Entisen anopin yllätysvierailun jälkeen Karoliina on hauskanpidon tarpeessa. Filosofian laitoksen siviilipalvelusmies Matias on lupautunut seuraamaan häntä kaupungin yöhön. Mutta onko Karoliina todella valmis uusiin siirtoihin?

Kaupungin pakokaasunkatkuinen ulkoilma ei ollut koskaan tuntunut niin raikkaalta kuin päästyäni filosofian laitokselta ulos.

Matias käveli rinnallani kohti kaupungin keskustaa ja kantoi käsissään pahvilaatikkoa, jossa entinen anoppini Ritva oli palauttanut ryöstösaaliinsa. Pääni alkoi selvitä ummehtuneen homeilman aiheuttamasta lievästä pöhnästä. Mieleni kirkastui ja ajatuksiini ilmaantui outo, toiveikas vire. Kenties olin sittenkin ihminen, joka pystyi irrottautumaan murheistaan ja pitämään hauskaa. Ehkä mitään pahaa ei
tapahtuisi, vaikka en koko ajan ennakoisi, mikä kaikki saattaisi mennä pieleen.

– Varo, lätäkkö, Matias sanoi juuri, kun lampsin suoraan veteen.

Huolettomuudella oli hintansa. Ravistelin kenkiäni minkä pystyin, mutta sukat jäivät silti märiksi. Mahdolliset seuraukset: Flunssa. Keuhkokuume. Aikainen kuolema ennen kuin ehtisin päästä opintoasioiden päälliköksi ja lakata stressaamasta.

Hymyilin Matiakselle ja suoristin henkisen ryhtini. Joskus oli vain otettava riskejä, jos aikoi elää.

Kävelimme rinta rinnan mutta tavallista vaitonaisempina. Pohdin mielessäni, olivatko nämä treffit. Jos ne olivat, niistä puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin mahdolliseen romanttiseen kohtaamiseen. ”Tavallisesti” oli tosin ehkä liioittelua, kun edellisistä ensitreffeistäni oli kymmenen vuotta aikaa. Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita varallemme ja tein niitä nyt pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita. Sen päätteeksi Matias suutelisi minua, viettäisimme yön yhdessä, ja kaikki olisi ihanaa ja yhtäaikaista. Ville pitäisi Matiaksesta niin paljon, ettei hän loukkaantuisi suhteestamme lainkaan. Matias ja minä menisimme naimisiin ruokatunnilla numeroa tekemättä ja saisimme kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten yritin karaista itseäni ottamaan vastaan todellisuuden lannistavammat mahdollisuudet. Ehkä rakastuisin yksipuolisesti. Kenties Matiaksella olikin jo tyttö- tai poikaystävä. Ehkä Matias joisi itsensä usein humalaan, ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

– Mitä sä mietit? Matias kysyi.

– Vanhuutta, vastasin turvallisen ympäripyöreästi.

Säästyin lisäkysymyksiltä, koska saavuimme juuri perille baariin.

– Mikä maistuisi? hän kysyi.

– Ei, vaan minä tarjoan, sanoin.

Toivoin, ettei Matias huomaisi lievää kireyttä äänessäni. Ville oli tarjonnut minulle koko suhteemme ajan kaiken: ruoat, juomat, kyydit, etelänmatkat, neuvot, lihalliset nautinnot. Kun olin kerran päässyt omilleni, olin tullut vähän allergiseksi sille, että minulle tarjottiin mitään. Tai ainakaan juomia ja etelänmatkoja, lihallisten nautintojen suhteen en aikonut välttämättä
pysyä pitkään omavaraisena.

– Okei, Markus sanoi vain. Hän ei onneksi näyttänyt havainneen jäykkyyttäni tai sitten hän oli vain iloinen siitä, että joku kustansi osan hänen reippaista juomistottumuksistaan.
– Olutta sitten.

Nurkkapöytään ehdittyäni huomasin pahvilaatikosta pilkottavat villasukat, jotka Ritva oli kutonut minulle joululahjaksi. Sukkien väri oli riemunkirjava, ja olin käyttänyt niitä toistaiseksi vain kotioloissa, mutta nyt en antanut tyylitajun vaivata. Riisuin märät kengät ja sukat ja vedin tilalle Ritvan villasukkailotulitukset.

Matias seurasi esimerkkiä. Hän poimi pahvilaatikosta Ritvan kutoman pipon ja veti sen päähänsä.

– Se sopii sulle paremmin kuin mulle, sanoin.
– Sä voit pitää sen.

– Miten niin?

Otin pipon ja puin sen päähäni.

– Ei se niin paha ole, Matias väitti, mutta näin, että hänellä oli vaikeuksia olla nauramatta.
– Sä näytät vain vähän mursulta.

Oli vielä alkuilta, ja meno baarissa oli rauhallista. Monet pöydistä olivat tyhjillään. Harvakseltaan baariin sirotellut ihmiset lukivat sanomalehteä, näppäilivät kännykkää ja siemaisivat välillä olutta.

Baari oli yliopistoväen suosiossa, mutta itse olin tullut käyneeksi siellä vuosien aikana vain muutamia kertoja. Ville oli kaapannut minut kainaloonsa kasvatustieteen aloitusluennolta, eikä hän ollut ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut yöelämästä. Minäkin olin ollut niin mukavuudenhaluinen, että niinä iltoina, jolloin ystävieni oli onnistunut houkutella minut ulos, olin palannut kotiin aina ajoissa, etteivät yöuneni ja seuraava työpäivä kärsisi liikaa.

Minusta oli aina näyttänyt siltä, että toisille oli mahdollista se, mikä minulle ei ollut. Sukunsa kolmannen akateemisen sukupolven oli mahdollista marssia samoilta jaloilta aamutenttiin ja silti päästä siitä läpi. Minä olin varmistellut selustaani ja pitänyt juhlimisen minimissä. Olin huolehtinut siitä, että mikäli en joskus läpäisisikään aloittamaani kurssia, syynä ei olisi ainakaan se, etten olisi antanut yliopistolle kaikkeani.

Katseeni osui ikkunapöydän tutulta näyttävään hahmoon. Harmaaparta pelasi siellä yksin sakkia. Hän siirsi mustaa nappulaa ja käänsi sitten laudan, tutki tilanteensa ja liikutti valkoista.

– Luulisi, että se alkaisi toistaa itseään, sanoin.

– Mikä niin? Matias kysyi ja seurasi katsettani.

– Peli. Mä ainakin kuvittelen, että oppisin nopeasti ulkoa mun liikkeet. Ihminen on loppujen lopuksi tosi ennalta-arvattava. Kun se laitetaan samaan tilanteeseen, se tekee aina saman siirron.

– Onpa masentava ajatus, Matias sanoi.

– Eikö se susta sitten ole totta?

– En mä tiedä. Ainakin se on helppo todistaa vääräksi. Mikä olisi sellainen siirto, jota sä et tekisi esimerkiksi tässä tilanteessa?

Punastuin ensimmäisestä ajatuksesta, joka tuli mieleeni, ja sitten se ajatus valtasi kenties myös Matiaksen pään, koska hän vaikeni ja syventyi olueensa. Yritin pelastaa meidät kiusaantumiselta ja sanoin toisen asian, joka tuli mieleeni.

– Ainakaan mä en menisi juttelemaan Vinhanmäelle.

– Mikset?

– Täytyyhän sen antaa olla rauhassa, sanoin ja ryhdyin sitten rehelliseksi.
– Se pelottaa mua. Mä olen varma, että se keksisi mistä tahansa mun avauslauseesta viisi loogista virhettä.

– Ei se ole täällä niin tyly, Matias sanoi.
– Se ei viitsi nipottaa, kun sillä on peli kesken. Kaikki mun kaverit käy täällä kysymässä, jos ne tarvitsee lisäaikaa esseelle tai uuden tenttipäivän. Laitoksella se vain ärhentelee. Ehkä sunkin kannattaisi kokeilla?

– Tehdä uusi siirto?

– Mikä ettei?

Haaste oli jätetty ilmaan. Kohautin olkiani – mitä minulla oli menetettävää? Nousin ja tassuttelin villa­sukissani harmaaparran liepeille. Vinhanmäen kasvoille ilmaantuvasta ärtymyksestä päättelin, että hän oli havainnut minut.

– Kumpi on voitolla? kevensin, mutta joko vitsi oli kulunut tai Harmaaparta ei ollut hilpeällä tuulella. Ärtymys hänen kasvoillaan syveni, ja minun teki mieli perääntyä. Tunsin kuitenkin selässäni Matiaksen katseen enkä voinut luovuttaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin harmaaparta suvaitsi ilmaista
ääneen, että oli minusta tietoinen.

– Pelaatko ? Vinhanmäki kysyi.

Suomeksi: olinko käyttänyt nuoruusvuoteni ajattelutoimintani kehittämiseen vai jättänyt aivoni oman onnensa nojaan?

– En, jouduin myöntämään.
– En ole koskaan tullut opetelleeksi.

Vinhanmäki tarkasteli saakkilaudan tilannetta eri kulmista ja myönsi sitten ajaneensa itsensä nurkkaan. Oli vaikea päätellä, kokiko hän voittaneensa vai hävinneensä. Hän tyhjensi laudan ja asetteli nappulat uudelleen alkupaikoille. Istuuduin hänen viereensä ja otin iPadistani esiin sakkipelin, jota Villellä oli joskus ollut tapanaan pelata.

Kun Vinhanmäki teki ensimmäisen siirtonsa, matkin sen koneelle. Vinhanmäki vilkaisi puuhiani alta kulmien, murahti. Muutaman siirron ajan kone ja Vinhanmäen ajattelu kulkivat samoja polkuja, mutta sitten kone siirsi ratsua kun Harmaaparta siirsi lähettiä. Äännähdin.

– No mitä? Vinhanmäki kysyi.

– Meidän tiet vain erkanee. Mä en tiedä, mitä mä teen nyt.

– Mitä se muka siirsi?

Ojensin iPadin, ja Vinhanmäki tutki koneen valintaa. Hän nyrpisti nenäänsä.

– Voihan sen noinkin tehdä. Tuki sen reitti tuosta sotilaalla.

Sen jälkeen Vinhanmäki pelasi kolmella rintamalla, itseään vastaan varsinaisella pelilaudalla ja konetta vastaan minun kanssani. Hän voitti kaikki vastustajat itseään lukuun ottamatta.

– Ei se vain kone pärjää ihmiselle, Vinhanmäki myhähti.
– Ainakaan ihan joka kerta.

En hennonut kertoa hänelle, että Ville oli säätänyt pelin keskitasolle.

Työnsin iPadin laukkuuni.

– Jotenkin mun on vaikea ymmärtää, miksi juuri sä et tykkää tietotekniikasta, sanoin.
– Eikö ne just ole loogisia? Ykkösiä ja nollia, jos mä olen oikein ymmärtänyt.

Harmaaparta selvitti kurkkuaan, ja nähtävästi se saisi hänen silmissään käydä vastauksesta. Vetäydyin takavasemmalle kuin edellisen sakkipelin kuningatar, se sai liikkua aivan miten tahtoi.

– Nähdäänpä laitoksella, sanoin.

Vinhanmäki yskäisi jälleen.   

– No? Matias kysyi.

– Ei paha. Kyllä se vähitellen mulle lämpiää.

– Niinhän me kaikki, Matias huokaisi, enkä erottanut, kuinka paljon puheessa oli leikkiä. Todennäköisesti kaikki. Ehkei mitään.
– Mitä sä haluat? Matias jatkoi viitaten tyhjään siiderilasiini.

– Mä haen itse kohta, sanoin.
– Mä vielä mietin.

Ohjasin Matiaksen huomion tarjoamiskompleksistani Ritvan palauttamiin tavaroihin.

– Katso, se on nyplännyt tähän itse pitsin, sanoin ja esittelin Ritvan tekemää pellavaista yöpaitaa.

– Musta ei ikinä tule niin mahtavaa anoppia. Hyvä, jos saan paistetuksi pakastepullaa lasteni kumppaneille.

– Montako lasta sulla olikaan? Matias kysyi ja siemaisi oluttaan.

Kurtistin kulmiani.

– Ei yhtään, sanoin ja tajusin vasta sitten, että Matias oli vitsaillut. Kysymys anopinkyvyistäni oli kieltämättä ennenaikainen.
– En mä stressannut sitä, väitin.
– Mä vain totesin miten asia on. Voin mä todeta niinkin, ettei musta tule koskaan niin hirveää anoppia kuin Ritva on. Mä en ikinä ilmestyisi lapseni entisen kumppanin työpaikalle itkemään niiden eroa.

Ajatus antoi minulle voimaa päättää nostalginen katselmus. Pakkasin tavarat huolipäiväkirjaani lukuun ottamatta ja työnsin laatikon pöydän alle. Matias tarttui kirjaan ja käänteli sitä levottomuutta herättävästi käsissään.

– Kirjoitatko sä päiväkirjaa? hän kysyi.
– Mun on vaikea kuvitella. Rakas päiväkirja, olen tänään ollut hyvin ahkera ja…

– Älä kiusaa, sanoin ja nappasin kirjan itselleni.

Matias näytti heti katuvalta.

– Anteeksi, tyhmä juttu, hän sanoi.
– Mutta kirjoitatko sä oikeasti päiväkirjaa? Mä luulin, että se tapa jäi jonnekin 1800-luvulle, jos jotain Matti Klingeä ei lasketa. Mun mielestä maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset jättäisivät bloginsakin päivittämättä ja pitäisivät ajatuksensa ihan itsellään.

Hyväksyin Matiaksen vilpittömyyden ja vastasin siihen omallani. Minusta oli virkistävää, että Matias yritti välillä olla minulle mieliksi.

– Mä en varsinaisesti pidä päiväkirjaa. Kirjaan vain ylös huoliani.

– No auttaako se? Matias kysyi.

– Välillä. Joskus musta kyllä tuntuu, että mä vain innostun keksimään niitä lisää. Mä alan jostain pienestä huolesta ja päädyn maailman täydelliseen tuhoon.   

Matias nauroi.
– Lue mulle jotain.

– No varmaan niin.

– Lue nyt, Matias maanitteli.
– Puhuminen auttaa. Olen utelias.

Matiaksen ääni olisi minun puolestani saanut olla vähän kuivempi ja narisevampi ja metallisempi. Nyt se antoi hänelle aivan liian suuren etulyöntiaseman. Teki mieli totella, olivat hänen ehdotuksensa sitten kuinka kohtuuttomia tahansa.

Matias olisi hyvin voinut alkaa itsemurhalahkon johtajaksi, jos hän olisi tyytynyt unimeditaatio-Toddin tapaan ilmestymään seuraajilleen vain äänenä. Olin joskus googlannut Toddin kuvaa netistä mutta turhaan. Hän tahtoi kai pysyä salaperäisenä tai oli ihmisarka.

Nyt olin kuitenkin käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella yhden päivän tarpeiksi. Tarkemmin ajatellen, olin viettänyt mukavuusalueeni ulkopuolella kaksi viikkoa. Oli korkea aika, että minulla olisi taas mukavaa. Pudistin päätäni.

– Mun mielestä ei ole reilua, että mä vain teen tässä uusia siirtoja. Täytyyhän sunkin osallistua.

Matias mietti, kumartui sitten yhtäkkiä lähelleni. Hetken ajattelin, että hän aikoi tehdä todella yllättävän siirron. Hän kuitenkin pysähtyi ja sipaisi hellästi otsaani.

– Mä vain kokeilin, lähteekö sun huoliryppy pois.

– Se on perinnöllinen, sanoin ja kosketin otsaani myös itse. 

– Sä kurtistat sitä nytkin.

Kurtistukseni välitön syy oli itsemurhafilosofi Kosti Järvinen, joka oli astunut juuri sisään baarin ovesta tukevassa humalassa. Järvinen huomasi minut ja ilahtui. Hän suuntasi kuitenkin baaritiskille, väitteli tovin baarimikon kanssa ja osoitteli hieman huolestuttavasti minua. Lopulta sekä Järvinen että baarimikko astelivat jonossa pöytämme luokse.

Baarimikko kantoi olutta ja siideriä, laski ne eteeni.
– Järvinen väitti, että nämä tulevat sinulle, baarimikko sanoi jokseenkin ankarasti.
– Järviselle itselleen mä en enää tarjoile.

Kosti Järvinen seisoi nöyränä baarimikon takana. Vain lakki puuttui kädestä, jotta huutolais­pojan vaikutelma olisi ollut täydellinen.

– Mä en tiennyt, mitä sä juot, niin ostin molempia, Järvinen sanoi.

Baarimikko seurasi tilannetta.

– Joo, me pidetään näistä huoli, Matias sanoi ja ojensi siiderin minulle, otti oluen itselleen.

Järvinen näytti kiitolliselta, ja baarimikko poistui. Kosti otti viereisestä pöydästä tuolin ja asetti sen viereeni. Mikäli hän oli pysynyt aiemmin laitoksella niin etäällä, että hänen oli voinut väittää välttelevän minua, nyt hän hivuttautui sitäkin lähemmäksi.

Haistoin hänen hengityksensä, sekoituksen alkoholia ja tupakkaa ja intialaista ruokaa. Humala näytti luonnostaan lisäävän Järvisen luontaista äänenvoimakkuutta, eikä minulla ollut nyt minkäänlaisia vaikeuksia saada hänen puheestaan selvää.

– Mä olen pahoillani siitä, että olen tuottanut sulle pettymyksen, Järvinen sanoi.
– Voitko sä Karoliina antaa mulle anteeksi, että mä olen tuottanut sulle pettymyksen?

Puhuessaan Järvinen tarttui käteeni ja puristi sitä. Vedin käteni pois niin lempeästi kuin osasin.

– Et sä ole tuottanut pettymystä.

– Tietysti mä olen, Kosti sanoi ja tarttui minun uudelleen.
– Mun piti kirjoittaa sulle jotakin, mutta mä en kirjoittanut. Mä olen pahoillani. Jos mun tutkimuksen aihepiiri olisi yksinkertaisempi, olisin kirjoittanut. Mä en ole täyttänyt sun odotuksiasi. Mä voin tarjota selitykseksi vain, että mä haluan ylittää ne. Mä haluan ylittää sun odotukset, Karoliina. Ymmärrätkö sä?

Vetosin katseellani pikaisesti Matiakseen, jotta hän pelastaisi minut Järvisen tunteenpurkaukselta. Matiaksen ritarillisuus oli kuitenkin tiessään. Olin melkein varma, että häntä huvitti koko juttu.

– Mä vain toivoisin, että sä saisit kirjoitettua sun ajatuksiasi artikkeleiksi asti, sanoin ja vedin jälleen vaivihkaa käteni pois, tarjosin oluttuopin tilalle, kun baarimikon silmä vältti. Hätä ei lukenut lakia.

Järvinen kittasi olutta ja nojautui sitten vieläkin lähemmäksi.

– Sä olet tuonut meidän laitokselle ihan uudenlaista energiaa, Järvinen kuiskasi.
– Mä ihailen tuollaista pystyvyyttä. Ja kauniskin olet.

– Kiitos. Ystävällisesti sanottu.

– Millainen sun tilanne on?

Kysymyksestä ei käynyt täysin ilmi, mitä Järvinen tarkoitti. Viittasiko hän työsopimukseni kestoon, raha-asioihini, siviilisäätyyni vai – Luoja paratkoon – pyysikö hän minua raportoimaan intiimimmistä olosuhteistani.

– Ihan hyvä kai, vastasin ja toivoin sen riittävän selvityksestä.

– Oletko sä onnellinen?

Siinä vaiheessa Matias oli kai nauttinut kitumisestani riittävän kauan, koska hän suvaitsi puuttua peliin. Matias kosketti olkaani ja ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa.

– Miten sulla Kosti menee sen sun vuokranantajan kanssa? hän kysyi.
– Joko se suostui ostamaan sulle uuden jääkaapin?

– Se on hirveää, Järvinen valitti.
– Maito menee kahdessa vuorokaudessa pilalle, ja kalja maistuu lämpimältä. Mun pitää juoda neljä lämmintä kaljaa, että saan sen nautinnon, minkä yksi kylmä tuottaa.

Jos Järvisen uudet juomatottumukset hetken huvittivatkin minua, sain vähän ajan kuluttua huomata, etten ollut itse yhtään sen viisaampi. Olin tullut juoneeksi lyhyessä ajassa sekä Kosti Järvisen tarjoaman siiderin että oman juomani. Join tavallisesti vain vähän, koska työpainotteisessa
arjessani ei ollut juurikaan tilaisuuksia, joissa olisi tarjoiltu satunnaista kuoharia enempää, ja Ville oli absolutisti viinaanmenevän isänsä jäljiltä.

Eromme jälkeen en ollut uskaltanut alkaa juoda yksin, koska olin pelännyt päätyväni  alkoholistiksi. Isotätini Hilda oli pitkän avioliiton päätyttyä alkanut hoitaa sydäntään tissuttelemalla ja päätynyt lopulta ottamaan ryyppyporukoista uuden puolison, joka oli ollut huomattavasti kehnompi mies kuin ensimmäinen. En tahtonut testata sukurasitetta.

Kehnon juomakuntoni vuoksi siideri kihahti nopeasti päähän. Hyvä puoli asiassa oli, että minulla oli huoleton olo ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Opintovelkani tuntuivat saatavilta, seuraava yliopistovirka oli käytännöllisesti katsoen minun, Harmaaparrasta ja minusta tulisi sydänystäviä, ja minulla oli sellainen olo, että olin tuntenut Matiaksen hyvin, hyvin pitkään.

Huono puoli asiassa oli, ettei harkintakykyni ollut kenties enää täysin moitteeton. Häveliäisyyteni oli kadonnut, ja luin Matiakselle valikoituja huoliani ääneen. Kosti Järvinen oli siirtynyt pelaamaan Vinhanmäen kanssa sakkia. Vinhanmäen käytöksestä päätellen Järvinen teki poskettoman huonoja siirtoja. Aina välillä Harmaaparta korvasi Järvisen alkuperäisen siirron sellaisella, jossa oli jotakin järkeä.

– Otetaan taas uusi vuosi ja kuukausi, sanoin.

Matias sulki silmänsä ja mietti.

– 2002, hän sanoi lopulta.
– Heinäkuu.

– Tässä on vain viisi viimeistä vuotta. 

– No sitten ensimmäinen heinäkuu, joka siinä sulla on.

Selasin kirjan alkuun. Kävin katseellani läpi huolia ja etsin jotakin mihin tarttua. Sensuroin Villeen liittyvät murheet, joita oli alkanut vähitellen ilmaantua sivuille ja jotka kansoittivat kirjan loppupuolta. Eräs huolista oli toistunut viikosta toiseen, kun olin lopulta uskaltautunut kirjoittamaan sen ylös ja samalla myöntämään asiantilan itselleni. Rakastanko Villeä ollenkaan vai olenko hänen kanssaan vain siksi, että olen häneen tottunut? Olenko suhteessa, koska pelkään olla yksin? Pärjäisinkö edes ilman häntä? Olenko ylipäätään aikuinen?

– Okei, sanoin viimein ja pysäytin sormeni yhdelle aukeaman riveistä.
– Silloin mä huolehdin siitä, että mä saan stressiperäisen sairauden. Että mun vastustuskyky katoaa, mulle puhkeaa joku kammottava autoimmuunisairaus, mun solut hyökkäävät toisiaan vastaan ja mä kuolen, ennen kuin mä saan opintolainat maksettua.

– Kuka nykyään edes ottaa opinto­lainaa? Matias kysyi.

– Ihmiset joilla ei ole perittyä varallisuutta.

Vastauksessani saattoi olla tahattoman kipakka sävy. Olin vain yliopistovuosinani saanut tarpeekseni opiskelukavereista, jotka joko väittivät, etteivät he uskaltaneet ottaa lainaa tai että opintoraha riitti aivan hyvin, jos eli vaatimattomasti. Samaan aikaan kaverieni vanhemmat makselivat heidän vuokriaan ja pyykinpesukoneitaan, käyttivät heitä shoppailemassa omilla luottokorteillaan ja laittoivat tilille säännöllisesti satasia, joiden ainoa lähde minulla oli valtion takaama pankkilaina.

– 2010, joulu, Matias sanoi.

Selasin kirjaa eteenpäin ja pääsin kohtaan, jossa käsialani oli nykivää ja katkonaista. Olin kirjoittanut huoleni niin pienellä, että niitä näki tuskin lukea. Että äiti ei selviä sairaudesta. Että minä en selviä siitä, että äiti ei selviä.

Silmiini kihosi kyyneleitä. Olisin antanut paljon päästäkseni takaisin siihen aikaan, kun ajatukset olivat pelkkiä huolia.

– Anteeksi, Matias sanoi.
– Ei sun ole pakko vastata. Mä otan jonkun uuden. 2013, syyskuu.

Huokaisin, pyyhkäisin reippaasti silmäni. Äiti olisi halunnut, että nauttisin tästä illasta.

– Ei saa kysyä niin läheltä, protestoin sitten.

– Miksei? Onko siellä jotain meistä? Lukeeko siellä, että Matias, siviilipalvelusmies, ei ota tehtäviään riittävän vakavasti? Miten ihmeessä saisin hänet palvelemaan akateemista yhteisöä paremmin?

– Lukee. Siellä lukee, että Matias vain vinoilee eikä ota mitään vakavasti.

– Otan mä, Matias väitti.

– Mitä muka?

Matiaksen silmissä oli taas sama katse kuin aina välillä. Se oli yhtä aikaa leikkiä ja totta, se oli uuden siirron haaste.

– Mennään ulos, sanoin.

– Mä tarvitsen vähän raitista ilmaa.

Ulkona oli jo viileää. Matias tarjosi minulle Ritvan pipoa, mutten tahtonut näyttää hänen silmissään mursulta ja väitin, ettei minua palellut.

Vastakkaisella kadulla kulki kitaristimies soitinkoteloineen.

– Mä en voisi kyllä ikinä seurustella muusikon kanssa, sanoin.

Matias hymyili.
– Kuinka niin?

– Mä tiedän, että se on kaikkien naisten perusfantasia, sellainen aistillinen ja rento rytmimies, joka on hyvä improvisoimaan myös sängyssä. Mutta muhun se ei vain ole koskaan vedonnut. Mikään kirja ei riittäisi mun huolille. Jos se ei menestyisi, se alkaisi syyttää mua, kun mä pidän sitä kiinni arjessa eikä se pääse toteuttamaan itseään ja olemaan vapaa.

Matias veti pipoa syvemmälle päähänsä.

– Ehkä sä voisit seurustella menestyvän muusikon kanssa, hän ehdotti.

– No sitten se olisi jatkuvasti jossakin muualla. Ja silloin kun se olisi mun kanssa, mä stressaisin, onko se siinä vain velvollisuudesta vai haluaisiko se mieluummin takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa ja nauttia kaikista niistä irtosuhteista, joita sille tyrkytettäisiin.

Matiaksen hymyili, vaipui sitten ajatuksiinsa. Jalka potki olematonta roskaa katukiveyksellä.

– Millainen se sun eksä sitten on? hän kysyi.

– Se on yrittäjä.

– Mitä se yrittää?

– Sillä on firma, joka myy seikkailukasvatuspaketteja. Oppimateriaaleja ja välineitä luontoliikuntaan kouluille ja yhdistyksille ja kaikille. Se on tosi hyvä siinä. Mutta se tekee hirveän paljon töitä.

– Aha.

Se oli melkein neutraali ”aha”, ja silti tiesin, että tulisin erittelemään sitä yksin ollessani vielä pitkään. Äkkinäisessä rehellisyyden puuskassa tahdoin olla reilu Villeä kohtaan. Tahdoin puhua hänestä totta. En halunnut myydä häntä keskustelussa halvalla vain, koska juuri Matiakselle minun olisi tehnyt mieli väittää, että mennyt oli muinaishistoriaa.

– Ville on mun paras ystävä. Mä en olisi ikinä valmistunut ilman sitä. Se käytännössä ohjasi mun gradun kirjoittamista päivittäin. Se on tosi hyvä tyyppi.

– No mikä sitten meni vikaan?

– En mä oikein tiedä, sanoin.

Muistelin, miten en ollut tuntenut oloani enää hyväksi Villen kanssa, vaikka tilanteet olivat olleet samoja kuin aina. Ville oli toiminut niin kuin hän oli tehnyt suhteemme alusta asti, mutta minä en enää ollut osannut ottaa sitä vastaan niin kuin aiemmin.

Muutos oli alkanut kyteä jo valmistellessani lisensiaatintyötäni. Sen sijaan että olisin rauhoittunut, kun Ville oli jakanut minulle neuvojaan, olin tullut niistä levottomaksi. Olin käyttänyt melkein yhtä paljon aikaa päänsisäiseen väittelyyn Villen neuvoja vastaan kuin lisensiaatintyön varsinaiseen kirjoittamiseen.

Sitten olin alkanut vaivautua, kun Ville ei ollut antanut minun maksaa yhteisiä kaupunkilounaitamme. Villen anteliaisuus ja huolenpito olivat alkaneet tuntua kiusalliselta ja pakolliselta. ”Eikö ole hyvä asia, jos kumppani tahtoo jakaa omastaan?” olin kysynyt huolipäiväkirjassani. ”Eikö parisuhteessa ole lupa taantua toisen hellittäväksi?” Ja samaan aikaan minua oli silti raivostuttanut koko ajan.

Minusta oli tuntunut, että Ville pakotti minut ottamaan lainaa, jota en pystyisi koskaan maksamaan takaisin.

Ville oli tehnyt pitkiä päiviä yrityksessään, enkä minä ollut osannut estää itseäni muuttumasta niiden aikana. Vaikka olin sanonut kaipaavani Villeä hänen työrupeamiensa aikana, vaikka olin lähettänyt hänelle rakastavia viestejä, olin huomannut liikkuvani välillä kaupungilla kuin olisin harjoitellut yksin olemista. Olin kuvitellut, millainen olisin, jos en olisi hänen kanssaan, ja sitten olin alkanut olla sellainen.

Ennen kuin ehdin muodostaa ajatuksen loppuun ja jakaa sen Matiaksen kanssa, puhelimeni soi. Se oli Sarianna.

– Haittaako, jos mä vastaan? kysyin.

– Ei tietenkään, Matias sanoi.

– Mä odotan sisällä. Täällä on pirun kylmää.

Matias laittoi minulle pipon päähän ja meni. Annoin pipon nyt olla ja vastasin puheluun.

– Ajattelin vain ilmoittaa, että hääjuhliin tarvitaan yksi pöytä vähemmän, Sarianna sanoi.
– Äidillä ja sen siskolla on mennyt välit. Äiti suuttui, kun mun täti ei osallistunut Pimun syntymäpäivien kustannuksiin, ja se meni sitten lankoja pitkin Naantaliin, kertasi kokemansa vääryydet viisikymmentäluvulta asti. Kuka oli kulkenut kenen vanhoissa vaatteissa, kenelle oli annettu riisipuuroa päältä ja kenelle kaavittu palaneet pohjat. Joka tapauksessa mun täti ja sen perhe eivät nyt aio tulla häihin, sanoivat ettei tarvitse tuhlata rahaa niiden kestitsemiseen. Vanhasta kokemuksesta mä arvioin, että tilanne pysyy tällaisena noin kolme vuotta. Missään tapauksessa ne ei lopeta mykkäkoulua ennen meidän häitä. Niin että sen yhden pöydän voi ruksia kartasta pois.

Selostuksen jälkeen Sarianna pysähtyi vetämään henkeä.
– Soitinko mä huonoon aikaan? hän kysyi.

– Et. Mä olen vain baarissa. Tai oikeastaan kadulla sen ulkopuolella.

– Ethän sä käy koskaan baarissa, Sarianna ihmetteli.
– Ai niin, mutta sä olet sinkku nyt. Oletko sä treffeillä?

Kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.
– En mä ole treffeillä, sanoin.
– Ihan vain työkavereiden kanssa istumassa iltaa.

– Huh, mä jo säikähdin. Sun pitää antaa mulle sitten varoitus­aikaa, ennen kuin sä alat seurustella jonkun kanssa. Mä en ole vieläkään oikein kunnolla rekisteröinyt, ettette te ole Villen kanssa enää yhdessä.

Pääni alkoi selvitä nousuhumalasta ja kääntyä vastaavaan laskuun. Todellisuus, jota olin koko illan yrittänyt torjua, löysi puolustuksestani Sariannan kokoisen raon. En ollut mikään vapaa, huoleton hauskanpitäjä. Olin vastikään eronnut nainen, ja kestäisi vähintään vuoden ennen kuin minulla olisi lupa uuteen suhteeseen.

– Mä teen parhaani, sanoin ja juttelin Sariannan kanssa vähän aikaa niitä näitä.  Sitten hyvästelin hänet ja katkaisin puhelun.

Palasin sisälle ja menin Matiaksen pöytään. Hän luki lehteä, taittoi sen pois kun tulin.

– Villen sisko soitti, selitin, jälleen tarpeettoman tunnollisena kuin olisin suorittanut minulle annettua tehtävää.
– Mä olen sen kaaso. Se menee naimisiin tässä lähiaikoina.

Matiaksen kasvoilla oli tuttu ilme, tai sitten vain kuvittelin sen.

– Sulla on erikoinen tapa olla eronnut.

– En mä voinut jättää sitä pulaan, puolustauduin.

– Sanoinko mä mitään? Matias kysyi.
– En kai mä nyt sua kyttää.

– Kyllä mä tiedän, että tämä voi vaikuttaa vähän…

– Vähän miltä?

– Erikoiselta. Mutta mä elin Villen kanssa käytännössä kymmenen vuotta. Elämät kietoutuu sellaisessa ajassa aika tiiviisti yhteen. Ei niitä voi ihan täysin enää erottaa.

– Eipä kai, Matias myönsi.

Hän näytti silti pettyneeltä. Minäkin olin pettynyt. Minua vaivasi tunne siitä, että kaikki oli liikkumassa väärään suuntaan.

– Anteeksi, voitko sä odottaa hetken? sanoin ja nousin pöydästä.

Etsin naistenvessan ja istuuduin hetkeksi sinne rauhoittumaan. Päivä oli ollut pitkä. Olin väsynyt, ja minun oli vaikea erottaa, mitkä huolistani olivat todellisia ja mitkä pelkkiä haamuja. Olinko vaarassa hypätä liian pian uuteen suhteeseen, jonka aika ei ollut vielä koittanut? Vai jarruttelinko turhaan vain, koska minua pelotti, mitä hyppäyksestä voisi seurata?

Otin taskusta kännykän ja avasin netin. Menin YouTubeen ja etsin sieltä meditaatio-Toddin. Hän rauhoittaisi hermojani. Hän veisi sydämeni paikkaan, jossa olin vapaa antamaan oikeiden asioiden tapahtua.

Yhteys oli huono, ja video katkeili aluksi, alkoi sitten kuitenkin soida.  Kännykän vaatimaton kaiutin teki Toddin äänestä tavallista metallisemman ja ohuemman.

Kelasin kohtaan, jossa hän oli parhaimmillaan, ja nojasin pääni vessan seinän puhtaimmalta vaikuttavaan kohtaan.

I accept myself. I accept the universe.

Suljin hetkeksi silmäni.

I embrace life.

Havahduin siihen, että vessan ovea jyskytettiin.

– Karoliina! Onko kaikki kunnossa?

Ääni kuului Matiakselle. Hieroin silmiäni. Minun oli täytynyt torkahtaa.

Pesin käteni ja astuin ulos, tajusin vallanneeni baarin ainoan naistenvessan. Vaikka viereinen miestenvessa oli vapaa, olin nähtävästi suututtanut jonon sukupuolierottelua kannattavia naisia.

– Anteeksi, sanoin ja päästin jonon ensimmäisen naisen kulkemaan ohitseni.
– Anteeksi, se on nyt vapaa.

En kyennyt pidättelemään haukotusta.

– Sähän nukahdat seisaallesi, Matias sanoi.
– Noinko tylsää
sulla on tänään ollut?

– Ei tietenkään, mulla on ollut kivaa, vastasin, mutta haukotus karkasi suustani taas.
– Jos vaikka vähän kahvia?   

– Mä luulen että sulla on nukkumaanmenoaika, Matias sanoi.

Jokin seinä oli siinä, missä sitä ei ollut äsken ollut, ja minusta tuntui kuin olisin itse vahingossa rakentanut sen. Olin ollut liian kummallinen, ajattelin. Olin ylittänyt illan outouskiintiöni. Miehen oli ehkä mahdollista kiinnostua epänormaalista, stressiherkästä naisesta, mutta vain jos eksentrisyyttä ripoteltiin vähitellen tietoon. Täytyi syntyä vaikutelma siitä, että kaikki ihmiset olivat pohjimmiltaan vähän kummallisia, kun heidät oppi tuntemaan paremmin.

Myönnyin silti Matiaksen ehdotukseen. En enää tiennyt itse, mitä siirtoja minun olisi pitänyt tehdä, joten oli samantekevää antaa elämän saartaa minut. Sakkimatti.

Matias saattoi minut ja pahvilaatikkoni taksitolpalle. Yritin käyttäytyä vaihteeksi normaalisti, puhua normaalisti, olla normaali. Tapaisimme seuraavana aamuna laitoksella ja halusin tasoittaa tunnelmaa, tuoda tätä iltaa lähemmäksi huomisaamua.

– Kiitos kaikesta, sanoin.
– Nähdään huomenna töissä?

– Pääsetkö sä varmasti kotiin? Matias kysyi.
– Ettet nukahda taksiin? Tai tähän tolpalle? Pitäisikö mun tulla sun mukaan?

– Ei tietenkään, sanoin ja suoristin ryhtini, olin niin normaali ihminen kuin ihminen vain saattoi olla, työkaveri, ihminen, joka kykeni pysymään valveilla vaikka vuoteen 2017, jos siihen oli tarvetta.

Matias nyökkäsi. Taksi kaartoi tolpalle, ja menin sen sisään. Matias nosti pahvilaatikkoni peräkonttiin. Kerroin kuljettajalle osoitteen, ja Matias jäi tolpalle seisomaan.

Vasta sitten lause upposi todella tajuntaani. Pitäisikö mun tulla sun mukaan? Matias oli tarjoutunut tulemaan mukaani. Ja mitä minä olin vastannut: Ei tietenkään.

Olisin voinut potkaista itseäni. Nyt en ainakaan saisi kotona unta.

Jatkuu ensi viikolla.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.