Mikään ei ole viime päivinä mennyt Karoliinan suunnitelmien mukaan. Viikonlopun häissä hän päätyi Villen syliin, eikä Matiaksen, niin kuin oli tarkoitus. Onko tilanne vielä korjattavissa?

Maanantaina sormiani kihelmöi.

En ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön.

Syy ei tällä kertaa ollut se tavallinen eli stressi tulevien päivien mahdollisista tapahtumista. Minua ei ollut huolettanut mikään. Sen sijaan minua oli raivostuttanut kaikki.

Muiden ihmisten elämä meni eteenpäin. Kun he luopuivat vanhasta, he tekivät sen perusteellisesti. He kärräsivät menneet elämänvaiheet kaatopaikalle kuin rikkinäiset joustinpatjat eivätkä katsoneet taakseen. He sietivät tyhjyyttä ja osasivat elää niin, ettei mitään ollut vielä ilmestynyt entisen tilalle. Ja kun aikaa oli kulunut riittävästi, he aloittivat jotakin uutta, kevyin mielin ja puhtaalta pöydältä, ja keräsivät siinä sivussa rakkautta ja eläketurvaa sekä Facebookissa jaettavia hehkutuskuvia.

Oma elämäni pysyi ennallaan, mitä tahansa sitten teinkin. Se palautui muotoonsa niin kuin hiusteni pyörre takaraivolla. Sitä saattoi kammata, föönata ja muotoilla. Sitä saattoi tupeerata, pöyhiä ja suihkuttaa lakalla tönköksi. Mutta heti kun silmä vältti tai mukavuudenhalu iski, pyörre etsi tutun, vanhan olomuotonsa.

Olisin ikuisesti sama pelokas pätkätyöläinen, joka ei pystynyt päästämään irti entisestä suhteestaan. Ongelmaa ei voinut ratkaista, koska ongelma olin minä. Ärsytti niin, että tunne kipunoi sormiini asti.

Vasta maanantaiaamuna kiukku löysi purkautumisväylänsä. Siksi osui Kosti Järvinen, jonka epäonni oli sattua filosofian laitoksella tielleni.

Edellisviikolla olin pyytänyt Järviseltä – ties kuinka monetta kertaa – muutaman tuhannen merkin artikkelinaloitusta. Hän oli ottanut tavakseen myöntyä ja luvata sen seuraavaksi päiväksi, jolloin hän taas pysytteli näkymättömissäni tai livahti miestenvessaan, jos satuimme kulkemaan käytävällä samaan aikaan.

Nytkin Järvinen huomasi minut vähän ennen kuin minä hänet. Näin vain vilahduksen hänen hahmostaan, kun hän sujahti vessan suojiin.

Tällä kertaa pelkkä pissaavan pikkupojan kuva ovessa ei kuitenkaan riittänyt pidättelemään minua. Seurasin Järvistä, ja vasta hänen peitellessään sepalustaan tajusin, että joskus hänet saattoi tietysti ajaa vessaan ihan aito hätä.

– Kokoushuoneeseen, sanoin.
– Heti. Tai siis kun olet… hoitanut asiasi.

Käytävällä törmäsin Mervi Kultalaan. Kultala kantoi suurta, nahistunutta jukkapalmua huonettaan kohti.

– Katso, mitä joku oli jättänyt roskalavalle, hän puuskutti närkästyneenä.
– Ihmisillä ei sitten ole sydäntä.

Ohjasin Kultalan ja palmun lempeästi mutta määrätietoisesti sisään kokoushuoneeseen.

– Odottakaa täällä, sanoin.
– Älkää menkö minnekään.

Ennen kuin adrenaliini häviäisi, juoksin harmaaparran huoneeseen. Vinhanmäki pelasi sakkia konetta vastaan. Hän tuijotti ruutua lasittunein silmin kuin sotapeleihin addiktoitunut teini.

– Kokoushuoneessa on kiireellinen palaveri, sanoin.

– Pieni hetki, Vinhanmäki vas­tasi.

Odotin pienen hetken.
– Nyt heti, sanoin sitten.

– Malta nyt vähän, Vinhanmäki murahti.

Hän yritti kerätä ääneen pitkän akateemisen uran auktoriteettia mutta varjeli samalla keskittymistään seuraavaan siirtoon. Kömmin pöydän alle ja vedin johdot seinästä. Sitten tartuin Vinhanmäen toimistotuoliin ja aloin työntää sitä Harmaapartoineen kaikkineen kokoushuonetta kohden.

Vinhanmäki oli niin häkeltynyt, ettei saanut sanaa suustaan, piteli vain käsinojista kiinni ja yski. Puolivälissä matkaa voimani loppuivat. Hiki valui pitkin kainaloita, ja minun oli pakko luovuttaa.

– Jos vaikka kävelisit loppumatkan.

Vinhanmäki kokosi arvokkuutensa ja nousi tuolilta.

– Asiatonta, hän puuskahti.
– Ennenkuulumatonta. Täysin asiatonta.

Sanoista huolimatta Vinhan­mäki meni kuin menikin edelläni
kokoushuoneeseen.

Jäin hetkeksi keräämään voimiani. Sisälläni virtasi outo tunne, piittaamattomuus, jonka kaltaista en ollut ennen kokenut. Minua ei kiinnostanut tippaakaan, pitäisikö filosofian laitoksen henkilökunta
minusta tämän päivän jälkeen.

Minua ei huolettanut, tekisinkö virheliikkeen, enkä aikonut miettiä enää hetkeäkään, miltä käytökseni muiden silmissä näytti ja miten se vaikuttaisi akateemiseen tulevaisuuteeni.

Minulla oli tehtävä. Filosofian laitoksella oli tehtävä. Tähän asti me molemmat olimme epäonnistuneet surkeasti, mutta tilanne ei ollut koskaan toivoton.

– Te ette pelkää mua tarpeeksi, aloitin.

Katselin vuorotellen Kultalaa, Järvistä ja Vinhanmäkeä.
– Te näette mussa jonkun harmittoman yliopistojohdon lähettämän konsultin, joka käväisee täällä ja menee pois, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Mutta oikeasti mä olen viimeinen varoitus. Mä voin näyttää nuorelta, enkä mä välttämättä ymmärrä kaikkia teidän älykkövitsejänne, mutta oikeasti mä olen tuomiopäivän lähettiläs.

Vinhanmäki kohotti kulmiaan. Huomasin itsekin menneeni dramatisoinnissani melko pitkälle. Jatkoin maltillisempaan sävyyn.

– Tajuatteko te, että tämä on teidän viimeinen mahdollisuus? Näittehän te, mitä latinan kielen oppiaineelle tapahtui viime vuonna. Siellä tehtiin joitakin kosmeettisia muutoksia ja kirjoitettiin selvityksiä, mutta todellisuudessa siellä kaikki jatkoivat ihan samaan malliin kuin ennenkin. Maanantaisin tehtiin ne samat virheet, joita oltiin tehty tuhantena maanantaina aiemmin. Tiistai oli se sama tiistai, elettiin sitten tällä tai edellisellä vuosituhannella. Ja sitten johto sai tarpeekseen. Se laittoi pyörät pyörimään, eikä siinä vaiheessa kuulkaa vetoomukset eikä mielipidekirjoittelut paljon auta. Se on yksi rehtorin arrivederci, ja te olette historiaa niin kuin ne latinistitkin.

– Arrivederci on itse asiassa italiaa, Vinhanmäki sanoi.

– Näytänkö mä siltä, että mä kaipaan oppitunteja? kysyin ja sain pinnistellä voimiani, etten nykäisisi Vinhanmäkeä parrasta.
– Annapa, kun mä kerron tällä kertaa sulle vitsin. Olipa kerran yliopiston laitos. Siellä kaikki laiskottelivat onnellisina, kunnes laitos lopetettiin, henkilökunta jäi työttömäksi ja menetti suuren palasen hartaasti odotetusta eläkkeestään.

Vinhanmäki suipisti ryppyisen suunsa suppuun.

– Ja jos te tiedätte, mikä siinä vitsissä on hauskaa, mä kuuntelen mielelläni, sanoin.

Vedin henkeä. Sitten jatkoin puhumista ja valitsin sen saman, viileän äänensävyn, jota äitini oli käyttänyt sinä ainoana iltana, jolloin olin murrosikäisenä palannut humalassa kotiin.

– Sua ei ole palkattu tänne pelaamaan sakkia vaan opettamaan, ilmoitin Vinhanmäelle.
– Tämän päivän loppuun mennessä sä laitat ne rästiin jääneet opintojaksomerkinnät eteenpäin. Sen lisäksi sä vastaat kahdenkymmenen opiskelijan sähköpostiin. Olet niille avuksi tai seuraavan kerran, kun sä nautit päiväunista, mä pätkäsen sulta parran poikki.

Sanojeni vakuudeksi tein sormillani parturointia imitoivan nipsauksen. Sitten käänsin huomioni Järviseen. Järvinen hiplaili silmä­lasejaan, mutta jos olemuksen oli tarkoitus herättää sääliä, se ei toiminut.

– Ja sinä palautat mulle neljä­tuhatta merkkiä tieteellistä artikkelia, vaikka sun pitäisi sitten kaivaa kirjaimet pinseteillä sun aivoista. Ja jos sä et tämän päivän loppuun mennessä tuo mulle tekstiä, mä jään sun huoneen oven eteen istumaan, kunnes sä kirjoitat ne, enkä mä päästä sua edes vessaan.

Kultala painoi päänsä jo ennen kuin suuntasin sanani hänelle. Hän piiloutui puoliksi jukkapalmun taakse, mutta siirsin kasvia ja varmistin suoran näköyhteyden.

– Sulla on laitos johdettavana. Et sä voi jättää sun työkavereita tuuliajolle. Yksi sun alaisistasi on home-evakossa, jos et ole huomannut. Toinen on riippuvainen sakin pelaamisesta. Kolmas ei saa kirjoitettua mitään, kun sen housut tutisee. Sä olet ottanut tämän laivan ohjaamisen vastuullesi. Sun täytyy tehdä jotakin.

Tasapainon vuoksi mietin sopivaa uhkausta myös Kultalan kannustukseksi. Lopulta se oli liiankin helppo keksiä.

– Jos täällä ei ala tapahtua, mä en voi luvata, että sun huonekasvit olisi turvassa. Mä olen varma, että täältä löytyy joku yliopiston ohjesääntö omien työpisteiden järjestyksestä ja siivouksesta.

Lopulta jaoin huomioni kaikille kolmelle tasapuolisesti.

– Ei teidän opiskelijoita kiinnosta, ettei teitä kiinnosta. Teidän täytyy ruveta kiinnostumaan tai sitten teidän pitää lopettaa ja etsiä jotakin muuta tekemistä. Pelkäättekö te mua nyt?

Viimeinen kysymys oli tarkoitettu kevennykseksi, mutta ilmeisesti Kultala ja Järvinen eivät tunnistaneet vitsiä, koska he nyökkäsivät. Vinhanmäkikin siveli partaansa suojelunhaluisesti.

– Ihan asiasta toiseen, jatkoin.
– Jos näette jossakin mun puhelimen, niin kertokaa. Mä en löydä sitä mistään.

Järvinen kohotti kätensä arkaan viittaukseen. Hän näytti äkkiä niin säikähtäneeltä pikkupojalta, että minua kadutti äskeinen kovuuteni. Hymyilin ja nyökkäsin.

– Voisinko mä soittaa sun puhelimeen? Järvinen kysyi.

– Se on äänettömällä, selitin.

– Mä hiljensin sen mun ystävän vihkimisen aikaan, enkä mä ole nähnyt sitä sen jälkeen.

Valtasin asemapaikakseni nojatuolin, jota Matiaksella oli ollut tapanaan käyttää. Häntä ei ollut näkynyt koko päivänä missään.

Tätä nykyä ymmärsin paremmin, miksi hän oli ollut niin halukas viettämään aikansa filosofian laitoksella puoliunessa. Iltakeikat olivat kaiketi vaatineet veronsa.

Edellisenä päivänä olin selaillut bändin nettisivuja, ja niistä päätellen he olivat suositumpia kuin olin kuvitellut. Yksi vanhoista keikoista oli ollut Helsingissä, toinen vain paria päivää myöhemmin Sodankylässä. Sopi ihmetellä, miten Matiaksen oli ylipäätään onnistunut sovittaa koko siviilipalveluksen suorittaminen jatkuvaan keikkailuun.

Hämmentävä pieni yksityiskohta bändin sivuilla oli jäänyt kiusaamaan mieltäni. Sariannan hääiltana bändin oli pitänyt vierailla Tampereella, mutta keikka oli peruttu syytä selittämättä. Matiaksen oli täytynyt tehdä se vuokseni. Ilmankos bändin muut jäsenet eivät olleet aina näyttäneet niin innokkailta soitellessaan tanssittavia ikivihreitä Sariannan iäkkäämpien sukulaisten mieliksi.

Huokaisin. Ehkä pitkäsäärinen, ihana Minna oli korvannut Matiakselle vaivannäön?

Ja sitten oli hää­illan viimeiset hetket Villen kanssa, en päässyt niistä yli enkä ympäri. Olimme molemmat, minä ja Matias, tehneet uusia ja vanhoja siirtojamme. Seurauksena oli sakkimatti, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa.

Kuuntelin työhuoneista kantautuvia ääniä ja yritin piristyä. Järvisen huoneessa näpyteltiin tieto­konetta. Hän saattoi tietysti lyödä näppäimistöä sattumanvaraisesti vain pitääkseen minut tyytyväisenä, mutta toistaiseksi annoin hänelle tilaa palauttaa kunniansa.

Vinhanmäki tuli kohta käytävälle ja kävi nykäisemässä ilmoitustaululta vanhan suorituslistan pois, käytti sitä kai mallina uudelle. Hän näytti niin pahantuuliselta, etten uskaltanut kommentoida saati kannustaa, mutta hänen mentyään ohitseni soin itselleni vaisun hymyn.

Kultalan huone oli liian kaukana, jotta olisin pystynyt seuraamaan hänen toimiaan. Mutta kaksi kolmesta oli kai sekin jo jotain?

Sohvapöydällä lepäsi kaksi päivää vanha lehti. Aikani kuluksi ja masentavien ajatusten karkottamiseksi aloin selailla sitä. Kolmos­sivulla kerrottiin psykologian alan tutkimuksesta, jossa oli testattu ihmisten itsekuria. 

Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään. Molempien tehtävänä oli ratkaista kärsivällisyyttä vaativia matemaattisia pulmia, ja pöydälle heidän eteensä jätettiin kulho suklaakeksejä. Toinen ryhmä ei saanut koskea kekseihin.
Toisella ryhmällä oli lupa hotkia menemään.

Tutkimuksen lopputulos oli seuraava: se ryhmä, jonka täytyi olla syömättä suklaakeksejä, jaksoi käyttää matemaattisiin ongelmiin vähemmän aikaa. Ryhmä kulutti suklaakeksikieltäymyksessään kaiken itsekurinsa niin, ettei sitä enää riittänyt matemaattisille ongelmille. Tutkijat esittivät, että itsekuri oli rajallinen resurssi. Jos täytyi kieltäytyä jostakin miellyttävästä, ei jaksanut enää vaatia itseltään venymistä muilla osa-alueilla.

Jostakin syystä tutkimus tuntui minusta henkilökohtaiselta. Jäin miettimään johtopäätöksiä, joita minun tulisi siitä tehdä.

Ensimmäinen vaihtoehto oli, että söisin suklaakeksejä ja ratkaisisin matemaattisia ongelmia. Saattaisin lihoa, mutta saisin tehdyksi sen, mitä minun piti.

Jos taas en kuitenkaan halunnut syödä suklaakeksejä, minun ei kannattanut pitää niitä pöydälläni kiusaamassa ja viemässä energiaa.

Vilkaisin kelloani. Oli lounasaika, ja minulla oli tapaaminen oman suklaakeksikulhoni kanssa. Minulla oli turvallinen, makea ja pitkällä aikavälillä tuhoisa tottumus, josta minun täytyisi vieroittaa itseni. En voinut enää pitää Villeä ulottuvillani odottamassa hetkiä, jolloin olin liian väsynyt tai huolissani vastustaakseni kiusausta.

Ville seisoi aulassa ja puhui kännykkään. Äänestä päätellen kyseessä oli työpuhelu. Ville käytti sitä reipasta ja palvelualtista puhe­tapaa, jota olin oppinut seurusteluaikoinamme inhoamaan. Hän oli valmis neuvottelemaan niin pitkään kuin tarvitsi, valmis rakentamaan vaikutelman siitä, ettei hänellä ollut kiire mihinkään.

Asiakkaille se soi epäilemättä tilaisuuden tuntea, että he olivat maailman tärkeimpiä ihmisiä. Minulle se oli tarkoittanut vain, ettei läsnäolollani ollut Villelle pohjimmiltaan mitään merkitystä.

Yhteisillä aterioilla ruoka oli jäähtynyt Villen puheluiden venyessä ja venyessä. Käymämme keskustelut olivat katkenneet, ja lopulta en ollut enää jaksanut pitää viimeisestä ajatuksestani kiinni.

Katsomamme elokuvat olivat jääneet pysähdyksiin niin pitkäksi
aikaa, että dvd oli mennyt kokonaan pois päältä.

Jäin Villen viereen odottamaan ja kaivoin laukustani kirjan, jota voisin lukea sen aikaa, kun Villen puhelu kestäisi. Ville huomasi minut ja hymyili.

– Kuule, voisinko mä soittaa sulle myöhemmin takaisin? hän sanoi puhelimeen.
– Mun lounasseura käveli tähän juuri, ja meillä on tärkeää juteltavaa. 

Parin sekunnin kuluttua Villen puhelu oli ohi.

– Anteeksi, hän sanoi.
– Tylsiä työjuttuja.

– Ei se mitään.

– Mennäänkö syömään? Ville kysyi ja ohjasi minua jo kohti ruokalan jonoa.

Jäin seisomaan niille sijoilleni. Jos en nyt saisi asiaani ulos, menettäisin rohkeuteni ja varmuuteni.

– Sun täytyy lakata ehdottelemasta mulle tapaamisia, sanoin.
– Sä et voi enää juosta täällä lounaalla. Ja jos sä näet, että mulla on heikko hetki, sä pysyt musta kaukana. Mä en kuole mun huoliin. En edes paniikkikohtauksiin. Mä pärjään niiden läpi, vaikka susta näyttäisi, etten mä pärjää. Vaikka musta itsestäni tuntuisi, että mä en pärjää, niin mä pärjään. Mä haluan pärjätä. Sun täytyy kuunnella mua.

Ville näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä vaan jotakin toiveikasta ja hyvää.

– Istutaan alas, hän ehdotti.
– Tuolla on tyhjiä penkkejä.

– Mä seison mieluummin.

– Istutaan nyt vaan. En mä halua seisoa tässä typeränä keskellä aulaa, kun sä kerrot mulle noin isoja asioita. 

Myönnyin ja seurasin Villeä sivummalle. Istuuduimme. Ville katsoi käsiinsä ja sulatteli sanojani. Minusta tuntui, ettei minulla ollut muuta puhuttavaa. Kaikki muut polut johtaisivat takaisin pisteeseen, jossa en enää halunnut olla. 

– Ei se nyt pelkästään mun vastuullani ole, Ville sanoi lopulta.
– En mä yksin lauantaina pussaillut.

– En mä sitä väitäkään, sanoin hiljaa.
– Mä pyydän tässä vain vähän sun tukeasi. Mä en pääse elämässä eteenpäin, ellei me pidetä vähän etäisyyttä.

Miten minusta tuntuikin siltä, että vasta nyt Ville ja minä erosimme oikeasti? Jotenkin koko eron­tekemisen ajan olimme edelleen pidelleet toisistamme kiinni.

Aluksi olimme nukkuneet päätöksestä huolimatta yhdessä. Minä olin auttanut Villeä muuttamaan ja sisustamaan hänen poikamiesboksinsa. Missään vaiheessa ei ollut tullut sellaista täsmällistä hetkeä, jossa eron lopullisuus olisi käynyt meille selväksi. Olimme vain räpiköineet toisistamme kauemmaksi, kaiken aikaa tietoisina siitä, koska seuraavan kerran taas tapaisimme.

– Musta tämä tuntuu tuhlaukselta, Ville sanoi.
– Me ollaan satsattu tähän suhteeseen niin paljon. Ajattele nyt kaikkia niitä vaiheita, jotka me ollaan käyty läpi. Kukaan ei tunne mua niin hyvin kuin sä tunnet.

Villen logiikka olisi joskus mennyt minulta läpi, mutta ehkä päivät Vinhanmäen seurassa olivat auttaneet minua näkemään aukkoja päättelyketjuissa.

– Ei me voida olla yhdessä vain sen vuoksi, että me ollaan oltu yhdessä, sanoin.
– Jos sulta kysyy, kannattaako sun laittaa rahaa sellaiseen projektiin, johon sä olet sijoittanut kymmenentuhatta euroa, sä et laita siihen rahaa vain siksi, että sä olet jo laittanut siihen rahaa. Sä olet fiksu tyyppi. Sä mietit, miltä sen projektin tulevaisuus näyttää. Oikeasti sun pitäisi kysyä, alkaisitko sä seurustella mun kanssa, jos me ei vielä tunnettaisi toisiamme. Jos sä et olisi laittanut tähän suhteeseen yhtään aikaa ja rahaa ja energiaa.

Mietin niitä kertoja, joina Ville oli halunnut lähteä kanssani luonto­retkille, vaeltamaan tai kiipeilemään tai testaamaan selviytymistaitoja erämaaolosuhteissa. Päivän patikointiretkiä lukuun ottamatta en ollut koskaan suostunut lähtemään hänen mukaansa. Ville ei ollut valittanut asiasta, ja lopulta hän oli lakannut tekemästä ehdotuksiaan, mutta toivoin silti, että hän tapaisi seuraavan tyttöystävänsä Partioaitassa.

– Hyvä on, Ville sanoi viimein.

– Sä et soittele mulle vähään aikaan?

– En.

– Sä et käy täällä lounaalla?

– En.

– Sä lakkaat leikkimästä, että me palataan yhteen?

Ville oli hiljaa. Tunsin olevani sydämetön, mutta tarvitsin häneltä myöntävän vastauksen. Minun täytyi tietää, että tämän tapaamisen jälkeen hänkin tuntisi itsensä vapaaksi.

– Lupaa mulle.

– Mä lakkaan leikkimästä, että me palataan yhteen, Ville sanoi.
– Oletko sä nyt tyytyväinen? Saanko mä käydä syömässä? Mulla on hirveä nälkä.

Minun olisi kovasti tehnyt mieli pörröttää Villen hiuksia, helliä häntä vähän, lohduttaa jollakin niillä tavoista, joilla olin aina lohduttanut häntä.

– Käy vain, sanoin silti ainoastaan.
– Ja Ville?

– Niin?

– Ei tämä ollut sun vika. Kun sä kysyit, miksi me erottiin. Ei se ollut sun työtunnit tai jokin, mitä sä teit tai olit tekemättä. Sähän olit sama kuin sä olit ollut aina, ja mulla oli pitkään hyvä olla sun kanssa. Ja sitten ei enää ollut, enkä mä voinut sille mitään. Ei kukaan voi.

Siltä varalta, että minua alkaisi itkettää, kävelin yliopiston piha-alueen läpi ja istahdin hetkeksi penkille. Kaivoin käsilaukustani nenäliinapakkauksen, mutta sille ei kuitenkaan tullut tarvetta. Minusta tuntui tyyneltä. Jos jotakin, olin vähän hämmentynyt siitä, kuinka samanlaisena maailma pysyi, vaikken pystyisi enää nojaamaan Villen läheisyyteen. Puut seisoivat edelleen suorina. Taivas oli kirkas. Minä olin melkein sama kuin olin ollut vielä hetki sitten.

Olin kai kuvitellut, että ilman Villeä palaisin siksi epävarmaksi ja ahdistuneeksi yhdeksäntoistavuotiaaksi, joka oli tullut ensimmäisille luennoilleen varmana siitä, että kaikki näkisivät hänen olevan väärässä paikassa. Olin tuntenut olevani toisiin verrattuna ajatuksiltani niin kömpelö ja tiedoiltani niin rajoittunut, etten ollut uskaltanut edes kysyä, saisinko siirron aikatauluihini paremmin sopivaan pienryhmään.

Mikä oli ehkä ollut sikäli onni, että juuri siinä hankalien bussivuorojen pienryhmässä olin sitten tavannut Villen. Hän oli pelastanut henkeni tai ainakin mielenterveyteni, ja parin ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän oli myös kyydinnyt minut yliopistolle autollaan, niin etteivät bussiaikataulut olleet enää aiheuttaneet harmia.

Jotakin oli kuitenkin tapahtunut tällä välin. Olin ehkä huomaamattani kasvanut aikuiseksi. Kykenin tekemään itse itselleni kodin maailmaan, luottamaan siihen, että minulla oli oikeus osallistua tähän elämään siinä missä kenellä tahansa.

Tuulenpuuska kulki läpi pihan. Minua vilutti. Täytyisi palata töihin ennen kuin saisin flunssan. Työnsin nenäliinapakettia takaisin laukkuuni, kun tajusin, että se oli kummallisen raskas. Tunsin jotakin muhkuraista paketin sisällä. Tutkin sitä tarkemmin ja löysin kännykkäni. Puhelimen oli täytynyt sujahtaa nenäliinojen väliin kirkossa, kun olin laittanut kännykän äänettömälle ja työntänyt sen laukkuun.

Näytön symboli kertoi, että minulle oli saapunut viesti. Avasin sen. Viesti oli Matiakselta.

”Heivaa tuo sun eksä hemmettiin ja karkaa mun kanssa. Mulla on sulle asiaa. Tavataan saunalla?”

Hieroin otsaani. Oli vaikea yhdistää asioita toisiinsa. Ajattelin ensin, että Matias oli nähnyt minut ja Villen ruokalan edessä (missä ihmeen saunalla hän tahtoi meidän tapaavan?), mutta sitten huomasin viestin lähetysajan. Se oli saapunut jo lauantaina illalla, Sariannan häiden aikaan.     

Mielikuva Matiaksesta näpyttelemässä viestiä palasi mieleeni.

Tajusin samassa, että se tuntematon vastaanottaja, jolta olin häissä kadehtinut Matiaksen huomiota, olin ollut minä itse. Riemastunut ailahdus kävi lävitseni, ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle: Matias oli käskenyt minun heivata eksäni hemmettiin! Hänellä oli ollut minulle asiaa! Hän oli halunnut tavata minut saunalla!

Sitten mieleeni palautui myös se outo jäähyväiskeskustelu, jonka olimme käyneet myöhään illalla, ennen kuin Matias ja bändi olivat lähteneet.

”Sulla taisi pitää kiirettä silloin aiemmin”, Matias oli todennut.
”Joo, ihan kauheasti kaikkea järkkäilemistä”, olin vastannut. Mistä minun olisi pitänyt tietää, että Matias oli tarkoittanut jotakin täsmällistä salatapaamista eikä esimerkiksi sitä, miten olin huhkinut työväentalon keittiössä ennen kuin muut vieraat olivat saapuneet?

Miten tyhmää kaikki oli. Elämän ratkaisivat niin pienet asiat.

Jos olisin saanut viestin ajoissa. Jos olisin ymmärtänyt, mihin Matias oli viitannut tai edes pyytänyt häntä selittämään. Jos olisin jättänyt Villen kanssa muhinoimisen väliin.

Sormiani kihelmöi taas, ja tällä kertaa minusta tuntui, ettei suuttumus menisi ohi, vaikka polttaisin koko yliopiston maan tasalle. Olin rakkauselämäni pahin vihollinen, nainen, joka ampui itseään jalkaan ja valitti sitten, ettei pystynyt kävelemään.

Laitoksella Matiaksen takki roikkui naulakossa, mutta häntä itseään ei näkynyt vieläkään missään. Kiersin läpi henkilökunnan työhuoneet. Vinhanmäki, Järvinen ja Kultala olivat syventyneet töihinsä tai ainakin teeskentelivät sitä aiempaa paremmin. Matiasta en löytänyt heidänkään luotaan.

Kävin kopiohuoneessa.

Kurkistin taukotilaan.

Koputin miestenvessan oveen.

Tutkittuani filosofian laitoksen vaahtosammutinta suuremmat nurkkaukset ja kolot, hyväksyin lopulta, ettei Matias ollut paikalla.

En pystynyt rauhoittumaan tai istumaan, joten kävelin vain käytävää päästä päähän ja pidin tekemääni päätöstä voimassa.

Jos en nyt hoitaisi tätä kunnolla, jänistäisin kokonaan.

Laitoksen ovi avautui. Katsoin sinne toiveikkaana, mutta sisään tuli ainoastaan ne kaksi rakennusmiehinä työskennellyttä viimeisen vaiheen opiskelijaa, joita olin tavannut Matiaksen järjestämän kokoontumisen jälkeen. Miehet kulkivat aina yhdessä niin, että heidän nimensä menivät minulla sekaisin. Toinen oli Tammelin, toinen Marttinen, mutten osannut sanoa, kumpi heistä oli kumpi.

Ilman Matiaksen valmistamia voileipiä opintoryhmä oli kuihtunut kasaan, mutta nämä kaksi olivat saapuneet tapaamisiin edelleen, jättäneet rakennushaalarinsa ensitapaamisen jälkeen kotiin. Olin auttanut heitä pienissä käytännön asioissa mutta enimmäkseen vain jutellut heidän suunnitelmistaan. Näytti kuin näyttikin siltä, että he saisivat paperinsa valmiiksi seuraavaan kevääseen mennessä.

Tammelinin (tai Marttisen) puhelin piippasi. Hän kaivoi kännykän esiin, nykäisi toveriaan hihasta. 

– Kato, mä sain Vinhanmäeltä vastauksen viime toukokuun sähkö­postiin.

– Nyt kusetat.

– En en. Kyllä se vastasi. Harvinaisin inhimillisistä ominaisuuksista on johdonmukaisuus.

Viimeinen virke oli selvästi sitaatti.

– Rousseau? Marttinen kysyi.

– Bentham.

Miehet huomasivat minut ja tervehtivät.

– Oletteko nähneet Matiasta? kysyin.

– Se oli kirjastossa, Tammelin ja Marttinen lausuivat yhtä aikaa.

Kiitin ja poistuin laitokselta.

Kiirehdin askeleitani ja lopulta otin korkokengät jalasta, juoksin sukkasillani kunnes pääsin perille kirjastolle. Nähdessäni Matiaksen hiljaisen salin nurkassa pysähdyin kokonaan. Tahdoin hetken katsella häntä niin, että kaikki oli vielä mahdollista ja hän ajatteli minusta hyvää.

Matias luki kirjaa. Ihminen näytti minusta aina niin kauniilta, kun hän keskittyi, eikä Matias ollut poikkeus. Minusta oli ihana katsoa häntä uppoutuneena sivujen tekstiin.

Sitten Matias tunsi katseeni tai nosti päänsä muuten vain ja huomasi minut. Pakottauduin liikkeelle. Hiivin hänen luokseen.

– Mulla oli puhelin hukassa, mä sain sun viestin vasta nyt, kuiskasin, kun olin Matiaksen vieressä.

Moittivat silmäykset kolmesta eri suunnasta saivat minut vaikenemaan. Vain Matiaksen katse oli toistaiseksi ystävällinen. 

– Mennäänkö jonnekin juttelemaan? ehdotin.

Matias nyökkäsi. Hän keräsi tavaransa ja lähti mukaani. Kun pääsimme kirjaston eloisammalle puolelle, seisahduimme hyllyjen väliin. Matias hymyili. Sain tehdä kaikkeni, etten pyörtäisi päätäni ja eläisi tulevia vuosia valheessa.

Aloitin helpoimmasta osuudesta.

– Silloin kun me juteltiin illalla häissä, mä en tiennyt, että sä olit pyytänyt mua karkaamaan. Mä en ymmärtänyt, mitä sä tarkoitit. Mä luin sun viestisi vasta nyt.

Olin ollut väärässä siinä, että tämä olisi helpompi osuus. Matias alkoi näyttää niin toiveikkaalta, että sydäntäni särki.

– No ei siinä mitään, hän vastasi.
– Voin mä sulle nytkin puhua.

Matias laski tavaransa lähimmälle tyhjälle hyllyriville. Hänen kätensä olivat taas vapaat, ja minun olisi niin kovasti tehnyt mieli ottaa kädet ensin, totuus myöhemmin. Mutta tiesin, että huolehtisin sitten vain hermoromahdukseen asti, koska Matias saisi kuulla, mitä häiden jatkoilla oli tapahtunut.  

– Sä vähän yllätit mut, Matias sanoi.
– Mä en nyt oikein tiedä, mistä mä aloittaisin.

Keskeytin Matiaksen, ennen kuin hän ehtisi pidemmälle.

– Mä pussailin Villen kanssa, kun sä olit lähtenyt. Sen kädet oli tässä ja tässä ja täällä. Sitä kesti ehkä minuutin.

Hetki oli sietämättömän pitkä. Matias nielaisi. Jokin hänen katseessaan vajosi, meni piiloon.

– Sä olit ihan oikeassa, jatkoin.
– Mä en ollut hoitanut meidän suhdetta päätökseen, mutta mä tein sen tänään. Mä tein sen jo ennen kuin mä luin sun viestin. Mä sanoin Villelle, etten mä halua enää tavata sitä. Mä olen varma, että meidän ero on nyt pysyvä.

Matias hieroi kasvojaan. Näin hänen olemuksestaan, etteivät sanani tehonneet. Kaikki todisteet puhuivat minua vastaan. Minuun ei voinut luottaa, olin häilyväinen, tunne-elämältäni epävakaa. Harvinaisin inhimillisistä ominaisuuksista on johdonmukaisuus, vai miten se meni?

– Mitä sä olisit halunnut sanoa mulle? yritin silti.

– Ei se ollut mitään tärkeää, Matias väitti.
– Hölmöjä juttuja.

Annoin hiljaisuuden venyä ja katsoin Matiasta niin pitkään, että hänen oli pakko olla rehellinen. Kun hän lopulta oli, en olisi tahtonut kuunnella.

– Mä olen pahoillani, mutta mä en voi alkaa tällaiseen, Matias sanoi.
– Mä tykkään susta ja toivon sulle kaikkea hyvää, mutta en mä vain voi.

Sitten hän kokosi tavaransa ja meni. Jäin seisomaan hyllyjen väliin. Koko kirjastoon kerätty tieto ei ollut koskaan tuntunut minusta niin turhalta. Mitä minua auttoi ihmiskunnan vuosisatojen aikana keräämä sivistys, kun se ei estänyt minua tekemästä näin alkeellisia virheitä?

Helpotus löysi minut vasta, kun pääsin kotiin. Teeskentely oli imenyt viimeisetkin voimani. Loppupäivän ajan aina neljään asti minun oli täytynyt puhua normaalisti, ajatella edes jokseenkin selkeästi, käyttäytyä tavallisesti kaikkia kohtaan. Minun oli pitänyt ohittaa Matias laitoksen käytävillä monta kertaa kuin siinä ei olisi tapahtunut mitään. Kotimatkalla olin kiirehtinyt askeleitani, että ehtisin ihmisten katseiden alta ennen itkua.

Suljin ulko-oven. Valuin seinää pitkin eteisen lattialle ja istuin siinä pitkään kengät jalassa, takki päällä. Katselin tyhjää tilaa, jossa vielä puoli vuotta sitten oli ollut Villen vaarin tekemä puinen penkki. Penkin paikalta katseeni jatkoi kierrostaan ja tunnisti kaikki muutkin tyhjyyttään ammottavat kohdat.

Villen lähdön jälkeen minulla ei ollut ollut asuntoni kokoon nähden tarpeeksi huonekaluja. Kotini oli liian iso yhdelle. Se oli liian kallis ja muutenkin epätasapainossa. Asunto oli pariskunnan erokoti: puolet elämästä oli poissa, puolet paikalla. Päivän koettelemukset eivät olleet nähtävästi vielä päättyneet.

Kaivoin laukusta tietokoneeni. Tartuin selvänäköisyyden hetkeen ja aloitin meilin vuokranantajalleni.

”Asun täällä omistamassasi asunnossa ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy muuttaa täältä pois. Erosin puoli vuotta sitten miesystävästäni, mutta jäin tänne silti notkumaan syistä, joita en ihan täysin ymmärrä. Pidin siitä kai kiinni tähän asti, koska minusta tuntui raskaalta kestää yhtä aikaa monta muutosta (pätkätyöläisyys, ero jne.) ja koska tämä asunto on ollut minulle monta vuotta koti. Tuleva viikkoni on nyt kuitenkin joka tapauksessa pilalla, kun tuhosin yhden lupaavan rakkausjutun, niin että minun on varmaan järkevää surra tämä luopuminen kaikkien muiden pettymysten mukana.”

Tarkastelin tekstiä ja tajusin, ettei vuokranantajani välttämättä ollut kiinnostunut elämästäni aivan näin yksityiskohtaisella tasolla, varsinkin kun olimme tavanneet ensimmäisen ja ainoan kerran kahdeksan vuotta sitten.

Tuhosin tekstin ja aloitin uuden viestin, pidin sen lyhyenä.

”Hei, olen vuokrannut tätä omistamaasi asuntoa mutta nyt joudun luopumaan siitä. Ilmoitan, kun löydän uuden kodin ja jätän sitten virallisen irtisanoutumiseni. Karoliina Laajasalo.”

Lähetin viestin. Riisuin kengät ja takin. Kuljin asunnossa kuin viimeistä kertaa ja tunsin olevani vähän kaikesta irrallaan. Kohta olisin yksi pitkä puutelista: työtön, koditon, äiditön, onneton.

Erästä asiaa minulta ei kuitenkaan puuttunut, ja tietokone seuranani kömmin futonpatjalleni. Mitä tulevaisuus sitten toisikin, voisin aina nojata Toddin rauhoittavaan ääneen, kunhan lataisin tieto­koneen akun jossakin ja asuinsiltani alle yltäisi kaupungin ilmainen verkko.

Työnsin varpaani peiton lämpimään, etsin Toddin sivuhistoriastani ja hain hänen videonsa. Rauhoituin oikeastaan jo ennen kuin sivu latautui.

Paitsi ettei siellä ollut enää mitään. Toddin video oli poistettu. Sen kommenteissa oli linkki verkko­kauppaan, jossa mainostettiin hänen uutta, maksullista meditaatiojulkaisuaan.

Voi Todd, huokaisin. Etkö edes sinä voinut olla pyyteetön? Eikö kukaan meistä voinut yltää siihen, minkä lupasimme? Googlasin Toddin lähettääkseni hänelle närkästynyttä palautetta, mutta kun pääsin hänen nettisivuilleen, sinne oli ilmestynyt hänen kuvansa. Todd ei ollutkaan mielikuvieni kirkasotsainen mormoninuorukainen vaan ylipainoinen, parrakas ja punakka mies.

Todellisuuskosketuksia alkoi kerääntyä yhden päivän tarpeiksi. Suljin tietokoneen. Hengitin sisään ja ulos, niin kuin olin aina hengittänyt Toddin sanelun mukaan, ja huomasin, etten tarvinnutkaan hänen apuaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Ilma virtasi sisään ja ulos myös ilman hänen ääntään. Ja hänen sanansa, nekään eivät olleet hänen omaisuuttaan. Loppujen lopuksi olin kuunnellut ne satoina iltoina, ja Todd oli puhunut ne nauhalle vain kerran. Minulla oli niihin enemmän oikeus kuin hänellä itsellään.

I accept the universe, kuiskasin. I accept myself.  I embrace life.

Lauseista oli kuitenkin niukalti hyötyä.

En hyväksynyt maailmankaikkeutta ollenkaan. En hyväksynyt itseäni ollenkaan.Missään tapauksessa en syleillyt elämää.

Lähimmäksi syleilemistä pääsin, kun puristin untuvatyynyä niin, että siitä lähti ilmat. Huoleni olivat loppuneet. Asiat, joita olin pelännyt, olivat jo ehtineet tapahtua, ja minusta tuntui oikeastaan samantekevältä, miten kaikessa muussa sitten kävisi.

Ensin tuli itku, sitten uni, sen ihana unohdus.

Jatkuu ensi viikolla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.