Osa 2/8: Karoliina on akateeminen pätkätyöläinen ja synnynnäinen murehtija: jos jostakin asiasta on ylipäätään mahdollista stressata, Karoliinalta se kyllä onnistuu. Työhuolten keskellä Karoliina iloitsee kutsusta entisen miesystävänsä sukujuhliin. Mutta onko Ville jättänyt jotakin kertomatta?

Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana!

Perjantaihin mennessä olin alkanut tottua uuteen työympäristööni. Löysin filosofian laitoksen ongelmitta yliopiston uumenista. Huolipäiväkirjani ei
kerännyt yhtä paljon merkintöjä kuin alussa. Sain nukutuksi hieman paremmin.

Aamuyöstä heräilin tosin edelleen pohtimaan maailmanlaajuisesti niinkin merkittäviä pulmia kuin esimerkiksi sitä, mitä tapahtuisi, jos kännykkäni akusta loppuisi yöllä lataus ja illalla asettamani herätysääni ei aamulla soisikaan. Entä jos nukkuisin liian pitkään ja myöhästyisin laitokselta taas?

Pahimmassa tapauksessa saisin myöhästelijän maineen, joka kantautuisi myös yliopiston rehtorin korviin. Rehtori oli kirjoittanut pari vuotta sitten ylioppilaslehteen kolumnin, jossa hän oli kertonut pitävänsä myöhästelyä epäjärjestelmällisen ihmisen kuolemansyntinä. Aamun viivästyminen tarkoitti ainakin puoliunisissa kauhu­kuvissani sitä, että haaveilemani opintoasiain päällikön paikka menisi minulta sivu suun. Puoli viideltä yöllä alitajuntani herätti minut siis säännöllisesti tarkistamaan, oliko kännykkäni kiinni laturissa ja laturi pistorasiassa.

Uniongelmat eivät kuitenkaan olleet minulle uusia, ja osasin jo elää niiden kanssa. Puoliksi valvottu yö oli puoliksi nukuttu yö. Sen ajatuksen voimin pystyin hyväksymään, että olin välillä turhaan hereillä. Käytin aamun tunnit päivän tehtävien suunnitteluun ja puoli seitsemältä nousin lopullisesti sängystä. Kun valelin kasvoni kylmällä vedellä, join kaksi kupillista kahvia, pakkeloin silmäpussit piiloon ja herätin koko kehon juoksemalla paikallisbussin kiinni, näytin jo ihmiseltä enkä nälkiintyneeltä pandalta.

Valveilla olemisen hallitsin sitä paitsi nukkumista paremmin. Yön hirviöt osoittautuivat auringon­valossa pelkiksi varjoiksi. Huoleni pysyttelivät käsivarren mitan päässä, ja jos joku niistä tulikin lähelle, saatoin tehdä jotakin sen poistaakseni. Öisin olin avuton, päivisin kaikkea muuta. Minulla oli taas valtaa elämäni kulkuun.

Yliopiston pysäkillä hyppäsin bussista. Nautin, kun sain kävellä alueen läpi melkein yksin. Pihalla ja käytävillä vastaan tuli ani harva kaltaiseni varhaisaamujen valvoja, ja oli kuin yliopisto kirjastoineen, tietoineen ja ajatuksineen olisi varattu kokonaan käyttööni.

En ollut vieläkään kyllästynyt siihen tunteeseen. Minä kuuluin yliopistoon, ja yliopisto kuului minulle. Rakkauteeni vastattiin, vaikka sitä kestikin vain hetken ennen kuin tungos valtasi käytävät ja lounasruokalat.

Akateemiseen maailmaan osallistuminen ei ollut koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ollut sukuni ensimmäinen ylioppilas, yksinhuoltaja-kosmetologi-äidin ainoa tytär, jonka kulttuurinen pääoma rajoittui tunnollisiin ihonhoitorutiineihin ja tavallista parempaan päivä- ja iltameikin tekemisen taitoon.

Niin loistavia kuin lukioajan arvosanani olivatkin olleet, olin menestynyt pääsy­kokeissa ainoastaan lääkärin määräämien beetasalpaajien ansiosta. Kaikki, mitä olin sen jälkeen saavuttanut – opintopiste opintopisteeltä, tutkinto tutkinnolta, määräaikainen pesti toisensa jälkeen – oli sarja pieniä voittoja rajallista muistikapasiteettiani ja heikkoa itseluottamusta vastaan.

Filosofian laitoksella olin ensimmäisenä paikalla. Sytytin käytävään valot. Laitoin taukohuoneeseen kahvin tippumaan. Jätin pöydälle leipomosta hakemaani tuoretta pullaa. Sitten odotin henkilökunnan saapumista.

Aikani kuluksi järjestelin uudelleen laitoksen ilmoitustaulua. Vein vanhoja tenttituloslistoja paperinkeräykseen, poistin ilmoitukset tapahtumista, jotka olivat aikaa sitten menneet menojaan. Graduryhmän ilmoittautumislista näytti olevan edellisvuodelta. Listan päälle oli kirjoitettu punaisella tussilla: SIIRRETÄÄN SYKSYYN. Sitten myös ”syksyyn” oli yliviivattu ja sen yläpuolelle oli kirjoitettu: KEVÄÄSEEN.

Laitoksen ovi kävi. Käsi tapaili vaistomaisesti valonkatkaisijaa ja huomasi sitten, että valot olivat jo päällä. Sisään astui siviilipalvelusmies Matias.

– Huomenta, sanoin.

– Huomenta, Matias mutisi.

Matiaskin näytti siltä, että hän oli valvonut koko yön. Toisin kuin minä, hän oli silti tuskin tehnyt sitä kotonaan. Ryvettynyt olemus kieli paremminkin tuntikausien riehakkaasta baarielämästä, ja katse haki lähintä mukavaa nojatuolia.

Ennen kuin tuoli ehtisi saada Matiaksen valtaansa, astuin hänen tielleen.

– Mulla olisi muutama pikkujuttu. Jos voisit auttaa.

Matias hieroi silmiään.

– Anna tulla.

Viitoin Matiaksen mukaani ja kävelin hänen kanssaan laitoksen pääovelle. Osoitin vaatimatonta post-it-lappua, jossa luki filosofian laitos.

– Tähän tarvittaisiin oikea nimikyltti. Vai mieltä sä olet?

Matias kohautti olkiaan.

– Musta se on aika sympaattinen. Loppujen lopuksi suuriakin teorioita on kirjoitettu vessapaperiin. Ei se muoto vaan se sisältö.

Pidin itseni kurissa, vaikka Matiaksen pehmeänkarhea ääni houkutteli jättämään byrokraattisen pikkusieluisuuden ja liittymään hänen seurakseen sohvapartioon. Matiaksen suggestiot olivat epäilemättä tehonneet opiskelijatyttösiin baaritiskeillä ja yökerhojen lattioilla, mutta nyt ei ollut yö vaan aamu. Tämä ei ollut kahden tähden romanttinen elokuva, missä kireä virkanainen oppii elämästä karismaattisen duunarin suosiollisella avustuksella, vaan todellisuus, oikea elämä.

– Sovitaanko niin, että heti kun joku täällä lähettää muistilappu­kasan, joka hyväksytään kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa, sä saat kirjoittaa laitoksen nimen mihin tahansa vessapaperiin enkä mä puutu siihen millään tavalla? Sillä välin mä haluan tähän kyltin, joka näyttää siltä, että täällä joku edes yrittää.

– Okei, okei, Matias huokaisi ja nappasi post-it-lapun mukaansa.
– Mä hoidan sen. Oliko jotain muuta?

– Harmaapar… Vinhanmäki tarvitsee sen sähköposteihin sala­sanan. Se ei ole ilmeisesti lukenut sähköpostejaan ikinä. Mä en ­ymmärrä, miten opiskelijat on saaneet sen kanssa asioita hoidettua.

Nojatuoli näytti kutsuvan Matiasta edelleen, koska hän palasi kuin magneetin vetämänä sitä kohti, selitti kulkiessaan:

– Vinhanmäki menee töiden jälkeen lasilliselle lähikapakkaan. Me ollaan käyty siellä. Pelataan sen kanssa pari erää shakkia, ja se kuittaa meidän opintopiirit hyväksytyiksi.

Ilmeestäni Matias kaiketi päätteli, ettei järjestely yltänyt silmissäni opinto-ohjauksen tavoitetasolle.

– Mä hoidan sen salasanan, hän sanoi.

Yhtäkkiä minusta tuntui kuin jalkani voisivat millä hetkellä tahansa lähteä alta. Päässäni kieppui, ja minun täytyi ottaa Matiaksesta tukea.

– Oletko sä kunnossa? Matias kysyi.

– Huimaa vain vähän, sanoin, kun tasapainoni ja näkökenttäni alkoivat palautuivat taas normaaleiksi. Hetken kuluttua huomasin myös päästää Matiaksesta irti.

– Se on tämä ilma, Matias selitti.
– Sä totut siihen kyllä. Ellet sitten sairastu pysyvästi ja asu lopun elämääsi teltassa.

Yliopiston homeongelmat olivat kehittäneet aivan erityisen mustan huumorin lajin. Sillä hetkellä tulevaisuusvisio itsestäni työttömänä retkiteltassa ei vain tuntunut niin kaukaa haetulta, että se olisi varsinaisesti naurattanut.

Ponnistauduin hymyilemään ja katselin, kuinka Matias rojahti nojatuoliin. Hän henkäisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä. Sitten hän luki nähtävästi ajatukseni, koska hän avasi toisen silmänsä.

– Älä stressaa. Mä hoidan ne vielä tänään. Mä vain lepuutan silmiäni ensin hetken. Ja siltä varalta että sua alkaa epäilyttää, mä en aio kuolla tähän. Ei tarvitse soittaa hätänumeroon, mä vain levähdän hetken.

Viimeiset lauseet viittasivat kai ensimmäiseen työpäivääni, kun olin kuvitellut Harmaapartaa kuolleeksi tämän nauttiessa päivätorkuistaan.

Katsellessani Matiaksen lapsenkaltaista, tyytyväistä torkahtelua kadehdin molempien miesten unenlahjoja. Laitoksen kannalta oli harmi, ettei nukkuminen ollut yksi akateemisen tehokkuuden mittareista. Silloin filosofian laitos olisi ollut tilastojen kärjessä.

– Esmrk.. tip.. emmph… kategrisen imp…

Istuin pienessä, sotilaallisen hyvin järjestetyssä huoneessa tutkija Kosti Järvistä vastapäätä ja yritin erottaa, mitkä olivat vokaalit Järvisen konsonanttien väleissä. Jos puheäänen jumalat olivat olleet siviilipalvelusmies Matiakselle ylen määrin suopeita, Järvisen kohdalla ne olivatkin sitten käyneet kitsaiksi. Suurimman hankaluuden aiheutti puheen volyymi: Järvinen puhui niin hiljaa, että sanat hukkuivat huonepölyn putoamisääniin.

Koska olin jo kolmesti pyytänyt Järvistä toistamaan lauseensa, menin nyt vain mukana. Nyökyttelin sujuvasti ja toivoin, että pelkkä läsnäoloni kannustaisi häntä filosofis-tieteellisiin huippusuorituksiin. Jospa onnistuisin myötätuntoisella, keskittyneellä olemuksellani kirittämään häntä kohti seuraavaa julkaistua artikkelia?

Ainoa ongelma oli, että minun oli hyvin vaikea pysyä hereillä Järvisen puhuessa. Aamuyölliset valvomiset, harmaaparran ja Matiaksen hyvä esimerkki sekä laitoksen ummehtunut, hapeton ilma tuudittivat minua tiedottomuuteen kuin radiossa kuulutettu merisää tai kansanedustajan puhe täysistunnossa. Toivoin hetken, että olisimme olleet kotonani. Järvinen olisi voinut tulla vuoteeni ääreen mumisemaan, ja itse olisin saanut vaipua hänen tainnuttamanaan uneen.

– Mtp.. kvvapssa…tasol…?

Järvisen lauseessa oli kysyvä sävy. Myös hänen pitämänsä pitkähkö tauko viestitti, että minun taisi olla aika osallistua keskusteluun nykyistä aktiivisemmin.

– Mitä sä itse siitä ajattelet? kysyin.

Järvinen jatkoi puhettaan. Olin selviytynyt täpärästi mutta skarppasin silti. Nipistin itseäni ja yritin ennakoida Järvisen ilmeistä, millaisia välireaktioita minulta odotettaisiin. Järvisen kasvot olivat valitettavasti jokseenkin liikkumattomat ja perussynkät. Sikäli kuin kykenin tulkitsemaan, hän saattoi puhua yhtä hyvin toisen maailmansodan aikaisista rikoksista ihmiskuntaa vastaan kuin tulevan yksinäisen päivällisen kauppalistastaan.

Hetken kuluttua olin jälleen puoliunessa. Miellyttävän, utuisen horroksen läpi erotin sanan, joka tuntui toistuvan Järvisen puheessa, ja lopulta sain siitä kokonaan kiinni.

– Tsemurn… Tsemurha… Itsemurha…

Olin äkkiä täysin valpas. Tutkin Järvisen kasvoja ja akuutti, vähän järjetön huoli täytti mieleni: oliko laitokselle saapumiseni asettanut tutkijalle niin suuria paineita, että hän harkitsi elämänsä päättämistä? Muistin laitoksen tietokoneella näkemäni itsemurhaa koskevat tietohaut, jotka olivat puhuneet omaa karua kieltään.

– Itsemurha on alkanut tuntua… Järvinen aloitti, ja lopusta en saanut taas selvää.

– Kuule, mun täytyy tässä välissä keskeyttää, sanoin ja jätin häveliäisyyden sikseen. En tahtonut miettiä illalla, mitä kaikkea Järvinen oli kuvitellut minulle jakaneensa.

– Mä haluan kysyä sulta yhden asian, ja mä toivon, että sä vastaat siihen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. Oletko sä harkinnut itsemurhaa?

Olin lukenut sen verran psykologiaa, että tiesin, ettei itsetuho­aikeista kysyminen lisännyt ihmisen riskiä päättää päivänsä. Tieto ei ehkä auttaisi minua siinä tapauksessa, jos Järvinen toteuttaisi suunnitelmansa ja jäisin miettimään, olinko ollut ratkaisuun osallinen, mutta tässä hetkessä se riitti antamaan sanoilleni pontta. Mietin, löytäisinkö laukkuni kätköistä auttavan puhelimen esitteen, joka oli joskus viikkoja aiemmin työnnetty käteeni kävelykadulla. Vaikka eipä puheluista toisaalta olisi Järviselle apua niin kauan kuin hänen puheestaan ei saanut vastatustenkaan selvää.

Järvinen näytti lievästi kummastuneelta. Kaivoin esiin kaikki terapeuttiset kykyni.

– Jos tulee sellaisia ajatuksia, ettei millään ole mitään merkitystä, on lupa ja velvollisuus pyytää apua.

– Niin no, tuo on tietysti melko moderni positio, Järvinen sanoi harkiten. Nyt hän puhui niin, että sanat erotti.

– Jos ajatellaan 1800-luvun ja 1900-luvun alun mielenterveyshoitoa, niin pelkkää puoskarointiahan silloin oli tarjolla.

– Mä puhun ihan nykyhetkestä. Oletko sä masentunut?

Tällä kertaa kummastuksesta ei voinut erehtyä. Järvinen puhui jotakin mutta jälleen niin hiljaa, etten saanut sanoista selvää.

– Sun täytyy ihan oikeasti puhua kovemmalla äänellä koko ajan,
sanoin.

– Mä en ole saanut sun puheesta selvää viimeiseen kahteenkymmeneen minuuttiin.

– Mmph… Järvinen aloitti ja korotti sitten ääntään.

– Mikset sä ole sanonut mitään?

– En halunnut loukata.

– Minä tutkin itsemurhan filosofiaa, Järvinen sanoi.
– Erityisesti Kantin, Schopenhauerin ja Durkheimin ajatuksia siitä.

Sen jälkeen kun Kosti Järvinen oli kirjannut minut huonokuuloisten kategoriaan  ja ryhtynyt puhumaan minulle kuin vanhalle mummolle, keskustelussamme alkoi olla huomattavasti enemmän tolkkua.

– Mikä sinulla on lopullisena tavoitteena tälle työlle? kysyin.

– Ehkä muutama artikkeli jossain vaiheessa. Mieluiten kokonainen teos. Sitten kun pohjatyö on tehty kunnolla.

Välttelevä sävy ilmaisi, että Järvisen aika oli kulunut pohjatöiden parissa jo muutaman akateemisen vuodenkierron verran.

– Onko sulla mitään tekstiä paperilla? Tai tiedostona?

Järvinen selvitteli kurkkuaan. Jäin odottamaan ja annoin hiljaisuuden tehdä työn puolestani.

Lopulta Järvinen ei enää kestänyt.

– Lähinnä olen tässä vaiheessa lukenut taustakirjallisuutta, hän sanoi.
–Luetteloinut merkittävimpiä lähteitä.

Säästin voimiani ja pysyin edelleen vaiti. Järvinen tiesi itsekin, missä mentiin, ei minun tarvinnut selittää sitä hänelle.

– Kyseessähän on erittäin merkittävä avaus, Järvinen kävi puolustuskannalle.
– Se tulee tehdä huolella eikä hutaisten. Mä en tahdo tehdä mitään tusinatyötä, jossa vain määritellään muutamia käsitteitä hieman aiempaa tarkemmin ja ajatellaan, että se riittää tutkimuksen ansioksi. Tässä on tarkoitus tehdä yksi alan filosofisista perusteoksista. Jos nyt ei ihan Tractacuksesta puhuta, niin ei paljon muutenkaan.

Nyökkäsin ja hymyilin. Olin iloinen siitä, että Järvisessä riitti potkua: meidän pitäisi vain kanavoida se oikeaan suuntaan. Tällaisiin kysymyksiin pystyin vastaamaan siitä huolimatta, että Tractacuksesta muistin yksinomaan, että teoksen oli kirjoittanut Wittgenstein ja että siinä kehotettiin ihmisiä vaikenemaan asioista, joista he eivät voineet tietää mitään.

Jos jotakin elämässä olin oppinut niin sen, että Wittgensteinille piti näyttää kieltä. Olin opiskelu­aikoinani ehtinyt kammota tyhjää paperia, tyhjää tiedostoa ja tyhjää päätä niin usein ja hartaasti, että minua hän ei enää pelottelisi. Juuri silloin kun tuntui, että tiesi asioista vähiten, niistä oli alettava viimein puhua.

Viikonloppu soi tervetulleen katkoksen työpaineisiini. Lauantaina luvassa oli Villen 80-vuotiaan isoäidin Pimun syntymäpäivät, ja sunnuntaina tarkoitukseni oli kuolettaa viikon aikana kertynyttä univelkaa.

Entisen miesystävän iäkkään sukulaisen juhliminen ei ehkä olisi ollut monen mielessä syksyn suuri kohokohta. Minä olin kuitenkin aina saanut suurta nautintoa siitä, miten Villen suku oli adoptoinut minut joukkoonsa. Isäni sukuineen oli jäänyt minulle etäiseksi, koska hän ei ollut asunut kanssani sen jälkeen, kun olin täyttänyt kaksi vuotta. Äitini kuoltua kykenin laskemaan yhden käden sormilla sukulaiset, joiden puhelinnumero löytyi kännykkäni muistista.

Villen suku oli täyttänyt ihmisvajettani vuosia. Kun olin jo muuten ollut varma eropäätöksestä, minua oli pidätellyt tietoisuus siitä, että Villen mukana voisin menettää kymmenittäin ihmisiä, joista oli ehtinyt tulla minulle tuttuja ja läheisiä. Viimeinen joulu oli ollut kaikkein vaikein. Olin ollut toisten keskellä mutta tavallaan jo yksin. Olin surrut, että seuraavien juhlapyhien menoissa en olisi varmaankaan enää mukana. Siksi olin enemmän kuin iloinen siitä, että minut kutsuttiin vielä Pimun syntymäpäiviä juhlimaan. Huolien ei tarvinnut aina toteutua. Ihmiset osoittautuivat välillä suuremmiksi ja jalomielisemmiksi kuin millaisina heidät oli nähnyt.

Saapuessani seurakuntatalolle se kuhisi jo väkeä. Pimulla oli salakavala tapa kerätä kiinteitä, pysyviä ystävyyssuhteita. Hän ei ollut erityisen sosiaalinen tai ulospäin suuntautunut, mutta vuosikymmenien aikana minun lisäkseni ilmeisen moni ihminen oli kiintynyt hänen tapaansa katsella maailmaa.

Ensimmäisenä ovella vastaani ei kuitenkaan tullut Pimu vaan Ritva, Pimun tytär ja Villen äiti. Olin pelännyt Ritvan tapaamista siitä asti, kun Ville ja minä olimme eronneet. Ritva oli niitä naisia, joille oli olemassa vain hyviä ja pahoja ihmisiä, rakkaita läheisiä tai tuntemattomia, joista ei tarvinnut välittää.

Omilleen Ritva oli paras mahdollinen puolustaja. Hän oli maalannut Villen ja minun yhteisen asunnon, lainannut meille rahaa ja kantanut väsymättä oksennusämpäreitämme noroviruksen aikaan.

Toisaalta olin kuullut Ritvan kertovan, mitä hän oli sanonut ja tehnyt läheisilleen, joista oli tullut entisiä ystäviä. Ritva todella osasi polttaa sillat takanaan. Erään ystävänsä puutarhasta hän oli välien kylmettyä käynyt kiskomassa irti nuoren omenapuun, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin lahjoittanut taimena.

Huomattuaan minut Ritva käveli luokseni ja veti minut lämpimään, pitkään halaukseen. Olin kaiketi pelännyt turhaan hänenkin kohdallaan.

– Ihanaa nähdä sua, Ritva sanoi.
– Viime kerrasta on mennyt ihan liian kauan. Miten sä olet jaksanut?

– Melko hyvin kai, vastasin.

– Oletko sä ottanut sitä auringonhattu-uutetta, jonka mä sulle toin?

– Joo, valehtelin ja rauhoittelin sitten välittömästi heräävää huonoa omatuntoani.
– Aina kun mä olen vain muistanut.

– Muistat tästedes vähän useammin, jooko? Ritva nauroi.
– Se tekee ihmeitä sun vastustuskyvylle. Mitä mä sun ääntäsi kuulen, sulla on nytkin vähän flunssaa pohjalla.

Jätin selittämättä nykyiset homeiset työolosuhteeni, koska tiesin, millaisille ylikierroksille se Ritvan saisi. Juuri nyt en halunnut kuulla, millaisia hometalokauhukertomuksia hänen tuttavapiiristään löytyi.

Ritva katseli ympärilleen.

– Missä Ville on? hän kysyi.

– Se tulee omalla kyydillään.

Ritva rypisti kulmiaan, tutki minua ja vaihtoi sitten ajatuksen suuntaa.

– Kaunis mekko. Pukee sua tosi hyvin. Sulla on niin hoikka vyötärö, tulee hienosti esiin. Eikö Karoliina näytäkin kauniilta tässä mekossa?

Viimeinen kysymys oli osoitettu Villen siskolle Sariannalle, joka oli juuri astunut huoneeseen.

– Ainahan Karoliina näyttää kauniilta, Sarianna hymyili ja tuli halaamaan minua, jatkoi samalla puhumista äidilleen.
– Pimu etsi sua. Se väitti, ettei perunasalaatissa ole tarpeeksi suolaa.

– Makuaisti mennyt raukalla, Ritva väitti.
– Vanhuus ei tule yksin. Pitää mennä ennen kuin äiti suolaa kaiken syömäkelvottomaksi.

Ritva pyyhälsi huoneesta, ja Sarianna ja minä jäimme seisomaan rinnan. Olin tullut Sariannan kanssa aina hyvin toimeen. Sarianna muistutti monessa suhteessa Pimua. Hän ei pelännyt todellisuutta vaan sai siitä voimaa. ”Elämää se vain on”, Sarianna lausui tämän tästä, olivat kyseessä sitten raskauden tuomat lisäkilot, potkut töistä tai Villen ja minun ero, josta hän oli kuullut ennen kuin kukaan muu.

– Mukavaa, että Ritva suhtautuu niin hyvin, sanoin.

– Ai mihin?

– No siihen, ettei minä ja Ville olla enää yhdessä. Jotkuthan voisivat alkaa heti pitää etäisyyttä.

Sarianna vilkaisi minua ja naurahti.

– Mä en usko että äiti tietää, hän sanoi.    

Villen saavuttua seurakunta­talolle vedin hänet välittömästi invavessan suojiin ja ahdistin hänet nurkkaan.

– Etkö sä ole kertonut Ritvalle, ettei me olla enää yhdessä?

Ville meni vaikeaksi. Katse harhaili kattoon.

– Ei se ole kysynyt, hän sanoi.

Argumentti oli niin heikko, etten vaivautunut edes vastaamaan siihen. Ville hieroi otsaansa.

– Mulla oli firman kanssa niin kiirettä.

Senkin perustelun olin kuullut liian monta kertaa antaakseni hyväksyntäni. Ihminen löysi aikaa asioille, joita piti tärkeinä. Jos hän todella olisi pitänyt merkkivuosiamme, saunavuoroamme tai siivouspäiväämme merkittävinä hetkinä, hänelle ei olisi tuottanut
ongelmia antaa asiakkaidensa odottaa. Ja tässä tapauksessa puhuttiin sentään vain muutamasta sekunnista, joiden aikana Villen olisi pitänyt saada uutinen suustaan ulos. 

– Aluksi se ei ollut varmaa, Ville vetosi.
– Me otettiin vain aikalisä, enkä mä halunnut hermostuttaa äitiä turhaan, jos me sitten palattaisiinkin kohta taas yhteen.

Villen käsi hapuili hiuksiani ja silitti niitä. Se oli ele, jolla hän oli lepyttänyt minut satoja kertoja. Nyt pyyhkäisin käden pois.

– Ei me palata, sanoin.

– Kyllä mä sen tiedän.

Suru painoi Villen äänen matalaksi ja vei närkästykseltäni pohjan. Minua harmitti. Miten tilanteet kääntyivätkin aina sellaisiksi, että minä olin se ikävä tyyppi? Oli ollut Villen vastuulla puhua äidilleen, ja silti tuntui, että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi. Minähän se olin päättänyt erota. Olin sekoittanut hyvät suunnitelmat ja vaivalla rakennetun yhteisen elämämme ja aiheuttanut koko sotkun.

– No menet sitten nyt kertomaan, vaadin silti.
– Tässähän sulla on aikaa. Ainakin se on jo varma juttu.

– Pimun syntymäpäivänä? Haluatko sä oikeasti ilmoittaa meidän erosta Pimun juhlissa?

Oli alhaista vedota Pimua kohtaan tuntemaani kiintymykseen, mutta se kortti toimi, varsinkin kun sitä tukemaan Ville latoi pahoittelut, jotka näyttivät tulevan sydämestä tai ainakin niiltä main.

– Anteeksi, Ville sanoi.
– Mun moka. Mä teen sen heti illalla, jooko? Mä kerron äidille, hoidan sen pois päiväjärjestyksestä. Mutta nautitaan nyt juhlista. Mistä sitä tietää, kuinka monta synttäriä Pimulla vielä on.

Nyökkäsin vastahakoisesti.

– Se nyt elää pidempään kuin sä tai mä, sanoin kuitenkin.
– Sut vie hautaan työnteko, ja mut nujertaa stressi.

Vessasta poistuessamme törmäsimme Ritvaan, joka iski minulle silmää. Minulta kesti hetken ennen kuin tajusin Villen äidin kuvittelevan, että olin vienyt Villen kyltymättömän intohimon vallassa seurakuntatalon invavessaan ja käyttänyt viime minuutit pikaiseen rakkaudenaktiin.

Pimu ja minä söimme kermaista lakkakakkua ja olimme hiljaa, nautimme pehmeästä mausta. Tarkkailin vaivihkaa Pimun arvokasta olemusta ja lämmintä katsetta ja tunsin pienen kateuden pistoksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olin tahtonut olla vanha. Kaikki mitä saattoi tapahtua, oli silloin jo tapahtunut, paitsi kuolema. Sitten ei enää tarvinnut murehtia, että kuolisi nuorena ja kesken kaiken. Ainoa todellinen uhka oli se, että päätyisi virumaan vuosiksi terveyskeskuksen vuodeosastolle, mutta iltapäivälehtien otsikoista päätellen niitäkään ei valvottu erityisen hyvin. Voisi odottaa talveen ja lähteä sitten pakkaseen hortoilemaan. Ymmärtääkseni hypotermia oli loppuvaiheessa suhteellisen kivuton kokemus.

– Mitä se Karoliina niin miettii? Pimu kysyi.

– Että olisi ihanaa olla vanha.

Pimua hymyilytti.

– Mikä se siinä on niin ihanaa?

– Ei tarvitsisi enää huolehtia.

Kuin olisi pohtinut samaan aikaan ajatustani ja kermakakun rakennetta, Pimu upotti lusikan kakkuun. Hän söi ja laski sitten lusikan lautaselle lepäämään.

– Kyllä kai niitä huolia olisi, jos rupeaisi huolehtimaan, hän sanoi.

– Niin kuin mitä? Jos ei haittaa, että mä kysyn.

Pimu heilautti kättään epämääräisesti ympärilleen. ”Kärpäsiä”, ele tuntui sanovan.

– Lapset, Pimu selitti sitten.
– Lapsenlapset. Lapsenlapsenlapset. Noin esimerkiksi.

– Et sinä vaikuta sellaiselta, joka huolehtii.

Pimu mietti asiaa.

–  Minä en taida olla huolehtivaista tyyppiä, hän sanoi lopulta.
– On ollut niin paljon elämää, ettei ole jaksanut sen päälle kovasti surra. Mutta sen minä sinulle sanon, että jos lapsia haluaa, on paras oppia olemaan huolehtimatta tai jättää ne kokonaan tekemättä. Äitinä täytyy antaa käydä niin kuin käy. Parasta olisi, jos voisi uskoa Jumalaan tai kohtaloon. Se on ollut meidän sukupolvella se pelastus.

– Hmm, mutisin.
– Mulla ja kirkolla on mennyt vähän sukset ristiin rippikoulusta asti.

Pimu nojautui eteenpäin, vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi kuin jakaisi salaisuutta:

– Oletko harkinnut, että kääntyisit muslimiksi? Niillä on hyvä se ohjenuora, että asiat tapahtuvat, jos Jumala suo. Insallah tai jotain sinne päin. Ei tarvitse ihmisen kuvitella, että pystyy hallitsemaan joka pikkuseikkaa.

Pappi keskeytti keskustelumme ja saapui onnittelemaan Pimua kädestä pitäen. Pimu otti onnittelut vastaan kuin harras kristitty ainakin, ei paljastanut ilmeelläkään, että oli juuri suositellut sukulaistytölle toista palveluntarjoajaa.

Ritva oli vainunnut jotakin. Hän tarkkaili minua huoneen poikki ja näytti epäluuloiselta. Ville seisoi syventyneenä toisen seurueen keskusteluun, kun Ritva kiinnitti suureen ääneen hänen huomionsa.

– Ole nyt Ville herrasmies. Älä anna Karoliinan istuskella yksinään. Pidä naisestasi huolta.

Ville hymyili.

– Karoliina osaa pitää huolen itsestään, hän sanoi.

Ritva ei antanut niin helpolla periksi.

– Mä kasvatin sut paremmin, hän sanoi.
– Hae nyt Karoliinalle edes kahvia.

– Mä join jo, kiirehdin kertomaan ja näytin sivupöydällä levännyttä tyhjää kuppia sanojeni vakuudeksi.

– Mulla on kaikki ihan hyvin.

Ritva vaikeni, mutta epäluulon juonteet otsalla syvenivät. Ville katsoi parhaaksi hakea kuppiini lisää kahvia.

– Kiitos, sanoin.

– Näyttää paremmalta, Ritva kommentoi.
– Rakkautta pitää vaalia. Ei se ilmaiseksi säily. Vai mitä Karoliina?

Mutisin jotakin epäselvää kuin tutkija-Järvinen konsanaan.

– Anteeksi, Ville kuiskasi.
– Mä kerron sille heti, kun tämä on ohi.

Join kahvin loppuun. Väistin Ritvan katsetta ja menin ulos seurakuntatalon pihalle. Sarianna leikitti siellä esikoistytärtään. Hän antoi 5-vuotiaan Sikrun purkaa energiaa syksyisellä nurmikolla juoksentelemiseen ja heilutti samalla vaunuja, joissa kuopus nukkui. Minut nähdessään Sikru juoksi suoraan syliini.

– Miksi sä et ole käynyt mun luona? Sikru kysyi.

– Karoliinalla on ollut paljon töitä, Sarianna selitti puolestani.

– Tuletko sä äidin ja iskän häihin? Sikru kysyi.

– Tietysti Karoliina tulee. Karoliina on äidin kaaso. Ei me päästäisi ilman sitä edes naimisiin.

Sariannan puheissa oli mukana vähän totuuttakin. Olin lupautunut hoitamaan valtaosan hänen häidensä järjestelyistä, koska Sarianna itse oli ylityöllistetty opintojensa ja lastensa kanssa. Lupauksen aikoihin Ville ja minä olimme vielä seurustelleet ja oli näyttänyt siltä, että olisin syksyn työttömänä. Olin ajatellut, että minulla olisi ainakin jotakin tekemistä.

Sikru oli keskusteluun tyytyväinen, vaikken ollut puhunut hänelle sanaakaan itse. Hän jatkoi juoksenteluaan.

– Haluatko sä tosiaan, että mä hoidan vielä ne hääjutut? kysyin Sariannalta.
– Mä ymmärrän, jos suunnitelmat menevät uusiksi tällaisissa tapauksissa.

– Höpö höpö, Sarianna sanoi ja heilutti vaunuja tarmokkaasti.
– Sä olet edelleen Sikrun kummi ja mun ystävä. Sitä paitsi mä syytän teidän erosta Villeä.

Äkillinen huoli valtasi Sariannan kasvot. Vaunut pysähtyivät.

– Vai haluatko sä siitä hommasta eroon? Mä ymmärrän, että siinä on paljon vaivaa.

– En en, lohdutin.
–  Mielelläni mä teen.

– Huh, no hyvä, Sarianna huokaisi ja liikutti vaunuja taas.
– Mun on muuten pitänyt kysyä sulta, kenet sä sait meille bändiksi.

– Eikö me sovittu, että se on yllätys?

Yllätys, joka minun pitäisi vielä hoitaa. Viime aikoina asiat olivat jääneet huolestuttavasti viime tinkaan. En ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että uusi työ ja hääjärjestelyt voisivat mennä näin pahasti päällekkäin.

– Sovittiinhan me, Sarianna hymyili.
– Mä luotan sinuun.

Illalla huolipäiväkirjani sai muutaman uuden merkinnän. Mitä tapahtuisi mummilta perimälleni pianolle, jos sairastuisin homeesta ja joutuisin asumaan lopun elämääni teltassa? Saisinko järjestettyä Sariannalle sellaiset häät kuin olin luvannut? Entä jos Villen äiti mustaisi maineeni yliopistolla ja kertoisi kaikille rehtoria myöten, miten seksuaalisesti holtiton olin? Harrastinhan hänen mielestään seksiä seurakuntatalon invavessassa vanhuksen syntymäpäivillä sen lisäksi, että hän oli kerran yllättänyt minut ja Villen puolialastomina anoppilan kodinhoitohuoneesta.
Entä jos Järvinen tappaisi sittenkin itsensä? Mitä, jos hänen tutkimustyönsä oli pelkkä kulissi aidoille pohdinnoille ja olisi minun vikani, etten ollut huomannut eroa?

Youtuben unimeditaatiogurusta Toddistakaan ei ollut apua. I embrace life, toistelin hänen mukanaan, mutta uni hylki minua kuin öljy vettä.

Ennen kuin ahdistuisin siitä liikaa, päätin lähteä iltakävelyä ja hakea kaupasta jäätelöä. Kylmä makea herkku tainnutti minut yleensä, kunhan sitä söi riittävän paljon. Ja vaikkei tainnuttaisikaan, se maistuisi ainakin hyvältä.

Jäätelöhyllyllä jäin jumiin. Kevyttuotteissa oli kenties vähemmän kaloreita, mutta energian mukana katosi myös maku, ja tilalle oli tungettu lisäaineita, joita en tänään jaksaisi googlailla. Päärynäsorbetti oli lopussa.

Kaikkein eniten olisin pitänyt suklaatuuteista, mutten tahtonut stressata tänään siitäkään, että tukisin kenties euroillani jäätelöfirman ostaneen ylikansallisen yhtiön äidinmaidonkorvikkeiden aggressiivista markkinointia kehitysmaissa. 

Keskelle pohdintaani lampsi filosofian laitoksen Matias. Tervehdimme, ja vedin Matiaksen mukaan mielensisäiseen väittelyyni.

– Mitä luulet, onko tämän kaakaon poimimisessa käytetty lapsityövoimaa? kysyin ja näytin minulle tuntemattoman merkin suklaajäätelöä.

– Vaikea sanoa, Matias vastasi.
– Mistä sen tietää.

– Ehkä mä kuitenkin otan näitä toisia, päätin ja palautin jäätelön altaaseen, jäin epäröimään.

– Mutta onko se toisaalta sitten parempi, että sinne päin maailmaa menee rahaa? Parempi kai niiden lasten on olla töissä kuin kadulla? Mille sä naurat?

Matias palautti ilmeensä peruslukemille.

– Eikö sun mielestä niiden lasten elinolot ole tärkeitä? kysyin.

– Tietysti on, Matias rauhoitteli.
– En mä sillä. Ota Benin ja Jerryn jäätelöä. Eikö ne ole ihan hyviä tyyppejä?

Tartuin ehdotukseen helpottuneena siitä, että pääsin jäätelö­umpikujasta ulos. Matias ryhtyi kulkemaan rinnallani, ja kun hän pysähtyi oluthyllyllä, minäkin pysähdyin.

Matias valitsi sixpackin. Muistelin hänen aamuista olemustaan ja mielessäni häivähti kenties jokin lievästi moralisoiva ajatus, koska Matias selitti:

– En mä näitä yksin juo. Tämän juo Samuli ja tuon Kartsa, nuo neljä vetää Jesse ja tämä yksi jää mulle.

Nyökkäsin ja yritin näyttää siltä, että Matias oli puolustautunut turhaan.

Maksoimme kassalla ja astuimme liukuovista yhtä aikaa ulos.

– Minne päin sä olet menossa? Matias kysyi.

– Satamaan, kerroin, ja nyt se olin minä, joka selittelin turhaan.
– Mä käyn usein siellä katsomassa auringonlaskua, jos mä en saa unta. Värit on aika mahtavia tähän aikaan.

– Mä tulen mukaan, Matias sanoi, ei ehdottanut vaan kertoi, mutta tajusi sitten varmistaa.

– Jos sulle sopii.

– Entä ne sun kaverit? kysyin.

– Samuli ja Jesse ja kumppanit?

– Pieni nenänvalkaisu tekee niille ihan hyvää, Matias väitti.

– Jesselle ihan erityisesti.

Kävelimme rinnakkain ja hiljaisuuden vallitessa satamaan. Vakiopenkkini oli tyhjä. Pyyhimme sen iltakasteesta ja istahdimme alas. Avasin jäätelöpakkauksen ja ojensin sen Matiakselle lusikan kera.

– Sä voit aloittaa.

Aurinko laski. Se värjäsi taivaanrannan ja veden.

– Aika täydellistä, Matias sanoi ja maistoi jäätelöä.

– Niin minustakin, myönsin.   

Astelin kohti kotia jäätelön ja Matiaksen tapaamisen pehmentämässä, zeniläisessä mielentilassa, ja tunsin sisälläni oudon ailahduksen. Tunnistin sen vasta hetken jälkeen kiitollisuudeksi.

Oli vain harvoja ihmisiä, jotka saivat pitää itsellään sekä varhaiset aamut että myöhäiset illat. Oli uniongelmistani sitten muutoin mitä mieltä tahansa, ne lahjoittivat minulle auringon laskut ja nousut sekä kummalliset kohtaamiset hetkinä, jotka menivät hyväunisilta kaupunkilaisilta ohi.

Asiat järjestyisivät kyllä, tunsin. Tavalla tai toisella ne järjestyisivät. Ja sitten kun ne olisivat järjestyneet tavalla tai toisella riittävän kauan, olisin vanha niin kuin Pimu eikä minun tarvitsisi enää murehtia mistään.

Perillä kaivoin kotiavaimeni taskusta, avasin oven ja astuin asuntooni. Se oli myllätty läpikotaisin. Varkaita, oli ensimmäinen ajatukseni. Minut oli ryöstetty.

Jatkuu ensi viikolla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.