Pitkästä aikaa asiat sujuvat Karoliinan akateemisessa pätkäprojektissa, ja ero Villestä tuntuu todellisemmalta kuin koskaan. Mutta miksi siviilipalvelusmies Matias on niin etäinen ja vaikea?

Oli kulunut kuukausi siitä, kun olin aloittanut työni filosofian laitoksella. Oli korkea aika, että tapaisin laitoksen ainoan tutkijan, joka oli saanut aikaan jotakin tieteelliseksi julkaisuksi laskettavaa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Tähän asti olin kommunikoinut Helke Komulaisen kanssa ainoastaan sähköpostin välityksellä. Filosofian laitoksen homeongelma oli karkottanut hänet yliopiston käytäviltä ja pakottanut hänet määräämättömäksi ajaksi etä­työhön.

Pyöräilin kaupungin läpi edellisvuonna valmistuneeseen, uutuuttaan hohkaavaan kerrostalotorniin ja nousin hissillä talon yhdeksänteen kerrokseen. Perille päästyäni soitin ovikelloa. Kuulin askeleita ja sitten ovea raotettiin.

– Tulitko sä laitokselta vai kotoa? varautunut naisääni kysyi.

– Kotoa.

Ovi raottui vähän enemmän, ja nyt näin Komulaisen. Hän oli pienikokoinen, vähän minua vanhempi nainen, joka oli pukeutunut
jakkupukuun.

Arvioiva katse kävi minut läpi päästä varpaisiin.

– Onko sulla ollut nuo vaatteet päällä laitoksella?

– On.

– Oletko sä pessyt niitä tässä välissä?

Yritin muistella vaatteiden pesuhistoriaa. Paidan ja alusvaatteet olin ottanut aamulla suoraan puhtaasta pyykistä, mutta hameen materiaali oli sellainen, ettei siinä näkynyt lika. Oli täysin mahdollista, etten ollut pessyt sitä lainkaan sen jälkeen, kun olin ostanut sen kaupasta.

Komulainen veti hiljaisuudestani omat johtopäätöksensä. 
– Mikä sun vaatekoko on? hän kysyi.

– 38.

– Pieni hetki.

Ovi loksahti jälleen kiinni. Odotin hetken, ja Komulainen palasi. Hän ojensi minulle kaupan avaamattoman muovipakkauksen, joka sisälsi nähtävästi naisten XL-kokoisen oloasun.

– Se on varmaan vähän liian iso, Komulainen pahoitteli.
– Mä annoin viimeisen sun koon eilen mun ystävälle, joka vei ensin mun papereita Kelalle ja tuli tänne kahville. Kelalla on ihan hirveä sisä­ilma.

Olin astumassa Komulaisen asuntoon vaihtamaan vaatteita, mutta hän ei päästänyt minua sisään.

– Sä voit vaihtaa tuolla käytävän päässä. Siellä on parveke, jolla käy harvoin kukaan. Ota tänne sisään vain arvotavarat. Kännykkä, lompakko ja tietokone. Jätä muut kamat tähän ovensuuhun, ei niitä kukaan vie.

Alistuin kohtalooni ja noudatin Komulaisen ohjeita. Hytisin puolipukeissa tuuletusparvekkeella, kun vanha mies kurkisti ovesta ja astui sisään.

– Taidat olla Komulaisen vieraita, hän sanoi.
– Näin, kun kävelit tänne tuolta parkkipaikalta.

…ja ajattelit tulla katsomaan, kun riisuudun, täydensin lausetta mielessäni.

Vanha mies pisti tupakaksi, vilkuili samalla paljaita sääriäni.
– Miten se on, onko se kokonaan hullu vai puolihullu? hän kysyi.

Tuokiota myöhemmin istuin Helke Komulaisen keittiössä. Join lämmintä vahvaa teetä, jota Komulainen oli valmistanut minua varten. Päässäni oli kertakäyttöinen hiusmyssy, ja muu kehoni oli verhoiltu säkkimäiseen valkoiseen trikoo-oloasuun, jonka hihat ja lahkeet olin kiertänyt rullalle.

– Mä olen pahoillani tästä, Helke Komulainen sanoi.
– Mutta viime kerran, kun joku tuli suoraan laitokselta mun luokse käymään, mä olin tunnin sisällä päivystyksessä vakavien hengitysvaikeuksien vuoksi. Mulla meni kaksi viikkoa palautua työkuntoon. Enkä mä uskalla ottaa riskiä, että tämä asunto pääsisi jotenkin saastumaan. Näyttää, että mä voin ehkä asua täällä pidempään.

– Ei se mitään, vastasin.
– Tärkeintä on, että me tavataan.

– No, miten siellä kaikki voivat? Järvinen ja Vinhanmäki ja kumppanit.

Komulainen nojautui eteenpäin kuin olisi halunnut varmistaa, ettei vähäisinkään tiedonmurunen menisi häneltä ohi. Etä- ja yksintyöskentelyä oli nähtävästi kestänyt jo niin kauan, että työyhteisö oli alkanut näyttäytyä Komulaiselle ruusuisessa valossa. Pois muistista olivat pyyhkiytyneet käytävillä kerrotut pakkonaurettavat vitsit ja puuduttavat, huonosti organisoidut kokoukset. Ne olivat korvautuneet nostalgisilla kuvilla, joissa käytiin virkistäviä keskusteluja vesiautomaateilla ja jaettiin kollegiaalista apua monistuskoneen huristessa lempeästi taustalla.

Sikäli kuin Komulaisen olemuksesta saattoi päätellä, hän olisi voinut tappaa, jos olisi saanut atk-tukihenkilön asumaan naapurihuoneeseen.

– Vinhanmäki opettelee tieto­koneen käyttöä, sanoin.
– Lähinnä se kyllä pelaa sillä verkossa sakkia.

– Sekin on niin mahtava vanha pieru, Komulainen kommentoi, ja minun oli vaikea yhdistää ronskeja sanoja hillittyyn olemukseen.

Katselin Komulaisen jakkupuvun alta pilkottavaa, vasta silitettyä paitapuseroa, ja yhtäkkiä minun kävi häntä vähän sääliksi. Mietin, sonnustautuiko hän jakkupukuun aamulla silloinkin, kun hän ei tulisi tapaamaan ketään, vai viettikö hän päivän suosiolla yöpaidassa, söi näkkileipää ja karkkia ja sortui yhä useammin katsomaan ostostelevisiota, vaikka hänen olisi pitänyt kirjoittaa työhakemuksia.

Viimeinen mielikuva ei kylläkään koskenut Komulaista. Se oli oma muistoni niiltä parilta kuukaudelta, jotka olin ollut valmistumisen jälkeen työtön. Toimettomuus ei ollut todellakaan sopinut minulle. En ymmärtänyt, miten
Komulainen jaksoi pitää elämänsä ryhtiä yllä yksin päivästä toiseen.

– Entä Kultala? Komulainen kysyi.

Äänessä oli tuskin havaittava, kirpeä sävy. Ilmeisesti välimatka filosofian laitoksen todellisuuteen ei ollut palauttanut aivan kaikkia ihmisiä Komulaisen suo­sioon.

– Joko sä olet tajunnut, että siinä on nainen niin väärällä paikalla kuin vain voi olla? Se myy kollegansa tuosta noin vain, jos se saa vastineeksi lannoitetta ja elintilaa pelargonioilleen.

En ollut välttämättä eri mieltä, mutta yritin olla lisäämättä tulta Komulaisen liekkeihin. Jo Kultalan satunnaisista puheista olin saanut sen käsityksen, että homeongelman paljastuttua Komulaisen ja Kultalan entisestäänkin heikot
välit olivat kärjistyneet ilmiriidaksi. Komulaisen mielestä Kultala ei kantanut vastuutaan laitoksen johtajana, ja Kultala puolestaan tahtoi nähdä Helke Komulaisen luulosairaana ja luonnevikaisena.

– Romahduksen jälkeen se ei ole ollut tehtäviensä tasalla, Komulainen sanoi.
Herkesin silti uteliaaksi. Vihamiehiltä sai usein kuulla hyödyllistä informaatiota.

– Minkä romahduksen?

Odotin kuulevani selvityksen Kultalan tuoreesta akateemisesta loppuunpalamisesta, joka olisi auttanut selittämään hänen tämänhetkistä puutarhaintoiluaan.

– Neuvostoliiton, Komulainen sanoi.
– Sehän oli aikansa johtava marxilaisen filosofian tutkija. Kommunismi ei vain ole enää ollut ihan niin suuressa huudossa kuin joskus.

Vuonna, jolloin Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi, olin ollut seitsemänvuotias. Mikäli Komulaisen puhe piti paikkansa, filosofian laitos oli ollut samassa jamassa viimeiset 22 vuotta. Ajatus tuntui minusta vähän liian masentavalta, joten kampesin keskustelun Komulaisen nykyiseen tutkimusaiheeseen.

– Mitä sulla on tällä hetkellä työn alla? 

– Mä tutkin homekeskustelua. Täsmällisemmin mä yritän käsitteellistää, mistä me puhumme, kun kysymme, onko hometta ilmiönä ”olemassa”?

Viimeisen sanan kohdalla Komulainen teki lainausmerkit.

– Olemassa? 

– Niin. Miten ”olemassa oleminen” keskustelussa määritellään? Se palaa tähän klassiseen perus­ongelmaan. Jos jokin olio on olemassa, on tarpeetonta lisätä sitä koskevaan väitelauseeseen erikseen mainintaa olemassaolon ominaisuudesta. Ja jos taas jokin olio ei ole olemassa, ei voida sanoa erikseen, ettei se olisi olemassa. Koska sellaiselta oliolta ei voida kieltää mitään, joka ei ole edes olemassa. Mä haluan antaa oman panokseni tähän filosofiseen keskusteluun siitä, mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne.

Komulainen lämpeni omille ajatuksilleen mutta piti sitten tauon, odotti selvästikin, että minä tekisin sen, mistä oli ollut puhetta: ohjaisin hänen tieteellistä työtään kohti kansainvälistä huippua. 

Nielaisin. Niin kasvatustieteen vastavalmistunut tohtori kuin olinkin, en kokenut olevani aivan pätevä vastaamaan Komulaisen haasteeseen.

Kun kahta tuntia myöhemmin kävelin syksyisen kaupungin läpi ja talloin jalkakäytäville pudonneita lehtiä, olin sitä mieltä, että keskustelumme olisi voinut sujua huonomminkin. Jos olin tulkinnut Komulaisen reaktioita oikein, hän ei ollut huomannut jatkuvaa bluffaamistani. Olin nojannut turvallisiin kysymyksiin ja lähinnä pitänyt Komulaista itseään äänessä: Mikä hänestä tuntui tällä hetkellä oleellisimmalta ongelmalta? Miten hän oli tähän mennessä yrittänyt lähestyä sitä? Oliko jotakin, mitä hän ei ollut vielä kokeillut mutta mikä vaikuttaisi kiinnostavalta mahdollisuudelta?

Erotessamme Komulainen oli joka tapauksessa vaikuttanut innostuneelta. Hän oli puristanut kättäni kolmesti, melkein halannut minua ennen kuin oli muistanut mahdollisesti kantamani itiökannan. ”Susta oli aivan suunnattomasti hyötyä”, Komulainen oli väittänyt. ”Yksin mä olisin miettinyt seuraavaa askelta ainakin vielä vuoden.”

Mitä tuli Komulaisen varsinaiseen työhön, en ollut millään tavalla viisastunut siitä, oliko hän tekemässä vuosisadan filosofista läpimurtoa vai koostuiko hänen työnsä oman homehelvetin puolivillaisesta teoretisoinnista. Olisi tarvittu joku muu kuin minä huomaamaan se kohta, jossa hän laski yhteen kaksi ja kaksi ja sai tulokseksi viisi.

Bluffia tai ei, Komulaisen tapaaminen sai minut joka tapauksessa tuntemaan, että päivän urotyöt oli kohdallani suoritettu. Hengitin syysilmaa syvälle sisääni, otin sitä talteen ennen kuin taas joutuisin homelaitokselle riutumaan. Tunsin, miten tuuli viilensi kasvojani ja olin hetken vain olemassa, miten tahansa tuo olemassaolo sitten määriteltäisiinkin. 

Saapuessani perille yliopistolle näin yllätyksekseni Villen, joka istui pihan penkillä lähellä lounasruokalaa. Kävelin hänen luokseen.

– Ei kai meidän pitänyt tavata tänään? Vai teinkö mä sulle vahingossa oharit? Anteeksi.

– Mä tulin tänne muuten vain, Ville rauhoitteli.
– Satuin ajamaan ohi ja kävin syömässä. Mutta onko sulla kiire?

Pudistin päätäni. Ville taputti penkkiä ja noudatin kutsua, istuuduin hänen viereensä.

Vaikka erosta oli jo seitsemän kuukautta, minusta oli tuntunut vasta viimeisten viikkojen aikana, että suhteemme olomuoto oli alkanut muuttua. En enää kokenut tuntevani Villeä samaan tapaan kuin ennen. Hän oli etäämpänä, melkein tavoittamattomissani. En olisi voinut riidellä hänen kanssaan yhtä luottavaisesti kuin aiemmin, koska en ollut enää täysin varma siitä, että riita jatkuisi kunnes päätyisimme sovintoon.

Kun asiaa ajatteli tarkemmin, se oli vähän niin kuin Komulaisen aiemmat kysymykset olemassaolosta. Kun jokin oli olemassa, sen olemassaolosta ei tarvinnut erikseen tehdä numeroa. Ja kun se ei ollut, kaikista kysymyksistä tuli äärettömän paljon vaikeampia. 

– Mitä mieltä sä olet? Ville kysyi.

Havahduin ajatuksistani ja tajusin, että Ville oli puhunut minulle kaiken aikaa.

– Anteeksi, mä taisin taas unohtua miettimään jotain. Mulla oli pitkä työpalaveri tänään. Sen asiat pyörii mielessä.

– Ei se mitään, Ville vastasi mutta kuulosti vähän loukkaantuneelta. 

– Anteeksi, totta kai se on tär­keää. Mitä sä kysyit? 

Ville huitaisi kättään, sai sitten ajatuksen ja jakoi sen heti:
– Olinko mä tuollainen silloin, kun me oltiin yhdessä?

– Millainen?

– Etten mä kuunnellut. Että mä mietin vain töitä.

Oli vaikea olla hymyilemättä. Mietin, kuinka hellävaraisesti tieto oli syytä jakaa.

– Kyllä sä voit sanoa suoraan, Ville jatkoi.

– No olit sä. Ainakin sen jälkeen, kun sulla alkoi olla yrityksen kanssa kiireitä.

– Mä olen pahoillani. Olisit sanonut. 

Hymyilin taas. Se ei täysin torjunut kipua, joka säteili vieläkin pinnan alla. En ollut osannut ennakoida oikein, mitkä murheistani jäisivät minuun senkin jälkeen, kun ero oli varmistunut. Toisin kuin olin pelännyt, minua ei yleensä enää huolettanut se, olinko tehnyt oikean ratkaisun. Ja sitten oli näitä yllätyksiä, kuten se, että minua edelleen välillä suretti, miten yksin olin suhteessamme jäänyt.

– Kyllä mä sanoin, vastasin.

– No olisit sanonut niin, että mä kuulen.  

– Ai laittanut pyssyn ohimolle keskellä yötä ja alkanut tilittää?

– Vaikka. Mieluummin mä sen olisin ottanut kuin tämän.

Suru päästi minut otteestaan, nämä hetket eivät nykyään kestäneet kuin sekunteja. Haamukipua, ajattelin, säteilyä todellisuudesta, joka ei ollut enää totta. Ei ollut Villen tapaista epäillä itseään, ja niin virkistävää kuin se välillä olikin, en tahtonut jättää hänelle väärää vaikutelmaa. 

– Ei se siitä ollut kiinni. Oli tylsää, ettet sä aina kuunnellut mua ja teit niin paljon työtä, muttei se siitä ollut kiinni.

– Mistä sitten? Ville kysyi.

– Ollaanhan me siitä puhuttu.

– Ehkä mä en ole vielä kuunnellut.

Helken tapaamisen jäljiltä olin aivan liian väsynyt käymään toista niin vaativaa keskustelua. 

– Sariannan häät on ihan kohta, sanoin.
– Voisitko sä ehkä pitää huolta siitä, että ihmiset saa autonsa kirkolla järkevästi parkkiin? Mulla on sinä päivänä kädet muutenkin täynnä työtä.

Jos Ville tuntuikin ajautuvan kauemmaksi minusta, kokonainen joukko filosofeja oli melkein huomaamattani lähentynyt sydäntäni.

Laitoksen henkilökunta oli alkanut käydä minulle niin tutuksi, etten aina osannut pitää heidän ongelmiaan ongelmina. Varsinaisen tehtäväni suorittamisen kannalta se oli tietysti pulmallista, mutta juuri tänään minun ei tehnyt mieli olla suuri uudistaja vaan ainoastaan vaatimaton osa porukkaa.

Kulkiessani harmaaparran huoneen ohitse huomasin, että Vinhanmäki oli syventynyt tieto­konesakkiin. Mies oli tätä nykyä valjastanut kaikki loogiset kykynsä selättääkseen koneen sakkistrategiat, jopa siinä määrin, että hänen päiväunensa olivat alkaneet jäädä väliin. Minun olisi ehkä ollut syytä yrittää kanavoida tämä teknisten taitojen kertyminen siihen, että Vinhanmäki vastaisi opiskelijoiden sähköposteihin, mutta toistaiseksi pidin muutosta askeleena oikeaan suuntaan.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvisen huoneessa oli edelleen hiljaista, mutta päätin tulkita asiantilan niin, että Järvinen piti kenties vain taukoa näppäimistön näpyttelystä. Mistä tiesin, mitä kaikkea hän oli saanut aikaan vieraillessani Helke Komulaisen luona? Hiivin ohitse, etten häiritsisi Järvisen keskittymistä. Jos kuningasajatus oli muodostumassa, en tahtonut tulla sen tielle.

Käytävän päässä pysähdyin hengittämään Kultalan huoneesta kantautuvaa mullan tuoksua. Olin alkanut välillä pistäytyä siellä vilkaisemassa, miten nukkatyräkkini eli paha poika jaksoi. Vaikka suhde kasviin oli muodostettu petoksen merkeissä, se tuntui minusta koko ajan todemmalta. Kun Kultala esitteli minulle nukkatyräkin paremmasta voinnista kertovia pieniä merkkejä, minusta tuntui kuin olisin oikeasti tuonut kasvin kotoani sen sijaan, että olin hankkinut sen puutarhamyymälästä  luodakseni Kultalan ja minun välille valheellista läheisyyttä.

– Karoliina! Kultala huudahti, kun hän huomasi minut.

Mervi kiikutti käytävään pelargonian ruukkuineen ja osoitti minulle pientä vihreää silmua sen juuressa.

– Katso nyt, hän sanoi.
– Vain pari viikkoa, ja meidän tuhmeliini levittää siemeniään.

– Onko se mun pahasta pojasta?

– Mistäpä muualtakaan? Nämä mun vanhat kasvit osaavat kyllä olla ihan kiltisti.

Tunsin hienoista äidin ylpeyttä, ja jatkoin matkaani hymyillen.

Hymy kuivahti kasvoilleni vasta, kun huomasin, että käytävän viimeinenkin sohva oli tyhjä. Toisin kuin muiden filosofien, Matiaksen kanssa välimme olivat paremminkin viilenneet kuin lämmenneet viime aikoina. Baari-illan jälkeen hän oli pitänyt selvästi etäisyyttä minuun. Hän ei lojunut enää sohvalla tai nojatuolilla vaan uppoutui keksimiinsä työtehtäviin, kirjoitteli jotakin tietokoneellaan ja pysytteli lopun aikaa asiallisena. Hän ei kiusoitellut minua eikä myöskään ehdotellut lounaita tai lasillisia.

Yksi huoli vähemmän, yritin ajatella. Minä en ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat osanneet navigoida työpaikkaromanssin läpi, ja Villen ja minun erosta oli joka tapauksessa vain vähän aikaa. Eikö minun ollut ollut tarkoitus elää yksin, aikuistua, itsenäistyä, ottaa selvää, millainen ihminen olin omillani?

Siitä huolimatta vähän kaihersi.

Kokoushuone oli tyhjillään ja otin sen haltuuni, laskin pöydälle kaksi kassillista askartelutavaraa. Sariannan hääjärjestelyt olivat alkaneet vallata arjestani yhä suurempia palasia, ja nyt aioin röyhkeästi käyttää siihen myös osan työtunneistani. Joskus oli sentään hyötyäkin siitä, ettei filosofian laitoksella seurattu niin tarkkaan, mitä kukin työntekijä sai päähänsä puuhailla.

Mikäli olisin tiennyt, mihin olin ollut ryhtymässä, kun olin tarjoutunut hoitamaan Sariannan hääjärjestelyt, olisin harkinnut hanketta toiseen kertaan. Mutta olin ollut voimaton Sariannan huonosti peittelemän pettymyksen edessä.

Opintojen, työn, lasten ja tarmottoman puolison aiheuttamien paineiden keskellä Sarianna oli kertonut, ettei hän sittenkään jaksaisi järjestää itselleen haaveilemiaan häitä vaan menisi naimisiin maistraatissa parin todistajan läsnäollessa. ”Elämää se vain on”, Sarianna oli sanonut, mutta haikeus oli kuultanut sanoista läpi. Siinä vaiheessa minä olin vielä ollut yhdessä Villen kanssa. Olin ollut väsynyt kaikkiin niihin kompromisseihin, joita elämä tuntui meiltä vaativan, ja olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Mitä muuta tekemistä minulla muka olisi, kun Ville oli illat töissä ja minä saattaisin olla työtön? Kuinka vaikeaa häiden järjestäminen muka saattoi olla?

Melko vaikeaa, olin saanut todeta. Sariannan budjetti oli tiukka. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että hallussani oli nyt 200 tulitikkurasiaa, joista minun pitäisi päällystää ja koristella karkkirasiat yhtä monelle vieraalle.

Ensin tyhjensin tulitikkuaskit kokouspöydälle. Kahdestasadasta tulitikkurasiasta syntyi yllättävän suuri kasa tikkuja.

Kosti Järvinen sattui oviaukkoon. Hän pysähtyi ja katsoi toimiani vähän epäillen. 

– Sattuisiko sulla olemaan sytytysnestettä? kevensin. 

Järvinen mumisi jotakin tuttuun vaimeaan tapaansa. Tein pienen eleen, ja hän nosti äänenvoimakkuuttaan. 

– Kyllä mulla ehkä olisi auton peräkontissa, Järvinen toisti ja raapi päätään.
– Käynkö hakemassa?

– Mä vain vitsailin, selitin hiukan häkeltyneenä siitä, kuinka valmis Järvinen nähtävästi oli yliopiston tuhopolttoon.
– Mä teen näistä hääkarkkeja. Rasioita hääkarkeille.

Näytin Järviselle askarteluliikkeestä malliksi saamaani rasiaa, ja Järvinen käänteli sitä käsissään.

– Menetkö sä naimisiin? hän kysyi.

Erotin jo Järvisen perusilmeettömyyden takaa hillittyjä tunnereaktioita. Kun olin nähnyt Järvisen humalaiset tunnekuohut, saatoin nyt tunnistaa niiden maltillisemmat, selvät versiot, vaikkeivät Järvisen kasvojen lihakset juuri liikkuneet. Nyt vaikutti siltä, ettei ajatus naimisiinmenostani ollut Järviselle mieleen.

– Autan ystävää, sanoin.
– Mä olen kaaso.

– Sehän mukavaa, Järvinen vastasi.
– Sinä se sitten jaksat olla ihmisille avuksi. 

Ihailevasta katseesta päätellen olin kovaa vauhtia antamassa itsemurhafilosofillemme syyn elää. Järvinen jäi seuraamaan puuhiani. Levitin pöydälle muut askartelutarvikkeet: paperit, nauhat, koriste­kukkaset, nallekarkkipussit. Kauan en antanut myöskään ihailijani seisoa toimettomana.

– Sä voit leikata mulle papereita, jos haluat, sanoin.

Järvinen istuutui alas. Hän otti sakset ja alkoi leikata minulle päällyspaperia.

– Kelpaako tämä? hän kysyi.

– Joo, se on tosi hyvä.

Sopuisan kahdenolomme keskeytti kohta Mervi Kultala, joka kurkisti sisään.

– Mitä te teette? 

– Hääkoristeita, Järvinen ja minä vastasimme yhteen ääneen.

– Ai kun ihanaa. Mä autan. Mä olen aika kätevä käsistäni, vaikka itse sanonkin.

Kultala asettui rivin jatkoksi ja otti vastuulleen rasian päällyksen kukkaiskoristelun. Liukuhihnatyönä urakka eteni rivakasti. Järvinen leikkasi paperin, minä liimasin sen rasiaan, Kultala koristeli rasian kukkasin.

– Näetkö Karoliina? Kultala kysyi.
– On meillä sentään täällä hyvä tiimi, vai mitä?

Hymyilin ja myönsin. Katsoin tällä kertaa sormien läpi sitä, ettei hääkarkkirasioiden koristelu ehkä täysin toteuttanut filosofian laitoksen perustehtävää. Ainakin Sari­anna saisi kauniit hääkarkit, jos mitään pysyvää ei pätkäprojektistani  seuraisikaan.

Kultala keitti kahvia. Sen tuoksu ja puheensorinamme katkaisi kai Harmaaparran ja sakin välisen lumouksen. Ainakin hän pistäytyi hetken kuluttua huoneeseen.  

– Täälläkö sitä nyt sitten seurataan yliopiston visiota? hän naljaili, mutta niin näyttivät seura ja kahvi kelpaavan hänellekin.

Annoin Vinhanmäen tehtäväksi täyttää laatikot nallekarkeilla. Siinä kohden tuotantolinjamme kärsi tosin melkoisesta hävikistä. Ainakin puolet Vinhanmäen nakkisormien läpi kulkevista nallekarkeista päätyi Harmaaparran omaan suuhun.

– Karkkipalkka, sanoin.
– Ihan reilua. Mutta jätä nuo punaiset, ne sopii niin hyvin väreihin. 

– Anna minullekin, Kultala ojensi käsiään karkkeja kohden.
– Näyttävät niin herkullisilta.

Heitin Kultalalle yhden pusseista. 

– Kosti? kysyin ja ojensin yhden pussin myös Järvistä kohden.

– No ehkä sitä pari voisi maistaa, Järvinen myöntyi.
– Jos niitä tosiaan riittää.

Sata valmista karkkirasiaa myöhemmin olimme kaikki tukevassa sokerihumalassa. Tunsin oloni epäilyttävän pirteäksi ja myös hieman pahoinvoivaksi. Kultala koristeli rasioita runsaalla kädellä, ja Järvisen sakset tekivät yhä suurpiirteisempää jälkeä. Vinhanmäki oli alkanut kertoilla vitsejä. Se oli hänessä miellyttävä, uusi piirre, jonka ainoa varjopuoli oli, etten ymmärtänyt, mille minun olisi pitänyt nauraa.

– Yritetään uudestaan, Vinhanmäki sanoi ja puhui tällä kertaa hitaasti kuin viisivuotiaalle lapselle.
– Werner Heisenberg, Kurt Gödel ja Noam Chomsky kävelevät baariin. Heisenberg sanoo toisille: ”Tämä on selvästikin vitsi, mutta mistä voimme päätellä, onko se hauska vai ei?” Gödel vastaa: ”Me emme voi tietää, koska olemme vitsin sisällä.” Chomsky sanoo: ”Tietysti se on hauska. Kerrot sen vain väärin.”

Muut nauroivat, minä heidän mukanaan, tälläkin kertaa tosin vain kohteliaisuudesta. Samassa näimme Matiaksen kulkevan käytävällä ohi. Kultala huusi hänen jälkeensä. Matias perääntyi takaisin kynnykselle.  

– Liity seuraan, Kultala sanoi. 
– Me ollaan kaikki täällä. Saat nalle­karkin.

Matias epäröi mutta käveli kuitenkin sisään. 

– Tässä sulle yksi punainen, Kultala sanoi.
– Vaikka Karoliinan mielestä ne pitäisi jättää rauhaan.

– Kiitos, Matias sanoi ja söi karkin.

– No älä nyt vain seiso siinä, Kultala hössötti.
– Istu alas. Nauti elämästä. 

Matias totteli ja istuutui pöydän ääreen, vaikkakaan elämästä nauttiminen ei tullut hänen olemuksestaan aivan heti mieleen. Hän ei olisi voinut sijoittua kauemmaksi minusta vaikka olisi yrittänyt. 

Syvennyin rasian päällystämiseen tunnontarkasti ja tein silti kömpelömpää jälkeä kuin yhdenkään aiemman rasian kohdalla.

– Mikä se niin Matiasta mietityttää? Kultala kysyi.

– Miten niin? Matias vastasi.

– Sä olet nykyään niin hiljainen.

Vilkaisin Matiakseen, joka kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Vinhanmäki yritti piristää tunnelmaa, nostaa sen aiempiin korkeuksiin.

– Otetaanpa Karoliina vielä yksi, hän sanoi.
– Nyt tarkkana. Hegel tulee kotiin työmatkalta ja löytää vaimonsa sängystä. Kun hän avaa vaatekaapin, hän löytää parhaan ystävänsä alastomana kaapista. Hegel kysyy: ”Mitä sinä teet täällä? Ystävä vastaa: ”Jokaisen täytyy olla jossakin.” Ymmärrätkö? Jokaisen täytyy olla jossakin.

Vinhanmäki nauroi sukkeluudelleen, mutta aivoni eivät pystyneet suoriutumaan niille annetusta tehtävästä. Hegelistä tuli ainoastaan mieleeni Helke Komulainen. 

– Helke lähetti kaikille terveisiä, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta, toivoin, että voisimme jättää huumorintajun ja sivistyksen puutteeni hetkeksi rauhaan.
– Se viimeistelee artikkelia. Se tuntui kaipaavan teitä.

Muut mutisivat kiitoksiaan. 

– Pitäisi käydä sen luona useammin, valitti Järvinen.

– On kyllä tosiaan jäänyt, Vinhanmäki jatkoi.

– Se on ihan käytännöllisestikin katsoen niin vaikeaa, Kultala sanoi ja vaimensi äänensä supatukseksi.
– Yritin kerran viedä Helkelle sen vanhoja kirjoja täältä laitokselta, ja se katsoi kuin mä olisin tarjonnut sille ruttovirusta. Ja sitten se pyysi mua riisumaan kaikki vaatteet.   

Kultala piteli sydänalaansa kuin ei olisi toennut järkytyksestä vieläkään. Helken mainitseminen näytti muistuttavan kaikkia homesai­rauksien riskistä, koska seurasi epätahtinen yskäisyjen sarja. Järvinen kävi avaamassa tuuletusikkunan.

– Joo, mulla on tuolla tuota juttua, Matias sanoi ja lähti.

Tunnelma ei ollut palautuakseen, vaikka Matias oli poissa. Nallekarkit kävivät vähiin. Siirsin osan karkeista valmiista rasioista tyhjiin. Ajatus kai oli tärkein?

– Mä rakastan häitä, Kultala huokaisi.
– Sitä kukkien paljoutta ja hyvää ruokaa ja elävää musiikkia…

Musiikkia.

Sydämeni jätti lyönnin väliin.

Tämä ei voinut olla totta. En ollut hankkinut Sariannan häihin musiikkia. Olin luvannut, etteivät hänen häänsä olisi kompromissi, ja sitten en ollut järjestänyt musiikkia.

Järvinen tarjosi minulle pussin viimeistä nallekarkkia.

– Ei nyt, sanoin.
– Mua oksettaa.

Jos joskus olisin tarvinnut oman työhuoneen, niin nyt. Työhuoneiden lukittujen ovien suojissa ihmiset saivat hermoromahduksensa, pitivät piilopullonsa ja söivät suklaalevyjä yhdeltä istumalta. Sen jälkeen he avasivat oven, tervehtivät vastaantulijoita ja teeskentelivät normaalia entiseen tapaan. 

Pätkätyöläinen, jolla ei ollut omaa työhuonetta, joutui esittelemään mielenterveytensä heikot hetket julkisesti. Etsin tilaa, jossa luhistumiseni aiheuttaisi vähiten vahinkoa, ja luikahdin monistuskoppiin. Happi kulki huonosti keuhkoihini. Yritin turhaan rakentaa kopiopaperista riittävän tiivistä paperipussia, johon voisin hengittää. Olin kaiketi jo käyttänyt kaikki päivän askarteluresurssini Sariannan hääkarkkeihin.

I accept myself, kuiskasin. I accept the universe. I embrace life.

Sanoilla ei ollut minkäänlaista tehoa.

– Helvettiin koko youtubegurupaska, tuiskahdin ääneen.

Se auttoi vähän. Sain ilman kiertämään keuhkoissani. Sen jälkeen paniikki asettui tavallista voimakkaammaksi itsesääliksi.

Minun ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä Sariannan kaasoksi. Kuka minä olin lupaamaan ihmisille, ettei heidän elämänsä tai häänsä olisi kompromissi? Kuka minä olin asettumaan heidän ja maailmankaikkeuden väliin? Ei olisi pitänyt yrittää olla niin täydellinen käly ja ystävä ja hyvä ihminen, kun en oikeasti ollut.

Matias törmäsi sisään kopioitava paperinippu kädessään. Se tästä vielä puuttuikin. Se tästä vielä puuttui, että minun piti kohdata hänet päivästä toiseen, aina yllättäen, aina niin etten ollut parhaimmillani. Matias oli kääntyä kannoillaan mutta astua sitten kuitenkin sisään.

– Mikä on, Karo? hän kysyi. 

Lempinimi sai minut melkein itkemään. Matias ei ollut kutsunut minua Karoksi sitten baari-iltamme. Hänen äänensä oli lempeä, ei enää niin etäinen ja tyly ja kummallinen kuin aiemmin. 

– Ei mikään, sanoin.
– Mä tarvitsin vain hetken. Mulla ei ole omaa työhuonetta. Mä en voi oikein mennä minnekään muualle, jos mä tarvitsen vähän omaa aikaa. 

Matias pyysi heti anteeksi ja perääntyi.

– En mä tarkoittanut, että sun pitäisi lähteä, kiirehdin sanomaan.
– Jää vain. Jos sua ei haittaa. 

Mitään sanomatta Matias meni kopiokoneen luokse ja laittoi koneen monistamaan papereita. Hän vilkaisi minuun. 
– Kerro, jos mä voin auttaa. 

– Mä olen pilannut Sariannan häät. Mä lupasin järjestää sille mahtavat häät. Sarianna on ansainnut ne, se ei ikinä pyydä keneltäkään mitään. Ja nyt mä olen pilannut koko illan. 

– Oletko varma, ettet sä liioittele? Vai mitä sä olet mennyt tekemään? Kavaltanut niiden hää­rahaston? Syönyt nallekarkit? Pussaillut sulhasen kanssa? 

Nauroin vähän. Vitsi oli kenties heikko, mutta ainakin ymmärsin sen, mikä oli helpotus harmaaparran älykkösutkautusten jälkeen.

– Mulla ei ole bändiä, sanoin ja vuodatin sitten kaikki huoleni. 

– Sen piti olla Sariannalle yllätys. Mä lupasin hoitaa sen, mutta mä olen unohtanut täysin. Miten sen voi unohtaa? Kuka järjestää häät muttei muista hankkia sinne musiikkia? En mä saa ketään tällä varoitusajalla ensi perjantaiksi. Mun pitää itse soittaa siellä huuliharppua. 

– Osaatko sä soittaa huuliharppua?

– En. Miten mä olen saattanut olla näin tyhmä?

Matias harkitsi.
– Mä voin soittaa pari puhelua, hän sanoi sitten.

– Ei se auta. Mä olen jo soittanut joka paikkaan. Ne vain nauraa, siis jos ne edes ylipäätään vastaa puhelimeen.

– No mä kokeilen kuitenkin, Matias sanoi.
– Mä en lupaa mitään, mutta mä yritän.

– Meidän bändi voi tulla, Matias sanoi palatessaan muutaman minuutin kuluttua kopiohuoneeseen.

– Sulla on bändi? kysyin.

Oli vaikea ymmärtää, miksi se yllätti minut. Olin kai kuvitellut siviilipalvelusmiehen tehtävän pysyväksi ja kokonaisvaltaiseksi ihmisen ominaisuudeksi. En ollut ottanut huomioon, että Matiaksella voisi olla elämä palveluksen ulkopuolella. 

– Joo, Matias vastasi, meni kopiokoneelle ja keräsi valmiit monisteensa.
– Se nyt on sitä musiikkia, joka on sun mielestä vain ihan ookoo, mutta on se varmaan parempi kuin vasta-alkaja huuliharpunsoittaja. Siis jos me sulle kelvataan.

Olin niin helpottunut, että menin Matiaksen taakse ja halasin häntä, painoin poskeni vasten hänen selkäänsä. Matiaksen kasvoja en nähnyt, mutta itse hämmennyin läheisyydestä, Matiaksen lämmöstä kehoani vasten, ja erkanin hänestä nopeasti.

– Miten mä voin korvata tämän? kysyin enkä osannut vastata Matiaksen katseeseen.

– Kai ne pojat jotain liksaa haluaa, mutta ei me olla kalliita, Matias sanoi neutraalisti, vaikka näin, että hänelläkin oli siinä jonkinasteisia vaikeuksia.
– Olutta, jos on.

– Niin mutta sulle.

– Ei sun tarvitse mitään korvata. Mä jeesaan mielelläni.

Matiaksen katse näytti niin vilpittömältä, että hetken tunnelma tarttui minuun. Paras tapa lakata kantamasta huolta oli ottaa selvää, miten asiat oikeasti olivat.

– Olenko mä tehnyt jotakin tyhmää? kysyin.
– Tai siis jotain sellaista tyhmää, mitä mä en tajua?

– Miten niin? 

– Mulla on vain sellainen tunne, että sä olet mulle jostakin loukkaantunut.

Matias vaihtoi painoa jalalta toiselle, haroi hiuksiaan.

– En mä ole, hän sanoi.
– Mä en vain halua aiheuttaa mitään ristivetoa. Sulla on selvästi juttuja kesken sun entisen kanssa, ja mä olen vähän väsynyt sellaisiin epäselviin kuvioihin. Musta tuntuu, että mä olen sähläämiseni sählännyt. 

Kesken puheen Matias keskeytti ja vaihtoi suuntaa, selitti:

– Enhän mä tiedä, näetkö sä meidän välejä yhtään samalla tavalla kuin mä. Mä en tiedä, onko sun mielestä tässä ollut mitään värinää, mutta mä ajattelin, että on parempi pitää tilanne selkeänä. 

Sydämeni sykki. Tunsin sen rinta­lastan alla, yritin pitää sitä aloillaan.

– On se, sanoin vaikka juuri sillä hetkellä olisin halunnut sekoittaa elämän täydeksi kaaokseksi, vallata minulle kuulumattoman työhuoneen ja häväistä sen. 
– Selkeä on tietysti hyvä. 

– Sitä mäkin, Matias sanoi.
–Ei kai tässä mitään teinejä enää olla. Ja sitä paitsi sä et ikinä voisi seurustella muusikon kanssa, jos mä oikein ymmärsin.

Matias sanoi sen kevyesti, melkein nauraen, ja minä muistin epämiellyttävästi, millaisia typeryyksiä olin päästänyt suustani baari-illan aikana. ”Mä tiedän että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut.” 

Mieleni oli vaikea sisäistää, mitä tilanteessa oikein tapahtui. Periaatteessa Matias ehkä kertoi, että hän oli minuun ihastunut. 

Samaan aikaan kuvion toteutuminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. 

– Hyvä kun saatiin tämä juteltua, Matias sanoi.
– Tosi hienoa, että sä kysyit. On nyt mukava pyöriä täällä, kun molemmat tiedetään, missä mennään.

– Niin minustakin, väitin.

– Kivaa, kun ei tarvitse stressata.

Kävellessäni käytävällä kotiin päin nappasin takkini naulakosta. En voinut estää sitä, että huulilleni nousi hento, varovainen hymy.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.