Mikään ei ole viime päivinä mennyt Karoliinan suunnitelmien mukaan. Viikonlopun häissä hän päätyi Villen syliin, eikä Matiaksen, niin kuin oli tarkoitus. Onko tilanne vielä korjattavissa?

Maanantaina sormiani kihelmöi.

En ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön.

Syy ei tällä kertaa ollut se tavallinen eli stressi tulevien päivien mahdollisista tapahtumista. Minua ei ollut huolettanut mikään. Sen sijaan minua oli raivostuttanut kaikki.

Muiden ihmisten elämä meni eteenpäin. Kun he luopuivat vanhasta, he tekivät sen perusteellisesti. He kärräsivät menneet elämänvaiheet kaatopaikalle kuin rikkinäiset joustinpatjat eivätkä katsoneet taakseen. He sietivät tyhjyyttä ja osasivat elää niin, ettei mitään ollut vielä ilmestynyt entisen tilalle. Ja kun aikaa oli kulunut riittävästi, he aloittivat jotakin uutta, kevyin mielin ja puhtaalta pöydältä, ja keräsivät siinä sivussa rakkautta ja eläketurvaa sekä Facebookissa jaettavia hehkutuskuvia.

Oma elämäni pysyi ennallaan, mitä tahansa sitten teinkin. Se palautui muotoonsa niin kuin hiusteni pyörre takaraivolla. Sitä saattoi kammata, föönata ja muotoilla. Sitä saattoi tupeerata, pöyhiä ja suihkuttaa lakalla tönköksi. Mutta heti kun silmä vältti tai mukavuudenhalu iski, pyörre etsi tutun, vanhan olomuotonsa.

Olisin ikuisesti sama pelokas pätkätyöläinen, joka ei pystynyt päästämään irti entisestä suhteestaan. Ongelmaa ei voinut ratkaista, koska ongelma olin minä. Ärsytti niin, että tunne kipunoi sormiini asti.

Vasta maanantaiaamuna kiukku löysi purkautumisväylänsä. Siksi osui Kosti Järvinen, jonka epäonni oli sattua filosofian laitoksella tielleni.

Edellisviikolla olin pyytänyt Järviseltä – ties kuinka monetta kertaa – muutaman tuhannen merkin artikkelinaloitusta. Hän oli ottanut tavakseen myöntyä ja luvata sen seuraavaksi päiväksi, jolloin hän taas pysytteli näkymättömissäni tai livahti miestenvessaan, jos satuimme kulkemaan käytävällä samaan aikaan.

Nytkin Järvinen huomasi minut vähän ennen kuin minä hänet. Näin vain vilahduksen hänen hahmostaan, kun hän sujahti vessan suojiin.

Tällä kertaa pelkkä pissaavan pikkupojan kuva ovessa ei kuitenkaan riittänyt pidättelemään minua. Seurasin Järvistä, ja vasta hänen peitellessään sepalustaan tajusin, että joskus hänet saattoi tietysti ajaa vessaan ihan aito hätä.

– Kokoushuoneeseen, sanoin.
– Heti. Tai siis kun olet… hoitanut asiasi.

Käytävällä törmäsin Mervi Kultalaan. Kultala kantoi suurta, nahistunutta jukkapalmua huonettaan kohti.

– Katso, mitä joku oli jättänyt roskalavalle, hän puuskutti närkästyneenä.
– Ihmisillä ei sitten ole sydäntä.

Ohjasin Kultalan ja palmun lempeästi mutta määrätietoisesti sisään kokoushuoneeseen.

– Odottakaa täällä, sanoin.
– Älkää menkö minnekään.

Ennen kuin adrenaliini häviäisi, juoksin harmaaparran huoneeseen. Vinhanmäki pelasi sakkia konetta vastaan. Hän tuijotti ruutua lasittunein silmin kuin sotapeleihin addiktoitunut teini.

– Kokoushuoneessa on kiireellinen palaveri, sanoin.

– Pieni hetki, Vinhanmäki vas­tasi.

Odotin pienen hetken.
– Nyt heti, sanoin sitten.

– Malta nyt vähän, Vinhanmäki murahti.

Hän yritti kerätä ääneen pitkän akateemisen uran auktoriteettia mutta varjeli samalla keskittymistään seuraavaan siirtoon. Kömmin pöydän alle ja vedin johdot seinästä. Sitten tartuin Vinhanmäen toimistotuoliin ja aloin työntää sitä Harmaapartoineen kaikkineen kokoushuonetta kohden.

Vinhanmäki oli niin häkeltynyt, ettei saanut sanaa suustaan, piteli vain käsinojista kiinni ja yski. Puolivälissä matkaa voimani loppuivat. Hiki valui pitkin kainaloita, ja minun oli pakko luovuttaa.

– Jos vaikka kävelisit loppumatkan.

Vinhanmäki kokosi arvokkuutensa ja nousi tuolilta.

– Asiatonta, hän puuskahti.
– Ennenkuulumatonta. Täysin asiatonta.

Sanoista huolimatta Vinhan­mäki meni kuin menikin edelläni
kokoushuoneeseen.

Jäin hetkeksi keräämään voimiani. Sisälläni virtasi outo tunne, piittaamattomuus, jonka kaltaista en ollut ennen kokenut. Minua ei kiinnostanut tippaakaan, pitäisikö filosofian laitoksen henkilökunta
minusta tämän päivän jälkeen.

Minua ei huolettanut, tekisinkö virheliikkeen, enkä aikonut miettiä enää hetkeäkään, miltä käytökseni muiden silmissä näytti ja miten se vaikuttaisi akateemiseen tulevaisuuteeni.

Minulla oli tehtävä. Filosofian laitoksella oli tehtävä. Tähän asti me molemmat olimme epäonnistuneet surkeasti, mutta tilanne ei ollut koskaan toivoton.

– Te ette pelkää mua tarpeeksi, aloitin.

Katselin vuorotellen Kultalaa, Järvistä ja Vinhanmäkeä.
– Te näette mussa jonkun harmittoman yliopistojohdon lähettämän konsultin, joka käväisee täällä ja menee pois, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Mutta oikeasti mä olen viimeinen varoitus. Mä voin näyttää nuorelta, enkä mä välttämättä ymmärrä kaikkia teidän älykkövitsejänne, mutta oikeasti mä olen tuomiopäivän lähettiläs.

Vinhanmäki kohotti kulmiaan. Huomasin itsekin menneeni dramatisoinnissani melko pitkälle. Jatkoin maltillisempaan sävyyn.

– Tajuatteko te, että tämä on teidän viimeinen mahdollisuus? Näittehän te, mitä latinan kielen oppiaineelle tapahtui viime vuonna. Siellä tehtiin joitakin kosmeettisia muutoksia ja kirjoitettiin selvityksiä, mutta todellisuudessa siellä kaikki jatkoivat ihan samaan malliin kuin ennenkin. Maanantaisin tehtiin ne samat virheet, joita oltiin tehty tuhantena maanantaina aiemmin. Tiistai oli se sama tiistai, elettiin sitten tällä tai edellisellä vuosituhannella. Ja sitten johto sai tarpeekseen. Se laittoi pyörät pyörimään, eikä siinä vaiheessa kuulkaa vetoomukset eikä mielipidekirjoittelut paljon auta. Se on yksi rehtorin arrivederci, ja te olette historiaa niin kuin ne latinistitkin.

– Arrivederci on itse asiassa italiaa, Vinhanmäki sanoi.

– Näytänkö mä siltä, että mä kaipaan oppitunteja? kysyin ja sain pinnistellä voimiani, etten nykäisisi Vinhanmäkeä parrasta.
– Annapa, kun mä kerron tällä kertaa sulle vitsin. Olipa kerran yliopiston laitos. Siellä kaikki laiskottelivat onnellisina, kunnes laitos lopetettiin, henkilökunta jäi työttömäksi ja menetti suuren palasen hartaasti odotetusta eläkkeestään.

Vinhanmäki suipisti ryppyisen suunsa suppuun.

– Ja jos te tiedätte, mikä siinä vitsissä on hauskaa, mä kuuntelen mielelläni, sanoin.

Vedin henkeä. Sitten jatkoin puhumista ja valitsin sen saman, viileän äänensävyn, jota äitini oli käyttänyt sinä ainoana iltana, jolloin olin murrosikäisenä palannut humalassa kotiin.

– Sua ei ole palkattu tänne pelaamaan sakkia vaan opettamaan, ilmoitin Vinhanmäelle.
– Tämän päivän loppuun mennessä sä laitat ne rästiin jääneet opintojaksomerkinnät eteenpäin. Sen lisäksi sä vastaat kahdenkymmenen opiskelijan sähköpostiin. Olet niille avuksi tai seuraavan kerran, kun sä nautit päiväunista, mä pätkäsen sulta parran poikki.

Sanojeni vakuudeksi tein sormillani parturointia imitoivan nipsauksen. Sitten käänsin huomioni Järviseen. Järvinen hiplaili silmä­lasejaan, mutta jos olemuksen oli tarkoitus herättää sääliä, se ei toiminut.

– Ja sinä palautat mulle neljä­tuhatta merkkiä tieteellistä artikkelia, vaikka sun pitäisi sitten kaivaa kirjaimet pinseteillä sun aivoista. Ja jos sä et tämän päivän loppuun mennessä tuo mulle tekstiä, mä jään sun huoneen oven eteen istumaan, kunnes sä kirjoitat ne, enkä mä päästä sua edes vessaan.

Kultala painoi päänsä jo ennen kuin suuntasin sanani hänelle. Hän piiloutui puoliksi jukkapalmun taakse, mutta siirsin kasvia ja varmistin suoran näköyhteyden.

– Sulla on laitos johdettavana. Et sä voi jättää sun työkavereita tuuliajolle. Yksi sun alaisistasi on home-evakossa, jos et ole huomannut. Toinen on riippuvainen sakin pelaamisesta. Kolmas ei saa kirjoitettua mitään, kun sen housut tutisee. Sä olet ottanut tämän laivan ohjaamisen vastuullesi. Sun täytyy tehdä jotakin.

Tasapainon vuoksi mietin sopivaa uhkausta myös Kultalan kannustukseksi. Lopulta se oli liiankin helppo keksiä.

– Jos täällä ei ala tapahtua, mä en voi luvata, että sun huonekasvit olisi turvassa. Mä olen varma, että täältä löytyy joku yliopiston ohjesääntö omien työpisteiden järjestyksestä ja siivouksesta.

Lopulta jaoin huomioni kaikille kolmelle tasapuolisesti.

– Ei teidän opiskelijoita kiinnosta, ettei teitä kiinnosta. Teidän täytyy ruveta kiinnostumaan tai sitten teidän pitää lopettaa ja etsiä jotakin muuta tekemistä. Pelkäättekö te mua nyt?

Viimeinen kysymys oli tarkoitettu kevennykseksi, mutta ilmeisesti Kultala ja Järvinen eivät tunnistaneet vitsiä, koska he nyökkäsivät. Vinhanmäkikin siveli partaansa suojelunhaluisesti.

– Ihan asiasta toiseen, jatkoin.
– Jos näette jossakin mun puhelimen, niin kertokaa. Mä en löydä sitä mistään.

Järvinen kohotti kätensä arkaan viittaukseen. Hän näytti äkkiä niin säikähtäneeltä pikkupojalta, että minua kadutti äskeinen kovuuteni. Hymyilin ja nyökkäsin.

– Voisinko mä soittaa sun puhelimeen? Järvinen kysyi.

– Se on äänettömällä, selitin.

– Mä hiljensin sen mun ystävän vihkimisen aikaan, enkä mä ole nähnyt sitä sen jälkeen.

Valtasin asemapaikakseni nojatuolin, jota Matiaksella oli ollut tapanaan käyttää. Häntä ei ollut näkynyt koko päivänä missään.

Tätä nykyä ymmärsin paremmin, miksi hän oli ollut niin halukas viettämään aikansa filosofian laitoksella puoliunessa. Iltakeikat olivat kaiketi vaatineet veronsa.

Edellisenä päivänä olin selaillut bändin nettisivuja, ja niistä päätellen he olivat suositumpia kuin olin kuvitellut. Yksi vanhoista keikoista oli ollut Helsingissä, toinen vain paria päivää myöhemmin Sodankylässä. Sopi ihmetellä, miten Matiaksen oli ylipäätään onnistunut sovittaa koko siviilipalveluksen suorittaminen jatkuvaan keikkailuun.

Hämmentävä pieni yksityiskohta bändin sivuilla oli jäänyt kiusaamaan mieltäni. Sariannan hääiltana bändin oli pitänyt vierailla Tampereella, mutta keikka oli peruttu syytä selittämättä. Matiaksen oli täytynyt tehdä se vuokseni. Ilmankos bändin muut jäsenet eivät olleet aina näyttäneet niin innokkailta soitellessaan tanssittavia ikivihreitä Sariannan iäkkäämpien sukulaisten mieliksi.

Huokaisin. Ehkä pitkäsäärinen, ihana Minna oli korvannut Matiakselle vaivannäön?

Ja sitten oli hää­illan viimeiset hetket Villen kanssa, en päässyt niistä yli enkä ympäri. Olimme molemmat, minä ja Matias, tehneet uusia ja vanhoja siirtojamme. Seurauksena oli sakkimatti, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa.

Kuuntelin työhuoneista kantautuvia ääniä ja yritin piristyä. Järvisen huoneessa näpyteltiin tieto­konetta. Hän saattoi tietysti lyödä näppäimistöä sattumanvaraisesti vain pitääkseen minut tyytyväisenä, mutta toistaiseksi annoin hänelle tilaa palauttaa kunniansa.

Vinhanmäki tuli kohta käytävälle ja kävi nykäisemässä ilmoitustaululta vanhan suorituslistan pois, käytti sitä kai mallina uudelle. Hän näytti niin pahantuuliselta, etten uskaltanut kommentoida saati kannustaa, mutta hänen mentyään ohitseni soin itselleni vaisun hymyn.

Kultalan huone oli liian kaukana, jotta olisin pystynyt seuraamaan hänen toimiaan. Mutta kaksi kolmesta oli kai sekin jo jotain?

Sohvapöydällä lepäsi kaksi päivää vanha lehti. Aikani kuluksi ja masentavien ajatusten karkottamiseksi aloin selailla sitä. Kolmos­sivulla kerrottiin psykologian alan tutkimuksesta, jossa oli testattu ihmisten itsekuria. 

Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään. Molempien tehtävänä oli ratkaista kärsivällisyyttä vaativia matemaattisia pulmia, ja pöydälle heidän eteensä jätettiin kulho suklaakeksejä. Toinen ryhmä ei saanut koskea kekseihin.
Toisella ryhmällä oli lupa hotkia menemään.

Tutkimuksen lopputulos oli seuraava: se ryhmä, jonka täytyi olla syömättä suklaakeksejä, jaksoi käyttää matemaattisiin ongelmiin vähemmän aikaa. Ryhmä kulutti suklaakeksikieltäymyksessään kaiken itsekurinsa niin, ettei sitä enää riittänyt matemaattisille ongelmille. Tutkijat esittivät, että itsekuri oli rajallinen resurssi. Jos täytyi kieltäytyä jostakin miellyttävästä, ei jaksanut enää vaatia itseltään venymistä muilla osa-alueilla.

Jostakin syystä tutkimus tuntui minusta henkilökohtaiselta. Jäin miettimään johtopäätöksiä, joita minun tulisi siitä tehdä.

Ensimmäinen vaihtoehto oli, että söisin suklaakeksejä ja ratkaisisin matemaattisia ongelmia. Saattaisin lihoa, mutta saisin tehdyksi sen, mitä minun piti.

Jos taas en kuitenkaan halunnut syödä suklaakeksejä, minun ei kannattanut pitää niitä pöydälläni kiusaamassa ja viemässä energiaa.

Vilkaisin kelloani. Oli lounasaika, ja minulla oli tapaaminen oman suklaakeksikulhoni kanssa. Minulla oli turvallinen, makea ja pitkällä aikavälillä tuhoisa tottumus, josta minun täytyisi vieroittaa itseni. En voinut enää pitää Villeä ulottuvillani odottamassa hetkiä, jolloin olin liian väsynyt tai huolissani vastustaakseni kiusausta.

Ville seisoi aulassa ja puhui kännykkään. Äänestä päätellen kyseessä oli työpuhelu. Ville käytti sitä reipasta ja palvelualtista puhe­tapaa, jota olin oppinut seurusteluaikoinamme inhoamaan. Hän oli valmis neuvottelemaan niin pitkään kuin tarvitsi, valmis rakentamaan vaikutelman siitä, ettei hänellä ollut kiire mihinkään.

Asiakkaille se soi epäilemättä tilaisuuden tuntea, että he olivat maailman tärkeimpiä ihmisiä. Minulle se oli tarkoittanut vain, ettei läsnäolollani ollut Villelle pohjimmiltaan mitään merkitystä.

Yhteisillä aterioilla ruoka oli jäähtynyt Villen puheluiden venyessä ja venyessä. Käymämme keskustelut olivat katkenneet, ja lopulta en ollut enää jaksanut pitää viimeisestä ajatuksestani kiinni.

Katsomamme elokuvat olivat jääneet pysähdyksiin niin pitkäksi
aikaa, että dvd oli mennyt kokonaan pois päältä.

Jäin Villen viereen odottamaan ja kaivoin laukustani kirjan, jota voisin lukea sen aikaa, kun Villen puhelu kestäisi. Ville huomasi minut ja hymyili.

– Kuule, voisinko mä soittaa sulle myöhemmin takaisin? hän sanoi puhelimeen.
– Mun lounasseura käveli tähän juuri, ja meillä on tärkeää juteltavaa. 

Parin sekunnin kuluttua Villen puhelu oli ohi.

– Anteeksi, hän sanoi.
– Tylsiä työjuttuja.

– Ei se mitään.

– Mennäänkö syömään? Ville kysyi ja ohjasi minua jo kohti ruokalan jonoa.

Jäin seisomaan niille sijoilleni. Jos en nyt saisi asiaani ulos, menettäisin rohkeuteni ja varmuuteni.

– Sun täytyy lakata ehdottelemasta mulle tapaamisia, sanoin.
– Sä et voi enää juosta täällä lounaalla. Ja jos sä näet, että mulla on heikko hetki, sä pysyt musta kaukana. Mä en kuole mun huoliin. En edes paniikkikohtauksiin. Mä pärjään niiden läpi, vaikka susta näyttäisi, etten mä pärjää. Vaikka musta itsestäni tuntuisi, että mä en pärjää, niin mä pärjään. Mä haluan pärjätä. Sun täytyy kuunnella mua.

Ville näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä vaan jotakin toiveikasta ja hyvää.

– Istutaan alas, hän ehdotti.
– Tuolla on tyhjiä penkkejä.

– Mä seison mieluummin.

– Istutaan nyt vaan. En mä halua seisoa tässä typeränä keskellä aulaa, kun sä kerrot mulle noin isoja asioita. 

Myönnyin ja seurasin Villeä sivummalle. Istuuduimme. Ville katsoi käsiinsä ja sulatteli sanojani. Minusta tuntui, ettei minulla ollut muuta puhuttavaa. Kaikki muut polut johtaisivat takaisin pisteeseen, jossa en enää halunnut olla. 

– Ei se nyt pelkästään mun vastuullani ole, Ville sanoi lopulta.
– En mä yksin lauantaina pussaillut.

– En mä sitä väitäkään, sanoin hiljaa.
– Mä pyydän tässä vain vähän sun tukeasi. Mä en pääse elämässä eteenpäin, ellei me pidetä vähän etäisyyttä.

Miten minusta tuntuikin siltä, että vasta nyt Ville ja minä erosimme oikeasti? Jotenkin koko eron­tekemisen ajan olimme edelleen pidelleet toisistamme kiinni.

Aluksi olimme nukkuneet päätöksestä huolimatta yhdessä. Minä olin auttanut Villeä muuttamaan ja sisustamaan hänen poikamiesboksinsa. Missään vaiheessa ei ollut tullut sellaista täsmällistä hetkeä, jossa eron lopullisuus olisi käynyt meille selväksi. Olimme vain räpiköineet toisistamme kauemmaksi, kaiken aikaa tietoisina siitä, koska seuraavan kerran taas tapaisimme.

– Musta tämä tuntuu tuhlaukselta, Ville sanoi.
– Me ollaan satsattu tähän suhteeseen niin paljon. Ajattele nyt kaikkia niitä vaiheita, jotka me ollaan käyty läpi. Kukaan ei tunne mua niin hyvin kuin sä tunnet.

Villen logiikka olisi joskus mennyt minulta läpi, mutta ehkä päivät Vinhanmäen seurassa olivat auttaneet minua näkemään aukkoja päättelyketjuissa.

– Ei me voida olla yhdessä vain sen vuoksi, että me ollaan oltu yhdessä, sanoin.
– Jos sulta kysyy, kannattaako sun laittaa rahaa sellaiseen projektiin, johon sä olet sijoittanut kymmenentuhatta euroa, sä et laita siihen rahaa vain siksi, että sä olet jo laittanut siihen rahaa. Sä olet fiksu tyyppi. Sä mietit, miltä sen projektin tulevaisuus näyttää. Oikeasti sun pitäisi kysyä, alkaisitko sä seurustella mun kanssa, jos me ei vielä tunnettaisi toisiamme. Jos sä et olisi laittanut tähän suhteeseen yhtään aikaa ja rahaa ja energiaa.

Mietin niitä kertoja, joina Ville oli halunnut lähteä kanssani luonto­retkille, vaeltamaan tai kiipeilemään tai testaamaan selviytymistaitoja erämaaolosuhteissa. Päivän patikointiretkiä lukuun ottamatta en ollut koskaan suostunut lähtemään hänen mukaansa. Ville ei ollut valittanut asiasta, ja lopulta hän oli lakannut tekemästä ehdotuksiaan, mutta toivoin silti, että hän tapaisi seuraavan tyttöystävänsä Partioaitassa.

– Hyvä on, Ville sanoi viimein.

– Sä et soittele mulle vähään aikaan?

– En.

– Sä et käy täällä lounaalla?

– En.

– Sä lakkaat leikkimästä, että me palataan yhteen?

Ville oli hiljaa. Tunsin olevani sydämetön, mutta tarvitsin häneltä myöntävän vastauksen. Minun täytyi tietää, että tämän tapaamisen jälkeen hänkin tuntisi itsensä vapaaksi.

– Lupaa mulle.

– Mä lakkaan leikkimästä, että me palataan yhteen, Ville sanoi.
– Oletko sä nyt tyytyväinen? Saanko mä käydä syömässä? Mulla on hirveä nälkä.

Minun olisi kovasti tehnyt mieli pörröttää Villen hiuksia, helliä häntä vähän, lohduttaa jollakin niillä tavoista, joilla olin aina lohduttanut häntä.

– Käy vain, sanoin silti ainoastaan.
– Ja Ville?

– Niin?

– Ei tämä ollut sun vika. Kun sä kysyit, miksi me erottiin. Ei se ollut sun työtunnit tai jokin, mitä sä teit tai olit tekemättä. Sähän olit sama kuin sä olit ollut aina, ja mulla oli pitkään hyvä olla sun kanssa. Ja sitten ei enää ollut, enkä mä voinut sille mitään. Ei kukaan voi.

Siltä varalta, että minua alkaisi itkettää, kävelin yliopiston piha-alueen läpi ja istahdin hetkeksi penkille. Kaivoin käsilaukustani nenäliinapakkauksen, mutta sille ei kuitenkaan tullut tarvetta. Minusta tuntui tyyneltä. Jos jotakin, olin vähän hämmentynyt siitä, kuinka samanlaisena maailma pysyi, vaikken pystyisi enää nojaamaan Villen läheisyyteen. Puut seisoivat edelleen suorina. Taivas oli kirkas. Minä olin melkein sama kuin olin ollut vielä hetki sitten.

Olin kai kuvitellut, että ilman Villeä palaisin siksi epävarmaksi ja ahdistuneeksi yhdeksäntoistavuotiaaksi, joka oli tullut ensimmäisille luennoilleen varmana siitä, että kaikki näkisivät hänen olevan väärässä paikassa. Olin tuntenut olevani toisiin verrattuna ajatuksiltani niin kömpelö ja tiedoiltani niin rajoittunut, etten ollut uskaltanut edes kysyä, saisinko siirron aikatauluihini paremmin sopivaan pienryhmään.

Mikä oli ehkä ollut sikäli onni, että juuri siinä hankalien bussivuorojen pienryhmässä olin sitten tavannut Villen. Hän oli pelastanut henkeni tai ainakin mielenterveyteni, ja parin ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän oli myös kyydinnyt minut yliopistolle autollaan, niin etteivät bussiaikataulut olleet enää aiheuttaneet harmia.

Jotakin oli kuitenkin tapahtunut tällä välin. Olin ehkä huomaamattani kasvanut aikuiseksi. Kykenin tekemään itse itselleni kodin maailmaan, luottamaan siihen, että minulla oli oikeus osallistua tähän elämään siinä missä kenellä tahansa.

Tuulenpuuska kulki läpi pihan. Minua vilutti. Täytyisi palata töihin ennen kuin saisin flunssan. Työnsin nenäliinapakettia takaisin laukkuuni, kun tajusin, että se oli kummallisen raskas. Tunsin jotakin muhkuraista paketin sisällä. Tutkin sitä tarkemmin ja löysin kännykkäni. Puhelimen oli täytynyt sujahtaa nenäliinojen väliin kirkossa, kun olin laittanut kännykän äänettömälle ja työntänyt sen laukkuun.

Näytön symboli kertoi, että minulle oli saapunut viesti. Avasin sen. Viesti oli Matiakselta.

”Heivaa tuo sun eksä hemmettiin ja karkaa mun kanssa. Mulla on sulle asiaa. Tavataan saunalla?”

Hieroin otsaani. Oli vaikea yhdistää asioita toisiinsa. Ajattelin ensin, että Matias oli nähnyt minut ja Villen ruokalan edessä (missä ihmeen saunalla hän tahtoi meidän tapaavan?), mutta sitten huomasin viestin lähetysajan. Se oli saapunut jo lauantaina illalla, Sariannan häiden aikaan.     

Mielikuva Matiaksesta näpyttelemässä viestiä palasi mieleeni.

Tajusin samassa, että se tuntematon vastaanottaja, jolta olin häissä kadehtinut Matiaksen huomiota, olin ollut minä itse. Riemastunut ailahdus kävi lävitseni, ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle: Matias oli käskenyt minun heivata eksäni hemmettiin! Hänellä oli ollut minulle asiaa! Hän oli halunnut tavata minut saunalla!

Sitten mieleeni palautui myös se outo jäähyväiskeskustelu, jonka olimme käyneet myöhään illalla, ennen kuin Matias ja bändi olivat lähteneet.

”Sulla taisi pitää kiirettä silloin aiemmin”, Matias oli todennut.
”Joo, ihan kauheasti kaikkea järkkäilemistä”, olin vastannut. Mistä minun olisi pitänyt tietää, että Matias oli tarkoittanut jotakin täsmällistä salatapaamista eikä esimerkiksi sitä, miten olin huhkinut työväentalon keittiössä ennen kuin muut vieraat olivat saapuneet?

Miten tyhmää kaikki oli. Elämän ratkaisivat niin pienet asiat.

Jos olisin saanut viestin ajoissa. Jos olisin ymmärtänyt, mihin Matias oli viitannut tai edes pyytänyt häntä selittämään. Jos olisin jättänyt Villen kanssa muhinoimisen väliin.

Sormiani kihelmöi taas, ja tällä kertaa minusta tuntui, ettei suuttumus menisi ohi, vaikka polttaisin koko yliopiston maan tasalle. Olin rakkauselämäni pahin vihollinen, nainen, joka ampui itseään jalkaan ja valitti sitten, ettei pystynyt kävelemään.

Laitoksella Matiaksen takki roikkui naulakossa, mutta häntä itseään ei näkynyt vieläkään missään. Kiersin läpi henkilökunnan työhuoneet. Vinhanmäki, Järvinen ja Kultala olivat syventyneet töihinsä tai ainakin teeskentelivät sitä aiempaa paremmin. Matiasta en löytänyt heidänkään luotaan.

Kävin kopiohuoneessa.

Kurkistin taukotilaan.

Koputin miestenvessan oveen.

Tutkittuani filosofian laitoksen vaahtosammutinta suuremmat nurkkaukset ja kolot, hyväksyin lopulta, ettei Matias ollut paikalla.

En pystynyt rauhoittumaan tai istumaan, joten kävelin vain käytävää päästä päähän ja pidin tekemääni päätöstä voimassa.

Jos en nyt hoitaisi tätä kunnolla, jänistäisin kokonaan.

Laitoksen ovi avautui. Katsoin sinne toiveikkaana, mutta sisään tuli ainoastaan ne kaksi rakennusmiehinä työskennellyttä viimeisen vaiheen opiskelijaa, joita olin tavannut Matiaksen järjestämän kokoontumisen jälkeen. Miehet kulkivat aina yhdessä niin, että heidän nimensä menivät minulla sekaisin. Toinen oli Tammelin, toinen Marttinen, mutten osannut sanoa, kumpi heistä oli kumpi.

Ilman Matiaksen valmistamia voileipiä opintoryhmä oli kuihtunut kasaan, mutta nämä kaksi olivat saapuneet tapaamisiin edelleen, jättäneet rakennushaalarinsa ensitapaamisen jälkeen kotiin. Olin auttanut heitä pienissä käytännön asioissa mutta enimmäkseen vain jutellut heidän suunnitelmistaan. Näytti kuin näyttikin siltä, että he saisivat paperinsa valmiiksi seuraavaan kevääseen mennessä.

Tammelinin (tai Marttisen) puhelin piippasi. Hän kaivoi kännykän esiin, nykäisi toveriaan hihasta. 

– Kato, mä sain Vinhanmäeltä vastauksen viime toukokuun sähkö­postiin.

– Nyt kusetat.

– En en. Kyllä se vastasi. Harvinaisin inhimillisistä ominaisuuksista on johdonmukaisuus.

Viimeinen virke oli selvästi sitaatti.

– Rousseau? Marttinen kysyi.

– Bentham.

Miehet huomasivat minut ja tervehtivät.

– Oletteko nähneet Matiasta? kysyin.

– Se oli kirjastossa, Tammelin ja Marttinen lausuivat yhtä aikaa.

Kiitin ja poistuin laitokselta.

Kiirehdin askeleitani ja lopulta otin korkokengät jalasta, juoksin sukkasillani kunnes pääsin perille kirjastolle. Nähdessäni Matiaksen hiljaisen salin nurkassa pysähdyin kokonaan. Tahdoin hetken katsella häntä niin, että kaikki oli vielä mahdollista ja hän ajatteli minusta hyvää.

Matias luki kirjaa. Ihminen näytti minusta aina niin kauniilta, kun hän keskittyi, eikä Matias ollut poikkeus. Minusta oli ihana katsoa häntä uppoutuneena sivujen tekstiin.

Sitten Matias tunsi katseeni tai nosti päänsä muuten vain ja huomasi minut. Pakottauduin liikkeelle. Hiivin hänen luokseen.

– Mulla oli puhelin hukassa, mä sain sun viestin vasta nyt, kuiskasin, kun olin Matiaksen vieressä.

Moittivat silmäykset kolmesta eri suunnasta saivat minut vaikenemaan. Vain Matiaksen katse oli toistaiseksi ystävällinen. 

– Mennäänkö jonnekin juttelemaan? ehdotin.

Matias nyökkäsi. Hän keräsi tavaransa ja lähti mukaani. Kun pääsimme kirjaston eloisammalle puolelle, seisahduimme hyllyjen väliin. Matias hymyili. Sain tehdä kaikkeni, etten pyörtäisi päätäni ja eläisi tulevia vuosia valheessa.

Aloitin helpoimmasta osuudesta.

– Silloin kun me juteltiin illalla häissä, mä en tiennyt, että sä olit pyytänyt mua karkaamaan. Mä en ymmärtänyt, mitä sä tarkoitit. Mä luin sun viestisi vasta nyt.

Olin ollut väärässä siinä, että tämä olisi helpompi osuus. Matias alkoi näyttää niin toiveikkaalta, että sydäntäni särki.

– No ei siinä mitään, hän vastasi.
– Voin mä sulle nytkin puhua.

Matias laski tavaransa lähimmälle tyhjälle hyllyriville. Hänen kätensä olivat taas vapaat, ja minun olisi niin kovasti tehnyt mieli ottaa kädet ensin, totuus myöhemmin. Mutta tiesin, että huolehtisin sitten vain hermoromahdukseen asti, koska Matias saisi kuulla, mitä häiden jatkoilla oli tapahtunut.  

– Sä vähän yllätit mut, Matias sanoi.
– Mä en nyt oikein tiedä, mistä mä aloittaisin.

Keskeytin Matiaksen, ennen kuin hän ehtisi pidemmälle.

– Mä pussailin Villen kanssa, kun sä olit lähtenyt. Sen kädet oli tässä ja tässä ja täällä. Sitä kesti ehkä minuutin.

Hetki oli sietämättömän pitkä. Matias nielaisi. Jokin hänen katseessaan vajosi, meni piiloon.

– Sä olit ihan oikeassa, jatkoin.
– Mä en ollut hoitanut meidän suhdetta päätökseen, mutta mä tein sen tänään. Mä tein sen jo ennen kuin mä luin sun viestin. Mä sanoin Villelle, etten mä halua enää tavata sitä. Mä olen varma, että meidän ero on nyt pysyvä.

Matias hieroi kasvojaan. Näin hänen olemuksestaan, etteivät sanani tehonneet. Kaikki todisteet puhuivat minua vastaan. Minuun ei voinut luottaa, olin häilyväinen, tunne-elämältäni epävakaa. Harvinaisin inhimillisistä ominaisuuksista on johdonmukaisuus, vai miten se meni?

– Mitä sä olisit halunnut sanoa mulle? yritin silti.

– Ei se ollut mitään tärkeää, Matias väitti.
– Hölmöjä juttuja.

Annoin hiljaisuuden venyä ja katsoin Matiasta niin pitkään, että hänen oli pakko olla rehellinen. Kun hän lopulta oli, en olisi tahtonut kuunnella.

– Mä olen pahoillani, mutta mä en voi alkaa tällaiseen, Matias sanoi.
– Mä tykkään susta ja toivon sulle kaikkea hyvää, mutta en mä vain voi.

Sitten hän kokosi tavaransa ja meni. Jäin seisomaan hyllyjen väliin. Koko kirjastoon kerätty tieto ei ollut koskaan tuntunut minusta niin turhalta. Mitä minua auttoi ihmiskunnan vuosisatojen aikana keräämä sivistys, kun se ei estänyt minua tekemästä näin alkeellisia virheitä?

Helpotus löysi minut vasta, kun pääsin kotiin. Teeskentely oli imenyt viimeisetkin voimani. Loppupäivän ajan aina neljään asti minun oli täytynyt puhua normaalisti, ajatella edes jokseenkin selkeästi, käyttäytyä tavallisesti kaikkia kohtaan. Minun oli pitänyt ohittaa Matias laitoksen käytävillä monta kertaa kuin siinä ei olisi tapahtunut mitään. Kotimatkalla olin kiirehtinyt askeleitani, että ehtisin ihmisten katseiden alta ennen itkua.

Suljin ulko-oven. Valuin seinää pitkin eteisen lattialle ja istuin siinä pitkään kengät jalassa, takki päällä. Katselin tyhjää tilaa, jossa vielä puoli vuotta sitten oli ollut Villen vaarin tekemä puinen penkki. Penkin paikalta katseeni jatkoi kierrostaan ja tunnisti kaikki muutkin tyhjyyttään ammottavat kohdat.

Villen lähdön jälkeen minulla ei ollut ollut asuntoni kokoon nähden tarpeeksi huonekaluja. Kotini oli liian iso yhdelle. Se oli liian kallis ja muutenkin epätasapainossa. Asunto oli pariskunnan erokoti: puolet elämästä oli poissa, puolet paikalla. Päivän koettelemukset eivät olleet nähtävästi vielä päättyneet.

Kaivoin laukusta tietokoneeni. Tartuin selvänäköisyyden hetkeen ja aloitin meilin vuokranantajalleni.

”Asun täällä omistamassasi asunnossa ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että minun täytyy muuttaa täältä pois. Erosin puoli vuotta sitten miesystävästäni, mutta jäin tänne silti notkumaan syistä, joita en ihan täysin ymmärrä. Pidin siitä kai kiinni tähän asti, koska minusta tuntui raskaalta kestää yhtä aikaa monta muutosta (pätkätyöläisyys, ero jne.) ja koska tämä asunto on ollut minulle monta vuotta koti. Tuleva viikkoni on nyt kuitenkin joka tapauksessa pilalla, kun tuhosin yhden lupaavan rakkausjutun, niin että minun on varmaan järkevää surra tämä luopuminen kaikkien muiden pettymysten mukana.”

Tarkastelin tekstiä ja tajusin, ettei vuokranantajani välttämättä ollut kiinnostunut elämästäni aivan näin yksityiskohtaisella tasolla, varsinkin kun olimme tavanneet ensimmäisen ja ainoan kerran kahdeksan vuotta sitten.

Tuhosin tekstin ja aloitin uuden viestin, pidin sen lyhyenä.

”Hei, olen vuokrannut tätä omistamaasi asuntoa mutta nyt joudun luopumaan siitä. Ilmoitan, kun löydän uuden kodin ja jätän sitten virallisen irtisanoutumiseni. Karoliina Laajasalo.”

Lähetin viestin. Riisuin kengät ja takin. Kuljin asunnossa kuin viimeistä kertaa ja tunsin olevani vähän kaikesta irrallaan. Kohta olisin yksi pitkä puutelista: työtön, koditon, äiditön, onneton.

Erästä asiaa minulta ei kuitenkaan puuttunut, ja tietokone seuranani kömmin futonpatjalleni. Mitä tulevaisuus sitten toisikin, voisin aina nojata Toddin rauhoittavaan ääneen, kunhan lataisin tieto­koneen akun jossakin ja asuinsiltani alle yltäisi kaupungin ilmainen verkko.

Työnsin varpaani peiton lämpimään, etsin Toddin sivuhistoriastani ja hain hänen videonsa. Rauhoituin oikeastaan jo ennen kuin sivu latautui.

Paitsi ettei siellä ollut enää mitään. Toddin video oli poistettu. Sen kommenteissa oli linkki verkko­kauppaan, jossa mainostettiin hänen uutta, maksullista meditaatiojulkaisuaan.

Voi Todd, huokaisin. Etkö edes sinä voinut olla pyyteetön? Eikö kukaan meistä voinut yltää siihen, minkä lupasimme? Googlasin Toddin lähettääkseni hänelle närkästynyttä palautetta, mutta kun pääsin hänen nettisivuilleen, sinne oli ilmestynyt hänen kuvansa. Todd ei ollutkaan mielikuvieni kirkasotsainen mormoninuorukainen vaan ylipainoinen, parrakas ja punakka mies.

Todellisuuskosketuksia alkoi kerääntyä yhden päivän tarpeiksi. Suljin tietokoneen. Hengitin sisään ja ulos, niin kuin olin aina hengittänyt Toddin sanelun mukaan, ja huomasin, etten tarvinnutkaan hänen apuaan niin paljon kuin olin kuvitellut. Ilma virtasi sisään ja ulos myös ilman hänen ääntään. Ja hänen sanansa, nekään eivät olleet hänen omaisuuttaan. Loppujen lopuksi olin kuunnellut ne satoina iltoina, ja Todd oli puhunut ne nauhalle vain kerran. Minulla oli niihin enemmän oikeus kuin hänellä itsellään.

I accept the universe, kuiskasin. I accept myself.  I embrace life.

Lauseista oli kuitenkin niukalti hyötyä.

En hyväksynyt maailmankaikkeutta ollenkaan. En hyväksynyt itseäni ollenkaan.Missään tapauksessa en syleillyt elämää.

Lähimmäksi syleilemistä pääsin, kun puristin untuvatyynyä niin, että siitä lähti ilmat. Huoleni olivat loppuneet. Asiat, joita olin pelännyt, olivat jo ehtineet tapahtua, ja minusta tuntui oikeastaan samantekevältä, miten kaikessa muussa sitten kävisi.

Ensin tuli itku, sitten uni, sen ihana unohdus.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.