Pitkästä aikaa asiat sujuvat Karoliinan akateemisessa pätkäprojektissa, ja ero Villestä tuntuu todellisemmalta kuin koskaan. Mutta miksi siviilipalvelusmies Matias on niin etäinen ja vaikea?

Oli kulunut kuukausi siitä, kun olin aloittanut työni filosofian laitoksella. Oli korkea aika, että tapaisin laitoksen ainoan tutkijan, joka oli saanut aikaan jotakin tieteelliseksi julkaisuksi laskettavaa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Tähän asti olin kommunikoinut Helke Komulaisen kanssa ainoastaan sähköpostin välityksellä. Filosofian laitoksen homeongelma oli karkottanut hänet yliopiston käytäviltä ja pakottanut hänet määräämättömäksi ajaksi etä­työhön.

Pyöräilin kaupungin läpi edellisvuonna valmistuneeseen, uutuuttaan hohkaavaan kerrostalotorniin ja nousin hissillä talon yhdeksänteen kerrokseen. Perille päästyäni soitin ovikelloa. Kuulin askeleita ja sitten ovea raotettiin.

– Tulitko sä laitokselta vai kotoa? varautunut naisääni kysyi.

– Kotoa.

Ovi raottui vähän enemmän, ja nyt näin Komulaisen. Hän oli pienikokoinen, vähän minua vanhempi nainen, joka oli pukeutunut
jakkupukuun.

Arvioiva katse kävi minut läpi päästä varpaisiin.

– Onko sulla ollut nuo vaatteet päällä laitoksella?

– On.

– Oletko sä pessyt niitä tässä välissä?

Yritin muistella vaatteiden pesuhistoriaa. Paidan ja alusvaatteet olin ottanut aamulla suoraan puhtaasta pyykistä, mutta hameen materiaali oli sellainen, ettei siinä näkynyt lika. Oli täysin mahdollista, etten ollut pessyt sitä lainkaan sen jälkeen, kun olin ostanut sen kaupasta.

Komulainen veti hiljaisuudestani omat johtopäätöksensä. 
– Mikä sun vaatekoko on? hän kysyi.

– 38.

– Pieni hetki.

Ovi loksahti jälleen kiinni. Odotin hetken, ja Komulainen palasi. Hän ojensi minulle kaupan avaamattoman muovipakkauksen, joka sisälsi nähtävästi naisten XL-kokoisen oloasun.

– Se on varmaan vähän liian iso, Komulainen pahoitteli.
– Mä annoin viimeisen sun koon eilen mun ystävälle, joka vei ensin mun papereita Kelalle ja tuli tänne kahville. Kelalla on ihan hirveä sisä­ilma.

Olin astumassa Komulaisen asuntoon vaihtamaan vaatteita, mutta hän ei päästänyt minua sisään.

– Sä voit vaihtaa tuolla käytävän päässä. Siellä on parveke, jolla käy harvoin kukaan. Ota tänne sisään vain arvotavarat. Kännykkä, lompakko ja tietokone. Jätä muut kamat tähän ovensuuhun, ei niitä kukaan vie.

Alistuin kohtalooni ja noudatin Komulaisen ohjeita. Hytisin puolipukeissa tuuletusparvekkeella, kun vanha mies kurkisti ovesta ja astui sisään.

– Taidat olla Komulaisen vieraita, hän sanoi.
– Näin, kun kävelit tänne tuolta parkkipaikalta.

…ja ajattelit tulla katsomaan, kun riisuudun, täydensin lausetta mielessäni.

Vanha mies pisti tupakaksi, vilkuili samalla paljaita sääriäni.
– Miten se on, onko se kokonaan hullu vai puolihullu? hän kysyi.

Tuokiota myöhemmin istuin Helke Komulaisen keittiössä. Join lämmintä vahvaa teetä, jota Komulainen oli valmistanut minua varten. Päässäni oli kertakäyttöinen hiusmyssy, ja muu kehoni oli verhoiltu säkkimäiseen valkoiseen trikoo-oloasuun, jonka hihat ja lahkeet olin kiertänyt rullalle.

– Mä olen pahoillani tästä, Helke Komulainen sanoi.
– Mutta viime kerran, kun joku tuli suoraan laitokselta mun luokse käymään, mä olin tunnin sisällä päivystyksessä vakavien hengitysvaikeuksien vuoksi. Mulla meni kaksi viikkoa palautua työkuntoon. Enkä mä uskalla ottaa riskiä, että tämä asunto pääsisi jotenkin saastumaan. Näyttää, että mä voin ehkä asua täällä pidempään.

– Ei se mitään, vastasin.
– Tärkeintä on, että me tavataan.

– No, miten siellä kaikki voivat? Järvinen ja Vinhanmäki ja kumppanit.

Komulainen nojautui eteenpäin kuin olisi halunnut varmistaa, ettei vähäisinkään tiedonmurunen menisi häneltä ohi. Etä- ja yksintyöskentelyä oli nähtävästi kestänyt jo niin kauan, että työyhteisö oli alkanut näyttäytyä Komulaiselle ruusuisessa valossa. Pois muistista olivat pyyhkiytyneet käytävillä kerrotut pakkonaurettavat vitsit ja puuduttavat, huonosti organisoidut kokoukset. Ne olivat korvautuneet nostalgisilla kuvilla, joissa käytiin virkistäviä keskusteluja vesiautomaateilla ja jaettiin kollegiaalista apua monistuskoneen huristessa lempeästi taustalla.

Sikäli kuin Komulaisen olemuksesta saattoi päätellä, hän olisi voinut tappaa, jos olisi saanut atk-tukihenkilön asumaan naapurihuoneeseen.

– Vinhanmäki opettelee tieto­koneen käyttöä, sanoin.
– Lähinnä se kyllä pelaa sillä verkossa sakkia.

– Sekin on niin mahtava vanha pieru, Komulainen kommentoi, ja minun oli vaikea yhdistää ronskeja sanoja hillittyyn olemukseen.

Katselin Komulaisen jakkupuvun alta pilkottavaa, vasta silitettyä paitapuseroa, ja yhtäkkiä minun kävi häntä vähän sääliksi. Mietin, sonnustautuiko hän jakkupukuun aamulla silloinkin, kun hän ei tulisi tapaamaan ketään, vai viettikö hän päivän suosiolla yöpaidassa, söi näkkileipää ja karkkia ja sortui yhä useammin katsomaan ostostelevisiota, vaikka hänen olisi pitänyt kirjoittaa työhakemuksia.

Viimeinen mielikuva ei kylläkään koskenut Komulaista. Se oli oma muistoni niiltä parilta kuukaudelta, jotka olin ollut valmistumisen jälkeen työtön. Toimettomuus ei ollut todellakaan sopinut minulle. En ymmärtänyt, miten
Komulainen jaksoi pitää elämänsä ryhtiä yllä yksin päivästä toiseen.

– Entä Kultala? Komulainen kysyi.

Äänessä oli tuskin havaittava, kirpeä sävy. Ilmeisesti välimatka filosofian laitoksen todellisuuteen ei ollut palauttanut aivan kaikkia ihmisiä Komulaisen suo­sioon.

– Joko sä olet tajunnut, että siinä on nainen niin väärällä paikalla kuin vain voi olla? Se myy kollegansa tuosta noin vain, jos se saa vastineeksi lannoitetta ja elintilaa pelargonioilleen.

En ollut välttämättä eri mieltä, mutta yritin olla lisäämättä tulta Komulaisen liekkeihin. Jo Kultalan satunnaisista puheista olin saanut sen käsityksen, että homeongelman paljastuttua Komulaisen ja Kultalan entisestäänkin heikot
välit olivat kärjistyneet ilmiriidaksi. Komulaisen mielestä Kultala ei kantanut vastuutaan laitoksen johtajana, ja Kultala puolestaan tahtoi nähdä Helke Komulaisen luulosairaana ja luonnevikaisena.

– Romahduksen jälkeen se ei ole ollut tehtäviensä tasalla, Komulainen sanoi.
Herkesin silti uteliaaksi. Vihamiehiltä sai usein kuulla hyödyllistä informaatiota.

– Minkä romahduksen?

Odotin kuulevani selvityksen Kultalan tuoreesta akateemisesta loppuunpalamisesta, joka olisi auttanut selittämään hänen tämänhetkistä puutarhaintoiluaan.

– Neuvostoliiton, Komulainen sanoi.
– Sehän oli aikansa johtava marxilaisen filosofian tutkija. Kommunismi ei vain ole enää ollut ihan niin suuressa huudossa kuin joskus.

Vuonna, jolloin Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi, olin ollut seitsemänvuotias. Mikäli Komulaisen puhe piti paikkansa, filosofian laitos oli ollut samassa jamassa viimeiset 22 vuotta. Ajatus tuntui minusta vähän liian masentavalta, joten kampesin keskustelun Komulaisen nykyiseen tutkimusaiheeseen.

– Mitä sulla on tällä hetkellä työn alla? 

– Mä tutkin homekeskustelua. Täsmällisemmin mä yritän käsitteellistää, mistä me puhumme, kun kysymme, onko hometta ilmiönä ”olemassa”?

Viimeisen sanan kohdalla Komulainen teki lainausmerkit.

– Olemassa? 

– Niin. Miten ”olemassa oleminen” keskustelussa määritellään? Se palaa tähän klassiseen perus­ongelmaan. Jos jokin olio on olemassa, on tarpeetonta lisätä sitä koskevaan väitelauseeseen erikseen mainintaa olemassaolon ominaisuudesta. Ja jos taas jokin olio ei ole olemassa, ei voida sanoa erikseen, ettei se olisi olemassa. Koska sellaiselta oliolta ei voida kieltää mitään, joka ei ole edes olemassa. Mä haluan antaa oman panokseni tähän filosofiseen keskusteluun siitä, mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne.

Komulainen lämpeni omille ajatuksilleen mutta piti sitten tauon, odotti selvästikin, että minä tekisin sen, mistä oli ollut puhetta: ohjaisin hänen tieteellistä työtään kohti kansainvälistä huippua. 

Nielaisin. Niin kasvatustieteen vastavalmistunut tohtori kuin olinkin, en kokenut olevani aivan pätevä vastaamaan Komulaisen haasteeseen.

Kun kahta tuntia myöhemmin kävelin syksyisen kaupungin läpi ja talloin jalkakäytäville pudonneita lehtiä, olin sitä mieltä, että keskustelumme olisi voinut sujua huonomminkin. Jos olin tulkinnut Komulaisen reaktioita oikein, hän ei ollut huomannut jatkuvaa bluffaamistani. Olin nojannut turvallisiin kysymyksiin ja lähinnä pitänyt Komulaista itseään äänessä: Mikä hänestä tuntui tällä hetkellä oleellisimmalta ongelmalta? Miten hän oli tähän mennessä yrittänyt lähestyä sitä? Oliko jotakin, mitä hän ei ollut vielä kokeillut mutta mikä vaikuttaisi kiinnostavalta mahdollisuudelta?

Erotessamme Komulainen oli joka tapauksessa vaikuttanut innostuneelta. Hän oli puristanut kättäni kolmesti, melkein halannut minua ennen kuin oli muistanut mahdollisesti kantamani itiökannan. ”Susta oli aivan suunnattomasti hyötyä”, Komulainen oli väittänyt. ”Yksin mä olisin miettinyt seuraavaa askelta ainakin vielä vuoden.”

Mitä tuli Komulaisen varsinaiseen työhön, en ollut millään tavalla viisastunut siitä, oliko hän tekemässä vuosisadan filosofista läpimurtoa vai koostuiko hänen työnsä oman homehelvetin puolivillaisesta teoretisoinnista. Olisi tarvittu joku muu kuin minä huomaamaan se kohta, jossa hän laski yhteen kaksi ja kaksi ja sai tulokseksi viisi.

Bluffia tai ei, Komulaisen tapaaminen sai minut joka tapauksessa tuntemaan, että päivän urotyöt oli kohdallani suoritettu. Hengitin syysilmaa syvälle sisääni, otin sitä talteen ennen kuin taas joutuisin homelaitokselle riutumaan. Tunsin, miten tuuli viilensi kasvojani ja olin hetken vain olemassa, miten tahansa tuo olemassaolo sitten määriteltäisiinkin. 

Saapuessani perille yliopistolle näin yllätyksekseni Villen, joka istui pihan penkillä lähellä lounasruokalaa. Kävelin hänen luokseen.

– Ei kai meidän pitänyt tavata tänään? Vai teinkö mä sulle vahingossa oharit? Anteeksi.

– Mä tulin tänne muuten vain, Ville rauhoitteli.
– Satuin ajamaan ohi ja kävin syömässä. Mutta onko sulla kiire?

Pudistin päätäni. Ville taputti penkkiä ja noudatin kutsua, istuuduin hänen viereensä.

Vaikka erosta oli jo seitsemän kuukautta, minusta oli tuntunut vasta viimeisten viikkojen aikana, että suhteemme olomuoto oli alkanut muuttua. En enää kokenut tuntevani Villeä samaan tapaan kuin ennen. Hän oli etäämpänä, melkein tavoittamattomissani. En olisi voinut riidellä hänen kanssaan yhtä luottavaisesti kuin aiemmin, koska en ollut enää täysin varma siitä, että riita jatkuisi kunnes päätyisimme sovintoon.

Kun asiaa ajatteli tarkemmin, se oli vähän niin kuin Komulaisen aiemmat kysymykset olemassaolosta. Kun jokin oli olemassa, sen olemassaolosta ei tarvinnut erikseen tehdä numeroa. Ja kun se ei ollut, kaikista kysymyksistä tuli äärettömän paljon vaikeampia. 

– Mitä mieltä sä olet? Ville kysyi.

Havahduin ajatuksistani ja tajusin, että Ville oli puhunut minulle kaiken aikaa.

– Anteeksi, mä taisin taas unohtua miettimään jotain. Mulla oli pitkä työpalaveri tänään. Sen asiat pyörii mielessä.

– Ei se mitään, Ville vastasi mutta kuulosti vähän loukkaantuneelta. 

– Anteeksi, totta kai se on tär­keää. Mitä sä kysyit? 

Ville huitaisi kättään, sai sitten ajatuksen ja jakoi sen heti:
– Olinko mä tuollainen silloin, kun me oltiin yhdessä?

– Millainen?

– Etten mä kuunnellut. Että mä mietin vain töitä.

Oli vaikea olla hymyilemättä. Mietin, kuinka hellävaraisesti tieto oli syytä jakaa.

– Kyllä sä voit sanoa suoraan, Ville jatkoi.

– No olit sä. Ainakin sen jälkeen, kun sulla alkoi olla yrityksen kanssa kiireitä.

– Mä olen pahoillani. Olisit sanonut. 

Hymyilin taas. Se ei täysin torjunut kipua, joka säteili vieläkin pinnan alla. En ollut osannut ennakoida oikein, mitkä murheistani jäisivät minuun senkin jälkeen, kun ero oli varmistunut. Toisin kuin olin pelännyt, minua ei yleensä enää huolettanut se, olinko tehnyt oikean ratkaisun. Ja sitten oli näitä yllätyksiä, kuten se, että minua edelleen välillä suretti, miten yksin olin suhteessamme jäänyt.

– Kyllä mä sanoin, vastasin.

– No olisit sanonut niin, että mä kuulen.  

– Ai laittanut pyssyn ohimolle keskellä yötä ja alkanut tilittää?

– Vaikka. Mieluummin mä sen olisin ottanut kuin tämän.

Suru päästi minut otteestaan, nämä hetket eivät nykyään kestäneet kuin sekunteja. Haamukipua, ajattelin, säteilyä todellisuudesta, joka ei ollut enää totta. Ei ollut Villen tapaista epäillä itseään, ja niin virkistävää kuin se välillä olikin, en tahtonut jättää hänelle väärää vaikutelmaa. 

– Ei se siitä ollut kiinni. Oli tylsää, ettet sä aina kuunnellut mua ja teit niin paljon työtä, muttei se siitä ollut kiinni.

– Mistä sitten? Ville kysyi.

– Ollaanhan me siitä puhuttu.

– Ehkä mä en ole vielä kuunnellut.

Helken tapaamisen jäljiltä olin aivan liian väsynyt käymään toista niin vaativaa keskustelua. 

– Sariannan häät on ihan kohta, sanoin.
– Voisitko sä ehkä pitää huolta siitä, että ihmiset saa autonsa kirkolla järkevästi parkkiin? Mulla on sinä päivänä kädet muutenkin täynnä työtä.

Jos Ville tuntuikin ajautuvan kauemmaksi minusta, kokonainen joukko filosofeja oli melkein huomaamattani lähentynyt sydäntäni.

Laitoksen henkilökunta oli alkanut käydä minulle niin tutuksi, etten aina osannut pitää heidän ongelmiaan ongelmina. Varsinaisen tehtäväni suorittamisen kannalta se oli tietysti pulmallista, mutta juuri tänään minun ei tehnyt mieli olla suuri uudistaja vaan ainoastaan vaatimaton osa porukkaa.

Kulkiessani harmaaparran huoneen ohitse huomasin, että Vinhanmäki oli syventynyt tieto­konesakkiin. Mies oli tätä nykyä valjastanut kaikki loogiset kykynsä selättääkseen koneen sakkistrategiat, jopa siinä määrin, että hänen päiväunensa olivat alkaneet jäädä väliin. Minun olisi ehkä ollut syytä yrittää kanavoida tämä teknisten taitojen kertyminen siihen, että Vinhanmäki vastaisi opiskelijoiden sähköposteihin, mutta toistaiseksi pidin muutosta askeleena oikeaan suuntaan.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvisen huoneessa oli edelleen hiljaista, mutta päätin tulkita asiantilan niin, että Järvinen piti kenties vain taukoa näppäimistön näpyttelystä. Mistä tiesin, mitä kaikkea hän oli saanut aikaan vieraillessani Helke Komulaisen luona? Hiivin ohitse, etten häiritsisi Järvisen keskittymistä. Jos kuningasajatus oli muodostumassa, en tahtonut tulla sen tielle.

Käytävän päässä pysähdyin hengittämään Kultalan huoneesta kantautuvaa mullan tuoksua. Olin alkanut välillä pistäytyä siellä vilkaisemassa, miten nukkatyräkkini eli paha poika jaksoi. Vaikka suhde kasviin oli muodostettu petoksen merkeissä, se tuntui minusta koko ajan todemmalta. Kun Kultala esitteli minulle nukkatyräkin paremmasta voinnista kertovia pieniä merkkejä, minusta tuntui kuin olisin oikeasti tuonut kasvin kotoani sen sijaan, että olin hankkinut sen puutarhamyymälästä  luodakseni Kultalan ja minun välille valheellista läheisyyttä.

– Karoliina! Kultala huudahti, kun hän huomasi minut.

Mervi kiikutti käytävään pelargonian ruukkuineen ja osoitti minulle pientä vihreää silmua sen juuressa.

– Katso nyt, hän sanoi.
– Vain pari viikkoa, ja meidän tuhmeliini levittää siemeniään.

– Onko se mun pahasta pojasta?

– Mistäpä muualtakaan? Nämä mun vanhat kasvit osaavat kyllä olla ihan kiltisti.

Tunsin hienoista äidin ylpeyttä, ja jatkoin matkaani hymyillen.

Hymy kuivahti kasvoilleni vasta, kun huomasin, että käytävän viimeinenkin sohva oli tyhjä. Toisin kuin muiden filosofien, Matiaksen kanssa välimme olivat paremminkin viilenneet kuin lämmenneet viime aikoina. Baari-illan jälkeen hän oli pitänyt selvästi etäisyyttä minuun. Hän ei lojunut enää sohvalla tai nojatuolilla vaan uppoutui keksimiinsä työtehtäviin, kirjoitteli jotakin tietokoneellaan ja pysytteli lopun aikaa asiallisena. Hän ei kiusoitellut minua eikä myöskään ehdotellut lounaita tai lasillisia.

Yksi huoli vähemmän, yritin ajatella. Minä en ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat osanneet navigoida työpaikkaromanssin läpi, ja Villen ja minun erosta oli joka tapauksessa vain vähän aikaa. Eikö minun ollut ollut tarkoitus elää yksin, aikuistua, itsenäistyä, ottaa selvää, millainen ihminen olin omillani?

Siitä huolimatta vähän kaihersi.

Kokoushuone oli tyhjillään ja otin sen haltuuni, laskin pöydälle kaksi kassillista askartelutavaraa. Sariannan hääjärjestelyt olivat alkaneet vallata arjestani yhä suurempia palasia, ja nyt aioin röyhkeästi käyttää siihen myös osan työtunneistani. Joskus oli sentään hyötyäkin siitä, ettei filosofian laitoksella seurattu niin tarkkaan, mitä kukin työntekijä sai päähänsä puuhailla.

Mikäli olisin tiennyt, mihin olin ollut ryhtymässä, kun olin tarjoutunut hoitamaan Sariannan hääjärjestelyt, olisin harkinnut hanketta toiseen kertaan. Mutta olin ollut voimaton Sariannan huonosti peittelemän pettymyksen edessä.

Opintojen, työn, lasten ja tarmottoman puolison aiheuttamien paineiden keskellä Sarianna oli kertonut, ettei hän sittenkään jaksaisi järjestää itselleen haaveilemiaan häitä vaan menisi naimisiin maistraatissa parin todistajan läsnäollessa. ”Elämää se vain on”, Sarianna oli sanonut, mutta haikeus oli kuultanut sanoista läpi. Siinä vaiheessa minä olin vielä ollut yhdessä Villen kanssa. Olin ollut väsynyt kaikkiin niihin kompromisseihin, joita elämä tuntui meiltä vaativan, ja olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Mitä muuta tekemistä minulla muka olisi, kun Ville oli illat töissä ja minä saattaisin olla työtön? Kuinka vaikeaa häiden järjestäminen muka saattoi olla?

Melko vaikeaa, olin saanut todeta. Sariannan budjetti oli tiukka. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että hallussani oli nyt 200 tulitikkurasiaa, joista minun pitäisi päällystää ja koristella karkkirasiat yhtä monelle vieraalle.

Ensin tyhjensin tulitikkuaskit kokouspöydälle. Kahdestasadasta tulitikkurasiasta syntyi yllättävän suuri kasa tikkuja.

Kosti Järvinen sattui oviaukkoon. Hän pysähtyi ja katsoi toimiani vähän epäillen. 

– Sattuisiko sulla olemaan sytytysnestettä? kevensin. 

Järvinen mumisi jotakin tuttuun vaimeaan tapaansa. Tein pienen eleen, ja hän nosti äänenvoimakkuuttaan. 

– Kyllä mulla ehkä olisi auton peräkontissa, Järvinen toisti ja raapi päätään.
– Käynkö hakemassa?

– Mä vain vitsailin, selitin hiukan häkeltyneenä siitä, kuinka valmis Järvinen nähtävästi oli yliopiston tuhopolttoon.
– Mä teen näistä hääkarkkeja. Rasioita hääkarkeille.

Näytin Järviselle askarteluliikkeestä malliksi saamaani rasiaa, ja Järvinen käänteli sitä käsissään.

– Menetkö sä naimisiin? hän kysyi.

Erotin jo Järvisen perusilmeettömyyden takaa hillittyjä tunnereaktioita. Kun olin nähnyt Järvisen humalaiset tunnekuohut, saatoin nyt tunnistaa niiden maltillisemmat, selvät versiot, vaikkeivät Järvisen kasvojen lihakset juuri liikkuneet. Nyt vaikutti siltä, ettei ajatus naimisiinmenostani ollut Järviselle mieleen.

– Autan ystävää, sanoin.
– Mä olen kaaso.

– Sehän mukavaa, Järvinen vastasi.
– Sinä se sitten jaksat olla ihmisille avuksi. 

Ihailevasta katseesta päätellen olin kovaa vauhtia antamassa itsemurhafilosofillemme syyn elää. Järvinen jäi seuraamaan puuhiani. Levitin pöydälle muut askartelutarvikkeet: paperit, nauhat, koriste­kukkaset, nallekarkkipussit. Kauan en antanut myöskään ihailijani seisoa toimettomana.

– Sä voit leikata mulle papereita, jos haluat, sanoin.

Järvinen istuutui alas. Hän otti sakset ja alkoi leikata minulle päällyspaperia.

– Kelpaako tämä? hän kysyi.

– Joo, se on tosi hyvä.

Sopuisan kahdenolomme keskeytti kohta Mervi Kultala, joka kurkisti sisään.

– Mitä te teette? 

– Hääkoristeita, Järvinen ja minä vastasimme yhteen ääneen.

– Ai kun ihanaa. Mä autan. Mä olen aika kätevä käsistäni, vaikka itse sanonkin.

Kultala asettui rivin jatkoksi ja otti vastuulleen rasian päällyksen kukkaiskoristelun. Liukuhihnatyönä urakka eteni rivakasti. Järvinen leikkasi paperin, minä liimasin sen rasiaan, Kultala koristeli rasian kukkasin.

– Näetkö Karoliina? Kultala kysyi.
– On meillä sentään täällä hyvä tiimi, vai mitä?

Hymyilin ja myönsin. Katsoin tällä kertaa sormien läpi sitä, ettei hääkarkkirasioiden koristelu ehkä täysin toteuttanut filosofian laitoksen perustehtävää. Ainakin Sari­anna saisi kauniit hääkarkit, jos mitään pysyvää ei pätkäprojektistani  seuraisikaan.

Kultala keitti kahvia. Sen tuoksu ja puheensorinamme katkaisi kai Harmaaparran ja sakin välisen lumouksen. Ainakin hän pistäytyi hetken kuluttua huoneeseen.  

– Täälläkö sitä nyt sitten seurataan yliopiston visiota? hän naljaili, mutta niin näyttivät seura ja kahvi kelpaavan hänellekin.

Annoin Vinhanmäen tehtäväksi täyttää laatikot nallekarkeilla. Siinä kohden tuotantolinjamme kärsi tosin melkoisesta hävikistä. Ainakin puolet Vinhanmäen nakkisormien läpi kulkevista nallekarkeista päätyi Harmaaparran omaan suuhun.

– Karkkipalkka, sanoin.
– Ihan reilua. Mutta jätä nuo punaiset, ne sopii niin hyvin väreihin. 

– Anna minullekin, Kultala ojensi käsiään karkkeja kohden.
– Näyttävät niin herkullisilta.

Heitin Kultalalle yhden pusseista. 

– Kosti? kysyin ja ojensin yhden pussin myös Järvistä kohden.

– No ehkä sitä pari voisi maistaa, Järvinen myöntyi.
– Jos niitä tosiaan riittää.

Sata valmista karkkirasiaa myöhemmin olimme kaikki tukevassa sokerihumalassa. Tunsin oloni epäilyttävän pirteäksi ja myös hieman pahoinvoivaksi. Kultala koristeli rasioita runsaalla kädellä, ja Järvisen sakset tekivät yhä suurpiirteisempää jälkeä. Vinhanmäki oli alkanut kertoilla vitsejä. Se oli hänessä miellyttävä, uusi piirre, jonka ainoa varjopuoli oli, etten ymmärtänyt, mille minun olisi pitänyt nauraa.

– Yritetään uudestaan, Vinhanmäki sanoi ja puhui tällä kertaa hitaasti kuin viisivuotiaalle lapselle.
– Werner Heisenberg, Kurt Gödel ja Noam Chomsky kävelevät baariin. Heisenberg sanoo toisille: ”Tämä on selvästikin vitsi, mutta mistä voimme päätellä, onko se hauska vai ei?” Gödel vastaa: ”Me emme voi tietää, koska olemme vitsin sisällä.” Chomsky sanoo: ”Tietysti se on hauska. Kerrot sen vain väärin.”

Muut nauroivat, minä heidän mukanaan, tälläkin kertaa tosin vain kohteliaisuudesta. Samassa näimme Matiaksen kulkevan käytävällä ohi. Kultala huusi hänen jälkeensä. Matias perääntyi takaisin kynnykselle.  

– Liity seuraan, Kultala sanoi. 
– Me ollaan kaikki täällä. Saat nalle­karkin.

Matias epäröi mutta käveli kuitenkin sisään. 

– Tässä sulle yksi punainen, Kultala sanoi.
– Vaikka Karoliinan mielestä ne pitäisi jättää rauhaan.

– Kiitos, Matias sanoi ja söi karkin.

– No älä nyt vain seiso siinä, Kultala hössötti.
– Istu alas. Nauti elämästä. 

Matias totteli ja istuutui pöydän ääreen, vaikkakaan elämästä nauttiminen ei tullut hänen olemuksestaan aivan heti mieleen. Hän ei olisi voinut sijoittua kauemmaksi minusta vaikka olisi yrittänyt. 

Syvennyin rasian päällystämiseen tunnontarkasti ja tein silti kömpelömpää jälkeä kuin yhdenkään aiemman rasian kohdalla.

– Mikä se niin Matiasta mietityttää? Kultala kysyi.

– Miten niin? Matias vastasi.

– Sä olet nykyään niin hiljainen.

Vilkaisin Matiakseen, joka kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Vinhanmäki yritti piristää tunnelmaa, nostaa sen aiempiin korkeuksiin.

– Otetaanpa Karoliina vielä yksi, hän sanoi.
– Nyt tarkkana. Hegel tulee kotiin työmatkalta ja löytää vaimonsa sängystä. Kun hän avaa vaatekaapin, hän löytää parhaan ystävänsä alastomana kaapista. Hegel kysyy: ”Mitä sinä teet täällä? Ystävä vastaa: ”Jokaisen täytyy olla jossakin.” Ymmärrätkö? Jokaisen täytyy olla jossakin.

Vinhanmäki nauroi sukkeluudelleen, mutta aivoni eivät pystyneet suoriutumaan niille annetusta tehtävästä. Hegelistä tuli ainoastaan mieleeni Helke Komulainen. 

– Helke lähetti kaikille terveisiä, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta, toivoin, että voisimme jättää huumorintajun ja sivistyksen puutteeni hetkeksi rauhaan.
– Se viimeistelee artikkelia. Se tuntui kaipaavan teitä.

Muut mutisivat kiitoksiaan. 

– Pitäisi käydä sen luona useammin, valitti Järvinen.

– On kyllä tosiaan jäänyt, Vinhanmäki jatkoi.

– Se on ihan käytännöllisestikin katsoen niin vaikeaa, Kultala sanoi ja vaimensi äänensä supatukseksi.
– Yritin kerran viedä Helkelle sen vanhoja kirjoja täältä laitokselta, ja se katsoi kuin mä olisin tarjonnut sille ruttovirusta. Ja sitten se pyysi mua riisumaan kaikki vaatteet.   

Kultala piteli sydänalaansa kuin ei olisi toennut järkytyksestä vieläkään. Helken mainitseminen näytti muistuttavan kaikkia homesai­rauksien riskistä, koska seurasi epätahtinen yskäisyjen sarja. Järvinen kävi avaamassa tuuletusikkunan.

– Joo, mulla on tuolla tuota juttua, Matias sanoi ja lähti.

Tunnelma ei ollut palautuakseen, vaikka Matias oli poissa. Nallekarkit kävivät vähiin. Siirsin osan karkeista valmiista rasioista tyhjiin. Ajatus kai oli tärkein?

– Mä rakastan häitä, Kultala huokaisi.
– Sitä kukkien paljoutta ja hyvää ruokaa ja elävää musiikkia…

Musiikkia.

Sydämeni jätti lyönnin väliin.

Tämä ei voinut olla totta. En ollut hankkinut Sariannan häihin musiikkia. Olin luvannut, etteivät hänen häänsä olisi kompromissi, ja sitten en ollut järjestänyt musiikkia.

Järvinen tarjosi minulle pussin viimeistä nallekarkkia.

– Ei nyt, sanoin.
– Mua oksettaa.

Jos joskus olisin tarvinnut oman työhuoneen, niin nyt. Työhuoneiden lukittujen ovien suojissa ihmiset saivat hermoromahduksensa, pitivät piilopullonsa ja söivät suklaalevyjä yhdeltä istumalta. Sen jälkeen he avasivat oven, tervehtivät vastaantulijoita ja teeskentelivät normaalia entiseen tapaan. 

Pätkätyöläinen, jolla ei ollut omaa työhuonetta, joutui esittelemään mielenterveytensä heikot hetket julkisesti. Etsin tilaa, jossa luhistumiseni aiheuttaisi vähiten vahinkoa, ja luikahdin monistuskoppiin. Happi kulki huonosti keuhkoihini. Yritin turhaan rakentaa kopiopaperista riittävän tiivistä paperipussia, johon voisin hengittää. Olin kaiketi jo käyttänyt kaikki päivän askarteluresurssini Sariannan hääkarkkeihin.

I accept myself, kuiskasin. I accept the universe. I embrace life.

Sanoilla ei ollut minkäänlaista tehoa.

– Helvettiin koko youtubegurupaska, tuiskahdin ääneen.

Se auttoi vähän. Sain ilman kiertämään keuhkoissani. Sen jälkeen paniikki asettui tavallista voimakkaammaksi itsesääliksi.

Minun ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä Sariannan kaasoksi. Kuka minä olin lupaamaan ihmisille, ettei heidän elämänsä tai häänsä olisi kompromissi? Kuka minä olin asettumaan heidän ja maailmankaikkeuden väliin? Ei olisi pitänyt yrittää olla niin täydellinen käly ja ystävä ja hyvä ihminen, kun en oikeasti ollut.

Matias törmäsi sisään kopioitava paperinippu kädessään. Se tästä vielä puuttuikin. Se tästä vielä puuttui, että minun piti kohdata hänet päivästä toiseen, aina yllättäen, aina niin etten ollut parhaimmillani. Matias oli kääntyä kannoillaan mutta astua sitten kuitenkin sisään.

– Mikä on, Karo? hän kysyi. 

Lempinimi sai minut melkein itkemään. Matias ei ollut kutsunut minua Karoksi sitten baari-iltamme. Hänen äänensä oli lempeä, ei enää niin etäinen ja tyly ja kummallinen kuin aiemmin. 

– Ei mikään, sanoin.
– Mä tarvitsin vain hetken. Mulla ei ole omaa työhuonetta. Mä en voi oikein mennä minnekään muualle, jos mä tarvitsen vähän omaa aikaa. 

Matias pyysi heti anteeksi ja perääntyi.

– En mä tarkoittanut, että sun pitäisi lähteä, kiirehdin sanomaan.
– Jää vain. Jos sua ei haittaa. 

Mitään sanomatta Matias meni kopiokoneen luokse ja laittoi koneen monistamaan papereita. Hän vilkaisi minuun. 
– Kerro, jos mä voin auttaa. 

– Mä olen pilannut Sariannan häät. Mä lupasin järjestää sille mahtavat häät. Sarianna on ansainnut ne, se ei ikinä pyydä keneltäkään mitään. Ja nyt mä olen pilannut koko illan. 

– Oletko varma, ettet sä liioittele? Vai mitä sä olet mennyt tekemään? Kavaltanut niiden hää­rahaston? Syönyt nallekarkit? Pussaillut sulhasen kanssa? 

Nauroin vähän. Vitsi oli kenties heikko, mutta ainakin ymmärsin sen, mikä oli helpotus harmaaparran älykkösutkautusten jälkeen.

– Mulla ei ole bändiä, sanoin ja vuodatin sitten kaikki huoleni. 

– Sen piti olla Sariannalle yllätys. Mä lupasin hoitaa sen, mutta mä olen unohtanut täysin. Miten sen voi unohtaa? Kuka järjestää häät muttei muista hankkia sinne musiikkia? En mä saa ketään tällä varoitusajalla ensi perjantaiksi. Mun pitää itse soittaa siellä huuliharppua. 

– Osaatko sä soittaa huuliharppua?

– En. Miten mä olen saattanut olla näin tyhmä?

Matias harkitsi.
– Mä voin soittaa pari puhelua, hän sanoi sitten.

– Ei se auta. Mä olen jo soittanut joka paikkaan. Ne vain nauraa, siis jos ne edes ylipäätään vastaa puhelimeen.

– No mä kokeilen kuitenkin, Matias sanoi.
– Mä en lupaa mitään, mutta mä yritän.

– Meidän bändi voi tulla, Matias sanoi palatessaan muutaman minuutin kuluttua kopiohuoneeseen.

– Sulla on bändi? kysyin.

Oli vaikea ymmärtää, miksi se yllätti minut. Olin kai kuvitellut siviilipalvelusmiehen tehtävän pysyväksi ja kokonaisvaltaiseksi ihmisen ominaisuudeksi. En ollut ottanut huomioon, että Matiaksella voisi olla elämä palveluksen ulkopuolella. 

– Joo, Matias vastasi, meni kopiokoneelle ja keräsi valmiit monisteensa.
– Se nyt on sitä musiikkia, joka on sun mielestä vain ihan ookoo, mutta on se varmaan parempi kuin vasta-alkaja huuliharpunsoittaja. Siis jos me sulle kelvataan.

Olin niin helpottunut, että menin Matiaksen taakse ja halasin häntä, painoin poskeni vasten hänen selkäänsä. Matiaksen kasvoja en nähnyt, mutta itse hämmennyin läheisyydestä, Matiaksen lämmöstä kehoani vasten, ja erkanin hänestä nopeasti.

– Miten mä voin korvata tämän? kysyin enkä osannut vastata Matiaksen katseeseen.

– Kai ne pojat jotain liksaa haluaa, mutta ei me olla kalliita, Matias sanoi neutraalisti, vaikka näin, että hänelläkin oli siinä jonkinasteisia vaikeuksia.
– Olutta, jos on.

– Niin mutta sulle.

– Ei sun tarvitse mitään korvata. Mä jeesaan mielelläni.

Matiaksen katse näytti niin vilpittömältä, että hetken tunnelma tarttui minuun. Paras tapa lakata kantamasta huolta oli ottaa selvää, miten asiat oikeasti olivat.

– Olenko mä tehnyt jotakin tyhmää? kysyin.
– Tai siis jotain sellaista tyhmää, mitä mä en tajua?

– Miten niin? 

– Mulla on vain sellainen tunne, että sä olet mulle jostakin loukkaantunut.

Matias vaihtoi painoa jalalta toiselle, haroi hiuksiaan.

– En mä ole, hän sanoi.
– Mä en vain halua aiheuttaa mitään ristivetoa. Sulla on selvästi juttuja kesken sun entisen kanssa, ja mä olen vähän väsynyt sellaisiin epäselviin kuvioihin. Musta tuntuu, että mä olen sähläämiseni sählännyt. 

Kesken puheen Matias keskeytti ja vaihtoi suuntaa, selitti:

– Enhän mä tiedä, näetkö sä meidän välejä yhtään samalla tavalla kuin mä. Mä en tiedä, onko sun mielestä tässä ollut mitään värinää, mutta mä ajattelin, että on parempi pitää tilanne selkeänä. 

Sydämeni sykki. Tunsin sen rinta­lastan alla, yritin pitää sitä aloillaan.

– On se, sanoin vaikka juuri sillä hetkellä olisin halunnut sekoittaa elämän täydeksi kaaokseksi, vallata minulle kuulumattoman työhuoneen ja häväistä sen. 
– Selkeä on tietysti hyvä. 

– Sitä mäkin, Matias sanoi.
–Ei kai tässä mitään teinejä enää olla. Ja sitä paitsi sä et ikinä voisi seurustella muusikon kanssa, jos mä oikein ymmärsin.

Matias sanoi sen kevyesti, melkein nauraen, ja minä muistin epämiellyttävästi, millaisia typeryyksiä olin päästänyt suustani baari-illan aikana. ”Mä tiedän että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut.” 

Mieleni oli vaikea sisäistää, mitä tilanteessa oikein tapahtui. Periaatteessa Matias ehkä kertoi, että hän oli minuun ihastunut. 

Samaan aikaan kuvion toteutuminen alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. 

– Hyvä kun saatiin tämä juteltua, Matias sanoi.
– Tosi hienoa, että sä kysyit. On nyt mukava pyöriä täällä, kun molemmat tiedetään, missä mennään.

– Niin minustakin, väitin.

– Kivaa, kun ei tarvitse stressata.

Kävellessäni käytävällä kotiin päin nappasin takkini naulakosta. En voinut estää sitä, että huulilleni nousi hento, varovainen hymy.

Jatkuu ensi viikolla.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.