Osa 2/8: Karoliina on akateeminen pätkätyöläinen ja synnynnäinen murehtija: jos jostakin asiasta on ylipäätään mahdollista stressata, Karoliinalta se kyllä onnistuu. Työhuolten keskellä Karoliina iloitsee kutsusta entisen miesystävänsä sukujuhliin. Mutta onko Ville jättänyt jotakin kertomatta?

Nyt voit kuunnella jatkiksen myös kuunnelmana!

Perjantaihin mennessä olin alkanut tottua uuteen työympäristööni. Löysin filosofian laitoksen ongelmitta yliopiston uumenista. Huolipäiväkirjani ei
kerännyt yhtä paljon merkintöjä kuin alussa. Sain nukutuksi hieman paremmin.

Aamuyöstä heräilin tosin edelleen pohtimaan maailmanlaajuisesti niinkin merkittäviä pulmia kuin esimerkiksi sitä, mitä tapahtuisi, jos kännykkäni akusta loppuisi yöllä lataus ja illalla asettamani herätysääni ei aamulla soisikaan. Entä jos nukkuisin liian pitkään ja myöhästyisin laitokselta taas?

Pahimmassa tapauksessa saisin myöhästelijän maineen, joka kantautuisi myös yliopiston rehtorin korviin. Rehtori oli kirjoittanut pari vuotta sitten ylioppilaslehteen kolumnin, jossa hän oli kertonut pitävänsä myöhästelyä epäjärjestelmällisen ihmisen kuolemansyntinä. Aamun viivästyminen tarkoitti ainakin puoliunisissa kauhu­kuvissani sitä, että haaveilemani opintoasiain päällikön paikka menisi minulta sivu suun. Puoli viideltä yöllä alitajuntani herätti minut siis säännöllisesti tarkistamaan, oliko kännykkäni kiinni laturissa ja laturi pistorasiassa.

Uniongelmat eivät kuitenkaan olleet minulle uusia, ja osasin jo elää niiden kanssa. Puoliksi valvottu yö oli puoliksi nukuttu yö. Sen ajatuksen voimin pystyin hyväksymään, että olin välillä turhaan hereillä. Käytin aamun tunnit päivän tehtävien suunnitteluun ja puoli seitsemältä nousin lopullisesti sängystä. Kun valelin kasvoni kylmällä vedellä, join kaksi kupillista kahvia, pakkeloin silmäpussit piiloon ja herätin koko kehon juoksemalla paikallisbussin kiinni, näytin jo ihmiseltä enkä nälkiintyneeltä pandalta.

Valveilla olemisen hallitsin sitä paitsi nukkumista paremmin. Yön hirviöt osoittautuivat auringon­valossa pelkiksi varjoiksi. Huoleni pysyttelivät käsivarren mitan päässä, ja jos joku niistä tulikin lähelle, saatoin tehdä jotakin sen poistaakseni. Öisin olin avuton, päivisin kaikkea muuta. Minulla oli taas valtaa elämäni kulkuun.

Yliopiston pysäkillä hyppäsin bussista. Nautin, kun sain kävellä alueen läpi melkein yksin. Pihalla ja käytävillä vastaan tuli ani harva kaltaiseni varhaisaamujen valvoja, ja oli kuin yliopisto kirjastoineen, tietoineen ja ajatuksineen olisi varattu kokonaan käyttööni.

En ollut vieläkään kyllästynyt siihen tunteeseen. Minä kuuluin yliopistoon, ja yliopisto kuului minulle. Rakkauteeni vastattiin, vaikka sitä kestikin vain hetken ennen kuin tungos valtasi käytävät ja lounasruokalat.

Akateemiseen maailmaan osallistuminen ei ollut koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Olin ollut sukuni ensimmäinen ylioppilas, yksinhuoltaja-kosmetologi-äidin ainoa tytär, jonka kulttuurinen pääoma rajoittui tunnollisiin ihonhoitorutiineihin ja tavallista parempaan päivä- ja iltameikin tekemisen taitoon.

Niin loistavia kuin lukioajan arvosanani olivatkin olleet, olin menestynyt pääsy­kokeissa ainoastaan lääkärin määräämien beetasalpaajien ansiosta. Kaikki, mitä olin sen jälkeen saavuttanut – opintopiste opintopisteeltä, tutkinto tutkinnolta, määräaikainen pesti toisensa jälkeen – oli sarja pieniä voittoja rajallista muistikapasiteettiani ja heikkoa itseluottamusta vastaan.

Filosofian laitoksella olin ensimmäisenä paikalla. Sytytin käytävään valot. Laitoin taukohuoneeseen kahvin tippumaan. Jätin pöydälle leipomosta hakemaani tuoretta pullaa. Sitten odotin henkilökunnan saapumista.

Aikani kuluksi järjestelin uudelleen laitoksen ilmoitustaulua. Vein vanhoja tenttituloslistoja paperinkeräykseen, poistin ilmoitukset tapahtumista, jotka olivat aikaa sitten menneet menojaan. Graduryhmän ilmoittautumislista näytti olevan edellisvuodelta. Listan päälle oli kirjoitettu punaisella tussilla: SIIRRETÄÄN SYKSYYN. Sitten myös ”syksyyn” oli yliviivattu ja sen yläpuolelle oli kirjoitettu: KEVÄÄSEEN.

Laitoksen ovi kävi. Käsi tapaili vaistomaisesti valonkatkaisijaa ja huomasi sitten, että valot olivat jo päällä. Sisään astui siviilipalvelusmies Matias.

– Huomenta, sanoin.

– Huomenta, Matias mutisi.

Matiaskin näytti siltä, että hän oli valvonut koko yön. Toisin kuin minä, hän oli silti tuskin tehnyt sitä kotonaan. Ryvettynyt olemus kieli paremminkin tuntikausien riehakkaasta baarielämästä, ja katse haki lähintä mukavaa nojatuolia.

Ennen kuin tuoli ehtisi saada Matiaksen valtaansa, astuin hänen tielleen.

– Mulla olisi muutama pikkujuttu. Jos voisit auttaa.

Matias hieroi silmiään.

– Anna tulla.

Viitoin Matiaksen mukaani ja kävelin hänen kanssaan laitoksen pääovelle. Osoitin vaatimatonta post-it-lappua, jossa luki filosofian laitos.

– Tähän tarvittaisiin oikea nimikyltti. Vai mieltä sä olet?

Matias kohautti olkiaan.

– Musta se on aika sympaattinen. Loppujen lopuksi suuriakin teorioita on kirjoitettu vessapaperiin. Ei se muoto vaan se sisältö.

Pidin itseni kurissa, vaikka Matiaksen pehmeänkarhea ääni houkutteli jättämään byrokraattisen pikkusieluisuuden ja liittymään hänen seurakseen sohvapartioon. Matiaksen suggestiot olivat epäilemättä tehonneet opiskelijatyttösiin baaritiskeillä ja yökerhojen lattioilla, mutta nyt ei ollut yö vaan aamu. Tämä ei ollut kahden tähden romanttinen elokuva, missä kireä virkanainen oppii elämästä karismaattisen duunarin suosiollisella avustuksella, vaan todellisuus, oikea elämä.

– Sovitaanko niin, että heti kun joku täällä lähettää muistilappu­kasan, joka hyväksytään kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa, sä saat kirjoittaa laitoksen nimen mihin tahansa vessapaperiin enkä mä puutu siihen millään tavalla? Sillä välin mä haluan tähän kyltin, joka näyttää siltä, että täällä joku edes yrittää.

– Okei, okei, Matias huokaisi ja nappasi post-it-lapun mukaansa.
– Mä hoidan sen. Oliko jotain muuta?

– Harmaapar… Vinhanmäki tarvitsee sen sähköposteihin sala­sanan. Se ei ole ilmeisesti lukenut sähköpostejaan ikinä. Mä en ­ymmärrä, miten opiskelijat on saaneet sen kanssa asioita hoidettua.

Nojatuoli näytti kutsuvan Matiasta edelleen, koska hän palasi kuin magneetin vetämänä sitä kohti, selitti kulkiessaan:

– Vinhanmäki menee töiden jälkeen lasilliselle lähikapakkaan. Me ollaan käyty siellä. Pelataan sen kanssa pari erää shakkia, ja se kuittaa meidän opintopiirit hyväksytyiksi.

Ilmeestäni Matias kaiketi päätteli, ettei järjestely yltänyt silmissäni opinto-ohjauksen tavoitetasolle.

– Mä hoidan sen salasanan, hän sanoi.

Yhtäkkiä minusta tuntui kuin jalkani voisivat millä hetkellä tahansa lähteä alta. Päässäni kieppui, ja minun täytyi ottaa Matiaksesta tukea.

– Oletko sä kunnossa? Matias kysyi.

– Huimaa vain vähän, sanoin, kun tasapainoni ja näkökenttäni alkoivat palautuivat taas normaaleiksi. Hetken kuluttua huomasin myös päästää Matiaksesta irti.

– Se on tämä ilma, Matias selitti.
– Sä totut siihen kyllä. Ellet sitten sairastu pysyvästi ja asu lopun elämääsi teltassa.

Yliopiston homeongelmat olivat kehittäneet aivan erityisen mustan huumorin lajin. Sillä hetkellä tulevaisuusvisio itsestäni työttömänä retkiteltassa ei vain tuntunut niin kaukaa haetulta, että se olisi varsinaisesti naurattanut.

Ponnistauduin hymyilemään ja katselin, kuinka Matias rojahti nojatuoliin. Hän henkäisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä. Sitten hän luki nähtävästi ajatukseni, koska hän avasi toisen silmänsä.

– Älä stressaa. Mä hoidan ne vielä tänään. Mä vain lepuutan silmiäni ensin hetken. Ja siltä varalta että sua alkaa epäilyttää, mä en aio kuolla tähän. Ei tarvitse soittaa hätänumeroon, mä vain levähdän hetken.

Viimeiset lauseet viittasivat kai ensimmäiseen työpäivääni, kun olin kuvitellut Harmaapartaa kuolleeksi tämän nauttiessa päivätorkuistaan.

Katsellessani Matiaksen lapsenkaltaista, tyytyväistä torkahtelua kadehdin molempien miesten unenlahjoja. Laitoksen kannalta oli harmi, ettei nukkuminen ollut yksi akateemisen tehokkuuden mittareista. Silloin filosofian laitos olisi ollut tilastojen kärjessä.

– Esmrk.. tip.. emmph… kategrisen imp…

Istuin pienessä, sotilaallisen hyvin järjestetyssä huoneessa tutkija Kosti Järvistä vastapäätä ja yritin erottaa, mitkä olivat vokaalit Järvisen konsonanttien väleissä. Jos puheäänen jumalat olivat olleet siviilipalvelusmies Matiakselle ylen määrin suopeita, Järvisen kohdalla ne olivatkin sitten käyneet kitsaiksi. Suurimman hankaluuden aiheutti puheen volyymi: Järvinen puhui niin hiljaa, että sanat hukkuivat huonepölyn putoamisääniin.

Koska olin jo kolmesti pyytänyt Järvistä toistamaan lauseensa, menin nyt vain mukana. Nyökyttelin sujuvasti ja toivoin, että pelkkä läsnäoloni kannustaisi häntä filosofis-tieteellisiin huippusuorituksiin. Jospa onnistuisin myötätuntoisella, keskittyneellä olemuksellani kirittämään häntä kohti seuraavaa julkaistua artikkelia?

Ainoa ongelma oli, että minun oli hyvin vaikea pysyä hereillä Järvisen puhuessa. Aamuyölliset valvomiset, harmaaparran ja Matiaksen hyvä esimerkki sekä laitoksen ummehtunut, hapeton ilma tuudittivat minua tiedottomuuteen kuin radiossa kuulutettu merisää tai kansanedustajan puhe täysistunnossa. Toivoin hetken, että olisimme olleet kotonani. Järvinen olisi voinut tulla vuoteeni ääreen mumisemaan, ja itse olisin saanut vaipua hänen tainnuttamanaan uneen.

– Mtp.. kvvapssa…tasol…?

Järvisen lauseessa oli kysyvä sävy. Myös hänen pitämänsä pitkähkö tauko viestitti, että minun taisi olla aika osallistua keskusteluun nykyistä aktiivisemmin.

– Mitä sä itse siitä ajattelet? kysyin.

Järvinen jatkoi puhettaan. Olin selviytynyt täpärästi mutta skarppasin silti. Nipistin itseäni ja yritin ennakoida Järvisen ilmeistä, millaisia välireaktioita minulta odotettaisiin. Järvisen kasvot olivat valitettavasti jokseenkin liikkumattomat ja perussynkät. Sikäli kuin kykenin tulkitsemaan, hän saattoi puhua yhtä hyvin toisen maailmansodan aikaisista rikoksista ihmiskuntaa vastaan kuin tulevan yksinäisen päivällisen kauppalistastaan.

Hetken kuluttua olin jälleen puoliunessa. Miellyttävän, utuisen horroksen läpi erotin sanan, joka tuntui toistuvan Järvisen puheessa, ja lopulta sain siitä kokonaan kiinni.

– Tsemurn… Tsemurha… Itsemurha…

Olin äkkiä täysin valpas. Tutkin Järvisen kasvoja ja akuutti, vähän järjetön huoli täytti mieleni: oliko laitokselle saapumiseni asettanut tutkijalle niin suuria paineita, että hän harkitsi elämänsä päättämistä? Muistin laitoksen tietokoneella näkemäni itsemurhaa koskevat tietohaut, jotka olivat puhuneet omaa karua kieltään.

– Itsemurha on alkanut tuntua… Järvinen aloitti, ja lopusta en saanut taas selvää.

– Kuule, mun täytyy tässä välissä keskeyttää, sanoin ja jätin häveliäisyyden sikseen. En tahtonut miettiä illalla, mitä kaikkea Järvinen oli kuvitellut minulle jakaneensa.

– Mä haluan kysyä sulta yhden asian, ja mä toivon, että sä vastaat siihen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. Oletko sä harkinnut itsemurhaa?

Olin lukenut sen verran psykologiaa, että tiesin, ettei itsetuho­aikeista kysyminen lisännyt ihmisen riskiä päättää päivänsä. Tieto ei ehkä auttaisi minua siinä tapauksessa, jos Järvinen toteuttaisi suunnitelmansa ja jäisin miettimään, olinko ollut ratkaisuun osallinen, mutta tässä hetkessä se riitti antamaan sanoilleni pontta. Mietin, löytäisinkö laukkuni kätköistä auttavan puhelimen esitteen, joka oli joskus viikkoja aiemmin työnnetty käteeni kävelykadulla. Vaikka eipä puheluista toisaalta olisi Järviselle apua niin kauan kuin hänen puheestaan ei saanut vastatustenkaan selvää.

Järvinen näytti lievästi kummastuneelta. Kaivoin esiin kaikki terapeuttiset kykyni.

– Jos tulee sellaisia ajatuksia, ettei millään ole mitään merkitystä, on lupa ja velvollisuus pyytää apua.

– Niin no, tuo on tietysti melko moderni positio, Järvinen sanoi harkiten. Nyt hän puhui niin, että sanat erotti.

– Jos ajatellaan 1800-luvun ja 1900-luvun alun mielenterveyshoitoa, niin pelkkää puoskarointiahan silloin oli tarjolla.

– Mä puhun ihan nykyhetkestä. Oletko sä masentunut?

Tällä kertaa kummastuksesta ei voinut erehtyä. Järvinen puhui jotakin mutta jälleen niin hiljaa, etten saanut sanoista selvää.

– Sun täytyy ihan oikeasti puhua kovemmalla äänellä koko ajan,
sanoin.

– Mä en ole saanut sun puheesta selvää viimeiseen kahteenkymmeneen minuuttiin.

– Mmph… Järvinen aloitti ja korotti sitten ääntään.

– Mikset sä ole sanonut mitään?

– En halunnut loukata.

– Minä tutkin itsemurhan filosofiaa, Järvinen sanoi.
– Erityisesti Kantin, Schopenhauerin ja Durkheimin ajatuksia siitä.

Sen jälkeen kun Kosti Järvinen oli kirjannut minut huonokuuloisten kategoriaan  ja ryhtynyt puhumaan minulle kuin vanhalle mummolle, keskustelussamme alkoi olla huomattavasti enemmän tolkkua.

– Mikä sinulla on lopullisena tavoitteena tälle työlle? kysyin.

– Ehkä muutama artikkeli jossain vaiheessa. Mieluiten kokonainen teos. Sitten kun pohjatyö on tehty kunnolla.

Välttelevä sävy ilmaisi, että Järvisen aika oli kulunut pohjatöiden parissa jo muutaman akateemisen vuodenkierron verran.

– Onko sulla mitään tekstiä paperilla? Tai tiedostona?

Järvinen selvitteli kurkkuaan. Jäin odottamaan ja annoin hiljaisuuden tehdä työn puolestani.

Lopulta Järvinen ei enää kestänyt.

– Lähinnä olen tässä vaiheessa lukenut taustakirjallisuutta, hän sanoi.
–Luetteloinut merkittävimpiä lähteitä.

Säästin voimiani ja pysyin edelleen vaiti. Järvinen tiesi itsekin, missä mentiin, ei minun tarvinnut selittää sitä hänelle.

– Kyseessähän on erittäin merkittävä avaus, Järvinen kävi puolustuskannalle.
– Se tulee tehdä huolella eikä hutaisten. Mä en tahdo tehdä mitään tusinatyötä, jossa vain määritellään muutamia käsitteitä hieman aiempaa tarkemmin ja ajatellaan, että se riittää tutkimuksen ansioksi. Tässä on tarkoitus tehdä yksi alan filosofisista perusteoksista. Jos nyt ei ihan Tractacuksesta puhuta, niin ei paljon muutenkaan.

Nyökkäsin ja hymyilin. Olin iloinen siitä, että Järvisessä riitti potkua: meidän pitäisi vain kanavoida se oikeaan suuntaan. Tällaisiin kysymyksiin pystyin vastaamaan siitä huolimatta, että Tractacuksesta muistin yksinomaan, että teoksen oli kirjoittanut Wittgenstein ja että siinä kehotettiin ihmisiä vaikenemaan asioista, joista he eivät voineet tietää mitään.

Jos jotakin elämässä olin oppinut niin sen, että Wittgensteinille piti näyttää kieltä. Olin opiskelu­aikoinani ehtinyt kammota tyhjää paperia, tyhjää tiedostoa ja tyhjää päätä niin usein ja hartaasti, että minua hän ei enää pelottelisi. Juuri silloin kun tuntui, että tiesi asioista vähiten, niistä oli alettava viimein puhua.

Viikonloppu soi tervetulleen katkoksen työpaineisiini. Lauantaina luvassa oli Villen 80-vuotiaan isoäidin Pimun syntymäpäivät, ja sunnuntaina tarkoitukseni oli kuolettaa viikon aikana kertynyttä univelkaa.

Entisen miesystävän iäkkään sukulaisen juhliminen ei ehkä olisi ollut monen mielessä syksyn suuri kohokohta. Minä olin kuitenkin aina saanut suurta nautintoa siitä, miten Villen suku oli adoptoinut minut joukkoonsa. Isäni sukuineen oli jäänyt minulle etäiseksi, koska hän ei ollut asunut kanssani sen jälkeen, kun olin täyttänyt kaksi vuotta. Äitini kuoltua kykenin laskemaan yhden käden sormilla sukulaiset, joiden puhelinnumero löytyi kännykkäni muistista.

Villen suku oli täyttänyt ihmisvajettani vuosia. Kun olin jo muuten ollut varma eropäätöksestä, minua oli pidätellyt tietoisuus siitä, että Villen mukana voisin menettää kymmenittäin ihmisiä, joista oli ehtinyt tulla minulle tuttuja ja läheisiä. Viimeinen joulu oli ollut kaikkein vaikein. Olin ollut toisten keskellä mutta tavallaan jo yksin. Olin surrut, että seuraavien juhlapyhien menoissa en olisi varmaankaan enää mukana. Siksi olin enemmän kuin iloinen siitä, että minut kutsuttiin vielä Pimun syntymäpäiviä juhlimaan. Huolien ei tarvinnut aina toteutua. Ihmiset osoittautuivat välillä suuremmiksi ja jalomielisemmiksi kuin millaisina heidät oli nähnyt.

Saapuessani seurakuntatalolle se kuhisi jo väkeä. Pimulla oli salakavala tapa kerätä kiinteitä, pysyviä ystävyyssuhteita. Hän ei ollut erityisen sosiaalinen tai ulospäin suuntautunut, mutta vuosikymmenien aikana minun lisäkseni ilmeisen moni ihminen oli kiintynyt hänen tapaansa katsella maailmaa.

Ensimmäisenä ovella vastaani ei kuitenkaan tullut Pimu vaan Ritva, Pimun tytär ja Villen äiti. Olin pelännyt Ritvan tapaamista siitä asti, kun Ville ja minä olimme eronneet. Ritva oli niitä naisia, joille oli olemassa vain hyviä ja pahoja ihmisiä, rakkaita läheisiä tai tuntemattomia, joista ei tarvinnut välittää.

Omilleen Ritva oli paras mahdollinen puolustaja. Hän oli maalannut Villen ja minun yhteisen asunnon, lainannut meille rahaa ja kantanut väsymättä oksennusämpäreitämme noroviruksen aikaan.

Toisaalta olin kuullut Ritvan kertovan, mitä hän oli sanonut ja tehnyt läheisilleen, joista oli tullut entisiä ystäviä. Ritva todella osasi polttaa sillat takanaan. Erään ystävänsä puutarhasta hän oli välien kylmettyä käynyt kiskomassa irti nuoren omenapuun, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin lahjoittanut taimena.

Huomattuaan minut Ritva käveli luokseni ja veti minut lämpimään, pitkään halaukseen. Olin kaiketi pelännyt turhaan hänenkin kohdallaan.

– Ihanaa nähdä sua, Ritva sanoi.
– Viime kerrasta on mennyt ihan liian kauan. Miten sä olet jaksanut?

– Melko hyvin kai, vastasin.

– Oletko sä ottanut sitä auringonhattu-uutetta, jonka mä sulle toin?

– Joo, valehtelin ja rauhoittelin sitten välittömästi heräävää huonoa omatuntoani.
– Aina kun mä olen vain muistanut.

– Muistat tästedes vähän useammin, jooko? Ritva nauroi.
– Se tekee ihmeitä sun vastustuskyvylle. Mitä mä sun ääntäsi kuulen, sulla on nytkin vähän flunssaa pohjalla.

Jätin selittämättä nykyiset homeiset työolosuhteeni, koska tiesin, millaisille ylikierroksille se Ritvan saisi. Juuri nyt en halunnut kuulla, millaisia hometalokauhukertomuksia hänen tuttavapiiristään löytyi.

Ritva katseli ympärilleen.

– Missä Ville on? hän kysyi.

– Se tulee omalla kyydillään.

Ritva rypisti kulmiaan, tutki minua ja vaihtoi sitten ajatuksen suuntaa.

– Kaunis mekko. Pukee sua tosi hyvin. Sulla on niin hoikka vyötärö, tulee hienosti esiin. Eikö Karoliina näytäkin kauniilta tässä mekossa?

Viimeinen kysymys oli osoitettu Villen siskolle Sariannalle, joka oli juuri astunut huoneeseen.

– Ainahan Karoliina näyttää kauniilta, Sarianna hymyili ja tuli halaamaan minua, jatkoi samalla puhumista äidilleen.
– Pimu etsi sua. Se väitti, ettei perunasalaatissa ole tarpeeksi suolaa.

– Makuaisti mennyt raukalla, Ritva väitti.
– Vanhuus ei tule yksin. Pitää mennä ennen kuin äiti suolaa kaiken syömäkelvottomaksi.

Ritva pyyhälsi huoneesta, ja Sarianna ja minä jäimme seisomaan rinnan. Olin tullut Sariannan kanssa aina hyvin toimeen. Sarianna muistutti monessa suhteessa Pimua. Hän ei pelännyt todellisuutta vaan sai siitä voimaa. ”Elämää se vain on”, Sarianna lausui tämän tästä, olivat kyseessä sitten raskauden tuomat lisäkilot, potkut töistä tai Villen ja minun ero, josta hän oli kuullut ennen kuin kukaan muu.

– Mukavaa, että Ritva suhtautuu niin hyvin, sanoin.

– Ai mihin?

– No siihen, ettei minä ja Ville olla enää yhdessä. Jotkuthan voisivat alkaa heti pitää etäisyyttä.

Sarianna vilkaisi minua ja naurahti.

– Mä en usko että äiti tietää, hän sanoi.    

Villen saavuttua seurakunta­talolle vedin hänet välittömästi invavessan suojiin ja ahdistin hänet nurkkaan.

– Etkö sä ole kertonut Ritvalle, ettei me olla enää yhdessä?

Ville meni vaikeaksi. Katse harhaili kattoon.

– Ei se ole kysynyt, hän sanoi.

Argumentti oli niin heikko, etten vaivautunut edes vastaamaan siihen. Ville hieroi otsaansa.

– Mulla oli firman kanssa niin kiirettä.

Senkin perustelun olin kuullut liian monta kertaa antaakseni hyväksyntäni. Ihminen löysi aikaa asioille, joita piti tärkeinä. Jos hän todella olisi pitänyt merkkivuosiamme, saunavuoroamme tai siivouspäiväämme merkittävinä hetkinä, hänelle ei olisi tuottanut
ongelmia antaa asiakkaidensa odottaa. Ja tässä tapauksessa puhuttiin sentään vain muutamasta sekunnista, joiden aikana Villen olisi pitänyt saada uutinen suustaan ulos. 

– Aluksi se ei ollut varmaa, Ville vetosi.
– Me otettiin vain aikalisä, enkä mä halunnut hermostuttaa äitiä turhaan, jos me sitten palattaisiinkin kohta taas yhteen.

Villen käsi hapuili hiuksiani ja silitti niitä. Se oli ele, jolla hän oli lepyttänyt minut satoja kertoja. Nyt pyyhkäisin käden pois.

– Ei me palata, sanoin.

– Kyllä mä sen tiedän.

Suru painoi Villen äänen matalaksi ja vei närkästykseltäni pohjan. Minua harmitti. Miten tilanteet kääntyivätkin aina sellaisiksi, että minä olin se ikävä tyyppi? Oli ollut Villen vastuulla puhua äidilleen, ja silti tuntui, että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi. Minähän se olin päättänyt erota. Olin sekoittanut hyvät suunnitelmat ja vaivalla rakennetun yhteisen elämämme ja aiheuttanut koko sotkun.

– No menet sitten nyt kertomaan, vaadin silti.
– Tässähän sulla on aikaa. Ainakin se on jo varma juttu.

– Pimun syntymäpäivänä? Haluatko sä oikeasti ilmoittaa meidän erosta Pimun juhlissa?

Oli alhaista vedota Pimua kohtaan tuntemaani kiintymykseen, mutta se kortti toimi, varsinkin kun sitä tukemaan Ville latoi pahoittelut, jotka näyttivät tulevan sydämestä tai ainakin niiltä main.

– Anteeksi, Ville sanoi.
– Mun moka. Mä teen sen heti illalla, jooko? Mä kerron äidille, hoidan sen pois päiväjärjestyksestä. Mutta nautitaan nyt juhlista. Mistä sitä tietää, kuinka monta synttäriä Pimulla vielä on.

Nyökkäsin vastahakoisesti.

– Se nyt elää pidempään kuin sä tai mä, sanoin kuitenkin.
– Sut vie hautaan työnteko, ja mut nujertaa stressi.

Vessasta poistuessamme törmäsimme Ritvaan, joka iski minulle silmää. Minulta kesti hetken ennen kuin tajusin Villen äidin kuvittelevan, että olin vienyt Villen kyltymättömän intohimon vallassa seurakuntatalon invavessaan ja käyttänyt viime minuutit pikaiseen rakkaudenaktiin.

Pimu ja minä söimme kermaista lakkakakkua ja olimme hiljaa, nautimme pehmeästä mausta. Tarkkailin vaivihkaa Pimun arvokasta olemusta ja lämmintä katsetta ja tunsin pienen kateuden pistoksen. Niin kauan kuin voin muistaa, olin tahtonut olla vanha. Kaikki mitä saattoi tapahtua, oli silloin jo tapahtunut, paitsi kuolema. Sitten ei enää tarvinnut murehtia, että kuolisi nuorena ja kesken kaiken. Ainoa todellinen uhka oli se, että päätyisi virumaan vuosiksi terveyskeskuksen vuodeosastolle, mutta iltapäivälehtien otsikoista päätellen niitäkään ei valvottu erityisen hyvin. Voisi odottaa talveen ja lähteä sitten pakkaseen hortoilemaan. Ymmärtääkseni hypotermia oli loppuvaiheessa suhteellisen kivuton kokemus.

– Mitä se Karoliina niin miettii? Pimu kysyi.

– Että olisi ihanaa olla vanha.

Pimua hymyilytti.

– Mikä se siinä on niin ihanaa?

– Ei tarvitsisi enää huolehtia.

Kuin olisi pohtinut samaan aikaan ajatustani ja kermakakun rakennetta, Pimu upotti lusikan kakkuun. Hän söi ja laski sitten lusikan lautaselle lepäämään.

– Kyllä kai niitä huolia olisi, jos rupeaisi huolehtimaan, hän sanoi.

– Niin kuin mitä? Jos ei haittaa, että mä kysyn.

Pimu heilautti kättään epämääräisesti ympärilleen. ”Kärpäsiä”, ele tuntui sanovan.

– Lapset, Pimu selitti sitten.
– Lapsenlapset. Lapsenlapsenlapset. Noin esimerkiksi.

– Et sinä vaikuta sellaiselta, joka huolehtii.

Pimu mietti asiaa.

–  Minä en taida olla huolehtivaista tyyppiä, hän sanoi lopulta.
– On ollut niin paljon elämää, ettei ole jaksanut sen päälle kovasti surra. Mutta sen minä sinulle sanon, että jos lapsia haluaa, on paras oppia olemaan huolehtimatta tai jättää ne kokonaan tekemättä. Äitinä täytyy antaa käydä niin kuin käy. Parasta olisi, jos voisi uskoa Jumalaan tai kohtaloon. Se on ollut meidän sukupolvella se pelastus.

– Hmm, mutisin.
– Mulla ja kirkolla on mennyt vähän sukset ristiin rippikoulusta asti.

Pimu nojautui eteenpäin, vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi kuin jakaisi salaisuutta:

– Oletko harkinnut, että kääntyisit muslimiksi? Niillä on hyvä se ohjenuora, että asiat tapahtuvat, jos Jumala suo. Insallah tai jotain sinne päin. Ei tarvitse ihmisen kuvitella, että pystyy hallitsemaan joka pikkuseikkaa.

Pappi keskeytti keskustelumme ja saapui onnittelemaan Pimua kädestä pitäen. Pimu otti onnittelut vastaan kuin harras kristitty ainakin, ei paljastanut ilmeelläkään, että oli juuri suositellut sukulaistytölle toista palveluntarjoajaa.

Ritva oli vainunnut jotakin. Hän tarkkaili minua huoneen poikki ja näytti epäluuloiselta. Ville seisoi syventyneenä toisen seurueen keskusteluun, kun Ritva kiinnitti suureen ääneen hänen huomionsa.

– Ole nyt Ville herrasmies. Älä anna Karoliinan istuskella yksinään. Pidä naisestasi huolta.

Ville hymyili.

– Karoliina osaa pitää huolen itsestään, hän sanoi.

Ritva ei antanut niin helpolla periksi.

– Mä kasvatin sut paremmin, hän sanoi.
– Hae nyt Karoliinalle edes kahvia.

– Mä join jo, kiirehdin kertomaan ja näytin sivupöydällä levännyttä tyhjää kuppia sanojeni vakuudeksi.

– Mulla on kaikki ihan hyvin.

Ritva vaikeni, mutta epäluulon juonteet otsalla syvenivät. Ville katsoi parhaaksi hakea kuppiini lisää kahvia.

– Kiitos, sanoin.

– Näyttää paremmalta, Ritva kommentoi.
– Rakkautta pitää vaalia. Ei se ilmaiseksi säily. Vai mitä Karoliina?

Mutisin jotakin epäselvää kuin tutkija-Järvinen konsanaan.

– Anteeksi, Ville kuiskasi.
– Mä kerron sille heti, kun tämä on ohi.

Join kahvin loppuun. Väistin Ritvan katsetta ja menin ulos seurakuntatalon pihalle. Sarianna leikitti siellä esikoistytärtään. Hän antoi 5-vuotiaan Sikrun purkaa energiaa syksyisellä nurmikolla juoksentelemiseen ja heilutti samalla vaunuja, joissa kuopus nukkui. Minut nähdessään Sikru juoksi suoraan syliini.

– Miksi sä et ole käynyt mun luona? Sikru kysyi.

– Karoliinalla on ollut paljon töitä, Sarianna selitti puolestani.

– Tuletko sä äidin ja iskän häihin? Sikru kysyi.

– Tietysti Karoliina tulee. Karoliina on äidin kaaso. Ei me päästäisi ilman sitä edes naimisiin.

Sariannan puheissa oli mukana vähän totuuttakin. Olin lupautunut hoitamaan valtaosan hänen häidensä järjestelyistä, koska Sarianna itse oli ylityöllistetty opintojensa ja lastensa kanssa. Lupauksen aikoihin Ville ja minä olimme vielä seurustelleet ja oli näyttänyt siltä, että olisin syksyn työttömänä. Olin ajatellut, että minulla olisi ainakin jotakin tekemistä.

Sikru oli keskusteluun tyytyväinen, vaikken ollut puhunut hänelle sanaakaan itse. Hän jatkoi juoksenteluaan.

– Haluatko sä tosiaan, että mä hoidan vielä ne hääjutut? kysyin Sariannalta.
– Mä ymmärrän, jos suunnitelmat menevät uusiksi tällaisissa tapauksissa.

– Höpö höpö, Sarianna sanoi ja heilutti vaunuja tarmokkaasti.
– Sä olet edelleen Sikrun kummi ja mun ystävä. Sitä paitsi mä syytän teidän erosta Villeä.

Äkillinen huoli valtasi Sariannan kasvot. Vaunut pysähtyivät.

– Vai haluatko sä siitä hommasta eroon? Mä ymmärrän, että siinä on paljon vaivaa.

– En en, lohdutin.
–  Mielelläni mä teen.

– Huh, no hyvä, Sarianna huokaisi ja liikutti vaunuja taas.
– Mun on muuten pitänyt kysyä sulta, kenet sä sait meille bändiksi.

– Eikö me sovittu, että se on yllätys?

Yllätys, joka minun pitäisi vielä hoitaa. Viime aikoina asiat olivat jääneet huolestuttavasti viime tinkaan. En ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että uusi työ ja hääjärjestelyt voisivat mennä näin pahasti päällekkäin.

– Sovittiinhan me, Sarianna hymyili.
– Mä luotan sinuun.

Illalla huolipäiväkirjani sai muutaman uuden merkinnän. Mitä tapahtuisi mummilta perimälleni pianolle, jos sairastuisin homeesta ja joutuisin asumaan lopun elämääni teltassa? Saisinko järjestettyä Sariannalle sellaiset häät kuin olin luvannut? Entä jos Villen äiti mustaisi maineeni yliopistolla ja kertoisi kaikille rehtoria myöten, miten seksuaalisesti holtiton olin? Harrastinhan hänen mielestään seksiä seurakuntatalon invavessassa vanhuksen syntymäpäivillä sen lisäksi, että hän oli kerran yllättänyt minut ja Villen puolialastomina anoppilan kodinhoitohuoneesta.
Entä jos Järvinen tappaisi sittenkin itsensä? Mitä, jos hänen tutkimustyönsä oli pelkkä kulissi aidoille pohdinnoille ja olisi minun vikani, etten ollut huomannut eroa?

Youtuben unimeditaatiogurusta Toddistakaan ei ollut apua. I embrace life, toistelin hänen mukanaan, mutta uni hylki minua kuin öljy vettä.

Ennen kuin ahdistuisin siitä liikaa, päätin lähteä iltakävelyä ja hakea kaupasta jäätelöä. Kylmä makea herkku tainnutti minut yleensä, kunhan sitä söi riittävän paljon. Ja vaikkei tainnuttaisikaan, se maistuisi ainakin hyvältä.

Jäätelöhyllyllä jäin jumiin. Kevyttuotteissa oli kenties vähemmän kaloreita, mutta energian mukana katosi myös maku, ja tilalle oli tungettu lisäaineita, joita en tänään jaksaisi googlailla. Päärynäsorbetti oli lopussa.

Kaikkein eniten olisin pitänyt suklaatuuteista, mutten tahtonut stressata tänään siitäkään, että tukisin kenties euroillani jäätelöfirman ostaneen ylikansallisen yhtiön äidinmaidonkorvikkeiden aggressiivista markkinointia kehitysmaissa. 

Keskelle pohdintaani lampsi filosofian laitoksen Matias. Tervehdimme, ja vedin Matiaksen mukaan mielensisäiseen väittelyyni.

– Mitä luulet, onko tämän kaakaon poimimisessa käytetty lapsityövoimaa? kysyin ja näytin minulle tuntemattoman merkin suklaajäätelöä.

– Vaikea sanoa, Matias vastasi.
– Mistä sen tietää.

– Ehkä mä kuitenkin otan näitä toisia, päätin ja palautin jäätelön altaaseen, jäin epäröimään.

– Mutta onko se toisaalta sitten parempi, että sinne päin maailmaa menee rahaa? Parempi kai niiden lasten on olla töissä kuin kadulla? Mille sä naurat?

Matias palautti ilmeensä peruslukemille.

– Eikö sun mielestä niiden lasten elinolot ole tärkeitä? kysyin.

– Tietysti on, Matias rauhoitteli.
– En mä sillä. Ota Benin ja Jerryn jäätelöä. Eikö ne ole ihan hyviä tyyppejä?

Tartuin ehdotukseen helpottuneena siitä, että pääsin jäätelö­umpikujasta ulos. Matias ryhtyi kulkemaan rinnallani, ja kun hän pysähtyi oluthyllyllä, minäkin pysähdyin.

Matias valitsi sixpackin. Muistelin hänen aamuista olemustaan ja mielessäni häivähti kenties jokin lievästi moralisoiva ajatus, koska Matias selitti:

– En mä näitä yksin juo. Tämän juo Samuli ja tuon Kartsa, nuo neljä vetää Jesse ja tämä yksi jää mulle.

Nyökkäsin ja yritin näyttää siltä, että Matias oli puolustautunut turhaan.

Maksoimme kassalla ja astuimme liukuovista yhtä aikaa ulos.

– Minne päin sä olet menossa? Matias kysyi.

– Satamaan, kerroin, ja nyt se olin minä, joka selittelin turhaan.
– Mä käyn usein siellä katsomassa auringonlaskua, jos mä en saa unta. Värit on aika mahtavia tähän aikaan.

– Mä tulen mukaan, Matias sanoi, ei ehdottanut vaan kertoi, mutta tajusi sitten varmistaa.

– Jos sulle sopii.

– Entä ne sun kaverit? kysyin.

– Samuli ja Jesse ja kumppanit?

– Pieni nenänvalkaisu tekee niille ihan hyvää, Matias väitti.

– Jesselle ihan erityisesti.

Kävelimme rinnakkain ja hiljaisuuden vallitessa satamaan. Vakiopenkkini oli tyhjä. Pyyhimme sen iltakasteesta ja istahdimme alas. Avasin jäätelöpakkauksen ja ojensin sen Matiakselle lusikan kera.

– Sä voit aloittaa.

Aurinko laski. Se värjäsi taivaanrannan ja veden.

– Aika täydellistä, Matias sanoi ja maistoi jäätelöä.

– Niin minustakin, myönsin.   

Astelin kohti kotia jäätelön ja Matiaksen tapaamisen pehmentämässä, zeniläisessä mielentilassa, ja tunsin sisälläni oudon ailahduksen. Tunnistin sen vasta hetken jälkeen kiitollisuudeksi.

Oli vain harvoja ihmisiä, jotka saivat pitää itsellään sekä varhaiset aamut että myöhäiset illat. Oli uniongelmistani sitten muutoin mitä mieltä tahansa, ne lahjoittivat minulle auringon laskut ja nousut sekä kummalliset kohtaamiset hetkinä, jotka menivät hyväunisilta kaupunkilaisilta ohi.

Asiat järjestyisivät kyllä, tunsin. Tavalla tai toisella ne järjestyisivät. Ja sitten kun ne olisivat järjestyneet tavalla tai toisella riittävän kauan, olisin vanha niin kuin Pimu eikä minun tarvitsisi enää murehtia mistään.

Perillä kaivoin kotiavaimeni taskusta, avasin oven ja astuin asuntooni. Se oli myllätty läpikotaisin. Varkaita, oli ensimmäinen ajatukseni. Minut oli ryöstetty.

Jatkuu ensi viikolla.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.