Karoliinan koti on myllerretty läpikotaisin ja filosofian laitoksen uudistaminen osoittautuu vähintään yhtä sotkuiseksi tehtäväksi. Onneksi Karoliina löytää liittolaisen odottamattomalta taholta. Siviilipalvelusmies Matiaksen tukea tarvitaankin esimerkiksi silloin, kun laitokselle ilmestyy yllätysvieras.

Keltaisen post-it-lapun sijaan filosofian laitoksen sijainnista ilmoitti nyt messinkinen nimilaatta. Piristyin vähän, kun näin, että olin saanut sentään jotakin aikaan.

Viikonlopun jälkeen oli ylipäätään mukava keskittyä taas työhön ja karistaa hetkeksi kannoilta yksityiselämäni sotkut.

Sotkut olivat tällä kertaa täysin konkreettista laatua. Niistä vastasi entinen anoppini Ritva, joka oli lauantai-iltana myllännyt kaappini ja laatikostoni niin perusteellisesti, että olin epäillyt varkaita ja soittanut poliisille.

Kun olin luetellut kännykkään tavaroita, jotka olivat kadonneet asunnostani, olin pian tajunnut niiden yhteisen nimittäjän. Kaikki esineet olivat alun perin Villen äidin lahjoittamia. Ville oli ilmeisesti vihdoin saanut kerrottua äidilleen, että olimme eronneet puoli vuotta sitten. Ritvan mielestä sukulaisrakkauden mukana oli kai lupa takavarikoida vuosien aikana lahjoitetut tuliaiset sekä syntymäpäivä- ja joululahjat.

Varhain aamulla lukkoseppä oli saapunut ja vaihtanut kotini lukot, minkä vuoksi olin myöhästynyt töistä. Pidemmällä aikavälillä lasku tarkoitti myös, että kuluvan kuukauden lattekahvit saisivat jäädä väliin. Minulla oli opintovelkaa, ja Villen ja minun eron jälkeen olin halunnut edelleen asua vuokralla vanhassa asunnossamme. Olin toivonut, että edes jokin voisi olla
pysyvää tässä pätkistä muodostuvassa elämässäni. Olin ajatellut, että säästäisin sitten muissa kuluissa niin paljon kuin mahdollista. Uudet lukot katsoin kuitenkin välttämättömäksi menoeräksi. Mitäpä ei nainen tekisi torjuakseen loukkaantuneen ex-anopin myöhemmät invaasiot.

Kävelin käytävää peremmälle aamun kantamuksiani raahaten. Messinkinen nimilaatta jäi valitettavasti ainoaksi merkiksi siitä, että olin työskennellyt laitoksella jo viikon. Kaikki sujui tässä homeisessa, akateemisessa umpiossa entiseen malliin. Täydellisesti, jos kysyttiin laitoksen henkilökunnalta, hälyttävän huonosti, mikäli tiedusteltiin yliopiston johdolta tai keneltäkään muulta.

Harmaaparran huoneesta kantautui kuorsaus. Mikäli mies huhki sumean logiikan tuoreimpien kysymysten parissa, Nukkumatti toimi hänen vastaväittäjänään.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvinen luikahti vessaan minut nähdessään. Oli varmaan turvallista päätellä, ettei Järvisen tieteellinen tyhjänpaperinkammo ollut korjautunut sitten viime tapaamisemme.

Siviilipalvelusmies Matias lojui nojatuolissa käytävän perällä, palveli maataan pitämällä hyvin pehmustetut laiskanlinnat vallattuina. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan luovuttaa. Akateemisesta maailmasta ei löytyisi sellaista muutosvastarintaa, jota tämä pätkätöiden nöyryyttämä, ylistressaantunut nainen ei saisi nujerrettua, kun porkkanana oli pysyvä
vakituinen virka, turvattu talous, rauhallisesti nukutut yöt ja tietoisuus kunnollisesta eläkekertymästä.

– Sä olet myöhässä, Matias sanoi ja piti silmiään edelleen kiinni, tunnisti minut kai kenkieni kapseesta.

– Etköhän sä ole nukkunut täällä minunkin puolestani, vastasin kevyesti. Matiaksen ei tarvinnut tietää myöhästymisneuroosistani mitään.

– Mä teen parhaani, Matias sanoi ja avasi silmänsä.
– Mikä tuo on?

”Tuo” viittasi huonekasviin, jota kannoin mukanani. Aamulla, kun olin myöhästynyt tavoittelemastani bussista, olin pistäytynyt odotellessani puutarhaliikkeeseen ja saanut idean. En ehkä ollut ajoissa paikalla, mutta minulla oli suunnitelma.

– Kasvi, sanoin.

– Mikä kasvi?

Sivuutin kysymyksen, paljolti koska aivoni eivät kerta kaikkiaan suostuneet tavoittamaan kukkani nimeä. Olin muistanut sen täydellisesti vielä liikkeessä ja bussimatkalla yliopistolle, mutta nyt päässäni löi tyhjää.

– Ajattelin pyytää Kultalan apua, kerroin.
– Tämä ei viihdy mulla kotona. Mä olen yrittänyt vaikka mitä, mutta se ei vain ala kukkia. Mä olen kastellut sitä välillä vähemmän ja välillä joka päivä, siirrellyt sitä valoon ja varjoon, mutta se ei vain viihdy mun hoidossa.

En oikeastaan olisi halunnut valehdella Matiakselle. Tarvitsin kuitenkin harjoitusta ennen kuin syöttäisin tarinan Kultalalle itselleen.

– Oletko sä varma, että se ylipäätään kukkii? Matias kysyi.
– Musta tuo ei näytä sellaiselta kasvilta, joka tekee kukkia.

– Mä en ole varma, myönsin.
– Mervi varmaan tietää.

Matias otti, jos mahdollista, vielä mukavamman asennon tuolissaan. Hän sulki silmänsä taas.

– Mä luulen, että sun kannattaa ihan uskottavuuden nimissä opetella, mikä sen nimi on, hän väitti.
– Se lukee varmaan kauppakuitissa.

Kiersin kulman taakse ennen kuin otin Matiaksen vinkistä vaarin. Kuitissa luki nukkatyräkki.

Lisäsin tarinaani uskottavuutta ja sotkin kasvin pintaan hiukan pölyä käytävän kaapin päältä. Anteeksipyyntöjä supattaen revin varresta lehden irti, ja kasvi pirskotti käsilleni välittömästi kirveltävää, polttelevaa nestettä. Miksei liikkeessä ollut varoitettu minua tästä?

Kasvi saisi joka tapauksessa luvan kelvata. Nukkatyräkki, nukkatyräkki, nukkatyräkki, hoin mielessäni ja astuin Mervi Kultalan huoneeseen. Oli aika ryhtyä tositoimiin, ottaa hanskat kädestä – tai paremminkin pukea puutarhahanskat käteen.

Ongelma oli, että Kultala näki minut liian erilaisena kuin hän itse oli. Olin eri sukupolvea, edustin asioita, joita hän piti vieraina. Nukkatyräkistä rakentaisin välillemme sillan. Sitä pitkin kulkisi sitten muutakin kuin jaettua puutarharakkautta, kuten esimerkiksi julkaistuja tieteellisiä artikkeleita, riittävää opinto-ohjausta laitoksen opiskelijoille tai toisen maailmansodan aikaista Saksa–Suomi-ase­varustelua.

– Huomenta, Karoliina. Miten voin auttaa? Mervi Kultala kysyi.

Kokemuksesta tiesin, että Kultalan kysymys oli täysin teoreettinen. Ohjasin siis Kultalan huomion kasviini ja jaoin Matiaksen kanssa harjoittelemani tarinan. Pelkäsin, että tyräkkini vaikutti edelleen liian
hyvinvoivalta satuuni nähden, mutta huoleni osoittautui turhaksi. Kultala mutristi suutaan.

– Koska sä olet vaihtanut tähän mullat? hän kysyi.

– Olisiko mun pitänyt?

Kultala katsoi minua moittivasti. Yhtä hyvin olisin voinut olla tuore äiti, joka oli kysynyt, tarvitsiko lapsi tosiaan rintamaitoa.

– Mulla on varmaan tuolla vähän ylimääräistä, Kultala sanoi ja kumartui arkistokaappiinsa. Kansioiden sijaan siellä oli kasviravinteita ja kukkamultaa.

– Oikeastihan tämä olisi pitänyt tehdä kesällä, mutta sun multasi on ala-arvoista. Meidän pieni paha poika ei saa yhtään ravinteita.

Taisin näyttää lievästi järkyttyneeltä Kultalan hellästä luonnehdinnasta, koska hän paikkasi sitä selityksillä.

– Mä en muista tämän virallista nimeä, hän sanoi samalla, kun avasi multasäkin.

– Nukkatyräkki, kerroin väliin vähän liiankin innostuneena.

– Me kutsutaan näitä vain pahoiksi pojiksi, Kultala jatkoi.

– Seksipalmuiksi. Tuhmiksi pojiksi. Katsohan, kun niiden hedelmät aukeavat, ne lennättävät siemenensä parinkin metrin päähän. Ja sitten sitä saattaa löytää uuden pikkuruisen pahan pojan huoneen toisesta nurkasta, viattoman kiinanruusun mullasta.

Kymmenen minuutin kuluttua paha poika seisoi suorana tuoreessa mullassaan, ja Kultala silmäili tyytyväisenä kättensä jälkeä.

– Näin, hän sanoi.
–Eiköhän se ala piristyä. Se tarvitsi vain vähän elintilaa.

Kiitin Kultalaa avusta ja tartuin hänen puolustuskyvyttömään, hellään hetkeensä.

–  Niin kuin tuossa aiemmin jo puhuin, minusta meidän pitäisi kutsua koolle opiskelijat, jotka ovat hyvin lähellä valmistumista. Kun he saisivat tutkintonsa kasaan, laitoksen tilanne näyttäisi ainakin hetkellisesti paljon paremmalta. Eihän se pidemmän aikavälin ratkaisu olisi, mutta ehkä heiltä saisi myös osviittaa siitä, miksi laitoksen opiskelijat eivät saa tutkintoja
aikaiseksi.

– Mmm, Kultala äännähti, mutten voinut olla varma, oliko hän rekisteröinyt ajatukseni.

– Se olisi eräänlainen akateeminen mullanvaihto, yritin.

– Niin, Kultala huokasi lopulta, meni pesemään käsiään mullasta.
– Ideana se on tietysti valtavan hieno.

”Ideana”-sanalla oli pahaenteinen korostus. Olin sitä paitsi kertonut Kultalalle saman suunnitelman jo edellisellä viikolla, ja se oli silloinkin ollut hänen mielestään erinomainen ajatus.

– Mitä luulet, olisiko sulla tänään aikaa laittaa sitä käyntiin? kysyin.

Kultala piiloutui taas pahan pojan hoivaamiseen ja käänteli kasvia pöydällä, katseli sitä eri kulmista.

– Tänään on kyllä kiirettä, hän väitti.
– Kaikenlaista meneillään. Mitä luulet, onko nämä alimmat lehdet jo alkaneet irrota? Niitä ei kannata kyllä omin päin mennä
nykimään, siitä tulee ihan hirveä ihottuma siitä nesteestä.

Kiskoin vaivihkaa hihojani alas. Ranteitani poltti niin kuin ne olisivat olleet tulessa.

– Huomenna sitten? kysyin, vaikka tunsin jo hävinneeni.

Kultala rypisti otsaansa.

– Vaikea sanoa, hän levitteli käsiään.
– Mistä minä saisin esimerkiksi tietää, kenestä opiskelijoista siinä olisi kyse?

– Kai teillä on joku rekisteri olemassa?

– On varmaan. Kyllä meillä varmaan täytyy olla?

Sanoissa oli jälleen tuttu kysyvä sävy, niin kuin minä osaisin vastata Kultalan laitosta koskeviin kysymyksiin häntä itseään paremmin. Hieroin otsaani. Ahdisti.

Kultala heltyi myötätuntoiseksi, ja katseli minua hetken kuin olisin ollut yksi hänen kasveistaan.

–  Näytät väsyneeltä, hän sanoi. – Oletko varma, ettet nyt haali itsellesi liian suurta urakkaa? Muista levätä ja nauttia elämästä. Ei näitä työasioita nyt niin vakavasti kannata ottaa.

Nyökkäsin mutta salaa kannoin Kultalaa kohtaan hentoa kaunaa. Helppohan hänen oli neuvoa minua rentoutumaan, kun hänellä itsellään oli virka. Häntä ei käytännössä potkittaisi yliopistolta koskaan pois, ellei hän syyllistyisi opiskelijoiden ahdistelemiseen, ylettömään juopotteluun tai rehtorin julkiseen haukkumiseen.

Otin pahan poikani, en enää muistanut sen oikeaa nimeä. Kultala epäröi.

– Mä voin kyllä ottaa sen tännekin joksikin aikaa, hän sanoi.
– Huolehdin sen parempaan kuntoon, niin sitten se kestää vähän tottumattomankin emännän hoidossa.

Kaikesta aamun vaivannäöstä palkakseni jäi siis vain kirvelevä ihottuma ja lisäkasvi Kultalan kokoelmaan. Rojahdin nojatuolille Matiaksen viereen. Matias nosti toista kuuloketta irti korvastaan.

– Kaikki ok? hän kysyi.

– Joo. Mä hengähdän vain hetken.

Matias nyökkäsi ja palasi musiikkiinsa. Hänen kasvonsa elivät musiikin mukana kuin hän olisi lukenut kirjaa, ajatukset vaihtuivat toisiin musiikin rytmissä. Aina välillä katseemme kohtasivat, ja tunsin kuinka hänen flow’nsa katkesi. Olin ehkä hänen tiellään mutta olin myös liian lannistunut lähteäkseni mihinkään.

– Mitä sä kuuntelet? kysyin hetken kuluttua.

Matias ojensi minulle kuulokkeet. Musiikki kuulosti minusta enemmän maisemalta kuin kappaleelta. Sillä ei ollut selvää suuntaa.

– Ihan ok, sanoin ja palautin kuulokkeet.

– Auts, Matias irvisti.

– Ei kun ihan ok on ihan ok.

– Sä kaivat vain syvempää kuoppaa.

Yritettyään turhaan saada musiikista jälleen kiinni Matias sammutti laitteen ja luopui kuulokkeista kokonaan. 

– Sun stressaaminen kuuluu tänne asti, hän sanoi.

Taistelin avointa itsesääliä vastaan mutta hävisin surkeasti.

– Ketään ei kiinnosta, mitä mä yritän tehdä täällä, sanoin.

– Kyllä mua kiinnostaa, Matias vastasi.

Toruin häntä katseellani. Matias hymyili.

– Tai jos ei niin älyttömästi kiinnostakaan, niin voin mä kuitenkin auttaa, hän sanoi.
– Mitä sä tarvitset?

Rakkautta ja huolenpitoa, taloudellista turvaa, mielenterveyttä entiselle anopille, seksiä, jota ei tarvitse katua, tunteen siitä että kaikki järjestyy.

– No esimerkiksi listan vuoden n opiskelijoista, joilla on vain muutama opintojakso jäljellä, sanoin ääneen.

– Mikset sä heti kertonut? Onko sulla kynä ja paperia?

Tein Matiakselle mieliksi ja kaivoin taskustani lyijykynän ja ruutulehtiön.

– Matias Nummi, Matias sanoi.
– Siinä sulla on ensimmäinen. Onhan se alku sekin?

Hetkeä myöhemmin Matias oli loihtinut tietokoneen näytölle filosofian laitoksen opiskelijarekisterit. Selasimme niitä, ja Matias antoi minulle tarvitsemiani lisätietoja. Hän kertoi opiskelijoista, jotka kannattaisi kutsua mukaan ja niistä toisista, jotka tuskin olisivat kykeneviä tai halukkaita valmistumaan, vaikka heille olisi maksettu siitä suoraan yliopiston pahojen päivien rahastosta.

Matias osoitti sormellaan erästä K-kirjaimen opiskelijaa.

–  Tällä on oma pelifirma. Se teki ensimmäisen miljoonansa viime vuonna. Mä en oikein usko, että sitä kiinnostaa käydä täällä kääntymässä, vaikka siltä puuttuu vain kolme opintopistettä.

– Ehkä sen itsetunto kärsii, kun se ei ole maisterimiljonääri? ehdotin toiveikkaasti.

– Voihan sitä tietysti kokeilla. Mun muistaakseni se tosin asuu Ranskassa.
Puhelimeni soi, ja kaivoin sen laukustani. Ruudussa välkkyi Ritvan nimi. Harkitsin hetken, että jättäisin vastaamatta, mutta luovuin ajatuksesta, koska muutoin vain stressaisin siitä, mitä hänellä oli ollut sanottavaa. Tuskin Ritva voisi puhelimen kautta tehdä suurta vahinkoa?

– Karoliina, vastasin.

– Ville käski minun soittaa ja pyytää anteeksi, Ritva sanoi.

Jäin odottamaan varsinaista anteeksipyyntöä, mutta sitä ei selvästikään ollut luvassa.

– Mä olen vain niin pettynyt, Ritva sanoi sen sijaan.
– Te olitte niin hyvä pari. Ja sinä olit minulle kuin oma tytär, etkö ollutkin?

Päivä näytti olevan omistettu holhoaville keinoäideille, vaikka sen paremmin Mervi Kultala kuin Ritvakaan eivät koskaan voisi täyttää äitini paikkaa. Äiti oli ollut täyspäinen ja tasapainoinen, kohtuullinen kaikissa odotuksissaan. Ritva ei olisi ikinä voinut korvata häntä, niin työteliäs ja itseään säästämätön anoppi kun hän oli aina ollutkin. Mielessäni häilähti äidin ikävä. Olisinpa saanut edes minuutin hänen kanssaan, ja murheideni äksyt rakit olisivat asettuneet jalkoihini kuin rapsutusta kerjäävät hauvat.

– Enkä mä ole ainoa, joka tekee täällä virheitä, Ritva sanoi.
– Harkitsisit vielä. Mikä siinä Villessä muka on vikana?

– Ei Villessä ole mitään vikaa, sanoin ja vaimensin ääntäni niin, ettei koko keskustelu kantautuisi Matiaksen korviin.

Ritva kuulosti kärsimättömältä.

– Anteeksi, nyt mä en kyllä saa selvää, mitä sä sanoit.

– Ei Villessä ole mitään vikaa, toistin kovempaan ääneen. 

– Tällaista vain tapahtuu. Ihmiset ajautuvat erilleen.

Ritvan tuhahduksen kuuli kännykänkin välityksellä.

– Höpsis, hän sanoi.
– Valintahan se on. Ja se mitä mä olen Villen puheista ymmärtänyt, se on ollut sun valintasi.  

Pälyilin kattoon. Ritva oli syyllistämisen mestari, ja tällä kertaa olin hänelle helppo kohde. Oli totta, että ellen itse olisi päättänyt lähteä Villen ja minun suhteesta, Ville itse olisi tuskin löytänyt työkiireiltään aikaa miettiä suhteemme tulevaisuutta tai tehdä sitä koskevia päätöksiä. Mutta ei se varsinaisesti tarkoittanut, että olin ollut arviossani väärässä. 

– Mun täytyy nyt mennä, sanoin ja luovuin sitten kokonaan rehellisyyden ihanteesta. Olin aloittanut päiväni petoksella niin, että samoihin syyllisyyksiin saisi mennä tämäkin.
– Mulla on täällä kiireellisiä työasioita meneillään.

Matiaksen ja minun katseet kohtasivat. Matias hymyili, silmäili ympärilleen kuin olisi etsinyt huoneesta sitä kiireellistä hoidettavaa, josta Ritvalle puhuin. Katkaisin puhelun. 

– Tuore ero? Matias kysyi.
– Sori, mä en voinut olla kuulematta.

– On siitä jo puoli vuotta, sanoin.
– Tässä nyt on vielä vähän tällaista jälkihoitoa.

– Tuosta mä tiedän, että se on tällä hetkellä luostarissa, Matias sanoi varttituntia myöhemmin ja osoitti nimeä listan loppupuolella.
– Voihan sille meilata, muttei se kuitenkaan tule.

– Annetaan olla, vastasin.

–  Sitten tämä Wihuri. Se oli masentunut tässä pari vuotta sitten, mutta mä luulen, että nyt se voisi olla jo ihan opiskelukunnossa. Otetaanko me sekin mukaan?

Nyökkäsin. Pois se minusta, että diskriminoisin mielenterveys­ongelmien perusteella. Masentunut tai onnellinen maisteri, se oli minulle samantekevää, kunhan tutkintoja alkaisi sadella. 

– Otetaan vain.

– Näitä on nyt… Matias sanoi ja laski listalta poimimamme nimet.
– Kaksitoista. Vieläkö me etsitään?

Pudistin päätäni.

– Aloitetaan näillä, sanoin. 
– Voisitko sä kutsua ne tänne käymään mahdollisimman pian?

– Onnistuu, Matias sanoi ja nousi seisomaan, venytteli.
– Lähdetkö lounaalle?

Olin jo suostua mutta muistin sitten tehneeni muita sitoumuksia.

– Mä en voi, sanoin.
– Mä tapaan Villen.

Matias näytti vähän pettyneeltä mutta toipui nopeasti, palasi normaaliin kevyeen kuittailuunsa.

– Sulla on jännä tapa olla eronnut, hän sanoi.

– Miten niin?

Kysymys jäi ilmaan, Matias teeskenteli, ettei kuullut. Kävelimme rinnakkain laitokselta ulos. Matias vihelteli. Minun ajatukseni olivat vähän harmaammat.  

– Eikö susta sitten ole hyvä olla väleissä eksien kanssa? kysyin.

Matias kohautti olkiaan.

– Parempi kai se on kuin murhanhimo, hän sanoi.
– Kyllä mä niitä moikkaan.

Kun saavuin yliopistoruokalaan ja näin Villen, huomasin, ettei minua täyttänytkään sama lämmin tunne kuin tähän asti. Enemmänkin minua ärsytti.

Kaikki tuntui menevän niin kuin aina, tein sitten mitä tahansa. Tulin aamulla töihin ja säädin jotakin toivotonta urakkaa. Kävin Villen kanssa lounaalla, ja hän jutteli minulle mukavia. Jatkoin töitä, palasin kotiin, stressasin ja yritin turhaan viedä ajatuksiani mukavampiin asioihin. En saanut kunnolla unta, ja seuraavana aamuna kaikki alkoi alusta uudelleen.

”Sulla on jännä tapa olla eronnut”, kaikui korvissani, vaikka tein parhaani hätistääkseni Matiaksen kommentin. Mitä Matias tiesi mistään? Mitä hän tiesi siitä, miten ihmiset tottuivat toisiinsa, kun he elivät vuosikausia yhdessä? Eikö kaikkien naistenlehtien ihanne ollut ero, jonka jälkeen säilyttiin ystävinä? 

Niillä kriteereillä minun ja Villen ero oli ollut pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta lähes täydellinen. Olin auttanut Villeä muuttamaan. Olimme pysyneet puhe­väleissä. Ville tuki minua kaikessa niin kuin ennenkin, ja minä olin täysin valmis tutustumaan hänen uuteen naisystäväänsä, kun sen aika joskus koittaisi. 

Ville halasi minua ja avasi suunsa sanoakseen jotakin. Jokin Villen ilmeessä kavalsi, mitä hän oli sanomassa, ja keskeytin hänet ennen kuin hän ehti puhua.

– Mä tiedän, että mä näytän väsyneeltä, sanoin.
– Mua ei tarvitse muistuttaa siitä.

Villen kasvoilla kävi kummastunut ilme. Hän jätti halauksen lyhyeksi. Olin ehkä ennakoinut keskustelun kulkua liikaa. Ehkä hän oli aikonut sanoa jotakin ihan muuta? 

– Anteeksi, sanoin ja hipaisin Villen kättä.
– On ollut vähän turhauttavaa töissä. Ja mulla on varmaan hermot muutenkin kireänä Ritvan ryöstöretken jäljiltä.

– Mä olen pahoillani siitä. Siitäkin.

– Eihän se sun syytä ole.

– Geneettisesti mussa ja äidissä on puolet samaa. Mä pyydän puoliksi anteeksi.

Hymyilin vähän.

– Kiva kun tulit takaisin, Ville sanoi.
– Mä ehdin jo kaivata mun tavallista Karoliinaa.

Haimme linjastolta ateriat ja puhelimme jonottaessamme niitä näitä, mutta pöytään päästyämme keskustelu ajautui taas Ritvaan. 

Ennen tätä viikonloppua en ollut koskaan aivan ymmärtänyt Villen ja Sariannan halua salata elämänsä käänteitä äidiltään. He pimittivät Ritvalta tietoa kuin vihamiehiltään. Ritvan viikonloppuinen tempaus auttoi tajuamaan paremmin, miksi se oli saattanut tuntua kätevältä.

– Voisitko sä edes sanoa sille, että se oli yhteinen päätös? kysyin.

Ville kohotti kulmiaan.

– Siis valehdella?

– Sä olet sen mulle velkaa. Sun olisi pitänyt hoitaa tämä asia puoli vuotta sitten. Etkö sä ole valehdellut sille muutenkin jo kuukausia?

Ville luopui puhtoisen sankarin esittämisestä.

– Okei, hän myöntyi. – Mutta mitä mä sanon sille? Miksi mä halusin erota susta?

Viimeistä lausetta saatteli jälleen outo tunteellisuus. Samaan aikaan kun tavallaan nautin Villen ihailusta, minua kiusasi se, että minun oli vaikea uskoa sitä täysin todeksi. Minusta tuntui, että jos hyppäisin takaisin Villen kelkkaan, hän saattaisi yhtä hyvin säikähtää kuin ilahtua.

– Keksit jotain, vastasin ja pidin ääneni kuivana.
– Mä olen varma, että sulle tulee jotakin mieleen. 

Kävellessäni takaisin filosofian laitosta kohti hoidin pari Sariannan häihin liittyvää puhelua, jotka olivat jääneet uuden työn vuoksi viime tippaan. Niiden päätyttyä luettelin mielessäni asioita, jotka olivat nyt kunnossa. Häitä varten oli paikka, pappi, pitopalvelu, hääpuvut, sormukset, morsiuskimppu, valokuvaaja … Mitä vielä tarvittiin? Tuntui kuin olisin unohtanut jotakin tärkeää, mutten saanut otetta siitä, mitä se voisi olla. Lupasin itselleni, että googlaisin jonkin hääsivuston muistilistan heti, kun pääsisin laitokselle.

Laitoksella Matiaksen tavallisesti valtaama nojatuoli oli tyhjä. Uteliaisuuteni heräsi ja palasin taaksepäin, vilkaisin oleskeluaulaan siltä varalta, etten ollut huomannut häntä. Sohva oli sielläkin vapaa. Kurkistin henkilökunnan keittiöön. Matias voiteli siellä leipiä.

– Ne on nyt tuolla kokoushuoneessa, hän sanoi.

– Mitkä? kysyin.

– Ne loppuvaiheen opiskelijat.

Hieroin silmiäni. Kultalan tempoon tottuneena olin ajatellut, että näkisin tapaamisen toteutuvan hyvällä onnella kuukauden kuluttua. 

– Sä sanoit mahdollisimman pian, Matias selitti.
– Mutta voin mä pyytää, että tulevat vaikka ensi viikolla. 

– Ei kun ihan tosi hyvä, sanoin.  

Nyt minulla oli minuutti aikaa keksiä taikasanat, joilla saisin opiskelijat yliopiston liukuhihnalta valmiisiin pakkauksiin. 

Puheensorina ei vaimennut kun astuin sisään. Jos olin odottanut näkeväni nuorisoa, joka ottaisi minut vastaan pelastajanaan, sain huomata odotukseni ylimitoitetuiksi. Opiskelijat juttelivat toistensa kanssa eivätkä antaneet minun häiritä. Joku nukkui huoneen perällä. 

Mutta olivat he sentään täällä, tsemppasin itseäni. Täytyihän sen merkitä jotakin. Eivät he olisi saapuneet tänne, ja vielä näin nopeasti, elleivät he sisimmässään olisi itsekin kokeneet opintojen päättämistä tärkeäksi.

– Tervetuloa, sanoin yleisen keskustelun ylle.
–Mukava, kun pääsitte paikalle näin lyhyellä varoitusajalla. 

– Matias sanoi, että täällä on voileipiä ja kahvia, nurkan nukkuja herkesi puhumaan.
– Se tekee tosi hyviä voileipiä. 

Se siitä opintomotivaatiosta. 

Ennen kuin ehdin vastata, Matias käveli leipätarjottimen kanssa sisään. Opiskelijoiden kädet ojentautuivat leipiä kohti. Minun kävi heitä hetken sääliksi: nälässäkö he olivat olleet ilman tutkintoaan? 

– Te olette kaikki täällä, koska opinnoistanne on vain joitakin opintojaksoja jäljellä, yritin puhua leipäruljanssin lomaan.
– Tyypillisimmin tietysti gradu, mutta joillakin roikkuu vain joku hassu ruotsin kurssi.

Kukaan ei kuunnellut. 

Otin leivän itsekin. Vaikka olin juuri syönyt lounasta, leipä maistui taivaalliselta. Istuuduin pöydän ääreen, ja keskityimme kaikki aterioimaan. Tunnelma oli melkein harras, ja Matias näytti tyytyväiseltä. 

Kun leipiä oli jäljellä enää kaksi ja joku opiskelijanaisista valitti ensimmäistä kertaa homeilman aiheuttamaa päänsärkyä, tartuin itse asiaan, ennen kuin opiskelijoiden syy pysyä paikalla katoaisi kokonaan. Joku haukotteli, toinen katsoi kelloaan, mutta kovetin sydämeni. Jos opiskelijat olivat ottaneet vastaan ilmaisen kylpyläloman, he saisivat luvan kärsiä läpi myös lomaosake-esittelyn. Ilmaisia lounaita ei ollut, ei edes voileipiä. 

– Mä olen täällä sitä varten, että saisimme aikaan konkreettisen ja nopean suunnitelman, jolla tehtäisiin teistä maistereita. Mä tiedän, että teitä on vaivannut tämä asia. Opintojen viivästymiselle on varmasti monta sellaista syytä, joihin me täällä laitoksella pystymme vaikuttamaan. Niin että eiköhän laiteta asiat rullaamaan? 

Jätin pienen tauon mahdollisille riemunkiljahduksille. 

Huoneessa oli hiljaista.

– Aloitetaan vaikka esittäytymiskierroksella, sanoin.
– Jokainen voisi kertoa nimensä ja vaikka jotain nykyisistä kuulumisistaan.

Osoittautui, että huoneessa oli yksi nykyinen kotiäiti ja kaksi koti-isää, kaupan kassa, toisen aineen jatko-opiskelija, työtön ja sairaus­lomalainen. Remonttimiehiä oli kokonaista kaksi. He olivatkin saapuneet lounaalle haalareissaan. Minua hymyilytti, kun ajattelin, millaisia keskusteluja he voisivat työmaalla käydä. ”Kategorisen imperatiivin mukaan meidänhän kuuluu eristää tämä kylpyhuone niin, että toimistamme voitaisiin tehdä sääntö kaikille maailman rakentajille. Mutta puhtaasti utilitaristisen etiikan mukaan…”

Olin saanut selville myös joitakin konkreettisia asioita, jotka olivat hidastaneet opiskelijoiden valmistumista tai ainakin saaneet heidät näyttämään laitokselle keski­sormea. Sen paremmin Kultala kuin harmaapartakaan eivät olleet vastanneet opiskelijoiden sähköposteihin tai auttaneet heitä selvittämään, mitä jaksoja heidän tutkinnoistaan ylipäätään vielä puuttui. Graduohjausta ei saanut, laitoksella ei tehnyt homeilman vuoksi mieli käydä, tenttipäiviä oli liian harvoin.

Tärkein kysymys jäisi tosin avoimeksi, vaikka onnistuisin korjaamaan kaikki nämä ongelmat ja siirtämään filosofian laitoksen parempaan ilmastoon. Toinen nykyisistä koti-isistä puki tunteen täsmällisimmin sanoiksi:

– Mä en ymmärrä, miksi mun pitäisi vääntää jotain hikistä kielten kurssia, jotta mä voin olla kortistossa yksi työtön yhteiskuntatieteiden maisteri lisää.

Yritin löytää mielestäni vakuuttavan kannustimen. Koska laitos saisi rahaa? Koska minä saisin opintoasiain päällikön paikan ja voisin maksaa opintolainani pois ja saada taas nukutuksi paremmin?

– Ehkä syy voi olla niinkin pieni kuin että keskeneräiset asiat rassaavat, sanoin lopulta.
– On eri asia myöhemmin miettiä, että tuli tehtyä sellainenkin tyhjänpäiväinen tutkinto kuin että tuli jätetyksi sekin tutkinto kesken.

Opiskelijat katsoivat minua vaitonaisina. Sanani eivät ehkä muodostaneet aivan niin vakuuttavaa sisäisen sankaruuden kannustuspuhetta kuin Sarasvuo olisi voinut keksiä. Jari olisi ehkä luvannut, että opiskelijoista tulisi uusia valtakunnanfilosofeja, joiden yritykset saivat laatia miljoonapalkkioilla valtion tulevaisuusselvityksiä. Toisaalta sekään tie ei ollut uutisten perusteella osoittautunut erityisen hohdokkaaksi.

Matias saapui avukseni.

– Musta Karo on ihan oikeassa, hän sanoi.
– Mä jätin lapsena kitaransoiton kesken, kun se mun mielestä oli ajanhukkaa. Mä en ole katunut mitään niin paljon viime vuosina kuin sitä, että mä en osaa soittaa mitään kunnolla.

– Meidän seuraava tapaaminen on siis jo ensi viikolla, sanoin, kun kokoontumisemme alkoi lähestyä elinkaarensa päätepistettä.
– Onko kaikilla nyt selkeä käsitys siitä, mitä teiltä siihen mennessä toivotaan?

– Karo, Matias keskeytti.

– Niin? vastasin ja tunsin hymyileväni vähän liian auliisti. En voinut sille mitään, että minusta oli mukavaa, miten hän sanoi nimeni. Ei Karoliina vaan Karo. Karo oli kokonaan toinen nainen kuin minä. Karo ei huolehtinut mistään, Karo tarttui hetkeen.

Matias nyökkäsi ovea kohti. 

Ritva seisoi kynnyksellä pahvilaatikko käsissään. 

Pyyhin kasvoiltani Matiaksen nostattaman hymyn. Ritva oli närkästyneestä ilmeestä päätellen ehtinyt silti rekisteröidä sen. 

– Yritin viedä näitä sinulle kotiin, hän sanoi.
– Mutta avain ei käynyt enää lukkoon.

– Pieni hetki, sanoin opiskelijoille. Keräsin itseni ja kävelin Ritvan luokse, suljin oven jäljessäni ja johdatin häntä kauemmaksi käytävälle. Ritvan ääni oli kantava, eikä laitoksen äänieristys ollut mainittavan hyvä.

– Tässä nämä nyt ovat, hän sanoi ja työnsi syliini täpötäyden pahvilaatikon. – Anteeksi, että kajosin omaisuuteesi.

Tutkin laatikkoa. Sen sisällä oli Ritvan ja minun yhteinen historia esineiden muodossa. Lukuisilla matkoillaan maailman eri kolkissa Ritva oli pysähtynyt paikallisten kojuihin ja verovapaisiin lentokenttämyymälöihin etsimään tavaroita, joista hän oli arvellut olevan minulle iloa.

Ritva omiin käsitöihin oli vaadittu satojen tuntien työpanos: kudottu kaulaliina, jonka kirjailuun nykysukupolvella ei olisi ollut hermoja, keraaminen maljakko, jonka Ritva oli dreijannut savityökurssillaan ja värjännyt tapetteihini sopivaksi, pellavainen yöpaita, jonka kauluksessa luki nimikirjaimeni. Minun olisi pitänyt olla suuttunut, mutta oli vaikea olla liikuttumatta laatikkoon kerätystä vaivannäöstä. En ollut koskaan nähnyt aivan näin selkeästi, kuinka paljon Ritva oli minuun panostanut.

– Kiitos, sanoin.
– Onko jotakin, mitä sä erityisesti haluaisit itsellesi takaisin?

Ritvan ajatus oli salaman­nopea. Hänen kätensä nappasi helmikaulakorun ja rutisti sen kämmenen sisään.

– Se kuului minun isoäidilleni, hän selitti.
– Sillä ei ole juurikaan rahallista arvoa, mutta haluaisin pitää sen.

Nyökkäsin. Harmitti, etten ollut itse huomannut antaa sitä takaisin.

– Tietysti, sanoin.
– Sen pitää säilyä teidän suvussa.

Myöntyväisyyteni rohkaisemana Ritva tarttui takkiin, jonka hän oli tuonut Italian-matkaltaan.

– Mikä tässä oli vikana? hän sanoi.

Yritin selittää, että takki oli oikein kaunis ja että käytin sitä usein. Lopetin, kun Ritva näytti minulle hintalappua, joka roikkui edelleen hihasta.

– Jotenkin se ei vain ole tuntunut mun tyyliseltä, sanoin.

– Mä pidän sen sitten. Jos sopii.

– Totta kai.

Ritva veti takin ylleen. Hän oli minua pienempi, ja hartiat jäivät vähän suuriksi, mutta Ritva vaikutti silti tyytyväisemmältä kuin tullessaan.

– Ehkä tämän vielä? Ritva kysyi ja näytti keittokirjaa, jonka reseptejä en ollut koskaan kokeillut.

Huomioni kiinnittyi kuitenkin huolipäiväkirjaani, joka pilkotti keittokirjan alta. Olin saanut tyhjän muistikirjan Ritvalta joululahjaksi viisi vuotta aiemmin. Se oli ollut hänen silloisen paperityökurssinsa tuotosta, mutten olisi uskonut, että edes hän menisi niin pitkälle.

– Sä veit mun päiväkirjan?

– En mä sitä lukenut, Ritva väisteli.
– Sen jälkeen kun mä tajusin, mitä sä olit sinne kirjoittanut, mä lakkasin heti lukemasta.

Sydäntäni pusersi. Nyt ei ollut oikea aika saada paniikkikohtaus. Pitelin kättä rinta­kehälläni ja yritin saada happea kulkemaan.

Ritva heltyi, näytti lempeämmältä kuin pitkään aikaan. Hän kosketti otsaani kuin mitatakseen, oliko minulla kuumetta, ja oli hetken taas entinen itsensä, anoppi, joka kantoi minusta huolta.

– Syötkö tarpeeksi? Saatko nukuttua? Näytät väsyneeltä.

Irrottauduin kosketuksesta ja yritin pysytellä rauhallisena, seisoa omilla jaloillani.

– Mä en ole väsynyt! sanoin.
– Voisivatko kaikki lakata kertomasta mulle, että mä olen väsynyt, kun mä en ole väsynyt?

Kun palasin kokoushuoneeseen, vuoden n opiskelijat olivat poistuneet. Vain Matias istui edelleen tuolillaan.

– Mä yritin pidätellä niitä minkä saatoin, mutta…

– Ei se mitään, sanoin.
– Kyllähän tässä jo tärkeimmät tuli. Kiitos kaikesta. 

Keräsin papereitani ja tunsin, miten uupumus otti minua valtaansa. Jos minua olisi pyydetty nostamaan oikea käteni ja ilmoittautumaan opintoasioiden päälliköksi, en ollut varma, että olisin pystynyt suoriutumaan edes siitä tehtävästä.

– Sä näytät… Matias aloitti.

– Anna mä arvaan, keskeytin. – Väsyneeltä?

– Siltä, että lasillinen voisi tehdä hyvää, Matias sanoi. 

Huomasin hymyileväni, eikä se ollut ehkä ihme. Hymyyn vaadittiin vain kaksi lihasta, kaikkiin muihin ilmeisiin moninkertaisesti enemmän. 

– Yksi lasillinen ei riitä, vastasin.

– Vai tapaatko sä sun eksän töiden jälkeen?

Jätin kysymyksen omaan arvoonsa. Matias otti Ritvan lahjalaatikon kantaakseen. Olimme viimeiset laitoksella ja sammutin käytävän päässä valot.

Avasin Matiakselle oven, että hän pääsisi kulkemaan, ja lukitsin oven jälkeemme. 

– Minkä ikäinen sä olet? kysyin Matiakselta hetken mielijohteesta.

– Kaksikymmentäkuusi. 

– Näytät nuoremmalta, totesin.

– Sä näytät vanhemmalta.

Peitin hentoisen loukkaantumisen miten taisin.

– Mistä sä tiedät minkä ikäinen mä olen? kysyin.

– Mä googlasin sut, Matias sanoi ja puolustautui sitten, mielestäni turhaan.
– Ei ollut muutakaan tekemistä. Miten sä kuvittelet, että mä saan täällä päiväni kulumaan?

Ulkona keskittymisestäni taisteli kaksi hölmöä tunnetta: ilo siitä, että Matias oli googlannut minut, ja pettymys siitä, että hänestä näytin vanhalta.

– Mä en tarkoittanut loukata, Matias sanoi.
– Sähän olet vetävä ja kaunis nainen. Sä näytät vain siltä, että koko maailman tulevaisuus on sun harteillasi. 

– En tänään, sanoin ja tunsin riehakkuuden valtaavan sydämestäni alaa.
– Mun puolesta maailma saa tänä iltana vaikka romahtaa. 

Jatkuu ensi viikolla.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.