Entisen anopin yllätysvierailun jälkeen Karoliina on hauskanpidon tarpeessa. Filosofian laitoksen siviilipalvelusmies Matias on lupautunut seuraamaan häntä kaupungin yöhön. Mutta onko Karoliina todella valmis uusiin siirtoihin?

Kaupungin pakokaasunkatkuinen ulkoilma ei ollut koskaan tuntunut niin raikkaalta kuin päästyäni filosofian laitokselta ulos.

Matias käveli rinnallani kohti kaupungin keskustaa ja kantoi käsissään pahvilaatikkoa, jossa entinen anoppini Ritva oli palauttanut ryöstösaaliinsa. Pääni alkoi selvitä ummehtuneen homeilman aiheuttamasta lievästä pöhnästä. Mieleni kirkastui ja ajatuksiini ilmaantui outo, toiveikas vire. Kenties olin sittenkin ihminen, joka pystyi irrottautumaan murheistaan ja pitämään hauskaa. Ehkä mitään pahaa ei
tapahtuisi, vaikka en koko ajan ennakoisi, mikä kaikki saattaisi mennä pieleen.

– Varo, lätäkkö, Matias sanoi juuri, kun lampsin suoraan veteen.

Huolettomuudella oli hintansa. Ravistelin kenkiäni minkä pystyin, mutta sukat jäivät silti märiksi. Mahdolliset seuraukset: Flunssa. Keuhkokuume. Aikainen kuolema ennen kuin ehtisin päästä opintoasioiden päälliköksi ja lakata stressaamasta.

Hymyilin Matiakselle ja suoristin henkisen ryhtini. Joskus oli vain otettava riskejä, jos aikoi elää.

Kävelimme rinta rinnan mutta tavallista vaitonaisempina. Pohdin mielessäni, olivatko nämä treffit. Jos ne olivat, niistä puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin mahdolliseen romanttiseen kohtaamiseen. ”Tavallisesti” oli tosin ehkä liioittelua, kun edellisistä ensitreffeistäni oli kymmenen vuotta aikaa. Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita varallemme ja tein niitä nyt pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita. Sen päätteeksi Matias suutelisi minua, viettäisimme yön yhdessä, ja kaikki olisi ihanaa ja yhtäaikaista. Ville pitäisi Matiaksesta niin paljon, ettei hän loukkaantuisi suhteestamme lainkaan. Matias ja minä menisimme naimisiin ruokatunnilla numeroa tekemättä ja saisimme kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten yritin karaista itseäni ottamaan vastaan todellisuuden lannistavammat mahdollisuudet. Ehkä rakastuisin yksipuolisesti. Kenties Matiaksella olikin jo tyttö- tai poikaystävä. Ehkä Matias joisi itsensä usein humalaan, ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

– Mitä sä mietit? Matias kysyi.

– Vanhuutta, vastasin turvallisen ympäripyöreästi.

Säästyin lisäkysymyksiltä, koska saavuimme juuri perille baariin.

– Mikä maistuisi? hän kysyi.

– Ei, vaan minä tarjoan, sanoin.

Toivoin, ettei Matias huomaisi lievää kireyttä äänessäni. Ville oli tarjonnut minulle koko suhteemme ajan kaiken: ruoat, juomat, kyydit, etelänmatkat, neuvot, lihalliset nautinnot. Kun olin kerran päässyt omilleni, olin tullut vähän allergiseksi sille, että minulle tarjottiin mitään. Tai ainakaan juomia ja etelänmatkoja, lihallisten nautintojen suhteen en aikonut välttämättä
pysyä pitkään omavaraisena.

– Okei, Markus sanoi vain. Hän ei onneksi näyttänyt havainneen jäykkyyttäni tai sitten hän oli vain iloinen siitä, että joku kustansi osan hänen reippaista juomistottumuksistaan.
– Olutta sitten.

Nurkkapöytään ehdittyäni huomasin pahvilaatikosta pilkottavat villasukat, jotka Ritva oli kutonut minulle joululahjaksi. Sukkien väri oli riemunkirjava, ja olin käyttänyt niitä toistaiseksi vain kotioloissa, mutta nyt en antanut tyylitajun vaivata. Riisuin märät kengät ja sukat ja vedin tilalle Ritvan villasukkailotulitukset.

Matias seurasi esimerkkiä. Hän poimi pahvilaatikosta Ritvan kutoman pipon ja veti sen päähänsä.

– Se sopii sulle paremmin kuin mulle, sanoin.
– Sä voit pitää sen.

– Miten niin?

Otin pipon ja puin sen päähäni.

– Ei se niin paha ole, Matias väitti, mutta näin, että hänellä oli vaikeuksia olla nauramatta.
– Sä näytät vain vähän mursulta.

Oli vielä alkuilta, ja meno baarissa oli rauhallista. Monet pöydistä olivat tyhjillään. Harvakseltaan baariin sirotellut ihmiset lukivat sanomalehteä, näppäilivät kännykkää ja siemaisivat välillä olutta.

Baari oli yliopistoväen suosiossa, mutta itse olin tullut käyneeksi siellä vuosien aikana vain muutamia kertoja. Ville oli kaapannut minut kainaloonsa kasvatustieteen aloitusluennolta, eikä hän ollut ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut yöelämästä. Minäkin olin ollut niin mukavuudenhaluinen, että niinä iltoina, jolloin ystävieni oli onnistunut houkutella minut ulos, olin palannut kotiin aina ajoissa, etteivät yöuneni ja seuraava työpäivä kärsisi liikaa.

Minusta oli aina näyttänyt siltä, että toisille oli mahdollista se, mikä minulle ei ollut. Sukunsa kolmannen akateemisen sukupolven oli mahdollista marssia samoilta jaloilta aamutenttiin ja silti päästä siitä läpi. Minä olin varmistellut selustaani ja pitänyt juhlimisen minimissä. Olin huolehtinut siitä, että mikäli en joskus läpäisisikään aloittamaani kurssia, syynä ei olisi ainakaan se, etten olisi antanut yliopistolle kaikkeani.

Katseeni osui ikkunapöydän tutulta näyttävään hahmoon. Harmaaparta pelasi siellä yksin sakkia. Hän siirsi mustaa nappulaa ja käänsi sitten laudan, tutki tilanteensa ja liikutti valkoista.

– Luulisi, että se alkaisi toistaa itseään, sanoin.

– Mikä niin? Matias kysyi ja seurasi katsettani.

– Peli. Mä ainakin kuvittelen, että oppisin nopeasti ulkoa mun liikkeet. Ihminen on loppujen lopuksi tosi ennalta-arvattava. Kun se laitetaan samaan tilanteeseen, se tekee aina saman siirron.

– Onpa masentava ajatus, Matias sanoi.

– Eikö se susta sitten ole totta?

– En mä tiedä. Ainakin se on helppo todistaa vääräksi. Mikä olisi sellainen siirto, jota sä et tekisi esimerkiksi tässä tilanteessa?

Punastuin ensimmäisestä ajatuksesta, joka tuli mieleeni, ja sitten se ajatus valtasi kenties myös Matiaksen pään, koska hän vaikeni ja syventyi olueensa. Yritin pelastaa meidät kiusaantumiselta ja sanoin toisen asian, joka tuli mieleeni.

– Ainakaan mä en menisi juttelemaan Vinhanmäelle.

– Mikset?

– Täytyyhän sen antaa olla rauhassa, sanoin ja ryhdyin sitten rehelliseksi.
– Se pelottaa mua. Mä olen varma, että se keksisi mistä tahansa mun avauslauseesta viisi loogista virhettä.

– Ei se ole täällä niin tyly, Matias sanoi.
– Se ei viitsi nipottaa, kun sillä on peli kesken. Kaikki mun kaverit käy täällä kysymässä, jos ne tarvitsee lisäaikaa esseelle tai uuden tenttipäivän. Laitoksella se vain ärhentelee. Ehkä sunkin kannattaisi kokeilla?

– Tehdä uusi siirto?

– Mikä ettei?

Haaste oli jätetty ilmaan. Kohautin olkiani – mitä minulla oli menetettävää? Nousin ja tassuttelin villa­sukissani harmaaparran liepeille. Vinhanmäen kasvoille ilmaantuvasta ärtymyksestä päättelin, että hän oli havainnut minut.

– Kumpi on voitolla? kevensin, mutta joko vitsi oli kulunut tai Harmaaparta ei ollut hilpeällä tuulella. Ärtymys hänen kasvoillaan syveni, ja minun teki mieli perääntyä. Tunsin kuitenkin selässäni Matiaksen katseen enkä voinut luovuttaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin harmaaparta suvaitsi ilmaista
ääneen, että oli minusta tietoinen.

– Pelaatko ? Vinhanmäki kysyi.

Suomeksi: olinko käyttänyt nuoruusvuoteni ajattelutoimintani kehittämiseen vai jättänyt aivoni oman onnensa nojaan?

– En, jouduin myöntämään.
– En ole koskaan tullut opetelleeksi.

Vinhanmäki tarkasteli saakkilaudan tilannetta eri kulmista ja myönsi sitten ajaneensa itsensä nurkkaan. Oli vaikea päätellä, kokiko hän voittaneensa vai hävinneensä. Hän tyhjensi laudan ja asetteli nappulat uudelleen alkupaikoille. Istuuduin hänen viereensä ja otin iPadistani esiin sakkipelin, jota Villellä oli joskus ollut tapanaan pelata.

Kun Vinhanmäki teki ensimmäisen siirtonsa, matkin sen koneelle. Vinhanmäki vilkaisi puuhiani alta kulmien, murahti. Muutaman siirron ajan kone ja Vinhanmäen ajattelu kulkivat samoja polkuja, mutta sitten kone siirsi ratsua kun Harmaaparta siirsi lähettiä. Äännähdin.

– No mitä? Vinhanmäki kysyi.

– Meidän tiet vain erkanee. Mä en tiedä, mitä mä teen nyt.

– Mitä se muka siirsi?

Ojensin iPadin, ja Vinhanmäki tutki koneen valintaa. Hän nyrpisti nenäänsä.

– Voihan sen noinkin tehdä. Tuki sen reitti tuosta sotilaalla.

Sen jälkeen Vinhanmäki pelasi kolmella rintamalla, itseään vastaan varsinaisella pelilaudalla ja konetta vastaan minun kanssani. Hän voitti kaikki vastustajat itseään lukuun ottamatta.

– Ei se vain kone pärjää ihmiselle, Vinhanmäki myhähti.
– Ainakaan ihan joka kerta.

En hennonut kertoa hänelle, että Ville oli säätänyt pelin keskitasolle.

Työnsin iPadin laukkuuni.

– Jotenkin mun on vaikea ymmärtää, miksi juuri sä et tykkää tietotekniikasta, sanoin.
– Eikö ne just ole loogisia? Ykkösiä ja nollia, jos mä olen oikein ymmärtänyt.

Harmaaparta selvitti kurkkuaan, ja nähtävästi se saisi hänen silmissään käydä vastauksesta. Vetäydyin takavasemmalle kuin edellisen sakkipelin kuningatar, se sai liikkua aivan miten tahtoi.

– Nähdäänpä laitoksella, sanoin.

Vinhanmäki yskäisi jälleen.   

– No? Matias kysyi.

– Ei paha. Kyllä se vähitellen mulle lämpiää.

– Niinhän me kaikki, Matias huokaisi, enkä erottanut, kuinka paljon puheessa oli leikkiä. Todennäköisesti kaikki. Ehkei mitään.
– Mitä sä haluat? Matias jatkoi viitaten tyhjään siiderilasiini.

– Mä haen itse kohta, sanoin.
– Mä vielä mietin.

Ohjasin Matiaksen huomion tarjoamiskompleksistani Ritvan palauttamiin tavaroihin.

– Katso, se on nyplännyt tähän itse pitsin, sanoin ja esittelin Ritvan tekemää pellavaista yöpaitaa.

– Musta ei ikinä tule niin mahtavaa anoppia. Hyvä, jos saan paistetuksi pakastepullaa lasteni kumppaneille.

– Montako lasta sulla olikaan? Matias kysyi ja siemaisi oluttaan.

Kurtistin kulmiani.

– Ei yhtään, sanoin ja tajusin vasta sitten, että Matias oli vitsaillut. Kysymys anopinkyvyistäni oli kieltämättä ennenaikainen.
– En mä stressannut sitä, väitin.
– Mä vain totesin miten asia on. Voin mä todeta niinkin, ettei musta tule koskaan niin hirveää anoppia kuin Ritva on. Mä en ikinä ilmestyisi lapseni entisen kumppanin työpaikalle itkemään niiden eroa.

Ajatus antoi minulle voimaa päättää nostalginen katselmus. Pakkasin tavarat huolipäiväkirjaani lukuun ottamatta ja työnsin laatikon pöydän alle. Matias tarttui kirjaan ja käänteli sitä levottomuutta herättävästi käsissään.

– Kirjoitatko sä päiväkirjaa? hän kysyi.
– Mun on vaikea kuvitella. Rakas päiväkirja, olen tänään ollut hyvin ahkera ja…

– Älä kiusaa, sanoin ja nappasin kirjan itselleni.

Matias näytti heti katuvalta.

– Anteeksi, tyhmä juttu, hän sanoi.
– Mutta kirjoitatko sä oikeasti päiväkirjaa? Mä luulin, että se tapa jäi jonnekin 1800-luvulle, jos jotain Matti Klingeä ei lasketa. Mun mielestä maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset jättäisivät bloginsakin päivittämättä ja pitäisivät ajatuksensa ihan itsellään.

Hyväksyin Matiaksen vilpittömyyden ja vastasin siihen omallani. Minusta oli virkistävää, että Matias yritti välillä olla minulle mieliksi.

– Mä en varsinaisesti pidä päiväkirjaa. Kirjaan vain ylös huoliani.

– No auttaako se? Matias kysyi.

– Välillä. Joskus musta kyllä tuntuu, että mä vain innostun keksimään niitä lisää. Mä alan jostain pienestä huolesta ja päädyn maailman täydelliseen tuhoon.   

Matias nauroi.
– Lue mulle jotain.

– No varmaan niin.

– Lue nyt, Matias maanitteli.
– Puhuminen auttaa. Olen utelias.

Matiaksen ääni olisi minun puolestani saanut olla vähän kuivempi ja narisevampi ja metallisempi. Nyt se antoi hänelle aivan liian suuren etulyöntiaseman. Teki mieli totella, olivat hänen ehdotuksensa sitten kuinka kohtuuttomia tahansa.

Matias olisi hyvin voinut alkaa itsemurhalahkon johtajaksi, jos hän olisi tyytynyt unimeditaatio-Toddin tapaan ilmestymään seuraajilleen vain äänenä. Olin joskus googlannut Toddin kuvaa netistä mutta turhaan. Hän tahtoi kai pysyä salaperäisenä tai oli ihmisarka.

Nyt olin kuitenkin käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella yhden päivän tarpeiksi. Tarkemmin ajatellen, olin viettänyt mukavuusalueeni ulkopuolella kaksi viikkoa. Oli korkea aika, että minulla olisi taas mukavaa. Pudistin päätäni.

– Mun mielestä ei ole reilua, että mä vain teen tässä uusia siirtoja. Täytyyhän sunkin osallistua.

Matias mietti, kumartui sitten yhtäkkiä lähelleni. Hetken ajattelin, että hän aikoi tehdä todella yllättävän siirron. Hän kuitenkin pysähtyi ja sipaisi hellästi otsaani.

– Mä vain kokeilin, lähteekö sun huoliryppy pois.

– Se on perinnöllinen, sanoin ja kosketin otsaani myös itse. 

– Sä kurtistat sitä nytkin.

Kurtistukseni välitön syy oli itsemurhafilosofi Kosti Järvinen, joka oli astunut juuri sisään baarin ovesta tukevassa humalassa. Järvinen huomasi minut ja ilahtui. Hän suuntasi kuitenkin baaritiskille, väitteli tovin baarimikon kanssa ja osoitteli hieman huolestuttavasti minua. Lopulta sekä Järvinen että baarimikko astelivat jonossa pöytämme luokse.

Baarimikko kantoi olutta ja siideriä, laski ne eteeni.
– Järvinen väitti, että nämä tulevat sinulle, baarimikko sanoi jokseenkin ankarasti.
– Järviselle itselleen mä en enää tarjoile.

Kosti Järvinen seisoi nöyränä baarimikon takana. Vain lakki puuttui kädestä, jotta huutolais­pojan vaikutelma olisi ollut täydellinen.

– Mä en tiennyt, mitä sä juot, niin ostin molempia, Järvinen sanoi.

Baarimikko seurasi tilannetta.

– Joo, me pidetään näistä huoli, Matias sanoi ja ojensi siiderin minulle, otti oluen itselleen.

Järvinen näytti kiitolliselta, ja baarimikko poistui. Kosti otti viereisestä pöydästä tuolin ja asetti sen viereeni. Mikäli hän oli pysynyt aiemmin laitoksella niin etäällä, että hänen oli voinut väittää välttelevän minua, nyt hän hivuttautui sitäkin lähemmäksi.

Haistoin hänen hengityksensä, sekoituksen alkoholia ja tupakkaa ja intialaista ruokaa. Humala näytti luonnostaan lisäävän Järvisen luontaista äänenvoimakkuutta, eikä minulla ollut nyt minkäänlaisia vaikeuksia saada hänen puheestaan selvää.

– Mä olen pahoillani siitä, että olen tuottanut sulle pettymyksen, Järvinen sanoi.
– Voitko sä Karoliina antaa mulle anteeksi, että mä olen tuottanut sulle pettymyksen?

Puhuessaan Järvinen tarttui käteeni ja puristi sitä. Vedin käteni pois niin lempeästi kuin osasin.

– Et sä ole tuottanut pettymystä.

– Tietysti mä olen, Kosti sanoi ja tarttui minun uudelleen.
– Mun piti kirjoittaa sulle jotakin, mutta mä en kirjoittanut. Mä olen pahoillani. Jos mun tutkimuksen aihepiiri olisi yksinkertaisempi, olisin kirjoittanut. Mä en ole täyttänyt sun odotuksiasi. Mä voin tarjota selitykseksi vain, että mä haluan ylittää ne. Mä haluan ylittää sun odotukset, Karoliina. Ymmärrätkö sä?

Vetosin katseellani pikaisesti Matiakseen, jotta hän pelastaisi minut Järvisen tunteenpurkaukselta. Matiaksen ritarillisuus oli kuitenkin tiessään. Olin melkein varma, että häntä huvitti koko juttu.

– Mä vain toivoisin, että sä saisit kirjoitettua sun ajatuksiasi artikkeleiksi asti, sanoin ja vedin jälleen vaivihkaa käteni pois, tarjosin oluttuopin tilalle, kun baarimikon silmä vältti. Hätä ei lukenut lakia.

Järvinen kittasi olutta ja nojautui sitten vieläkin lähemmäksi.

– Sä olet tuonut meidän laitokselle ihan uudenlaista energiaa, Järvinen kuiskasi.
– Mä ihailen tuollaista pystyvyyttä. Ja kauniskin olet.

– Kiitos. Ystävällisesti sanottu.

– Millainen sun tilanne on?

Kysymyksestä ei käynyt täysin ilmi, mitä Järvinen tarkoitti. Viittasiko hän työsopimukseni kestoon, raha-asioihini, siviilisäätyyni vai – Luoja paratkoon – pyysikö hän minua raportoimaan intiimimmistä olosuhteistani.

– Ihan hyvä kai, vastasin ja toivoin sen riittävän selvityksestä.

– Oletko sä onnellinen?

Siinä vaiheessa Matias oli kai nauttinut kitumisestani riittävän kauan, koska hän suvaitsi puuttua peliin. Matias kosketti olkaani ja ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa.

– Miten sulla Kosti menee sen sun vuokranantajan kanssa? hän kysyi.
– Joko se suostui ostamaan sulle uuden jääkaapin?

– Se on hirveää, Järvinen valitti.
– Maito menee kahdessa vuorokaudessa pilalle, ja kalja maistuu lämpimältä. Mun pitää juoda neljä lämmintä kaljaa, että saan sen nautinnon, minkä yksi kylmä tuottaa.

Jos Järvisen uudet juomatottumukset hetken huvittivatkin minua, sain vähän ajan kuluttua huomata, etten ollut itse yhtään sen viisaampi. Olin tullut juoneeksi lyhyessä ajassa sekä Kosti Järvisen tarjoaman siiderin että oman juomani. Join tavallisesti vain vähän, koska työpainotteisessa
arjessani ei ollut juurikaan tilaisuuksia, joissa olisi tarjoiltu satunnaista kuoharia enempää, ja Ville oli absolutisti viinaanmenevän isänsä jäljiltä.

Eromme jälkeen en ollut uskaltanut alkaa juoda yksin, koska olin pelännyt päätyväni  alkoholistiksi. Isotätini Hilda oli pitkän avioliiton päätyttyä alkanut hoitaa sydäntään tissuttelemalla ja päätynyt lopulta ottamaan ryyppyporukoista uuden puolison, joka oli ollut huomattavasti kehnompi mies kuin ensimmäinen. En tahtonut testata sukurasitetta.

Kehnon juomakuntoni vuoksi siideri kihahti nopeasti päähän. Hyvä puoli asiassa oli, että minulla oli huoleton olo ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Opintovelkani tuntuivat saatavilta, seuraava yliopistovirka oli käytännöllisesti katsoen minun, Harmaaparrasta ja minusta tulisi sydänystäviä, ja minulla oli sellainen olo, että olin tuntenut Matiaksen hyvin, hyvin pitkään.

Huono puoli asiassa oli, ettei harkintakykyni ollut kenties enää täysin moitteeton. Häveliäisyyteni oli kadonnut, ja luin Matiakselle valikoituja huoliani ääneen. Kosti Järvinen oli siirtynyt pelaamaan Vinhanmäen kanssa sakkia. Vinhanmäen käytöksestä päätellen Järvinen teki poskettoman huonoja siirtoja. Aina välillä Harmaaparta korvasi Järvisen alkuperäisen siirron sellaisella, jossa oli jotakin järkeä.

– Otetaan taas uusi vuosi ja kuukausi, sanoin.

Matias sulki silmänsä ja mietti.

– 2002, hän sanoi lopulta.
– Heinäkuu.

– Tässä on vain viisi viimeistä vuotta. 

– No sitten ensimmäinen heinäkuu, joka siinä sulla on.

Selasin kirjan alkuun. Kävin katseellani läpi huolia ja etsin jotakin mihin tarttua. Sensuroin Villeen liittyvät murheet, joita oli alkanut vähitellen ilmaantua sivuille ja jotka kansoittivat kirjan loppupuolta. Eräs huolista oli toistunut viikosta toiseen, kun olin lopulta uskaltautunut kirjoittamaan sen ylös ja samalla myöntämään asiantilan itselleni. Rakastanko Villeä ollenkaan vai olenko hänen kanssaan vain siksi, että olen häneen tottunut? Olenko suhteessa, koska pelkään olla yksin? Pärjäisinkö edes ilman häntä? Olenko ylipäätään aikuinen?

– Okei, sanoin viimein ja pysäytin sormeni yhdelle aukeaman riveistä.
– Silloin mä huolehdin siitä, että mä saan stressiperäisen sairauden. Että mun vastustuskyky katoaa, mulle puhkeaa joku kammottava autoimmuunisairaus, mun solut hyökkäävät toisiaan vastaan ja mä kuolen, ennen kuin mä saan opintolainat maksettua.

– Kuka nykyään edes ottaa opinto­lainaa? Matias kysyi.

– Ihmiset joilla ei ole perittyä varallisuutta.

Vastauksessani saattoi olla tahattoman kipakka sävy. Olin vain yliopistovuosinani saanut tarpeekseni opiskelukavereista, jotka joko väittivät, etteivät he uskaltaneet ottaa lainaa tai että opintoraha riitti aivan hyvin, jos eli vaatimattomasti. Samaan aikaan kaverieni vanhemmat makselivat heidän vuokriaan ja pyykinpesukoneitaan, käyttivät heitä shoppailemassa omilla luottokorteillaan ja laittoivat tilille säännöllisesti satasia, joiden ainoa lähde minulla oli valtion takaama pankkilaina.

– 2010, joulu, Matias sanoi.

Selasin kirjaa eteenpäin ja pääsin kohtaan, jossa käsialani oli nykivää ja katkonaista. Olin kirjoittanut huoleni niin pienellä, että niitä näki tuskin lukea. Että äiti ei selviä sairaudesta. Että minä en selviä siitä, että äiti ei selviä.

Silmiini kihosi kyyneleitä. Olisin antanut paljon päästäkseni takaisin siihen aikaan, kun ajatukset olivat pelkkiä huolia.

– Anteeksi, Matias sanoi.
– Ei sun ole pakko vastata. Mä otan jonkun uuden. 2013, syyskuu.

Huokaisin, pyyhkäisin reippaasti silmäni. Äiti olisi halunnut, että nauttisin tästä illasta.

– Ei saa kysyä niin läheltä, protestoin sitten.

– Miksei? Onko siellä jotain meistä? Lukeeko siellä, että Matias, siviilipalvelusmies, ei ota tehtäviään riittävän vakavasti? Miten ihmeessä saisin hänet palvelemaan akateemista yhteisöä paremmin?

– Lukee. Siellä lukee, että Matias vain vinoilee eikä ota mitään vakavasti.

– Otan mä, Matias väitti.

– Mitä muka?

Matiaksen silmissä oli taas sama katse kuin aina välillä. Se oli yhtä aikaa leikkiä ja totta, se oli uuden siirron haaste.

– Mennään ulos, sanoin.

– Mä tarvitsen vähän raitista ilmaa.

Ulkona oli jo viileää. Matias tarjosi minulle Ritvan pipoa, mutten tahtonut näyttää hänen silmissään mursulta ja väitin, ettei minua palellut.

Vastakkaisella kadulla kulki kitaristimies soitinkoteloineen.

– Mä en voisi kyllä ikinä seurustella muusikon kanssa, sanoin.

Matias hymyili.
– Kuinka niin?

– Mä tiedän, että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut. Mikään kirja ei riittäisi mun huolille. Jos se ei menestyisi, se alkaisi syyttää mua, kun mä pidän sitä kiinni arjessa eikä se pääse toteuttamaan itseään ja olemaan vapaa.

Matias veti pipoa syvemmälle päähänsä.

– Ehkä sä voisit seurustella menestyvän muusikon kanssa, hän ehdotti.

– No sitten se olisi jatkuvasti jossakin muualla. Ja silloin kun se olisi mun kanssa, mä stressaisin, onko se siinä vain velvollisuudesta vai haluaisiko se mieluummin takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa ja nauttia kaikista niistä irtosuhteista, joita sille tyrkytettäisiin.

Matiaksen hymyili, vaipui sitten ajatuksiinsa. Jalka potki olematonta roskaa katukiveyksellä.

– Millainen se sun eksä sitten on? hän kysyi.

– Se on yrittäjä.

– Mitä se yrittää?

– Sillä on firma, joka myy seikkailukasvatuspaketteja. Oppimateriaaleja ja välineitä luontoliikuntaan kouluille ja yhdistyksille ja kaikille. Se on tosi hyvä siinä. Mutta se tekee hirveän paljon töitä.

– Aha.

Se oli melkein neutraali ”aha”, ja silti tiesin, että tulisin erittelemään sitä yksin ollessani vielä pitkään. Äkkinäisessä rehellisyyden puuskassa tahdoin olla reilu Villeä kohtaan. Tahdoin puhua hänestä totta. En halunnut myydä häntä keskustelussa halvalla vain, koska juuri Matiakselle minun olisi tehnyt mieli väittää, että mennyt oli muinaishistoriaa.

– Ville on mun paras ystävä. Mä en olisi ikinä valmistunut ilman sitä. Se käytännössä ohjasi mun gradun kirjoittamista päivittäin. Se on tosi hyvä tyyppi.

– No mikä sitten meni vikaan?

– En mä oikein tiedä, sanoin.

Muistelin, miten en ollut tuntenut oloani enää hyväksi Villen kanssa, vaikka tilanteet olivat olleet samoja kuin aina. Ville oli toiminut niin kuin hän oli tehnyt suhteemme alusta asti, mutta minä en enää ollut osannut ottaa sitä vastaan niin kuin aiemmin.

Muutos oli alkanut kyteä jo valmistellessani lisensiaatintyötäni. Sen sijaan että olisin rauhoittunut, kun Ville oli jakanut minulle neuvojaan, olin tullut niistä levottomaksi. Olin käyttänyt melkein yhtä paljon aikaa päänsisäiseen väittelyyn Villen neuvoja vastaan kuin lisensiaatintyön varsinaiseen kirjoittamiseen.

Sitten olin alkanut vaivautua, kun Ville ei ollut antanut minun maksaa yhteisiä kaupunkilounaitamme. Villen anteliaisuus ja huolenpito olivat alkaneet tuntua kiusalliselta ja pakolliselta. ”Eikö ole hyvä asia, jos kumppani tahtoo jakaa omastaan?” olin kysynyt huolipäiväkirjassani. ”Eikö parisuhteessa ole lupa taantua toisen hellittäväksi?” Ja samaan aikaan minua oli silti raivostuttanut koko ajan.

Minusta oli tuntunut, että Ville pakotti minut ottamaan lainaa, jota en pystyisi koskaan maksamaan takaisin.

Ville oli tehnyt pitkiä päiviä yrityksessään, enkä minä ollut osannut estää itseäni muuttumasta niiden aikana. Vaikka olin sanonut kaipaavani Villeä hänen työrupeamiensa aikana, vaikka olin lähettänyt hänelle rakastavia viestejä, olin huomannut liikkuvani välillä kaupungilla kuin olisin harjoitellut yksin olemista. Olin kuvitellut, millainen olisin, jos en olisi hänen kanssaan, ja sitten olin alkanut olla sellainen.

Ennen kuin ehdin muodostaa ajatuksen loppuun ja jakaa sen Matiaksen kanssa, puhelimeni soi. Se oli Sarianna.

– Haittaako, jos mä vastaan? kysyin.

– Ei tietenkään, Matias sanoi.

– Mä odotan sisällä. Täällä on pirun kylmää.

Matias laittoi minulle pipon päähän ja meni. Annoin pipon nyt olla ja vastasin puheluun.

– Ajattelin vain ilmoittaa, että hääjuhliin tarvitaan yksi pöytä vähemmän, Sarianna sanoi.
– Äidillä ja sen siskolla on mennyt välit. Äiti suuttui, kun mun täti ei osallistunut Pimun syntymäpäivien kustannuksiin, ja se meni sitten lankoja pitkin Naantaliin, kertasi kokemansa vääryydet viisikymmentäluvulta asti. Kuka oli kulkenut kenen vanhoissa vaatteissa, kenelle oli annettu riisipuuroa päältä ja kenelle kaavittu palaneet pohjat. Joka tapauksessa mun täti ja sen perhe eivät nyt aio tulla häihin, sanoivat ettei tarvitse tuhlata rahaa niiden kestitsemiseen. Vanhasta kokemuksesta mä arvioin, että tilanne pysyy tällaisena noin kolme vuotta. Missään tapauksessa ne ei lopeta mykkäkoulua ennen meidän häitä. Niin että sen yhden pöydän voi ruksia kartasta pois.

Selostuksen jälkeen Sarianna pysähtyi vetämään henkeä.
– Soitinko mä huonoon aikaan? hän kysyi.

– Et. Mä olen vain baarissa. Tai oikeastaan kadulla sen ulkopuolella.

– Ethän sä käy koskaan baarissa, Sarianna ihmetteli.
– Ai niin, mutta sä olet sinkku nyt. Oletko sä treffeillä?

Kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.
– En mä ole treffeillä, sanoin.
– Ihan vain työkavereiden kanssa istumassa iltaa.

– Huh, mä jo säikähdin. Sun pitää antaa mulle sitten varoitus­aikaa, ennen kuin sä alat seurustella jonkun kanssa. Mä en ole vieläkään oikein kunnolla rekisteröinyt, ettette te ole Villen kanssa enää yhdessä.

Pääni alkoi selvitä nousuhumalasta ja kääntyä vastaavaan laskuun. Todellisuus, jota olin koko illan yrittänyt torjua, löysi puolustuksestani Sariannan kokoisen raon. En ollut mikään vapaa, huoleton hauskanpitäjä. Olin vastikään eronnut nainen, ja kestäisi vähintään vuoden ennen kuin minulla olisi lupa uuteen suhteeseen.

– Mä teen parhaani, sanoin ja juttelin Sariannan kanssa vähän aikaa niitä näitä.  Sitten hyvästelin hänet ja katkaisin puhelun.

Palasin sisälle ja menin Matiaksen pöytään. Hän luki lehteä, taittoi sen pois kun tulin.

– Villen sisko soitti, selitin, jälleen tarpeettoman tunnollisena kuin olisin suorittanut minulle annettua tehtävää.
– Mä olen sen kaaso. Se menee naimisiin tässä lähiaikoina.

Matiaksen kasvoilla oli tuttu ilme, tai sitten vain kuvittelin sen.

– Sulla on erikoinen tapa olla eronnut.

– En mä voinut jättää sitä pulaan, puolustauduin.

– Sanoinko mä mitään? Matias kysyi.
– En kai mä nyt sua kyttää.

– Kyllä mä tiedän, että tämä voi vaikuttaa vähän…

– Vähän miltä?

– Erikoiselta. Mutta mä elin Villen kanssa käytännössä kymmenen vuotta. Elämät kietoutuu sellaisessa ajassa aika tiiviisti yhteen. Ei niitä voi ihan täysin enää erottaa.

– Eipä kai, Matias myönsi.

Hän näytti silti pettyneeltä. Minäkin olin pettynyt. Minua vaivasi tunne siitä, että kaikki oli liikkumassa väärään suuntaan.

– Anteeksi, voitko sä odottaa hetken? sanoin ja nousin pöydästä.

Etsin naistenvessan ja istuuduin hetkeksi sinne rauhoittumaan. Päivä oli ollut pitkä. Olin väsynyt, ja minun oli vaikea erottaa, mitkä huolistani olivat todellisia ja mitkä pelkkiä haamuja. Olinko vaarassa hypätä liian pian uuteen suhteeseen, jonka aika ei ollut vielä koittanut? Vai jarruttelinko turhaan vain, koska minua pelotti, mitä hyppäyksestä voisi seurata?

Otin taskusta kännykän ja avasin netin. Menin YouTubeen ja etsin sieltä meditaatio-Toddin. Hän rauhoittaisi hermojani. Hän veisi sydämeni paikkaan, jossa olin vapaa antamaan oikeiden asioiden tapahtua.

Yhteys oli huono, ja video katkeili aluksi, alkoi sitten kuitenkin soida.  Kännykän vaatimaton kaiutin teki Toddin äänestä tavallista metallisemman ja ohuemman.

Kelasin kohtaan, jossa hän oli parhaimmillaan, ja nojasin pääni vessan seinän puhtaimmalta vaikuttavaan kohtaan.

I accept myself. I accept the universe.

Suljin hetkeksi silmäni.

I embrace life.

Havahduin siihen, että vessan ovea jyskytettiin.

– Karoliina! Onko kaikki kunnossa?

Ääni kuului Matiakselle. Hieroin silmiäni. Minun oli täytynyt torkahtaa.

Pesin käteni ja astuin ulos, tajusin vallanneeni baarin ainoan naistenvessan. Vaikka viereinen miestenvessa oli vapaa, olin nähtävästi suututtanut jonon sukupuolierottelua kannattavia naisia.

– Anteeksi, sanoin ja päästin jonon ensimmäisen naisen kulkemaan ohitseni.
– Anteeksi, se on nyt vapaa.

En kyennyt pidättelemään haukotusta.

– Sähän nukahdat seisaallesi, Matias sanoi.
– Noinko tylsää
sulla on tänään ollut?

– Ei tietenkään, mulla on ollut kivaa, vastasin, mutta haukotus karkasi suustani taas.
– Jos vaikka vähän kahvia?   

– Mä luulen että sulla on nukkumaanmenoaika, Matias sanoi.

Jokin seinä oli siinä, missä sitä ei ollut äsken ollut, ja minusta tuntui kuin olisin itse vahingossa rakentanut sen. Olin ollut liian kummallinen, ajattelin. Olin ylittänyt illan outouskiintiöni. Miehen oli ehkä mahdollista kiinnostua epänormaalista, stressiherkästä naisesta, mutta vain jos eksentrisyyttä ripoteltiin vähitellen tietoon. Täytyi syntyä vaikutelma siitä, että kaikki ihmiset olivat pohjimmiltaan vähän kummallisia, kun heidät oppi tuntemaan paremmin.

Myönnyin silti Matiaksen ehdotukseen. En enää tiennyt itse, mitä siirtoja minun olisi pitänyt tehdä, joten oli samantekevää antaa elämän saartaa minut. Sakkimatti.

Matias saattoi minut ja pahvilaatikkoni taksitolpalle. Yritin käyttäytyä vaihteeksi normaalisti, puhua normaalisti, olla normaali. Tapaisimme seuraavana aamuna laitoksella ja halusin tasoittaa tunnelmaa, tuoda tätä iltaa lähemmäksi huomisaamua.

– Kiitos kaikesta, sanoin.
– Nähdään huomenna töissä?

– Pääsetkö sä varmasti kotiin? Matias kysyi.
– Ettet nukahda taksiin? Tai tähän tolpalle? Pitäisikö mun tulla sun mukaan?

– Ei tietenkään, sanoin ja suoristin ryhtini, olin niin normaali ihminen kuin ihminen vain saattoi olla, työkaveri, ihminen, joka kykeni pysymään valveilla vaikka vuoteen 2017, jos siihen oli tarvetta.

Matias nyökkäsi. Taksi kaartoi tolpalle, ja menin sen sisään. Matias nosti pahvilaatikkoni peräkonttiin. Kerroin kuljettajalle osoitteen, ja Matias jäi tolpalle seisomaan.

Vasta sitten lause upposi todella tajuntaani. Pitäisikö mun tulla sun mukaan? Matias oli tarjoutunut tulemaan mukaani. Ja mitä minä olin vastannut: Ei tietenkään.

Olisin voinut potkaista itseäni. Nyt en ainakaan saisi kotona unta.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.