Taina Haahdin Jätetty-jatkis kertoo Satu Tuppusesta, joka menetti 25 vuotta sitten elämänsä rakkauden toiselle naiselle. Yllättävä kohtaaminen menneisyyden kanssa saa Sadun kaipauksen – ja epätoivon – jälleen heräämään. 

 

Korkeat ikkunat paljastivat aistikkaasti sisustetun huoneen, suuret maalaukset seinillä ja massiivisen takan, jossa roihusi valkea. Nainen istui upottavassa nojatuolissa. Hän näytti lukevan lehteä, ei kirjaa. Loimu heijastui kiiltävälle, taipuisalle sivulle. Mies seisoi ikkunan ääressä, selkä naiseen päin, ja katseli merelle. Satu ei osannut arvioida etäisyyttä – ehkä sata metriä, ehkä alle, mutta vaikka hän ei pystynyt erottamaan miehen kasvoja, hän tiesi että se oli Kari. Hän oli edelleen se sama komea mies, pitkä ja leveäharteinen. Ryhdikäs. Vuodet eivät näyttäneet tuoneen hänelle kiloja, mutta hän olikin aina harrastanut urheilua ja pitänyt huolta itsestään. Satu tunsi lämmön rinnassaan: oma rakas Karini.

Paitsi ettei Kari ollut hänen, vaan Lenan. Ja Lena plarasi välinpitämättömänä lehteä taustalla. Lenalla oli kaikkea: hyvä ulkomuoto, hieno ura, upea koti, jumalainen mies, täydelliset lapset menestymässä maailmalla. Silti hän selasi kyllästyneenä kuvia samanlaisista yltäkylläisistä elämistä kuin hänen omansa. Satu olisi voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että lehti oli Vogue, Harper’s Bazaar tai jokin muu eksklusiivinen kansainvälinen muotijulkaisu.

Kari parka. Kari kulta parka. Satu säpsähti. Katseliko mies sittenkään merelle? Hän vetäytyi vaistomaisesti alaspäin auton istuimella. Hetken hänen sydämensä jyske peitti alleen rantakivikkoon vyöryvien aaltojen kohinan. Omituinen ­tila valtasi hänet : hän halusi pysyä piilossa, mutta toisaalta toivoi Karin näkevän hänet, tunnistavan hänet, heilauttavan kättään merkiksi siitä, että hän pysyisi siinä missä oli ja syöksyisi sitten ulos talosta hänen luokseen. Sinä. Sinä rakkaani, ainoani. Tein hirvittävän virheen. Olin täysi typerys. Voi, Satu, voisitko ajatella, että me… Sano ettei ole myöhäistä. Viimeiset kymmenen vuotta olen ajatellut yksin sinua. 

Ei, Satu korjasi mielessään: viimeisen neljännesvuosisadan.

Ihmiskunnan suuret rakkaustarinat hyökyivät Sadun mieleen, sieluun ja sisimpään.

Ihmiskunnan suuret rakkaustarinat hyökyivät Sadun mieleen, sieluun ja sisimpään. Kleopatra ja Marcus Antonius, Edvard VIII ja Wallis Simpson, Rhett Butler ja Scarlett O’Hara, Anna Karenina ja kreivi Vronski, Romeo ja Julia, Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Enemmistö pareista oli fiktiivisiä, mutta Satu ei antanut sen häiritä. Eikö juuri kertomusten kuolemattomuus todistanut, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset saattoivat samastua päähenkilöihin? Ja eikö juuri samastuminen todistanut ne lopulta todeksi?

Tristan ja Isolde. Kari ja Satu.

Satu havahtui ajatuksistaan, kun mies valaistussa ikkunassa kääntyi poispäin. Yhden ohikiitävän hetken hän uskoi kuvitelmansa toteutuvan ja miehen ryntäävän ulos hänen luokseen. Satu etsi jo silmillään lähintä ulko-ovea – pääsisikö olohuoneesta suoraan rannanpuoleiselle terassille? Sadun käsi laskeutui omia aikojaan auton ovenkahvalle, valmiina avaamaan oven. Hän oli valmiina juoksemaan vastaan. Tonttia ympäröivä muuri ulottui melkein rantaan asti, mutta ellei hän pystyisi kiertämään muuria rannan kautta, hän kiipeäisi sen yli. Tai kahlaisi läpi rantaveden. Mikä oli matala muuri estämään rakastavaisten jälleennäkemisen. Vaikka sen harjalle olisi ripoteltu lasinsirpaleita, Satu ajatteli liikuttuneena.

Kyyneleet sumensivat silmät. Satu kaivoi nenäliinan laukkunsa sivutaskusta, kuivasi silmänsä ja räpytteli näkökentän jälleen kirkkaaksi. Mies seisoi selin ikkunaan, eikä hän näyttänyt olevan ryntäämässä mihinkään. Sanoiko hän jotain naiselle? Satu ei nähnyt miehen kasvoja ja meri täytti kohinallaan hänen omat korvansa. Hän värähti. Hän oli istunut autossaan jo… Herranjumala, toista tuntia, ja lämpötila matkustamossa oli hyvää vauhtia laskemassa lähelle ulkoilman lämpötilaa, joka oli nollan tuntumassa.

Nainen kohotti katseensa lehdestä. Nainen hymyili miehelle. Takassa palava tuli oli hiipumassa, liekit eivät enää nousseet korkealle.

Satu tunsi tuskan riipaisun rintalastansa alla, sydämensä asuinsijalla. Hän käänsi katseensa merelle. Meri vastasi läpitunkemattoman mustana, rauhattomana kuin nälkäänsä heräävä peto. Satunnaiset aallonvälkkeet muistuttivat valon leimahduksia tikarin terässä.

Satu tuijotti meren mustaa ja sielunsa pimeää. Mikä sen hyvän, uskollisen tytön nimi taas olikaan? Sen, joka vailla vastarakkautta heitti henkensä rakkaansa puolesta? Hän ajatteli Les Misérablesia. Éponine.

Ei kaikkien rakastama Scarlett O’Hara eikä jumalainen Anna Karenina, vaan Éponine. Se hän oli. Hän, Satu Tuppunen.

Kun Satu vihdoin käynnisti autonsa kankein, kohmettunein sormin, talon suuret ikkunaruudut olivat mustana. Takasta heijastui vielä punainen hehku, muuten oli täysin pimeää. Talon asukkaat olivat vetäytyneet makuuhuoneeseensa. Sadun ajatus kulkeutui vastentahtoisesti ja siitä huolimatta hetkeksi heidän mukanaan kaksoisvuoteen satiinilakanoihin. Vieläkö he rakastivat toisiaan, hän kysyi mielessään. Vieläkö he upposivat malttamattomina toistensa syliin?

Vasta lähdettyään jälleen liikkeelle Satu tajusi, miten kylmissään oli. Kylmyys ei ollut vain iholla ja lihaksissa, hän hytisi sydäntään ja sieluaan myöten. Jokin raskas ja kova painoi palleaa niin, ettei henki ollut kulkea. Menneisyys?

Paniikissa, silmät kyynelissä hän kaasutti moottori vinkuen takaisin tielle. Octavian pohja kolahti matkalla johonkin kiveen tai mättääseen, oksat läimivät kylkiä – hän ei välittänyt. Koko paluumatka, hän ajoi yhtä soittoa pysähtymättä kertaakaan, hurahti kuin usvassa. Hän ei muistanut jälkeenpäin yhtään risteystä, yhtään tienviittaa eikä opastaulua, silti ihmeellisesti hän löysi takaisin kotitalonsa asukaspysäköintiruutuun. Siinä hän heräsi kuin transsista lähes kolme tuntia elämästään kadottaneena.

Vai neljännesvuosisadan?

Numerot kolme kuusitoista loistivat kojetaulun kellossa, kun Satu rojahti uupuneena vasten ohjauspyörää. Pohjalla, hän ajatteli. Olen alinta lietettä, pohjasakkaa. Vakoilen muiden elämää. Ajan viisisataa kilometriä värjötelläkseni autossa rantakaislikossa nähdäkseni vilauksen miehestä, jonka kanssa seurustelin kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Häpeä korvensi hänen sisuksiaan niin, ettei hän uskonut enää koskaan kykenevänsä kävelemään suorassa.

Mitä oikein odotit, ajatus kysyi. Mitä ihmettä kuvittelit saavuttavasi ajamalla naisen kotiin? Karin ja naisen kotiin. Satu ei edelleenkään osannut vastata itselleen. Sitä luulee tuntevansa itsensä, kun elämää on takana jo senkin verran kuin hänellä. Mutta ei sinne päinkään. Herää kysymys oliko hän elänyt. Oikeasti elänyt. Vai näytellyt vain jotain elämän kaltaista rakentamissaan kulisseissa?

Satu nousi autosta. Oli vielä pimeää, mutta parkkialueen lyhty valaisi naarmut ja kolhut Octavian kuljettajanpuoleisessa ovessa. Niitä katsellessaan hän purskahti itkuun, lukitsi kaukosäätimestä ovet ja käveli selkä vavahdellen, aina välillä riipaisevasti nyyhkäisten, talon rapulle, ovesta sisään ja hissillä ylimpään kerrokseen. Hän oli aivan loppu. Eikä hän silti uskonut pystyvänsä nukahtamaan. Siinä hän oli väärässä. Heti ojentauduttuaan vuoteeseen hän sammui kuin päähän kalautettuna. Vaikka hän olikin jo unessa, hän oli kiitollinen siitä kalautuksesta. Ensimmäinen hyvä teko kohtalolta, suojelusenkeliltä, sattumalta, mikä ikinä olikin, pitkiin aikoihin.

Joulu lähestyi ja juhlapukimet alkoivat tehdä kauppansa. Satu oli sulkenut merenrantataloepisodin mielestään ja keskittyi vaatettamaan asiakkaitaan. Tekemään heistä kauniita, illan jumalattaria ja tanssiaisten kuningattaria. Se tuotti mielihyvää. Hän tunsi olevansa toipumaan päin. Eikä naista – Lenaa – enää näkynyt hänen liikkeessään tai koko kaupungissa. Miksi olisi? Eihän tämä asunut sielläpäinkään. Eivätkä kaikki aja neljääsataa kilometriä vain ihmetelläkseen jotain valaistua ikkunaa, vaikka siihen olisi ripustettu lumoavia leninkejä ja iltapukujakin. Hyvä niin.

Glögipannu höyrysi ja mantelit ja rusinat hupenivat kipoista tontun kuvin koristeltuihin posliinimukeihin. Iltaisin tarjottiin myös terästystä, jos joku tunsi sellaista tarvitsevansa. Satu pärjäsi enimmäkseen ilman, eikä asiakaspalvelutehtävissä olisi sopinutkaan esiintyä juovuksissa. Eikä hän halunnut liioin toimia huonona esimerkkinä Iinekselle. Jos Satu jotain joikin, hän teki sen vasta Iineksen lähdettyä. Aika usein hän joutui jättämään auton liikkeen pysäköintipaikalle ja kävelemään kotiin. Ei kuitenkaan liian usein. Sitä paitsi oli mukava astella jouluvaloin koristellun kaupungin läpi. Octavian pellit oli suoristettu ja pohjakin oli tarkastettu vaurioiden varalta. Mikään ei muistuttanut häntä enää hänen hetkellisestä alennustilastaan.

Nikolaokselta tuli sähköpostia, jossa tämä tiedusteli hänen joulusuunnitelmistaan. Päivä, pari, kenties viikko Välimeren auringossa piristäisi varmaan kaamoksen keskellä elävää?

Satu poisti viestin roskakoriin. Vaikka hän oli pyyhkinyt matkan merenrantatalolle mielestään, hän ei silti aikonut palata sitä edeltäneeseen elämäänsä. Oli aika mennä eteenpäin. Lenan ilmaantuminen oli ollut herätys. Paikallaan kyhjöttäminen saisi loppua. Hän tekisi jotain uutta, ryhtyisi johonkin. Hän ei vielä tiennyt mitä, mutta sitä varten olisi raivattava tyhjää tilaa. Tyhjä tila täyttyisi itsestään uusilla asioilla. Se oli fysiikan laki. Niin suurta asuntoa tai varastoa ei ollut olemassakaan, etteikö se täyttyisi tavarasta. Sama päti elämään yleensäkin. Tila veti puoleensa asioita. Ensin oli luotava tila. Satu aloitti siivoamalla pois Nikolaoksen. 

Satu käänsi uuden sivun vanhan elämänsä kirjassa. Hän keskittyi liiketoimiin, vaatetti asiakkaat joulun juhliin ja iloihin.

Satu käänsi uuden sivun vanhan elämänsä kirjassa. Hän keskittyi liiketoimiin, vaatetti asiakkaat joulun juhliin ja iloihin. Kaunisti, neuvoi, täytti mukit glögillä ja rikkoi kaikkien aiempien joulukuiden myyntiennätyksen. Liikenaisten yhdistyksen johtokunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa hän vei yhdistyksen joulutervehdyksen vanhusten hoivakotiin, sairaalan lastenosastolle ja musiikkipäiväkodin pilteille, lahjoitti hyväntekeväisyyteen ja avusti ruoan hankinnassa varattomien joulujuhlaan. Hän ylitti itsensä ja todennäköisesti kaikki muutkin. Kun hän jouluaattoiltana lukitsi liikkeen ovet, hän oli näännyksissä mutta hyvillä mielin, jopa onnellinen, valmiina omaan yksityiseen jouluunsa, jolta odotti vain ja ainoastaan lepoa, lepoa ja lepoa.

Satu ei ollut koskaan ollut mikään sukujoulujen ystävä, ei niin että hänellä enää olisi ollut jäljellä sukuakaan. Yksi etäinen täti, jolle hän ei pystynyt lähettämään edes korttia, koska osoitetta ei ollut saatavilla mistään palvelusta. Hän kuitenkin oletti tädin olevan yhä hengissä ja soi tälle lämpimän ajatuksen.

Satu selviytyi joulusta ja läheltä piti, ettei olisi selvinnyt uudestavuodestakin. Eräs puolituttu järjesti suureelliset uudenvuoden pirskeet ja kutsui hänetkin, mistä Satu päätteli juhlat suureellisiksi. Osoittautui kuitenkin, että juhliin oli kutsuttu vain parisenkymmentä ihmistä. Syy siihen miksi hän oli heidän joukossaan, selvisi vasta paikan päällä, tuttavan avarassa rivitalohuoneistossa viehättävällä uudella asuinalueella järven tuntumassa.

Vielä valmistautuessaan Satu kuvitteli juhlia kunnon juhliksi ja sonnustautui odotustensa mukaisesti. Hän oli tehnyt välipäivät liikkeessään varastoinventaariota ja poiminut tangolta palkakseen tummanpunaisen hopeavälkkeisen nilkkapituisen iltapuvun. Iltapuvun kanssa hän puki granaatinpunaiset silkkikengät, ripusti kaulaansa mustatupsuisen pukukorun ja korviinsa roikkuvat, hopeakehykseen upotetut mustat kivet. Aiemmin päivällä hän oli käynyt meikattavana ja kammattavana. Hän ihaili kuvaansa hetken eteisen korkeassa peilissä.

”Näytän hemmetin hyvältä, vaikka itse sanonkin”, hän huomautti peilikuvalleen toista kulmakarvaansa kohottaen, heitti hartioilleen viitan ja kiiruhti alas. Taksi odotti ulko-oven edustalla. Moottorin matala murina tuntui rappukäytävässä asti.

Kun Satu istui taksin takapenkillä ja katseli ikkunasta valaistua kaupunkia, jouluun koristeltuja koteja ja vuoden vaihtumista enteilevää tohinaa kaduilla, hänestä todellakin tuntui siltä, että elämä meni eteenpäin. Hän oli matkalla johonkin uuteen. Uusien ihmisten pariin. Kuka tietää mitä kohtaamisista syntyisi? Hymy karehti tummanpunaisilla, huolella rajatuilla huulilla. Vielä siinä vaiheessa hän odotti tulevalta illalta ties mitä – monikymmenpäistä iltapuvuissa ja frakeissa juhlivaa ihmisjoukkoa, samppanjaa, herkkuja, livreepukuisia tarjoilijoita, tanssiaistunnelmaa. No, hyvä, kaikki miehet eivät varmaankaan käytä frakkia, osalla on epäilemättä smokki, hän korjasi mielikuvaansa.

Vaikka hän tiesi tuttavansa asuvan rivitalossa, suurehkossa huoneistossa, mutta silti, hän ei miettinyt, kuinka hänen mielessään kymmenpäisestä satapäiseksi paisuva joukko mahtuisi tanssimaan siellä masurkkaa ja wienervalssia. Hänen poskensa paloivat odotuksesta kuin ensimmäisiin tanssiaisiinsa matkaavalla nuorella neidolla. Itse asiassa, jos hän olisi pysähtynyt hetkeksi miettimään, hän olisi voinut havaita hämmentäviä yhtäläisyyksiä omien odotustensa ja 1800-luvun Pietarin ylimystöä kuvaavien elokuvien välillä. Hän ei pohtinut. Hän putosi 2010-luvun keskisuomalaiseen todellisuuteen taksin kurvatessa rivitalon pihalle.

Ulko-oven molemmin puolin loimusi tervapata. Tuulikaappi oli täynnä kenkiä. Emäntä sentään tuli eteiseen vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Loi oudoksuvan katseen Sadun juhlavaan asuun. Sillä hetkellä, kun Satu astui olohuoneeseen, jonne oli kokoontunut kymmenkunta ihmistä, lisäksi muutama näkyi siirtyneen avokeittiön puolelle, sillä hetkellä, kun hänen granaatinpunaisen silkkikenkänsä kanta kopsahti pyökkiparketille, hän tiesi olevansa auttamattomasti ylipukeutunut. Nopealla silmäyksellä vain yhdellä miehistä oli puku, sekin harmaa, loput istuskelivat villapaidoissa. Naiset olivat luottaneet pikkumustaan. Muutamaa vierasta myöhemmin emäntä ilmoitti kaikkien olevan paikalla.

”Valitettavasti kummipoikani sairastui eikä päässyt tulemaan”, emäntä totesi luoden nopean pahoittelevan silmäyksen nuoreen sivummalla seisoskelevaan naiseen, hänen sisarentyttäreensä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Vähitellen Sadun valkeni, mistä oli kysymys. Kaikki muut olivat pariskuntia, lukuun ottamatta häntä, nuorta naista ja keski-ikäistä, lämpimään tweedtakkiin sonnustautunutta miestä, joka joutui tämän tästä ottamaan nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen otsalleen kihonneet hikikarpalot.

Koska korkeakoulussa opiskeleva kummipoika ei ollut päässyt paikalle, nuori nainen jäi vaille seuraa. Tai kenties olisi jäänyt vaille seuraa, ellei tweedtakkiin sonnustautunut keski-ikäinen herra olisi ryhtynyt innokkaasti piirittämään tätä. Harmaantunut mies tweedissä, Satu tajusi, oli tarkoitettu hänelle. Mies oli emännän ja tämän avopuolison ystävä, jokin aika sitten eronnut, kuten kävi ilmi. Satu oli valittu yksinäisten naisten joukosta pariksi miehelle. Kenties juhla oli järjestetty vain vaimonsa hylkäämän miehen sokkotreffien kulisseiksi. Ja siinä hän nyt seisoi, ylipukeutuneen, eikä mies edes osoittanut minkäänlaista kiinnostusta häntä kohtaan. Oliko edes tervehtinyt häntä?

Sadulle tuikattiin kuohuviinilasi käteen. Hän yritti viritellä jonkinlaista keskustelua lähimpien pariskuntien kanssa. Eikö pariskuntien kuuluisi hyvien tapojen mukaan jalkautua erillään muiden joukkoon? Nämä nyhjöttivät toisissaan kuin siamilaiset kaksoset. Eikä se edes ollut pahinta; pahinta oli ihmisten vaivaantuneisuus hänen puolestaan. Nuoreen naiseen ja tätä liehakoivaan mieheen luotiin kiusaantuneita katseita. Mies olisi voinut olla naisen isä. Ellei peräti isoisä. Myös nuori nainen näytti kiusaantuneelta, mutta hämmentynyt hymy hänen huulillaan kannusti miestä vain lisää.

Miehensä vieressä seisova, Arjaksi esittäytynyt nainen kumartui Satua kohti ja kuiskasi hänen korvaansa sen verran kuuluvalla äänellä, että kaikki lähellä olevatkin kuulivat sen:

”Miehet syntyvät ilman itsekritiikkiä.”

Vinkkasi tietäväisenä silmää ja jatkoi suputusta:

”Jaakko sanoo, että se johtuu biologiasta. Luonto varustaa miehet katteettomalla itsetunnolla. Ei pariutuminen muuten onnistuisi.”

Jaakko, Arjan viisauden lähde, oli ilmeisesti tämän kyljessä kyhjöttävä mies. Molemmat nauroivat heleästi. Hyvää tarkoittava pariskunta pahensi Sadun oloa entisestään. 

Nyt hänet oli luokiteltu ikälopuksi kurpaksi. 

Nyt hänet oli luokiteltu paitsi ikälopuksi kurpaksi, kaikki tuntuivat myös pitävän itsestäänselvyytenä, että hän olisi kiinnostunut tweedissä hikoilevasta miehestä. Hän arvioi miehen ainakin viisi vuotta itseään vanhemmaksi. Lisäksi mies oli häntä lyhyempi ja päästänyt itsensä lässähtämään.

Hiukset olivat kyllä ohimoilta tyylikkään harmaat mutta päälaelta huvenneet.

Satu vilkaisi seinäkelloa miettien, millä verukkeella pääsisi lähtemään. Hän tunsi kärsineensä jo ikuisuuden, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut vain neljätoista minuuttia. Hän päätti kestää puoli tuntia, sitten hän lähtisi. Kyhäisi kasaan tarinan toisista juhlista, joihin hänen pitäisi ehtiä vielä ennen kahdeksaa. Se selittäisi myös hänen juhlavan asunsa. Kaksi kärpästä ja niin edelleen.

”Ovatko nuo hematiitteja?”

Satu kääntyi äänen suuntaan. Se kantautui hänen oikealta puoleltaan. Hän näki blondatun pyöreähkön naisen, jota oli ensin pitänyt tarjoilijana, koska tällä oli valkoinen pusero ja musta hame.

”Anteeksi kuinka?”

”Hematiitteja. Nuo korvakorujen kivet.”

Sadun sormet kulkeutuivat hypistelemään vasemmasta korvalehdestä riippuvaa kiveä.

”Ei aavistusta”, hän vastasi naurahtaen kuivasti. Jossain muussa tilanteessa se olisi voinut olla imartelevaakin, mutta nyt hän olisi toivonut ihmisten jättävän hänen ulkoasunsa kommentoimatta.

”Kyllä ne aivan hematiiteilta näyttävät”, blondi jatkoi tuoden päänsä niin lähelle korvakoruja, että hänen nenänsä hipaisi Sadun kaulaa. ”Niitä kutsutaan myös verikiviksi, tiesitkö sen?”

Satu pudisti päätään. ”Olen saanut ne lahjaksi.”

”Niinkö?” nainen totesi hämmästyneenä kuin kysymys olisi voodoosta ja lisäsi:

”Hematiitteja käytettiin aikaisemmin surukoruina. Mutta nimitys verikivi ei johdu siitä.”

Satu vaihtoi painoa granaatinpunaiselta silkkikengältä toiselle ja etsi katseellaan hätäuloskäyntiä.

”Kun kiveä hiotaan, vesi värjäytyy verenpunaiseksi”, blondi tiesi. ”Se johtuu raudasta. Hematiitti on oikeastaan rautaa. Sinulla on rautaa korvissasi”, hän keksi ja nauroi hersyvästi.

”Anteeksi”, Satu sanoi hymyillen naiselle ja lähti etsimään juhlien emäntää. Hän löysi tämän keittiöstä asettelemassa juustonokareita tarjottimelle.

”Olen pahoillani, mutta joudun lähtemään”, Satu selitti tälle.

”Mutta vastahan sinä tulit.”

”Niin, joudun menemään vielä toiseen juhlatilaisuuteen. Se ei ollut liikesyistä mitenkään vältettävissä”, Satu selitti hematiittien koristamat korvat punehtuen.

”Sepä ikävää”, emäntä totesi vilpittömästi.

”Ei kai se johdu Erkistä?”

”Erkistä?”

”Niin”, emäntä vastasi ja nyökkäsi nuorta naista piirittävään mieheen päin. Kaikesta päätellen myös nuori nainen yritti tehdä lähtöä.

”Miten se voisi johtua Erkistä, kun en edes tunne miestä?”

Mutta niin kaikki tietenkin ajattelisivat. Että hän lähti, koska mies ei osoittanut kiinnostusta. Ihan sama, Satu ajatteli kopistellessaan parketin poikki kohti eteistä. Mitä muutakaan siinä tilanteessa saattoi enää ajatella.

Hän oli kotona vähän jälkeen kahdeksan, ja olisi ollut jo aiemmin, ellei taksin tulo olisi kestänyt niin kauan. Hän laski iltalaukun eteisen lipastolle ja asteli kenkiään riisumatta olohuoneeseen, pysähtyi keskelle lattiaa ja katseli huoneen pimeydestä ulos valaistuun kaupunkiin. Vuoden viimeinen ilta. Neljän tunnin kuluttua alkaisi uusi vuosi. Ihmisestä ei näe ulospäin, milloin hän on romahduspisteessä. Hän voi seistä juhlatamineissaan kauniissa huoneessa hiukset laitettuina ja hematiitit korvissaan ja silti huojua kuilun reunalla. Jos Satu olisi saanut kriisiapua juuri siinä ja sillä hetkellä, kuka ties asiat olisivat menneet toisin. Kuka ties hän olisi pystynyt vielä ravistamaan itsensä irti menneestä ja tarttumaan kiinni tulevaisuuteen. Mutta kriisiapua ei ollut eikä tullut, eikä tulevaisuus tarjonnut kättään tartuttavaksi. 

Elämä ei tunne kohtuutta. Kerran masentuneet masentuvat muita helpommin uudestaan.

Elämä ei tunne kohtuutta. Kerran masentuneet masentuvat muita helpommin uudestaan. Oli kuin Lenan ilmestyminen syyskuussa olisi sysännyt liikkeelle patoutuneet voimat, jotka eivät suinkaan olleet luovuttaneet, vaikka Sadusta hetken tuntui siltä, ne olivat vain levänneet hiukan iskeäkseen vielä väkevämpinä uudestaan. Helmikuun alkuun asti Satu jaksoi taistella vastaan, sitten hän luovutti, antoi periksi, irrotti otteensa ainoasta rotkon reunalta roikkuvasta liaaniköydestä ja tunsi, miten painovoima imaisi syvyyksiin. Pudotus olisi kaksisataaviisikymmentä kilometriä. Hän tiesi paiskautuvansa siihen, mikä häntä perillä odottaisi. Murskautuvansa valaistujen ikkunoiden välittämään näkymään. Ylellinen sisustus, taideteosten runsaus, takan roihu. Mutta millään niistä ei olisi ollut mitään merkitystä ilman miestä lasiruudun takana. Väärän naisen valinnutta miestä.

Silti: kaksikymmentäviisi vuotta! Sadun kädet puristuivat ratin ympärille. Kärsimys kaivoi viivojaan otsaan ja suupieliin. Katseesta paistoi epätoivo. Pysyisikö kukaan yhdessä väärän ihmisen kanssa kahtakymmentäviittä vuotta?

Lahden tienoilla alkoi sataa räntää ja tiesuolansekainen sohjo tervasi tuulilasin. Pissapoika tyhjeni ennätysvauhtia. Sadun oli pysähdyttävä huoltoasemalle täyttämään säiliö. Vaikka vesipiste oli katettu, tuuli heitti räntää sen alle ja kasteli hänet muutamassa minuutissa. Hän kävi huoltoaseman vessassa kuivaamassa kasvonsa ja korjaamassa ehostustaan, vaikka eihän tässä mihinkään kylään oltu menossa, huomautti ajatus rempseästi. Puuterisientä pitelevä käsi pysähtyi kesken liikkeen. Silmät peilissä vastasivat katseeseen.

Ne olivat harmaat luotettavat silmät. Niin Sadun äiti häntä lohdutti, kun hän pikkutyttönä murehti silmiensä väriä. Prinsessoilla on siniset silmät! Ja itämaan prinsessoilla ruskeat. Vain rumilla tytöillä on harmaat silmät! Mutta merenneidoilla on harmaat silmät. Eikä ole kuin vihreät!

Neljänkymmenen vuoden takainen sananvaihto palasi elävänä Sadun mieleen. Hän kuuli oman inttävän pikkutytön nasaalinsa ja äidin levollisen, ehkä vähän väsyneen, äänen. Hänet valtasi äidin ikävä. Ja heti perään elämän ikävä. Silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä kaiken menetetyn tähden.

Aja takaisin kotiin, laita itsellesi kylpy, avaa pikkupullo kuohuviiniä, kyllä annan sinulle luvan, nauti itsenäisyydestäsi.

Satu käännähti ympäri. Kuka se oli?

Lattialla lojui käsipyyhkeiden ja vessapaperin riekaleita, rullapyyhe repsotti telineessä seinällä, ovet vessakoppeihin olivat auki. Hän oli yksin.

”Äiti?” hän kuiskasi.

Ketään ei näkynyt. Ei eläviä, ei kuolleita.

Satu kuivasi silmänsä, ja taputteli poskien kyynelvanat puuteriin. Kalpeus pakotti lisäämään punaa huulille. Kun hän oli valmis, hän kuiskasi:

”Minulla ei ole enää ammetta. Se poistettiin, kun kylpyhuone remontoitiin.”

”Anteeksi, sanoitko jotain?”

Satu huomasi vieraan ihmisen vasta nyt. Tämä oli ilmestynyt vessaan hänen huomaamattaan ja katsoi häntä nyt kysyvästi.

”Puhuin itsekseni”, Satu vastasi ja lisäsi anteeksipyytäen: ”Vanhuus.”

Lena oli ryövännyt häneltä hänen elämänsä miehen ja perustanut tämän kanssa elämän, joka olisi kuulunut hänelle.

Miksi hän meni sanomaan niin? Miksi hän puhui itsestään vanhana? Ei alle viisikymppinen vielä ollut mikään vanha. Sitä paitsi hän uskoi näyttävänsä ainakin kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta, niin kuin tilastojen mukaan useimmat hänen ikätoverinsa.

Hän istahti autoon, laittoi tuoremehupullon mukinpidikkeeseen – C-vitamiini auttaa pysymään hereillä paremmin kuin kahvi, hän oli lukenut ja käynnisti moottorin. Navigaattori heräsi: lippu maalissa kertoi jäljellä olevan matkan pituudeksi 104 kilometriä.

”Olen pahoillani, äiti. Minulla ei ole enää kylpyammetta eikä sinua lohduttamassa.”

Satu kurvasi pois huoltoaseman pihasta ja jatkoi liittymästä Sipoon suuntaan. Menneisyyteen ei voinut palata. Oli siis ajettava eteenpäin. Hänen oli tehtävä tämä, katsottava mikä tämän tien päässä odottaisi. Lenan ilmestyminen hänen liikkeeseensä ei ollut sattumaa. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus. Se oli kosminen viesti, joka hänen olisi otettava vastaan. Oli aika kohdata totuus: Lena oli ryövännyt häneltä hänen elämänsä miehen ja perustanut tämän kanssa elämän, joka olisi kuulunut hänelle. Lena oli rikkonut maailmanjärjestystä vastaan. Oli korjaavien toimenpiteiden aika.

Satu ajoi eteenpäin kuumeinen kiilto silmissään. Autojen punaiset perävalot hehkuivat pimeydessä kuin hiilet helvetissä.

Hän oli sulkenut radion, koska se häiritsi hänen ajatustensa kakofoniaa. Hetki jolloin hän oli ohikiitäen tiedostanut oman hulluutensa, jäi Mäntsälän risteykseen. Sen jälkeen ohjaimet siirtyivät lopullisesti jollekin häntä vahvemmalle.

Jalka kaasupoljinta painavan villavuorisen nilkkurin sisällä ei ollut enää hänen kolmenkymmenenkahdeksan numeron pikkutassunsa, vaan kohtalon jykevä kavio.

Entä jos perillä odottaisi tyhjä talo? Entä jos matka osoittautuisi turhaksi?

”Niin kuin viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta? Sitäkö tarkoitat?” Satu jylisi ties kenelle tievalojen läikkyessä auton konepellillä ja tuulilasissa.

Hän ajoi kuin mieletön, koska kiinniotettavaa oli puoli elämää. Loppumatkasta sade lakkasi ja pilvet hajosivat kuun edestä. Se paistoi paljaana harmaiden pilvenriekaleiden välistä ja lipui vähitellen esiin kokonaan.

Paljas ja täysi, Satu ajatteli. Niin kuin hän itsekin.

Metsikön takana, suoraan edessä, välkehti meri.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.