit vähän tarkemmin, mitä aukkoja tarkoitat, sanoin.

– Katsokaahan, kuinka kaunis mekko Karoliinalla on, rehtori keskeytti. Iloisen avauksen taustalta kuulsi hätäisyys ja lievä epätoivo.
– Sopii niin hyvin silmien väriin.

Tuntia myöhemmin saavuin filosofian laitokselle. Perillä huomasin, että laitoksen nimi oli kirjoitettu vessapaperiin oven yläpuolelle. Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa.

Oli viimeinen työpäiväni, mutten ollut tehnyt siitä numeroa. Viime vuosina minulle oli järjestetty niin monet läksiäiset, että olin saanut niistä tarpeekseni.

Kurkistin kahvihuoneeseen, josta kuului puhetta. Vinhanmäki, Kultala ja Järvinen söivät siellä kerma­kakkua. Hetken epäilin, etten ollut sittenkään välttynyt läksiäisiltäni. Mutta kakku oli jo aloitettu eikä saapumiseeni suuremmin reagoitu, joten päättelin, että heillä oli muuta aihetta juhlaan.

Tunnelma huoneessa oli lähes hilpeä. Vinhanmäki kertoi vitsiä. Kun hän huomasi minut, hän aloitti sen uudelleen alusta.

– Kolme loogikkoa menee baariin. Tarjoilija kysyy, haluavatko kaikki oluen. Ensimmäinen vastaa: ”En tiedä.” Toinen vastaa: ”En tiedä.” Kolmas vastaa: ”Kyllä.”

Muut nauroivat, ja minä hymyilin heidän mukanaan. Vinhanmäen katse tarkkaili, menikö vitsi perille.

– Oliko se sinusta hauska? hän kysyi minulta.

Luovutin.
– En mä oikeasti tajunnut.

– Jos ensimmäinen ei haluaisi olutta, hän tietäisi, että kaikki eivät halua olutta. Hän siis haluaa oluen. Jos toinen ei haluaisi olutta, hän tietäisi, että kaikki eivät halua olutta. Hän siis haluaa oluen. Kolmas tietää, että toiset eivät tiedä, haluavatko he kaikki olutta, koska he haluavat oluen. Ja kun kolmas itse haluaa, kaikki haluavat.

– Joo, kyllä mä tuon päättelyn ymmärrän, sanoin.
– Mä en vain käsitä, mikä siinä on hauskaa.

Kun Vinhanmäki jäi miettimään asiaa, ohjasin keskustelun muualle. 
– Mitä täällä juhlitaan?

– Matias sai tänään paperit, Kultala kertoi.
–  Hän on nyt virallisesti yhteiskuntatieteiden maisteri pääaineenaan filosofia.

Vasta silloin huomasin Matiaksen sivummalla. Hän oli jäänyt tullessani oven taakse katveeseen.

– Onneksi olkoon, sanoin.

– Se vessapaperi siinä oven yläpuolella ei ole mun kunniaksi,
Matias sanoi.
– Helken artikkeli meni läpi yhdessä kansainvälisessä tieteellisessä lehdessä.

Muistin hämärästi luvanneeni, että jos joku laitoksella julkaisisi tieteellisen artikkelin, laitoksen nimen saisi minun puolestani ilmoittaa vaikka vessapaperilla.

Hymyilin Matiakselle. Jotain sentään sekin, että hän suostui taas leikkimään kanssani. Vaikka työhaastatteluni oli mennyt penkin alle eikä minulla ollut tietoa elämästä huomisen jälkeen, oli kuitenkin vielä tämä hetki.

Matias ei vastannut hymyyni eikä kohta katseeseenikaan. Hän laski kahvikuppinsa pöydälle ja syventyi tutkimaan pöydällä lepäävän kannettavan näyttöä.  

– Onko sulla kaikki siellä hyvin? hän kysyi koneelta ja selitti sitten:
– Helke on meillä täällä Skypessä.

– Onko Karoliina siellä? kuulin Helken kysyvän.
– Tule kuvaan, mä haluan nähdä sut!

Tervehdin kuvaruudun Helkeä, joka söi samaa kakkua kuin mitä meillä oli tarjolla. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa ja kihartanut hiuksensa.

– Kosti toi mulle kakkupalan juhlan kunniaksi. Eikö ole hyvää?

– Onneksi olkoon artikkelista. Tosi hieno juttu, sanoin.

– Niin niin, Helke sivuutti onnitteluni hyväntuulisesti.
– Mä en ole syönyt näin hyvää kakkua aikoihin.

Minun oli vaikea niellä kakkua, ja vieläkin hankalampaa pitää yllä hymyä. Läksiäistunnelma hiipi minuun, tahdoin tai en, ja mietin vain, kuinka en todennäköisesti tapaisi näitä ihmisiä enää.

Saatuaan tarpeekseen Helken itsekehuista Mervi Kultala vaimensi vaivihkaa tietokoneesta äänen.

– Itse asiassa minullakin on teille kerrottavaa, hän sanoi.
– Nämä ovat samalla mun läksiäiset.

Jos Kultala oli odottanut yleisöltä suurta reaktioita, hän joutui pettymään. Järvinen ja Vinhanmäki syventyivät kermakakkuun, vain Matias ja minä nyökkäsimme.

– Löysin uuden työn, Kultala jatkoi.
– Puutarhamyymälän vastaavana myyjänä.

Kultala lausui viimeiset sanat kuin olisi paljastanut olevansa ehdolla Nobelin voittajaksi.

– Sehän on hienoa, sanoin, ja muut yhtyivät onnitteluihin.

– Mun täytyy kiittää sua Karoliina, Kultala sanoi.
– En olisi ikinä uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta ilman sinua. Ajattelin, ettei ne tämänikäistä enää minnekään ota ja suunnittelin eläkepäiviä. Jollet sä olisi pistänyt mua ojennukseen, mä en olisi ikinä uskaltanut irtisanoutua. Varma virka on niin kuin vankila. Niissä on ainoastaan se ero, että vankilassa ovi on oikeasti lukossa. Virassa sitä vain kuvittelee, että se on. Että kiitos. Sä olet tehnyt täällä ihan mahtavaa työtä.

Kerrankin Kultalan kehut tuntuivat tulevan sydämestä. Itse tosin mietin, voitiinko laitoksen johtajan irtisanoutumista pitää projektini suurena saavutuksena. Ja että oliko hän oikeassa: haaveilinko itselleni vankilaa, josta en pääsisi ulos?

– Kiitos, sanoin ja päätin ottaa voitot siellä, mistä niitä sai.     

Alkuillasta kannoin jo auton peräkonttiin tavaroita vanhasta asunnostani.

Yritin olla tunteilematta liikaa siitä, etten tulisi viettämään samojen seinien sisällä enää yhtään yötä. Materiaa se vain oli, betonia ja maalia.
Muuttaminen kävi työstä, kun olin yksin ja autoon mahtui vain kymmenisen laatikkoa yhtä aikaa.

Olin ajanut tavaroita kaupungin toiselle puolelle uuteen yksiööni jo monta kertaa. Tavallaan tuntui hyvältäkin, kun elämä siirtyi paikasta toiseen palanen kerrallaan.

Olisin tietysti voinut soittaa ystäviä apuun, mutta minun ei ollut tehnyt mieli. Tahdoin todistaa, että pärjäsin omillani enkä ollut kenenkään varassa.

Päätös oli tuntunut alun alkaen paljon viisaammalta kuin kahdenkymmenen äärimmilleen pakatun kirjalaatikon jälkeen. Olin juuri kantamassa kädet täristen yhtä niistä autoon, kun puhelimeni soi.

Käteni eivät tarvinneet lisäyllykettä lakata ponnistelemasta, ja laatikko lähes putosi jalkoihini. Kaivoin kännykän taskusta ja katsoin näyttöä. Soittaja oli yliopiston rehtori. Purin huultani ja valmistauduin ottamaan vastaan huonot uutiset.

– Voitko puhua? rehtori kysyi.

– Oletko pahassa paikassa?

– Joo en, vastasin.

– Se virka on sinun, rehtori sanoi.
– Tai siis epävirallisesti tässä vasta puhutaan.

Olin äkkiä hyvin tietoinen kokonaan toisenlaisesta taakasta, jota olin kantanut pitkään. Minulla ei ollut aikomustakaan laskea sitä minkään ”epävirallisen” vuoksi.

– Mitä siinä voi sattua? kysyin.

– No joku voi valittaa. Tai mistä sitä tietää, harvoinhan nämä yksimielisiä päätöksiä ovat. Mutta kyllä se on periaatteessa sinun.

En laskisi kantamustani myöskään periaatteesta.

– Periaatteessa vai on?

– Periaatteessa. Ja on.

– Voinko mä juhlia sitä nyt vai odotanko? Mä olen halunnut tätä pitkään. Mulle on tärkeää, että huomaan myös juhlia sitä.

Puhelimeen tuli pitkä hiljaisuus tai siltä se ainakin tuntui. Rehtori kaiketi mietti, kuinka syvästi hän oli minuun sitoutunut. Kun hän lopulta puhui, hänen äänensä kuulosti melkein äidilliseltä.

– Kyllä sinä voit juhlia jo tänään, hän sanoi lempeästi.
– Minä pidän huolen lopusta. Lepyttelen ne tahot, jotka täytyy lepytellä.

Arvelin, että se tarkoitti ainakin tummapukuista miestä.

– Kiitos, vastasin.
– Ja kiitos paikasta. Mä teen parhaani, että saisin aikaan hyviä asioita.

Mieleeni pälkähti kysymys.

– Entä filosofian laitos? Enhän mä saanut siellä mitään aikaan.

Rehtori naurahti.

– Ei siellä kukaan muukaan ole pystynyt tekemään yhtään mitään, hän sanoi.
– Mä nyt vain tarkistin, olisitko sä sattumalta pystynyt ihmeisiin. Olisihan se ollut hyvä tietää, jos sä pystyt kävelemään vetten päällä tai muuttamaan avajaistarjoiluissa veden viiniksi. Tavallaanhan se on eräänlaista nöyryysharjoittelua. Ei tule liian kaikkivoipa olo, kun tietää, millainen todellisuus on edessä.

Puhelun loputtua istuuduin kirja­laatikon päälle ja olin hiljaa. Päästin irti huolesta, jota olin kantanut pitkään mukanani.

Minulla oli nyt eläkevirka. Tunnustelin ajatusta. Oloni oli halju.

Tästäkö olin tosiaan haaveillut kaikki nämä vuodet? Eikö se todellakaan tuntunut tämän kummemmalta?

Viimeisinä kuukausina ennen äidin kuolemaa olin tuntenut, miten elämä pelkistyi olennaiseen. Oliko äidillä kipuja? Saiko hän syötyä? Oliko meillä voimaa rakentaa välillemme yhteys? Muistaisinhan kaiken? Hautajaisissa olin vannonut itselleni, etten enää murehtisi pikkuasioista. Kun tiesin, mistä elämässä oli oikeasti kyse, en suostuisi antamaan arjen mitättömien pulmien täyttää tietoisuuttani.

Vakaumus oli kuitenkin kulunut sitä mukaa kuin äidin menettämisen pahin suru oli väistynyt.

Ensin olin alkanut murehtia Villen ja minun suhdetta, jossa kaikki ei näyttänyt olevan kohdallaan.  Aina välillä oli sitten tuntunut helpommalta stressata jostakin konkreettisemmasta. Olin menettänyt mieluummin yöuneni pohtimalla, saisinko ikinä vakituista työpaikkaa ja kertyisikö minulle eläketurvaa kuin miettimällä, miksi olin Villen kanssa, jos minusta kerran tuntui siltä miltä tuntui.

Oli aika uudistaa äidin hautajaisissa tekemäni lupaus. Jos edes virka, josta olin haaveillut melkein kokopäivätoimisesti vaikka kuinka kauan, ei tuntunut sen suuremmalta täyttymykseltä, mitä järkeä oli hermoilla mistään? En aikonut kantaa huolia mukanani uuteen kotiin.

Siinä istuessani kuulin auton äänen. Matiaksen bändin minibussi ajoi pihaan ja pysähtyi jalkojeni juureen. Matias hyppäsi kuljettajan paikalta ulos.

– Mä ajattelin tulla katsomaan, tarvitsetko sä muuttoapua. Vai joko sulla on tarpeeksi kantajia?

Matias katseli ympärilleen kuin olisi odottanut, että Ville ilmestyisi koska tahansa ulko-ovesta muuttolaatikkoa kantaen.

Ville olikin tarjonnut minulle apuaan. Hän oli kuullut Sariannalta muutostani ja rikkonut radiohiljaisuuden. Hän oli väittänyt, ettei muuttoavun tarvinnut tarkoittaa mitään ja ettei meidän täytyisi edes puhua keskenämme. Tiesinkö edes, miten lamput irrotettiin sokeripaloista? Miten aioin saada sohvan yksin ulos?

Kiitin onneani, että olin pysynyt tiukkana. Vaikka tarjous oli houkutellut, olin tiennyt, miten helppoa sitä alamäkeä olisi liukua alas.

Ensin Ville tulisi muuttoavuksi. Sitten hän rientäisi hätiin, kun tarvitsisin kiireellisen kyydin yliopistolle. Lopulta hän paloittelisi pihvin lautasellani, että minun olisi helpompaa syödä se.

– Yksin mä täällä puuhaan, vastasin Matiakselle.
– Kiva, kun tulit.

Matias ja minä katsoimme toisiamme niin pitkään, että tilanne alkoi muistuttaa tuijotuskilpailua. Minä räpäytin silmiäni ensin.

Nousin seisomaan ja aloin nostaa kirjalaatikkoa. Matias kiirehti avukseni ja tarttui siihen. En tahtonut hänen kantavan sitä yksin, joten roikuin muodollisesti mukana ja tein mahdollisesti urakasta hankalamman kuin se olisi muuten ollut. Sormemme koskettivat toisiaan laatikon sivuilla.

Laskimme kirjat Peugeotin takakonttiin, joka oli nyt kaikilla mittapuilla mitaten täysi.

– Kiitos, sanoin.

– Eipä kestä, Matias vastasi.

Näytti siltä, että illasta tulisi muodollisempi kuin promootiojuhlallisuuksista. Marssimme vakavana kulkueena asuntooni. Sänkyä ja sohvaa lukuun ottamatta siellä alkoi olla tyhjää. Huoneissa kaikui.

– Kiva kämppä, Matias sanoi.

– Olihan se. Mitä luulet, mahtuisiko mun sohva sun bussiin?

– Kokeillaan.

Tartuimme sohvaan. Seuraavat minuutit keskityin ainoastaan siihen, ettei sen paino rusentaisi minua alleen. Polveni tutisivat.

– Oletko sä varma, että sä jaksat? Matias kysyi.
– Voidaanhan me pyytää jotain naapuria apuun.

En kyennyt puhumaan, joten vain nyökkäsin ja pudistin päätäni. Sohva mahtui minibussin tavara­tilaan juuri ja juuri. Kun sain luvan irrottaa otteeni, nojasin polviini ja yritin saada happea kulkemaan.

– Olet sä kyllä sissi, Matias sanoi.
– Sisukas mimmi.

Sen voimalla olisin ollut valmis kantamaan toisenkin sohvan. Hymyilin. Matias silmäili pikkuruista Peugeotiani.

– Mitä sä olisit tehnyt, jos mä en olisi tullut?

Kohautin olkiani.
– Aina mä olisin jotakin keksinyt. Pahimmassa tapauksessa mä olisin jättänyt sen tänne. Tai työntänyt sen ikkunasta ulos ja sytyttänyt pihalle nuotion.

Uudelleen löytynyt varmuuteni ei koskenut sähkölaitteita, koska minulla oli sentään itsesuojeluvaistoa jäljellä. Aivan Googlesta löytämieni ohjeiden perusteella en rohjennut koskea johtoihin, joissa kulki sähkövirta – niin kovasti kuin olisinkin tahtonut tehdä Matiakseen vaikutuksen.

Jotenkin tuntui muutenkin, että myönteinen vaikutelma voisi kokea liian suuren kolauksen, mikäli Matias joutuisi elvyttämään minua sähköiskun jäljiltä.

– Osaatko sä irrottaa lamppuja? kysyin.

Matias ryhtyi heti toimeen. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsen ja näpersi esiin pienen ruuvimeisselin, kapusi jakkaralle ja ryhtyi irrottamaan lamppua.

Pidin Matiaksesta kiinni siltä varalta, että tuoli antaisi periksi tai että hän horjahtaisi. Yritin löytää käsilleni mahdollisimman neutraalin paikan ja pitää säädyllistä etäisyyttä hänen lantioonsa, joka sijaitsi silmieni tasalla. Punastuin silti.

Matias ahersi aikansa ja ojensi lampun sitten alas. Hän tukeutui minuun ja laskeutui lattialle. Tuijotuskilpailu alkoi taas. Tällä kertaa Matias hävisi.

– Oliko muita? hän kysyi.

– Ne on olleet täällä entuudestaan, valehtelin.
– Ne voi jättää.

Annoin Matiakselle uuden asuntoni avaimet ja osoitteen. Hän lähti viemään Peugeotin kuormaa määränpäähänsä. Minä jäin siivoamaan vanhaa asuntoa.

Kun tavarat eivät peittäneet näkyvyyttä, tuntui, että pinnat olivat yhtä likaa ja tahmaa. Siivous eteni hitaasti. Saattoi tietysti olla, että yritin asuntoa kiillottamalla puhdistua muutenkin. Oli helpompaa keskittyä pyyhkimään listoja kuin miettiä, mitä tänä iltana oli tapahtumassa.

Jonkin ajan kuluttua Matias palasi ja alkoi auttaa minua. Hän pyyhki olohuoneen pinnat suurpiirteisin ottein ja ilmestyi pian kuluttua keittiön kynnykselle.

– Olohuone on valmis, Matias sanoi.
– Ja eiköhän sekin ole riittävän puhdas? Mä en usko, että seuraava asukas tulee kuitenkaan syömään ihan suoraan roskakaapista.

Olin kieltämättä viettänyt sen verran aikaa pää keittiön roskakaapissa, että suhteellisuudentajuni oli alkanut kärsiä. Sipaisin luutulla viimeiset vedot ja luovuin sitten tehtävästä.

– Alkaako siinä olla kaikki? Matias kysyi.

Nyökkäsin. Katselin ympärilleni hämärtyvässä asunnossa ja jätin mielessäni hyvästejä.

– Jääkaappi, muistin viime hetkellä.
– Ja pakastin. Se pitää sulattaa. Vai onko sulla kiire? Pitäisikö meidän viedä se kuorma sun autosta, että sä pääset lähtemään?

Matias pudisti päätään.
– Ei mulla ole tänään mitään.

Avasin jääkaapin. Matias piteli muovipussia, kun lastasin sinne muutaman kaapissa viruneen oliivi­purkin ja ruokakerman.

Porkkanoiden alta vihanneslaatikosta löysin samppanjapullon, jonka olin laittanut kaappiin kylmenemään vuosia sitten ja unohtanut sen olemassaolon kokonaan. Ostaessani samppanjan olin saanut ensimmäisen pätkätyöni yliopistolla. Olin suunnitellut korkkaavani pullon sitten, kun saisin viran.

Jotkut keräsivät vauvanvaatteita, vaikkei raskaudesta ollut tietoakaan. Minulla oli samppanja, johon törmäsin aina välillä, kun jaksoin tyhjentää vihanneslaatikkoa. Oli tietysti eräällä tavalla hyväkin, etten pulloa ostaessani tiennyt, kuinka kauan se tulisi makaamaan tyhjän panttina kylmässä.

– Meneekö samppanja vanhaksi? kysyin Matiakselta

– En mä usko. Kuinka niin?

Istuuduin pullo kädessäni jääkaapin eteen. Matias laskeutui viereeni.

– Mä sain sen eläkeviran, sanoin.

– Onneksi olkoon, Matias vastasi.

– Musta ei kyllä tunnu miltään.

– Ehkä se uppoaa vasta myöhemmin?

– Niin, myönsin.
– Tai sitten se ei olekaan niin tärkeää kuin mä olen kuvitellut.

– Sekin on tietysti mahdollista.

Kääntelin pulloa kädessäni.

– Kai me otetaan juhlan kunniaksi? Matias ehdotti.

– Tietysti, sanoin.
– Mä en kyllä ole koskaan avannut samppanjapulloa.

Niin absolutisti kuin Ville olikin ollut, hän ei sentään ollut kieltänyt kuplivan nautintoa muilta. Itse asiassa hänestä oli tullut niin taitava pullojen käsittelijä, että pullojen avaamisen tehtävä oli suotu aina hänelle. Muutama nopea käden liike, jokin jännitystä nostattava kommentti ennen korkin avautumista, ja juoma oli valunut meidän muiden laseihin.

Ojensin pullon Matiasta kohti mutta hän ei tarttunut siihen. 

– Sitten sun on korkea aika opetella, hän sanoi.
– Kierrä se metalli­suojus siitä ensin irti.

Noudatin Matiaksen ohjeita. Otin metallisuojuksen irti ja aloin sitten kiertää korkkia varovaisesti vähän kerrallaan.

– Pidä korkista toisella kädellä vähän kiinni, niin se ei lennä mihinkään, Matias sanoi.

Pelkäsin henkeni edestä. Villellä oli näissä tilanteissa tapana muistuttaa niistä kymmenistä ranskalaisista, jotka vuosittain sokeutuivat tai kuolivat samppanjapullon korkin osuessa heihin 80 kilometrin tuntinopeudella.

Lohduttauduin sillä, että ainakin siirtyisin ajasta ikuisuuteen virkatyöläisenä ja Matiaksen läsnäollessa. Oli varmaan pahempiakin tapoja heittää henkensä.

Korkki poksahti, ja juoma kuohahti pullonsuusta ulos. Kuohun mukana saapui lopulta myös riemun tunne. Syynä saattoi toki olla sekin, että olin edelleen hengissä. Tai että osasin avata samppanjapullon.

– Mulla ei ole laseja, sanoin juoman tulviessa.
– Mä olen pakannut ne kaikki.

Matias tarttui pulloon ja antoi samppanjan valua suuhunsa. Katsoin häntä kuin teinityttö Justin Bieberin julistetta. Kun kuohu rauhoittui, Matias ojensi pullon minulle. Join.

– Kumpikaan meistä ei ole tämän jälkeen enää ajokunnossa, sanoin.

– Ehkä meidän pitää sitten jäädä tänne yöksi, Matias vastasi.

Tuijotuskilpailu alkoi taas.

En kestänyt epätietoisuutta enää hetkeäkään. Otin Matiaksen rinnuksista kiinni ja suutelin häntä. Hän maistui samppanjalta ja tuoksui mäntysuovalta. Yhdistelmässä ei ollut valittamista.

Tuntia myöhemmin makasimme alastomina ja hikisinä paksuimmalla villamatollani. Maton karheus vastasi ihooni. Matias siveli hellästi selkääni.

– Mä olen pahoillani kaikesta sähläämisestä, sanoin.
– Mä olin vain niin stressaantunut, että mä tein tyhmiä juttuja. Mä pelkäsin, ettei meistä tulekaan mitään, enkä mä jaksanut kantaa siitä huolta kaiken muun päälle.

– Ei se mitään, Matias vastasi.
– Sellaista sattuu.

Hän siirsi hiuksiani vähän sivuun niin että näki katseeni paremmin.

– Mutta jos mä nyt sattuisin vaikka rakastumaan suhun, pitääkö mun olla huolissaan siitä, että sä palaat vielä pussailemaan sun entisen kanssa? Sillä on sentään yritys ja säännöllisemmät työajat. Eikä mitään muusikko­riskejä, joista sä murehdit.

– Ei, sanoin ja suukotin Matiasta otsaan.
– Mä en usko, että sun pitää olla siitä huolissaan.

Matias huomasi lievän korostuksen siitä-sanan kohdalla.

– Mistä mun sitten pitäisi stressata?

Huokaisin.

– Että jaksatko sä mua. Pystytkö sä olemaan naisen kanssa, jos se on jatkuvasti huolissaan. Muutetaanko me yhteen. Halutaanko me lapsia. Olisinko mä hyvä äiti. Kestääkö se. Kestääkö mikään. Kuolenko mä.

Matias kierähti päälleni ja vaiensi minut hetkeksi suutelemalla.

– Jotain voi tapahtua, kun mä olen liian onnellinen, kuiskasin.

– Mitään ei tapahdu, paitsi että sä olet onnellinen.

– Lupaatko?

– Mä lupaan.

Vaikka oli selvää, ettei kukaan voinut pitää sellaisia lupauksia ja vaikka oli selvää, että sellaiset lupaukset kuuluivat satuihin, minusta tuntui hyvältä, että Matias sanoi minulle niin. Ja siltä varalta, ettei tuleva
onnellisuuteni ollut pelkästään Matiaksen käsissä, hänen nukkuessaan avasin huolipäiväkirjani ja kirjoitin siihen viimeisen merkinnän.
Mitä jos ei tapahdukaan mitään pahaa ja olen huolehtinut kaikesta turhaan?

Sitten katselin nukkuvaa Matiasta. Hän oli vaipunut syvään uneen, suojanaan vain Marimekon verho. Kaikki peitot odottivat uudessa asunnossani. Hän näytti onnelliselta ja luottavaiselta, niin kuin kai kaikki ihmiset nukkuessaan. Ajattelin, että nukahtaminen jos mikä vaatii uskallusta, sitä että päästää irti, antaa elämän viedä ja jättää itsensä sen huomaan.

Kömmin Matiaksen viereen. Hän hohkasi lämpöä. Ujutin käteni ja jalkani Matiaksen lomaan. Tunsin hänen sydämensä sykkeen kehoani vasten.

Se oli vain hetki, ohimenevä ja hauras, mutta se oli joka tapauksessa olemassa.

Hyväksyin maailmankaikkeuden. Hyväksyin itseni. Syleilin elämää.Tai ainakin Matiasta.

Ja sitten minä taisin nukahtaa.

Jatkis päättyy.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.