Karoliinan järjestelemät ystävättären häät ovat lopulta käsillä. Karoliinalla on aivan omiakin rakkaussuunnitelmia häiden varalle. Niiden toteuttaminen käy kuitenkin vaikeaksi, kun entinen anoppi heittää kapuloita rattaisiin, ja Ville johdattaa Karoliinan päättäväisesti valssiin.

– Älä sure, Ville sanoi.

– Kyllä säkin vielä seisot tuossa. Tai me seisotaan, kuka tietää.

Ville ei ollut koskaan lukenut ajatuksiani huonommin. Istuessani hänen vieressään kirkon penkissä ja seuratessani Sariannan vihkikaavan viimeisiä hetkiä en murehtinut yksinäisyyttäni saati sitä, etten pääsisi Villen kanssa naimisiin.

Muiden häät saattoivat olla monen sinkkunaisen huoligeneraattoreita, mutta minussa siviilisäädyn vaihtaminen ei ollut koskaan herättänyt suuria intohimoja. En pitänyt valkoisista prinsessamekoista. En erityisesti välittänyt olla huomion keskipiste. Minulla ei ollut suurta sukua, jota koota juhlimaan, enkä tuottaisi pettymystä edes äidille, jonka olin menettänyt kolme vuotta sitten. Jos joskus menisin naimisiin, tekisin sen mielelläni edellissukupolven tyypilliseen tapaan ruokatunnilla.

Siinä Ville ei tosin ollut väärässä, että mieltäni painoi jokin. Murehdin kuitenkin lähinnä sitä, miten saisin Matiaksen vakuuttumaan, etten ollut potentiaalinen sähläyskumppani vaan järkevä, tasapainoinen ja vanhan suhteensa taakseen jättänyt nainen.

Minulla oli ilta aikaa osoittaa, että kykenin myös muuttamaan mieltäni, jos minulle esitettäisiin parempia argumentteja. Voisin seurustella muusikon kanssa. Olin valmis luopumaan aiemmista väitteistäni, joiden mukaan muusikot ihmisryhmänä olivat kykenemättömiä onnellisiin ja pysyviin ihmissuhteisiin.

Loppujen lopuksi tarvittiin vain yksi poikkeus osoittamaan yleistys vääräksi. Yksi valkoinen korppi riitti todistamaan, että ”kaikki korpit ovat mustia” -väite ei ollut totta. Yksi luotettava muusikko teki tyhjää teoriasta, jonka
mukaan kaikki muusikot olivat parisuhdekelvottomia. Tai sen verran Harmaaparta-Vinhanmäki oli onnistunut opettaa minulle teorioiden falsifioimisesta.

– Maa kutsuu Karoliinaa, Ville sanoi.
– Missä sä  olet?

– En mä missään, vastasin.
– Tässä.

Ville tarttui käteeni ja puristi sitä.

– Mäkin olen tässä. Ja mä olen iloinen, että sä olet tässä mun kanssani, hän kuiskasi.

– Niin minäkin, sanoin vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt olla vähemmän kohtelias ja rehellisempi.

En olisi saanut antaa Villen ymmärtää, että hän voisi väsyttää minut rakastamaan itseään. Sitä paitsi oli vaikea olla vakuuttavasti eronnut nainen, jos piteli kirkossa edelleen entistä sulhastaan kädestä.

Hivuttauduin vaivihkaa otteesta eroon ja teeskentelin liikuttunutta, kaivoin käsilaukusta nenäliinan.

Villen sentimentaalisia lähentymisyrityksiä lukuun ottamatta Sariannan vihkiminen oli sujunut hyvin. Mikään aiemmin stressaamistani tapahtumakuluista ei toteutunut. Ritva käyttäytyi kirkossa moitteettomasti ja suvaitsi jopa kätellä minua. Sariannan setä ei saapunut paikalle ympäripäissään. Kaikki osalliset olivat siellä, missä heidän pitikin olla, silloin kun heidän kuului olla.  

Sattui tosin joitakin kömmähdyksiä, joista en ollut huomannut stressata etukäteen. En ollut esimerkiksi osannut ennakoida, että pappi voisi saada päähänsä kommentoida parin pitkää yhteistä aviotonta elämää ja todeta, että Sariannan miehineen oli syytäkin saattaa lapsensa kunnialliseen asemaan.

Sariannalla oli onneksi huumorintajua. Hän näytti iloiselta ja liikuttuneelta samaan aikaan kuin kiskoi pukunsa avaraa kaula-aukkoa ylemmäksi. Olin yrittänyt vakuuttaa hänelle, että kaula-aukko aiheuttaisi ongelmia juhlien aikana, mutta Sarianna oli rakastunut pukuun ja peilikuvaansa. ”Parempihan se on näyttää nyt, kun on vielä näytettävää”, hän oli sanonut. ”Pienet pulpahtelut kuuluvat sitä paitsi asiaan.”

– Paljon onnea, sanoin ja suutelin Sariannan poskea kirkon portailla.

– Kiitos Karoliina, Sarianna sanoi ja iski silmää.
– Olisin edelleen kunniaton nainen ilman sua.

Kättelin Sariannan tuoretta aviomiestä Artoa, joka oli saanut näytelmässä statistin osan mutta joka kärsi sen läpi melkein valittamatta. Sarianna kääntyi juhlaväkeä kohden ja korotti ääntään kuin huutaisi lapsensa syömään:
– Ihmiset! Juhlat jatkuu siis työväentalolla. Jos ette osaa perille, seuratkaa tuota vihreää Skodaa.

Juuri parahiksi vihreä Skoda tosiaan ajoi portaiden eteen. Se oli minun kyytini. Joukko sukulaisnaisia oli luvannut minulle paikan heidän autossaan. Tai siis entisiä sukulaisnaisia – eihän meillä Villen ja minun eron jälkeen ollut ollut virallista yhteyttä toisiimme.

Hattuinemme ja huiveinemme ja korkokenkinemme yritimme kuitenkin ahtautua autoon. 

– Kai tänne vielä yksi mahtuu, Villen täti sanoi ja sukelsi viime hetkellä sekaan.
– Kunhan varotaan, ettei Pimu liiskaannu.

– Henki kulkee vielä, Pimu lohdutti vieressäni.

Auto lähti kohti juhlapaikkaa, ja naiset alkoivat päivitellä yhteen ääneen, miten kaunis vihkitilaisuus oli ollut.

– Tavallisestihan niissä on vähän väljähtäneen rakkauden makua, kun on lapsia jo ja kaikkea, Villen täti sanoi.
– Mutta nämä olivat niin nätit. Ihan itketti.

– Totta puhut, vastasi toinen.

– Mulla on kyllä sellainen teoria, että mitä tunteikkaammat häät, sitä nopeammin tulee ero. Pitää olla sellainen valmiiksi vähän tylsistynyt asenne, niin syntyy pysyvää jälkeä.

– Tai sitten pysyvää masennusta, Villen täti kuittasi.

Naiset nauroivat. Kaipauksen aalto kulki lävitseni, vaikka olin heidän kanssaan. Olin oppinut tuntemaan naiset niin hyvin. Tiesin heidän elämäntarinansa iloineen ja suruineen: keneltä oli pettänyt selkä ja keneltä mies, kuka vihasi itseään ja kuka esimiestään, kenen vuoksi he olisivat kävelleet maitorekan alle.

Pidin siitä, miten ikä näkyi heissä. Se teki heistä sallivampia, huumorintajuisempia ja rennompia, jos ei ottanut lukuun Ritvaa ja paria muuta poikkeusta. Äidin kuoleman jälkeen olin alkanut vähitellen hyväksyä Villen sukulaisnaisia varaäidikseini. Se oli tainnuttanut suruani ja tehnyt tyhjästä tilasta vähän helpompaa sietää.

Nyt minusta tuntui, että olin silmäpako neuloksessa, jonka suvun naiset muodostivat. Olin silmukka, joka oli pudonnut kudelmasta ja juossut karkuun. Välillä toivoin edelleen, että joku huomaisi virheen ja korjaisi minut takaisin mukaan. Tarvitsin naisten neuvoja, heidän hiljaista tukeaan.

– Mitä sinulle Karoliina kuuluu? Villen täti kysyi.
– Ei ole nähty pitkään aikaan.

Muut naiset vaikenivat ja vaistosin heidän uteliaisuutensa. Harkitsin hetken, että puhuisin rehellisesti ja kysyisin naisten mielipidettä tilanteestani, mutta vedin sanat viime hetkellä takaisin. Tädit olivat Villelle verisukua, eivätkä he olleet ehkä parasta yleisöä neuvomaan, miten pääsisin Villestä kunniallisesti ja kokonaan eroon. Saati miten saisin muusikon retkahtamaan minuun niin, että hän unohtaisi hetkeksi sen, mikä oli järkevää ja turvallista ja viisasta.

– Ei mulle mitään, sanoin.
– Töitä ja työhuolia.

Vanhasta tottumuksesta painoin kuitenkin pääni hetkeksi Pimun olkaa vasten. Varovasti, niin etten kuluttaisi liikaa hänen heiveröisiä vanhoja harteitaan.

– No, no, Pimu sanoi ja taputti kevyesti hiuksiani.
– No, no.

Saavuimme työväentalon pihaan yhtä aikaa kuin Matiaksen bändin minibussi. Jättäydyin sukulaisnaisten seurasta ja menin ottamaan Matiaksen kavereineen vastaan. Miehet olivat alkaneet välittömästi tyhjentää autoa.

– Samuli, Kartsa, Jesse, Matias esitteli minulle kaverinsa, jotka eivät kantamustensa vuoksi voineet muuta kuin nyökätä.
– Minne pojat voi panna meidän vehkeet?

– Niin siis musiikkivehkeet vaan, Jesseksi esitelty mies lohkaisi.

– Salin perällä pitäisi olla pieni lava, selitin ja kuljin heidän edellään sisälle taloon. Lähes tyhjän kuistin jälkeen avautui suuri sali, ja salin takaosasta löytyi koroke, jolla oli vanhoja teatterilavasteita.
– Kelpaako tämä?

– Se on tosi hyvä, Matias sanoi.

– On me soitettu paskemmissakin, kertoi Jesse, laski vahvistimen alas ja kääntyi hakemaan lisää tavaroita.

Muut seurasivat esimerkkiä, paitsi Matias, joka jäi viivyttelemään. Hän katsoi ympärilleen salissa.

– Kaunis paikka, hän sanoi.
– Mä en olekaan käynyt täällä aiemmin.

Matias näytti etäiseltä, vaikka saattoi se tietysti olla pelkkää alkujännitystä. Suunnitelma, joka minulla oli ollut mielessä, alkoi näyttää siltä mitä se oli, pelkkä haavekuva. Todellisuudessa ihmiset eivät vain päätyneet lavasteiden nurkkiin pussailemaan. Oli niin paljon esteitä ja hidasteita, enkä minä osannut murtautua niiden läpi. Minun ei ollut tarvinnut tehdä aloitetta koskaan. Kaikki tähänastiset poikaystäväni olivat ottaneet tilanteet haltuun. Minun oli tarvinnut vain myöntyä.

– Mä olen tosi kiitollinen teidän avusta, sanoin.
– Mä jään sulle palveluksen velkaa.

– Älä nyt vielä kiittele, Matias vastasi.
– Eihän  me olla vielä edes soitettu mitään. 

– Onko jotain, missä mä voin auttaa?

Matias hymyili.
– Älä anna Jesselle olutta ennen kuin ensimmäinen setti on ohi.

Naurahdin. Minusta tuntui, että olisimme voineet seisoa siinä Matiaksen kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta sitten hän havahtui kavereidensa roudauspuuskutukseen, otti muutaman juoksuaskeleen heitä vastaan.

– Sopiihan sitä nyt pitää kiirettä, kun raskaimmat on kannettu, Jesse sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
– Löytyisikö kaljaa?

Puoli tuntia myöhemmin kaikki olivat löytäneet omat paikkansa pöytäjärjestyksessä. Olin käyttänyt Sariannan kanssa kaksi iltaa pohtiessani vieraiden sijoittelua, miten pitäisimme ex-puolisot, perintöriidoista kaunaiset sisarukset ja muut viholliset riittävän etäällä toisistaan. Ongelmien keskus oli ollut Ritva, joka täytyi eristää niin monesta ihmisestä, että helpommalla olisi päässyt, jos hänelle olisi vain perustanut oman pöydän.

Nyt suunnittelu kantoi kuitenkin hedelmää. Pöydistä virtasi leppoisa puheensorina, ja lapsilla oli salin takaosissa tilaa leikkiä hippaa. Myös bändi oli asettunut testaamaan laitteitaan. Matias napautti mikkiin, ja joku innokas yleisön jäsen herkesi jo taputtamaan.

– Hyvää iltaa hyvät ihmiset, Matias aloitti.
– Meidän vuoro on sitten myöhemmin. Älkää antako meidän soundcheckin häiritä…

Ennen kuin Matias ehti jatkaa, Ritva keskeytti puheen. Hän kömpi lavalle, syrjäytti Matiaksen lempeästi mutta päättäväisesti ja otti mikin haltuunsa.

– Kuuluuko? hän kysyi.
– Varsinaisia juhlapuheitahan pidetään sitten illemmalla, mutta halusin tässä nyt jo ruokaa odotellessa saada sydämeltäni näitä tuntoja, joita tämä suuri päivä morsiamen äidissä herättää.

Aavistelin pahaa. Vilkaisin Sariannaan, joka piti ilmeensä perus­lukemilla, onnistui jopa hymyilemään morsiamellisesti. Sormet keräsivät silti kämmenen sisään unelmapuvun silkkiä, kuin Sarianna olisi haalinut siitä voimaa kestää mitä tahansa seuraavat hetket toisivatkin tullessaan.

Ritvasta ei voinut tietää. Joskus hän yllätti kaikki ja nosti tunnelman kattoon. Toisinaan vertailukohtaa sai hakea hiihtoliiton tiedotustilaisuuksista Lahden 2001 maailmanmestaruuskisojen aikaan.

– Tänään on rakkauden juhla, Ritva sanoi ja kehotti meitä nostamaan maljan hääparin onnelle.

Kaikki nostelivat juomattomia lasejaan, joiden tyhjentämiseen Sariannan isän tervetuliaismaljapuhe oli antanut luvan. Ritvan ääni alkoi väristä.

– Niinhän se nuorten kanssa menee, että meidän vanhempien sydäntä välillä koetellaan. Aina se ensimmäinen poika- tai tyttöystävä ei olekaan sitten se pysyvä. Minä ainakin kiinnyn näihin vävyihin ja miniöihin kuin he olisivat minun omia lapsiani. Sitten on rankkaa, jos eroja tulee.

Minun oli hiukan vaikea ymmärtää, miksi Ritva katsoi aiheelliseksi nostaa esiin Sariannan entisen suhteen ja ensimmäisen poikaystävän, kun tämä nykyinen hääpari oli ollut yhdessä jo seitsemän vuotta. Ennakoiko Ritva jo mahdollista eroa?

Ennen kuin ehdin ajatella asiaa pidemmälle, Ritva oli kuitenkin löytänyt puheelleen luontevamman uoman. Hän keskittyi kehumaan Sariannan miestä koko tarmollaan, jätti armollisesti pois huonot puolet, jotka olivat yleisesti tiedossa, ja valaisi tehokkaasti sen, mikä miehessä oli hyvää. Arto rakasti Sariannaa, piti huolta perheen taloudesta ja juoksi etäisimpienkin sukulaisten talkoissa, jos sitä häneltä pyydettiin. Se, että Arto viihtyi kaikkialla muualla paitsi kotona lasten kanssa, oli tässä yhtälössä pelkkä kauneusvirhe.

– Arto laittoi meidän taloon uuden katon, käytti siihen koko viime kesän, Ritva sanoi.
– Sellaista vävyä saa hakea. Mitä suku on, ellei se ole turvaverkko? Mitä se on, ellei se tarkoita, että riennetään toisten avuksi, surraan toisten suruja ja iloitaan toisten iloista?

Ritva liikuttui omista sanoistaan niin, että hänen oli vaikea jatkaa. Joku yritti pelastaa hänet taputtamalla puheen päättyneeksi, mutta Ritva kokosi itsensä, seisoi taas ryhti suorana. Hän oli aina ollut huono tulkitsemaan hienovaraisia tai vähän suorempiakin vihjeitä siitä, koska puheenvuoro oli suotava lopettaa.

– Minä voin näin luvalla sanoen olla välillä vaikea ämmä, Ritva sanoi.
– Olen tuittupäinen anoppi, pidän viimeiseen asti omieni puolta. Mutta kun elää niin oppii, ja joskus sitä ymmärtää tuittupääkin olleensa väärässä.

Viimeisen lauseen kohdalla Ritva katsoi minuun niin kiinteästi, että hälytyskelloni alkoivat soida. Siinä vaiheessa se oli tosin jo myöhäistä.

– Karoliina, tehdäänkö sovinto ihan juhlapäivän kunniaksi? Mistä sitä tietää, vaikka sinä vielä olisit minulle miniä? Eikö Villen ja Karoliinan välillä näykin sellaista kemiaa, jota harvoin tapaa? Minulta ainakaan ei mennyt ohi, miten te tänään pitelitte kirkossa toisianne kädestä.

Kohteliaiden taputusten saattelemana astelin lavalle kuin teuraaksi. Ritva halasi minua suureleisesti. Yritin viestittää Matiakselle hänen selkänsä takana, että nainen oli hullu, mutta Matias tuijotti lattiaan.

– Mä tappaisin äidin, jos mä en joutuisi siitä linnaan, Ville sanoi ruokailun jälkeen, kun hän yhytti minut seuraamasta häävalssia.

Sarianna miehineen pyörähteli lattialla Matiaksen bändin soittaman valssin tahdissa. Matias lauloi. Hänen äänensä sai minut kiemurtelemaan mielihyvästä ja ahdistuksesta. Oli kuin se olisi päässyt suoraan sisimpääni, ja samaan aikaan hän seisoi niin etäällä, laulajana, joka kuului kaikille eikä kenellekään erityisesti. Minusta tulisi huono, omistushaluinen bändäri, ajattelin. En olisi riittävän jalomielinen ja antelias.

– Mä en edes viitsi pyytää äidin käytöstä anteeksi, Ville jatkoi.
– Sovitaanko, että sen kreiseily ei liity mitenkään muhun itseeni tai asioihin, joita mä edustan?

Palautin huomioni Villeen ja siihen, mitä hän yritti minulle sanoa. Arvelin Villen kärsineen äitinsä puheesta melkein yhtä paljon kuin minä itse.

– Sovitaan vain, sanoin.

– No saanko mä sitten luvan?

– Mihin?

Ville viittasi tanssilattialle. Se oli alkanut täyttyä Sariannan ja Arton ohella muistakin pareista. Tuntui liian tylyltä kieltäytyä, joten nyökkäsin, asetin käteni Villen olalle ja annoin hänen viedä.

Sanottiin Ritvasta sitten mitä tahansa, hän oli opettanut lapsensa tanssimaan hyvin. Ville pysyi rytmissä. Hän antoi tilaa ja osasi kuljettaa. Aiemmin olin ollut rakastunein Villeen juuri tämänkaltaisissa hetkissä, mutta nyt minua vaivasi se, miten luontevasti ja tutusti kehomme mukautuivat toistemme askeliin.

Mitä paremmalta yhdessä näytimme, sitä huonovointisemmaksi oloni tunsin. Vaistosin välillä Matiaksen silmät selässäni, näin, miten hän väisti juuri ennen kuin katseemme kohtasivat, ja minun teki pahaa tanssia näin Matiaksen nähden. Minulla ei ollut mitään keinoa ilmaista, etten ollut tämä nainen enää.

Viimeisillä tahdeilla irrottauduin Villestä hyvissä ajoin ja taputin bändille. Ville tarttui käteeni.

– Ei kai me vielä lopeteta? Vastahan me päästiin vauhtiin.

Vedin käden pois, hieman liian epäkohteliaasti kenties, mutta minusta tuntui, että tämä jatkuva kädestäpitely saisi luvan päättyä.

– Mä menen katsomaan, että Pimulla on kaikki hyvin.

Pimu lepäsi sivummalla muutaman tanssimansa valssintahdin uuvuttamana. Ystävällinen sukulaispoika oli pyytänyt Pimua tanssimaan, ja Pimu oli siitä selvästi edelleen mielissään vaikka haukkoikin happea.

Hain Pimulle vettä, ja hän siemaili sitä hitaasti sisäänsä. Bändi alkoi taas soittaa, ja Matias lauloi, ensin hiljaa mutta sitten yhä määrätietoisemmin.

Pimun kanssa oli helppo olla keskustelematta, joten nautin hetkestä täysin siemauksin. Olin suojassa. En tarvinnut tekosyytä katsellakseni bändiä ja Matiasta. Sain antaa kerrankin katseeni viipyä hänen kasvoillaan, hiuksissaan, silmissään.

Edes teininä minulla ei ollut ollut itseluottamusta kuvitella itseäni naimisiin muusikkoidolieni kanssa. Parhaimmillanikin olin unelmoinut siitä, että läheisin ystäväni Nanna pääsisi naimisiin Apulannan Tonin kanssa.

Nannalla oli ollut Heinolassa mummola. Hän oli kerran nähnyt Tonin paikallisessa Siwassa, ja pidin täysin mahdollisena, että Nannasta tulisi aikanaan Tonin vaimo. Minä olisin sitten päässyt hänen siivellään Apulannan takahuoneisiin, ja Sipe olisi ehkä antanut minun näprätä hiuksiaan.

Nyt olin kuitenkin aikuinen, eikä Matias ollut varsinaisesti maailmankuulu rocktähti vaan keskisuuren kaupungin harrastajabändin solisti. Jos minulla ei ollut rohkeutta nyt unelmoida edes siitä vähästä, koska sitten?

– Kenelle se Karoliina niin sädehtii? Pimu kysyi.

– Miten niin?

– Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua, Pimu rauhoitteli.
– Tulee vain ihan nuoruus mieleen. Et kai sinä Villen luokse ole palaamassa?

Pudistin päätäni.

– Sitä minäkin, Pimu sanoi.

Yllätyin Pimun tyytyväisestä äänensävystä.

– Etkö sä sitten toivoisi sitä?

– On aika olla suojassa ja on aika lentää, Pimu kommentoi jokseenkin kryptisesti.
– Minusta sinä olet pärjännyt hirveän hyvin omillasi Villen jälkeen. Et mene enää sen selän taakse piiloon.

Pimu vaipui ajatuksiinsa. Hänen ryppyiset sormensa näpräsivät käsilaukun lukkoa, avasivat sen, laittoivat taas kiinni.

– Tiedätkö, minähän olin Aatoksen kuolemasta ihan hirveän suruissani pitkään, hän sanoi.
– Mutta mikä ilon päivä se sitten oli, kun huomasin, että minähän osaan vaihtaa sulakkeen ihan itse. Siihen asti sellaiset työt oli hoitanut aina joko minun isäni tai veljeni tai Aatos. Ajattele. Että minun piti elää melkein 70-vuotiaaksi ennen kuin opin vaihtamaan sulakkeen. Eihän se ollut homma eikä mikään.

Työväentalon ulkona oli tullut pimeää. Sariannan ja Arton Sikru-tytär sytytteli pöytien kynttilöitä. Pakollisista ohjelmanumeroista oli päästy, leikit oli leikitty ja puheet kärsitty läpi, ihmiset oli ravittu ja hyvää vauhtia myös juotettu.

Matiaksen bändi oli soittanut kiltisti musiikkia, jota ihmiset olivat pystyneet tanssimaan, ja välillä myös omia, erikoisia musiikillisia maisemiaan. Matias lauloi niidenkin lomaan mutta ilman sanoja, hyräili ei-mistään kertovia pieniä pätkiään.

Bändin omat kappaleet olivat ehkä vähän hassuja, ja Ville kohotteli välillä kulmiaan, mutta minusta niitä oli yhä mukavampaa kuunnella. Selvää tietysti oli, että arvostelukykyni oli kärsinyt jo jonkin verran Matiaksen jatkuvasta katselemisesta. Hän olisi voinut hyräillä mitä tahansa perussuomalaista propagandaa, ja polveni olisivat silti menneet veteliksi.

– Sarianna ottaa tästä kyllä kaiken irti, Ville kommentoi vieressäni.

Olin tehnyt parhaani vältelläkseni Villeä mutta heikolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan ollut aivan niin innostunut sukulais­tädeistään tai heidän keskustelunavauksistaan kuin minä ja hakeutui siksi jatkuvasti seuraani.

Katsoin Villen kanssa samaan suuntaan. Sarianna tanssi häämekkonsa kanssa tai paremminkin pyöri lattialla epärytmisesti ja halasi laahustaan. Kieltämättä laahuksen kangasmäärissä oli materiaalia useammaksikin tanssipartneriksi.

– Eikö se ole hyvä? kysyin.

– On tietysti. Tosi hyvä.

Musiikki vaimeni ja hiipui lopulta kokonaan.

– Me pidetään nyt pikku tauko, Matias sanoi kappaleen päätteeksi.
–  Sen jälkeen on vielä viimeiset kreisiübertanssit ja se on sitten hyvää yötä.

Ville piti minua kiinni keskustelussamme ja reagoin hänen puheeseensa parhaani mukaan. Sanaton viestintäni alkoi olla melkoista jongleerausta. Villen suuntaan yritin näyttää kiinnostuneelta, Matiaksen suuntaan siltä, etteivät Villen jutut kiinnostaneet minua vähääkään. Samaan aikaan seurasin, miten Matias näpytteli kännykkäänsä lavan juurella. Hän torjui bändikavereiden oluttarjoukset, käänsi heille selkänsä ja syventyi viestiinsä.

Olisin antanut paljon saadakseni tietää, kenelle ja mitä hän kirjoitti.
Sarianna käveli luokseni ja veti minut mukaansa:

– Sun pitää auttaa mua vessassa. Mä en pärjää tämän mekon kanssa yksin.

– Kiva bändi, Sarianna kommentoi vessan kopin oven takaa, kun olin vapauttanut hänet laahuksestaan ja hän oli päässyt toimittamaan asiaansa.
– Mistä sä löysit sen?

Olin helpottunut siitä, että kopin ovi erotti meidät toisistamme ja säästi minut Sariannan katseelta.

– Yksi niistä on mun työkaveri, vastasin.

– Kuka niistä?

– Se laulaja.

– Se on herkku, Sarianna sanoi ja astui kopista ulos. Olin jo ehtinyt koota pokerinaamani.

Sarianna pesi kätensä ja katsoi minuun peilin kautta.

– Muistathan sä Minnan?

Nyökkäsin, ja karaisin itseäni kuulemaan, mihin Sariannan kysymys johtaisi.

Minna oli Sariannan serkku. Hän oli vähän minua nuorempi, pitkäsäärinen ja mukava nainen. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa Pimun taannoisilla syntymäpäivillä. Minna oli kertonut minulle silloin, että oli elänyt tarpeeksi pitkään yksin ja halusi jo löytää jonkun kivan miehen. Hänen edellisestä suhteestaan oli säädylliset puolitoista vuotta aikaa, ja hänen kolme edellistä kumppaniaan olivat muusikoita.

Viime hetkellä ennen häitä olin vaihtanut pöytäjärjestystä ja sijoittanut Minnan mahdollisimman kauas bändistä. Omatuntoani rauhoittaakseni olin siirtänyt pöytään myös hääseurueen houkuttelevimmat sinkut ja tarkistanut vielä, etteivät he olleet Minnalle sukua.

Nähtävästi kaikki tämä oli ollut turhaa. Olisin tosin voinut päätellä sen siitäkin, miten riehakkaasti Minna oli taputtanut bändille ja miten pysyvästi hän oli parkkeerannut itsensä lavan edustalle.

– Voitko sä esitellä sen laulajan sille ennen kuin ne lähtee? Sarianna kysyi.
– Minna on ihan lääpällään. Vai seurusteleeko se kundi?

– Ei kai. En mä usko.

Keskityin korjaamaan kampauksestani pudonneen hiussuortuvan paikalleen.

– Et kai sä itse ollut siitä kiinnostunut? Sarianna kysyi.

– En tietenkään.

Sarianna puuteroi kasvojaan.

En ollut koskaan ennen kadehtinut Sariannaa hänen elämäntilanteestaan. Jos sitä seurasi vähänkään pidempään, näki, kuinka paljon hänen täytyi jatkuvasti uurastaa. Mutta juuri siinä hetkessä minua kirpaisi vähän, miten varmoina Sarianna saattoi pitää elämänsä peruspilareita. Hänellä oli puoliso ja lapset, tiivis suku, vakituinen työpaikka, lähes velaton koti, turvaa rakkaudessa ja rahassa. Minulla kaikki oli koko ajan ilmassa.

– Kauanko sulla on vielä sitä työtä jäljellä? Sarianna kysyi kuin olisi lukenut ajatukseni.

Avasin mielensisäisen kalenterini. Viime viikkoina olin pystynyt suunnittelemaan asioita vain Sariannan häihin asti. Juhlien järjestäminen oli ollut niin suuri ponnistus, että kaikki sen jälkeen oli näyttänyt utuiselta. 

– Kaksi viikkoa, laskin ja tajusin sen siinä itsekin.

– Mitä sä sen jälkeen teet?

Miten kevyesti Sarianna saattoikaan sen kysyä. ”Mitä sä sen jälkeen teet?”, niin kuin hän olisi puhunut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

– Mä en tiedä, sanoin.
– Mä en todellakaan tiedä.

Tajusin, että olin huoliaikataulustani pahasti jäljessä. Tavallisesti olin ehtinyt tähän mennessä stressata tulevasta siirtymästä pitkään, tehdä suunnitelmia ja varasuunnitelmia ja varasuunnitelman varasuunnitelmia. Nyt en ollut varautunut mihinkään.

– Onko kaikki kunnossa? Sarianna kysyi.

– On. Mä vain hengittelen tässä vähän aikaa.

Koottuani itseni kävin keittiön boolimaljalla ja täytin kaksi lasia. Ilta ei ollut vielä ohi. Minulla oli täysi valta vaikuttaa elämääni, eikä minun tarvitsisi esitellä Matiasta kenellekään, jos en haluaisi. Lasillinen boolia meille molemmille tekisi terää. Se auttaisi meitä tekemään typeriä aloitteita, joille voisimme sitten yhdessä ja alastomina joskus nauraa.

Salissa muu bändi oli jo asettumassa paikoilleen, mutta Matiasta ei näkynyt missään.

– Se meni jonnekin, Jesse sanoi, kun kyselin Matiaksen olinpaikkaa.
– Kai se juoksee rakkauden perässä, ei me sille mitään mahdeta.

Seisoin lavan edessä kaksi booli­mukia käsissäni kuin paraskin bändäri ja tunsin oloni vähän hölmöksi. Ville ilmestyi rinnalleni taas. Ojensin boolin hänelle. Siihen saumaan palasi myös Matias. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin esitellä miehet toisilleen. 

– Hauska tavata, Matias sanoi ja tarttui Villen ojennettuun käteen.
– Karoliina on puhunut susta paljon.

– Mä sanoisin mielelläni samaa mutta…

Ville jätti lauseen ilmaan. Pelastin mitä pelastettavissa oli.

– Matias on siviilipalveluksessa filosofian laitoksella.   

– Ai sä olet se joka vain lojuu sohvalla kaiken aikaa? Ville kysyi.

Olisin voinut potkaista Villeä. Se luottamuksellisista lounaista.

– Joo, sama tyyppi, Matias totesi ja katsoi minuun.
– On musta sitten ilmeisesti jotain puhuttu.

Vasta silloin huomasin Minnan, joka oli liittynyt seurueeseen Matiaksen vanavedessä. En ollut varma, saapuivatko he saliin yhdessä.

– Tässä on Minna, sanoin.
– Sariannan serkku. Ja Matias on mun työkaveri.

– Joo, kyllä me tavattiin tuolla, Minna sanoi.
– Me juteltiin pitkään. Mahtavaa musiikkia.

Viimeisen kohteliaisuuden Minna sanoi koko bändille, mikä loi Jesselle sopivan sauman ajaa Matias lavalle takaisin.

– Päästään jossain vaiheessa paluumatkallekin, Jesse sanoi ja näytti totisemmalta kuin koko iltana.
– Jos me ei olla kahdelta yöllä kotona, mä olen luvannut mun tyttö­ystävälle, että mä imuroin koko asunnon ja vien sen kalliiseen ravintolaan syömään.

Bändi alkoi soittaa. Seuraavan kappaleen aikana Matias ei katsonut minuun kertaakaan, eikä laulu näyttänyt tulevan enää täysin sydämestä. Coverbiisien rakkaudentunnustukset jäivät vähän ponnettomiksi, ja olin helpottunut, kun joku oli oksentanut työväentalon portaille ja minut kutsuttiin selvittämään sotkua.

Bändi oli kasannut tavaransa minibussiin. Odotin portailla, että moottori käynnistyisi ja ajaisi miehet pois, mutta Matias tuli viime hetkellä vielä autosta ulos ja palasi luokseni.

Villeä ei taivaan kiitos näkynyt missään. Jos minusta löytyisi rohkeutta, tilaisuuteni olisi tässä. Seisoimme vastakkain ja vilkuilimme toisiamme.

– No me lähdetään nyt sitten, Matias sanoi.

– Kiitos vielä, vastasin ja yritin edes:  – Sä voisit ihan hyvin jäädä juhlimaan. Täällä on yllin kyllin ruokaa ja juomaa, ja kyllä täältä joku kyyti aina löytyisi.

– Sulla taisi pitää kiirettä silloin aiemmin, Matias totesi.

En täysin ymmärtänyt, mihin hän viittasi, mutta myönsin.

– Joo. Ihan kauheasti kaikkea järkkäilemistä. Matias nyökkäsi. Oli niin pimeää, että oli vaikea nähdä hänen ilmeitään kunnolla.

Minna tuli portaille, laittoi takkia päälleen.

– Joko sitä mennään? hän kysyi ja tarttui Matiaksen käsipuoleen.

– Me annetaan Minnalle kyyti kaupunkiin, Matias selitti.

– Sehän mukavaa, sain puristetuksi itsestäni ulos.

– Hyvää yötä, Matias sanoi.

Siihen en enää jaksanut vastata mitään. Minna ja Matias menivät.

Minibussista kuului naurua, moottori käynnistyi, auto kaarsi pihasta ja pian sen perävalot katosivat näkyvistä.

Ei tämä tietysti katastrofi ollut.Tällainen kuului asiaan. Oli alkuja ja jännitteitä. Niistä kehkeytyi jotakin tai sitten ei, se kuului siihen, miten nämä asiat menivät. Matias ei ollut maailman ainoa kiinnostava mies. Tapaisin taas joskus jonkun uuden ihmisen, joka herättäisi minussa tunteita, ja kierros alkaisi uudelleen. Lähentymiset ja tutustumiset ja tapailut johtaisivat johonkin tai ehkä todennäköisemmin eivät johtaisi mihinkään. Stressaisin asiasta jonkin aikaa ja aloittaisin kaiken sitten alusta jonkun toisen kanssa. Huolen sykli kävisi koko ajan epätoivoisemmaksi. Mitä vanhemmaksi tulisin, sitä vähemmän jaksaisin uskoa hyvään tulokseen.

Työväentalo sulkeutui pimeän syliin. Elämä sellaisena kuin sen nyt tunsin, päättyisi kahden viikon kuluttua, ja sen jälkeen edessä oli pelkkää tyhjää.

– Hengitä, Ville sanoi.
– Hengitä syvään.

Jo vuosia Ville oli auttanut minua näissä tilanteissa, ja hän tiesi mitä teki, vaikka paniikkikohtauksen perussyy ei ollut koskaan ollut se, että olin ahdistuneesti rakastunut toiseen mieheen. Kohtaus oli pahempi kuin pitkään aikaan. Se oli varsinainen paniikkireaktioiden buffettarjoilu: sydämentykytystä, vapinaa, tukehtumisen tunnetta, huimausta, kihelmöintiä ja kylmyyttä. Pelkäsin sekoavani. En tunnistanut itseäni enää.

Ville piti kättä ristiselälläni mutta antoi minulle tilaa. Kehoni vastasi tottumuksesta hänen kosketukseensa. Se oli ehdollistunut tyyntymään, kun Ville otti ohjat käsiinsä.

– Ei ole mitään hätää, Ville sanoi.
– Kaikki on hyvin. Sä olet ihan kohta kunnossa.

Hengitykseni tasaantui vähitellen. Jalkani alkoivat tuntea vastaavansa maahan. Kaikki ne hajoavat osat, jotka olivat pyrkineet eroon toisistaan, liittyivät yhteen ja muodostivat jälleen minut.

– Kiitos, sanoin mutten uskaltanut vielä päästää Villen kosketuksesta irti.
– Mä olen tainnut käydä vähän ylikierroksilla. On ollut nämä hääjärjestelyt ja muut. Meidän ero. Multa loppuu työt kahden viikon kuluttua. Mä en tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

– Siinä olisi paljon kenelle tahansa, Ville sanoi.

Istuuduimme työväentalon portaille. Ville kääri minut takkiinsa ja jutteli minua lämpimäksi.

– Sä järjestit Sariannalla aivan mahtavat häät, hän sanoi.
– Just tällaiset mä olisin halunnut meillekin. Mä olen miettinyt koko illan, miten suuri ääliö mä olen ollut. Mä olen pahoillani, etten mä ymmärtänyt antaa sulle tarpeeksi aikaa ja huomiota silloin, kun me oltiin yhdessä. Mutta mä olen muuttunut mies, kai sä olet huomannut sen? Musta tuntuu niin väärältä olla susta erossa. Ajattele nyt kaikkia niitä sukujuhlia, joissa me ollaan oltu kunnollinen pariskunta eikä tällainen outo… epämuodostuma.

Olin liian väsynyt noustakseni Villeä vastaan. Olin väsynyt perustellakseni häntä paremmin, miksi meidän kuului tai ei kuulunut olla yhdessä. Ei minulla ollut edes kunnon argumenttia siihen, miksen palannut hänen rinnalleen, vain tunne siitä, ettei minun kuulunut elää niin, hauras ja häilyväinen ja epävarma.

– Sä et kävisi mun kanssani jatkuvasti lounaalla, ellet sä edelleen tarvitsisi mua, Ville vetosi.

– Tietysti mä tarvitsen, sanoin.

Ville kumartui lähemmäksi.

– No antaisit mun sitten pitää susta huolta.

Mielessäni välähti kaikki se, minkä saisin Villen mukana pitää: hänen sukulaisensa olisivat taas minun, meillä olisi varaa pitää sama, yhteinen koti, minun ei tarvitsisi huolehtia rahasta, koska Ville auttaisi minut pahojen paikkojen ylitse. Hän rauhoittaisi paniikkikohtaukseni. Iltaisin pystyisin
nukahtamaan nopeasti ja helposti hänen hengityksensä rytmiin.

Ville suuteli minua ja tunsin, miten vanhat, tutut murheet vetivät minua magneettien tapaan puoleensa. Tunsin ne läpikotaisin. Olin kolunnut niiden jokaisen nurkan, niiden jokainen muunnelma oli kirjoitettu huolteni kirjaan. Osaisin elää niiden kanssa.

Minun oli paljon parempi surra iltaisin, rakastinko Villeä sittenkään tarpeeksi kuin hypätä maailmaan, josta en tiennyt mitään. Minun ei kannattaisi varata painoa tunteille, joihin ei välttämättä vastattaisi, luottaa ihmiseen, jolla oli kaunis ääni mutta jonka pohjimmaisista tarkoitusperistä ei ollut varmuutta.

Pimu oli ollut väärässä. Olin heikompi kuin hän kuvitteli. En saanut iloa siitä, että osasin vaihtaa sulakkeen. Tunne oli sama kuin silloin, kun ajoin autoa ja säikähdin sitä mahdollisuutta, että saisin päähäni ajaa ulos tieltä. Tai korkeissa paikoissa, kun mietin, mitä jos yhtäkkiä päättäisin hypätä alas.

Paitsi sillä erotuksella, että todella tein sen mitä pelkäsin. Vastasin Villen suudelmaan.

Jatkuu ensi viikolla.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.