Karoliinan koti on myllerretty läpikotaisin ja filosofian laitoksen uudistaminen osoittautuu vähintään yhtä sotkuiseksi tehtäväksi. Onneksi Karoliina löytää liittolaisen odottamattomalta taholta. Siviilipalvelusmies Matiaksen tukea tarvitaankin esimerkiksi silloin, kun laitokselle ilmestyy yllätysvieras.

Keltaisen post-it-lapun sijaan filosofian laitoksen sijainnista ilmoitti nyt messinkinen nimilaatta. Piristyin vähän, kun näin, että olin saanut sentään jotakin aikaan.

Viikonlopun jälkeen oli ylipäätään mukava keskittyä taas työhön ja karistaa hetkeksi kannoilta yksityiselämäni sotkut.

Sotkut olivat tällä kertaa täysin konkreettista laatua. Niistä vastasi entinen anoppini Ritva, joka oli lauantai-iltana myllännyt kaappini ja laatikostoni niin perusteellisesti, että olin epäillyt varkaita ja soittanut poliisille.

Kun olin luetellut kännykkään tavaroita, jotka olivat kadonneet asunnostani, olin pian tajunnut niiden yhteisen nimittäjän. Kaikki esineet olivat alun perin Villen äidin lahjoittamia. Ville oli ilmeisesti vihdoin saanut kerrottua äidilleen, että olimme eronneet puoli vuotta sitten. Ritvan mielestä sukulaisrakkauden mukana oli kai lupa takavarikoida vuosien aikana lahjoitetut tuliaiset sekä syntymäpäivä- ja joululahjat.

Varhain aamulla lukkoseppä oli saapunut ja vaihtanut kotini lukot, minkä vuoksi olin myöhästynyt töistä. Pidemmällä aikavälillä lasku tarkoitti myös, että kuluvan kuukauden lattekahvit saisivat jäädä väliin. Minulla oli opintovelkaa, ja Villen ja minun eron jälkeen olin halunnut edelleen asua vuokralla vanhassa asunnossamme. Olin toivonut, että edes jokin voisi olla
pysyvää tässä pätkistä muodostuvassa elämässäni. Olin ajatellut, että säästäisin sitten muissa kuluissa niin paljon kuin mahdollista. Uudet lukot katsoin kuitenkin välttämättömäksi menoeräksi. Mitäpä ei nainen tekisi torjuakseen loukkaantuneen ex-anopin myöhemmät invaasiot.

Kävelin käytävää peremmälle aamun kantamuksiani raahaten. Messinkinen nimilaatta jäi valitettavasti ainoaksi merkiksi siitä, että olin työskennellyt laitoksella jo viikon. Kaikki sujui tässä homeisessa, akateemisessa umpiossa entiseen malliin. Täydellisesti, jos kysyttiin laitoksen henkilökunnalta, hälyttävän huonosti, mikäli tiedusteltiin yliopiston johdolta tai keneltäkään muulta.

Harmaaparran huoneesta kantautui kuorsaus. Mikäli mies huhki sumean logiikan tuoreimpien kysymysten parissa, Nukkumatti toimi hänen vastaväittäjänään.

Itsemurhafilosofi Kosti Järvinen luikahti vessaan minut nähdessään. Oli varmaan turvallista päätellä, ettei Järvisen tieteellinen tyhjänpaperinkammo ollut korjautunut sitten viime tapaamisemme.

Siviilipalvelusmies Matias lojui nojatuolissa käytävän perällä, palveli maataan pitämällä hyvin pehmustetut laiskanlinnat vallattuina. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan luovuttaa. Akateemisesta maailmasta ei löytyisi sellaista muutosvastarintaa, jota tämä pätkätöiden nöyryyttämä, ylistressaantunut nainen ei saisi nujerrettua, kun porkkanana oli pysyvä
vakituinen virka, turvattu talous, rauhallisesti nukutut yöt ja tietoisuus kunnollisesta eläkekertymästä.

– Sä olet myöhässä, Matias sanoi ja piti silmiään edelleen kiinni, tunnisti minut kai kenkieni kapseesta.

– Etköhän sä ole nukkunut täällä minunkin puolestani, vastasin kevyesti. Matiaksen ei tarvinnut tietää myöhästymisneuroosistani mitään.

– Mä teen parhaani, Matias sanoi ja avasi silmänsä.
– Mikä tuo on?

”Tuo” viittasi huonekasviin, jota kannoin mukanani. Aamulla, kun olin myöhästynyt tavoittelemastani bussista, olin pistäytynyt odotellessani puutarhaliikkeeseen ja saanut idean. En ehkä ollut ajoissa paikalla, mutta minulla oli suunnitelma.

– Kasvi, sanoin.

– Mikä kasvi?

Sivuutin kysymyksen, paljolti koska aivoni eivät kerta kaikkiaan suostuneet tavoittamaan kukkani nimeä. Olin muistanut sen täydellisesti vielä liikkeessä ja bussimatkalla yliopistolle, mutta nyt päässäni löi tyhjää.

– Ajattelin pyytää Kultalan apua, kerroin.
– Tämä ei viihdy mulla kotona. Mä olen yrittänyt vaikka mitä, mutta se ei vain ala kukkia. Mä olen kastellut sitä välillä vähemmän ja välillä joka päivä, siirrellyt sitä valoon ja varjoon, mutta se ei vain viihdy mun hoidossa.

En oikeastaan olisi halunnut valehdella Matiakselle. Tarvitsin kuitenkin harjoitusta ennen kuin syöttäisin tarinan Kultalalle itselleen.

– Oletko sä varma, että se ylipäätään kukkii? Matias kysyi.
– Musta tuo ei näytä sellaiselta kasvilta, joka tekee kukkia.

– Mä en ole varma, myönsin.
– Mervi varmaan tietää.

Matias otti, jos mahdollista, vielä mukavamman asennon tuolissaan. Hän sulki silmänsä taas.

– Mä luulen, että sun kannattaa ihan uskottavuuden nimissä opetella, mikä sen nimi on, hän väitti.
– Se lukee varmaan kauppakuitissa.

Kiersin kulman taakse ennen kuin otin Matiaksen vinkistä vaarin. Kuitissa luki nukkatyräkki.

Lisäsin tarinaani uskottavuutta ja sotkin kasvin pintaan hiukan pölyä käytävän kaapin päältä. Anteeksipyyntöjä supattaen revin varresta lehden irti, ja kasvi pirskotti käsilleni välittömästi kirveltävää, polttelevaa nestettä. Miksei liikkeessä ollut varoitettu minua tästä?

Kasvi saisi joka tapauksessa luvan kelvata. Nukkatyräkki, nukkatyräkki, nukkatyräkki, hoin mielessäni ja astuin Mervi Kultalan huoneeseen. Oli aika ryhtyä tositoimiin, ottaa hanskat kädestä – tai paremminkin pukea puutarhahanskat käteen.

Ongelma oli, että Kultala näki minut liian erilaisena kuin hän itse oli. Olin eri sukupolvea, edustin asioita, joita hän piti vieraina. Nukkatyräkistä rakentaisin välillemme sillan. Sitä pitkin kulkisi sitten muutakin kuin jaettua puutarharakkautta, kuten esimerkiksi julkaistuja tieteellisiä artikkeleita, riittävää opinto-ohjausta laitoksen opiskelijoille tai toisen maailmansodan aikaista Saksa–Suomi-ase­varustelua.

– Huomenta, Karoliina. Miten voin auttaa? Mervi Kultala kysyi.

Kokemuksesta tiesin, että Kultalan kysymys oli täysin teoreettinen. Ohjasin siis Kultalan huomion kasviini ja jaoin Matiaksen kanssa harjoittelemani tarinan. Pelkäsin, että tyräkkini vaikutti edelleen liian
hyvinvoivalta satuuni nähden, mutta huoleni osoittautui turhaksi. Kultala mutristi suutaan.

– Koska sä olet vaihtanut tähän mullat? hän kysyi.

– Olisiko mun pitänyt?

Kultala katsoi minua moittivasti. Yhtä hyvin olisin voinut olla tuore äiti, joka oli kysynyt, tarvitsiko lapsi tosiaan rintamaitoa.

– Mulla on varmaan tuolla vähän ylimääräistä, Kultala sanoi ja kumartui arkistokaappiinsa. Kansioiden sijaan siellä oli kasviravinteita ja kukkamultaa.

– Oikeastihan tämä olisi pitänyt tehdä kesällä, mutta sun multasi on ala-arvoista. Meidän pieni paha poika ei saa yhtään ravinteita.

Taisin näyttää lievästi järkyttyneeltä Kultalan hellästä luonnehdinnasta, koska hän paikkasi sitä selityksillä.

– Mä en muista tämän virallista nimeä, hän sanoi samalla, kun avasi multasäkin.

– Nukkatyräkki, kerroin väliin vähän liiankin innostuneena.

– Me kutsutaan näitä vain pahoiksi pojiksi, Kultala jatkoi.

– Seksipalmuiksi. Tuhmiksi pojiksi. Katsohan, kun niiden hedelmät aukeavat, ne lennättävät siemenensä parinkin metrin päähän. Ja sitten sitä saattaa löytää uuden pikkuruisen pahan pojan huoneen toisesta nurkasta, viattoman kiinanruusun mullasta.

Kymmenen minuutin kuluttua paha poika seisoi suorana tuoreessa mullassaan, ja Kultala silmäili tyytyväisenä kättensä jälkeä.

– Näin, hän sanoi.
–Eiköhän se ala piristyä. Se tarvitsi vain vähän elintilaa.

Kiitin Kultalaa avusta ja tartuin hänen puolustuskyvyttömään, hellään hetkeensä.

–  Niin kuin tuossa aiemmin jo puhuin, minusta meidän pitäisi kutsua koolle opiskelijat, jotka ovat hyvin lähellä valmistumista. Kun he saisivat tutkintonsa kasaan, laitoksen tilanne näyttäisi ainakin hetkellisesti paljon paremmalta. Eihän se pidemmän aikavälin ratkaisu olisi, mutta ehkä heiltä saisi myös osviittaa siitä, miksi laitoksen opiskelijat eivät saa tutkintoja
aikaiseksi.

– Mmm, Kultala äännähti, mutten voinut olla varma, oliko hän rekisteröinyt ajatukseni.

– Se olisi eräänlainen akateeminen mullanvaihto, yritin.

– Niin, Kultala huokasi lopulta, meni pesemään käsiään mullasta.
– Ideana se on tietysti valtavan hieno.

”Ideana”-sanalla oli pahaenteinen korostus. Olin sitä paitsi kertonut Kultalalle saman suunnitelman jo edellisellä viikolla, ja se oli silloinkin ollut hänen mielestään erinomainen ajatus.

– Mitä luulet, olisiko sulla tänään aikaa laittaa sitä käyntiin? kysyin.

Kultala piiloutui taas pahan pojan hoivaamiseen ja käänteli kasvia pöydällä, katseli sitä eri kulmista.

– Tänään on kyllä kiirettä, hän väitti.
– Kaikenlaista meneillään. Mitä luulet, onko nämä alimmat lehdet jo alkaneet irrota? Niitä ei kannata kyllä omin päin mennä
nykimään, siitä tulee ihan hirveä ihottuma siitä nesteestä.

Kiskoin vaivihkaa hihojani alas. Ranteitani poltti niin kuin ne olisivat olleet tulessa.

– Huomenna sitten? kysyin, vaikka tunsin jo hävinneeni.

Kultala rypisti otsaansa.

– Vaikea sanoa, hän levitteli käsiään.
– Mistä minä saisin esimerkiksi tietää, kenestä opiskelijoista siinä olisi kyse?

– Kai teillä on joku rekisteri olemassa?

– On varmaan. Kyllä meillä varmaan täytyy olla?

Sanoissa oli jälleen tuttu kysyvä sävy, niin kuin minä osaisin vastata Kultalan laitosta koskeviin kysymyksiin häntä itseään paremmin. Hieroin otsaani. Ahdisti.

Kultala heltyi myötätuntoiseksi, ja katseli minua hetken kuin olisin ollut yksi hänen kasveistaan.

–  Näytät väsyneeltä, hän sanoi. – Oletko varma, ettet nyt haali itsellesi liian suurta urakkaa? Muista levätä ja nauttia elämästä. Ei näitä työasioita nyt niin vakavasti kannata ottaa.

Nyökkäsin mutta salaa kannoin Kultalaa kohtaan hentoa kaunaa. Helppohan hänen oli neuvoa minua rentoutumaan, kun hänellä itsellään oli virka. Häntä ei käytännössä potkittaisi yliopistolta koskaan pois, ellei hän syyllistyisi opiskelijoiden ahdistelemiseen, ylettömään juopotteluun tai rehtorin julkiseen haukkumiseen.

Otin pahan poikani, en enää muistanut sen oikeaa nimeä. Kultala epäröi.

– Mä voin kyllä ottaa sen tännekin joksikin aikaa, hän sanoi.
– Huolehdin sen parempaan kuntoon, niin sitten se kestää vähän tottumattomankin emännän hoidossa.

Kaikesta aamun vaivannäöstä palkakseni jäi siis vain kirvelevä ihottuma ja lisäkasvi Kultalan kokoelmaan. Rojahdin nojatuolille Matiaksen viereen. Matias nosti toista kuuloketta irti korvastaan.

– Kaikki ok? hän kysyi.

– Joo. Mä hengähdän vain hetken.

Matias nyökkäsi ja palasi musiikkiinsa. Hänen kasvonsa elivät musiikin mukana kuin hän olisi lukenut kirjaa, ajatukset vaihtuivat toisiin musiikin rytmissä. Aina välillä katseemme kohtasivat, ja tunsin kuinka hänen flow’nsa katkesi. Olin ehkä hänen tiellään mutta olin myös liian lannistunut lähteäkseni mihinkään.

– Mitä sä kuuntelet? kysyin hetken kuluttua.

Matias ojensi minulle kuulokkeet. Musiikki kuulosti minusta enemmän maisemalta kuin kappaleelta. Sillä ei ollut selvää suuntaa.

– Ihan ok, sanoin ja palautin kuulokkeet.

– Auts, Matias irvisti.

– Ei kun ihan ok on ihan ok.

– Sä kaivat vain syvempää kuoppaa.

Yritettyään turhaan saada musiikista jälleen kiinni Matias sammutti laitteen ja luopui kuulokkeista kokonaan. 

– Sun stressaaminen kuuluu tänne asti, hän sanoi.

Taistelin avointa itsesääliä vastaan mutta hävisin surkeasti.

– Ketään ei kiinnosta, mitä mä yritän tehdä täällä, sanoin.

– Kyllä mua kiinnostaa, Matias vastasi.

Toruin häntä katseellani. Matias hymyili.

– Tai jos ei niin älyttömästi kiinnostakaan, niin voin mä kuitenkin auttaa, hän sanoi.
– Mitä sä tarvitset?

Rakkautta ja huolenpitoa, taloudellista turvaa, mielenterveyttä entiselle anopille, seksiä, jota ei tarvitse katua, tunteen siitä että kaikki järjestyy.

– No esimerkiksi listan vuoden n opiskelijoista, joilla on vain muutama opintojakso jäljellä, sanoin ääneen.

– Mikset sä heti kertonut? Onko sulla kynä ja paperia?

Tein Matiakselle mieliksi ja kaivoin taskustani lyijykynän ja ruutulehtiön.

– Matias Nummi, Matias sanoi.
– Siinä sulla on ensimmäinen. Onhan se alku sekin?

Hetkeä myöhemmin Matias oli loihtinut tietokoneen näytölle filosofian laitoksen opiskelijarekisterit. Selasimme niitä, ja Matias antoi minulle tarvitsemiani lisätietoja. Hän kertoi opiskelijoista, jotka kannattaisi kutsua mukaan ja niistä toisista, jotka tuskin olisivat kykeneviä tai halukkaita valmistumaan, vaikka heille olisi maksettu siitä suoraan yliopiston pahojen päivien rahastosta.

Matias osoitti sormellaan erästä K-kirjaimen opiskelijaa.

–  Tällä on oma pelifirma. Se teki ensimmäisen miljoonansa viime vuonna. Mä en oikein usko, että sitä kiinnostaa käydä täällä kääntymässä, vaikka siltä puuttuu vain kolme opintopistettä.

– Ehkä sen itsetunto kärsii, kun se ei ole maisterimiljonääri? ehdotin toiveikkaasti.

– Voihan sitä tietysti kokeilla. Mun muistaakseni se tosin asuu Ranskassa.
Puhelimeni soi, ja kaivoin sen laukustani. Ruudussa välkkyi Ritvan nimi. Harkitsin hetken, että jättäisin vastaamatta, mutta luovuin ajatuksesta, koska muutoin vain stressaisin siitä, mitä hänellä oli ollut sanottavaa. Tuskin Ritva voisi puhelimen kautta tehdä suurta vahinkoa?

– Karoliina, vastasin.

– Ville käski minun soittaa ja pyytää anteeksi, Ritva sanoi.

Jäin odottamaan varsinaista anteeksipyyntöä, mutta sitä ei selvästikään ollut luvassa.

– Mä olen vain niin pettynyt, Ritva sanoi sen sijaan.
– Te olitte niin hyvä pari. Ja sinä olit minulle kuin oma tytär, etkö ollutkin?

Päivä näytti olevan omistettu holhoaville keinoäideille, vaikka sen paremmin Mervi Kultala kuin Ritvakaan eivät koskaan voisi täyttää äitini paikkaa. Äiti oli ollut täyspäinen ja tasapainoinen, kohtuullinen kaikissa odotuksissaan. Ritva ei olisi ikinä voinut korvata häntä, niin työteliäs ja itseään säästämätön anoppi kun hän oli aina ollutkin. Mielessäni häilähti äidin ikävä. Olisinpa saanut edes minuutin hänen kanssaan, ja murheideni äksyt rakit olisivat asettuneet jalkoihini kuin rapsutusta kerjäävät hauvat.

– Enkä mä ole ainoa, joka tekee täällä virheitä, Ritva sanoi.
– Harkitsisit vielä. Mikä siinä Villessä muka on vikana?

– Ei Villessä ole mitään vikaa, sanoin ja vaimensin ääntäni niin, ettei koko keskustelu kantautuisi Matiaksen korviin.

Ritva kuulosti kärsimättömältä.

– Anteeksi, nyt mä en kyllä saa selvää, mitä sä sanoit.

– Ei Villessä ole mitään vikaa, toistin kovempaan ääneen. 

– Tällaista vain tapahtuu. Ihmiset ajautuvat erilleen.

Ritvan tuhahduksen kuuli kännykänkin välityksellä.

– Höpsis, hän sanoi.
– Valintahan se on. Ja se mitä mä olen Villen puheista ymmärtänyt, se on ollut sun valintasi.  

Pälyilin kattoon. Ritva oli syyllistämisen mestari, ja tällä kertaa olin hänelle helppo kohde. Oli totta, että ellen itse olisi päättänyt lähteä Villen ja minun suhteesta, Ville itse olisi tuskin löytänyt työkiireiltään aikaa miettiä suhteemme tulevaisuutta tai tehdä sitä koskevia päätöksiä. Mutta ei se varsinaisesti tarkoittanut, että olin ollut arviossani väärässä. 

– Mun täytyy nyt mennä, sanoin ja luovuin sitten kokonaan rehellisyyden ihanteesta. Olin aloittanut päiväni petoksella niin, että samoihin syyllisyyksiin saisi mennä tämäkin.
– Mulla on täällä kiireellisiä työasioita meneillään.

Matiaksen ja minun katseet kohtasivat. Matias hymyili, silmäili ympärilleen kuin olisi etsinyt huoneesta sitä kiireellistä hoidettavaa, josta Ritvalle puhuin. Katkaisin puhelun. 

– Tuore ero? Matias kysyi.
– Sori, mä en voinut olla kuulematta.

– On siitä jo puoli vuotta, sanoin.
– Tässä nyt on vielä vähän tällaista jälkihoitoa.

– Tuosta mä tiedän, että se on tällä hetkellä luostarissa, Matias sanoi varttituntia myöhemmin ja osoitti nimeä listan loppupuolella.
– Voihan sille meilata, muttei se kuitenkaan tule.

– Annetaan olla, vastasin.

–  Sitten tämä Wihuri. Se oli masentunut tässä pari vuotta sitten, mutta mä luulen, että nyt se voisi olla jo ihan opiskelukunnossa. Otetaanko me sekin mukaan?

Nyökkäsin. Pois se minusta, että diskriminoisin mielenterveys­ongelmien perusteella. Masentunut tai onnellinen maisteri, se oli minulle samantekevää, kunhan tutkintoja alkaisi sadella. 

– Otetaan vain.

– Näitä on nyt… Matias sanoi ja laski listalta poimimamme nimet.
– Kaksitoista. Vieläkö me etsitään?

Pudistin päätäni.

– Aloitetaan näillä, sanoin. 
– Voisitko sä kutsua ne tänne käymään mahdollisimman pian?

– Onnistuu, Matias sanoi ja nousi seisomaan, venytteli.
– Lähdetkö lounaalle?

Olin jo suostua mutta muistin sitten tehneeni muita sitoumuksia.

– Mä en voi, sanoin.
– Mä tapaan Villen.

Matias näytti vähän pettyneeltä mutta toipui nopeasti, palasi normaaliin kevyeen kuittailuunsa.

– Sulla on jännä tapa olla eronnut, hän sanoi.

– Miten niin?

Kysymys jäi ilmaan, Matias teeskenteli, ettei kuullut. Kävelimme rinnakkain laitokselta ulos. Matias vihelteli. Minun ajatukseni olivat vähän harmaammat.  

– Eikö susta sitten ole hyvä olla väleissä eksien kanssa? kysyin.

Matias kohautti olkiaan.

– Parempi kai se on kuin murhanhimo, hän sanoi.
– Kyllä mä niitä moikkaan.

Kun saavuin yliopistoruokalaan ja näin Villen, huomasin, ettei minua täyttänytkään sama lämmin tunne kuin tähän asti. Enemmänkin minua ärsytti.

Kaikki tuntui menevän niin kuin aina, tein sitten mitä tahansa. Tulin aamulla töihin ja säädin jotakin toivotonta urakkaa. Kävin Villen kanssa lounaalla, ja hän jutteli minulle mukavia. Jatkoin töitä, palasin kotiin, stressasin ja yritin turhaan viedä ajatuksiani mukavampiin asioihin. En saanut kunnolla unta, ja seuraavana aamuna kaikki alkoi alusta uudelleen.

”Sulla on jännä tapa olla eronnut”, kaikui korvissani, vaikka tein parhaani hätistääkseni Matiaksen kommentin. Mitä Matias tiesi mistään? Mitä hän tiesi siitä, miten ihmiset tottuivat toisiinsa, kun he elivät vuosikausia yhdessä? Eikö kaikkien naistenlehtien ihanne ollut ero, jonka jälkeen säilyttiin ystävinä? 

Niillä kriteereillä minun ja Villen ero oli ollut pieniä kauneusvirheitä lukuun ottamatta lähes täydellinen. Olin auttanut Villeä muuttamaan. Olimme pysyneet puhe­väleissä. Ville tuki minua kaikessa niin kuin ennenkin, ja minä olin täysin valmis tutustumaan hänen uuteen naisystäväänsä, kun sen aika joskus koittaisi. 

Ville halasi minua ja avasi suunsa sanoakseen jotakin. Jokin Villen ilmeessä kavalsi, mitä hän oli sanomassa, ja keskeytin hänet ennen kuin hän ehti puhua.

– Mä tiedän, että mä näytän väsyneeltä, sanoin.
– Mua ei tarvitse muistuttaa siitä.

Villen kasvoilla kävi kummastunut ilme. Hän jätti halauksen lyhyeksi. Olin ehkä ennakoinut keskustelun kulkua liikaa. Ehkä hän oli aikonut sanoa jotakin ihan muuta? 

– Anteeksi, sanoin ja hipaisin Villen kättä.
– On ollut vähän turhauttavaa töissä. Ja mulla on varmaan hermot muutenkin kireänä Ritvan ryöstöretken jäljiltä.

– Mä olen pahoillani siitä. Siitäkin.

– Eihän se sun syytä ole.

– Geneettisesti mussa ja äidissä on puolet samaa. Mä pyydän puoliksi anteeksi.

Hymyilin vähän.

– Kiva kun tulit takaisin, Ville sanoi.
– Mä ehdin jo kaivata mun tavallista Karoliinaa.

Haimme linjastolta ateriat ja puhelimme jonottaessamme niitä näitä, mutta pöytään päästyämme keskustelu ajautui taas Ritvaan. 

Ennen tätä viikonloppua en ollut koskaan aivan ymmärtänyt Villen ja Sariannan halua salata elämänsä käänteitä äidiltään. He pimittivät Ritvalta tietoa kuin vihamiehiltään. Ritvan viikonloppuinen tempaus auttoi tajuamaan paremmin, miksi se oli saattanut tuntua kätevältä.

– Voisitko sä edes sanoa sille, että se oli yhteinen päätös? kysyin.

Ville kohotti kulmiaan.

– Siis valehdella?

– Sä olet sen mulle velkaa. Sun olisi pitänyt hoitaa tämä asia puoli vuotta sitten. Etkö sä ole valehdellut sille muutenkin jo kuukausia?

Ville luopui puhtoisen sankarin esittämisestä.

– Okei, hän myöntyi. – Mutta mitä mä sanon sille? Miksi mä halusin erota susta?

Viimeistä lausetta saatteli jälleen outo tunteellisuus. Samaan aikaan kun tavallaan nautin Villen ihailusta, minua kiusasi se, että minun oli vaikea uskoa sitä täysin todeksi. Minusta tuntui, että jos hyppäisin takaisin Villen kelkkaan, hän saattaisi yhtä hyvin säikähtää kuin ilahtua.

– Keksit jotain, vastasin ja pidin ääneni kuivana.
– Mä olen varma, että sulle tulee jotakin mieleen. 

Kävellessäni takaisin filosofian laitosta kohti hoidin pari Sariannan häihin liittyvää puhelua, jotka olivat jääneet uuden työn vuoksi viime tippaan. Niiden päätyttyä luettelin mielessäni asioita, jotka olivat nyt kunnossa. Häitä varten oli paikka, pappi, pitopalvelu, hääpuvut, sormukset, morsiuskimppu, valokuvaaja … Mitä vielä tarvittiin? Tuntui kuin olisin unohtanut jotakin tärkeää, mutten saanut otetta siitä, mitä se voisi olla. Lupasin itselleni, että googlaisin jonkin hääsivuston muistilistan heti, kun pääsisin laitokselle.

Laitoksella Matiaksen tavallisesti valtaama nojatuoli oli tyhjä. Uteliaisuuteni heräsi ja palasin taaksepäin, vilkaisin oleskeluaulaan siltä varalta, etten ollut huomannut häntä. Sohva oli sielläkin vapaa. Kurkistin henkilökunnan keittiöön. Matias voiteli siellä leipiä.

– Ne on nyt tuolla kokoushuoneessa, hän sanoi.

– Mitkä? kysyin.

– Ne loppuvaiheen opiskelijat.

Hieroin silmiäni. Kultalan tempoon tottuneena olin ajatellut, että näkisin tapaamisen toteutuvan hyvällä onnella kuukauden kuluttua. 

– Sä sanoit mahdollisimman pian, Matias selitti.
– Mutta voin mä pyytää, että tulevat vaikka ensi viikolla. 

– Ei kun ihan tosi hyvä, sanoin.  

Nyt minulla oli minuutti aikaa keksiä taikasanat, joilla saisin opiskelijat yliopiston liukuhihnalta valmiisiin pakkauksiin. 

Puheensorina ei vaimennut kun astuin sisään. Jos olin odottanut näkeväni nuorisoa, joka ottaisi minut vastaan pelastajanaan, sain huomata odotukseni ylimitoitetuiksi. Opiskelijat juttelivat toistensa kanssa eivätkä antaneet minun häiritä. Joku nukkui huoneen perällä. 

Mutta olivat he sentään täällä, tsemppasin itseäni. Täytyihän sen merkitä jotakin. Eivät he olisi saapuneet tänne, ja vielä näin nopeasti, elleivät he sisimmässään olisi itsekin kokeneet opintojen päättämistä tärkeäksi.

– Tervetuloa, sanoin yleisen keskustelun ylle.
–Mukava, kun pääsitte paikalle näin lyhyellä varoitusajalla. 

– Matias sanoi, että täällä on voileipiä ja kahvia, nurkan nukkuja herkesi puhumaan.
– Se tekee tosi hyviä voileipiä. 

Se siitä opintomotivaatiosta. 

Ennen kuin ehdin vastata, Matias käveli leipätarjottimen kanssa sisään. Opiskelijoiden kädet ojentautuivat leipiä kohti. Minun kävi heitä hetken sääliksi: nälässäkö he olivat olleet ilman tutkintoaan? 

– Te olette kaikki täällä, koska opinnoistanne on vain joitakin opintojaksoja jäljellä, yritin puhua leipäruljanssin lomaan.
– Tyypillisimmin tietysti gradu, mutta joillakin roikkuu vain joku hassu ruotsin kurssi.

Kukaan ei kuunnellut. 

Otin leivän itsekin. Vaikka olin juuri syönyt lounasta, leipä maistui taivaalliselta. Istuuduin pöydän ääreen, ja keskityimme kaikki aterioimaan. Tunnelma oli melkein harras, ja Matias näytti tyytyväiseltä. 

Kun leipiä oli jäljellä enää kaksi ja joku opiskelijanaisista valitti ensimmäistä kertaa homeilman aiheuttamaa päänsärkyä, tartuin itse asiaan, ennen kuin opiskelijoiden syy pysyä paikalla katoaisi kokonaan. Joku haukotteli, toinen katsoi kelloaan, mutta kovetin sydämeni. Jos opiskelijat olivat ottaneet vastaan ilmaisen kylpyläloman, he saisivat luvan kärsiä läpi myös lomaosake-esittelyn. Ilmaisia lounaita ei ollut, ei edes voileipiä. 

– Mä olen täällä sitä varten, että saisimme aikaan konkreettisen ja nopean suunnitelman, jolla tehtäisiin teistä maistereita. Mä tiedän, että teitä on vaivannut tämä asia. Opintojen viivästymiselle on varmasti monta sellaista syytä, joihin me täällä laitoksella pystymme vaikuttamaan. Niin että eiköhän laiteta asiat rullaamaan? 

Jätin pienen tauon mahdollisille riemunkiljahduksille. 

Huoneessa oli hiljaista.

– Aloitetaan vaikka esittäytymiskierroksella, sanoin.
– Jokainen voisi kertoa nimensä ja vaikka jotain nykyisistä kuulumisistaan.

Osoittautui, että huoneessa oli yksi nykyinen kotiäiti ja kaksi koti-isää, kaupan kassa, toisen aineen jatko-opiskelija, työtön ja sairaus­lomalainen. Remonttimiehiä oli kokonaista kaksi. He olivatkin saapuneet lounaalle haalareissaan. Minua hymyilytti, kun ajattelin, millaisia keskusteluja he voisivat työmaalla käydä. ”Kategorisen imperatiivin mukaan meidänhän kuuluu eristää tämä kylpyhuone niin, että toimistamme voitaisiin tehdä sääntö kaikille maailman rakentajille. Mutta puhtaasti utilitaristisen etiikan mukaan…”

Olin saanut selville myös joitakin konkreettisia asioita, jotka olivat hidastaneet opiskelijoiden valmistumista tai ainakin saaneet heidät näyttämään laitokselle keski­sormea. Sen paremmin Kultala kuin harmaapartakaan eivät olleet vastanneet opiskelijoiden sähköposteihin tai auttaneet heitä selvittämään, mitä jaksoja heidän tutkinnoistaan ylipäätään vielä puuttui. Graduohjausta ei saanut, laitoksella ei tehnyt homeilman vuoksi mieli käydä, tenttipäiviä oli liian harvoin.

Tärkein kysymys jäisi tosin avoimeksi, vaikka onnistuisin korjaamaan kaikki nämä ongelmat ja siirtämään filosofian laitoksen parempaan ilmastoon. Toinen nykyisistä koti-isistä puki tunteen täsmällisimmin sanoiksi:

– Mä en ymmärrä, miksi mun pitäisi vääntää jotain hikistä kielten kurssia, jotta mä voin olla kortistossa yksi työtön yhteiskuntatieteiden maisteri lisää.

Yritin löytää mielestäni vakuuttavan kannustimen. Koska laitos saisi rahaa? Koska minä saisin opintoasiain päällikön paikan ja voisin maksaa opintolainani pois ja saada taas nukutuksi paremmin?

– Ehkä syy voi olla niinkin pieni kuin että keskeneräiset asiat rassaavat, sanoin lopulta.
– On eri asia myöhemmin miettiä, että tuli tehtyä sellainenkin tyhjänpäiväinen tutkinto kuin että tuli jätetyksi sekin tutkinto kesken.

Opiskelijat katsoivat minua vaitonaisina. Sanani eivät ehkä muodostaneet aivan niin vakuuttavaa sisäisen sankaruuden kannustuspuhetta kuin Sarasvuo olisi voinut keksiä. Jari olisi ehkä luvannut, että opiskelijoista tulisi uusia valtakunnanfilosofeja, joiden yritykset saivat laatia miljoonapalkkioilla valtion tulevaisuusselvityksiä. Toisaalta sekään tie ei ollut uutisten perusteella osoittautunut erityisen hohdokkaaksi.

Matias saapui avukseni.

– Musta Karo on ihan oikeassa, hän sanoi.
– Mä jätin lapsena kitaransoiton kesken, kun se mun mielestä oli ajanhukkaa. Mä en ole katunut mitään niin paljon viime vuosina kuin sitä, että mä en osaa soittaa mitään kunnolla.

– Meidän seuraava tapaaminen on siis jo ensi viikolla, sanoin, kun kokoontumisemme alkoi lähestyä elinkaarensa päätepistettä.
– Onko kaikilla nyt selkeä käsitys siitä, mitä teiltä siihen mennessä toivotaan?

– Karo, Matias keskeytti.

– Niin? vastasin ja tunsin hymyileväni vähän liian auliisti. En voinut sille mitään, että minusta oli mukavaa, miten hän sanoi nimeni. Ei Karoliina vaan Karo. Karo oli kokonaan toinen nainen kuin minä. Karo ei huolehtinut mistään, Karo tarttui hetkeen.

Matias nyökkäsi ovea kohti. 

Ritva seisoi kynnyksellä pahvilaatikko käsissään. 

Pyyhin kasvoiltani Matiaksen nostattaman hymyn. Ritva oli närkästyneestä ilmeestä päätellen ehtinyt silti rekisteröidä sen. 

– Yritin viedä näitä sinulle kotiin, hän sanoi.
– Mutta avain ei käynyt enää lukkoon.

– Pieni hetki, sanoin opiskelijoille. Keräsin itseni ja kävelin Ritvan luokse, suljin oven jäljessäni ja johdatin häntä kauemmaksi käytävälle. Ritvan ääni oli kantava, eikä laitoksen äänieristys ollut mainittavan hyvä.

– Tässä nämä nyt ovat, hän sanoi ja työnsi syliini täpötäyden pahvilaatikon. – Anteeksi, että kajosin omaisuuteesi.

Tutkin laatikkoa. Sen sisällä oli Ritvan ja minun yhteinen historia esineiden muodossa. Lukuisilla matkoillaan maailman eri kolkissa Ritva oli pysähtynyt paikallisten kojuihin ja verovapaisiin lentokenttämyymälöihin etsimään tavaroita, joista hän oli arvellut olevan minulle iloa.

Ritva omiin käsitöihin oli vaadittu satojen tuntien työpanos: kudottu kaulaliina, jonka kirjailuun nykysukupolvella ei olisi ollut hermoja, keraaminen maljakko, jonka Ritva oli dreijannut savityökurssillaan ja värjännyt tapetteihini sopivaksi, pellavainen yöpaita, jonka kauluksessa luki nimikirjaimeni. Minun olisi pitänyt olla suuttunut, mutta oli vaikea olla liikuttumatta laatikkoon kerätystä vaivannäöstä. En ollut koskaan nähnyt aivan näin selkeästi, kuinka paljon Ritva oli minuun panostanut.

– Kiitos, sanoin.
– Onko jotakin, mitä sä erityisesti haluaisit itsellesi takaisin?

Ritvan ajatus oli salaman­nopea. Hänen kätensä nappasi helmikaulakorun ja rutisti sen kämmenen sisään.

– Se kuului minun isoäidilleni, hän selitti.
– Sillä ei ole juurikaan rahallista arvoa, mutta haluaisin pitää sen.

Nyökkäsin. Harmitti, etten ollut itse huomannut antaa sitä takaisin.

– Tietysti, sanoin.
– Sen pitää säilyä teidän suvussa.

Myöntyväisyyteni rohkaisemana Ritva tarttui takkiin, jonka hän oli tuonut Italian-matkaltaan.

– Mikä tässä oli vikana? hän sanoi.

Yritin selittää, että takki oli oikein kaunis ja että käytin sitä usein. Lopetin, kun Ritva näytti minulle hintalappua, joka roikkui edelleen hihasta.

– Jotenkin se ei vain ole tuntunut mun tyyliseltä, sanoin.

– Mä pidän sen sitten. Jos sopii.

– Totta kai.

Ritva veti takin ylleen. Hän oli minua pienempi, ja hartiat jäivät vähän suuriksi, mutta Ritva vaikutti silti tyytyväisemmältä kuin tullessaan.

– Ehkä tämän vielä? Ritva kysyi ja näytti keittokirjaa, jonka reseptejä en ollut koskaan kokeillut.

Huomioni kiinnittyi kuitenkin huolipäiväkirjaani, joka pilkotti keittokirjan alta. Olin saanut tyhjän muistikirjan Ritvalta joululahjaksi viisi vuotta aiemmin. Se oli ollut hänen silloisen paperityökurssinsa tuotosta, mutten olisi uskonut, että edes hän menisi niin pitkälle.

– Sä veit mun päiväkirjan?

– En mä sitä lukenut, Ritva väisteli.
– Sen jälkeen kun mä tajusin, mitä sä olit sinne kirjoittanut, mä lakkasin heti lukemasta.

Sydäntäni pusersi. Nyt ei ollut oikea aika saada paniikkikohtaus. Pitelin kättä rinta­kehälläni ja yritin saada happea kulkemaan.

Ritva heltyi, näytti lempeämmältä kuin pitkään aikaan. Hän kosketti otsaani kuin mitatakseen, oliko minulla kuumetta, ja oli hetken taas entinen itsensä, anoppi, joka kantoi minusta huolta.

– Syötkö tarpeeksi? Saatko nukuttua? Näytät väsyneeltä.

Irrottauduin kosketuksesta ja yritin pysytellä rauhallisena, seisoa omilla jaloillani.

– Mä en ole väsynyt! sanoin.
– Voisivatko kaikki lakata kertomasta mulle, että mä olen väsynyt, kun mä en ole väsynyt?

Kun palasin kokoushuoneeseen, vuoden n opiskelijat olivat poistuneet. Vain Matias istui edelleen tuolillaan.

– Mä yritin pidätellä niitä minkä saatoin, mutta…

– Ei se mitään, sanoin.
– Kyllähän tässä jo tärkeimmät tuli. Kiitos kaikesta. 

Keräsin papereitani ja tunsin, miten uupumus otti minua valtaansa. Jos minua olisi pyydetty nostamaan oikea käteni ja ilmoittautumaan opintoasioiden päälliköksi, en ollut varma, että olisin pystynyt suoriutumaan edes siitä tehtävästä.

– Sä näytät… Matias aloitti.

– Anna mä arvaan, keskeytin. – Väsyneeltä?

– Siltä, että lasillinen voisi tehdä hyvää, Matias sanoi. 

Huomasin hymyileväni, eikä se ollut ehkä ihme. Hymyyn vaadittiin vain kaksi lihasta, kaikkiin muihin ilmeisiin moninkertaisesti enemmän. 

– Yksi lasillinen ei riitä, vastasin.

– Vai tapaatko sä sun eksän töiden jälkeen?

Jätin kysymyksen omaan arvoonsa. Matias otti Ritvan lahjalaatikon kantaakseen. Olimme viimeiset laitoksella ja sammutin käytävän päässä valot.

Avasin Matiakselle oven, että hän pääsisi kulkemaan, ja lukitsin oven jälkeemme. 

– Minkä ikäinen sä olet? kysyin Matiakselta hetken mielijohteesta.

– Kaksikymmentäkuusi. 

– Näytät nuoremmalta, totesin.

– Sä näytät vanhemmalta.

Peitin hentoisen loukkaantumisen miten taisin.

– Mistä sä tiedät minkä ikäinen mä olen? kysyin.

– Mä googlasin sut, Matias sanoi ja puolustautui sitten, mielestäni turhaan.
– Ei ollut muutakaan tekemistä. Miten sä kuvittelet, että mä saan täällä päiväni kulumaan?

Ulkona keskittymisestäni taisteli kaksi hölmöä tunnetta: ilo siitä, että Matias oli googlannut minut, ja pettymys siitä, että hänestä näytin vanhalta.

– Mä en tarkoittanut loukata, Matias sanoi.
– Sähän olet vetävä ja kaunis nainen. Sä näytät vain siltä, että koko maailman tulevaisuus on sun harteillasi. 

– En tänään, sanoin ja tunsin riehakkuuden valtaavan sydämestäni alaa.
– Mun puolesta maailma saa tänä iltana vaikka romahtaa. 

Jatkuu ensi viikolla.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.