Karoliinan järjestelemät ystävättären häät ovat lopulta käsillä. Karoliinalla on aivan omiakin rakkaussuunnitelmia häiden varalle. Niiden toteuttaminen käy kuitenkin vaikeaksi, kun entinen anoppi heittää kapuloita rattaisiin, ja Ville johdattaa Karoliinan päättäväisesti valssiin.

– Älä sure, Ville sanoi.

– Kyllä säkin vielä seisot tuossa. Tai me seisotaan, kuka tietää.

Ville ei ollut koskaan lukenut ajatuksiani huonommin. Istuessani hänen vieressään kirkon penkissä ja seuratessani Sariannan vihkikaavan viimeisiä hetkiä en murehtinut yksinäisyyttäni saati sitä, etten pääsisi Villen kanssa naimisiin.

Muiden häät saattoivat olla monen sinkkunaisen huoligeneraattoreita, mutta minussa siviilisäädyn vaihtaminen ei ollut koskaan herättänyt suuria intohimoja. En pitänyt valkoisista prinsessamekoista. En erityisesti välittänyt olla huomion keskipiste. Minulla ei ollut suurta sukua, jota koota juhlimaan, enkä tuottaisi pettymystä edes äidille, jonka olin menettänyt kolme vuotta sitten. Jos joskus menisin naimisiin, tekisin sen mielelläni edellissukupolven tyypilliseen tapaan ruokatunnilla.

Siinä Ville ei tosin ollut väärässä, että mieltäni painoi jokin. Murehdin kuitenkin lähinnä sitä, miten saisin Matiaksen vakuuttumaan, etten ollut potentiaalinen sähläyskumppani vaan järkevä, tasapainoinen ja vanhan suhteensa taakseen jättänyt nainen.

Minulla oli ilta aikaa osoittaa, että kykenin myös muuttamaan mieltäni, jos minulle esitettäisiin parempia argumentteja. Voisin seurustella muusikon kanssa. Olin valmis luopumaan aiemmista väitteistäni, joiden mukaan muusikot ihmisryhmänä olivat kykenemättömiä onnellisiin ja pysyviin ihmissuhteisiin.

Loppujen lopuksi tarvittiin vain yksi poikkeus osoittamaan yleistys vääräksi. Yksi valkoinen korppi riitti todistamaan, että ”kaikki korpit ovat mustia” -väite ei ollut totta. Yksi luotettava muusikko teki tyhjää teoriasta, jonka
mukaan kaikki muusikot olivat parisuhdekelvottomia. Tai sen verran Harmaaparta-Vinhanmäki oli onnistunut opettaa minulle teorioiden falsifioimisesta.

– Maa kutsuu Karoliinaa, Ville sanoi.
– Missä sä  olet?

– En mä missään, vastasin.
– Tässä.

Ville tarttui käteeni ja puristi sitä.

– Mäkin olen tässä. Ja mä olen iloinen, että sä olet tässä mun kanssani, hän kuiskasi.

– Niin minäkin, sanoin vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt olla vähemmän kohtelias ja rehellisempi.

En olisi saanut antaa Villen ymmärtää, että hän voisi väsyttää minut rakastamaan itseään. Sitä paitsi oli vaikea olla vakuuttavasti eronnut nainen, jos piteli kirkossa edelleen entistä sulhastaan kädestä.

Hivuttauduin vaivihkaa otteesta eroon ja teeskentelin liikuttunutta, kaivoin käsilaukusta nenäliinan.

Villen sentimentaalisia lähentymisyrityksiä lukuun ottamatta Sariannan vihkiminen oli sujunut hyvin. Mikään aiemmin stressaamistani tapahtumakuluista ei toteutunut. Ritva käyttäytyi kirkossa moitteettomasti ja suvaitsi jopa kätellä minua. Sariannan setä ei saapunut paikalle ympäripäissään. Kaikki osalliset olivat siellä, missä heidän pitikin olla, silloin kun heidän kuului olla.  

Sattui tosin joitakin kömmähdyksiä, joista en ollut huomannut stressata etukäteen. En ollut esimerkiksi osannut ennakoida, että pappi voisi saada päähänsä kommentoida parin pitkää yhteistä aviotonta elämää ja todeta, että Sariannan miehineen oli syytäkin saattaa lapsensa kunnialliseen asemaan.

Sariannalla oli onneksi huumorintajua. Hän näytti iloiselta ja liikuttuneelta samaan aikaan kuin kiskoi pukunsa avaraa kaula-aukkoa ylemmäksi. Olin yrittänyt vakuuttaa hänelle, että kaula-aukko aiheuttaisi ongelmia juhlien aikana, mutta Sarianna oli rakastunut pukuun ja peilikuvaansa. ”Parempihan se on näyttää nyt, kun on vielä näytettävää”, hän oli sanonut. ”Pienet pulpahtelut kuuluvat sitä paitsi asiaan.”

– Paljon onnea, sanoin ja suutelin Sariannan poskea kirkon portailla.

– Kiitos Karoliina, Sarianna sanoi ja iski silmää.
– Olisin edelleen kunniaton nainen ilman sua.

Kättelin Sariannan tuoretta aviomiestä Artoa, joka oli saanut näytelmässä statistin osan mutta joka kärsi sen läpi melkein valittamatta. Sarianna kääntyi juhlaväkeä kohden ja korotti ääntään kuin huutaisi lapsensa syömään:
– Ihmiset! Juhlat jatkuu siis työväentalolla. Jos ette osaa perille, seuratkaa tuota vihreää Skodaa.

Juuri parahiksi vihreä Skoda tosiaan ajoi portaiden eteen. Se oli minun kyytini. Joukko sukulaisnaisia oli luvannut minulle paikan heidän autossaan. Tai siis entisiä sukulaisnaisia – eihän meillä Villen ja minun eron jälkeen ollut ollut virallista yhteyttä toisiimme.

Hattuinemme ja huiveinemme ja korkokenkinemme yritimme kuitenkin ahtautua autoon. 

– Kai tänne vielä yksi mahtuu, Villen täti sanoi ja sukelsi viime hetkellä sekaan.
– Kunhan varotaan, ettei Pimu liiskaannu.

– Henki kulkee vielä, Pimu lohdutti vieressäni.

Auto lähti kohti juhlapaikkaa, ja naiset alkoivat päivitellä yhteen ääneen, miten kaunis vihkitilaisuus oli ollut.

– Tavallisestihan niissä on vähän väljähtäneen rakkauden makua, kun on lapsia jo ja kaikkea, Villen täti sanoi.
– Mutta nämä olivat niin nätit. Ihan itketti.

– Totta puhut, vastasi toinen.

– Mulla on kyllä sellainen teoria, että mitä tunteikkaammat häät, sitä nopeammin tulee ero. Pitää olla sellainen valmiiksi vähän tylsistynyt asenne, niin syntyy pysyvää jälkeä.

– Tai sitten pysyvää masennusta, Villen täti kuittasi.

Naiset nauroivat. Kaipauksen aalto kulki lävitseni, vaikka olin heidän kanssaan. Olin oppinut tuntemaan naiset niin hyvin. Tiesin heidän elämäntarinansa iloineen ja suruineen: keneltä oli pettänyt selkä ja keneltä mies, kuka vihasi itseään ja kuka esimiestään, kenen vuoksi he olisivat kävelleet maitorekan alle.

Pidin siitä, miten ikä näkyi heissä. Se teki heistä sallivampia, huumorintajuisempia ja rennompia, jos ei ottanut lukuun Ritvaa ja paria muuta poikkeusta. Äidin kuoleman jälkeen olin alkanut vähitellen hyväksyä Villen sukulaisnaisia varaäidikseini. Se oli tainnuttanut suruani ja tehnyt tyhjästä tilasta vähän helpompaa sietää.

Nyt minusta tuntui, että olin silmäpako neuloksessa, jonka suvun naiset muodostivat. Olin silmukka, joka oli pudonnut kudelmasta ja juossut karkuun. Välillä toivoin edelleen, että joku huomaisi virheen ja korjaisi minut takaisin mukaan. Tarvitsin naisten neuvoja, heidän hiljaista tukeaan.

– Mitä sinulle Karoliina kuuluu? Villen täti kysyi.
– Ei ole nähty pitkään aikaan.

Muut naiset vaikenivat ja vaistosin heidän uteliaisuutensa. Harkitsin hetken, että puhuisin rehellisesti ja kysyisin naisten mielipidettä tilanteestani, mutta vedin sanat viime hetkellä takaisin. Tädit olivat Villelle verisukua, eivätkä he olleet ehkä parasta yleisöä neuvomaan, miten pääsisin Villestä kunniallisesti ja kokonaan eroon. Saati miten saisin muusikon retkahtamaan minuun niin, että hän unohtaisi hetkeksi sen, mikä oli järkevää ja turvallista ja viisasta.

– Ei mulle mitään, sanoin.
– Töitä ja työhuolia.

Vanhasta tottumuksesta painoin kuitenkin pääni hetkeksi Pimun olkaa vasten. Varovasti, niin etten kuluttaisi liikaa hänen heiveröisiä vanhoja harteitaan.

– No, no, Pimu sanoi ja taputti kevyesti hiuksiani.
– No, no.

Saavuimme työväentalon pihaan yhtä aikaa kuin Matiaksen bändin minibussi. Jättäydyin sukulaisnaisten seurasta ja menin ottamaan Matiaksen kavereineen vastaan. Miehet olivat alkaneet välittömästi tyhjentää autoa.

– Samuli, Kartsa, Jesse, Matias esitteli minulle kaverinsa, jotka eivät kantamustensa vuoksi voineet muuta kuin nyökätä.
– Minne pojat voi panna meidän vehkeet?

– Niin siis musiikkivehkeet vaan, Jesseksi esitelty mies lohkaisi.

– Salin perällä pitäisi olla pieni lava, selitin ja kuljin heidän edellään sisälle taloon. Lähes tyhjän kuistin jälkeen avautui suuri sali, ja salin takaosasta löytyi koroke, jolla oli vanhoja teatterilavasteita.
– Kelpaako tämä?

– Se on tosi hyvä, Matias sanoi.

– On me soitettu paskemmissakin, kertoi Jesse, laski vahvistimen alas ja kääntyi hakemaan lisää tavaroita.

Muut seurasivat esimerkkiä, paitsi Matias, joka jäi viivyttelemään. Hän katsoi ympärilleen salissa.

– Kaunis paikka, hän sanoi.
– Mä en olekaan käynyt täällä aiemmin.

Matias näytti etäiseltä, vaikka saattoi se tietysti olla pelkkää alkujännitystä. Suunnitelma, joka minulla oli ollut mielessä, alkoi näyttää siltä mitä se oli, pelkkä haavekuva. Todellisuudessa ihmiset eivät vain päätyneet lavasteiden nurkkiin pussailemaan. Oli niin paljon esteitä ja hidasteita, enkä minä osannut murtautua niiden läpi. Minun ei ollut tarvinnut tehdä aloitetta koskaan. Kaikki tähänastiset poikaystäväni olivat ottaneet tilanteet haltuun. Minun oli tarvinnut vain myöntyä.

– Mä olen tosi kiitollinen teidän avusta, sanoin.
– Mä jään sulle palveluksen velkaa.

– Älä nyt vielä kiittele, Matias vastasi.
– Eihän  me olla vielä edes soitettu mitään. 

– Onko jotain, missä mä voin auttaa?

Matias hymyili.
– Älä anna Jesselle olutta ennen kuin ensimmäinen setti on ohi.

Naurahdin. Minusta tuntui, että olisimme voineet seisoa siinä Matiaksen kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta sitten hän havahtui kavereidensa roudauspuuskutukseen, otti muutaman juoksuaskeleen heitä vastaan.

– Sopiihan sitä nyt pitää kiirettä, kun raskaimmat on kannettu, Jesse sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
– Löytyisikö kaljaa?

Puoli tuntia myöhemmin kaikki olivat löytäneet omat paikkansa pöytäjärjestyksessä. Olin käyttänyt Sariannan kanssa kaksi iltaa pohtiessani vieraiden sijoittelua, miten pitäisimme ex-puolisot, perintöriidoista kaunaiset sisarukset ja muut viholliset riittävän etäällä toisistaan. Ongelmien keskus oli ollut Ritva, joka täytyi eristää niin monesta ihmisestä, että helpommalla olisi päässyt, jos hänelle olisi vain perustanut oman pöydän.

Nyt suunnittelu kantoi kuitenkin hedelmää. Pöydistä virtasi leppoisa puheensorina, ja lapsilla oli salin takaosissa tilaa leikkiä hippaa. Myös bändi oli asettunut testaamaan laitteitaan. Matias napautti mikkiin, ja joku innokas yleisön jäsen herkesi jo taputtamaan.

– Hyvää iltaa hyvät ihmiset, Matias aloitti.
– Meidän vuoro on sitten myöhemmin. Älkää antako meidän soundcheckin häiritä…

Ennen kuin Matias ehti jatkaa, Ritva keskeytti puheen. Hän kömpi lavalle, syrjäytti Matiaksen lempeästi mutta päättäväisesti ja otti mikin haltuunsa.

– Kuuluuko? hän kysyi.
– Varsinaisia juhlapuheitahan pidetään sitten illemmalla, mutta halusin tässä nyt jo ruokaa odotellessa saada sydämeltäni näitä tuntoja, joita tämä suuri päivä morsiamen äidissä herättää.

Aavistelin pahaa. Vilkaisin Sariannaan, joka piti ilmeensä perus­lukemilla, onnistui jopa hymyilemään morsiamellisesti. Sormet keräsivät silti kämmenen sisään unelmapuvun silkkiä, kuin Sarianna olisi haalinut siitä voimaa kestää mitä tahansa seuraavat hetket toisivatkin tullessaan.

Ritvasta ei voinut tietää. Joskus hän yllätti kaikki ja nosti tunnelman kattoon. Toisinaan vertailukohtaa sai hakea hiihtoliiton tiedotustilaisuuksista Lahden 2001 maailmanmestaruuskisojen aikaan.

– Tänään on rakkauden juhla, Ritva sanoi ja kehotti meitä nostamaan maljan hääparin onnelle.

Kaikki nostelivat juomattomia lasejaan, joiden tyhjentämiseen Sariannan isän tervetuliaismaljapuhe oli antanut luvan. Ritvan ääni alkoi väristä.

– Niinhän se nuorten kanssa menee, että meidän vanhempien sydäntä välillä koetellaan. Aina se ensimmäinen poika- tai tyttöystävä ei olekaan sitten se pysyvä. Minä ainakin kiinnyn näihin vävyihin ja miniöihin kuin he olisivat minun omia lapsiani. Sitten on rankkaa, jos eroja tulee.

Minun oli hiukan vaikea ymmärtää, miksi Ritva katsoi aiheelliseksi nostaa esiin Sariannan entisen suhteen ja ensimmäisen poikaystävän, kun tämä nykyinen hääpari oli ollut yhdessä jo seitsemän vuotta. Ennakoiko Ritva jo mahdollista eroa?

Ennen kuin ehdin ajatella asiaa pidemmälle, Ritva oli kuitenkin löytänyt puheelleen luontevamman uoman. Hän keskittyi kehumaan Sariannan miestä koko tarmollaan, jätti armollisesti pois huonot puolet, jotka olivat yleisesti tiedossa, ja valaisi tehokkaasti sen, mikä miehessä oli hyvää. Arto rakasti Sariannaa, piti huolta perheen taloudesta ja juoksi etäisimpienkin sukulaisten talkoissa, jos sitä häneltä pyydettiin. Se, että Arto viihtyi kaikkialla muualla paitsi kotona lasten kanssa, oli tässä yhtälössä pelkkä kauneusvirhe.

– Arto laittoi meidän taloon uuden katon, käytti siihen koko viime kesän, Ritva sanoi.
– Sellaista vävyä saa hakea. Mitä suku on, ellei se ole turvaverkko? Mitä se on, ellei se tarkoita, että riennetään toisten avuksi, surraan toisten suruja ja iloitaan toisten iloista?

Ritva liikuttui omista sanoistaan niin, että hänen oli vaikea jatkaa. Joku yritti pelastaa hänet taputtamalla puheen päättyneeksi, mutta Ritva kokosi itsensä, seisoi taas ryhti suorana. Hän oli aina ollut huono tulkitsemaan hienovaraisia tai vähän suorempiakin vihjeitä siitä, koska puheenvuoro oli suotava lopettaa.

– Minä voin näin luvalla sanoen olla välillä vaikea ämmä, Ritva sanoi.
– Olen tuittupäinen anoppi, pidän viimeiseen asti omieni puolta. Mutta kun elää niin oppii, ja joskus sitä ymmärtää tuittupääkin olleensa väärässä.

Viimeisen lauseen kohdalla Ritva katsoi minuun niin kiinteästi, että hälytyskelloni alkoivat soida. Siinä vaiheessa se oli tosin jo myöhäistä.

– Karoliina, tehdäänkö sovinto ihan juhlapäivän kunniaksi? Mistä sitä tietää, vaikka sinä vielä olisit minulle miniä? Eikö Villen ja Karoliinan välillä näykin sellaista kemiaa, jota harvoin tapaa? Minulta ainakaan ei mennyt ohi, miten te tänään pitelitte kirkossa toisianne kädestä.

Kohteliaiden taputusten saattelemana astelin lavalle kuin teuraaksi. Ritva halasi minua suureleisesti. Yritin viestittää Matiakselle hänen selkänsä takana, että nainen oli hullu, mutta Matias tuijotti lattiaan.

– Mä tappaisin äidin, jos mä en joutuisi siitä linnaan, Ville sanoi ruokailun jälkeen, kun hän yhytti minut seuraamasta häävalssia.

Sarianna miehineen pyörähteli lattialla Matiaksen bändin soittaman valssin tahdissa. Matias lauloi. Hänen äänensä sai minut kiemurtelemaan mielihyvästä ja ahdistuksesta. Oli kuin se olisi päässyt suoraan sisimpääni, ja samaan aikaan hän seisoi niin etäällä, laulajana, joka kuului kaikille eikä kenellekään erityisesti. Minusta tulisi huono, omistushaluinen bändäri, ajattelin. En olisi riittävän jalomielinen ja antelias.

– Mä en edes viitsi pyytää äidin käytöstä anteeksi, Ville jatkoi.
– Sovitaanko, että sen kreiseily ei liity mitenkään muhun itseeni tai asioihin, joita mä edustan?

Palautin huomioni Villeen ja siihen, mitä hän yritti minulle sanoa. Arvelin Villen kärsineen äitinsä puheesta melkein yhtä paljon kuin minä itse.

– Sovitaan vain, sanoin.

– No saanko mä sitten luvan?

– Mihin?

Ville viittasi tanssilattialle. Se oli alkanut täyttyä Sariannan ja Arton ohella muistakin pareista. Tuntui liian tylyltä kieltäytyä, joten nyökkäsin, asetin käteni Villen olalle ja annoin hänen viedä.

Sanottiin Ritvasta sitten mitä tahansa, hän oli opettanut lapsensa tanssimaan hyvin. Ville pysyi rytmissä. Hän antoi tilaa ja osasi kuljettaa. Aiemmin olin ollut rakastunein Villeen juuri tämänkaltaisissa hetkissä, mutta nyt minua vaivasi se, miten luontevasti ja tutusti kehomme mukautuivat toistemme askeliin.

Mitä paremmalta yhdessä näytimme, sitä huonovointisemmaksi oloni tunsin. Vaistosin välillä Matiaksen silmät selässäni, näin, miten hän väisti juuri ennen kuin katseemme kohtasivat, ja minun teki pahaa tanssia näin Matiaksen nähden. Minulla ei ollut mitään keinoa ilmaista, etten ollut tämä nainen enää.

Viimeisillä tahdeilla irrottauduin Villestä hyvissä ajoin ja taputin bändille. Ville tarttui käteeni.

– Ei kai me vielä lopeteta? Vastahan me päästiin vauhtiin.

Vedin käden pois, hieman liian epäkohteliaasti kenties, mutta minusta tuntui, että tämä jatkuva kädestäpitely saisi luvan päättyä.

– Mä menen katsomaan, että Pimulla on kaikki hyvin.

Pimu lepäsi sivummalla muutaman tanssimansa valssintahdin uuvuttamana. Ystävällinen sukulaispoika oli pyytänyt Pimua tanssimaan, ja Pimu oli siitä selvästi edelleen mielissään vaikka haukkoikin happea.

Hain Pimulle vettä, ja hän siemaili sitä hitaasti sisäänsä. Bändi alkoi taas soittaa, ja Matias lauloi, ensin hiljaa mutta sitten yhä määrätietoisemmin.

Pimun kanssa oli helppo olla keskustelematta, joten nautin hetkestä täysin siemauksin. Olin suojassa. En tarvinnut tekosyytä katsellakseni bändiä ja Matiasta. Sain antaa kerrankin katseeni viipyä hänen kasvoillaan, hiuksissaan, silmissään.

Edes teininä minulla ei ollut ollut itseluottamusta kuvitella itseäni naimisiin muusikkoidolieni kanssa. Parhaimmillanikin olin unelmoinut siitä, että läheisin ystäväni Nanna pääsisi naimisiin Apulannan Tonin kanssa.

Nannalla oli ollut Heinolassa mummola. Hän oli kerran nähnyt Tonin paikallisessa Siwassa, ja pidin täysin mahdollisena, että Nannasta tulisi aikanaan Tonin vaimo. Minä olisin sitten päässyt hänen siivellään Apulannan takahuoneisiin, ja Sipe olisi ehkä antanut minun näprätä hiuksiaan.

Nyt olin kuitenkin aikuinen, eikä Matias ollut varsinaisesti maailmankuulu rocktähti vaan keskisuuren kaupungin harrastajabändin solisti. Jos minulla ei ollut rohkeutta nyt unelmoida edes siitä vähästä, koska sitten?

– Kenelle se Karoliina niin sädehtii? Pimu kysyi.

– Miten niin?

– Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua, Pimu rauhoitteli.
– Tulee vain ihan nuoruus mieleen. Et kai sinä Villen luokse ole palaamassa?

Pudistin päätäni.

– Sitä minäkin, Pimu sanoi.

Yllätyin Pimun tyytyväisestä äänensävystä.

– Etkö sä sitten toivoisi sitä?

– On aika olla suojassa ja on aika lentää, Pimu kommentoi jokseenkin kryptisesti.
– Minusta sinä olet pärjännyt hirveän hyvin omillasi Villen jälkeen. Et mene enää sen selän taakse piiloon.

Pimu vaipui ajatuksiinsa. Hänen ryppyiset sormensa näpräsivät käsilaukun lukkoa, avasivat sen, laittoivat taas kiinni.

– Tiedätkö, minähän olin Aatoksen kuolemasta ihan hirveän suruissani pitkään, hän sanoi.
– Mutta mikä ilon päivä se sitten oli, kun huomasin, että minähän osaan vaihtaa sulakkeen ihan itse. Siihen asti sellaiset työt oli hoitanut aina joko minun isäni tai veljeni tai Aatos. Ajattele. Että minun piti elää melkein 70-vuotiaaksi ennen kuin opin vaihtamaan sulakkeen. Eihän se ollut homma eikä mikään.

Työväentalon ulkona oli tullut pimeää. Sariannan ja Arton Sikru-tytär sytytteli pöytien kynttilöitä. Pakollisista ohjelmanumeroista oli päästy, leikit oli leikitty ja puheet kärsitty läpi, ihmiset oli ravittu ja hyvää vauhtia myös juotettu.

Matiaksen bändi oli soittanut kiltisti musiikkia, jota ihmiset olivat pystyneet tanssimaan, ja välillä myös omia, erikoisia musiikillisia maisemiaan. Matias lauloi niidenkin lomaan mutta ilman sanoja, hyräili ei-mistään kertovia pieniä pätkiään.

Bändin omat kappaleet olivat ehkä vähän hassuja, ja Ville kohotteli välillä kulmiaan, mutta minusta niitä oli yhä mukavampaa kuunnella. Selvää tietysti oli, että arvostelukykyni oli kärsinyt jo jonkin verran Matiaksen jatkuvasta katselemisesta. Hän olisi voinut hyräillä mitä tahansa perussuomalaista propagandaa, ja polveni olisivat silti menneet veteliksi.

– Sarianna ottaa tästä kyllä kaiken irti, Ville kommentoi vieressäni.

Olin tehnyt parhaani vältelläkseni Villeä mutta heikolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan ollut aivan niin innostunut sukulais­tädeistään tai heidän keskustelunavauksistaan kuin minä ja hakeutui siksi jatkuvasti seuraani.

Katsoin Villen kanssa samaan suuntaan. Sarianna tanssi häämekkonsa kanssa tai paremminkin pyöri lattialla epärytmisesti ja halasi laahustaan. Kieltämättä laahuksen kangasmäärissä oli materiaalia useammaksikin tanssipartneriksi.

– Eikö se ole hyvä? kysyin.

– On tietysti. Tosi hyvä.

Musiikki vaimeni ja hiipui lopulta kokonaan.

– Me pidetään nyt pikku tauko, Matias sanoi kappaleen päätteeksi.
–  Sen jälkeen on vielä viimeiset kreisiübertanssit ja se on sitten hyvää yötä.

Ville piti minua kiinni keskustelussamme ja reagoin hänen puheeseensa parhaani mukaan. Sanaton viestintäni alkoi olla melkoista jongleerausta. Villen suuntaan yritin näyttää kiinnostuneelta, Matiaksen suuntaan siltä, etteivät Villen jutut kiinnostaneet minua vähääkään. Samaan aikaan seurasin, miten Matias näpytteli kännykkäänsä lavan juurella. Hän torjui bändikavereiden oluttarjoukset, käänsi heille selkänsä ja syventyi viestiinsä.

Olisin antanut paljon saadakseni tietää, kenelle ja mitä hän kirjoitti.
Sarianna käveli luokseni ja veti minut mukaansa:

– Sun pitää auttaa mua vessassa. Mä en pärjää tämän mekon kanssa yksin.

– Kiva bändi, Sarianna kommentoi vessan kopin oven takaa, kun olin vapauttanut hänet laahuksestaan ja hän oli päässyt toimittamaan asiaansa.
– Mistä sä löysit sen?

Olin helpottunut siitä, että kopin ovi erotti meidät toisistamme ja säästi minut Sariannan katseelta.

– Yksi niistä on mun työkaveri, vastasin.

– Kuka niistä?

– Se laulaja.

– Se on herkku, Sarianna sanoi ja astui kopista ulos. Olin jo ehtinyt koota pokerinaamani.

Sarianna pesi kätensä ja katsoi minuun peilin kautta.

– Muistathan sä Minnan?

Nyökkäsin, ja karaisin itseäni kuulemaan, mihin Sariannan kysymys johtaisi.

Minna oli Sariannan serkku. Hän oli vähän minua nuorempi, pitkäsäärinen ja mukava nainen. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa Pimun taannoisilla syntymäpäivillä. Minna oli kertonut minulle silloin, että oli elänyt tarpeeksi pitkään yksin ja halusi jo löytää jonkun kivan miehen. Hänen edellisestä suhteestaan oli säädylliset puolitoista vuotta aikaa, ja hänen kolme edellistä kumppaniaan olivat muusikoita.

Viime hetkellä ennen häitä olin vaihtanut pöytäjärjestystä ja sijoittanut Minnan mahdollisimman kauas bändistä. Omatuntoani rauhoittaakseni olin siirtänyt pöytään myös hääseurueen houkuttelevimmat sinkut ja tarkistanut vielä, etteivät he olleet Minnalle sukua.

Nähtävästi kaikki tämä oli ollut turhaa. Olisin tosin voinut päätellä sen siitäkin, miten riehakkaasti Minna oli taputtanut bändille ja miten pysyvästi hän oli parkkeerannut itsensä lavan edustalle.

– Voitko sä esitellä sen laulajan sille ennen kuin ne lähtee? Sarianna kysyi.
– Minna on ihan lääpällään. Vai seurusteleeko se kundi?

– Ei kai. En mä usko.

Keskityin korjaamaan kampauksestani pudonneen hiussuortuvan paikalleen.

– Et kai sä itse ollut siitä kiinnostunut? Sarianna kysyi.

– En tietenkään.

Sarianna puuteroi kasvojaan.

En ollut koskaan ennen kadehtinut Sariannaa hänen elämäntilanteestaan. Jos sitä seurasi vähänkään pidempään, näki, kuinka paljon hänen täytyi jatkuvasti uurastaa. Mutta juuri siinä hetkessä minua kirpaisi vähän, miten varmoina Sarianna saattoi pitää elämänsä peruspilareita. Hänellä oli puoliso ja lapset, tiivis suku, vakituinen työpaikka, lähes velaton koti, turvaa rakkaudessa ja rahassa. Minulla kaikki oli koko ajan ilmassa.

– Kauanko sulla on vielä sitä työtä jäljellä? Sarianna kysyi kuin olisi lukenut ajatukseni.

Avasin mielensisäisen kalenterini. Viime viikkoina olin pystynyt suunnittelemaan asioita vain Sariannan häihin asti. Juhlien järjestäminen oli ollut niin suuri ponnistus, että kaikki sen jälkeen oli näyttänyt utuiselta. 

– Kaksi viikkoa, laskin ja tajusin sen siinä itsekin.

– Mitä sä sen jälkeen teet?

Miten kevyesti Sarianna saattoikaan sen kysyä. ”Mitä sä sen jälkeen teet?”, niin kuin hän olisi puhunut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

– Mä en tiedä, sanoin.
– Mä en todellakaan tiedä.

Tajusin, että olin huoliaikataulustani pahasti jäljessä. Tavallisesti olin ehtinyt tähän mennessä stressata tulevasta siirtymästä pitkään, tehdä suunnitelmia ja varasuunnitelmia ja varasuunnitelman varasuunnitelmia. Nyt en ollut varautunut mihinkään.

– Onko kaikki kunnossa? Sarianna kysyi.

– On. Mä vain hengittelen tässä vähän aikaa.

Koottuani itseni kävin keittiön boolimaljalla ja täytin kaksi lasia. Ilta ei ollut vielä ohi. Minulla oli täysi valta vaikuttaa elämääni, eikä minun tarvitsisi esitellä Matiasta kenellekään, jos en haluaisi. Lasillinen boolia meille molemmille tekisi terää. Se auttaisi meitä tekemään typeriä aloitteita, joille voisimme sitten yhdessä ja alastomina joskus nauraa.

Salissa muu bändi oli jo asettumassa paikoilleen, mutta Matiasta ei näkynyt missään.

– Se meni jonnekin, Jesse sanoi, kun kyselin Matiaksen olinpaikkaa.
– Kai se juoksee rakkauden perässä, ei me sille mitään mahdeta.

Seisoin lavan edessä kaksi booli­mukia käsissäni kuin paraskin bändäri ja tunsin oloni vähän hölmöksi. Ville ilmestyi rinnalleni taas. Ojensin boolin hänelle. Siihen saumaan palasi myös Matias. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin esitellä miehet toisilleen. 

– Hauska tavata, Matias sanoi ja tarttui Villen ojennettuun käteen.
– Karoliina on puhunut susta paljon.

– Mä sanoisin mielelläni samaa mutta…

Ville jätti lauseen ilmaan. Pelastin mitä pelastettavissa oli.

– Matias on siviilipalveluksessa filosofian laitoksella.   

– Ai sä olet se joka vain lojuu sohvalla kaiken aikaa? Ville kysyi.

Olisin voinut potkaista Villeä. Se luottamuksellisista lounaista.

– Joo, sama tyyppi, Matias totesi ja katsoi minuun.
– On musta sitten ilmeisesti jotain puhuttu.

Vasta silloin huomasin Minnan, joka oli liittynyt seurueeseen Matiaksen vanavedessä. En ollut varma, saapuivatko he saliin yhdessä.

– Tässä on Minna, sanoin.
– Sariannan serkku. Ja Matias on mun työkaveri.

– Joo, kyllä me tavattiin tuolla, Minna sanoi.
– Me juteltiin pitkään. Mahtavaa musiikkia.

Viimeisen kohteliaisuuden Minna sanoi koko bändille, mikä loi Jesselle sopivan sauman ajaa Matias lavalle takaisin.

– Päästään jossain vaiheessa paluumatkallekin, Jesse sanoi ja näytti totisemmalta kuin koko iltana.
– Jos me ei olla kahdelta yöllä kotona, mä olen luvannut mun tyttö­ystävälle, että mä imuroin koko asunnon ja vien sen kalliiseen ravintolaan syömään.

Bändi alkoi soittaa. Seuraavan kappaleen aikana Matias ei katsonut minuun kertaakaan, eikä laulu näyttänyt tulevan enää täysin sydämestä. Coverbiisien rakkaudentunnustukset jäivät vähän ponnettomiksi, ja olin helpottunut, kun joku oli oksentanut työväentalon portaille ja minut kutsuttiin selvittämään sotkua.

Bändi oli kasannut tavaransa minibussiin. Odotin portailla, että moottori käynnistyisi ja ajaisi miehet pois, mutta Matias tuli viime hetkellä vielä autosta ulos ja palasi luokseni.

Villeä ei taivaan kiitos näkynyt missään. Jos minusta löytyisi rohkeutta, tilaisuuteni olisi tässä. Seisoimme vastakkain ja vilkuilimme toisiamme.

– No me lähdetään nyt sitten, Matias sanoi.

– Kiitos vielä, vastasin ja yritin edes:  – Sä voisit ihan hyvin jäädä juhlimaan. Täällä on yllin kyllin ruokaa ja juomaa, ja kyllä täältä joku kyyti aina löytyisi.

– Sulla taisi pitää kiirettä silloin aiemmin, Matias totesi.

En täysin ymmärtänyt, mihin hän viittasi, mutta myönsin.

– Joo. Ihan kauheasti kaikkea järkkäilemistä. Matias nyökkäsi. Oli niin pimeää, että oli vaikea nähdä hänen ilmeitään kunnolla.

Minna tuli portaille, laittoi takkia päälleen.

– Joko sitä mennään? hän kysyi ja tarttui Matiaksen käsipuoleen.

– Me annetaan Minnalle kyyti kaupunkiin, Matias selitti.

– Sehän mukavaa, sain puristetuksi itsestäni ulos.

– Hyvää yötä, Matias sanoi.

Siihen en enää jaksanut vastata mitään. Minna ja Matias menivät.

Minibussista kuului naurua, moottori käynnistyi, auto kaarsi pihasta ja pian sen perävalot katosivat näkyvistä.

Ei tämä tietysti katastrofi ollut.Tällainen kuului asiaan. Oli alkuja ja jännitteitä. Niistä kehkeytyi jotakin tai sitten ei, se kuului siihen, miten nämä asiat menivät. Matias ei ollut maailman ainoa kiinnostava mies. Tapaisin taas joskus jonkun uuden ihmisen, joka herättäisi minussa tunteita, ja kierros alkaisi uudelleen. Lähentymiset ja tutustumiset ja tapailut johtaisivat johonkin tai ehkä todennäköisemmin eivät johtaisi mihinkään. Stressaisin asiasta jonkin aikaa ja aloittaisin kaiken sitten alusta jonkun toisen kanssa. Huolen sykli kävisi koko ajan epätoivoisemmaksi. Mitä vanhemmaksi tulisin, sitä vähemmän jaksaisin uskoa hyvään tulokseen.

Työväentalo sulkeutui pimeän syliin. Elämä sellaisena kuin sen nyt tunsin, päättyisi kahden viikon kuluttua, ja sen jälkeen edessä oli pelkkää tyhjää.

– Hengitä, Ville sanoi.
– Hengitä syvään.

Jo vuosia Ville oli auttanut minua näissä tilanteissa, ja hän tiesi mitä teki, vaikka paniikkikohtauksen perussyy ei ollut koskaan ollut se, että olin ahdistuneesti rakastunut toiseen mieheen. Kohtaus oli pahempi kuin pitkään aikaan. Se oli varsinainen paniikkireaktioiden buffettarjoilu: sydämentykytystä, vapinaa, tukehtumisen tunnetta, huimausta, kihelmöintiä ja kylmyyttä. Pelkäsin sekoavani. En tunnistanut itseäni enää.

Ville piti kättä ristiselälläni mutta antoi minulle tilaa. Kehoni vastasi tottumuksesta hänen kosketukseensa. Se oli ehdollistunut tyyntymään, kun Ville otti ohjat käsiinsä.

– Ei ole mitään hätää, Ville sanoi.
– Kaikki on hyvin. Sä olet ihan kohta kunnossa.

Hengitykseni tasaantui vähitellen. Jalkani alkoivat tuntea vastaavansa maahan. Kaikki ne hajoavat osat, jotka olivat pyrkineet eroon toisistaan, liittyivät yhteen ja muodostivat jälleen minut.

– Kiitos, sanoin mutten uskaltanut vielä päästää Villen kosketuksesta irti.
– Mä olen tainnut käydä vähän ylikierroksilla. On ollut nämä hääjärjestelyt ja muut. Meidän ero. Multa loppuu työt kahden viikon kuluttua. Mä en tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

– Siinä olisi paljon kenelle tahansa, Ville sanoi.

Istuuduimme työväentalon portaille. Ville kääri minut takkiinsa ja jutteli minua lämpimäksi.

– Sä järjestit Sariannalla aivan mahtavat häät, hän sanoi.
– Just tällaiset mä olisin halunnut meillekin. Mä olen miettinyt koko illan, miten suuri ääliö mä olen ollut. Mä olen pahoillani, etten mä ymmärtänyt antaa sulle tarpeeksi aikaa ja huomiota silloin, kun me oltiin yhdessä. Mutta mä olen muuttunut mies, kai sä olet huomannut sen? Musta tuntuu niin väärältä olla susta erossa. Ajattele nyt kaikkia niitä sukujuhlia, joissa me ollaan oltu kunnollinen pariskunta eikä tällainen outo… epämuodostuma.

Olin liian väsynyt noustakseni Villeä vastaan. Olin väsynyt perustellakseni häntä paremmin, miksi meidän kuului tai ei kuulunut olla yhdessä. Ei minulla ollut edes kunnon argumenttia siihen, miksen palannut hänen rinnalleen, vain tunne siitä, ettei minun kuulunut elää niin, hauras ja häilyväinen ja epävarma.

– Sä et kävisi mun kanssani jatkuvasti lounaalla, ellet sä edelleen tarvitsisi mua, Ville vetosi.

– Tietysti mä tarvitsen, sanoin.

Ville kumartui lähemmäksi.

– No antaisit mun sitten pitää susta huolta.

Mielessäni välähti kaikki se, minkä saisin Villen mukana pitää: hänen sukulaisensa olisivat taas minun, meillä olisi varaa pitää sama, yhteinen koti, minun ei tarvitsisi huolehtia rahasta, koska Ville auttaisi minut pahojen paikkojen ylitse. Hän rauhoittaisi paniikkikohtaukseni. Iltaisin pystyisin
nukahtamaan nopeasti ja helposti hänen hengityksensä rytmiin.

Ville suuteli minua ja tunsin, miten vanhat, tutut murheet vetivät minua magneettien tapaan puoleensa. Tunsin ne läpikotaisin. Olin kolunnut niiden jokaisen nurkan, niiden jokainen muunnelma oli kirjoitettu huolteni kirjaan. Osaisin elää niiden kanssa.

Minun oli paljon parempi surra iltaisin, rakastinko Villeä sittenkään tarpeeksi kuin hypätä maailmaan, josta en tiennyt mitään. Minun ei kannattaisi varata painoa tunteille, joihin ei välttämättä vastattaisi, luottaa ihmiseen, jolla oli kaunis ääni mutta jonka pohjimmaisista tarkoitusperistä ei ollut varmuutta.

Pimu oli ollut väärässä. Olin heikompi kuin hän kuvitteli. En saanut iloa siitä, että osasin vaihtaa sulakkeen. Tunne oli sama kuin silloin, kun ajoin autoa ja säikähdin sitä mahdollisuutta, että saisin päähäni ajaa ulos tieltä. Tai korkeissa paikoissa, kun mietin, mitä jos yhtäkkiä päättäisin hypätä alas.

Paitsi sillä erotuksella, että todella tein sen mitä pelkäsin. Vastasin Villen suudelmaan.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.